Minun Venäjäni - Моя Россия

Moskovan jouluaatto

2012-01-03T13:29:00.001+02:00

Viime lauantaina Moskovassa järjestettiin jo kolmas kuluneita parlamenttivaaleja epärehellisiksi syyttänyt mielenosoitus. Etukäteen kovasti odotettu päivä ei kuitenkaan tuonut tullessaan mitään varsinaista jytkyä. Jo useita päiviä etukäteen oli nimittäin selvää, että lauantainen mielenosoitus keräisi tähän mennessä suurimman osallistujajoukon. Siinä mielessä odotukset toki täyttyivätkin: Neuvostoliittolaisen akateemikon ja toisinajattelijan Andrei Saharovin kunniaksi nimetylle Moskovan keskustan tuntumassa sijaitsevalle leveälle kadulle kerääntyi lauantaina erään puolueettoman arvion mukaan lähes 60 000 protestoijaa. Määrä oli tiettävästi suurempi kuin yhdessäkään aikaisemmassa nykyhallintoa vastustaneessa mielenosoituksessa.

Lauantainen mielenosoitus oli osa syksyllä käynnistynyttä Venäjän sisäpoliittista jytkyä, jonka myötä kansalaisaktiivisuus näyttää palanneen Venäjän politiikkaan. Prosessin voidaan ajatella käynnistyneen valtapuolue Yhtenäisen Venäjän XII puoluekokouksen jälkeen, kun presidentti Dmitri Medvedev ja pääministeri Vladimir Putin olivat ilmoittaneet aikeistaan vaihtaa keskenään virkojaan. Jälkikäteen tarkasteltuna päätös oli nykyhallinnolta varsin vakava strateginen virhe. Vallanpitäjät nimittäin menettivät kertarysäyksellä ainakin kaksi varsin merkittävää kannattajaryhmää – ne liberaalit, jotka vielä ennen puoluekokousta näkivät Dmitri Medvedevissä järjestelmän reformoimisen mahdollistavan henkilön, sekä ne, jotka olivat suhtautuneet pääministeri Vladimir Putinin 2000-luvun hallintoon myönteisesti, mutta jotka olisivat halunneet 2010-luvulla nähdä jo uusia kasvoja vallan kasvogalleriassa. Ja lopulta päätös yksinkertaisesti loukkasi myös kaikkia niitä, joiden mielestä tällainen nykyisen vallan omavaltainen vahvistaminen kansalaisilta kysymättä on yksinkertaisesti väärin.

Vaikka Saharovin valtakadun protestitapahtuma olikin jatkoa jo aiemmin käynnistyneelle liikehdinnälle, oli siinä havaittavissa joitain uusia nyansseja.

Jouluaaton mielenosoitus näytti osoittaneen sen, että kansalaiset vaikuttavat olevan kyllästyneitä perinteisiin ammattipoliitikkoihin. Ennen tapahtumaa Internetissä järjestettiin samanaikaisesti kaksi äänestystä, jossa kansalaisia pyydettiin nimeämään henkilöitä, joiden he haluaisivat puhuvan tapahtumassa. Sen sijaan että kärkeen olisi noussut 2000-luvulla oppositioliikehdinnälle kasvonsa antaneita ammattipoliitikkoja, eniten ääniä keräsivätkin viime kuukausien liikehdinnän myötä tutuiksi tulleet uuden aallon kansalaisaktivistit, esimerkiksi juristi/nettiaktivisti Aleksei Navalnyi, muusikko Juri Shevtshuk, toimittaja Leonid Parfenov, kirjailija Boris Akunin sekä runoilija Dmitri Bykov. Näiden uuden aallon kansalaisaktivistien esiintymiset tuntuivat saavan Saharovin valtakadulla myös kaikista myönteisimmän vastaanoton. Sen sijaan aiemmilta vuosilta tutut ammattipoliitikot, esimerkiksi Boris Nemtsov ja Garri Kasparov, joutuivat puheidensa aikana sietämään myös tyytymättömien kuulijoiden vihellyskonserttia. Poliitikkojen esiintymistä vastustettiin myös tilaisuuden järjestelyihin osallistuneiden kansalaisaktivistien taholta. Esimerkiksi eräs uuden aallon kansalaisaktivisteista, toimittaja Bozhena Rynski totesi, että hänen mielestään ammattipoliitikkoja ei olisi pitänyt päästää lavalle lainkaan. Kuullessaan yleisön reaktion Boris Nemtsovin puheeseen, totesi Rynska kaapelikanava Dozhd´in suorassa lähetyksessä, että Nemtsovin olisi pitänyt ryömiä esiintymislavan alle häpeämään. Samoilla linjoilla oli myös Kommersantin toimittaja Oleg Kashin, joka summaili ajatuksiaan blogissaan näin: ”Vaikka Akunin päästetään puhujankorokkeelle, hän jää silti Akuniniksi ja hänen merkityksensä yleisölle on paljon suurempi kuin kenen tahansa ammattipoliitikon, joka edustaa vain niitä oman organisaationsa noin viittätoista jäsentä.”

Läsnäolijoiden arvioiden mukaan voimakkaimman vihellyskonsertin kohteeksi joutuivat kuitenkin puhujalavalta esiintyneet televisiojulkkis Ksenia Sobtshak sekä ex-talousministeri Aleksei Kudrin, jonka pääministeri Vladimir Putin vielä pari päivää ennen tapahtumaa nimesi ”omaan topparoikkaan” kuuluvaksi poliitikoksi. Vaikka sekä Sobtshak että Kudrin puhuivatkin oikeastaan samoista asioista kuin muutkin esiintyjät, protestoi osa yleisöstä voimakkaasti heidän esiintymistään. Tämä on toisaalta harmi, koska molemmat ottivat varsin rohkean askeleen kansalaismielipiteensä ilmaisemiseksi. Esiintyjien ristiriitainen vastaanotto yleisön taholta oli selitettävissä sillä, että Saharovin valtakadulle oli lauantaina kerääntynyt aiempiin tilaisuuksiin verrattuna poliittisilta kannoiltaan värikkäämpi osallistujajoukko – joukossa oli niin liberaaleja, kommunisteja kuin nationalistejakin. Mielenosoitukseen otti osaa myös presidenttiehdokas Mihail Prohorov, joka tällä kertaa tyytyi kuitenkin seuraamaan tapahtumia yleisön joukosta.

Viheltelyistä huolimatta itse tapahtuma sujui kuitenkin varsin rauhallisissa merkeissä. Minkäänlaisia suurempia provokaatioita ei tilaisuudessa lukuisista ennakkohuhuista huolimatta ollut. Erona parlamenttivaalien jälkeisiin tapahtumarikkaisiin päiviin oli myös se, että kaikki Internet-mediat pelasivat ongelmitta eivätkä sivustot kaatuilleet palvelunestohyökkäysten tai sivustojen kävijämäärien aiheuttamien ylikuormituksen seurauksena. Viranomaiset ja järjestäjät toimivat maltillisesti ja järjestäjät äityivät jopa kiittelemään poliisia hyvin sujuneesta yhteistyöstä. Äänentoisto pelasi hyvin ja esiintymislavan viereen pystytetyn videoscreenin avulla myös kauimpana seisoneet osallistujat näkivät lavan tapahtumat. Tapahtumasta esitettiin suoraa videokuvaa muun muassa kaapelikanava Dozhd´illa, sekä uutistoimisto RIA Novostin, sanomalehti Novaya Gazetan sekä kansalaisjournalismisivusto Ridusin kotisivuilla. Se, että mielenosoitus sujui rauhallisesti ja ilman väkivaltaa, saattaa houkutella seuraaviin mielenosoituksiin mukaan myös sellaisia ihmisiä, jotka aiemmin ovat esimerkiksi pidätysten pelossa pelänneet osallistua tämänkaltaisiin tapahtumiin.

Saharovin valtakadulla oli läsnä myös satoja toimittajia. Tapahtuman ympärillä velloneessa mediahuomiossa yllättävintä oli se, että protestista uutisoitiin varsin objektiivisesti myös television valtakunnallisilla pääkanavilla sekä lauantaina että sunnuntaina. Olisikin ollut jo varsin absurdia, jos valtakunnalliset televisiokanavat olisivat jättäneet huomioimatta pääkaupungin keskustassa järjestetyn kymmeniä tuhansia ihmisiä yhteen koonneen tapahtuman. Eräässä Rossia-kanavan uutislähetyksessä tapahtumaa kuvattiin myös varsin kainostelematta Putin-vastaiseksi mielenosoitukseksi. Esimerkiksi Kommersantin televisiokriitikko Arina Borodina kertoi olleensa tästä melkoisen yllättynyt, vaikka muistuttikin, että televisiouutiskatsauksissa ei näytetty kaikista kärjekkäimpiä kommentteja tai banderolleja. Ei silti ihme, että eräs Novaya Gazetan toimittajista oli hihkaissut viikonloppuna kirjoittamassaan Facebook-statuspäivityksessään: ”Televisio on taas meidän!”

Vaikka Venäjän valtakunnalliset televisiokanavat näyttävätkin ottaneen kuluneiden parin viikon aikana askelia monipuolisemman tiedonvälityksen suuntaan, epäilevät skeptikot, ettei kyseessä kuitenkaan olisi mikään pysyvä trendi. ”Paluu arkeen” seuraisi sen jälkeen, kun toimittajat ja yleisö ovat saaneet päästellä tarpeeksi höyryjään. Kuitenkin jo se, että avointa Putin-kritiikkiäkin on valtakunnallisessa televisiossa ”vilautettu”, kertoo jotain.

Voisi tietysti kysyä, onko tällaisesta rauhanomaisesta protestoinnista lopulta mitään merkitystä poliittisen järjestelmän uudistumisen kannalta.

Tässä vaiheessa on hyvä muistaa, että myös edellinen suuri valtajärjestelmän muutos Venäjällä tapahtui varsin rauhanomaisesti. Vaikka Medvedevin presidenttikaudella julkilausutut tavoitteet järjestelmän epäkohtien korjaamisesta jäivät enimmäkseen puheiden kuin tekojen tasolle, oli hänen kautensa tärkein merkitys ehkä kuitenkin siinä, että hän ylipäätään otti esiin ja sitä kautta legitimisoi keskustelun järjestelmän muutostarpeista. Saman teki aikoinaan – toki suuremmassa mittakaavassa – myös Mihail Gorbatshov Glasnostin ja Perestroikan kautta. Vaikka valta ehkä haluaisikin pitää aloitteellisuuden muutosten toteuttamisessa itsellään, alkaa se käydä ajan myötä yhä hankalammaksi ja jossain vaiheessa kansalaismielipiteiden sivuuttaminen alkaa käydä liian vaikeaksi. Eräissä yhteyksissä tätä nykyistä liikehdintää onkin tästä syystä kutsuttu Perestroika 2.0:ksi. Tähän näkökulmaan peilaten voidaankin sanoa, että Venäjän nykyisen kansalaisliikehdinnän yhteiskunnallinen muutosvirta käynnistyi siitä, kun Vladimir Putin päätti vuonna 2007 olla jatkamatta kolmannelle perättäiselle presidenttikaudelle. Mahdollisia skenaarioita on nyt kolme: poliittisen järjestelmän uudistaminen nykyisten toimijoiden jäädessä valtaan, uudistamispyrkimysten pysäyttäminen totalitaristisin ottein, tai poliittisen järjestelmän uudistaminen uusin toimijoin. Kuten muistamme, kaikki nämä skenaariot käytiin läpi myös edellisen Perestroikan aikana.

Eräänlaisen vastauksen viime viikkojen protestiliikkeiden vaatimuksille Dmitri Medvedev antoi joulukuun 22. päivänä Venäjän duumalle pitämässään puheessaan, jossa hän esitteli suunnitelmiaan maan poliittisen järjestelmän uudistamiseksi. Kyseessä oli joidenkin mielestä Medvedevin poliittisen uran tärkein puhe – varsinkin, mikäli hän olisi pitänyt sen neljä vuotta sitten. Medvedev otti puheessaan lupauslistalleen mukaan monia sellaisia asioita, joita poliittinen oppositio on vaatinut Venäjälle jo useiden vuosien ajan. Puheen saamista reaktioista päätellen kansalaiset eivät kuitenkaan enää tunnu tyytyvän lupauksiin, vaan odottavat konkreettisia ja pikaisiakin toimia. Tyytymättömyyttä ei myöskään hälvennä se, että protestiliikkeiden kovasanaisimmat vaatimukset parlamenttivaalien uusimisesta sekä keskusvaalilautakunnan johtajan erottamisesta eivät ainakaan tähän mennessä ole saaneet vallanpitäjiltä vastakaikua. Tilannetta rauhoittaakseen Venäjän parlamentin tulisikin nyt saada hyväksytettyä ennätyksellisen lyhyessä ajassa - käytännössä jo ennen seuraavia presidentinvaaleja - edes osa Medvedevin lupauksista. Vain niiden avulla ainakin osa protestoijista voisi tyytyä tarjottuun ja palata barrikadeilta (tässä vaiheessa virtuaalisilta) koteihinsa.

Joka tapauksessa Venäjän kansalaisaktivismin kentällä on edellisiin parlamenttivaaleihin verrattuna nyt toinen ääni kellossa. Ne, jotka vielä viime kesänä uskoivat, että Yhtenäinen Venäjä tulisi säilyttämään tai jopa vahvistamaan asemansa parlamentissa, ja että Putinin uudelleenvalinta olisi vain läpihuutojuttu, joutuvat nyt korjailemaan ennusteitaan. Tilanne jää elämään, koska seuraavaan poliittiseen mittelöön, eli presidentinvaaleihin, on enää vain reilut kolme kuukautta aikaa.

Miltä kaikki näytti? Venäjän valtiollinen uutistoimisto RIA Novosti mahdollistaa virtuaalisen aikamatkan Saharovin kadulle 24. päivän tapahtumiin: http://ria.ru/files/tour/tour-ria.html

DOKKLUB - Syyskauden päättäjäiset/Закрытие сезона

2011-12-07T02:18:00.011+02:00

Torstai 08.12.2011 klo 18-20
Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, 3 krs, Kinosali
Nordenskiöldink. 1

Syksyn viimeinen Dokklub on poikkeuksellinen. Joulunaluskahvituksen kera nimittäin keskustellaan vakavasti mm. suomalaisen dokumenttielokuvan rahoituskriisistä ja maailmalla arvostetuista suomalaisista historiadokumenteista.

Näitä asioita pohtimassa on eturivin dokumenttiohjaajia, jotka kaikki palkittiin Murmanskissa äsken pidetyilä Pohjoinen luonne (Nothern Character/Severnyi harakter)-festivaaleilla.

Suomalaisten dokumentaristien menestys Murmanskissa oli kaikilla mittareilla mitattuna ennennäkemätön: kolmen tärkeimmän kategorian voitto ja kolme kunniamainintaa.

Paikalle tulevat:
-Peter von Bagh, kulttuuriohjelmien sarjan voittaja
-Ville Suhonen, dokumenttielokuvien sarjan voittaja
-Ari Lehikoinen, 1. kunniamaininta dokumenttielokuvien sarjassa
- Markku Tuurna, 2. kunniamaininta dokumenttielokuvien sarjassa

TV-ohjelmasarjan voittaja ja dokumenttisarjassa 3. kunniamaininnan saanut Erkki Määttänen haki palkintonsa jo paikan päällä Murmanskissa.

Illan päätteeksi nähdään useilla festivaaleilla palkittu pietarilaisen Murmanskissa masterclassin pitäneen Nikolai Volkovin dokumenttielokuva Napatutkija (Poljarnik/Polаr explorer), 2008/2010, 38 min., tuot. Pietarin dokumenttistudio, engl. tekstit.

Tervetuloa! Vapaa pääsy.

Закрытие сезона Докклуба необычно.
На этот раз беседуем о кризисе финансирования финских док.фильмов с группой ведущих финских режиссеров, которым в начале вечера присуждают призы недавнего мурманского фестиваля.

Успех финского док.кино на Северном Характере был огромным. Победа в трех категориях и три почетные диплома!

После дискуссии покажем док.фильм питерского режиссера Николая Волкова Полярник, 2008/2010, 38 мин., прод. Студия Документальных Фильмов Санкт- Петербурга. Волков провел на фестивале в Мурманске мастер-класс показывая этот фильм.

Полярник, призер многих российских и международных фестивалей.

Добро пожаловать! Вход бесплатный.

Pidetään mennyt mielessä

2011-12-06T18:06:00.003+02:00

Kun sisäministeriön joukot ovat jälleen pitämässä yllä järjestystä Moskovan kaduilla, on hyvä muistaa, miten niitä pidetään Venäjällä arvossa. Moskovassa on yleisölle myytävänä luettelo, jossa ovat kaikki kaupungin museot, myös MVD:n. Se sijaitsee Krasnoarmeiskajan metroaseman lähellä - kuinkas muuten. Yritin kesällä 2010 käydä katsomassa kokoelmia, mutta jouduin palaamaan tyhjin toimin. Kaksi varusmiesvartijaa ja yksi luutnantti palauttivat suomalaistutkijan kohteliaan määrätietoisesti tallaamaan kuumaa asvalttia. Muodollisena syynä oli neuvostoajalta liiankin tuttu "remont". Läheisessä puistossa oli ranskalaisten lentäjien muistomerkki. Heidän kanssaan punalentäjät rökittivät saksalaisia Niemenin seudulla toisen maailmansodan loppuvaiheessa.
Mielenkiintoisempi oli kuitenkin tämä kuvassa näkyvä patsas, joka on omistettu niille asemiehille, jotka ovat saaneet surmansa kurittaessaan vallanpitäjien käskystä oman maansa kansalaisia. Jokainen voi vetää asiasta omat johtopäätöksensä.

Surkov: Venäjällä edessä ”uusi vakaus”

2011-12-06T12:02:00.003+02:00

Nyt kun saatiin valtionduuman vaalit pidetyksi ja Neuvostoliiton perustuslain päivä (5.12.) juhlituksi, laitan tässä nähtäväksi pari pientä uutista Interfaxilta. Ensimmäisessä haastateltavana on Vladislav Surkov, siis se henkilö, jonka nimiin on pantu käsite управляемая демократия, toiselta nimeltään cуверенная демократия (ohjailtava demokratia; suvereeni demokratia). Käsite lanseerattiin julkisuuteen v. 2005-2006, kun Putinin kolmatta kautta alettiin valmistella, ja kun sitä ei uskallettu yrittää, piti kehittää ideologia, jonka varassa eletään näiden neljän kalsean vuoden yli.

.........................

Surkov: Venäjällä edessä ”uusi vakaus”
09:00 06.12.11 Москва, Россия Интерфакс

Vladislav Surkov, presidentinhallinnon ensimmäinen varapäällikkö katsoo, että äskeiset duuman vaalit vahvistivat Venäjän poliittisen järjestelmän kestävyyttä ja että sen horjuttamisyritykset ovat haaksirikkoon tuomittuja.
Surkov oli kirjailijan ja bloggarin Sergei Minajevin haastateltavana tämän Elävässä aikakauslehdessä (Živoi žurnal).
Minajev: Onko Surkov ”politteknologina” tyytyväinen vaalien tuloksiin?
Surkov: Järjestelmä toimii. Demokraattiset instituutiot toimivat. Se on pääasia. En pidä itseäni politteknologina. Politiikka on aina ollut ja tulee olemaan intohimojen piiriä, ei teknologian aluetta.
Surkov on vakuuttunut siitä, että Venäjällä on edessään ”uusi vakaus”.
Minajev: Miten selitätte Yhtenäisen Venäjän vaalitappion?
Surkov: Duumaan tuli valituksi jo neljäs hallitseva (=hallituksen saama) enemmistö. Yhtenäinen Venäjä säilytti ylivallan, joskin hieman vaatimattomammilla suosion indikaattoreilla, mutta silti poliittinen järjestelmä toimi keskeytyksettä.
”Niinpä nytkään ei ole epäilyksiä – valtion instituutiot ovat kestäviä ja vakaita. Yritykset horjuttaa tilannetta ja tulkita sitä negatiivisella ja provokatiivisella etumerkillä on tuomittu haaksirikkoon. Kaikki on kontrollissa.”

-------------------------------------

Sisäministeriön joukkoja lähetettiin turvaamaan yleistä järjestystä Moskovassa
13:34 06.12.11 Москва, Россия Интерфакс

Sisäasiainministeriön joukko-osaston määrääminen Moskovaan toteuttaa ministeriön päähallinnon tiedotteen mukaan ”toteuttaa vain yhtä päämäärää: kansalaisten turvallisuuden takaamista”. Näin ilmoitti tiistaina Interfaksille Venäjän sisäasiainministeriön sisäisten joukkojen lehdistöpalvelun päällikkö, eversti Vasili Pantšenkov.
Hän kommentoi ”blogosfäärissä” levitettyä tietoa siitä, että autokolonnat tuovat Moskovan keskustaan sisäisten joukojen sotilaita.
”Sisäisten joukkojen sotilaita voidaan käyttää yleisen järjestyksen ja kansalaisten turvallisuuden takaamiseen. Näihin tarkoituksiin tarvittavien joukkojen pääluvun määrittelee sisäasiainministeriön Moskovan päähallinto.”
Pantšenkovin mukaan Moskovaan ei tuoda joukkoja muilta alueilta. – ”Pääkaupungin järjestyksenpitoon käytetään yleensä erillisen operatiivisen divisioonan sotilaita, jotka moskovalaiset tuntevat Dzeržinskin divisioonan nimellä”, sanoin Pantšenkov.

............

Että semmoista. Kaksi hyvin yhteensopivaa uutista. Valmistaudutaan seuraavaksi Venäjän federaation perustuslain päivään 12.12.2011.

Venäjän Duuman vaalit 2011

2011-12-05T06:25:00.002+02:00

Gazeta.ru:n grafiikka vaaleista.
Yhtenäisen Venäjän suurin kannatus Tshetsheniassa ja Mordvassa, pienin Jaroslavlissa. Seitsemän prosentin äänikynnyksen alle selvästi jääneen Jablokon kannatus enimmillään Pietarissa.

Johan on Bäckman joka paikassa

2011-12-03T20:32:00.001+02:00

Katsoinpa näin vaalien alla Venäjän ykköskanavan uutisia. Medvedev ja Putin ovat toki tehneet taas hienoja asioita koko Venäjän kansan hyväksi, muun muassa on tekeillä lakipykälä jonka avulla venäläisiä lapsia ulkomailla kaltoin kohtelevat adoptiovanhemmat saadaan kuriin ja herran nuhteeseen. Elleivät ulkomaat ilkeitä vanhempia rankaise, Venäjä tekee sen itse, Medvedev lupaa.
Ja sitten Venäjän keskusvaalilautakuntaan, jossa esitellään hienoja elektronisia vaaliuurnia, jotka jo ensi vaaleissa luvataan kaikille äänestyspaikoille. Sitten ei tarvitsekaan enää painaa ylimääräisiä vaalilippuja ja kuskata palkattuja äänestäjiä äänestyspaikalta toisella, kaikki hoituu huomattavasti helpommin.

Ulkomailtakin asti on tullut tarkkailijoita toteamaan Venäjän vaalien reiluuden, ja yhtä heistä pitää haastatella, pannaanpas silmät kiinni ja otetaan täältä pussista yksi nimi, kukahan se mahtaa olla. Kas vain, Suomen vaalitarkkailija Johan Bäckman.
- Nämä vaalit ovat saaneet äärettömästi huomiota lännessä, monissa Euroopan maissa näistä vaaleista puhutaan enemmän kuin meidän omista vaaleistamme, kertoo Bäckman venäläisille tv-katsojille.
Muuta ei sitten vaaleista kerrotakaan, ei esimerkiksi tästä sähkeestä, jonka Sahalinin rahtilaivavarustamon henkilöstöjohtaja Oleg Anužin äskettäin lähetti kaikille varustamon kapteeneille:

Joulukuun 4 päivän vaalikampanjan edellä pyydän kaikkia kapteeneja tekemään valistustyötä miehistön jäsenten keskuudessa jotta 100 prosenttia heistä osallistuisi äänestykseen laivojen uurnilla. Kaikkia kapteeneja pyydämme varmistamaan, että äänistä vähintään 85 prosenttia annetaan kohtaan 6 äänestyslipussa. Äänestyksen tulokset käsitellään erityiskokouksessa jossa parhaimman tuloksen saaneiden laivojen kapteenit palkitaan. Pyydän vahvistusta.

Ja tämähän ei siis ollut väärennös, Anužin vahvisti itse sähkeen aidoksi radioasema Eho Moskvyn uutisten puhelinhaastattelussa.
"Tästä keskusteltiin kokouksessa, ja tultiin siihen tulokseen että noin 85 prosenttia kannattaa Yhtenäistä Venäjää, mutta pääasia oli että kaikki äänestävät", kertoo Anužin hieman hämmentyneen oloisena.
No, eihän tämä oikein hyvältä näyttänyt, joten varustamon toimitusjohtaja A. Matsuk julkaisi myöhemmin lauantaina kirjeen, jossa hän sanoi että Anužinpa onkin lomalla, ja itse tämä Matsuk ei mitään sähkeitä ollut lähetellyt. Että silleen.

Alkuperäinen teksti täällä.

Ja vähän vaalijuttua ruotsiksikin:

VIHREÄN JUNAN VIEMÄÄ

2011-11-28T11:14:00.004+02:00

Rosa Liksomin romaani Hytti nro 6 on neuvostoarjen ensyklopedia. Samalla teos tarjoaa suomalaisen näkökulman jo historiaksi haihtuneeseen todellisuuteen. Erityisen herkullinen lukukokemus on niille, jotka voivat peilata kirjan kuvaukseen omaa kokemustaan Neuvostoliitosta. Vihreä juna vaunupalvelijoineen, helisevine teelaseineen, nytkähdyksineen sekä lainehtivalattiaisine vessoineen on Rosa Liksomin romaanin myötä kirjattu historiaan.

Hytti numero 6 on matkakertomus Moskovasta Siperian halki Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin. Matkan kertoja ja kokija on nuori suomalaisnainen, jota romaanissa kutsutaan yksinkertaiseksi tytöksi. Hänen matkalle lähtönsä motivoi yhtäältä tarve oman elämäntilanteen selkiyttämiseen, toisaalta halu matkustaa autonomian ajan suomalaisten tutkimusmatkailijoiden jalanjäljissä.

”Tyttö” opiskelee Moskovassa arkeologiaa. Hänen venäläinen poikaystävänsä on ”pelastautunut” mielisairaalaan välttääkseen joutumisen Afganistaniin sotimaan. Poikaystävän poissa ollessa poikaystävän äidin ja tytön välille on kehkeytynyt romanttinen suhde.

Kaikki tämä jää taustalle, kun matka alkaa ja alkaa tutustuminen matkatoveriin, itseään Teräs Rautavitšiksi kutsuvaan Vadim NIkolajevitš Ivanoviin. Tämä ”jäntevävartaloinen, kaalikorvainen, mustaan toppatakkiin ja valkoiseen kärpännahkalakkiin” pukeutunut mies on tytön vähiten itselleen toivoma matkatoveri. Mutta ilman tätä miestä matkakertomukselle ominainen päähenkilön kehittyminen ja maailmankuvan avartuminen ei olisi ollut mahdollista.

Useiden vuorokausien kestävä matka Siperian halki mahdollistaa Vadim Nikolajevitšin henkilökuvan laajentamisen ja syventämisen. Aluksi tämä juoppo murhamies ja naiset vittuun samastava, maata kiertävä vaimonhakkaaja sekä pelottaa että inhottaa tyttöä. Vähitellen miehestä avautuu muitakin puolia. Miehen traaginen lapsuus selittää moraalitonta elämänasennetta, vaikka toisaalta hän on myös raukka, joka ei kykene ottamaan vastuuta itsestään. Silti rivoimmankin röyhkeyden laskoksista löytyy hyvyyttä. Löytyy se, jota venäläiseksi sieluksi tavataan kutsua.

Tyttö inhoaa, pelkää miestä. Ja kuuntelee. Yhteiseen hyttiin vangittuna hän joutuu kuuntelemaan miehen toisinaan rivoja, toisinaan itsesäälisiä ja koskettavia kertomuksia elämästä. Hän ei kommentoi, vaan ilmaisee itseään piirtämällä vihkoonsa Siperian alakuloista maisemaa – tai oman käsityksensä asioista.

Muita henkilöitä teoksessa on vain vähän. ”Vormutakkiin itsensä tunkenut” vaunupalvelija Arisa on hyvin tunnistettava hahmo, maailmanjärjestystä ylläpitävä matroona. Matkalla tavattavat henkilöt eivät ole päässeet kirjaan, mutta heidän tarinansa voi lukea kirjailijan kotisivulta: http://www.rosaliksom.com/hytti-nro-6-extrat/

Hytti numero 6 vilisee viittauksia venäläiseen kirjallisuuteen alkaen teoksen nimestä, joka on viittaus Tšehovin novelliin Sali n:o 6. Tšehovin novelli kyseenalaistaa terveiden ja vapaiden ihmisten tilan; suljettu potilashuone on oikeastaan paikka, jossa voi olla vapaana hullusta yhteiskunnasta. Rosa Liksomin romaanissakin kysymys henkisestä sairaudesta ja terveydestä on tärkeä, sillä tytön poikaystävä on mielisairaalassa olematta kuitenkaan sairas. Romaanissa viitataan myös Vsevolod Garšinin kertomukseen Punainen kukka (suom. 1911), joka on venäläisen kirjallisuuden varhaisia ja tärkeitä ja mielen sairastumisen kuvauksia. Myös normaalin ja epänormaalin rajasta kiinnostunut Andrei Platonov on Rosa Liksomille tärkeä kirjailija.

Miespäähenkilö edustaa hyvin neuvostokansalaista, joka tuntee jonkin verran kirjallisuutta. Hän höystää puheensa kirjallisuudesta kumpuavilla syvämietteisillä lausahduksilla ja keittiöfilosofoinnilla – silloin kun ei latele rivouksia.

Kirjallisten viittausten lisäksi Rosa Liksomin teos vilisee viittauksia neuvostoarkeen, sen esineisiin, tapoihin ja miljöisiin. Ruuan, makujen ja hajujen kuvaus tuo vahvan elämyksen elämänmenosta Neuvostoliitossa. Olinkin jo melkein unohtanut kaiken tämän.

Suomalaistytön kokemus Venäjästä ja venäläismiehestä voidaan nostaa yleisemmälle tasolle: suomalaisen näkökulman kuvaukseksi. Venäjä on pelottava ja moraaliton, mutta pinnan alla on jotakin kiehtovaa. Matka erilaisuuteen on aina matka myös oman itsensä tuntemiseen. Eikä mikään ole niin vierasta ja luotaan työntävää etteikö myös jotakin yhteistä löytyisi. Miehen ja tytön välinen hauras yhteys löytyy Mongoliassa, jossa he molemmat ovat vieraita ja muukalaisia. Muistoksi yhteisestä junamatkasta mies lahjoittaa puukkonsa. Sen, jonka terän auki napsahtavaa ääntä tyttö oli aluksi pelästyt, sen saman, joka matkan kuluessa paljastui moninkertaiseksi murha-aseeksi – ja jonka luiseen kahvaan on upotettu hopeinen ortodoksiristi.

Neuvostokäytänteiden mieleen palauttaminen tuo suurta nautintoa, tunnistamisen iloa lukijalle, joka on ne joskus itse kokenut omalla kehollaan. Äänet, maut ja hajut on kuvattu niin, että jokin kauan sitten unohtunut palautuu mieleen. Uskon, että muistin palautumisen kokemus on yhteinen kaikille vihreän junan viemille suomalaisille. Kenelle tahansa Hytti nro 6 on Neuvostoliiton arkikulttuurin historia. Teoksen kuvaamaa aikaa ei toivo takaisin, mutta sen muistaminen ja ylös kirjaaminen on arvokasta.

Historiantulkinta kertoo nykyhetkestä?

2011-10-01T00:59:00.000+03:00

Edellisessä M.A. Castrénin seuran jäsentiedotteessa 2/2011 ilmestyi Valentina Štšankinan kiinnostava artikkeli ”Mordva 1000-vuotisjuhlan kynnyksellä”. Artikkelissa valotetaan vuonna 2012 Mordvan pääkaupungissa Saranskissa vietettäväksi määrättyä juhlaa ja sen taustoja. On sinänsä myönteistä, että Mordva sekä ersäläiset ja mokšalaiset ovat huomion kohteena. Kulttuuritapahtumat ja vähemmistökielten ja -kulttuurien tukeminen kuulostavat mainioilta hankkeilta, jos ne eivät jää retoriikaksi. Mutta olen ymmälläni artikkelissa mainituista historiallisista faktoista, jotka lisäksi toistavat Venäjän ääni -nettilehden kesäkuun artikkelissa (http://finnish.ruvr.ru/2011/06/16/51913879.html) esitettyjä väitteitä lähes pilkulleen.

Miksi Štšankina kertoo epätarkkoja tietoja? Kaikkihan tiedämme, että mordvalaisten ja venäläisten yhteiselo alkoi – ei tuhat vuotta – vaan jo 10 000 vuotta sitten Atlantiksessa. Kun Jumala loi maailman, hän loi ensimmäisenä yhteenkietoutuneen venäläis-mordvalaisen verson, jonka sukurakkaus ja yhteistyö väräjöivät leppeässä tuulessa.

Vakavasti puhuen Štšankinan artikkeli sisältää virheellistä tietoa. Mordvalaiset eivät ole 1000 vuotta ”seisoneet Venäjän valtiojärjestelmän alkulähteillä” tai yhdessä venäläisten kanssa luoneet Venäjää. He eivät myöskään ole ”vapaaehtoisesti” liittyneet Venäjään ja sulautuneet ortodoksisuuteen. Tällainen neuvostoaikaista Venäjän ”konfliktittoman asuttamisen teoriaa” muistuttava historiankäsitys hautaa alleen kolonialistisen todellisuuden.

Sekä venäläisten, että mordvalaisten historiallisten lähteiden, kuten keskiaikaisten kronikoiden, mukaan mordvalaisheimot taistelivat venäläisten kanssa 900-luvulta lähtien. Läntiset mordvalaisheimot, jotka jäivät slaavilaisten ruhtinaskuntien valtaan jo tuolloin, ovat voineet tavallaan osallistua Kiovan Rusin muodostumiseen. Mutta on kiistanalaista onko Kiovan Rus ”Venäjän valtiollisuuden alku”. Kronikoiden mukaan venäläiset taistelivat Purgazin johtamia mordvalaisia vastaan jälleen 1220-luvulla. Vuosina 1236–1237 mordvalaiset olivat liitossa bolgaarien kanssa koettaen torjua mongolien hyökkäystä. Sittemmin mordvalaisheimot kuuluivat Kazanin kaanikuntaan.

Historiallinen tosiasia on, että pääosa mordvalaisista joutui Moskovan suuriruhtinaskunnan, myöhemmän Venäjän keisarikunnan, valtaan vasta Kazanin kaanikunnan kukistuttua 1550-luvulla.

Erityistä halua osallistua ”Venäjän valtion luomiseen” ei tunnu osoittavan sekään, että mordvalaiset kapinoivat Ivan Bolotnikovin kapinassa vuonna 1606–1607, Stepan Razinin kapinassa 1670-luvulla ja jälleen Pugatšovin kapinassa 1770-luvulla. Kronikoiden mukaan Razinin kapinassa ja sen tukahduttamistoimissa sai surmansa 10 prosenttia mordvalaisista. Vielä vuonna 1918 mordvalaiset olivat yhdessä udmurttien, marilaisten, tataarien ja baškiirien kanssa perustamassa vähemmistökansallisuuksien valtiota Idel-Uralia, jonka bolševikit kuitenkin murskasivat.

Kun tiedämme, että vähemmistökielten ja kulttuurien tukeminen on nyky-Venäjällä melko heikolla tasolla, voidaan esittää kysymys liittyykö mainittu ”mordvalaisten ja venäläisten ystävyydenjuhla” enemmänkin Kremlin viime vuosina masinoimaan suuntaukseen historian uudelleen tulkitsemiseksi. Tähän suuntaukseen on kuulunut esimerkiksi Baltian maiden neuvostomiehityksen kieltäminen ja yritys esittää tataarien vapaaehtoisesti sulautuneen Venäjän valtaan.

Ville Ropponen,

toimittaja, tietokirjailija

Kirjoitus on julkaistu myös M.A. Castrenin seuran jäsentiedotteessa 3/2011.

Christer Pursiaisen Trotski-klubi

2011-09-05T22:34:00.003+03:00

Christer Pursiainen esittelee vasta ilmestyneen kirjansa Trotski (Gummerus, syyskuu 2011) ravintola Villi Wäinössä, Kalevankatu 4, Helsinki. Perjantaina 9.9. klo 19.

Jukka Mallinen juontaa.

Luvassa on paneeli globaalin kapitalismin vaihtoehdoista/vaihtoehdottomuudesta, mukana mm. kirjailija Jukka Koskelainen ja professori Heikki Patomäki.

Yleisö on tervetullut osallistumaan keskusteluun.

Angelica Matveeva ja Pelle Karlström esittävät väkevää ranskalaista chansonia - Aznavour, Brel, Piaf, Trenet...

Vapaa pääsy!

DOKKLUB tänään, maanantaina 23.05.2011 klo 18-19. MATKA ISÄN LUO, ohj. Ari Lehikoinen

2011-05-23T10:31:00.003+03:00

Paikka: Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, Nordenskiöldink. 1, 3. krs, Kinosali
Vapaa pääsy! Tervetuloa!

Kevään viimeinen näytös on Ari Lehikoisen ohjaama tuore dokumentti professori Arvo Myllymäen matkasta isänsä, entisen neuvostosotavangin luo kauas Uralin taakse Altaille.

Arvo Myllymäki on yksi arviolta sadoista Suomessa syntyneistä neuvostosotavankien lapsista.

Elokuvan ensiesitys oli talvella TV1:ssä. Sen venäjänkielisissä osuuksissa on suomenkielinen tekstitys.

Ari Lehikoisen dokumentin esittelee DOKKLUB:in vetäjä, sotavankitutkija Reijo Nikkilä, joka osallistui jonkin verran tämän dokumentin tekemiseen.

Täällä on lisätietoa dokumentista, jonka Suomi-Venäjä-seuran historiaosasto esitti maaliskuun alussa Kansan Arkistossa.

Tofik Shahverdijev "Ystäväni, tohtori Liza" DOKKLUBILLA 18.04.2011

2011-04-15T11:13:00.009+03:00

Paikka: Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, Nordenskiöldinkatu 1, 3. krs, Kinosali

Aika: maanantaina 18.04.2011 klo 18 - 19

Vapaa pääsy! Tervetuloa!

Venäjällä jaettiin viime viikolla elokuva-alan 2010-vuosipalkinnot, Nikat (Venäjän Oscarit, Jussit).

Dokumenttielokuvien sarjan Nika-voittaja , veteraanitekijän Tofik Shahverdijevin Ystäväni tohtori Liza , 52 minuuttia nähdään huhtikuun DOKKLUB-näytöksenä. Elokuva valittiin myös Viipurin Ikkuna Eurooppaan-festivaalilla 2010 parhaaksi dokumenttielokuvaksi.

Shahverdijev on käsikirjoittanut, osittain kuvannut (toinen kuvaaja on Kazbek Kubatov) sekä leikannut elokuvan. Tuottaja on toimintaansa viime aikoina aktivoinut Venäjän dokumenttielokuvien keskusstudio.

Elokuvassa on engl.kielinen tekstitys.

Elokuva kertoo kiovalaisesta lääkäristä Jelizaveta Glinkasta, joka on perustanut Kiovaan kodittomien yömajan. Hän johtaa perustamaansa Oikeudenmukainen apu-säätiötä. Glinka tekee työtä palkatta - elämiseen riittää hänen mielestään lääkärimiehensä palkka.

Vuonna 1938 Bakussa syntynyt Tofik Shahverdijev valmistui radioinsinööriksi Taganrokissa, jossa työskenteli muutaman vuoden. Ukrainasta hän muutti Riikaan, jossa hän toimi äänittäjänä Riian elokuvastudiolla. Vuodesta 1969 alkaen hän oli vuosikymmeniä ohjaajana Keskustelevisiossa Moskovassa.

90-luvulta lähtien Shahverdijev on ollut freelancerinä. Nika-palkinnon hän sai ensimmäistä kertaa vuonna 2001 Voittajien marssi-elokuvastaan.

Hän on myös tunnettu valokuvaaja, tehnyt lukuisia kuvareportaaseja Novaja Gazetalle.

Тофик Шахвердиев родился в 1938 году в Баку, закончил радиотехнический завод в Таганроге, первое время работал инженером. Затем сделался звукооператором на Рижской киностудии, а с 1969 году стал режиссером на Центральном телевидении. Среди его фильмов - "Надувные шарики", "Два мальчика, которые не пьют", "Про зрение", "Он ругается матом", "Поиски ваххабитов в горах Дагестана". Уже получал "Нику" в 2001 году, за "Марш победы".

Доктор Лиза, героиня фильма, - Елизавета Петровна Глинка, основательница первого киевского хосписа, глава Фонда "Справедливая помощь", врач-реаниматолог, занимается помощью бездомным, бедным и умирающим.

Фильм о женщине, которая кормит и лечит отверженных и бездомных, не обращая внимания на их национальность, гражданство, наличие медицинского полиса. В организованном ею Фонде «Справедливая помощь» она — Президент Фонда — одна не получает зарплату. Для жизни ей хватает того, что зарабатывает муж. В её поведении нет ни капли от унылого работника службы милосердия и поборника высокой морали. Доктор Лиза — энергичный, весёлый и фантастически обаятельный человек.

Tofik Shahverdijevin vierailu VGIK:issä.

DOKKLUB tänään 28.03.2011, klo 18. NL 1985-1990/USSR 1985-1990/СССР 1985-1990

2011-03-28T08:06:00.005+03:00

Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus
Nordenskiöldinkatu 1, 3. krs., Kinosali
Helsinki
Vapaa pääsy!

Reijo Nikkilä:
1) Luostarielämää Neuvostoliitossa/Monastery life in Soviet Union/Монастырская жизнь в Советском Союзе, 1985, 52 min., camera Cristian Valdes.
russian/finnish, finnish subtitles

2) Shalom slaavit!/Shalom Slavs!/Шалом славяне!, 1990, 30 мин. camera Jevgeni Anisimov
orig. sound russian, english subtitles.

Kirjallinen ja musiikillinen Kiila 75-klubi Volga

2011-03-14T14:55:00.004+02:00

Kirjallinen ja musiikillinen Kiila 75-klubi Volga starttaa 17. maaliskuuta klo 18.00 ravintola Dubrovnikissa (Eerikinkatu 11, Helsinki). Tilaisuuden juontaa kääntäjä, Venäjän tuntija Jukka Mallinen. Tilaisuuden alussa jaetaan Kiilan aloitteesta perustettu Kansan Sivistysrahaston Katri Vala -palkinto.

Illan aluksi Kansan sivistysrahaston puheenjohtaja Arvo Ahlroos julkistaa ja esittelee Katri Vala -palkinnon saajan. Palkitun puheenvuoro.

Jukka Mallinen haastattelee Volga-antologian toimittaja Ville Ropposta. Kiilan käännösalbumi *Volga-antologia* (Savukeidas 2010) sisältää udmurttilaista, mordvalaista ja marilaista nykyrunoutta, -proosaa ja -esseistiikkaa.

Runoilija Valeri Mikor puhuu Marinmaan yhteiskunnallisesta tilanteesta ja esittää uusia runojaan, kuten suuren suosion saaneet runot Che Guevara Marinmaalla ja Elvis Volgalla . Julia Kuprina säestää marilaisella kanteleella.

Pietarilais-mordvalainen kirjailija Sergei Zavjalov puhuu yllätysaiheesta ja esittää runojaan. Jukka Mallinen tulkkaa ja lukee runot suomeksi.

Nouseva udmurttirunoilijatar Mua Nadi lukee runojaan. Ville Ropponen lukee runot suomeksi.

Jukka Mallinen lukee suomentamiaan Sergei Stratanovskyn runoja.

Vuorimarilaiset runoilijat Valeri Mikor ja Julia Kuprina lukevat ajankohtaista Tšeboksaryn padonlaajennusta, Volgan ekologista tuhoamista ja vuorimarilaisten pakkosiirtoa kritisoivia marilaisten kirjailijoiden runoja.

Dj duo Wonderlust goes Volga

Dj duo Wonderlust yhdistelee setissään itäisen Euroopan kansanmusiikin perinteitä ja niistä vaikutteita ammentavaa globaalia nykymusiikkia. Duo luo tanssittavan mixin, jossa yhdistyvät traditionaalinen ja pop sekä urbaani ja maalainen saundi. Tällä kertaa mm. Balkan Fever -klubeilla mainetta niittänyt DJ-duo syöksyy Volgalle. Johanna Ketola ja Reetta Sironen soittavat visuaalisen taustan ja koreografian tahdissa mm. mordvalaista, marilaista, udmurttilaista, venäläistä ja tataarilaista, sanalla sanoen volgalaista nykymusiikkia - hevistä tecnoon ja discopopista rokkiin ja folkiin.

Tilaisuuteen on vapaa pääsy! (Dubrovnikin narikkamaksu 2,50 euroa).

Lisätietoja: Ville Ropponen, puh. 050 4015948, sähköposti ville.ropponen@gmail.com

"RAKASTAKAA MINUA, OLKAA HYVÄ", DOKKLUB 12.03.2011 klo 16 Tampereella

2011-03-09T19:23:00.027+02:00

Rakastakaa minua, olkaa hyvä!/ Love me please!/Любите меня, пожалуйста!, Venäjä 2010, 75 min., ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus ja tuotanto: Valeri Balajan, leikkaus ja äänitys: Georgi Jermolenko.
English subtitles.

Paikka: Tampereen työväentalo, Tellervo-kabinetti, Hämeenpuisto 28
Aika: lauantaina 12.03.2011 klo 16.00-17.30
Vapaa pääsy. Tervetuloa!
Järjestäjä: DOKKLUB

Valery Balayan: LOVE ME, PLEASE! is devoted to the talented young journalist from Sevastopol whose life was cut short by a bullet shot by a neo-Nazi killer. The film also examines how the few remaining human rights activists that are left in Russia can still be effective today.

“Good day comrades, parents! May I ask you for something: love me, please!” Anastasiya Baburova wrote these lines on January 13, 2009. Her parents read them two days later. Less than four days later, journalist Baburova, not yet 26 years old, was dead. She was shot in the streets of Moscow the same time as lawyer Stanislav Markelov, who was, in his own words “the legal front line against fascist influence in Russia”.

"Love me, please" - the so-called documentary film about the young journalist Anastasia Baburova, who made director Valery Balayan, "Love me, please" - is one of her last e-mails, which were her parents, a few days later she was murdered, together with Stanislav Markelov after the press conference. It happened on Jan. 19, 2009. This is considered a political assassination, and the verdict has yet been imposed. But Russian Nazis killed them. The film was an official program of festivals in St. Petersburg in July 2010 and in Leipzig in 2010 October.

Два года назад, 19 января 2009 года в центре Москвы на Пречистенке, среди бела дня, выстрелом в затылок был убит видный адвокат и правозащитник Станислав Маркелов. Маркелова сопровождала молодая журналистка "Новой газеты "Анастасия Бабурова, которая, пытаясь его защитить, повернулась в сторону стрелявшего, была ранена в голову и скончалась в тот же день в больнице. В этом преступлении обвинены Никита Тихонов и Евгения Хасис, члены экстремистской националистической группировки неонацистского толка. Судебное разбирательство над ними не начато и по сей день.[на днях началось, прим. РН]

Официальная версия и самое распространённое общественное мнение об этих событиях гласят, что киллеры охотились именно за Маркеловым, а девушка просто оказалась рядом и случайно "попала под раздачу".

Может, так оно и было, а может, и нет.

Валерий Балаян, кинодокументалист со стажем, автор десятков фильмов о русской литературе, кино, театре, религии, подвергает сомнению этот постулат в своём последнем фильме "Любите меня, пожалуйста". Балаян не был лично знаком с Настей: друзья попросили его заснять ее отпевание и похороны. Именно тогда он познакомился и позднее подружился с ее родителями, Эдуардом Федоровичем и Ларисой Ивановной. Целый год провели они в общении и в поиске ответа на вопрос: что привело к такому трагическому повороту в судьбе Насти. Наступило 19 января 2010 года, и российские СМИ гробовым молчанием отметили первую годовщину смерти Маркелова и Бабуровой. К этому времени у Валерия Балаяна уже сформировалось собственное мнение о том, почему погибла Анастасия Бабурова. Тотальное молчание в российском эфире возмутило Балаяна, и он решил все-таки сделать этот фильм.

В основу легла переписка Насти с родителями, интервью с ними и с Настиными друзьями, ее дневниковые записи. Но самое главное - рассказать, почему погибла молодая девушка, идеалистка, светлый, думающий человек, от рук людей, которые считают себя - так же как считала себя Бабурова, как это ни парадоксально - патриотами России.

Вот о чём фильм: в стране, которая полным ходом готовилась отмечать 65-летие победы на фашизмом, живёт и пышно процветает неонацизм. Они не мейнстрим, нет. Но ультра-консервативное националистическое движение существует, с очень сложной структурой, разветвлённое, многоликое - и совершенно законное.

В Германии законом запрещена нацистская символика, зато русские нацисты не стесняются "бросать зигу" и орать хайль. И расправляться с людьми, которых они считают врагами - евреями, кавказцами, вообще всеми "нерусскими".

Фильм смотреть непросто. У фильма много критиков: автора обвиняют в длиннотах, повторениях, говорят "фильм - не шедевр киноискусства", использованная неонацистская хроника не самой первой свежести, отсутствуют интервью с идеологами неонацизма и пр.

У многих зрителей реакция отторжения, что вполне понятно, это здоровая реакция на неприятные кадры. Но смотреть этот фильм - нужно и важно.

Фильм был закончен к марту 2010 года. Премьера состоялась в Киеве, а затем была показана в Москве, в Центре Сахарова.

Недавно вокруг фильма снова вспыхнули страсти. В Новосибирске студенты университета организовали показ фильма в своем киноклубе, в противовес "Русскому маршу", состоявшемуся в Москве 4 ноября. Неонацисты обстреляли зрителей из травматического оружия, один студент получил ранение. В результате два фестиваля поспешили удалить фильм из программ, несмотря на то, что фильм уже был включён в расписания обоих фестивалей, из соображений безопасности публики. Поднялся шум, за фильм заступились видные деятели оппозиции, в том числе Лев Пономарев и Людмила Алексеева. В результате фильм вернули в программу одного из фестивалей и, без всякого оповещения, показали в Московском Домжуре. Здание охранялось спецслужбами и ОМОНом, но все обошлось без инцидентов.

ссылки на Новую Газету и Радио Свобода.

Валерий Балаян, Valeri Balajan

TV1 sunnuntaina 06.03.2011 klo 13.30: tv-dokumentti Kuvia Gorbatshovista

2011-03-04T14:36:00.009+02:00

Reijo Nikkilä Gorbatshovin opettajia haastattelemassa syyskuussa 1989 Privolnojen kylässä. Polaroid-kuva Anneli Pallas.
Gorbatshovin luokkatovereita Privolnojen kylänraitilla syyskuussa 1989. Kuva Reijo Nikkilä.

TV1 sunnuntaina 6.3. klo 13.30
Kuvia Gorbatshovista, TV1, 1989, 30'03". Ohjaus Reijo Nikkilä, kuvaus Vladimir Gusev, äänitys Boris Veliulov, leikkaus Asta Pylkkänen, kuvaussihteeri Anneli Pallas.

Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatshov täytti keskiviikkona 2. maaliskuuta 80 vuotta.

Gorbatshov oli vallassa vain vajaat kuusi vuotta, mutta hän ehti tuossa ajassa yhdessä kannattajiensa kanssa viedä omaa maataan kohti demokratiaa, vapauttaa Itä-Euroopan valtiot Neuvostoliiton herruudesta sekä tehdä lopun vuosikymmeniä kestäneestä kylmästä sodasta Yhdysvaltojen kanssa.

Vuonna 1989 Gorbatshov kävi myös Suomessa. Vierailun alla Yleisradion entinen Moskovan-kirjeenvaihtaja Reijo Nikkilä teki dokumenttielokuvan neuvostojohtajan varhaisvuosista, koulu- ja opiskeluajoista.

Lapsuuden ystävät, opettajat sekä opiskelutoverit kertovat, miten Mihail Gorbatshovista kasvoi yksi aikamme merkittävimmistä valtiomiehistä.

Mihail Gorbatshov toimi viimeisenä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerinä 1985–1991 ja Neuvostoliiton presidenttinä vuosina 1988–1991.

-----

RN 04.03.2011
Loppukesästä 1989 sain tietää, että perestroikan isä Mihail Gorbatshov oli tulossa saman vuoden lokakuussa viralliselle vierailulle Suomeen. Ehdotin uudelle toimitukselleni tv-dokumenttia hänestä.
Sellaista ei ollut vielä kukaan tehnyt, eikä Gorbatshov minullekaan lupaa antanut. Kehittelimme NL:n yleisradioyhtiön Gosteleradion yhteystoimittajan Natalia Shpankon kanssa idean dokumentista Gorbatshov ilman Gorbatshovia. Siihen saimme Gorbatshovinkin suostumuksen. Lupia pyydellessä sovittiin myös, että dokumentti esitettäisiin syksyllä myös Neuvostoliiton televisiossa.
Vaikka elettiin perestroikan huippuhetkiä, kuvaaminen valtion ja puolueen päämiehen lähipiirissä oli vielä outoa.
Kuvausten edellytyksenä oli, että sen kuvasi Gosteleradion ryhmä.
Kuvasimme Gorbatshovin synnyinkylässä hänen luokkatovereitaan ja opettajiaan sekä hautausmaata, jossa oli hänen isänsä hauta sekä sankarihauta kymmenine Gorvatshovineen.
Gorbatshovin syntymäkotiin, jossa hänen iäkäs ja sairas äitinsä vielä asui, emme kuitenkaan puolittaisista lupauksista huolimatta päässeet. Äidin kunto ei sitä sallinut. Dokumenttiin sain Moskovassa pienen pätkän joskus aiemmin kuvattua äidin puhetta.
Läheisessä Stavropolissa kuvasimme sankarimme myöhempiin vaiheisiin liittyviä kohteita ja ihmisiä.
Moskovassa saimme kokoon iloisen joukon silloin alle kuusikymppisiä Gorbatshovin kurssitovereita. Vaikuttavin heistä oli Moskovan yliopiston oikeustieteellisen laitoksen naispuolinen professori. Minun annettiin ymmärtää, että hän oli Gorbatshovin ensimmäinen tyttöystävä. Moskovalaisen älymystöperheen tytär kuljetti niin kuin hän sanoi Mishaa museoissa, teattereissa ja konserteissa.
Kaikki haastattelemani ihmiset muistelivat Mishaa/Mihailia/Mihail Sergejevitshiä lämmöllä ilman minkäänlaista paatosta.
Ehkä kaikkein kiinnostavin haastateltava oli tshekki Zdeněk Mlynář. Hän asui Gorbatshovin kanssa samassa huoneessa asuntolassa Moskovassa opiskeluaikana. He olivat niin läheisiä, että tshekki toimi Gorbatshovien häissä tamadana, hääpöydän päämiehenä, maljapuheiden jakajana.
Kävimme Pariisista tulleen Moskovan-kirjeenvaihtajakauteni kuvaajan Cristian Valdesin kanssa tekemässä Mlynářin haastattelun Wienissä. Hän oli emigroitunut Itävaltaan pian Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen.
Mlynář tunnusti, että he olivat Gorbatshovin kanssa opiskellessaan stalinisteja ja pohtivat Stalinin kuoltua yhdessä kovasti sosialismin kohtaloa.
60-luvulla Mlynářista tuli yksi keskeisistä "ihmiskasvoisen sosialismin", Prahan kevään ideologian kehittelijöistä.
Haastattelussa hän kertoi käyneensä 60-luvulla tapaamassa kurssitoveriaan eteläisessä Stavropolissa, jossa Gorbatshov oli tuolloin jo kiivennyt korkealle puoluehierarkiassa.
Vanhat ystävykset keskustelivat yömyöhään.
Mlynář lähetti mukanani Helsingin kautta Gorbatshoville terveisiä, jotka välitinkin Natalia Shpankon kautta. Myöhemmin syksyllä Mlynář matkusti Gorbatshovin kutsusta Moskovaan. Miehet jatkoivat siitä mihin jäivät viimeksi tavatessaan neljännesvuosisata aiemmin.

Meillä lyhyt tv-dokumenttini esitettiin juuri Gorbatshovin Suomen-vierailun aattona, mutta Neuvostoliitossa sitä ei esitetty koskaan.
Sain kuulla, että Raisa ei erityisemmin pitänyt kohdasta, jossa keskikoulun opettajat kertoivat Mishalla olleen heiloja sielläsuntäällä...
Venäjän televisio RTR näytti Kuvia Gorbatshovista muistaakseni 1992 osana neljän tv-dokumenttini retrospektiiviä. Vähän sen jälkeen olin Moskovassa Dom kinossa pienimuotoisessa seminaarissa saman pöydän ääressä Gorbatshovien kanssa. Väliajalla menin sanomaan Raisalle, että minä olen se suomalainen, joka teki sen dokumenttielokuvan..
- Ai tekö, se elokuva kuuluu meidän perhekalleuksiimme, Misha tässä on suomalainen ...

Niin vaatimaton kuin dokkarini onkin, oli se jonkin aikaa ainoa Gorbatshov-dokumentti, ja sitä esitettiin useiden maiden (muistan ainakin Espanjan ja Japanin) televisioissa neuvostojohtajan vierailujen alla.

Tänään uudelleen katsottuna dokkari on kohteelleen kovin myötäkarvainen, mutta ei minua hävetä yhtään.

Ykkösdokumentti 06.03.2011: Sotavangin poika löysi isänsä Siperiasta

2011-03-04T12:05:00.009+02:00

Mihail Kutšerenko ja hänen suomalainen poikansa Arvo Myllymäki

entinen sotavanki Mihail Kutšerenko

Ykkösdokumentti TV1/sunnuntai 6.3.2011 klo 21.10

MATKA ISÄN LUO, YLE/TV1, 2011, 46'07", ohjaus Ari Lehikoinen, kuvaus Marco Hyvärinen, leikkaus Markku Pulkkinen, äänitys Pekka Pylkkö, äänen jälkikäsittely Timo Hintikka, tuotantopäällikkö Maija Roivainen

Yksi sotiemme vaietuimmista aiheista on neuvostoliittolaisten sotavankien lapset. Heitä arvioidaan syntyneen 200-300. Tampereen yliopiston emeritusprofessori Arvo Myllymäki on yksi heistä.

Arvo Myllymäki vaikeni taustastaan kymmeniä vuosia, aivan kuten monet muutkin neuvostosotilaiden Suomessa syntyneet lapset. - Se oli perheen yhteinen salaisuus, mutta nyt minusta tuntui, että oli sopiva aika kertoa siitä tuskasta mitä kipeät lapsuuden muistot aiheuttivat ja samalla myös siitä riemusta mitä asioiden läpikäyminen on tuonut, kertoo Myllymäki.

Arvo Myllymäen tarina on ainutlaatuinen. Hän on yksi harvoista neuvostosotavankien lapsista, joka on myös löytänyt isänsä. Isän etsimisessä ratkaisevaa apua antoivat presidentti Urho Kekkonen ja silloinen Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Stepanov. Arvo Myllymäen isä löytyi Siperiasta vuonna 1978. Arvo pystyi luomaan läheiset suhteet isäänsä ja myös tämän uuteen perheeseen ja nuo siteet ovat yhä vahvat.
Dokumentissa matkustetaan Barnaulin kaupunkiin Etelä-Siperiaan, tapaamaan Arvon äitipuolta ja veli- ja sisarpuolia.

Arvo Myllymäen isä oli sotavankina muun muassa Riitasensuon kurileirillä Kerimäellä. Leirin olot olivat poikkeuksellisen ankarat ja kuolleisuus suurta. – Riitasensuo oli maanpäällinen helvetti. Onneksi hän pääsi sieltä Vaasaan aivan toisenlaisiin olosuhteisiin, toteaa Myllymäki.
-On merkillistä, että vaikka Vaasan Mustasaaressa vankeja kohdeltiin paljon paremmin niin leiristä tiedetään varsin vähän. Voidaan sanoa, että leiristä on vaiettu kahdella kielellä, toteaa Myllymäki.

Sota-aikana maataloustyöt olivat naisten harteilla, miehet olivat taistelemassa rintamalla. Tuhannet vangeiksi joutuneet neuvostosotilaat tekivät maatöitä pelloilla yhdessä suomalaisten siviilien kanssa. Näin myös Arvon isä, joka lähetettiin maalaistaloon Kuortaneelle. Arvon äiti oli tuon talon tytär. – Sodan aikana oli myös lämpöä ja rakkautta, muistuttaa Myllymäki.
teksti: Ari Lehikoinen

Arvo Myllymäki 2010

08.03.2011 klo 17.00 Arvo Myllymäki on Suomi-Venäjä-seuran Historia-osaston vieraana Kansan Arkistossa, Helsingissä, Vetehisenkuja 1, 00530 Helsinki
p. 09-753 6972. Kansan Arkisto sijaitsee lähellä Hakaniemen toria.
Paikalla on myös tv-dokumentin ohjaaja Ari Lehikoinen.
Keskustelutilaisuuteen on vapaa pääsy.
Tervetuloa!

Kirjailija Ljudmila Ulitskaja Helsingissä 02.03.2011

2011-02-28T12:05:00.006+02:00

Aleksanteri-listalta:

Kirjailija Ljudmila Ulitskaja esiintyy ke 2.3. Helsingin yliopistossa klo 12-14 ja Pasilan kirjastossa klo 18

VENÄLÄINEN KIRJAILIJA LJUDMILA ULITSKAJA VIERAILEE SUOMESSA

Ljudmila Ulitskaja on tämän päivän kuuluisimpia venäläisiä kirjailijoita. Hän on tunnettu myös kansainvälisesti ja hänen teoksiaan on käännetty useille kielille. Suomeksi on ilmestynyt romaani Iloiset hautajaiset (2002). Ulitskajan uusi romaanisuomennos Naisten valheet julkistetaan tiistaina 1. maaliskuuta.

Suomen vierailunsa aikana Ljudmila Ulitskaja esiintyy keskiviikkona 2. maaliskuuta kahdessa tilaisuudessa:

Klo 12-14 Helsingin yliopistossa, Topelia A 205, Unioninkatu 38 A, 2 krs. Tilaisuus on venäjänkielinen. Sen järjestävät venäjän kielen ja kirjallisuuden oppiaine ja Helsingin yliopiston Venäjä-seura.

Klo 18 Pasilan kirjaston auditoriossa Helsingissä (osoite: Kellosilta 9, Helsinki). Haastattelijana ja tulkkina toimii suomentaja Jukka Mallinen. Tiedot Pasilan kirjaston yleisötapahtumasta: sinikka.m.koskinen@hel.fi, 050 340 3621, www.lib.hel.fi/pasila.

Kotimaassaan Ulitskaja on saanut muun muassa Venäjän Booker-palkinnon ja suuren Bolshaja Kniga -palkinnon. Isoista ulkomaalaisista palkinnoista hän vastaanotti viimeksi Pariisissa tammikuussa kansainvälisen Simone de Beauvoir -ihmisoikeuspalkinnon sukupuolten tasa-arvoisuuden edistämisestä. Ulitskajan kirjat ovat myös myyntimenestyksiä Venäjällä. Hänen romaaniaan Daniel Stein (2006) on myyty liki miljoona kappaletta, ja viime vuonna ilmestynyttä Imago-romaania jo 200 000 kappaletta.

Naisten valheet -romaanin on suomentanut Arja Pikkupeura ja sen julkaisee Siltala. Romaanin eri-ikäiset henkilöt ovat pyyteettömiä valehtelijoita. He kertovat tarinoita elämästään Zenjalle, alttiille kuuntelijalle ja ymmärtäjälle. Kuten tässäkin romaanissa kuvaa Ulitskaja tuotannossaan usein perhe-elämää, ihmissuhteita ja arkea. Monissa saksalaisissa ja ranskalaisissa arvosteluissa Ulitskajaa onkin verrattu Tsehoviin paitsi nyansoidun, täsmällisen proosansa tähden, myös juuri teostensa näennäisesti vähäpätöisten, mutta tehokkaasti syvenevien teemojen vuoksi.

Moskovalainen Ulitskaja (s. 1943) on koulutukseltaan biologi, erikoisalanaan genetiikka. Novellien ja romaanien lisäksi hän on kirjoittanut näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Hän on lisäksi pari vuotta sitten julkaissut teoksen kirjeenvaihdostaan Siperiassa pitkää vankeustuomiota kärsivän liikemies Mihail Hodorkovskin kanssa.

Tervetuloa tilaisuuksiin!

Irma Reijonen
--
Irma Reijonen
Helsingin yliopiston Venäjä-seura
puh. (09) 191 22885

Piirityksen päättymisen ja holokaustin päivä

2011-01-27T09:12:00.004+02:00

Juuri kun olemme vaivoin toipuneet Porkkalan palautuksen 55-vuotisjuhlan euforiasta, on allakat kalibroitava yhteen todellisuuden ja historian kanssa. Tänään on syytä juhlia, tosin hillitysti, koska on väkivaltaisten tapahtumien vuosipäivä.

Venäjällä on vuonna 1995 säädetty laki № 32-ФЗ "Venäjän sotakunnian (voitokkaista) päivistä". Tällaisia lakien pitäisi olla: siinä on vain 7 pykälää, joissa asia tulee selväksi. Tänään juhlistetaan sitä, että Leningradin saarto päättyi vuonna 1944 tammikuun pakkasten aikaan.

YK:n yleiskokous päätti vuonna 2005 perustaa kansainvälisen holocaustin uhrien muistopäivän, jota vietetään tänään. Saksassa on meneillään der Tag des Gedenkens an die Opfer des Nationalsozialismus, kansallissosialismin uhrien muistopäivä, joka sekin osuu tähän päivään, koska vuonna 1945 tänä päivänä puna-armeija avasi Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirien portit.

Suomessa alkoi sisällissota vuonna 1918 tänä samaisena päivänä. Merkillistä, kuinka asiat "tapahtuvat" ajassa. Jos jotakin positiivista hakisi, niin Mihail Saltykov-Štšedrin täyttäisi tänään 175 vuotta ja Ilja Ehrenburg 120 vuotta. Skool!

Mutta takaisin siihen sotajuhlapäivälakiin. Ensimmäisessä pykälässä olevan listan mukaan ne päivät ovat tällaiset. Juhlakalenteri on laadittu kronologisesti vuosilukujen etenemisjärjestyksessä:

18.4. Ruhtinas Aleksanteri Nevalaisen (Nevskin) johtamat venäläiset soturit voittivat saksalaiset ritarit Ilmajärven jäällä v. 1242

21.4. Suuriruhtinas Dmitri Donilaisen (Donskoi) johtamat venäläissoturit voittivat mongolien-tataarien joukot Kulikovon taistelussa v. 1380

7.11. Kuz’ma Mininin ja Dmitri Požarskin johdolla ”kansallinen” joukko vapautti Moskovan puolalaisten interventiosta v. 1612

10.6. Pietari Suuren komentama Venäjän armeija voitti Ruotsin joukot Poltavan taistelussa v. 1709

9.8. Venäjän laivaston historian ensimmäinen voittoisa taistelu: se voitti Ruotsin laivaston Hankoniemen edustalla v. 1714

24.12. A. V. Suvorovin komentamat Venäjän joukot valtasivat turkkilaisen Izmailin linnoituksen Venäjän–Turkin sodassa v. 1790

11.9. F. F. Ušakovin komentama Venäjän eskaaderi voitti Turkin eskaaderin Tendran niemen edustalla Venäjän–Turkin sodassa v. 1790

8.9. M. I. Kutuzovin johtama Venäjän armeija voitti Ranskan armeijan Borodinossa v. 1812

1.12. P. S. Pahimovin komentama eskaaderi voitti Turkin eskaaderin Sinopen niemen edustalla Krimin sodassa v. 1853

23.2. Puna-armeijan voitto keisarillisen Saksan joukoista v. 1918

5.12. Neuvostojoukkojen vastahyökkäyksen alkaminen ”saksalaisia fašistijoukkoja” vastaan Moskovan edustalla v. 1941 [Kaakkuriniemen huomautus: fašistit olivat Italiassa, kun taas saksalaissoturit edustivat natseja, ”kansallissosialismia”.]

2.2. Neuvostojoukkojen voitto Stalingradin taisteluissa v. 1943

23.8. Neuvostojoukkojen voitto Kurskin taistelussa v. 1943

27.1. Leningradin piirityksen lopettaminen v. 1944

9.5. Neuvostokansan Voitto vuosien 1941–1945 Suuressa Isänmaallisessa sodassa v. 1945

Lain toisessa pykälässä säädetään Venäjän käymien sotien muiston ikuistamisen muodoista: pidetään yllä muistomuseoita, pystytetään obeliskeja, hoidetaan muistomerkkipaikkojen ympäristöä, julkaistaan aineistoa Venäjän sodan sankarillisista vaiheista tiedotusvälineissä ja muistetaan nimeltä mainita kansallissankareita.

Kolmas pykälä varmistaa, että Venäjän sotakunnian päivinä järjestetään juhlallisuuksia, ja neljäs pykälä täsmentää ”sotarituaalien” toimeenpanojärjestyksen. Samoin se säätää, että toukokuun yhdeksännen ja helmikuun kahdennenkymmenennenkolmannen päivän juhlallisuudet määrää puolustusministeriö.

Viides pykälä määrää juhlapäivien viettotavat asevoimissa ja muissa väkivaltaorganisaatioissa, kuudes puolestaan säätää juhlallisuuksien rahallisen puolen turvaamisen, ja seitsemäs on voimaanastumispykälä.

Jos tänä päivänä televisioyhtiömme tai joku History Channel vyöryttää nähtäväksemme länsiliittoutuneiden maihinnousua Ranskan Normandiassa tai jotain vastaavaa, toivottavasti tämä pieni kontribuutio auttaa muistuttamaan, että toisessa maailmansodassa Saksan selkäranka taittui Stalingradin taistelussa, ja sitä vahvisti Neuvostoliiton voitto Kurskin panssarivaunutaistelussa. Näiden voittojen pehmentämä Saksa vetäytyi pikkuhiljaa, ja Leningradin piirityksen päättyminen neuvostojoukkojen läpimurtoon oli yksi seuraus näistä tapahtumista.

===================================================

Ja selvyyden vuoksi sotajuhlapäivät vielä päivämääräjärjestyksessä:

27.1. Leningradin piirityksen loppu, 1944
2.2. Stalingradin taistelujen voitto, 1943
23.2. Puna-armeijan voitto keisarillisen Saksan joukoista, 1918
18.4. Aleksanteri Nevalaisen soturien voitto saksalaisista, 1242
21.4. Dmitri Donilaisen soturien voitto Kulikovon taistelussa, 1380
9.5. Voitto Suuressa Isänmaallisessa sodassa, 1945
10.6. Poltavan taistelum voitto, 1709
9.8. Venäjän laivaston voitto Hankoniemen edustalla, 1714
23.8. Kurskin taistelun voitto, 1943
8.9. Borodinon taistelun voitto, 1812
11.9. Venäjän eskaaderin voitto turkkilaisista Tendrassa, 1790
7.11. Moskovan vapauttaminen puolalaisten interventiosta, 1612
1.12. Laivaston voitto Sinopen niemen edustalla, 1853
5.12. Vastahyökkäyksen alkaminen ”saksalaisia fašistijoukkoja” vastaan, 1941
24.12. Izmailin linnoituksen valtaus v. 1790

Venäläiset haluavat haudata Leninin

2011-01-24T20:54:00.002+02:00

Noin kerran vuodessa käytävä keskustelu vallankumousjohtaja V.I. Leninin ruumiin kohtalosta on jälleen käynnistynyt Venäjällä. Tällä kertaa keskustelun promoottorina toimi maan valtapuolue Yhtenäinen Venäjä.

Puolue julkaisi torstaina verkkosivuillaan kansanedustaja Vladimir Medinskin mielipidekirjoituksen, jossa tämä vaatii Leninin ruumiin siirtämistä pois Punaisella torilla sijaitsevasta mauseleoumista, sekä ruumiin hautaamista.

”Pian on Leninin kuoleman vuosipäivä, jota kommunistit aikovat arvatenkin juhlistaa. […] Olen sitä mieltä, että jokaisen meistä tulisi nostaa esille kysymys Leninin ruumiin hautaamisesta. Kyseessä on omituinen, Punaisella torilla sijaitseva maallis-nekrofiilinen jäänne. […] On yleisesti tiedossa, että Lenin itse ei aikonut rakennuttaa itselleen mitään mauseleoumeja ja hänen sukulaisensakin vastustivat asiaa. […] Kommunistit eivät kuitenkaan välittäneet rahtuakaan vallankumousjohtajan ja hänen sukulaistensa mielipiteistä. Heidän oli välttämätöntä muodostaa kultti, jolla korvattaisiin uskonto ja Kristus. Se ei heiltä onnistunut. Nyt tämä perversio on saatava päätökseen”.

Vladimir Medinski sai loppuviikon aikana tukea ajatuksilleen sekä omiensa, että myös poliittisten kilpailijoiden leiristä. Yhtenäisen Venäjän kansanedustajista Medinskiä ehätti tukemaan muun muassa puoluetoveri Robert Shlegel.

”Lenin on hyvin kiistanalainen henkilö. Hänen kätensä ovat veriset ja niiden vastuulla on miljoonien kansalaistemme henki. Hän on sosiaalisten katastrofien ja terrorin sekä valtavan maan suuren surun symboli. Olen varma, että suurin osa kansalaisistamme tukevat Medinskin ehdotusta: harva ymmärtää, miksi valtiomme keskipisteessä makaa tämä muumio.”

Myös Yhtenäisen Venäjän nuorisoliitto Molodaja Gvardian aktiivi Aleksei Zubakin heittää vettä myllyyn puolueen sivuilla julkaistussa kirjoituksessaan:

”Olen käynyt mauseleoumissa ainoastaan kerran, eikä minulla ole minkäänlaista aikomusta käydä siellä uudestaan. Tunne, kun kävelet ruumiin ohitse, ei ole miellyttävimmästä päästä – selkäpiitä suorastaan karmii. Jää sellainen käsitys, että mausoleumissa on säästynyt pieni osa totalitaarisesta neuvostovaltiosta, missä kaikki on kiellettyä: ei saa keskustella, pysähtyä, pitää käsiä taskussa, ym.”

Yhtenäisen Venäjän aloite ei kuitenkaan kaikkia miellytä. Aktiivisimmin Leninin hautaamista on vastustanut suurin parlamentaarinen oppositiopuolue KPRF, eli Venäjän kommunistinen puolue. Puolueen keskuskomitean jäsenen Sergei Obuhovin mukaan kyse on Yhtenäisen Venäjän aloittamasta vaalikampanjoinnista, jossa se pyrkii kääntämään huomion maan nykyisistä ongelmista vanhoihin ongelmiin. Puolueen lakiosaston johtajan Vadim Solovievin mukaan Yhtenäisen Venäjän aloittama keskustelu on ”provokaatio”, jonka avulla puolue pyrkii mustamaalaamaan oppositiota – tässä tapauksessa kommunisteja.

Sen sijaan muun muassa ulkoparlamentaarisen opposition tunnetuimpiin nimiin lukeutuva Boris Nemtsov kannattaa Leninin hautaamista, mutta on kommunistien kanssa samaa kuitenkin samaa mieltä Yhtenäisen Venäjän motiiveista keskustelun käynnistämisessä.

Leninistä käytävää kansalaiskeskustelua on tällä kertaa terästetty venäläisissä sosiaalisissa medioissa laajaa huomiota saaneella Yhtenäisen Venäjän järjestämällä Internet-äänestyksellä, jossa venäläisiltä on kysytty, mitä Leninin ruumiille pitäisi tehdä. Sivuston nimi – goodbyelenin.ru – paljastaa, mitä mieltä sivuston tekijät itse asiasta ovat.

Maanantai-iltaan mennessä sivuilla oli ehditty antaa yhteensä 275 000 ääntä, joista lähes 70 prosenttia Leninin hautaamisen puolesta. Oman kantansa voi käydä ilmaisemassa täällä.

Keitä Venäjä haluaa kasvattaa?

2011-01-19T15:13:00.003+02:00

Mieluummin patriootteja kuin fyysikoita, Julia Latynina, The Moscow Times 19.1.2011
Yhtenäinen Venäjä suunnittelee parhaillaan ratkaisevansa kertalinttuulla Venäjän aivovuoto-ongelman lopullisesti. Kiitos ehdotettujen koulu-uudistusten ei maassa näytä todellakaan riittävän aivoja vuodettaviksi enää. Opetus- ja tiedeministeriön esittämät muutokset saatetaan ottaa käyttöön jo tänä vuonna, ja niiden mukaan koulupäivä jaettaisiin kahteen osaan yhdeksänneltä luokalta alkaen. Ensimmäisen puolikkaan aikana pidettäisiin normaaleja tunteja, mutta toisella osallistuttaisiin ”isänmaalliseen kasvatukseen”. Tämä sisältäisi vanhan neuvostotradition mukaan oppilaiden lähettämisen ”Suuren isänmaallisen sodan” taistelupaikoille kaivamaan sankarillisia jäänteitä sekä muita aktiviteetteja, jotka pyrkivät kohottamaan oppilaiden isänmaallisuuden tasoa. Tapahtumia tarkasteltaisiin pääministeri Vladimir Putinin yksinvaltaisen ”vallan vertikaalin” (pystysuoran) prisman läpi.

Samaan aikaan oppiaineiden määrää alennettaisiin kymmeneen, joista vain kolme olisi pakollisia: liikuntakasvatus, yleinen turvallisuus sekä Venäjä ja maailma. Muut seitsemän ainetta olisivat valinnaisia. Toisin sanoen olisi pakollista oppia rakastamaan Putinia, mutta matematiikka ja englanti perustuisivat vapaaehtoisuuteen. Tämä merkitsee, että hallitseva eliitti ei ole vain tuhonnut modernia Venäjää, vaan haluaa myös tuhota sen tulevaisuuden.

Valtion tulevan menestyksen voi arvioida sen investoinneista koulutukseen. Esimerkiksi Kiina: Sen yliopisto-opiskelijoille suunnatut määrärahat kymmenkertaistuivat vuoden 2006 240 miljoonasta dollarista vuoden 2008 2,7 miljardiin dollariin. Venäjän koulujen opettajat ansaitsevat keskimäärin 13 500 ruplaa ( 450 dollaria) kuussa, eivätkä keskikoulusta päässeet voi päästä yliopistoihin maksamatta lahjuksia. Katsotaanpa, mitä Venäjän etuoikeutetut opiskelevat Moskovan valtionyliopiston oikeustieteellisessä Geneven nk. ulkomaalaiskampuksella. Heidän tietonsa kansainvälisestä oikeudesta jättävät melkoisesti toivomisen varaa, mutta he ovat erittäin menestyneitä ”opetussuunnitelman ulkopuolisissa” aktiviteeteissa kuten järjestäessään kilpa-ajoja isäpappojen lahjoittamilla Lamborghineillaan ja Maserateillaan.

Huolimatta sitoutumisestaan kommunistiseen ideologiaan Neuvostoliitto menestyi tuottamalla maailmanluokan luonnontieteilijöitä ja insinöörejä. Tosiasia, jonka mukaan isänmaallisuuskasvatus on korvaamassa algebran ja Putinin rakastaminen syrjäyttää fysiikan, on selvä merkki kuolevasta yhteiskunnasta, joka ei enää tarvitse eksakteja luonnontieteitä. Mistähän Putinin rakastamiskurssin parhain arvosanoin suorittaneet mahtavat löytää töitä? Eivät ainakaan Rusnanosta.

Yhtenäinen Venäjä väittää, että Opetus- ja tiedeministeriön esittämiä muutoksia tarvitaan fasismin vastustamiseen. Mutta kasvatus on tietysti valtion paras ase modernisaation toteuttamiseen sekä äärimmäisyysilmiöiden vastustamiseen. Kumpi sitten on todennäköinen järjestämään pogromeja Pohjois-Kaukasian ja Keski-Aasian vähemmistöjä vastaan: fysiikan ja matematiikan arvosanoin yliopistosta valmistunut asiantuntija vai Pjotr Pupkin, joka vaivoin pääsi peruskoulusta ja jonka suosikkiaine oli isänmaanrakkaus, jonka tunneilla hän oppi lähinnä, kuinka juutalaiset ristiinnaulitsivat Jeesuksen?

Ainoa ero Kremlin ns. nuorisopolitiikan ja fasismin välillä on sen muodollisesti epävirallinen luonne. Kyllä, venäläiset polttivat kirjoja julkisilla toreilla, mutta sen organisoi Venäjän Nuoriso, eikä Kreml. Muistaa sopii, kuinka Kremliä puolustava nuorisoryhmä ”Stal” käänsi Goebbelsin ”Kansallissosialismin kymmenen käskyä” venäjäksi ja korvasi ainoastaan sanan ”Saksa” sanalla ”Venäjä”. Mutta se oli ”yksityinen asia”.

Jos Seliger-järvi (virallisen nuorison kesäleiripaikka) tulee muodollisten ohjeiden pesäksi, jos Goebbelsin sloganeita opiskellaan kouluissa ja kirjoja poltetaan isänmaanrakkauden tunneilla, miten tämä eroaa fasismista?

- Kun viimeksi siteerasin Latyninaa, sain jotain typeriä anonyymejä vastauksia. En aio edelleenkään keskustella puskasta ampuvien kanssa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että on turhaa painomusteen ja verkkotilan tuhlausta taikinoida pysähtyneisyyttä edustavan Komissarov/Derjabinin mielipiteiden kanssa. Tämä teksti on ihan aidon venäläisen ihan aito kannanotto - ja sellaisenaan raikas.

Stahanov ja normi

2011-01-03T21:25:00.003+02:00

Juhlitaanpa illan päätteeksi yhtä syntymäpäivää ja yhtä kuolinpäivää.

Tänään 105 vuotta täyttävä Aleksei Stahanov on kaikille tuttu nimi: elokuun lopussa 1935 hän yhden yövuoron aikana teki malminlouhinnan maailmanennätyksen louhimalla paineilmavasaralla 102 tonnia hiiltä. Normi oli 7 tonnia, eli ylitystä tuli 14-kertaisesti. Saahan sitä ihmetellä, mihin kaikkeen pystyy kaksi kättä ja black and decker, mutta tätä näytöstä kyllä valmisteltiin huolella ja siihen varattiin riittävästi aputyövoimaa. Niinpä Stahanov porasi hiililohkareet, ja lohkareiden pois kuljettamisesta huolehtivat muut prikaatin jäsenet vahvistettuna muutamalla ylimääräisellä.

Stahanovilaisuus levisi kuin persujen kannatus meillä ja nyt: puolessatoista kuukaudessa liike oli levinnyt koko maahan ja kaikille teollisuuden aloille. Itse päähenkilö puolestaan tuli kaikin puolin hyväksikäytetyksi stalinistisessa propagandassa: hän sai Leninin kunniamerkin ja yhden ylimääräisen kuukausipalkan, asuinhuoneiston jossa oli peräti puhelin, huonekalut asuntoon ja elokuvissa ynnä muissa klubijutuissa hänelle oli varattu kaksi istumapaikkaa kai joka näytäntöön.

Stahanovilaisuus ja stalinismi kulkivat käsi kädessä. Niinpä kun Stalinin kuoleman jälkeen generalissimuksen rikokset tuotiin julki ja tuomittiin, Stahanovkin passitettiin Donbassin hiilikaivosalueelle, jossa hän unohtui historiankirjoittajilta. Ei ihme, sillä hän ratkesi ryyppäämään ja joutui mielisairaalaan, kunnes kuoli keuhkojen ja sydänten vajaatoimintaan v. 1977.

* * *

Vuonna 1903 tänä päivänä kuoli Linzin lähistöllä maaseudulla eläköitynyt tullivirkailija Alois Schicklgruber. Siis kuka? Yhden version mukaan hän oli syntyjään avioton lapsi, jonka isä ehkä oli joku Grazin puolijuutalainen kauppias nimeltä Frankenberger. Voisipa hyvin siteerata edesmennyttä suomalaista mestarisanoittajaa: "Ruudun täydeltä Pulkkisen Jortsua, miksi sen faija ei käyttänyt kortsua?" Muiden versioiden mukaan Aloisin isä olisi ollut joko isotilallinen J.N.Hiedler tai kausityötön myllärinrenki J.H.Hiedler. Mene ja tiedä.

Aloisin sukunimi elämän ehtoopuolella oli helpompi kirjoittaa ja ääntää: Hitler. Jos tuo yksi hyvä urbaani legenda pitäisi paikkansa, suuri juutalaistuhooja olisi siis ollut varttijuutalainen itsekin.

Oikeusvaltio nimeltä Venäjä, #3

2011-01-02T22:41:00.002+02:00

Pienen lehtijutun mukaan Venäjä (mitä se sitten tarkoittaakaan) on kehottanut länttä keskittymään omiin asioihinsa ja jättämään Mihail Hodorkovskin tuomioin arvostelun sikseen. Olenkohan osa länttä? Moskovasta katsoen sijaintipaikkani on luoteessa. Kaliningrad on tosin lännempänä. Mutta mitä minun pitäisi tehdä? Mitä jos kertoisin Hodorkovskin urasta ja edesottamuksista - sikäli kuin niistä tiedän? Yritän kertoa. Tämä on jatkoa kahdelle aiemmalle jutulle samasta asiasta.

Vuonna 1963 syntynyt Hodorskovski valmistui v. 1988 Plehanoville nimetystä Moskovan kansantalousinstituutista. Hän toimi sitten Tieteellis-teknisen edistyksen kaupallisen innovaatiopankin (mikä nimi!) hallituksen puheenjohtajana, ja pankki osti Moskovan kaupungilta Nuorison tieteellis-teknisen tuotantokeskuksen, josta nimenvaihdoksen jälkeen tuli Toimialojen välisten tieteellis-teknisten ohjelmien keskus, lyhennettynä MENATEP, ja pian sen jälkeen MENATEP-invest.

MENATEPissa toimi myös seitsemän vuotta vanhempi Platon Lebedev, ja nämä kaverukset pitävät yhtä yhä, ns. leivättömän pöydänkin ääressä.

Hodorkovski johti energiateollisuuden investointirahastoa, hänen asemansa oli Venäjän polttoaine- ja energetiikka-asiain varaministeri sekä pääministerin neuvonantaja. 1995 hänestä tuli Venäjän valtiollisen Rosprom-teollistamisyhtiön hallituksen puheenjohtaja.

Vuoden 1995 lopulla pidettiin panttihuutokauppa, jossa myytävänä oli 45 prosentin osuus JUKOS-öljy-yhtiöstä, ja samaan aikaan oli toisaalla myytävänä 33 % yhtiön osakkeista. Tarjouskilpailun ja panttihuutokaupan voitti MENATEP-pankin takaama yhtiö. Keväällä 1996 MENATEP hankki huutokaupassa 7,06 % JUKOSin osakkeista.

Syksyllä 1996 JUKOS pani toimeen ylimääräisen osakeannin, josta saadut tulot käytettiin holding-yhtiön ja sen tytäryhtiöiden välisen budjettivelan nollaamiseen. Muutaman kuukauden välein Hodorkovskista tuli JUKOS-öljy-yhtiön ensimmäinen varapääjohtaja ja sitten hallituksen puheenjohtaja. Vuoden 1999 hän toimi Venäjän polttoaine- ja energiakollegion jäsenenä.

So far, so good. Tähän saakka tarina on ehyt. Sen jälkeen siihen tulee säröjä riippuen siitä, kenen lähteitä käyttää. Vuodet 2000-2003 merkitsivät käännettä oligarkin uralle. Laajemmassa katsannossa tilannetta voisi kuvata niin, että oligarkit menettivät pelin silovikeille, väkivaltaorganisaatioiden edustajille.

Joka tapauksessa Jukos oli yksi parhaiten menestyviä energiayhtiöitä Venäjällä, ilmeisen hyvin johdettu. Ja sillä oli hyvä kirjanpitäjä. En sano, että pesämuna oli kerätty lain kirjainta noudattaen, mutta eihän sellaista yritystoimintaa Venäjällä tuolloin ollutkaan. Berezovski aloitti uransa ostamalla nimelliseen hintaan Lada-autotehtaan eli Avto-VAZin varaosienjakelukanavan. Gusinski osti pilkkahintaan konkurssin partaalla olevia lehtiä ja radio- ja tv-kanavia ja sai aikaan mediaimperiumin. Yksityistämisen puuhamiehet Tšubais ja Gaidar hyötyivät kummasti itsekin siitä hommasta. Fridman (Friedman) teki bisnestä Alfa-pankillansa ja joutui arvostelun kohteeksi, kun kaksi hallituksen loistorakennusta myytiin hänelle. Tässä oli mukana entinen pääministeri Kasjanov. Potanin rikastui pankkitoiminnalla ja alumiiniteollisuudella. Abramovitš rikastui Sibneft-öljy-yhtiön tuotoilla.

Berezovskia (61) lukuunottamatta muut ovat vasta vähän ali/yli nelikymppisiä miehiä. Jos heidät on vara heittää yli laidan, se osoittaa, että systeemin, joka heidät heittää, täytyy olla rikas ja menestyvä.

Juutalainen tausta

Hodorkovski opiskeli alun perin insinööriksi ja halusi jonkin puolustusteollisuuden tuotantolaitoksen johtajaksi. Juutalainen syntyperä on kuitenkin raskauttava asianhaara Venäjällä, ja puolustusteollisuuteen heiltä on pääsy kielletty. Siksi hän kehitti uraansa toisella alun alkaen valtiojohtoisella alalla, energiatuotannossa.

Mihail Fridman (Friedman) on myös juutalainen, samoin kuin Boris Berezovski ja Roman Abramovitš. Venäjällä media tykkää luetella, kuinka paljon juutalaisia on merkittävissä asemissa poliitikkoina, liikemiehinä, hallinnon johtajina, lääkäreinä, tieteentekijöinä ja niin edelleen. Juutalaisuus on stigma, poltinmerkki, tatuointi: se ei lähde pesemälläkään pois. Oma kategoriansa ovat ne kirjoittajat, jotka näkevät Venäjän uhkana kansainvälisen salaliiton, jota johtavat juutalaiset ja vapaamuurarit, mutta näitä hörhöjähän on joka kansaan siunautunut.

En tiedä, voiko juutalaisuudella selittää sitä, miksi Hodorkovski sai syytteet ja tuomiot. Ilmeisesti ei voi, koska pari-kolme muuta isorikasta juutalaista saa toimia Venäjällä tai lännessä. Hodorkovskin virhe lienee se, että hän oli liiaksi patriootti ja päätti pysytellä Venäjällä. Ja se, että vaikka hän otti etäisyyttä presidentin kansliaan, hän ilmaisi kiinnostuksensa ryhtyä poliitikoksi, jopa haastamaan istuvaa presidenttiä. Ja se, että hän toimi ison energiayhtiön johtajana niin kuin kuka tahansa kansainvälisessä bisneksessä toimiva omistaja-johtaja tekee.

Suunnanmuutos energia-alalla

Putinin ensimmäisen presidenttikauden lopulla Venäjän valtio sulki ikkunat länteen ja päätti, että energiabisnes on valtion bisnestä, vaikka sitä tekevätkin yksityisomisteiset firmat. Ja niille annettiin puoliksi salainen luonne ja toimivalta. Joillakin on omia järjestysjoukkoja siltä varalta, että niitä vastaan protestoitaisiin. Kaasupuolella Gazprom on valtion monopoliyhtiö ja nauttii myös valtion erityistä suojelusta.

Tätä muutosta Hodorkovski ei joko huomannut tai ei ottanut sitä todesta, ja kun ei hän muutenkaan laittanut kynttiläänsä vakan alle, niin hänet otettiin silmätikuksi. Vuonna 1937 NKP:n johtaja pelkäsi varsin olemattomia kilpailijoitaan, pidätytti heitä ja järjesti heille näytösoikeudenkäyntejä, joissa ensin määriteltiin rangaistus ja sitten keksittiin siihen tarvittavat rötökset. Puhdistuksissa tuhottiin ison maan johtoa mielin määrin. Vuonna 2010 tai 2011 tähän ei mennä, sillä jäljet pelottavat. Kuitenkin harvinaisen paljon yhtäläisyyttä on Hodorkovskin ja vaikkapa Kamenjevin oikeudenkäynneissä, vaikka väliä on yli 70 vuotta.

Sukupolvi M

Lopuksi palataan lokakuuhun 2010. Kun presidentti Medvedev oli julkaissut blogikirjoituksensa "Eteenpäin, Venäjä!", Hodorkovski vastasi siihen mielenkiintoisella lausunnolla.

Vastauksessaan Hodorkovski neuvoi presidentti Medvedeviä luomaan erityisen uudistajien yhteiskuntaluokan, jolle hän antoi nimen ”Sukupolvi M”. Hän on näköjään lukenut Viktor Pelevinin menestysteoksen ”Sukupolvi P”, tai ainakin nähnyt sen kannen. Tähän luokkaan pitäisi kuulua vähintään kaksi miljoonaa ihmistä: innovaattoreita, tieteentekijöitä, insinöörejä, nuoria asiantuntijoita, humanisti-intelligenttejä, journalisteja.

Hodorkovski on varma, että Sukupolvi M:n jäsenet olisivat tehokkaita, koska heille modernisaatio ei ole pelkkä fiktiivinen kampanjatunnus, joka toteutetaan ylhäältä alaspäin, vaan kysymys on Venäjänmaan eloonjäämisestä, olemuksesta, kysymys on myös vähittäisestä vallanvaihdosta. Lähtökohtaisesti Sukupolvi M ei diggaa ns. vallan vertikaalia, koska se on skandaalimaisen tehoton ja toimii liitossa korruptoituneen byrokratian kanssa. Hodorkovski alleviivaa, että Medvedevin ajatus modernisaatiosta ei toimi, ellei samalla sanouduta irti autoritaarisesta järjestelmästä. Venäjää ei saa hallita arkaaisin mekanismein, jotka eivät tuota toivottuja tuloksia edes ”kehä ykkösen” (Sadovoje koltso) sisällä.

Olisikohan tällä lausunnolla yhteyttä siihen, että Hodorkovskia ja Lebedeviä vastaan nostetut syytteet muuttuivat sellaisenaan myös tuomioiksi?

Vladimir Nikolajevitšin ihmeelliset seikkailut

2010-12-30T11:26:00.003+02:00

På svenska

Vladimir Nikolajevitš Voinovitš: Avtoportret - roman mojei žizni (Omaelämäkerta - elämäni romaani), EKSMO, Moskva 2010.

Vladimir Voinovitš on vaarallinen kirjailija, vaarallinen muillekin kuin niille neuvostojohtajille, jotka yrittivät hiljentää hänet julkaisukielloilla, isolla ja pienemmälla kiusanteolla ja lopulta ajamalla hänet maanpakoon. Voinovitš selvisi kaikesta, palasi Venäjälle ja saavutti uskomattoman voiton: hän pakotti viranomaiset antamaan hänelle uuden asunnon, korvauksena siitä jonka hän Neuvostoliitosta lähtiessään menetti. Ja ennen kaikkea - häntä luetaan.

Kaikki eivät ehkä ole lukeneet Nobel-palkittua Solženitsyniä, mutta kaikki ovat lukeneet Voinovitšinsä. Kun kesällä 1991 ostin aikaisemmin kielletyn Sotamies Tšonkinin ensimmäisen neuvostopainoksen, sain pitää kirjasta tiukasti kiinni kunnes olin lukenut sen. Sen puoleen siitä oli kyllä muutenkin vaikea päästää irti. Sitten en nähnyt kirjaa moneen kuukauteen.

Sadanviidenkymmenentuhannen painos oli Sotamies Tšonkinille aivan liian pieni, ja ruman tummanruskea, huonolle, kellertävälle paperille painettu kirja oli loppuunmyyty hetkessä. Minun kappaleeni kierteli ystävillä, kavereilla, tutun tutuilla ja kuka tietää missä. Kun kirja lopulta tuli takaisin läpinäkyvään muovipussiin pakattuna, olivat sen kannet kuluneet ja selkä vino.

Tämä onkin Voinovitšissä vaarallisinta. Kun on kerran kirjan avannut, ei siitä enää voi päästää irti ennen viimeistä sivua. Matkalla sinne saa nauraa itsensä kippuraan monta kertaa, ja samalla oppii aivan huomaamatta ymmärtämään, kuinka neuvostoyhteiskunta todellisuudessa toimi. Tai ei toiminut. Niin kuin Venäjällä on tapana sanoa: jokaisessa vitsissä on vähän vitsiä. Ja loput totta.

Näin siinä taas sitten kävi. Voinovitš pilasi lomasuunnitelman. Aurinkomatkalle olin ottanut mukaan neljä pokkaria - dekkareita ja muuta lomalle sopivaa kevyenpuoleista lukemista. Vladimir Voinovitšin uutta, venäjänkielistä omaelämäkertaa en edes pakannut, se iso, paksu kirja oli aivan liian painava. Mutta mitäpä se auttoi, teksti kun kuitenkin oli mukana sähköisessä muodossa, sekä puhelimessa että lukulevyllä. Pokkareihin en ole vieläkään ennättänyt koskea.

Omaelämäkerta on nimeltään Avtoportret - roman mojei žizni (Omakuva - elämäni romaani), paperilla se ilmestyi alkuvuodesta, ja koostuu kronologisesti järjestetyistä lyhyistä ja vähän pidemmistä muistikuvista. Kirja alkaa sanoin "Только прожив много лет, начинаешь всерьез понимать, что жизнь действительно коротка." - "Vasta kun on elänyt monia vuosia alkaa kunnolla ymmärtää, että elämä todellakin on lyhyt."

Kovin erityisen lyhyt Voinovitšin elämä ei tosin ole ollut - ainakin hän on ehtinyt saattaa hautaan kaikki Venäjän vallanpitäjät Stalinista Jeltsiniin, kasvanut Tadžikistanissa ja Ukrainassa, ollut sotapalveluksessa Puolassa, asunut Saksassa ja Yhdysvalloissa sekä hienossa kirjailijatalossa Moskovassa, naapureinaan kantelijoita, KGB-väkeä ja entisiä Gulagin vankeja.

Itse Voinovitš ei koskaan joutunut telkien taakse, mutta hänen ensimmäisiä lapsuudenmuistojaan on isä, joka yhtäkkiä katoaa "työmatkalle", eikä sitten tulekaan takaisin vuosikausiin. Isä oli pienessä piirissä uskaltautunut sanomaan, että täydellistä sosialismia on vaikea saavuttaa kapitalismin piirityksessä. Tuomio oli viisi vuotta vankileiriä.

Turvallisesta Tadžikistanista pikku Volodja muutti sukulaisten luokse Ukrainaan sopivasti operaatio Barbarossan jalkoihin. Ukrainassa hän näki ensimmäistä kertaa vesivessan ja keskuslämmityksen, jotka molemmat olivat uskomattomia ylellisyyksiä 40-luvun Neuvostoliitossa. Siellä hän tapasi myös isänsä, joka oli hädin tuskin ennättänyt vapautua vankileiriltä ennen kuin hänet lähetettiin rintamalle. Muu perhe pakeni pommitusten alta itään. Saksalaisia ei kannattanut jäädä odottamaan, sillä Volodjan äiti oli juutalainen.

Täysiä karjavaunuja, pako kuuman ja kuivan aron yli härkäparin vetämissä vankkureissa, nälänhätä, lapsia vaanivia kannibaaleja - Vladimir Voinovitšin elämä toisen maailmansodan aikana oli samanlaista kuin miljoonien muiden lasten, mutta toisin kuin useimmat muut hän muistaa ja osaa kertoa omista kokemuksistaan, kaunistelematta ja liioittelematta.

Toki Voinovitš mielellään tarinoi omista uroteoistaan, mutta hän ei unohda myöskään vähemmän imartelevia sattumuksia. Mukana ovat nekin hienot juhlapäivälliset Harvardissa, joiden aikana hän joi itsensä liki konttauskuntoon, piti huolen siitä, että muut joivat yhtä paljon, ja kopeloi vieressään istunutta nuorta, naispuolista tutkijaa. Yliopisto muutti suunnitelmiaan eikä tarjonnutkaan hänelle paikkaa täyspäivätoimisena kirjailijaluennoitsijana.

Mutta se oli 1980-luvulla. Sitä ennen Vladimir Voinovitš kouluttautuu huonekalupuusepäksi, ammattiin, josta hän ei ole pätkääkään kiinnostunut - mutta ammattikoulussa saa ilmaiset ateriat, ja se ratkaisee valinnan sodanjälkeisessä köyhässä, kurjassa ja hajalle pommitetussa Ukrainassa. Hänestä tulee myös taitava purjelentäjä, mutta hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä eteenpäin lentäjän uralla - osin siksi, että hän on käynyt koulua vain muutaman vuoden, mutta ennen kaikkea siksi, että itš-loppuinen sukunimi kuulostaa epäilyttävän juutalaiselta. (Todellisuudessa nimi on serbialaista perua.)

Neljän vuoden sotilaspalvelus "ystävällismielisessä" Puolassa (jossa kaikki yhteydet paikallisiin asukkaisiin on kielletty turvallisuussyistä) antaa Voinovitšille reilusti materiaalia Tšonkin-romaaniin. Armeijassa hän myös huomaa osaavansa kirjoittaa vähintään yhtä hyviä värssyjä kuin kaverinsa, yksi hänen runoistaan julkaistaan lehdessä, ja Voinovitš päättää ryhtyä suureksi runoilijaksi.

Armeija-ajan jälkeen Voinovitš haluaa tulla tunnetuksi pääkaupungissa. Kirjallisuusinstituuttiin hän ei tietenkään itš-nimisenä pääse, mutta lähtee silti Moskovaan, nukkuu puistonpenkeillä ja piiloskelee poliisia. Pääkaupungissa kun ei saa oleskella ilman propiskaa eli rekisteröintiä, propiskaa ei saa jos ei ole töitä, ja töitä ei saa jos ei ole propiskaa.

Lopulta löytyy raskas ja huonosti palkattu ratatyöläisen homma, luontaisetuna petipaikka makuusaliksi muutetusta karjavaunusta. Rautatieläisten kirjallisuuspiirissä Voinovitš on ainoa oikea rautatieläinen. Seuraava pysäkki uraputkessa on rakennustyömaa. Työnjohtaja juopottelee aamusta iltaan ja työväki kilpailee siitä, kuka saa lyötyä mäsäksi suurimman määrän tiiliskiviä, ikkunaruutuja ja muuta rakennusmateriaalia.

Suuri läpimurto tapahtuu vuonna 1960, kun Voinovitšillä on pätkätyö radion toimituksessa. Hän saa tehtäväkseen kirjoittaa kosmonauteista kertovaan lauluun tekstin, koska aikaa on vain kaksi viikkoa, mikä ei suurten runoilijoiden mielestä riitä mihinkään. Voinovitš tuo tekstin seuraavana päivänä, ja laulusta tulee suuri menestys radiossa. Levytyksestä ei tule mitään, koska Voinovitš kieltäytyy tekemästä muutoksia tekstiin.

Kun Juri Gagarin ammutaan kiertoradalle vuonna 1961, hän laulaa Voinovitšin tekstittämän laulun avaruudessa, Nikita Hruštšev siteeraa tekstiä, ja yhtäkkiä levytys voidaankin tehdä. Aivan ilman sensuuria ei silti selvitä, kun levytetyn laulun kuullut kosmonautti väittää etteivät oikeat kosmonautit koskaan tupakoi. Myöhemmistä levytyksistä sanat "Давайте-ка, ребята, закурим перед стартом" ("Otetaanpas pojat savut ennen lähtöä") poistetaan. Uudessa versiossa savuttomat kosmonautit tupakoinnin sijasta laulaa lurauttavat ennen lähtöä.

Samoihin aikoihin kirjallisuuslehti Novyi Mir julkaisee Voinovitšin ensimmäisen proosakertomuksen, ja pian hänet valitaan Neuvostoliiton kirjailijaliittoon. Jäsenkirja on hänen matkalippunsa tähtiin ja ylelliseen elämään Neuvostoliiton 1960-luvulla mahdollistamissa rajoissa: ensin moottoripyörä, sitten hieno huoneisto kirjailijaliiton talossa ja käytetty, Zaporožets-merkkinen auto. Mutta tavoilleen uskollisena Voinovitš ei pysty pitämään suutaan kiinni,vaikka hänelle maksetaan nimenomaan siitä. Tšonkin-romaanin ensimmäinnen osa, neukkumallinen Švejk, alkaa kiertää samizdatina, vuotaa lopulta länteen, ja länsisaksalainen emigranttikustantamo julkaisee kirjan ilman tekijän lupaa. Voinovitš joutuu epäsuosioon ja painostetaan muuttamaan ulkomaille, ensin Saksaan ja sitten Yhdysvaltoihin.

Voinovitšin omaelämäkerta koostuu vaihtelevan pitkistä teksteistä jotka kaikki ovat yhtä elämänläheisiä - uskomattoman kirkkaita muistikuvia aikaisilta lapsuusvuosilta 1930-luvun alun Neuvostoliitossa, Amerikan-vuosilta sekä lopulta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisestä taistelusta Moskovan-asunnon palauttamiseksi ja juonittelusta uuden Venäjän kirjallisessa maailmassa, joka ei näytä juurikaan eroavan Neuvostoliiton kirjailijaliiton byrokraattisista peleistä.

Kaikissa kertomuksissa on oma viehätyksensä, sotapalveluksen järjettömyyksistä aina nuoren, lupaavan neuvostokirjailijan tapaamiseen Moskovan-vierailulla olleen Sartren kanssa. Ennen tapaamista Voinovitš lukee kotiläksynsä ja ihastuu eksistentialismiin, mutta toteaa että Sartren näytelmät ovat olemattoman kehnoja. Tapaamispaikka on Neuvostoliiton kirjailijaliiton toimisto, jonne Sartre saapuu Simone de Beauvoir sekä Lena-nimisen tulkin seurassa. "Sartren yhteistyö Lenan kanssa sai aikaan heidän tyttärensa Mašan, joka nykyisin asuu Pariisissa", toteaa Voinovitš lakonisesti.

Kyvyttömyys kumartaa suurille ja mahtaville on antanut suunnan Voinovitšin elämälle alusta loppuun. Kun hän nyt 78 vuoden iässä julkaisee omaelämäkertansta, ei hänellä ole mitään syytä sen enempää kaunistella totuutta kuin ilkeillä ilkeilyn vuoksi. Hän kertoo yksinkertaisesti siitä, minkä on itse kokenut, eikä sulje suutaan sellaisistakaan asioista, joita päähenkilöihinsä liioitellulla kunnioituksella suhtautuvat kirjoittajat ovat pitäneet sopimattomina mainita.

Voinovitšin kirja näyttää toisen puolen Hruštševin suojasään suuren sankarin, kirjallisuuslehti Novy Mirin legendaarisen päätoimittajan Aleksandr Tvardovskin elämästä. Tvardovski julkaisi lehdessään Solženitsynin "Ivan Denisovitšin päivän", mutta hän oli myös vaikeasti alkoholisoitunut ja äärimmäisen tarkkakorvainen puoluejohdon pienimmillekin signaaleille. Voi olla, että Novy Mirin toimituksen yhteenkuuluvaisuuden tunteesta ja sisäisistä hierarkioista on kirjoitettu muita, yhtä kiinnostavia muisteluita, mutta Voinovitšin kuvaus on paras jonka itse olen lukenut. Hänen kertomuksensa kuolemankalpeasta, epäsuosioon joutuneesta Tvardovskista, joka puku päällään ja solmio suorassa istuu työhuoneessaan odottamassa puhelua Kremlistä on traaginen. Puhelua ei koskaan tule.

Sotamies Ivan Tšonkinin ihmeelliset seikkailut on ilmestynyt suomeksiksin, ja on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, toisin kuin äskettäin venäjäksi ilmestynyt jatko-osa, jossa on selvä hutiloiden tehdyn tuntu. Mutta jos aikoo lukea vain yhden Voinovitšin kirjoista, valinta on helppo. Omaelämäkerta on hänen suuri teoksensa, sen hän on kirjoittanut sydänverellään.

Teksti on julkaistu Literarus-lehdessä.

Toinenkin nukkehallitus oli mietinnässä 1939. Trotskia kaavailtiin sen johtoon

2010-12-29T19:17:00.010+02:00

Talvisodan alettua 30.11.1939 sotamarsalkka Mannerheim ja eräät muut pohtivat vastavetoa Terijoen hallitukselle: venäläisten emigranttien muodostamaa pakolaishallitusta, jonka johtoon ilmeisen vakavasti kaavailtiin Atlantin taakse paenneita Trotskia ja Kerenskiä.
Veikko Huuskan dokumenttipohjainen artikkeli on julkaistu Demarissa tänään, 29.12.2009 (s. 14-15).

Mannerheimin vastaveto ”Terijoen hallitukselle”:
Trotskin johtama nukkehallitus

Talvisodan syttyminen 30.11.1939 shokeerasi monet, ei vähiten Suomen armeijan kaikki puutteet liiankin hyvin tunteneen ylipäällikkö Mannerheimin. Vanha mies kantoi raskasta vastuuta harteillaan. Läsnä olleiden, ja päämajassa vierailleiden, mm. U.K. Kekkosen todistuksen mukaan marsalkka oli hermovoimiensa äärirajoilla. Väsynyt viisaskin mies voi tehdä harkitsemattomia ehdotuksia. Talvisodan alkupäivinä sotamarsalkka Mannerheim esitti vastavetoa Stalinin asettamalle O.V. Kuusisen Terijoen nukkehallitukselle. Ehdotus koski Trotskin johtamaa venäläisistä emigranteista koostuvaa ”vastahallitusta”.

Katsotaanpa vähän tarkemmin:

Pääministeri Rytin sihteerin Alf E. Tuuderin kirjoittaman keskustelupöytäkirjan mukaan valtioneuvoston 15.12.1939 klo 17 pidetyn istunnon alkajaisiksi Ryti esitti eräitä tietoja rintamilta ja sen jälkeen ”mainitsi, että oli esitetty ajatus, että Trotski kutsuttaisiin tänne muodostamaan Venäjälle vastahallituksen”. Leo Davidovits Trotski oli bolshevikki, Leninin ja Stalinin taistelutoveri maanalaisuuden ajoilta, lokakuun vallankumouksen 1917 avainhenkilöitä, Neuvosto-Venäjän entinen sota-asiain kansankomissaari, puna-armeijan luoja ja vuodesta 1929 poliittinen pakolainen, joka 1937 oli päätynyt Meksikoon. Trotskin varhaiset vastustajat kunnioittivat häntä sarkastiseen sävyyn nimikkeellä ”Suurin juutalainen kenraali sitten Joosuan”.

Myöhemmin ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa 22.1.1940 klo 17 pitkän työlistan lopulla ulkoministeri Tanner ”siirtyi puhumaan ryssien keskuudessa suoritettavasta propagandasta. Ilmoitti, että hänen luonaan oli juossut paljon väkeä, etupäässä emigrantteja, sekä monarkisteja että bolshevikkeja, m.m. Kerenskin poika [balettikirjailija Gleb K, s. 1907], kaikki tarjonneet palveluksiaan. Jotakuta voisi mahdollisesti käyttää, mutta hän epäili suuresti heidän laajaa ohjelmaansa, joka käsitti m.m. Venäjällä vallitsevan systeemin kaatamisen”. Ryti kommentoi että olisi hyvä, jos neuvostojärjestelmä luhistuisi, mutta se ei ole meidän asiamme. Venäläisten Stalinin-vastustajien ehdotuksien pohjalta oli kolme päivää aikaisemmin 19.1. Rytin, Tannerin, päämajan edustajan kenraali Waldenin, vapaaehtoisasioiden johtajan kenraali Oscar Enckellin, majuri M. Gripenbergin ja kapteeni J.W. Snellmanin neuvottelussa muotoiltu kanta: ”Venäläisiä ei oteta vapaaehtoisiksi, mutta propagandaan heitä voitaisiin käyttää”. Venäjältä jo 1928 loikanneen, Stalinin entisen sihteerin Bazhanovin esityksen mukaisesti puna-armeijan sotavangeista koottiin salaa helmikuussa 1940 pieni ”Venäjän vapautusarmeija”, jonka yksi osasto ehti matkustaa rintaman lähelle tiedotustehtäviin vähää ennen kuin rauha maaliskuussa solmittiin. Hankkeen tiimoilta Suomessa vieraili talven aikana myös Venäjän entisen pääministerin poika, Arkadi Stolypin, joka oli lännessä toimivan oikeistohenkisen Kansan työn liiton, NTS:n, johtajia. Tavan mukaan neuvostovakoilu sai hankkeesta tiedon jo ennen kuin se ehti käynnistyä.

Osastopäällikkö Aaro Pakaslahti täydentää Talvisodan poliittista näytelmää: ”Sodan alkupäivinä Tanner kertoi minulle eräästä sotamarsalkan puhelinsoitosta, jonka hän oli saanut Päämajasta. Mannerheimin asia oli seuraava. Häntä, ylipäällikköä, pidetään ehkä ”hulluna”, kun hän tahtoo esittää harkittavaksi ajatuksen, eikö olisi syytä perustaa jonnekin itärajan lähelle ”venäläinen hallitus”. Se ei merkitsisi paljonkaan vastavetona Kuusisen hallitukselle, mutta ei olisi täysin mahdotonta, että tällainen neuvostohallintoa vihaavista emigrantti- ja ehkä muistakin aineksista (sotavangit?) muodostettu elin voisi vaikuttaa jotakin Venäjän kansaan ja Suomea vastaan lähetettyihin joukkoihin. Marski oli lisäksi sanonut Tannerille, että tällaistakin keinoa oli harkittava, koska sotilaallinen tilanteemme oli äärimmäisen vaikea. – Tanner ei suinkaan pitänyt marsalkkaa ”hulluna”, mutta näki hänen ajatuksessaan enemmänkin ilmauksen tilanteemme vaikeudesta kuin käyttökelpoisen ehdotuksen.”

Pakaslahti kertoo vielä: ”Vähän myöhemmin eräs yliopiston professori kävi luonani ja tietämättä mitään sotamarsalkan ajatuksesta selitti, että olisi asetuttava yhteistyöhön Kerenskin kanssa. Kerenski oli ainoa venäläinen, jolla varmaan vielä omassa maassaankin oli kantava ja kokoava nimi vapauden puolustajana. Lupasin kertoa professorin terveiset Tannerille. Hänen vastauksensa oli ilman muuta kielteinen. Sota on oma puolustussotamme, johon ei ole sekoitettava venäläisiä intressejä”. Leonid ja Marina Vlasovin mukaan Mannerheim oli hylännyt välittömästi ajatuksen, että Kerenskistä olisi tullut venäläisen pakolaishallituksen päämies (L&M Vlasov: Gustaf Mannerheim ja valkoiset emigrantit, 2007). Trotskia hän sen sijaan oli valmis esittämään.

Pakaslahti mainitsee vielä: ”Sotamarsalkka ei tietääkseni millään tavoin pitänyt kiinni ajatuksesta, jonka harkitsemista hän oli esittänyt ulkoministerille [Tanner]. Päinvastoin hänen kantansa kiteytyi toiseen suuntaan, siihen, että kaikin keinoin on näytettävä maailmalle asiamme koskevan vain Suomen alueen puolustamista, johon ei ole yhdistettävä Venäjän kysymystä. Marsalkan hyväksymissä lähetystöille toimitetuissa vapaaehtoiskysymystä koskevissa ohjeissa sanottiin, että venäläispakolaisia ei oteta vapaaehtoisiksi eikä venäläisten emigranttipiirien kansa asetuta yhteistyöhön”.

Tuomo Polvinen kertoo J.K. Paasikiven elämäkerrassa (3. osa; v. 1939-1944): ”Pari päivää myöhemmin [15.12.1939] Ryti mainitsi valtioneuvostossa ehdotuksesta kutsua Kuusisen vastapainoksi Suomeen Lev Trotski muodostamaan Venäjän ”vastahallitus”. [Opetusministeri Uuno] Hannulan mukaan ajatus oli ilmassa, ja hän oli kuullut siitä jo aikaisemmin. Neuvostohallintoa vihaavista emigranteista koostuva elin saattoi hyvinkin vaikuttaa jotakin Venäjän kansaan ja Suomea vastaan lähetettyihin joukkoihin. Paasikivestä ajatus oli kuitenkin ”hyvin epäilyttävä”, eikä se johtanut tuloksiin. Hallitus kokonaisuudessaan suhtautui varsin varovaisesti emigranttiryhmiin”.

Edellä esitetyt kuvaukset perustuvat reaaliaikaisiin pöytäkirjoihin, muistiinpanoihin ja päiväkirjoihin. Mitä asiasta kertoo ulkoministeri Väinö Tanner sodan jälkeen kirjoittamissaan muistelmissa (Olin ulkoministerinä talvisodan aikana, 1950):

”Ulkomaisella kommunismia vastustavalla taholla olisi mielellään nähty, että Suomi olisi antanut valjastaa itsensä neuvostojärjestelmän vastaisen propagandan palvelukseen, jonka ulkomaalaiset olisivat rahoittaneet. Tähän ryhmään kuului mm. se mielikuvituksellinen ehdotus, että olisimme kutsuneet Trotskin Suomeen ja varanneet hänelle pienen kaistaleen esimerkiksi Repolasta venäläisen väliaikaisen hallituksen sijaintipaikaksi. Tämän hallituksen etunenässä olisivat olleet Trotski ja Kerenski. Suunnitelma tarkoitti kaiketi olla jonkinlaisena vastavetona Kuusisen Terijoen hallitukselle. Tämänlaisten ajatusten takana olivat useimmiten maastaan paenneet valkoiset venäläiset, jotka odottivat Suomen sodan olevan neuvostokomennon lopun alkua”.

Puuttumatta muihin tämän hätäpäissä tehdyn ehdotuksen piirteisiin, tulee todeta sellainenkin käytännöllinen seikka, kuin kyseisten Amerikkaan emigroituneiden poliitikkojen omat näkemykset. Niitä ei tietenkään ehditty arvioida saati tunnustella. Lainkaan yllättävä ei ollut se, että vainotun Trotskin ”bolshevikkiveri oli sakeampaa” kuin antistalinistinen vakaumus. Trotski taatusti muisti taistelun Pietarista ja kamppailut ”valkoisia kenraaleja” vastaan monilla rintamilla, ja sellaiseksi hän luki myös Mannerheimin. Robert Service kirjoittaa tuoreessa Trotski-elämäkerrassa (Trotsky a biography, Lontoo 2009) Pietarin rintaman tilanteesta tasan 20 vuotta aikaisemmin, lokakuussa 1919:

”Trotskin saamat raportit kertoivat, että kenraali Mannerheimin komentamat suomalaiset harkitsivat liittymistä valkoisten kenraalien vastavallankumouksellisen sotaan. Mannerheim hinkui päästä torjumaan vain viitisenkymmentä kilometriä Pietarin pohjoispuolella levittäytyvän kommunistisen rajan tulevaisuudelle muodostamaa uhkaa. Vastauksena Trotski julisti, että jos suomalaiset liittoutuvat Judenitsin joukkoihin, punaiset tulisivat lyömään heidät takaisin, aina Helsinkiin asti. Suomalaisten uhka väistyi” [käännös VH].

Mannerheim ilmeisesti arveli maanpaon muuttaneen miehen ja miehen aatokset. Suomalaisten korviin ei vielä joulukuun alussa 1939 ollut tullut, että kohta Talvisodan puhjettua Trotski, vastoin monien kannattajiensa näkemystä, tuki Neuvostoliittoa, jonka hän katsoi olevan “porvarillista Suomea” historiallisesti edistyneempi maa.

Service valaisee trotskilaisten mielialoja Amerikassa Talvisodan sytyttyä:

”Kremlin kyvykkyyttä väheksyessään Trotski samanaikaisesti puolusti periaatteellisesti Neuvostoarmeijan sotilaallista kampanjaa Suomea vastaan.

Hän väitti että Suomen ”sovjetisointi” muodostuisi sille verrattomaksi eduksi. New Yorkissa toimiva Sosialististen Työläisten Puolue (The Socialist Workers Party, SWP) oli maailman suurin Trotskia tukeva järjestö. Puolueen vähemmistö vastusti tätä näkemystä, jota se kutsui ”stalinistiseksi imperialismiksi”, ja torjuivat Trotskin toivomuksen, että Puna-Armeijan paine laukaisisi uuden sisällissodan Suomessa. Jopa SWP:n enemmistö, joka muuten vahvasti tuki Trotskia, kyseli hänen saamansa informaation ja siitä tekemänsä analyysin perään.

Trotski ei antanut tuumaakaan periksi. Kirjeessään Joe Hansenille (5.1.1940) hän totesi, että jopa menshevikit ovat tunnustaneet, että Neuvosto-Venäjän ja Puolan sota vuonna 1920 johti Puolan sisällissotaan. Hän väitti kivenkovaan, että sama tulisi toistumaan Suomessa nyt. Trotski jatkoi toivoen Puna-Armeijan voittavan ja Suomen kommunistien nousevan kapinaan ennen kuin rauha Moskovan ja Helsingin välillä tultaisiin solmimaan” [käännös VH].

Voiko mikään ehdotus mennä enää tämän pahemmin pieleen?

Aivan ilman jälkinäytöstä Mannerheimin emigrantti-episodi ei jäänyt.

Stalinin kätyri surmasi Leo Trotskin tämän kotona Meksikossa 20.8.1940, runsaat viisi kuukautta Talvisodan päättymisen jälkeen. Epäilemättä Stalinin korviin meni, että Suomi, siis sen sotamarsalkka, oli ehdottanut epäsäätyistä poliittista bastardihallitusta, ja Trotskin nostamista sen keulahahmoksi, ja vielä Repolan alueelle, suoraan Neuvostoisänmaan luoteisrajalle. Jos tämä ei kiihdyttänyt paranoidista vaivaa potenutta diktaattoria, ei sitten mikään.

Oliko puna-armeijan perustaja Leo Davidovitsh Trotski Talvisodan viimeinen uhri? Ja täysin tietämättään.

Veikko Huuska
Ikaalinen

Oikeusvaltio nimeltä Venäjä, #2

2010-12-29T14:51:00.005+02:00

Jatkokertomus oikeusvaltiosta nimeltä Venäjä jatkuu. Nyt on vuorossa ensimmäisen tuotantokauden toinen jakso.

Tähän mennessä on tapahtunut: Talousrikollinen, vanki Hodorkovski kertoi Putinista ja koirista. Putin tuntee sanan ’diktatuuri’ monesta yhteydestä. Opposition kansanedustaja Zubov väitti, ettei Venäjällä olisi oikeusvaltiota vaan hälytysvilkut isokenkäisten autojen katoilla.

Tässä ja seuraavissa jaksoissa teitä palvelevat:

Starring: Dmitri Anatoljevitš Medvedev, Venäjän federaation presidentti
Co-starring: Vladimir Vladimirovitš Putin, Venäjän federaation pääministeri
Guest star: Mihail Borisovitš Hodorkovski, entisen Jukosin entinen omistaja, nykyinen vanki
Avustaja: Platon Lebedev, entisen Jukosin ja MENATEPin entinen johtaja, nykyinen vanki
Statistit: Venäjän kansa

Dmitri Medvedev on niistä tandem-miehistä se, jota ainakin Venäjän ulkopuolelta katsovat ja varsinkin läntinen media pitää ns. liberaalimpana. Näkemykselle on katetta, sillä Medvedev on opettanut Ždanoville nimetyssä Leningradin valtionyliopistossa, sen oikeustieteellisessä tiedekunnassa monet vuodet.

Palataanpa runsas vuosi taaksepäin. Syyskuun 10. päivänä vuonna 2009 presidentti julkaisi uudessa blogissaan artikkelin Eteenpäin Venäjä! Siinä hän kirjoitti mm. näin: ”Kutsun yhteistyöhön kaikki, jotka jakavat vakaumukseni. Kutsun yhteistyöhön myös ne, jotka eivät ole samaa mieltä kanssani, mutta haluavat vilpittömästi muutoksia parempaan.”

Ja edelleen: "Mitä pitää tehdä, jotta Venäjän kansalaisten elämänlaatu paranisi jatkuvasti sekä nyt että tulevaisuudessa? Jotta yhteiskunnastamme tulisi rikkaampi, vapaampi, humaanimpi, houkuttelevampi? Jotta se pystyisi antamaan kaikille halukkaille paremman koulutuksen, kiinnostavan työn, hyvät tulot, mukavan ympäristön henkilökohtaiselle elämälle ja luovalle toiminnalle?"

Medvedevin madonluvut

Presidentin mukaan energiatehokkuus ja työn tuottavuus olivat useimmissa tuotantolaitoksissa häpeällisen alhaiset. "Eikä siinä kaikki. Pahinta on, että se ei juuri näytä huolettavan omistajia, johtajia, pääinsinöörejä ja virkamiehiä."

Medvedevin mielestä Venäjä pitää vapauttaa sen luomisvoimaa kahlitsevista yhteiskunnallisista vitsauksista. Noita vitsauksia hän mainitsee kolme:

1. Vuosisatainen taloudellinen takapajuisuus, tapa elää raaka-aineviennillä, itse asiassa vaihtamalla raaka-aineita valmiisiin tuotteisiin.

2. Vuosisatainen korruptio, joka on näivettänyt Venäjää ikimuistoisista ajoista ja jäytää sitä yhä, koska valtio on liiaksi läsnä kaikilla vähänkin merkittävillä yhteiskunnallisen toiminnan aloilla.

Lisäys tähän on myös huomion arvoinen: Liike-elämäkään ei ole hänen mukaansa synnitön. Monet yrittäjät pykivät vain lahjomaan virkamiehiä päästäkseen ”hallitsemaan omaisuuden uudelleenjaon virtoja” eivätkä välitä kehittämisestä mitään.

3. Yhteiskunnassa laajalle levinneet paternalistiset asenteet. Varmuus siitä, että kaikkien ongelmien ratkaiseminen on valtion tehtävä. Tai jonkun muun, kunhan ei jokaisen omalla paikallaan.

Ja edelleen: "Siitä johtuu aloitekyvyttömyys, uusien ideoiden puute, ratkaisemattomat ongelmat, yhteiskunnallisen keskustelun, muun muassa kriittisten puheenvuorojen, alhainen taso. Yleinen yksimielisyys ja kannatus ilmaistaan yleensä vaikenemisella. Vastustus on usein emotionaalista, purevaa, mutta samalla pinnallista ja vastuutonta. Nämäkin ilmiöt ovat toki Venäjällä tuttuja jo useamman vuosisadan ajalta."

Tällaisista puheista olisi kuka tahansa pistetty tyrmään (ven. тюрьма, tjurma), mutta Medvedev on vielä vapaalla jalalla.

Presidentin mielestä nyt eletään todella ainutlaatuista aikaa. Kansalla on vihdoin tilaisuus rakentaa uusi, vapaa, kukoistava, vahva Venäjä, ja Dmitri Anatoljevitš pitää velvollisuutena sen tilaisuuden käyttämistä hyväksi. Tarkoitus on siis päästä eroon raaka-ainevientiin perustuvasta talouden rakenteesta ja keskittyä enemän teknologiateollisuuden ja innovaatioiden tuottamaan lisäarvoon.

Viisi vektoria

Medvedev määritteli silloin syyskuussa 2009 Venäjän taloudellisen modernisoinnin kannalta viisi tärkeää strategista "vektoria":

1) Venäjästä tulee yksi johtavista maista energian tuotannon, kuljetuksen ja käytön tehokkuudessa.

2) Venäjä säilyttää ydinteknologian ja nostaa sen laatua.

3) Tietotekniikkaa parannetaan ja sitä kautta hankitaan merkittävä asema avointen tietoverkkojen kehitysprosesseissa.

4) Venäjällä tulee olemaan oma maanpäällinen ja avaruuteen sijoitettu infrastruktuuri tiedon kaikkien lajien välittämistä varten.

5) Venäjä nousee eturiviin lääketieteellisten laitteiden, huippumodernien diagnostiikkavälineiden sekä virus-, sydän- ja verisuoni-, kasvain- ja neurologisten sairauksien hoitoon käytettävien lääkkeiden tuotannossa.

Ja se viiden kohdan listan kuudes juttu se onkin vaikea toteuttaa: Poliittinen järjestelmä uudistetaan vapaan kilpailun hengessä, kuitenkin niin, että ulkopolitiikasta, yhteiskunnan vakaudesta ja perustuslaillisesta järjestelmästä vallitsee yksimielisyys. Lainvalvojat on saatava suojelemaan ja puolustamaan oikeuksia ja vapauksia, ja ulkopuolisten vaikuttaminen oikeuden päätöksiin on saatava loppumaan, olivatpa sen vaikuttimet mitkä tahansa. "Viime kädessä oikeusjärjestelmä pystyy itse selvittämään, mikä on valtion etu ja missä on kyse korruptoituneen byrokraatin tai yrittäjän itsekkäistä pyyteistä."

Perustuslakinsa mukaan Venäjä on hyvinvointivaltio, mutta Medvedev korostaa, että moderni hyvinvointivaltio ei ole "pöhöttynyt neuvostoajan sosiaalitoimisto eikä taivaasta tipahtanutta hyvää jakeleva erikoiskauppa". Se on mutkikas normijärjestelmä, jonka tuottavuus riippuu työn laadusta ja koulutustasosta.

Medvedevin kirjoitus löytyy suomeksi Venäjän Helsingin-lähetystön sivulla. Se kannattaa lukea.

Medvedev joulukuussa 2010

Presidentti sanoi 24.12., siis viime perjantaina, julkistaessaan presidentin toiminnan vuoden tulosraporttia, ettei ole pois suljettua sekään, että muutkin joutuvat kulkemaan Hodorkovskille viitoitettua tietä. Syytteitä muita ison bisneksen edustajia ei ole jätetty nostamatta siksi, etteikö presidentillä ja syyttäjillä olisi tarpeeksi todistusaineistoa muitakin vastaan. Hän jätti kuitenkin sanomatta, miksi tämä yksi juttu – paitsi Hodorkovskia, myös Platon Lebedeviä vastaan – on päätetty viedä loppuun asti, mutta muiden taholla on vielä hiljaista.

Valtionsyyttäjä vaatii Hodorkovskin tuomittavaksi 14 vuodeksi pakkotyölaitokseen siksi, että hän kaappasi yli 200 miljoonaa tonnia raakaöljyä ja ”laillisti laittomasti hankittuja rahavaroja”, siis järjesti rahanpesua.

Syyttäjälläkin on varaa heivata vaatimuksissaan: alkuperäinen varastetun raakaöljyn määrä oli sen papereissa 350 miljoonaa tonnia, mutta sitä alennettiin 218 miljoonaan tonniin. Suuri maa, suuret toleranssit.

Tähän astihan Hodorkovski ja Lebedev ovat istuneet moniosaista tuomiotaan, jonka tärkeimmät osat ovat huijaus ja veronmaksun laiminlyönti.

Oikeusvaltio nimeltä Venäjä

2010-12-27T11:59:00.002+02:00

Nyttemmin jo pilkotun Jukos-öljy-yhtiön omistaja-johtaja, vuodesta 2005 alkaen vanki Mihail Hodorkovski antoi Tšitassa perjantaina 24. tätä kuuta lausunnon, jonka mukaan Vladimir Putinista tykkäävät vain koirat.

"Tunnen sääliä tätä ei enää nuorta ihmistä kohtaan, niin virkeää ja niin samantapaista ihmistä kuin rannaton ja armoton maansa. Putin pettää itse itseään. Väistämättömään kysymykseen tapahtumista Moskovan Maneesiaukiolla, Pietarin Senaatin aukiolla, Donin-Rostovissa, Iževskissä, Solnetšnogorskissa ja Luberetsissa hän tavanmukaisesti vastasi teräksisellä katseellaan ja perinteiseen tapaan piikitteli karkeasti partasuuliberaaleista. Rakkaus koiriin on ainoa hyvä tunne, joka on lävistänyt 2000-luvun alun kansallisen symbolin jääpanssarin. Häntä rakastavat vain koirat."

Näin siis Venäjän tunnetuin vanki, jolla tietysti on oikeus sanoa mielipiteensä, koska Venäjän perustuslain 31 § suo siihen mahdollisuuden. Tänään alkaa Hodorkovskin toinen oikeudenkäynti. Miksi? Siksi, että vuonna 2005 alkanut 8 vuoden tuomio alkaa kallistua jos nyt ei loppusuoralle, vähintään takakaarteeseen. Tarvitaan uusi tuomio, jotta istumista voidaan jatkaa. Ja tuomiota varten tarvitaan siis oikeusprosessi yleisessä tuomioistuimessa.

Saadaanko Venäjälle joskus luoduksi aito oikeusvaltio? Rechtsstaat, kuten termi kuuluu saksaksi, joka on modernin ajan valtio-oikeusajattelun äidinkieli. Pravovoe gosudarstvo, sanoisi venäläinen, mutta tulee sanoneeksi jotain, joka antiikin latinoille oli contradictio ad absurdum, absurdiuteen asti menevä käsitteellinen ristiriita. Englannin kieli ei tunne oikeusvaltio-sanaa, joten siellä käytetään kiertoilmaisua: rule of law.

Kun Putin tuli valtaan, hänen ensimmäinen käsitteellinen avauksensa oli diktatura zakona, lain diktatuuri. Ei siis mikään oikeuden ylivalta, glavenstvo tai gegemonija prava, kuten englanninkielinen termi pitäisi kirjaimellisesti kääntää. Putinille diktatuuri oli silloin tutumpi sana, kahdestakin yhteydestä: puoluekoulussa se kytkettiin proletariaattiin, mutta tosielämässä puolue-eliittiin.

Onko oikeusvaltiolla/demokratialla ja Venäjän imperiumilla/federaatiolla mitään yhteistä kosketuspistettä tai leikkauspintaa? Tällaista olen tämän kuun kuluessa miettinyt useammin kuin kerran. Nyt teen mietelmistäni jatkokertomuksen. Ainakin kolme osaa tästä on tulossa, ehkä neljäskin vielä, riippuu vähän oikeudenkäynnistä. Pyydän siis kärsivällisyyttä. Kärsivällisyys on venäjäksi терпимость eli terpimost', demokratia puolestaan демократия. Ei tarvinne translitteroida.

*

Oikeudenmukainen Venäjä -duumaryhmän jäsen Valeri Zubov ei ole erityisen tunnettu, ja vaikka olisikin, hänen mahdollisuutensa mediajulkisuuteen ovat taustaryhmän vuoksi rajalliset. Hän kuitenkin on duuman talouspolitiikan ja yrittäjyyden valiokunnan jäsenen ominaisuudessa tullut sanoneeksi runsaat pari viikkoa sitten, että sivistyneen yhteiskunnan rakentaminen Venäjällä on mahdotonta, elleivät sen kansalaiset ole lain edessä tasa-arvoisia.

Mutta toistaiseksi valitettavasti ei voi puhua minkäänlaisesta liikkumisesta tähän suuntaan, Zubov sanoi. Hän viittaa marraskuun viidennen päivän vastaisen yön tapahtumiin Kuštšovskajan stanitsassa Kubanilla Etelä-Venäjällä, jolloin 12 ihmistä tapettiin epäselvissä olosuhteissa samana yönä:

”Minkä verran maksaa vaikkapa Kuštšovskajan tragedia, kun koko maa joutuu todistamaan, kuinka bandiitit polkevat oikeusviranomaiset jalkoihinsa?”

Zubovin mielestä laillisuutta pitää alkaa luoda aivan yksinkertaisilla, kaikille ymmärrettävillä askelilla. Yksi sellainen askel olisi hälytysvilkkuongelman ratkaiseminen. Monet huomattavissa asemissa olevat isokenkäiset käyttävät autoissaan hälytysvilkkuja ilman oikeutta, ja tällainen aiheuttaa kansan keskuudessa tunteen huutavan vääryyden leviämisestä. Zubov huomauttaa, että auton omistajat ovat nykyisin yksi Venäjän aktiivisimmista kansalaisryhmistä:

”On vaikea käsittää, miten he suhtautuvat lakiin, jos he joka päivä törmäävät oikeuksiensa suoriin loukkaamisiin.” – Hänen mukaansa tällaiset, ensi silmäykseltä puhtaasti arkipäiväiset ongelmat ovat itse asiassa hyvin symbolisia, ja siksi vallanpitäjien on osoitettava päättäväisyyttä ongelmien saamiseksi pois päiväjärjestyksestä.

No, opposition edustaja puhukoon tähän tapaan, mikä opposition edustajalle sopii. Mutta katsotaan jatkokertomuksen seuraavassa osassa, mitä puhuu parraton liberaali, presidentti Dmitri Medvedev. Stay tuned! Pysy kanavalla!

Vuonna siis kaskytviis, tänä päivänä

2010-12-26T21:22:00.006+02:00

Pieni palanen historiaa toisen joulupäivän kunniaksi sallittakoon.

Uuden ajanlaskun mukaan 26. joulukuuta vuonna 1825 Pietarissa tapahtui. Armeijan upseeriston edistyksellisen joukon keskuudessa heräsi ajatus tehdä kapina aikansa elänyttä tsaarinvaltaa vastaan. Pääasiassa nuorista upseereista koostunut joukko alkoi vuonna 1823 valmistella vallankaappausta, jonka olisi pitänyt toteutua kesällä 1826. Kuitenkin tsaari Aleksanteri I sattui kuolemaan marraskuussa 1825, jolloin nämä tsaarinvallan viholliset päättivät, kuten suunnitelmataloudessa myöhemmin sanottiin, täyttää normin etuajassa.

He olivat perustaneet seuran nimeltä Severnoje Obštšestvo, Pohjoinen/Pohjoisen seura, ja he päättivät julkistaa ohjelmansa vaatimukset samana päivänä kun uusi tsaari Nikolai I vannoisi valansa.

Niinpä joulukuun 14. päivänä vanhaa lukua eli siis tänään Pietarin Senaatinaukiolle kokoontui noin 3000 kapinamielistä. Nikolai oli saanut tietää juonesta - mikä todistaa, että ohrana toimi jo ennen kuin Nikolai oli sitä perustanutkaan - ja vannoikin valan senaatille ennen aikojaan. Hallitus komensi joukkonsa aukiolle, ja kapinallisten esiintyminen tukahdutettiin.

Nämä kapinalliset tultiin sitten tuntemaan nimellä dekabristit, joulukuun miehet. Jos alkuperäinen suunnitelma olisi toteutunut kesällä 1826, he olisivat ehkä saaneet nimekseen kesä-, heinä- tai elokuun miehet, junisty, julisty tai avgustintsy.

Oikeuteen vietiin yli 500 ihmistä, joista 289 tuomittiin syyllisiksi. Viisi tapahtuman johtajaa (Rylejev, Pestel', Kahovski, Bestužev-Rjumin ja Muranjov-Apostol) hirtettiin. Jotain 120 ihmistä karkotettiin Siperiaan.

Muistan, kun vuonna 1980 harrastin venäjän kielen opintoja ja tapahtuneesta tuli kuluneeksi 175 vuotta, kuinka neuvostovalta teki näistä hirtetyistä ja muutamasta muusta pääjehusta kansallissankareita. Yritin kysyä joiltakin, että eikös kuitenkin ollut kyse tsaarin armeijan aatelissyntyisistä upseereista, mutta tähän puoleen asiasta ei kukaan neukkuhistoriaan "hirttäytynyt" oikein halunnut vastata.

Hiljattain huomasin, että se aukio, joka tuolloin tunnettiin Senaatinaukiona (se sijaitsee amiraliteetista Nevan vartta alaspäin, ja sen alueella seisoo Vaskiratsastajapatsas) ja jonka nimi oli neuvostoajan alkuvuosina muutettu Dekabristien aukioksi, onkin saanut takaisin tämän vanhan nimensä.

Tai mikä on itse asiassa vanha nimi? Mikä on alkuperäinen nimi? Ihan aluksi eli vuosina 1738-1763 se on ollut nimeltään Iisakin aukio, Isaakievskaja Ploštšad', ja sitten jossakin välissä myös Pietarin aukio, Petrovskaja ploštšad'. Mutta suon mieluusti Pietari-historioitsijoille näiden paikannimien järjestykseen laittamisen. Paikannimethän ovat mitä suurimmassa määrin poliittisten valintojen tulosta. Eläköön politiikka, Venäjälläkin!

Uusi väitös Suomesta ja Venäjästä

2010-12-13T14:55:00.005+02:00

Kuvassa YTT Sirke Mäkinen (valtio-oppi), VTT Kari Kaunismaa (poliittinen historia) ja KM (väit.) Nelli Piattoeva (kasvatustiede) Tampereella 10.12.2010.

Suomen ja Venäjän kansalaiskasvatus

Piattoeva, Nelli: Citizenship Education Policies and the State.
Russia and Finland in a comparative perspective
(Kansalaiskasvatuspolitiikat ja valtio. Suomi ja Venäjä toisiinsa verrattuina)
Acta Universitatis Tamperensis 1561. Tampere University Press. Tampere 2010
Väitös Tampereen yliopistossa 10.12.2010 klo 12.

Venäjällä vallitsevasta Suomi-kuvasta voidaan syystä olla huolissaan, etenkin mikäli kuvaa muokataan provokatorisesti vinoksi, kuten valitettavasti pari kolme suomalaista viime aikoina on katsonut asiakseen tehdä. Tieteellistä tutkimusta molemmista maista rinnakkain ei suinkaan ole olemassa liikaa. Puutetta pyrkii omalta osaltaan poistamaan venäläissyntyinen, vuodesta 1995 Suomessa asunut kasvatustieteen maisteri Nelli Piattoeva, joka vertailee näiden kahden maan kansalaiskasvatuksen koulutuspolitiikkaa. Hän on suhteuttanut tutkimuskohteensa Euroopan Neuvoston sekä UNESCO:n muovaamiin ylikansallisen kasvatuksen julkilausumiin. Valinta on perusteltu, koska valtiot kuuluvat näihin molempiin organisaatioihin. Suomi kuuluu Euroopan Unioniin, joka vaikuttaa monella tavoin meidän todellisuuteemme, vaikka pitääkin koulutuspolitiikan kunkin maan omana asiana. Venäjä ei ole EU:n jäsen, eikä mielellään edes tunnusta sitä aidoksi toimijaksi esimerkiksi historian ja yhteiskuntaopin oppikirjoissaan. Venäjä neuvottelee mieluummin suoraan vanhojen suurvaltojen kanssa – ja tällöin hallitsee hajottamalla, kuten näemme parhaillaan lapsikaappauksia estävän sopimuksen raukeamisesta.

Piattoeva on kirjoittanut väitöskirjansa englanniksi, mikä helpottaa sen kansainvälistä käyttöä. Hän on luonnollisesti käyttänyt äidinkielellään julkaistuja dokumentteja laajasti. Suomessakin esiintyy Venäjän-asiantuntijoina dosentteja, jotka eivät itse osaa venäjää. Lyhyesti ilmaistuna kieltä taitamattomia viedään Venäjällä kuin litran mittaa. Lehdistössä tapahtuvaa venäläisten nimien ja sanojen translitterointia englannin kautta suomeen voisi vielä katsella läpi sormien, mutta ei tutkimuksessa. Piattoeva onkin perustellusti päätynyt vain englannin mukaiseen venäläisten lähteiden kirjoitusasuun.

Väitöskirja yhdistää mielenkiintoisella tavalla perinteisen monografian (pitkän tutkimusraportin) alkuperäisiin viiteen jo julkaistuun artikkeliin. Tästä kuitenkin seuraa toistoa: lukija saattaa ihmetellä, eikö tämä jo esiintynyt tekstissä aikaisemmin. Historioitsijan kannalta tutkittu ajanjakso on hedelmällinen: Venäjän 1980-luvun neuvostoajasta järjestelmän sortumiseen ja uudelleensuuntautumiseen 2000-luvulla, sekä Suomessa vastaavasti melko eristäytyneestä pohjoismaasta täysivaltaiseksi EU:n jäseneksi. Venäjä on perinteeltään heterogeeninen imperiumi, jossa kansallisuus ja kansalaisuus ovat eri tasoilla suhteessa valtioon. Suomi on pitkään ollut erittäin homogeeninen kansallisvaltio, jossa on voimakas historiallinen side kansallisuuden ja valtion välillä.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen sekaannuksen asetuttua Venäjä on nostanut kansalaiskasvatuksensa päämääräksi jälleen lojaalisuuden valtiota kohtaan, yksimielisyyden moniarvoisuuden sijaan, velvollisuudet ennen oikeuksia sekä yhteisöllisyyden, kollektivismin individualismin tilalle. Tekijä on löytänyt samat ohjeet Suomen Kouluhallituksen antamina vuodelta 1925: Isänmaan etu oli asetettava oman edun edelle sekä tuli estää koululaisia asettumasta yhteiskuntaa vastaan. Sen sijaan piti kasvattaa lakien noudattamiseen ja järjestykseen. Tähän tekijä olisi voinut lisätä syyn. Vuoden 1918 kapinasta oli niin vähän aikaa, että valtio ei halunnut ottaa mitään riskejä epäjärjestykseen sortumisesta. ”Jos”-historioitsija voisi todeta tähän: Mikäli Leninin ajatus suomalaisten palaamisesta neuvostokansojen perheeseen olisi toteutunut – punakaartien avulla tai muutoin - tämänkään vertailevan tutkimuksen tekeminen ei olisi ollut mahdollista.

Neuvostoajan pyrkimys poistaa koulutuksen avulla valtion sisäiset eri kansallisuuksien piirteet esitellään tutkimuksessa hyvin. Kansallisesti venäläisten mielestä kommunistit pyrkivät tällä ”venäläisyyden poistamiseen” (derussifikatsija). Keskikoulun oppiaineiden tuntimäärä kertoo kuitenkin toista. Perestroikan aikana 1985 otettiin käyttöön jo aiemmin valmisteltu opetussuunnitelma, joka lisäsi venäjän kielen ja kulttuurin yhteistä viikkotuntimäärää 54:stä 80:een. Historian tuntimäärä säilyi 18:na ja yhteiskuntaoppia lisättiin kahdesta kahteen ja puoleen tuntiin. Mainittakoon, että vierasta kieltä opetetaan nykyisinkin enintään 19 viikkotuntia viidenneltä luokalta alkaen. Neuvostoaikana ei ollut tarkoituskaan, että suuret joukot olisivat oppineet vierasta kieltä. Silloinhan heillä olisi ollut mahdollisuus saada muuta kuin NKP:n vahvistamaa informaatiota. Oman kokemukseni mukaan (Moskovassa 1998–2000 asuneena) nuorten ihmisten vieraiden kielten taito lisääntyi Jeltsinin aikana. Sen sijaan 2000-luvulla se näyttää Venäjällä taantuneen opetussuunnitelman kansallisten piirteiden kasvun myötä. Opetussuunnitelmassa kuitenkin määrätään vieraan kielen opetus alkavaksi jo peruskoulun toiselta luokalta.

Suomen osalta tärkeä väitöskirjassa tutkittu kysymys on, onko kansallispohjainen kansalaisuus tulossa vanhanaikaiseksi Euroopan integraation myötä. Piattoevan mukaan suomalainen opiskelija voi olla samanaikaisesti suomalainen, eurooppalainen ja maailmankansalainen ilman ristiriitoja. Venäläinen ei koe asiaa samalla tavalla. Kansalaiskasvatuksen suunnittelussa kilpailee jossain määrin edelleen kaksi näkökohtaa: Neuvostoliitto oli joko kaiken pahan alku tai nyttemmin hajonnut suurvalta, josta kaikki saattoivat olla ylpeitä. Myös lehdistössä esiintyy kritiikkiä: Julia Latynina totesi marraskuun 2010 lopulla Gazeta.ru:n kolumnissaan: ”Venäjällä on vallan vertikaali (pystysuora), mutta ei oikeasti valtiota. Siksi vallan legitimointi (oikeutus) on vaikeaa. Venäläinen patriootti lausuu: Olen venäläinen ja teen sen vuoksi kaikkeni, jotta maastani voitaisiin olla ylpeitä. Venäläinen fasisti puolestaan toteaa: Olen venäläinen ja sen vuoksi jo määritelmän mukaan mahtava.”

Eri neuvostotasavaltojen kulttuurituotoksista todettiin neuvostoaikana: ”Ne ovat muodoltaan kansallisia, mutta sisällöltään sosialistisia.” Virolainen 1800-luvun kansantanhu oli tuskin sosialistinen sen paremmin kuin kreivi Leo Tolstoin kirjoittama ”Sota ja rauha”. Uuden Venäjän piti etsiä sirpin ja vasaran tilalle kansalliset symbolit, kolmivärinen lippu, vaakunan kaksipäinen kotka sekä Sergei Mihalkovin kolmannen kerran sanoittama kansallislaulu ”Suuri ja mahtava” (Velikaja deržava). Suomalaisia nämä hieman hymyilyttävät, etenkin jos he eivät kielimuurista johtuen tunne venäläisten ankaraakin pilkantekoa omaa valtiotaan kohtaan. Tätä edusti koko neuvostoajan Krokodil-lehti.
Venäjän kansalaisuuskasvatus vaikenee virallisesti kritiikin taitamisesta tai sen suuntaamisesta vallanpitäjiä kohtaan. Suomen opetussuunnitelmassa kriittisen suhtautumisen opettaminen on tavoitteena. Käytäntö kuitenkin osoittaa, että totuudenpuhujilla ei vieläkään ole kummassakaan maassa yösijaa. Anna Politkovskaja, Andrej Litvinenko ja monet muut ovat maksaneet siitä Venäjällä hengellään, meillä nyt enintään joutuu eristetyksi piirien ulkopuolelle. Nelli Piattoeva on kirjoittanut tärkeän selvityksen Suomen ja Venäjän kansalaisuuskasvatuksen eroista ja yhtäläisyyksistä julkilausutun politiikan ylätasolla. Seuraavan tutkimuksen aiheeksi voi suositella sen tarkastelua, miten tämä toteutuu käytännössä.

Kari Kaunismaa
kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, jonka väitöskirja ”Punatähdestä kaksoiskotkaan”, Turun yliopisto 2009, käsitteli Neuvostoliiton romahtamisen vaikutusta venäläisen keskikoulun historian oppikirjoihin

Pikajunalla Pietariin perustuslain päivänä

2010-12-12T15:09:00.003+02:00

Suomessa kerrotaan tänään, että Suomen valtion omistama VR Group (kotoisasti VR Yhtymä) laittaa liikkeelle Allegro-erikoisjunan kohti Pietaria. Matkustajina on ainoastaan kutsuvieraita, joiden joukossa peräti tasavallan presidentti Tarja Halonen. Venäjällä puolestaan kerrotaan, että Venäjän federaation rautatieyhtiö RŽD käynnistää liikenteen "ranskalaisella" Allegro-junalla huomenna.

Tarkkasilmäinen ei ole voinut olla huomaamatta, että kyseessähän on jo melko vanha tuttu, italialainen pendolino, joka näyttää maalatun eriväriseksi, ikään kuin naamioitaisiin italiaanon huonoa mainetta. Ja liikennöinnin takana ovat suomalainen ja venäläinen rautatieyhtiö yhteisvoimin.

Kutsuvierasjunan matkan alkaessa Helsingissä vallitsi hyytävä, mieletön (lue iltapäivälehdistä) kymmenen asteen pakkanen. Toivottavasti ovet saatiin kiinni. Kunpa junan muut käyttöjärjestelmät toimisivat. Ja kunpa radan turvalaitteet pysyisivät päällä niin kauan kuin Allegro on päässyt Vainikkalaan. Jos eivät pysy, niin huippunopeus 220 km/h joudutaan pudottamaan 35 kilometriin tunnissa, mikä olisi tietysti vähän noloa.

*

Varmasti dosentti, yliopistonlehtori Arto Luukkanen on tykönään huomannut, miten tämä juhlajunan käyttöönotto sisältää tietyn "uussuomettumisen" piirteen: junahan määrättiin lähtemään liikkeelle Venäjän perustuslain päivänä, joka on valtiollinen juhlapäivä, siis punainen päivä kalenterissa. Ja koska se osuu viikonvaihteeseen, sitä seuraava arkipäivä vietetään vapaapäivänä. Oletan Arton sanovan, että tulipalo on väärin sammutettu, juhlajunan lähtöpäivän olisi pitänyt olla tavallinen sunnuntaipäivä, ei Venäjän valtiollinen juhlapäivä.

Toisaalta, mikäs siinä: Venäjän vuonna 1993 säädetyn perustuslain toinen lukuhan sisältää kattavan luettelon ihmis- ja kansalaisoikeuksia ja -vapauksia, peräti 47 pykälää. Näin kattavaa listaa saa hakea eri valtioiden perustuslaeista, enimmäkseen turhaan.

Venäjän perustuslain 27 pykälä säätää, että jokainen, joka oleskelee laillisesti Venäjän federaation alueella, on oikeus liikkua vapaasti samoin kuin oikeus valita oleskelu- ja asuinpaikkansa.

Käytännössä asiaan tulee tietysti pieniä lisäehtoja. Matkalipun ostaminen ei onnistu ilman passia, kotimaan- tai ulkomaansellaista. Matkailijan pitää rekisteröityä sisäasiainministeriölle majataloissa. Ulkomaalaisilta vaaditaan minipieni migratsionnaja karta kahtena kappaleena, Venäjän kansalaisilta udellaan toisia asioita, mutta paljon. Moskovaan ja Pietariin vaaditaan erityinen propusk, oleskelulupa, jota ei myönnetä, ellei hakijalla ole tiedossa työpaikka kaupungissa. Jos ihonväri on keskimääräistä vähänkin tummempi tai silmät vinommat, tarkastuksia tehdään kaikissa mahdollisissa paikoissa ja niiden välillä. Ja niin edelleen.

Silti Venäjä on oikeusvaltio omalla tavallaan. Saman 27 pykälän toinen momentti takaa kaikille vapauden matkustaa pois Venäjältä ja palata sinne takaisin. Erityisen mielenkiintoinen on perustuslain 29 pykälän toimeenpanopuoli. Se takaa ajattelun- ja sananvapauden ja joukkotiedotuksen vapauden. Nykyinen tulkinta näyttää olevan se, että ajatella ja puhua ja kirjoittaa saa vapaasti, kunhan ei ajattele ääneen, kunhan puhuu vain kotona keittiönpöydän ääressä (kun edessä on богатый стол, runsas pöytätarjoilu) ja kunhan pitää kirjoituksensa pöytälaatikossa. Paljon on siis Venäjällä tehtävää edessä ennen kuin siitä tulee täydellinen. Samaa voi tietysti sanoa Suomestakin, mutta ei sekoiteta sitä tähän.

Toisaalta Venäjän perustuslaki takaa valtion turvan muun muassa äitiydelle, lapsuudelle ja perheelle. Neljä vuotta sitten alettiin osana ns. kansallisia ohjelmia maksaa lapsilisää. Oikeus asuntoon ja opetukseen taataan myös perustuslaissa aivan kuten edeltäjävaltiokin ne takasi.

Seitsemäs luku säätää, että oikeuslaitoksen tuomarit ovat riippumattomia. Ketään ei voi tuomita rikoksesta muutoin kuin rikoslainsäädännön mukaisesti.

*

Mutta takaisin Allegroon. Pietarin-matkailu kallistuu roimasti. Yhdensuuntainen junalippu toisessa luokassa Helsingistä Pietariin maksaa peräti 84 euroa. Luulen, että Savonlinja kasvattaa suosiotaan kuljettamalla matkustajan samalla reitillä 39 euroa. Venäläisbussit, joiden kyytiin voi nousta Tennispalatsin liepeillä, kuljettavat puolella hinnalla tästä. Jos ei hirmuista kiirettä ole, valitsisin itse bussin.

Ensi kesänä nopeita junia tulee kaksi lisää. Suosittelisin silloin seuraavaa: aamukuudelta lähtö Helsingistä Pietariin, siellä vaihto Moskovaan menevään Sapsaniin ja Moskovassa edelleen Nižni-Novgorodin Sapsaniin. Perille Nižni-Novgorodiin tullaan samana päivänä puoli kahdentoista maissa. Edellyttäen, että Allegro ja radan turvalaitteet toimivat. Sapsanit kyllä näkyvät toimineen luotettavasti.

DOKKLUB TÄNÄÄN MAANANTAINA KLO 18:00 MURMANSKIN TULIAISIA/29.11.2010 Россииские призеры Мурманского фестивалья

2010-11-29T02:23:00.011+02:00

Paikka: Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, Nordenskiöldinkatu 1, 3. krs, Kinosali
Aika: klo 18:30- 19:30
Vapaa pääsy!

Esitämme englanninkielisin tekstein kolme Murmanskin Severnyi Harakter-festivaalilla palkittua venäläisteosta:

1) Таинственный остров Кильдин/Mysterious Island Kildin/Salaperäinen saari Kildin, 2010, 12 min. ohj. Nonna Krasilnikova. Voitti pääpalkinnon Lyhyt reportaasisarjassa.
Karu kuvaus Barentsin meressä olevasta saaresta - entisestä sotilastukikohdasta.

2)Nezhnyi zhandr/Delicate Genre/ Herkkä laji, 2010, 30', ohj. Aleksei Pogrebnoi
Photo by Komsomolskaya Pravda
Tuomariston erikoispalkinto/Специальный приз жюри.

Фильм-портрет о деревенском художнике-самоучке, который пишет свои самобытные картины в необыкновенном месте.
Бывший плотник Поликарп Судомойкин, который живет в буряцкой деревне, стал художником уже на пенсии.
Правда, пишет он не только иконы или пейзажи, но и обнаженную натуру.

This is a film-portrait about an old self-educated artist who creates unusual pictures and lives in an extraordinary place [village Bichura in Burjatia].Former carpenter Polikarp Sudomoykin became an artist only after he had retired. He draws not only icons and landscapes. He prefers to paint "delicate genre" - naked beauty. (From the catalogue of the festival Nother character).

3)Komi Laplandija/Komi Lapland/ Komilainen Lappi, 2010, 37 min. ohj. Aleksandr Pivkin.
Jaettu 1. palkinto dokumenttisarjassa/First prize in the category of documentaries./Первый приз в категории документальных фильмов.

«Коми Лапландия»

Народ коми в силу разных причин не стал народом компактного проживания.
Целыми селениями в течение нескольких веков коми уходили с исторической родины в поисках новой лучшей жизни. Как правило, на восток, в Сибирь.
И только одна диалектная группа коми – Ижемцы решили в 19 веке пойти на Запад, в Лапландию.
Фильм рассказывает об истории этого переселения и о сегодняшнем дне коми-ижемцев на Кольском полуострове.

Komi Lapland

There are different reasons why the komi don’t live all together in one place. The whole settlements left their historical motherland looking for the better life. As usual they went to East to Siberia.
Only one dialect group the komi – Izhmas in the 19 century decided to go to the West to Lapland.
The film narrates the story of this movement and shows contemporary life of the Komi-Izhmas on the Kola peninsula.(Text from the festival catalogue)

Venäjän armeijaan kelpaavat nyt ulkomaalaisetkin

2010-11-28T22:38:00.004+02:00

Venäjän armeijaa on supistettu Neuvostoliiton romahtamisesta alkaen, ja uudistuksista on enemmän puhuttu kuin mitä niihin on ryhdytty. Nyt näyttää siltä, että iso luuta lakaisee.

Presidentti Dmitri Medvedev kävi viime viikolla tarkastamassa sotaharjoituksia, ja armeijan upseerit esittivät siellä huolensa upseeriston supistamisesta. Medvedev vastasi, että Venäjä tarvitsee nykyaikaisen kompaktin armeijan, jossa palvelevat ammattiupseerit ja hyvin koulutetut sotilaat. Ei sellaisia kannata pitää vahvuudessa, jotka eivät halua siellä olla. Tämä siis koski vain upseeristoa. Rivimiehet rekrytoidaan edelleen kutsuntojen perusteella.

Armeijan materiaalisen varustuksen uudistus alkaa vuonna 2011, ja jokaisen sotilaan ylläpitovarat kolminkertaistetaan.

Venäjän armeija voi Medvedevin mukaan palata neuvostoaikaiseen käytäntöön ja avata tukikohtia ulkomailla. Niitähän oli useassa Afrikan maassa ja lisäksi Jugoslaviassa, Kuubassa, Syyriassa ja Vietnamissa.

Tämän jälkeen puolustusministeriön sivulla kerrottiin viime torstaina, että sotapalvelukseen voidaan hyväksyä minkä tahansa maan kansalainen, joka suostuu sormenjälkien ottamiseen, joka on fyysisesti ja henkisesti terve ja on iältään 18–30-vuotias. Lisäksi hänen täytyy puhua hyvin venäjää.

Kun venäläiset värvätyt tekevät kolmivuotisen sopimuksen, ulkomaalaisten kanssa ensimmäinen sopimus solmittaisiin viideksi vuodeksi, kuten Ranskan muukalaislegioonassakin. Palkka olisi sama kuin venäläisillä kollegoilla, 10–12.000 ruplaa kuukaudessa. Sen lisäksi tarjotaan huone asuntolassa. Sanatoriomatkat eivät kuulu sopimukseen. Organiosointi- ja mobilisointihallinnon päällikkö Vasili Smirnov kertoi, että päätös koskee vain sotamiehiä ja kersantteja, ei ylempiä sotilasarvoja.

Ulkomaalaisten ei tarvitsisi vannoa uskollisuutta Venäjälle eikä toimimista sen oikeusjärjestyksen puolesta. Kuitenkin kolmen vuoden palvelun jälkeen voi saada Venäjän passin eli kansalaisuuden.

Tässä olisi halukkaille suomalaisille oiva mahdollisuus päästä tositoimiin ja edetä Tikkakosken mannekiinina aina Uralille asti! Meiltä löytynee riittävästi halukkaita soluttautumaan Venäjän armeijaan ja valtaamaan sen?

Kielikurssin voi aloittaa vaikka heti. Tässä muutama perusasia:

Smirno! Asento!
Vol’no! Lepo!
Nalévo! Käännös vasempaan päin!
Naprávo! Käännös oikeaan päin!
Ravnenie naprávo! Katse oikeaan päin!
Jest’! myöntävä vastaus: Suomessa jotakuinkin ”kyllä, herra majuri”
Tovarištš seržant! Herra kersantti!
Tovarištš major! Herra majuri!
Skol’ko platjat sutotšnyh? Paljonko päivärahaa mulle maksetaan?
Здравия желаем, товарищ младший сержант! Hyvää päivää, herra alikersantti!

Joulujarmarkassa Jelena Demidova, Alina Rudnitskaja ja Gunilla Bresky/Женское док. кино на Рождественской ярмарке в Хельсинки

2010-11-26T13:17:00.036+02:00

Klikkaa kuvat suuremmiksi!

Photo by Elena Demidova.

Lauantaina ja sunnuntaina 27-28.11.2010 pidettävillä Suomi-Venäjä-seuran joulumarkkinoilla, Joulujarmarkassa näytetään kolmen naisen dokumenttielokuvia.

Lauantaina klo 16.30 Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen Kinosalissa esitetään moskovalaisen Jelena Demidovan tuore dokumentti Kljukvennyi ostrov/Cranberry Island/Karpalosaari, jonka kesto on 65 minuuttia. 46-vuotias Demidova on Suomessa pari kertaa vierailleen tunnetun dokumenttiohjaajan Marina Razbezhkinan oppilas.
Demidova on paitsi käsikirjoittanut ja ohjannut, myös kuvannut ja leikannut elokuvansa itse.
Elokuvaesityksen yhteydessä on tarkoitus myös haastatella skypella ohjaajaa.
Elokuvassa on englanninkielinen tekstitys.

Tässä ohjaajan kirjoittama lyhyt kuvaus dokumentista venäjäksi ja englanniksi:

Это история про русского Мюнхгаузена, который у себя во дворе строит ветряной двигатель и поднимает ульи с пчелами на крышу, потому что в природе они живут в дуплах деревьев. Жена то спорит, то соглашает...ся, занимается детьми и хозяйством и уверяет, что живет в раю. А иногда она играет на пианино - с закрытыми глазами. Деревня вокруг стоит пустая – почти все жители разъехались в города или умерли – наши герои живут как на острове. А дети чистят канализацию, учат английский и немецкий и на наших глазах взрослеют…

This is a story about a Russian Munchausen who
builds a wind turbine in his yard and puts his beehives on the roof because
wild bees live in tree hollows. His wife sometimes argues, sometimes agrees
with him, takes care of the children and the household, and claims that she
lives in paradise. Sometimes she plays the piano with her eyes closed. The
village around them is empty almost every resident left for the city or died so
our characters live as if on an island. Their children clean the sewer system,
learn English and German, and grow older before our very eyes.

About Elena Demidova and her films:
Elena Demidova was born in 1964. She graduated from MSTU n.a. N.E. Bauman in 1987. Director’s education: “Internews”, educational project “Real
Time” (workshop of M.A.Razbejkina, 2006). Now she is working as a director in different documentary films and projects.

Live water, 2006 - grand prize of International festival of television programs and films The Golden Drum, of Khanty-Mansiysk, Russia, September, 2006
Holly Week, 2006. Prize of Pol Hlebnikovs Fond
Ark, 2007 prize of Film Festival KINOTEATR.DOC, February 2007, Russia. "Message To Man" International Documentary, Short and Animated Films Festival, June 2008, St. Petersburg, in competition. Prize of Almaty International Festival Shakens stars, September 2007, Kazahstan.
The multiplication table, 2007 3rd prize of Short Film Competition "All human beings are free and equal", was organised Goethe-Institute and Future and Remembrance Fund, September 2007. KINOTEATR.DOC Film Festival, 2008, Russia, in competition. Human Rights Documentary Films Days, Kiev, Ukraine, 2008, in competition, diplom, International documentary film festival Flahertiana, in competition.
Its time to go home, 2008 - The international festival of films about human rights Stalker, Moscow, 2008, official program. XVIII International Zolotoy Vityaz Film forum, Lipeck, Rossia, 2009, diplom, Internacional filmfestival war cinema n.a. Ozerov, Russia, 2009, diplom
Mohicans, 2008, 39 min - Internacional film festival "Saratov sufferings", Saratov, Russia, 2009, in competition, Special prize, Human Rights Documentary Films Days, Kiev, Ukraine, 2010, in competition
Cranberry Island, 2010, 65 min. "Message To Man" International Documentary, Short and Animated Films Festival, 2010, St. Petersburg, Special Prize, Open Film Festival of CIS countries, Latvia, Lithuania, Estonia "Kinoshock”, 2010, Anapa, in competition, diplom.

Sunnuntaina klo 13 esitetään Suomessa jo tunnettujen dokumentaristien töitä. Ensin pietarilaisen Alina Rudnitskajan puolituntinen dokumentti Tselui menja kreptše/Besame mucho ja sitten luulajalaisen Gunilla Breskyn tunnin pituinen Natthäxorna/Night Witches/Nochnye vedmy/Yön noidat .
Kummankin elokuvan esityskieli on venäjä, ja niissä on englanninkielinen tekstitys.

Alina Rudnitskajan palkittu dokumentti on lämmin kertomus Tihvinän pikkukaupungin amatöörinaiskuorosta, joka laulaa iskelmiä espanjaksi ja oopperoita italiaksi.

Gunilla Breskyn elokuvan aiheena on toisen maailmansodan ainoa naislentäjien rykmentti, jonka hurjapäitä saksalaiset nimittivät yön noidiksi. Dokumentti on esitetty alkuvuodesta DOKKLUBilla. Viikko sitten 18.11.2010 se voitti Murmanskin kolmansilla Pohjoinen luonne-festivaaleilla Grand Prixin.
Yön noidista saa lisätietoa täältä , here och här.

Photo by Sari Pöyhönen 18.11.2010 Murmansk.

Gunilla Bresky (ens.vas.) ei vielä tiedä, että hetkeä myöhemmin hänelle ojennetaan festivaalin pääpalkinto. Hän voitti pääpalkinnon myös viime vuonna - harvinainen tapaus festivaalikuvioissa.

Photo by Sari Pöyhönen.
Tuomariston puheenjohtaja Bernt Viklund antaa Murmanskin Grand Prix-2010 Gunilla Breskylle.

Joulujarmarka - venäläiset markkinat Helsingissä 27.- 28.11. (avoinna la klo 12-19 ja su klo 12-18)

2010-11-25T23:41:00.003+02:00

Klikkaa teksti suuremmaksi!

Lauantaina keskustelevat europarlamentaarikko Heidi Hautala, suurlähettiläs Heikki Talvitie ja toimittaja-kirjailija Anna-Lena Laurén, moderaattorina toimii Aleksanteri Instituutin tutkija Maija Jäppinen.

Sunnuntaina puolestaan debatoivat dosentti Arto Luukkanen ja toimittajat Eilina Gusatinsky, Jussi Konttinen ja Antero Eerola.

Reijo Nikkilä näyttää venäläisten naisohjaajien uusia dokumenttielokuvia sekä taustoittaa tarinat niiden takaa.

Venäläisen ruuan asiantuntija Kirsi Viljaala kertoo venäläisen keittiön perinteistä sekä herkuista.

Perheen pienimmille Lastenkulttuurikeskus Musikantit esittää suosiota saaneen interaktiivisen teatteriesityksen Neznajka ja liikenne, josta voi nauttia sekä suomeksi että venäjäksi.

Suomalais-venäläisen koulu henkilöstö vastaa siitä, ettei kotiin tarvitse lähteä kyrillisiä aakkosia oppimatta...

Kaiken tämän lisäksi vielä mm. ikivihreitä säveliä klassisesta rokkiin, joululauluja, borssia, piirakoita, työpajoja, arpajaisia ja iloisen mielen markkinameininkiä, TERVETULOA!

Nämä hulinat löytyvät Töölöstä osoitteesta Nordenskiöldinkatu 1, Helsinki (Mannerheimintien ja Topeliuksenkadun välissä). Noin 300 metrin päässä Yliopiston 24h auki olevasta apteekista.

*********************************

Markkinoiden OHJELMA (alustava!)

Lauantai 27.11.

12-16 Kieltä ja aakkosia/kielisuihkaus, Suomalais-venäläinen koulu

12.30-14.30 Työpaja, tee itse oma matrjoshkasi; myös lapset voivat osallistua! Irina Soboleva

14-16 Moskovasta Kaukasiaan, europarlamentaarikko Heidi Hautala, suurlähettiläs Heikki Talvitie ja toimittaja Anna-Lena Laurén keskustelevat, moderaattorina Aleksanteri Instituutin tutkija Maija Jäppinen.

16.30-18.30 Kljukvennyi Ostrov/Karpalosaari (2010) Toimittaja Reijo Nikkilä esittelee Jelena Demidovan ohjaaman dokumenttielokuvan, tekstitys englanniksi. (Tekniikan salliessa keskustelumahdollisuus ohjaajan kanssa ennen ja jälkeen elokuvan.)

15.15-16 Työpaja, teemme itse rintanapin, taidepaja lapsille ja miksei aikuisillekin! Irina Soboleva

16-16.30 Satutuokio, Elviira Davidoff

Päivän aikana ruokatietoiskuja aiheena blinit (12.30), tee (klo 14), juomat (klo 16.30), kotitalousopettaja Kirsi Viljaala

Sunnuntai 28.11.

12.30-13 Lastenteatteria Neznajka ja liikenne, Lastenkulttuurikeskus Musikantit

13-15 Venäläisten naisohjaajien dokumentteja, esittelee Reijo Nikkilä

13.30-14.30 Laulukerho laulattaa, tule mukaan!

13-13.20 Tanssin taikaa, kilpatanssiesitys, Master ry

14-14.15 Leikkihetki lapsille, Musikantit

13.15-14 Näin tehdään räsynukke, taidepaja lapsille, Irina Soboleva

14.30-15 Lastenteatteria Neznajka ja liikenne, Musikantit

15-17 Keskustelua Venäjästä: toimittajat Eilina Gusatinsky, Antero Eerola ja Jussi Konttinen sekä tutkija Arto Luukkanen keskustelevat

15.15-17 Koristele oma hohloma-lautanen aikuisten taidepajassa. Irina Soboleva

16-16.15 Leikkihetki lapsille, Musikantit

17-17.30 Satutuokio. Elviira Davidoff

Dobro pozhalovat!

Muutoksia tieliikennelainsäädäntöön

2010-11-21T21:24:00.003+02:00

Tässä viikonvaihteessa Venäjällä tuli voimaan tieliikennesäännöstön (ПДД) uusi versio, joka merkitsee paria-kolmea huomattavaa muutosta. Koska Minun Venäjäni lukijoissa on sellaisia, jotka liikkuvat silloin tällöin autolla Venäjällä, on paikallaan lyhyesti kuvata hallituksen määräyksen n:o 316 aiheuttamat muutokset.

1. Ohitus. Nyt ohituksella ymmärretään vain sellaista hitaamman ajoneuvon ohitusta, jossa käytetään vastaantulevan liikenteen kaistaa. Paikoissa, joissa on vähintään kaksi kaistaa samaan suuntaan, hitaampi ajoneuvo voidaan ohittaa myös oikealta. Raskaiden kuljetusajoneuvojen, jotka liikkuvat korkeintaan 30 km/h, on ajoittain pysähdyttävä päästämään takana oleva liikenne ohitse. Sulkuviivan kohdalla ei saa ohittaa edes hitaasti liikkuvaa ajoneuvoa.

2. Liikenneympyrät. Nyt hylätään vanha yleisperiaate, jonka mukaan oikealta tulevalla on etuajo-oikeus, ja siirrytään toimimaan "по-европейски", eurooppalaisittain, eli liikenneympyrässä (kiertoliittymässä) ajavalla on etuajo-oikeus. Suomalaisen kuskin kannalta käytäntö muuttuu siihen, mihin meillä on kai jo totuttu.

3. Suojatiet. Jalankulkijalla on oikeus ylittää ajorata suojateillä, joissa ei ole valo-ohjausta. Siis jos liikut jalkaisin, astu rohkeasti suojatien seepraviivoille ja toivo parasta! Auton kuljettajan on alennettava nopeutta tai pysäytettävä auto jalankulkijan päästämiseksi ajoradan yli, mikäli jalankulkija on jo astunut seepraviivoille. Jalankulkijoiden on kuitenkin väistettävä hälytysajossa olevia ajoneuvoja (ja ilmeisesti myös uusrikkaiden autoja, joissa on sinivilkut ja miliisin äänimerkit?).

4. Ajovalot on pidettävä kytkettynä pimeänä ja valoisana aikana, taajamissa ja maanteillä.

5. Nastarenkaat. Sekarengastusta ei henkilöautoissa enää sallita. Jos siis nastarenkaita halutaan käyttää, ne pitää olla kaikissa pyörissä.

Lisäksi annetaan ohjeita turvavyön käyttöpakon poikkeuksista. Periaatteessa kaikkien ilman perusteltua erityissyytä on käytettävä vöitä. Lapsille on oltava "erityisrakenteet" vöissä pysymiseksi. Ilmeisesti tämä tarkoittaa kaukaloistuinta tai vähän isommilla lapsilla koroketyynyä peffan alla.

Lyhyesti sanoen Venäjä haluaa nyt "eurooppalaistaa" liikennenormejaan ja -sääntöjään.

Seisahdus erämaassa

2010-11-09T09:03:00.004+02:00

Lauantaina 13.11. klo 12 kääntäjä Jukka Mallinen ja kirjailija Jyrki Kiiskinen keskustelevat Joseph Brodskysta Venäjän ja Itä-Euroopan instituutin kirjastossa, Antinkatu 1 (hotelli Presidentin vieressä), 2.krs.

Aiheina mm. Brodskyn usko ja epäusko sekä runoilijan kohtalo Pietarista New Yorkiin.

Tilaisuus on suomenkielinen. Sergei Zavjalovin, Hamdam Zakirovin ja Artur Kunten kommenttipuheenvuorot tulkataan.

Tervetuloa!

Обращение журналистов к Президенту РФ Дмитрию Медведеву/Toimittajien vetoomus presidentti Medvedeville

2010-11-07T02:53:00.005+02:00

В связи с нападением на журналиста и постоянного автора OPENSPACE.RU ОЛЕГА КАШИНА его коллеги по цеху обращаются к Дмитрию Медведеву. Сбор подписей под этим обращением пройдет в воскресенье, 7 ноября, с 16:00 до 18:00, рядом со зданием ГУВД на Петровке, 38

Обращение журналистов к Президенту РФ Дмитрию Медведеву

Уважаемый Дмитрий Анатольевич!

Вечером 5 ноября в Москве был зверски избит наш коллега, журналист Олег Кашин.

Со дня убийства Владислава Листьева прошло 15 лет. Анна Политковская была убита четыре года назад. Редактор «Химкинской правды» Михаил Бекетов изувечен в ноябре позапрошлого года.

Эти преступления не раскрыты до сих пор. Выходит, что журналист в России – мишень легкая, эффектная и совершенно безопасная. Но журналистика – это еще и индикатор состояния общества. Требуя защиты журналистов, мы говорим не только о своем цехе. Необходимо защитить и наших читателей. Право журналиста нормально исполнять свои обязанности и не чувствовать страха за свою жизнь – это право общества говорить и быть услышанным.

Поэтому необходимо, чтобы расследование дела Олега Кашина было доведено до конца. Виновники должны быть названы и наказаны. Необходимо довести до конца расследования по делам Политковской и Бекетова. Мы просим приложить усилия для того, чтобы заработала 144-я статья УК о наказании за воспрепятствование законной профессиональной деятельности журналистов. Только в этом году в России были убиты 8, совершены нападения на 40 представителей прессы.

Журналист в России наконец должен быть защищен. Власть несет прямую ответственность за безопасность работы СМИ в стране.

Любовь Аркус, главный редактор журнала «Сеанс»

Илья Барабанов, заместитель главного редактора журнала «The New Times»

Филипп Бахтин, главный редактор журнала «Esquire»

Маша Гессен, главный редактор журнала «Сноб»

Линор Горалик, журналист

Филипп Дзядко, главный редактор журнала «Большой город»

Алексей Зимин, главный редактор журнала «Афиша-Еда»

Михаил Зыгарь, главный редактор телеканала «Дождь»

Максим Кашулинский, главный редактор журнала «Forbes»

Александр Кондуков, главный редактор журнала «Rolling Stone»

Илья Красильщик, главный редактор журнала «Афиша»

Юлия Латынина, журналист

Виталий Лейбин, главный редактор журнала «Русский репортер»

Андрей Лошак, журналист

Виктор Лошак, главный редактор журнала «Огонек»

Александр Малютин, главный редактор деловой газеты «Маркер»

Дмитрий Муратов, главный редактор «Новой газеты»

Леонид Парфенов, тележурналист

Григорий Пунанов, шеф-редактор сайта «Forbes.ru»

Светлана Рейтер, журналист

Юрий Сапрыкин, редакционный директор журнала «Афиша»

Мария Степанова, главный редактор OPENSPACE.RU

Игорь Шулинский, главный редактор журнала «TimeOut»

Алексей Яблоков, шеф-редактор журнала «Смена»

Владимир Яковлев, главный редактор проекта «Сноб»

Все журналисты и сочувствующие других профессий, которые хотят подписаться под этим письмом, смогут сделать это завтра, 7 ноября, рядом со зданием ГУВД на Петровке, 38, где с 16:00 до 18:00 будет проводиться сбор подписей под Обращением журналистов к Президенту Медведеву. Приходите!

Если вы живете не в Москве или не сможете в это время прийти на Петровку, присылайте свои подписи на адрес pisma.openspace@gmail.com. Не забывайте, пожалуйста, указывать вашу специальность и/или место работы.

Copy from Openspace.ru

Medvedev pysäytti mielenosoituslain tiukennuksen

2010-11-06T17:44:00.002+02:00

Presidentti Dmitri Medvedev ilmoitti tänään käyttävänsä veto-oikeuttaan eli hylkäävänsä Venäjän kansanedustuslaitoksen molempien kamarien hyväksymän esityksen, joka tiukentaisi lakia kokouksista, mielenosoituksista ja kulkueista.

Lain muutoksessa esitetään, että julkisia tapahtumia eivät voisi olla järjestämässä henkilöt, jotka on aiemmin tuomittu ”hallintolainsäädännön vastaisesta toiminnasta” mielenosoitusten järjestämisessä. Liittovaltion lainsäädännössä ole mitään säädöstä, johon tällainen voisi perustua.

Lisäksi ilmoitus mielenosoituksesta tai joukkokokouksesta pitäisi nyt antaa kolme työpäivää etukäteen (nyt vaaditaan kolme kalenteripäivää etukäteen), ja siinä pitää ilmoittaa tapahtumaan osallistuvien lukumäärä. Jos tämä ylittyy, järjestäjille langetettavat rangaistukset olisivat kovempia kuin aiemmin.

Medvedev lähetti asiaa koskevan kirjeen liittoneuvoston puheenjohtajalle Boris Gryzloville ja duuman puhemiehelle Sergei Mironoville. Presidentin mielestä lakiesitys täytyy tässä muodossaan pysäyttää useastakin syystä.

Yksi syy liittyy viime viikkojen sinivalovilkkuja vastustaneisiin automielenosoituksiin. Isorikkaat ovat hankkineet hälytysajoneuvoissa käytettäviä sinisiä vilkkuja autojensa katoille, samoin erityisiä viranomaisten äänimerkkejä. Näillä välineillä he selviävät Moskovan kroonisista liikenneruuhkista nopeammin.

Nyt kansanedustuslaitos vaatisi mm. tiedot niistä kulkuvälineistä, lähinnä autoista, joita tullaan käyttämään tapahtumien järjestämisessä. Tämä koskisi sekä automielenosoituksia että muita tapahtumia, joihin liittyy osallistujien autokuljetus. – Yksi asia lainsäätäjiltä oli päässyt unohtumaan: traktorimarsseista ei lakitekstissä ole mainintaa.

Presidentti selitti, että vaatimus autojen rekisteritiedoista vaikeuttaisi olennaisesti kansalaisten perustuslaillisia oikeuksia järjestää vapaasti kokouksia, joukkokokouksia, mielenosoituksia ja kulkueita.

Valtionduuma hyväksyi lakimuutoksen 22.10. ja liittoneuvosto 27.10. Seuraavana päivänä 51 ihmisoikeusaktivistia – joiden joukossa oli mm. presidentin nimittämän yhteiskunnallisen kamarin jäseniä, akateemikkoja, professoreita ja journalisteja – vetosi presidenttiin, että hän kieltäytyisi hyväksymästä lakia.

Allekirjoittajalistan kärjessä ovat mm. Andrei Saharovin leski Jelena Bonner ja erimielisten marssien järjestäjät, Moskovan Helsinki-ryhmän puheenjohtaja Ljudmila Aleksejeva ja Ihmisoikeuksien puolesta -liikkeen johtaja Lev Ponomarjov.

Vetoomuksessa korostettiin, että perustuslain 2. kappaleen 55 pykälän mukaan Venäjällä ei pidä säätää lakia, joka peruuttaa tai kaventaa ihmisoikeuksia tai peruuttaa kokonaiselta ihmiskategorialta heidän ehdottoman lakisääteisen oikeutensa järjestää vapaasti rauhanomaisia kansankokouksia.

Presidentin roolissaan Medvedev on usein vedonnut oikeusvaltioperinteiden kunnioittamiseen Venäjällä. Tätä hän korosti mm. puhuessaan Helsingin yliopistossa huhtikuussa 2009. Tässäkin tapauksessa on hieman ironista, että kansan valitsema presidentti joutuu opettamaan kansan valitsemalle duumalle ja aluehallintojen kokoamalle liittoneuvostolle, millaisia perustuslain säännöksiä lainsäädännössä pitää noudattaa.

Näyttää siltä, että vetoomus ihmisoikeuksien kunnioittamiseen on tuottanut tulosta. Puolensataa henkilöä, joista useimmat ovat julkkiksia, vaaransivat asemansa allekirjoittaessaan vetoomuksen. Viimeistään nyt he ovat turvallisuusviranomaisten rekistereissä ja heidän toimintaansa seurataan tarkasti, mutta esiintymisellään he edustavat ainakin orastavaa toivoa siitä, että Venäjän hallinto vahvistaisi kansainvälisiä ihmisoikeusstandardeja.

Mutta todellisuus ei välttämättä noudata näitä toiveita. Vaikka Medvedev on Venäjän federaation valtionpäämies ja vaikka hänen tukenaan on vahva ja toimintakykyinen valtakunnallinen presidentinhallinto, hän ei yksin määrää, mitä viranomaiset Venäjällä tekevät.

Medvedevhän ei ole noussut valtaan vakoilu- ja turvallisuuselinten palveluksesta, vaan on professorin poika ja suorittanut jatkotutkintonsa oikeustieteellisessä ja toiminut sen jälkeen kymmenkunta vuotta opettajana Pietarin valtionyliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Kokonaan Medvedev ei torju lainmuutoshanketta. Hän haluaa vain tarkentaa ja selventää säännöksiä viranomaisille sallittavista kontrollitoimista.

Venäjällä oikeustiede ja ihmisoikeusaktivistit näyttävät edelleen olevan sovittamattomassa ristiriidassa lainkäyttöelinten kanssa. Vallanpitäjät keksivät mielivaltaisia perusteluja mielenosoitusten kieltämiseen. Yksi niistä on niiden koko. Viime aikoina Moskovassa ja Pietarissa on ilmoitettu, että enintään 200 hengen mielenosoitukset sallitaan. Tällainen ei tietenkään perustu mihinkään säädökseen.

Lähes samalla hetkellä kun uutinen Medvedevin vetosta laitettin levitykseen, uutiset kertoivat, että Kommersant-lehden toimittaja Oleg Kašin pahoipideltiin hengenvaarallisesti Moskovassa. Venäläisessä facebookin vastineessa kysytään jo, ”miksi ne aloittivat juuri Kašinista”. Vastaisin itse, että Kašin oli kiinnostunut kiusallisista asioista, mutta hänet oli vaivattomampi hakata kuin joku vetoomuksen allekirjoittajista.

Yksikin hakattu kansalaisoikeuksien puolustaja on kuitenkin liikaa.

Helsingin kirjamessujen iltaklubi Pasilan kirjastolla

2010-10-28T22:16:00.007+03:00

Kirjailijavieraita, teatteria, musiikkia ja kansaivälistä kirjamessutunnelmaa!
Гости-писатели, театр, музыка и международная атмосфера книжной ярмарки!
(Русская версия см. ниже.)

Lauantai 30.10.2010 klo 18-23

klo 18:00 Andreï Makine (Ranska), haastattelijana Jukka Mallinen
& Anne Wiazemsky (Ranska), haastattelijana Martti Berger

klo 19:10 kirjailijavieraat Venäjältä: Olga Slavnikova, Andrei Astvatsaturov ja Dmitri Gluhovski, haastattelijana Tomi Huttunen

klo 20:30 Dostojevskin kotimuseon teatteri Pietarista esittää Knut Hamsunin tekstiin pohjautuvan teoksen "Mysteries".

Pasilan kirjaston Galleriassa avataan Igor Knjazevin Kirjat ovat ruokani -näyttely, jossa tulkitaan Dostojevskin teoksista peräisin olevia sitaatteja. Näyttelyn tuottaja on Dostojevskin kotimuseo (Pietari).

Väliajoilla DJ Anton Nikkilä soittaa venäläistä musiikkia.

Illan päätteeksi noin klo 21:30 alkaen DJ Pasi Rakas luo tunnelmaa kirjallisilla äänilevyillä.

Haastattelut tulkataan suomeksi.

Ravintola avataan klo 17:30, B-oikeudet.

Vapaa pääsy! Tervetuloa mukaan!

Järjestäjät: Pasilan kirjasto ja Venäjän ja Itä-Euroopan instituutti.
Yhteistyökumppaneina Suomi-Venäjä-Seura ja Nuoren Voiman Liitto. Tapahtumaan on saatu tukea Helsingin kulttuurikeskukselta, Russki Mir-säätiöltä ja Logrus ry:lta.

Lisätiedot: Sinikka Koskinen, Pasilan kirjasto, gsm 050 340 3621

----------------------------------------

Приглашение

Добро пожаловать на Литературный вечер Хельсинкской книжной ярмарки, который состоится в субботу 30.10.2010 с 18:00 до 23:00 в Библиотеке Пасила, по адресу Kellosilta 9.

В программе мероприятия выступления писателей, музыка и атмосфера международной книжной ярмарки.

Специальные гости:

Андрей Макин и Анна Вяземски (Франция). Беседу ведет Юкка Маллинен.

Гости из России: Ольга Славникова, Андрей Аствацатуров, Дмитрий Глуховский. Беседу ведет Томи Хуттунен.

Петербургский театр музея Достоевского представляет драматическую постановку "Мистерии" и выступает в качестве организатора выставки Игоря Кназева "Книги - пища моя" в Галерее библиотект Пасила.

Музыка в исполнении DJ Антон Никкиля и DJ Паси Ракас.

Ведущая вечера - Анна Сидорова.

Буфет открывается в 17:30, в продаже закуски и слабоалкогольные напитки.

Вход свободный!

Организаторы: Библиотека Пасила (города Хельсинки) & Институт России и Восточной Европы.
В сотрудничестве с Обществом "Финляндия-Россия", зарегистрированным объединением Logrus ry и Союзом Молодой Силы.
Мероприятие проводится при поддержке фонда "Русский мир" и культурного центра г. Хельсинки.

Доболнительная информация: Синикка Коскинен, библиотека Пасила, тел. +358 50 340 3621

DOKKLUB:illa Jevgeni Golynkinin elokuvia 25.10.2010 KLO 18.00

2010-10-21T17:36:00.034+03:00

Klikkaa kuvat suuremmiksi!/Nazhmite na izobrazhenia!Eugeny Golynkin, Moscow 2010. Photo by Vera Soloviova.

Raisa Malova and Markus Wolf, Moscow 1996. Photo: archive of Raisa Malova.

Missä/Where:Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, Nordenskiöldinkatu 1, 3. krs, Kinosali/Centre of Science and Culture of RF.

Järjestäjä/Org.: VeNeOY/DOKKLUB

Moskovalaisdokumentaristin Jevgeni Golynkinin ohjaamia/käsikirjoittamia elokuvia./ Documentary films directed/written by Eugeny Golynkin from Moscow.

Molemmissa dokumenteissa on englanninkielinen tekstitys./ Both films have english subtitles.

Vapaa pääsy/Free entry.

Markus Wolf, Cilya Selvinskaya and Anarik Eisenberger in Moscow 1996. Photo: archive of Eugeny Golynkin.

Director of the film "Late reunion" Raisa Malova together with Markus Wolf and Victor Fischer in Moscow 1996. Photo: archive of Raisa Malova.

«ПОЗДНЕЕ СВИДАНИЕ»/Late reunion/Myöhäinen tapaaminen

Автор сценария Е.Голынкин. Режиссер Р.Малова/Script Eugeny Golynkin. Dir. Raisa Malova Производство к/в студии «КЛИО» 1998, 49`
История эта растянулась на 60 лет. Все события XX века отразилась в судьбах героев фильма. Но против всех ожиданий у этой истории счастливый финал, когда можно сказать: «И воздается каждому по вере его»... Четверо немцев дети политэмигрантов: Конрад и Маркус Вольфы (Konrad Wolf and Markus Wolf), Лотар Влох (Lothar Bloch) и Анарик Эйзенбергер (Anarik Eisenberger), еще двое: Юра и Витя (George Fischer and Victor Fischer) - сыновья американского журналиста и первого биографа Ленина, Луи Фишера (Louis Fischer). И одна русская девочка -Циля Сельвинская-приемная дочь поэта Ильи Сельвинского. Они встретились в писательском поселке Переделкино под Москвой в 1936 году. Счастливое детство продолжалось недолго: отцы Лотара и Анарика расстреляны, сам Лотар после пакта Молотова - Риббентропа возвращается в Германию, семья Фишеров уезжает -в Америку.
В конце 70-х Конрад Вольф - известный кинорежиссер мечтает сделать фильм о своем детстве и возникшей тогда дружбе. Осуществить эту идею он не успел, но через 10 лет его брат Маркус, оставив пост главы разведки ГДР, написал книгу «Тройка». Случайно она попала в руки Анарика Эйэенбергера. который был репрессирован в 42 году и всю жизнь провел в спецпоселении, ничего не зная о судьбах своих друзей. В 1992 году он добился реабилитации и сумел приехать в Москву. Найдя Цилю Сельвинскую, он признался ей, что сумел выжить только благодаря тому, что любил ее всю жизнь, но сказать об этом не мог, потому, что она любила его лучшего друга Лотара Влоха,.. Для двух пожилых людей эта встреча оказалась самым счастливым событием в их жизни.

Late reunion is a film about the children of prominent Moscow-based foreign communist emigrants, their friendship and different destinies after 1937 purges.

Nikolai Lenevkov 1986, photo: archive of Eugeni Golynkin

« Как могу, Господи» /As well I can, Lord.

Aвторы сценария Е. Голынкин и Л. Гуревич. Режиссер Е. Голынкин./ Script Eugeny Golynkin and Leonid Gurevich. Dir. Eugeny Golynkin. Cтудия «Клио», 1997, 52'

Картина снималась на протяжении 10 лет. Первый фильм «Искушение Николая Ленивкова» снят в 1986 году.

Это была история деревенского мужика, потерявшего в детстве руку и всеми силами пытающегося доказать окружающему миру и прежде всего самому себе, что он такой же как все, но может больше, чем остальные, потому, что, как он сам говорит, - ««Увечному Бог помогает»».

Начиналась жизнь романтично – после школы он уехал на строительство Братской ГЭС, но там инвалид оказался никому не нужен. Он начал пить, попал в тюрьму. Освободившись, вернулся в свою деревню, продолжал пить и получил еще один срок. В общей сложности, он провел в тюрьме 10 лет. Но когда его арестовали второй раз с ним произошла неожиданная перемена – в один миг он перестал пить, курить и материться. Сам он приписывает это религиозному откровению. Когда снималась первая картина он уже 15 лет старался жить по своим заповедям.

В то время казалось очень важным понять, какой ценой оплачивает человек путь к вере, как ищет гармонию с окружающим миром и чем ему приходится за эту гармонию платить.

Жанр картины можно определить как « сказка для взрослых».

«Как могу, Господи»- продолжение истории Николая Ленивкова, снятое десять лет спустя.

Печальный итог «сказки для взрослых» - что происходит с человеком, когда у него кончаются силы для непрерывной борьбы с окружающим миром.

Можно сказать, что эти 10 лет все живущие в России прошли этот путь – от надежды обрести веру и гармонию, до равнодушия и бессилия.

As well as I can Lord is a story about a man with a quite strange life in the countryside of Yaroslavl oblast.

----------------------------

аннотации Е. Голынкинa

Read more about the main characters of the film "Late reunion" in Vechernaya Moskva.

Ranskalainen näkökulma Pietarin kaupunkiin

2010-10-09T21:00:00.004+03:00

Ylen Teemalla on näytetty, ja tämän jälkeen Areenalla saatavana ensimmäinen osa kaksiosaisesta ohjelmasta Pietarin sydämessä. Se alkaa hyvin perinteiseen turistimaisesti, mutta sitten näkökulmat ovat aika hauskoja: kiivetään Pietarin-Paavalin linnoituksen kirkontorniin, katsotaan miten hollantilaisvalmisteinen kirkonkellojen soittokoneisto toimii, käydään Mariinski-teatteri puvustamossa ja takahuoneissa ynnä kurkistetaan Eremitaasin ja Talvipalatsin suljetulle puolelle. Välillä käydään raitiovaunuajelulla; ratikkaan on katettu богатый стол eli runsaasti katettu juhlapöytä. Parempi kuin Helsingissä liikennöivässä olutratikassa.

Ranskalainen ote on kyllä trés charmant, joten rohkenen suositella. Toinen osa esitetään 15. ja 16.10.2010. Kovin niukasti on lisätietoa saatavilla, mutta se mitä on, löytyy täältä. Ylen Areenassa katseluaikaa on jäljellä 29 päivää. Katso kahteen kertaan!

Mielenilmaus Anna Politkovskajan murhan vuosipäivänä 7.10. Helsingissä

2010-10-04T18:44:00.002+03:00

Amnesty vaatii Venäjää lopettamaan sananvapauden rajoittamisen:
MIELENILMAUS ANNA POLITKOVSKAJAN MURHAN VUOSIPÄIVÄNÄ 7.10. HELSINGISSÄ

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International järjestää mielenilmauksen Venäjän sananvapauden puolesta 7.10. klo 18 Venäjän suurlähetystön edessä Helsingin Tehtaankadulla. Kymmenet suomalaiset kulttuurivaikuttajat kirjailijoista näyttelijöihin ovat allekirjoittaneet vetoomuskirjeen Venäjän suurlähettiläälle sananvapauden rajoittamisen lopettamiseksi. Taiteilijoita on mukana myös mielenilmauksessa.

Toimittaja ja ihmisoikeuspuolustaja Anna Politkovskaja murhattiin 7.10.2006. Politkovskaja vaiennettiin, koska hän käytti sananvapauttaan: paljasti viranomaisten väärinkäytöksiä ja kertoi Pohjois-Kaukasian ihmisoikeusloukkauksista. Murha on yhä selvittämättä.

Venäjällä ihmiset, jotka pitävät kiinni perustuslaissa turvatusta oikeudestaan ilmaisunvapauteen, toimivat hyvin vaikeissa oloissa. Esimerkiksi kokoontumisvapautta puolustavan ”Strategia 31” – liikkeen edustajia on pidätetty ja pahoinpidelty ja heitä on toistuvasti estetty kokoontumasta. Arkaluontoisten tai kiistanalaisten näkemysten ilmaisua rajoitetaan myös taiteessa. Heinäkuussa 2010 Andrei Jerofejev ja Juri Samodurov tuomittiin sakkoihin uskonnonvastaisesta kiihotuksesta, koska he järjestivät taidenäyttelyn, jossa oli esillä uskonnollista symboliikkaa käsitteleviä teoksia.

Venäjän perustuslaissa oikeudet ilmaisunvapauteen ja kokoontumisvapauteen turvataan yksiselitteisesti ja kansainvälisen oikeuden normien mukaisesti. Anna Politkovskajan murhan vuosipäivänä 7.10. Amnesty vaatii Venäjää lopettamaan ilmaisun- ja kokoontumisvapauden rajoittamisen. Kymmenet suomalaiset kulttuurivaikuttajat ovat allekirjoittaneet vetoomuskirjeen Venäjän suurlähettiläälle sananvapauden toteutumisen puolesta. Allekirjoittajien joukossa ovat esimerkiksi kirjailijat Elina Hirvonen, Leena Lehtolainen, Inka Nousiainen, Sofi Oksanen ja Juha Ruusuvuori sekä näyttelijät Eija Ahvo, Peter Franzén ja Krista Kosonen.

Mielenilmaus sananvapauden rajoittamista vastaan Venäjän suurlähetystön edessä Helsingissä (Tehtaankatu 1B) torstaina 7.10. klo 18. Mielenilmauksessa Suomen PENin puheenjohtaja, kirjailija Lauri Otonkoski, kirjailija Elina Hirvonen ja muusikko Tommy Lindgren lukevat ääneen Amnestyn vetoomuskirjeen Venäjän suurlähettiläälle. Mielenilmauksen järjestää Amnesty Internationalin Suomen osasto.

Lisätiedot:
Anu Tuukkanen
Maakohtaisen työn asiantuntija
Amnesty International, Suomen osasto
p. 040 833 0485
anu.tuukkanen@amnesty.fi

Anu-Elina Jaskari
Tiedottaja
Amnesty International, Suomen osasto
p. 040 833 1532
anu-elina.jaskari@amnesty.fi

Vetoomuskirje Venäjän suurlähettiläälle

Kirjauutuus: yritys kulttuurien väliseksi kumppanuudeksi

2010-09-29T21:47:00.004+03:00

Pyydän saada esitellä suomalaiselle yleisölle varsin tuntemattoman kirjailijan Igor Kotjuhin juuri suomennetun uutuusteoksen "Yritys kumppanuudeksi" (Savukeidas, 2010).

Igor Kotjuh (s. 1978) on vironvenäläinen kirjailija. Hän kirjoittaa pääasiassa venäjäksi. Kotjuhilla on venäläiset sukujuuret, mutta hän on syntynyt virolaisessa Võrun kaupungissa. Tästä syystä hän puhuu viron ja venäjän kielien lisäksi myös Võrun paikalliskieltä, joten Kotjuhia on vaikea tunkea mihinkään tiettyyn muottiin. Kiteytettynä voi ehkä sanoa, että hän pyrkii olemaan eri kulttuureja ja kieliä yhdistävä henkilö.

Nuoresta iästään huolimatta Kotjuh kuuluu jo nyt johtaviin vironvenäläisiin runoilijoihin. Yritys kumppanuudeksi on ensimmäinen Kotjuhin suomennosvalikoima. Kirja on merkkitapaus, sillä Kotjuhia ei ilmeisesti ole tätä ennen julkaistu edes suomalaisissa lehdissä.

Käännöksistä vastaavat Jukka Mallinen ja Hanna Samola, eli käännöstyössäkin on pyritty eri kulttuurien yhteistyöhön. Mallinenhan on tunnettu Venäjä-asiantuntijana, kun taas Samola työskentelee virolais-suomalaisia suhteita edistävässä Tuglas-seurassa.

Lisää tietoa saa täältä.

Первый семинар “Санкт-Петербург – Хельсинки”

2010-09-27T20:10:00.006+03:00

From Aleksanteri-lista:

Первый семинар “Санкт-Петербург – Хельсинки” 30.9. – 1.10.2010. Хельсинкский университет.
(Академия Финляндии – Российская Академия Наук, Петербург).
Отделение культур мира (Maailman kulttuurien laitos), Унионинкату 38.А. – 38.Б.
Четверг 30.9. Унионинкату 38. Б. 1-й етаж. Салонки.

10.15 – С. Г. Кащенко. 1) Обзор работ коллектива. 2) Сообщение о вновь найденных документах.
А. Шкваров. Проблемы взаймоотношения русских военнослужащих и жителей Финляндии.
Н. Г. Рогулин. Сведения о гражданах Великого Княжества Финляндии, находившихся на Морском Ведомстве в 1908 и 1901 гг.
М. А. Маркова. Рабочие окраины Санкт-Петербурга в 1917 г. Демокрафическая ситуация по материалам метрики 1917 г.

Обед 12.30 – 14.

14.15. - Лариса Орфинская. Сотрудничество в области исправления преступников между Финляндией и Россией.
Кирсти Эконен. История России и Финляндии в зеркале Славянской библиотеки.
И.В. Петров. Академическое дело С. А. Корфа в Александровском Университете в Гельсингфорсе в 1907 г.

Пятница 1.10. Унионинкату 38. А. 1-й етаж. Русская комната.
10.15. – 13.00.
Тимо Вихавайнен. Мегаполис глазами финнов в ХIХ в. Образ Санкт-Петербурга и Парижа в финской печати.
Т. М. Смирнова. Финский театр в Петрограде - Ленинграде 1920-1930-е гг.
И.С. Кащенко. Русский фарфор в музейных собраниях Северной Европы.
Лииса Быклинг. Зрители в Русском казенном (Александровском) театре Гельсингфорса 1868 – 1918 гг.
Итоги семинара. Перспективы научного сотрудничества в рамках проекта 2010 – 2012.

Лииса Быклинг, руководитель исследовательского проекта (Maailman kulttuurien laitos, Helsingin yliopisto).
е-mаil: byckling@mappi.helsinki.fi

DOKKLUB 20.09.2010 klo 18:00: Ryssä perkele - sotavankina Suomessa

2010-09-17T13:16:00.009+03:00

Klikkaa kuvat suuremmiksi!Neuvostosotavankeja Kokkolassa. Soviet POWs in Kokkola. Photo by Leo Berkovits, 1942.

maanantaina 20.syyskuuta 2010 · 18:00-19:00i

Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, 3 kerros, Kinosali
Nordenskiöldink. 1
Helsinki, Finland
Vapaa pääsy! - Vhod svobodnyi! - Free entrance!

Järjestää VeNeOY:n DOKKLUB

Ryssä perkele - sotavankina Suomessa/Tshortov russkii - v plenu v Finljandii./Damn RusskiesYLE/TV1/Documentaries, 2000, 57 min. dir. Reijo Nikkilä, suomenkielinen tekstitys, käännös Jertta Ratia-Kähönen

Ukrainalainen Aleksei Golovin oppi runsaassa kolmessa vankeusvuodessa suomea ihmeellisen paljon. Ensimmäiset sanat jotka hän kuuli ja oppi suomeksi olivat:" Ryssä perkele, saatanan laiskuri".

Украинец Алексей Головин за три с лишним года плена очень хорошо выучил финский язык. Первыми словами, которые он услышал и выучил по-фински, были: "Чертов русский, лентяй хренов".

Entinen sotavanki Aleksei Golovin v. 1998 Viipurissa, jossa oli hänen ensimmäinen sotavankileirinsä. Pysäytetty kuva tv-dokumentista Ryssä perkele- sotavankina Suomessa./Byvshi voennoplennyi Aleksei Golovin vo Vyborge v 1998 g. Stopkadr iz dok.fil'ma "Tshortov russki - v plenu v Finljandii"

DAMN RUSSKIES -
SOVIET PRISONERS OF WAR
IN FINLAND

During the Wars against Soviet Union in 1939 –1940 and 1941 - 1944 Finland captured about 70-75.000 Soviet soldiers. More than 200 of them were women. Most of these people spent approx. three years in POW camps in Finland. About 19.000 of them died.
In Russia, there is no register of ex-POW’s but the director of this documentary film found about 12 years ago some of those, who were still alive, among them two women from St.Petersburg. We hear these old people tell the story of their time of anxiety in Finnish camps and sad returning back to homeland.
Director & Screenplay: Reijo Nikkila
Photography: Keijo Reini, Kirill Kornilov, Jevgeni Anisimov, Reino Tenkanen in 1942, Leo Berkovits still pictures 1941-1942, Pauliina Leino animation
Sound: Antti Kukkavuori, Vitali Morozov, Martti Turunen
Production: Timo-Erkki Heino for YLE, The Finnish Broadcasting Company
Awards: Audience Best Tampere FilmFestival 2001, Finnish State Prize 2001, Koura-prize (Best Finnish non-fiction TV-program in 2000).
Duration: 57 min
First screening on TV1/YLE 03.12.2000.

In this picture in the middle Helena Fält, who was interviewed in 1998 by Reijo Nikkilä. Photo by Leo Berkovits 1942.
--

Lada täyttää 40 vuotta

2010-09-08T08:53:00.010+03:00

Minun Venäjäni autonaiset ja -miehet!
Nyt on maljapuheen aika, sillä Жигули 2101 eli meikäläisittäin Lada 1200 L eli venäläiseltä lempinimeltään kopeekka, копейка, täyttää nyt 40 vuotta. Ensimmäinen Fiat 124:n pohjalle rakennettu auto rullasi ulos Togliattin/Toljattin kaupunkiin rakennetusta Volgan autotehtaasta (Волжкий автозавод eli ВАЗ) 19.4.1970 pääsuunnittelija Benito Guido Savoignyn ajamana. Prototyypissä oli vielä jotakin paranneltavaa ennen kuin siitä tuli täydellinen, joten sarjatuotanto alkoi 9. syyskuuta 1970. Kohottakaamme malja sarjatuotannon alkamisen merkkipäivän kunniaksi!

Vuonna 1965 Fiat 124:n prototyyppi valittiin Länsi-Euroopassa vuoden autoksi, ja siksi Neuvostoliiton autosuunnittelijat päätyivät valitsemaan sen lisenssivalmisteensa pohjaksi.
Auton konstruktiota kuitenkin vahvistettiin kestämään neuvosto-oloja: maavaraa kasvatettiin, pyöränripustusta ja koria vahvistettiin, takapyörien levyjarrut vaihdettiin rumpujarruiksi, koska ne olivat helpommat suojata lialta ja olivat myös pitkäikäisemmät silloin. Vasempaan kylkeen laitettiin jotakin, johon Neuvostoliitossa ei ollut totuttu: peili. Moottorin nokka-akseli siirrettiin sylinterikanteen ja sylinterien keskinäistä etäisyyttä kasvatettiin (jotta sitten myöhemmin voitaisiin suurentaa sylinterien halkaisijaa eli porata moottoria isommaksi). Näillä muutoksilla auto sai 90 kg lisää painoa. Jälkiviisaalle herää kysymys, miksiköhän ne eivät suunnitelleet nollasta asti omaa autoa, kun italiaanoon piti tehdä niin paljon muutoksia, niitä nimittäin tehtiin 800 kpl...

Vuonna 1983 perusmallin valmistus päättyi, koska se ei enää ollut ajan tasalla. Sitä ehdittiin valmistaa 2.702.657 kpl. Eri versioita oli kuitenkin tuotannossa niin, että pyöreäsilmäisen viimeiset mallit myytiin v. 1989.

Vuonna 1981 lanseerattiin markkinoille modernisoitu versio ВАЗ-2105 eli suomeksi viis yli yheksän Lada, Länsi-Euroopassa tunnettu nimellä Lada Riva, jossa on mm. hieman isompi moottori ja Moskvitshin tehtaalta saadut kantikkaat etulyhdyt. Sen tuotanto jatkuu yhä. Suomen liikenneministeriö kielsi paavillisuutensa vuoksi mallin maahantuonnin vuonna 1997, koska sen moottori ei täyttänyt tuolloin voimaan tullutta EU:n päästödirektiiviä. Kuitenkin Suomea vanhemmassa EU-maassa Saksassa sama tekniikka hieman paranneltuna täyttää direktiivit, koska Dörpenin kaupungissa toimiva Bohse Automobilbau GmbH valmista siitä yhdenlaista versiota nimellä Euro Star.

Vuonna 2000 autolehti За рулем (Za ruljom eli Ratin takana, Ratissa tms.) järjesti lukijaäänestyksen päättyvän vuosisadan parhaasta autosta. Äänestys oli IVY-maiden laajuinen ja siihen osallistui 80.000 ihmistä. Kisan voitti juuri tämä ВАЗ-2101, toiseksi tuli 1950-luvun Volga eli ГАЗ-21 ja kolmanneksi ВАЗ-2110 eli Lada 110. Henkilökohtaisesti, Lada Samaran omistajana, olen loukkaantunut Za ruljomin lukijoille siitä, ettei se päässyt mitalisijoille. Ja vielä satakymppi pääsi! Maksettu äänestys?

Minun nähtäväkseni ei ole koskaan sattunut Ivan Dyhovitšnyin elokuvaa Kopeekka (Копейка, 2002), mutta siitä kerrotaan, että ohjaaja on yrittänyt osoittaa, kuinka tämän auton historia osuu yhteen koko maan historian kanssa. Pidetäänpä silmällä, vaikka ei se arvosteluista päätellen mikään elämää suurempi kuva liene.

VAZin tehtaalla ei ole mennyt oikein hyvin 2000-luvulla. Nyt sen kumppaniksi on otettu ranskalais-japanilainen Renault. Huimimmat lehtitiedot kertovat, että Ladan etuvetomalleihin Prioraan ja Kalinaan olisi parin vuoden päästä saatavissa Renault'n automaattivaihteisto. O tempora, o mores!

Talvisotaa ei ollutkaan

2010-09-06T18:13:00.002+03:00

Talvisotaa ei koskaan käyty. Mitään tarvettakaan siihen ei ollut, koska Suomi luovutti Kannaksen Neuvosto-Venäjälle jo vuonna 1922. Vuoteen 1920 saakka Suomi oli osa Neuvosto-Venäjää, samoin kuin myös Viro, Latvia ja Liettua.

Tällaista vaihtoehtoista historiankirjoitusta tarjoaa asiakkailleen Venäjän suuri valtiollinen uutistoimisto RIA Novosti tässä joku päivä sitten julkaisemassaan kartassa.

Samasta kartasta voi myös todeta, että Sortavalan pohjoispuolinen alue ei kuulunutkaan Vanhaan Suomeen, niin kuin suomalaisissa historiankirjoissa on väitetty, vaan pysyi Ruotsi-Suomen yhteydessä aina vuoteen 1809.

No, tuo viimeksimainittu on vain pieni kauneusvirhe, ja kun maa on suuri ovat virhemarginaalitkin tietysti samaa luokkaa. Mutta mitähän muuta uutta historiankirjoitusta tähän mainoon kartaan mahtaa sisältyä?

Suurvalta nimeltä Venäjä

2010-09-03T11:06:00.003+03:00

Pienvalta nimeltä Suomi on tunnettu koko Suomessa siitä, että siihen mahtuu kerrallaan vain yksi asia keskusteltavaksi. Pari viime viikkoa on vaihdettu mielipiteitä siitä, onko Venäjän federaatio suurvalta ja jos on, millä perusteella, ja kuinka suuri sen kansantalous on verrattuna Alankomaiden ja Espanjan kuningaskuntien kansantalouksiin.

Minun Venäjässä kysymykseen ei ole kajottu lainkaan. Onko tämä blogi kuivumassa kokoon? Vai ovatko kaikki kyllästyneet pintajournalismin ja sattumapoliitikkojen kohkaamiseen? Toivottavasti jälkimmäinen on totta.

Kyllä asiasta on puhuttu Venäjälläkin. Garri Kasparov kirjoitti Novoje Vremjassa, että Venäjän ura urheilusuurvaltana on ollut hienoisessa laskussa, mutta yhtenä ilonpilkkuna on ollut tennis, jossa Venäjästä on vuosikymmenessä tullut yksi johtavista maista.

Raaka-ainesuurvaltahan Venäjä ilman muuta on, vaikka sen myöntäminen on Suomen poliittissa nyky-oikeistossa myrkkyä. Julia Latynina, palkittu journalisti, ironisoi viime keväänä Novaja gazetassa, että energia-Venäjä ruokkii kahta suurvaltaa, Saksaa (ja lähes koko EU:ta) ja Kiinaa energiavaroillaan. Ydinasesuurvallan asemaa ei myöskään käyne kiistäminen.

Aasian puolella Venäjän katsotaan epäonnistuneen suurvalta-asemansa ylläpitämisessä. Näin väittävät mm. kirjailija Mihail Veller ja Yhdysvaltain armeijan sotaopiston strategian opettaja Stephen Blank, ja viimemainittu muistuttaa Vladimir Putinin tähdentäneen vuonna 2000, että ellei Venäjä satsaa Aasian-puoleisen alueensa kehitykseen, ihmiset siellä puhuvat ennen pitkää koreaa, japania ja kiinaa. Tietääkseni mitään ei ole tässä suhteessa tapahtunut, vaikka avaimet ovat olleet Putinilla.

Kommunistien Zavtra-lehdessä nimimerkki kirjoittaa, että 65 vuotta sitten voitti neuvostosuurvalta eikä mikään neuvostovastainen kaupallinen rikollinen korruptoitunut Venäjä, jossa elämme nyt.

Suurvaltojakin on monenlaisia. Globaali suurvalta Venäjä ei ole, mutta alueellinen suurvalta se melko varmasti on. Euraasialaisen/itäeurooppalaisen suurvallan aseman kiistäminen vaatisi kyllä hyviä perusteluja ollakseen uskottava.

Kuitenkin yksi suurvallan kriteeri on jäänyt liian vähälle Suomessa käytävässä keskustelussa. Edellä mainittu Julia Latynina kirjoitti viime maaliskuussa, että Kiina on rakentanut 64.000 km hyviä teitä viimeisten 20 vuoden aikana, kun taas Venäjä ei ole tienrakennuksessa edetty juuri lainkaan. (Petroskoissa kävijät tietävät, mikä tilanne on Kolatselän ja Prääsän välillä.) '

Vuoden 2007 lopulla presidentti Putin sanoi puheessaan Krasnojarskissa, moderni kuljetusinfrastruktuuri on todellinen tie Venäjän tulevaisuuteen. Latynina mainitsee parhaimmat saavutukset:

* presidentin residenssi Jekaterinburgissa, 40 miljoonaa dollaria (Medvedev on yöpynyt siellä yhden kerran)
* Konstantinovskin (Konstantinin?) palatsin remontointi presidentin residenssiksi Pietarissa, 250 miljoonaa dollaria
* kaikkiaan presidentille on rakennettu 13 palatsia.

Yhdysvalloissa on kaksi presidentin asuntoa, Valkoinen talo ja Camp David. Molemmat ovat Latyninan arvion mukaan vaatimattomia verrattuina Venäjän loistoon. Niinpä hän päättelee, että "if you consider the number of residences, then Russia is a superpower and the United States just gets these two little things".

SUOMALAISTEN VENÄLÄISET – VENÄLÄISTEN SUOMALAISET 15.09.2010

2010-09-02T12:15:00.002+03:00

Pietari‐seura ry sekä Helsingin yliopiston Maailman kulttuurien laitos
(entinen Renvall-instituutti) järjestävät 15.9.2010 paneelikeskustelun,
jonka tarkoituksena on herättää keskustelua Suomen venäjänkielisten
tämänhetkisestä tilanteesta ja tulevaisuudesta.

SUOMALAISTEN VENÄLÄISET – VENÄLÄISTEN SUOMALAISET
Nykyisyys ‐ tulevaisuus?

15.9.2010 klo 13.00, Helsingin yliopistomuseon Arppeanumin auditorio, Snellmaninkatu 3.

Venäjänkielisiä ihmisiä asuu Suomessa tällä hetkellä noin 50 000, vuonna 2020 heitä arvioidaan olevan jo 100 000. Millaiseksi muodostuu yhteinen tulevaisuutemme Suomessa? Ovatko venäläiset voimavara? Kenen vähemmistö tämä väestönosa on? Tuleeko venäjästä kolmas kotimainen kieli? Näihin ja muihin kysymyksiin pyrimme etsimään vastauksia.

Panelisteina ovat kansanedustaja Kimmo Sasi, kansanedustaja Ville Niinistö,
kansanedustaja Kimmo Kiljunen, kansanedustaja Janne Seurujärvi, Suomen
Venäjänkielisten yhdistysten liiton toiminnanjohtaja Petr Potchintchikov, Spektr-lehden päätoimittaja Eilina Gusatinsky ja Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen Jussi Halla-aho. Puheenjohtajana toimii Pietari-seuran puheenjohtaja, dosentti Arto Luukkanen.

TERVETULOA!

Lisätietoja:
arto.luukkanen@helsinki.fi, puh. 041 504 2026
aino.inkeri.kukkonen@welho.com, puh. 040 504 6604
anna.simojoki@gmail.com, puh. 040 555 4996

Pietari-seura ry. - Sällskapet St. Petersburg r.f. on perustettu 1993. Seuran tavoitteena on lisätä Venäjää ja erityisesti sen toista pääkaupunkia Pietaria koskevaa tietoutta kulttuurin ja kansalaistoiminnan alueilla. Seura järjestää säännöllisesti keskustelutilaisuuksia ja luentoja Venäjää ja Venäjän kulttuuria koskevien ajankohtaisten aiheiden tiimoilta. Pietari-seura toimii
yhteistyössä muun muassa Helsingin yliopiston Maailman kulttuurien laitoksen (ent. Renvall-instituutti), Aleksanteri-insituutin, Suomi-Venäjä-seuran sekä
Opetusministeriön Suomen Pietari-instituutin kanssa.

http://www.pietari-seura.fi/

Kevään 17 hetkeä 01.09.2010 alkaen!

2010-09-01T17:06:00.003+03:00

Pirjo Aaltosen YLE-blogista

Rakkautta ensisilmäyksellä
Kirjoittanut: Pirjo Aaltonen

Teema-kanava esittää keskiviikkoisin 1. syyskuuta alkaen neuvostoliittolaisen televisiotuotannon klassikkoa: Kevään 17 hetkeä. Sarjan ohjasi Julian Semjonovin vakoojatarinan pohjalta Tatjana Lioznova, joka kommentoi nyt 35 vuoden takaista työtään jaksojen lopussa.

Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Olin 26-vuotias Yleisradion suomentaja, kun vuonna 1974 suomentaessani sarjaa Yleisradiolle kohtasin ensi kertaa SS-Standartenfűhrer Stirlitzin. Sain uudistaa rakkauteni vuonna 1984, kun sarja esitettiin uusintana ja korjasin suomennokseni ensimmäisen kerran. Nyt tapaan Stirlitzin jälleen, tällä kertaa värillisenä, kun muokkaan vanhoja suomennoksiani 35 vuoden jälkeen. Tosi rakkaus ei sammu, Stirlitzin eli näyttelijä Vjatšeslav Tihonovin lumoavat silmät tehoavat yhä. Moni nainen onkin sitä mieltä, että hetki Stirlitzin kanssa olisi parempi kuin 17 hetkeä oman aviomiehen kanssa.

Vanhoja suomennoksia korjatessani huomaan, että natsi-Saksan historia on ollut nuorelle suomentajalle haaste. Suomentaminen oli aikoinaan työlästä senkin takia, että 1970-luvun puolivälissä ei suomentajalla ollut käytössään sellaisia apuvälineitä kuin nykyään, ei ollut nettiä eikä kunnon sanakirjoja. Jouduin tarkistuttamaan SS-arvojen vastaavuudet kirjoittamalla arvot paperilapulle. Sen avulla silloinen esimieheni Nils Ljungdell tarkisti ko. arvon tuttavaltaan, joka oli palvellut SS-joukoissa Saksassa. Koko aihe oli silloin kai vielä arka, kun en saanut itse soittaa suoraan syväkurkulle.

Nyt SS-arvot voi tarkistaa Wikipedian samannimisestä artikkelista, ja väärin kirjoitetun venäjänkielisen sanan ”soljami” tunnistaisin jo itsekin ”salamiksi”. Tuolloin 1974 tekstilistan venäläinen laatijakaan ei kai ollut sanaa tunnistanut, kun sen niin kummallisesti kirjoitti. Silloinen sanakirjani, Moskovassa vuonna 1963 painettu Kuusisen ja Ollikaisen venäjä-suomi sanakirjakaan ei vielä tiennyt salamin olemassaolosta. Kysyin kummallisen sanan merkitystä ainoalta tuntemaltani venäläiseltä, ystäväni 19-vuotiaalta vaimolta, juuri Gruusiasta Suomeen muuttaneelta. Hän ei tiennyt tarkkaan, mitä sana tarkoitti, mutta arveli, että eiköhän kyseessä ole kala. Kalaksi sen sitten käänsin ja pääsin Helsingin Sanomien yleisönosastoon. Martti Anhava kertoi minulle ystävällisesti sanan merkityksen.

Kevään 17 hetkeä oli ensimmäinen Neuvostoliitossa tehty televisiosarja. Se yhdistää taitavasti fiktiota ja dokumenttiotoksia. Sarjan syntymiseen vaikutti KGB:n silloisen päällikön, sittemmin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin, Juri Andropovin kiinnostus taiteita kohtaan. Andropov halusi antaa pahamaineiselle laitokselleen hieman ihmisenkasvoista imagoa ja salli sarjan kuvaamisen. Stirlitz on juuri hänen virastonsa mies vaikka pasteeraileekin natsi-Saksan viimeisinä hetkinä SS-upseerin moitteettomassa mustassa juhlaunivormussa sankaritekoja tehdessään. Ei ihme, että Tihonovin esittämä Stirlitz nousikin kulttihahmoksi koko Neuvostoliitossa.

Kun näyttelijä Vjatšlav Tihonov kuoli viime joulukuussa, venäläinen kirjailija, ohjaaja ja näyttelijä Jevgeni Griškovets sanoi Tihonovista tai siis oikeastaan Stirlitzistä:

”Rakastan Kevään 17 hetkeä niin paljon, että ostin koko sarjan dvd:nä. Panin kaappiin, enkä ole katsonut sitä kertaakaan. Mutta kun Stirlitziä näytetään jollain ääliömäisellä kanavalla miten hankalaan vuorokauden aikaan tahansa, minä istun katsomassa sitä. Jos katsoisin dvd:tä, voisin painaa nappia ja mennä kesken kaiken vessaan, ja Stirlitz odottaisi minua. Mutta voisinko rakastaa sellaista Stirlitziä? Vain sellaista Stirlitziä voi rakastaa, jota ei voi pysäyttää!” Sattuvasti sanottu!

Pirjo Aaltonen on toiminut Ylessä kääntäjatoimittajana 1.7.1973 - 31.5.2010 Filmipalvelussa, YLE Importissa sekä YLE Kääntäminen ja versiointi -osastolla. Tällä hetkellä hän työskentelee av-kääntäjänä ja freelancerina.

Petroskoin suomalaisen teatterin johtaja Sergei Pronin erotettu

2010-08-24T10:08:00.005+03:00

Pekka Kauppala Aleksanteri-listalla:
Karjalan suomalaisen teatterin johtaja Sergei Pronin on eilen 23.8.2010 erotettu Karjalan tasavallan virkaatekevän kulttuuriministeri Galina Brunin määräyksellä. Tällä tavalla kärjistyvät pitkäaikaiset riidat teatterin entisestään. Pronin ei aio hyväksyä mielestään laitonta erottamista ja aikoo puhelimessa antamansa tiedon mukaan ryhtyä oikeustoimiin sitä vastaan, jotka epäilemättä venyvät pitkälle. Proninia tukevat teatterin näyttelijät. Uudeksi johtajaksi nimetty pietarilainen henkilö ei osaa suomea eikä karjalaa.

Proninin johdolla suomalainen teatteri on vaikeasta rahoitustilanteesta huolimatta pystynyt merkittävästi nostamaan profiiliaan ja taiteellista tasoaan. Johtaja itse on tarjonnut esimerkin innostuneesta, tarmokkaasta ja taitavasta ohjaustyöstä ja sen yhteydessä lisäksi näytellyt itse rooleissa sekä kirjoittanut uusia, Karjalan historiasta ja sen kansallisista kysymyksistä kumpuavia korkeatasoisia näytelmiä.

Proninin erottamisen taustalla on selvästi Karjalan tasavallan sekava poliittinen tilanne ja juuri vaihtunut tasavallan päämiehen (presidentin) virka. Kuitenkin kyseessä ei näytä olevan mikään uuden hallinnon linjanvedon merkki vaan päinvastoin vanhan viimeinen pihaus. Suomen mediassa on ollut spekulointia, merkitseekö Leningradin alueen hallintopiireille läheisen Andrei Nelidovin valinta virkaansa tasavallan statuksen alentamista alueeksi tai peräti sen hajottamista naapurialueiden osiksi. Paikallisten tuntijoitten yksimielisen käsityksen mukaan näin ei ole. Presidentti Medvedevin kaudella ovat alueiden yhdistämishankkeet jämähtäneet eikä hän ole osoittanut mitään kiinnostusta sellaisiin. Nelidov on julkisesti tuominnut puheet alueen (oblast) statukseen siirtymisestä Itä-Karjalassa. Nelidovin talouslinja merkitsee epäilemättä Itä-Karjalan ajautumista Moskovan kaupungin talouspiirien voimapiiristä (joiden ympärille on ollut liittoutuneena viime aikoina lopullisesti marginalisoitunut oma karjalainen pääoma) Pietarin vastaavanlaiseen. Kuitenkin kysymys, mikä hänen linjansa tulee olemaan kansallisten kulttuurien ja kielten kysymyksissä on avoin, mutta hänen retoriikassaan ei ole ollut mitään negatiivistä verrattuna hänen edeltäjänsä vastaavaan, pikemminkin päinvastoin.

Pronin aikoo kääntyä Suomen suomalaisten puoleen lähipäivinä. Allekirjoittanut valmistelee parhaillaan suomalaisten allekirjoitettavaksi tarkoitettavaa vetoomusta päämies Nelidoville palauttaa Pronin virkaansa. Nelidovin odotetaan tällä tai ensi viikolla nimittävän uuden kulttuuriministerin. Brunin ja teatterin suhteet ovat olleet erittäin huonot jo pitkään ja oletetaan hänen halunneen ennen väistymistään vielä kostaa häneen kohdistetun arvostelun. Teatteria vastaan kohdistuvana aktuaalina lisäuhkana on ilmeisesti kaupallisista piireistä lähtevä yritys karkottaa paikallinen venäläinen teatteri arvokkaasta, keskeisestä rakennuksestaan ja työntää se suomalaiseen teatteriin sen toimintaa rajoittamaan.

Kirsikka Moringin juttu HS:ssa 23.08.2010

Stalinismi-konferenssi Aleksanteri-instituutissa 3-4.09.2010/ Stalinism - chto eto bylo? Mezhdunarodnaja konferentsija v Helsinki

2010-08-17T14:43:00.006+03:00

Photo by Reijo Nikkilä 1962

Conference on Stalinism, September 3-4, 2010

STALINISM – WHAT IT WAS ABOUT?

An international conference on the problems of the methodology of Stalinism research arranged by Aleksanteri Institute (University of Helsinki) 3rd—4th of September, 2010 The Aleksanteri Institute is arranging a symposium on the phenomen of Stalinism in Helsinki in the first week of September (Week 35, presumably 3.—4. 9. 2010).

In recent times, the discussions about the nature of the Stalin rule in the Soviet Union from the 1930’s to the 1950’s and the impacts of Stalinism in the international agenda have been resurfing, partly no doubt because the end of the Cold War and the demise of ideological clichés connected with it, partly thanks to the opening of Soviet archives, which makes the concrete assessment of Stalinist policy and the amount of its victims more reliable. The ”totalitarism theory”, which hitherto has been prevailing in the West as an explanation of the Stalinism phenomen, has been increasingly criticised as insufficient and superficial, although it undoubtely did grasp some aspects of the Stalin regime. However, no consensus as regards to the causal and historical explanation of Stalinism has yet been achieved, but there are many concurring interpretations, starting from the heterodox Marxist attempts to interpret the USSR of the Stalin period as a ”state capitalist” or ”developmental” dictatorship, to recent American analyses of Stalinism as a form of civilization sui generis. In the symposium we intend to focus on the different explanatory models of Stalinism as a political, sociological and cultural phenomen and discuss the methodological approaches to it.

The symposium will be accompanied by two open lectures for a wider public, held in Swedish and Finnish.
More here!

Haapasalo on tuoreimmassa elokuvassaan Sauna

2010-08-15T17:05:00.006+03:00

Tapani Kaakkurniemi kirjoitti edellisessä viestissä YLEn Teema-kanavalla alkaneesta Ville Haapasalon tähdittamästä reissuohjelmasta "Venäjän halki 30 päivässä".

Pietarin teatteriakatemiasta näyttelijänkoulutuksensa ammentanut Haapasalo on lukuisten elokuvarooliensa ja televisioesiintymistensä vuoksi todennäköisesti Venäjän tunnetuin suomalainen. Haapasalon suosiosta kertoo esimerkiksi se, että venäläiset hakivat hakukone Yandexista Ville Haapasaloa kesän aikana (touko-heinäkuu) yhteensä yli 2700 kertaa, kun taas esimerkiksi Tarja Halosta haettiin vastaavan ajanjakson aikana yhteensä vain noin 1100 kertaa.

Ville Haapasalon tähdittämistä venäläiselokuvista Suomessa tunnetuimmat lienevät Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia vuodelta 1995 sekä vuonan 2002 valmistunut Käki. Uudempia Haapasalon tähdittämiä venäläiselokuvia ei sen sijaan Suomessa juurikaan tunneta.

Ville Haapasalon tuorein pitkä elokuva on tammikuussa ensi-iltansa saanut venäläiskomedia Любовь в большом городе 2, eli vapaasti käännettynä: Rakkautta Suurkaupungissa 2. Elokuva on jatko-osa samannimiselle, vuonna 2009 valmistuneelle komedialle.

Ville Haapasalo näyttelee elokuvassa Saunaa, eli suomalaisuus on nähtävästi edelleen vahvasti mukana Villen rooleissa. Elokuvan traileri näyttää suomenkielisin tekstein varustettuna tältä:

Ville Haapasalo matkaa halki Venäjän

2010-08-14T19:26:00.013+03:00

YLEn Teema-kanava kunnostautuu jälleen Venäjä-aiheisilla ohjelmillaan. Samaan aikaan kun Rikos ja rangaistus -sarja on noin puolivälissä, alkoi juuri Ville Haapasalon "Venäjän halki 30 päivässä". Siinä näyttelijä lähtee rinkka selässä matkalle halki kauniin Venäjän lännestä itään, kotikaupungistaan Moskovasta Vladivostokiin. Hän yrittää löytää matkallaan toisen kotimaansa ihmeitä tavallisen kansan parista, kuten ohjelman esittelyteksti sanoo. (Valitettavan huonosti kirjoitettu esittelyteksti, joka vilisee kieli- ja kirjoitusvirheitä ja jonka tyyli nilkuttaa pahasti!)

Kahdeksanosaista sarjaa voi katsoa perjantaisin klo 18.55, uusinnat lauantaisin klo 20.15. Ja jos kumpikaan ei sovi aikatauluun, Ylen Areena auttaa viikon ajan. Tässä muutamia poimintoja sarjan kustakin osasta.

Sarjan aikataulu ja sisältö:

pe 13.8. Osa 1: Moskova
Sarjan alussa Ville seikkailee Euroopan suurimmassa ja maailman kalleimmassa kaupungissa Moskovassa.

pe 20.8. Osa 2: Nizhni Novgorod
Toisessa osassa Ville matkustaa Olga- ja Oka- joen risteyksessä sijaitsevan 1,4 miljoonna asukkaan Nizhni-Novgorodiin, jossa hän käy surkuhupaisalla kala- ja veneretkellä sekä paneutuu venäläiseen huumoriin paikallisen koomikon Sergei Kabailon kanssa.

pe 27.8. Osa 3: Jekaterinburgissa
Ville joutuu keskelle voitonpäivän juhlintaa. Ilmassa on nostalgian väritteistä latausta suuresta ja mahtavasta Neuvostoliitosta. Juhlissa hän näkee huikean sotilasparaatin.

pe 3.9. Osa 4: Novosibirskissa Ville mm. tutustuu nuorisopainitoimintaan, jota vetää kolminkertainen olympiavoittaja Aleksandr Karelin.

pe 10.9. Osa 5: Irkutsk-Baikal
Tässä käydään Irkutskissa ja matkataan kauniille Baikal-järvelle. Burjaattien alueella ja Ville osallistuu shamaanirituaaleihin ja seuraa vierestä, kuinka shamaani Valentin Hagdajev saa tamburiinin avulla yhteyden henkiolentoihin.

pe 17.9. Osa 6: Ulan Ude
Baikal-järvellä seilataan kohti Ulan Udea, jossa Ville tutustuu tiibetinbuddalaisuuteen Ivolginskin luostarissa. Siellä päähenkilömme katoaa mystisesti, mutta vierailee myös luostarin pyhimmässä paikassa.

pe 24.9. Osa 7: Habarovskissa
Ville törmää ensimmäistä kertaa vastoinkäymisiin, sillä Venäjän presidentti on kaupungissa vierailulla ja monet sovitut tapaamiset joudutaan vierailun takia perumaan. Hän myös huomaa Habarovskin olevan täynnä juhlivia hääpareja ja ottaakin selvää venäläisestä hääkulttuurissa vierailemalla lähes kymmenissä häissä.

pe 1.10. Osa 8: Vladivostok
...on Venäjän itäisin kaupunki ja Trans-Siperia-junaradan päätepiste. Ville tutustuu mm. japanilaisten autojen kauppiaaseen, jonka bisnestä vaikeuttavat valtion tuontiautoille määräämät myyntisäädökset.

Uusi matkustajalaiva Suomenlahdella ja Itämerellä

2010-08-06T11:13:00.004+03:00

Itämerellä liikkuu tähänastisten matkustajalaivojen lisäksi uusi venäläinen tulokas, joka kantaa nimeä SC Atlantic. Vuonna 1986 rakennetun laivan alkuperäinen nimi oli mantereinen Русь (Rus'), mutta uusi nimi viittaa jo valtamerelle. Myös laivan kotimaa viittaa valtamerelle, tosin Tyynelle sellaiselle, sillä se on rekisteröity Marshall-saarille.

Laivan omistaa pietarilainen matkanjärjestäjä S-Continental, joka siis nyt on siirtynyt myös matkustajien kuljetusbisnekseen. SC Atlantic on yhtiön ainoa alus.

Yhtiö markkinoi Itämeren kvartetti -matkaideaa: laiva tekee yhden rengasmatkan viikossa. Se lähtee perjantai-iltana Pietarista, viettää lauantaipäivän Helsingissä, jatkaa yön aikana Tukholmaan, jossa taas ollaan päivä laiturissa. Tukholmasta matka jatkuu sunnuntai-iltana Tallinnaan, ja sieltä maanantai-iltana Pietariin, jonne saavutaan tiistaina. Väliajalla laiva on yritysten käytössä Suomenlahdella esim. juhlamatkoja varten.

Laivan pituus on 133-140 metriä lähteestä riippuen ja leveys 21-22 m, ja se on tänä vuonna peruskorjattu viiden tähden kruisailualukseksi. Kantavuus on 12.798 tonnia, kansia on 8, mutta asiakaspaikkoja vain 236, joten voinemme tästä päätellä, mitä tarkoittaa "5 stars premium class cruise": köyhien ei kannata vaivautua.

Laatokan luotojen suojelu on totta?

2010-08-04T19:45:00.004+03:00

Terveisiä Laatokalta!

Laatokan luotojen eli Sortavalan saariston puolesta on järjestetty Etelä-Karjalan luonnonsuojelupiirin ja Pietarin meriteknisen yliopiston toimesta soutuja Laatokalla jo 20 vuotta.

Viime vuosi oli merkittävä läpimurto, Venäjän Federaatio päätti toukokuussa perustaa Laatokan luotojen kansallispuiston. Päätös tehtiin toukokuussa 2009. Pietarissa, laivassa matkalla Valamoon ja Valamossa viime kesänä heinäkuun puolivälissä järjestetyn viranomaisten ja vapaaehtoisvoimien yhteisessä "Laatokan parlamentissä", mikä juontaa juurensa Juha Taskisen vierailuun 15 vuotta sitten soutujen yhteydessä järjestettyyn lehdistötilaisuuteen, viranomaistahot eri puolilla Pohjois-Laatokkaa kiistelivät yhä aluen statuksesta, onko se luonnonsuojelualue, kansallispuisto vai luonnonpuisto ja millaisin paikallisin rajoituksin puistossa saisi vierailla. Po. parlamentti oli soutujen historiassa kolmas ja arvovaltaisin.

Soutujen suomalainen järjestäjä ja organisaattori Pertti Siilahti katsoi tehtävänsä tulleen täytetyksi federaation päätöksen vuoksi ja tänä vuonna järjestetyt soudut ovat viimeiset hänen järjestämänsä. Niinpä Pertti järjesti omiksi jäähyväisikseen ja suomalaisten "soutuveteraanien" kera laivaretken parhaille paikoille.

Suomalaisavusteisesti on Sortavalaan ilmestynyt Laatokan omatoimisia laivamatkoja järjestävä
venäläis-karjalainen osakeyhtiö OOO Pellotsaari (www.pellotsaari.ru missä valikko suomenkielisille sivuille), jonka hienolla kaksimastoisella Nadezhda-laivalla me sitten seilasimme. Firma pitää majaansa Sortavalassa ja sillä on Laatokan tukikohta Pellotsaaressa, Mäkisalon Pekanriuttaa vastapäätä. Saareen on rakennettu luontopolku, jossa kerrotaan myös saaren suomalaisesta historiasta. Toivottavasti sekä suomalaiset että venäläiset matkailijat löytävät tämän yrityksen, sen toivoisi todella menestyvän. Meidän viisipäiväinen täysylläpito, laivan lakanoita myöten maksoi 250 € per hlö. Nadezhda-laivaan mahtuu 14 hlöä yöpymään.

Upealla retkellämme kävimme rakkaimmissa kohteissamme: Bajonnoissa, jossa laatokannorppa tuli heti meitä tervehtimään, Valamossa ja Puutsaaressa.

Koskematon maisema, makean veden ulappa ja jylhät lujat kalliorannat ovat ainakin minulle tehneet syvimmän rentoutuksen jo 16 vuotta. Nyt olemme saaneet - kiitos Pertin uurastuksen ja riippuen venäläisestä toteutuksesta - ainakin osan Karjalasta takaisin.

Prätkäjätkä Putin

2010-07-25T15:42:00.004+03:00

Pääministeri Vladimir Putinin ohjelmassa eilen lauantaina oli virallinen vierailu Ukrainaan, tarkemmin sanottuna Krimin autonomiseen tasavaltaan. Vierailu oli järjestetty tänä ajankohtana siksi, että tänään sunnuntaina vietetään Venäjän sotalaivaston päivää. Mustanmeren laivastohan pitää tukikohtaansa Sevastopolissa Krimillä, joka siis kuuluu nykyisin Ukrainalle.

Näin Putin kuuluu sanoneen ITAR-TASSin mukaan: "Huomenna venäläiset ja ukrainalaiset merimiehet ovat yhtä, aivan kuin kansammekin ovat olleet yhtä monen sadan vuoden ajan. Tästä suuri kiitos kuuluu Ukrainan johdolle, ennen kaikkea Viktor Janukovitšille. Kiitos koskee sekä Venäjän Mustanmeren laivastoa koskevaa päätöstä että ilmapiiriä, jonka hän luo Venäjän ja Ukrainan veljeskansojen keskinäisiin suhteisiin."

Eli "Januk" sai taas kerran kiitokset vaalivoitostaan ja sen jälkeisestä oranssintorjuntapolitiikasta.

Kuitenkaan vierailun ei pidä olla yksinomaan virallinen ja vakava, ja kaiketi just siks Putin kävi tutustumassa Sevastopolin lähellä järjestettyyn XIV kansainväliseen moottoripyöränäyttelyyn (sitä kai bike show tarkoittaa), ja sinne saapuminen näyttää olleen pääministerin PR-osaston tuote: Putin saapui näyttelyyn itse ajamallaan amerikkalaisvalmisteisella kolmipyöräisellä motskarilla. Ei tietenkään millään sarjavalmisteisella pyörällä, vaan tuunauspajan käsittelemällä: pyörään oli sovitettu mm. automaattivaihteisto ja juhlan kunniaksi se oli koristeltu Venäjän ja Ukrainan lipuin. Aina valpas RIA Novosti raportoi, että Putin oli sonnustautunut mustaan paitaan, mustiin farkkuihin, baseball-lippalakkiin, ja hänellä oli mustat aurinkolasit ja mustat hanskat. Hän ajoi tietysti pitkän letkan kärjessä.
(Mielessäni pyörii kauhistuttava ajatus: ei kai pääministeri ollut liikkeellä ilman kypärää? Ja ihan muuten vain mieltäni askarruttaa: kuinkahan monta tshekistiä pyöräletkassa oli Putinin perässä?)

Venäjän pääministeri on löytänyt moottoripyöräilystä paljon hyvää sanottavaa: "Prätkä on demokraattisin kuljetusmuoto. Prätkä on rohkein, huimapäisin, se antaa ajajalleen makean tunteen vapaudesta, ja sen vuoksi ilman mitään varauksia voi selvästi sanoa, että prätkä on vapauden symboli."

"Olette saapuneet tänne, koska olette vapaita ihmisiä, voitte ajaa mihin haluttaa, ja erittäin symbolista on se, että tänne on kokoontunut valtava määrä ihmisiä Euroopan eri maista. Se kertoo siitä, että voimme jo nyt elää yhtenäisellä alueella, Majakovskin sanoin yhdessä ihmisten yhteisasuntolassa", - Putin sanoi puhuessaan sukellusveneen muotoon rakennetulla lavalla.

Putin jutteli "baikereiden" kanssa ja jakoi nimikirjoituksiaan kymmeniin prätkäpostikortteihin, jopa yhden prätkän istuimeenkin. Yksi prätkämimmi pyysi nimikirjoitusta käsivarteensa, mutta Putin ei siihen suostunut, vaan suuteli naisen kättä. Mahtoi mimmi olla siitäkin ihan otettu?

Lopuksi Putin toivotti motoristeille ja heidän ajoneuvoilleen ukrainaksi pitkää ikää: "Хай живе байк!"

Mp-näyttely järjestetään nyt toista kertaa peräkkäin Sevastopolissa. Viime vuonna siellä kävi lähes 50.000 ihmistä. Tänä vuonna tapahtumaan on tullut mp-väkeä Valko-Venäjältä, Ukrainasta, Kazakstanista, Liettuasta, Latviasta, Saksasta, Slovakiasta, Bulgariasta, Romaniasta, Puolasta, Ruotsista, Tšekistä, Serbiasta, USA:sta ja Israelista. - Missä muuten ovat tsuhnat, kun heitä ei mainita?

Nollatoleranssilla rattijuopottelua vastaan

2010-07-23T09:35:00.002+03:00

Dmitri Medvedev on hyväksynyt lakimuutoksen, jonka mukaan Venäjän tieliikenteessä astuu voimaan nollatoleranssi,uutistoimisto Interfax kertoo. Venäjän parlamentin ylähuone, eli liittovaltion neuvosto, hyväksyi lakimuutoksen jo aiemmin.

Liikenteen rattijuopumusraja on tähän mennessä ollut 0,3 promillea. Lakimuutoksen myötä rattijuopumuksesta kiinni jääneitä kuljettajia uhkaa tulevaisuudessa ajo-oikeuden menetys 1,5 – 2 vuodeksi.

Lakimuutosaloite tuli presidentiltä itseltään, jonka mukaan 0,3 promillen rattijuopumusraja on houkutellut autoilijoita alkoholin käyttöön.

Virallisten tilastojen mukaan Venäjällä sattuu Ukrainan ja Egyptin jälkeen kolmanneksi eniten rattijuoppojen aiheuttamia liikenneonnettomuuksia.

Tilastojen mukaan keskimäärin joka 14. tieliikenneonnettomuus aiheutuu alkoholista. Vuonna 2009 rattijuopot aiheuttivat yhteensä 2000 tieliikennekuolemaa, kertoo verkkolehti Newsru.com.

USA:n tuotteille tilapäisiä tuontirajoituksia Venäjälle

2010-07-21T22:05:00.002+03:00

Venäjän eläinlääke- ja elintarvikevalvontapalvelu (Федеральная служба по ветеринарному и фитосанитарному надзору) ilmoitti eilen asettavansa 2.8.2010 alkaen voimaan tilapäiviä tuontirajoituksia muutamien amerikkalaisten yhtiöiden tuotteille. Tuotteiden lajia/tyyppiä ei tiedonannossa ilmoitettu. Syy rajoituksiin on yksinkertaisesti se, että näiden yhtiöiden tuotteet eivät täytä Venäjän federaation eläintuotteille asettamia vaatimuksia ja normeja.

Amerikan Yhdysvallat on suurvalta, joten sille ilmoitetaan kaksi viikkoa etukäteen tällaisten rajoitusten voimaanastumisesta. Suomi on pienvalta, joten sen kohdalla katsotaan riittäväksi se, että asiasta ilmoitetaan rekkakuskeille raja-asemalla. Eläköön se pieni ero!

Tosin presidentti Medvedev kuuluu tänään Suomen-vierailullaan luvanneen ongelmien selviävän Suomenkin kanssa parin-kolmen viikon kuluessa.

Uutistaustaa - osa 2

2010-07-20T19:12:00.006+03:00

Edellisessä postauksessa Tapani Kaakkurniemi välitti Jarmo Mäkelän ajatuksia Venäjän Suomi-uutisoinnista. Huomioni kiinnittyi Mäkelän arvioihin Venäjällä julkaistavien Suomi-uutisten määrästä, joka mielestäni meni melkoisesti alakanttiin: Venäjällä toki uutisoidaan Suomesta huomattavasti enemmän kuin mitä Mäkelä kirjoituksessaan laskeskelee. Jarmo Mäkelän laskelmat innostivat minutkin tekemään pikaisen analyysin venäläisissä sähköisissä tiedotusvälineissä julkaistujen Suomi-uutisten lukumääristä ja sisällöistä.

Melko kattavan kokonaiskuvan uutissisällöistä saa muodostettua Internetin sisältöä indeksoivien ja luokittelevien työkalujen avulla. Se onkin varsin mainio tapa, sillä poikkeuksettahan lähes kaikki merkittävät uutismediat julkaisevat tätä nykyä uutismateriaalinsa myös verkossa. Jos ei halua vahdata vuorokauden ympäri televisiota ja radiota, sekä kahlata sormenpäät painomusteesta tummuneina läpi tuhansia lehtiä, on Internet paras tapa selvittää, mistä kulloinkin uutisoidaan.

Hakukoneyhtiö Yandexin viime vuonna tekemän tutkimuksen mukaan venäjänkielisissä Internet-uutislähteissä julkaistaan päivittäin keskimäärin noin 29 000 uutistekstiä. Tuotteliaimpia uutisten suoltajia ovat RIA Novosti (noin 450 uutistekstiä vuorokaudessa), Lenta.ru (n. 200) sekä Kommersant (n. 150). Yhden uutistekstin tyypillinen pituus on melko lyhyt, vain noin 70-80 sanaa.

Uutissisältöjen seulomisessa ja luokittelemisessa oivan avun tarjoavat erilaiset uutisaggregaattorit sekä niihin liittyvät työkalut. Aggregaattoreiden logiikan huomioiden, on tarkastelun kohteena oleva sisältö tarkoituksenmukaista luokitella esimerkiksi seuraavasti:

1. Uutisaiheet (esimerkiksi: Medvedevin Suomen-vierailu)
2. Tiettyyn uutisaiheeseen liittyvät uutistapahtumat (esimerkiksi: ”Medevev saapui Turkuun”, ”Medvedev pelasi Halosen kanssa pooloa”, ”Medvedev poistui Turusta”)
3. Uutistapahtumista eri lähteissä julkaistut uutisjutut, joita kustakin yksittäisestä uutistapahtumasta julkaistaan tavallisimmin muutamasta kappaleesta muutamiin kymmeniin kappaleisiin.

Tarkastelujaksolla erilaisia Suomeen liittyneitä uutisaiheita oli muutamia kymmeniä; muun muassa lasten huostaanotot, isoäitien käännytykset, jääkiekkopelit, uusi pääministeri, rautatieyhteydet, Lappeenrannan innofoorumi, ja niin edelleen…
Uutisaggregaattorien seuloman uutismateriaalin perusteella Suomeen liittyneitä yksittäisiä uutistapahtumia julkaistiin 1.5.-30.6. 2010 välisenä aikana yhteensä noin 900 kappaletta. Yhdestä Suomeen liittyvästä uutistapahtumasta puolestaan julkaistiin eri lähteissä uutisjuttuja keskimäärin 2-5 kappaletta, eli käytännössä Suomeen liittyneitä yksittäisiä uutistekstejä julkaistiin kyseisenä ajanjaksona karkeasti arvioiden noin kolmisen tuhatta.

Arviota tukee muun muassa se, että termi Финляндия (Suomi) esiintyi venäjänkielisissä internet-uutismateriaaleissa tarkasteluajanjakson aikana yhteensä noin 14 000 kertaa. Määritellyn hakutermin esiintymisen tarkastelussa on tietysti huomioitava, että suuressa osassa näistä materiaaleista kyseinen termi on vain sivuroolissa, eikä Suomi sinänsä ole välttämättä kyseisen uutistekstin sisällöllinen pää-aihe.

Mutta palataanpa takaisin uutistapahtumien lukumäärään. Suomeen liittyviä uutistapahtumia julkaistiin venäläisessä mediassa touko-kesäkuun aikana siis - kuten jo totesinkin - yhteensä noin 900 kappaletta. Uutisaiheita hallitsivat tarkastelu-ajankohtana melko suvereenisti lasten huostaanotot sekä isoäitien käännytykset. Lasten huostaanotto -aiheeseen liittyviä uutistapahtumia oli hieman alle 90 kappaletta, eli noin kymmenen prosenttia kaikista aiheista ja isoäitien käännytys -aiheeseen liittyviä uutistapahtumia oli puolestaan reilut 80 kappaletta, eli alle 9 prosenttia kaikista uutisaiheista. Karkotukset ja huostaanotot olivat siis pääroolissa noin 20 prosentissa, eli toisin sanoen viidenneksessä Venäläisissä sähköisissä tiedotusvälineissä julkaistuista Suomeen liittyvistä uutistapahtumista.

Lasten huostaanotot ovat dominoineet myös heinäkuun aikana julkaistuja uutistapahtumia, joskaan eivät enää niin voimakkaasti kuin touko-kesäkuussa. Heinäkuun aikana Suomeen liittyneitä uutistapahtumia on venäläisissä tiedotusvälineissä julkaistu tähän mennessä vajaat 300 kappaletta. Uutistapahtumia oli eniten julkaistu huostaanotto -aiheessa, josta julkaistiin 25 uutistapahtumaa eli noin 8,5 prosenttia kaikesta Suomi-uutisoinnista. Isoäitien tapaus on puolestaan alkanut väistyä mediasuosiossa jo taka-alalle: käännytys oli uutistapahtumien pääaiheena enää yhteensä 12 kertaa, eli noin neljässä prosentissa kaikista uutistapahtumista.

Mummujen käännytystä useammin on venäläisissä medioissa heinäkuun aikana uutisoitu muun muassa maitokiistasta, lentopallopeleistä, raja-asioista, Internet-laista, sekä Pride-iskuista (jep - Pride-iskusta uutisoivat muun muassa Delovoy Peterburg sekä KP – molemmat myös printtilehtiä).

Suomen pienpaikkakuntien tapahtumajärjestäjien riemuksi ansaittua huomiota saivat heinäkuussa myös eukonkannon sekä suopotkupallon MM-kisat. Ne olivat pääaiheena yhteensä noin kymmenessä Venäjällä julkaistussa Suomeen liittyvässä uutistapahtumassa.

Uutistausta: Viharikoksia

2010-07-19T17:31:00.003+03:00

Postimees-lehti julkaisi Jarmo Mäkelän artikkelin Suomen julkisuuskuvasta venäläismediasta katsottuna. Artikkeli ilmestyi samana päivänä, tänään 19.7.2010, Maaseudun Tulevaisuudessa. Mielipidesivustolla julkaistu artikkeli on otsikoitu ”Kuka mustaa Suomen mainetta” vaikka alkuperäinen artikkeli on otsikoitu ”Viharikoksia”. Artikkelia mainostetaan myös lehden kannessa viittauksella ”Miten muodostuu maan maine”.

Mäkelä toteaa melkein kolmanneksen viime kuukausien venäläisessä mediassa ilmestyvästä Suomi-uutisoinnista olevan lähtöisin Johan Bäckmanilta.

Tässä alla on tuo Mäkelän Maaseudun Tulevaisuudessa julkaistu juttu kokonaisuudessaan.

Tietoa välitti: Tapani Kaakkuriniemi

*

Uutistausta: Viharikoksia

Touko-kesäkuussa Venäjän tiedotusvälineet julkaisivat yhteensä 149 Suomea sivuavaa uutista. Lukuun on otettu mukaan kaikki uutiset olivat ne sitten talouden, kulttuurin tieteen tai politiikan aloilta. Aikavälille osui esimerkiksi laajaa huomiota herättänyt pääministeri Vladimir Putinin Lappeenrannan vierailu.

Näistä uutisista 42 eli lähes joka kolmas oli lähtöisin Johan Bäckmanilta – joko niin, että hänet mainittiin nimenomaisena lähteenä, tai niin, että hän oli aiemmin toiminut aiheen nimeltä mainittuna liikkeelle laskijana.

Venäjä on iso maa ja siellä on paljon viestimiä. Useimmat Suomea koskevat uutiset ovat lyhyitä, asiallisia ja toteavia, vaikka suuressa joukossa aina on myös joitain kummallisuuksia. Mutta kun yksi ainoa henkilö hallitsee kolmannesta Suomea koskevasta julkisuudesta, sitä voi jo pitää Suomen ja Venäjän suhteiden kannalta merkittävänä seikkana. Suomen ulkoministeriöstä tai edustustoista lähtöisin olleita uutisaiheita löytyi samalta ajalta alta kymmenen.

Hörhöt häkkiin

Tasavallan presidentti Tarja Halonen tuomitsi äskettäin jyrkästi ja aiheellisesti ne hörhöt, jotka Aleksanterinkadulla hyökkäsivät savupommein ja pippurisumuttein Helsinki Pride 2010 kulkuetta vastaan. Hän arveli, että Suomen maine suvaitsevaisena sivistysmaana on välikohtauksen vuoksi mennyttä.

Kävin läpi välikohtauksen jälkeisen ajan tärkeimmät tuntemani ulkomaiset sanomalehdet. Ei löytynyt mainintoja etusivuilta eikä juuri sisäsivuiltakaan. Arvovaltaisia kommentteja en löytänyt ainuttakaan. Seksuaalivähemmistöjen omassa keskuudessa tiedot kulkevat yli rajojen muita teitä, joten siellä Suomen maine on varmasti saanut ikävän kolauksen.

Mutta se hämmästyttää, että kun kymmenet miljoonat tavalliset venäläiset, niin homot kuin heterotkin, altistetaan viikosta toiseen Suomea, sen viranomaisia ja suomalaisia halveksivaan ja vääriä tietoja sisältävään kirjoitteluun, se ei näytä presidenttimme yöunta häiritsevän.

Laiskaa kansaa

Suomea koskevasta Venäjän median uutisoinnista laadittu yhteenveto paljasti muutakin mielenkiintoista. Kun Johan Bäckman vielä kehitteli tekniikkaansa Virossa – ennen kuin sai maahan porttikiellon – hänen rinnallaan Viron ja virolaisten arvostelijana esiintyi usein Sami Lotila, joka nyttemmin vaikuttaa Tampereella Hymy–lehden päätoimittajana.

Lotila ei ole unohtanut aiempia oppejaan, vaan on Venäjän median riemuksi jatkanut Viron arvostelua myös uudessa toimessaan. Tässä näyte hänen Hymyssä julkaistuista teksteistään Golos Rossiin mukaan: ”Minusta näyttää usein, että Viron eliitti tai poliitikot yrittävät tuhota kansansa. Tulokset ovat vaikuttavia! Jo 40-vuotiaana virolainen on harmaantunut, väsynyt, katkeroitunut ja valmis kuolemaan...kuten tunnettua, virolaiset ovat laiskaa kansaa, joka mielellään syö ja juo määrättömästi, ja että tavallisille suomalaisille ja ruotsalaisille Viro on takapajuinen, huvittava alkoholistien Disneyland”.

Rikoslain 11 luvusta löytyy pykälä, jossa puhutaan rikoksista ihmisyyttä vastaan: ”Joka yleisön keskuuteen levittää lausuntoja tai muita tiedonantoja, joissa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin kansallista, etnistä, rodullista tai uskonnollista ryhmää taikka niihin rinnastettavaa muuta kansanryhmää, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi”.

Eikö lakia pitäisi noudattaa myös silloin, kun solvauksen ja panettelun kohteena on kanssamme ystävällisissä väleissä elävä sukulaiskansa?

Kesäkuussa Komin tasavallan portaali (komipress.ru) julkaisi kääntäjä Jukka Mallisen johtaman kansalaisaktivistiryhmän kirjeen, jota voi pitää Venäjän medialle osoitettuna vetoomuksena, jotta se ei käyttäisi lähteenä Johan Bäckmania, koska tämä lietsoo vihaa suomalaisten ja Suomessa asuvien venäläisten välille. Kirje edustaa oman aikamme isänmaallisuutta ja oikeaa ystävyyspolitiikkaa.

Jarmo Mäkelä

Joka kuudes suomalainen lapsi huostaanotettuna?

2010-07-16T14:32:00.008+03:00

По-русски

Joka kuudes suomalainen lapsi on huostaanotettuna. Näin kertoi dosentti Johan Bäckman tällä viikolla Pietarissa järjestämässään lehdistötilaisuudessa, ja täydestä meni. Esimerkiksi kunnianarvoinen uutistoimisto Interfax siteeraa Moskovassa päivätyssä jutussaan "suomalaista ihmisoikeusaktivistia", joka kertoo että Suomen viranomaiset huostaanottavat maassa vuosittain syntyvistä 60.000 lapsesta noin 10.000.

Lapset huostaanotetaan koska näin yksityiset lastenkodit saavat valtavia määriä rahaa valtiolta. Käytännössä kyse on näin ollen lapsikaupasta, Bäckmanin kerrotaan sanoneen. Lisäksi Interfax kertoo suomalaisten lastenkotien kasvatusmenetelmistä, joista tavallisempia Bäckmanin mukaan on mattoterapia: lapsi kääritään paksuun mattoon ja jätetään siihen makaamaan.

Kohudosentin blogista voi lukea täsmälleen mitä hän Pietarin lehdistötilaisuudessa sanoi. Muun muassa näin hän kertoo Inga Rantalasta, jota epäillään lapsensa pahoinpitelystä:

Совершенно очевидно, что вся эта кампания была развернута для того, чтобы отомстить Инге Рантала, поскольку она посмела обратить внимание российских СМИ на тот геноцид, который разворачивается в Финляндии против русских детей.

On aivan selvää, että koko tämä kampanja on järjestetty kostoksi Inga Rantalalle, koska hän uskalsi kertoa venäläisille tiedotusvälineille siitä venäläisten lasten kansanmurhasta, joka Suomessa on meneillään.

Rikokset ja itsemurhat lisääntyvät Suomessa katastrofaalisesti, koska sadoiltatuhansilta suomalaisilta on riistetty oikeus onnelliseen lapsuuteen omassa perheessä, jatkaa Bäckman, ja lisää että itsemurhien määrä Suomessa on Euroopan suurimpia ja "jopa suurempi kuin Venäjällä". WHO:n tilasto näyttää kuitenkin, että naisten itsemurhaluvut ovat Suomessa ja Venäjällä kutakuinkin samat, kun taas miesten itsemurhat ovat Venäjällä kaksi kertaa yleisempiä kuin Suomessa.

Itse kukin saa tietysti puhua läpiä päähänsä täysin vapaasti, ja on venäläisten tiedotusvälineiden asia valita kehen ne luottavat ja ketä siteeraavat. Laskutaidossa ja tilastonlukutaidossa arvon dosentilla kuitenkin on pieniä puutteita.

Bäckman väittää, että vuosittain huostaanotetaan 10.000 lasta, mikä on kyllä täyttä puppua. Oikein on, että kodin ulkopuolelle sijoitettuina vuonna 2008 (viimeisin käytettävissä oleva tilasto) oli noin 16.000 lasta ja nuorta, joista huostaanotettuina tai kiireellisesti sijoitettuina noin 10.000. Siis ei yhden vuoden aikana sijoitettuja, vaan kaikkiaan.

Osa näistä kodin ulkopuolelle sijoitetuista on jo yli 18-vuotiaita. Lapsia, eli alle 18-vuotiaita, kodin ulkopuolelle sijoitetuista oli 13.714. Kaikista Suomen lapsista (0-17 v) kodin ulkopuolelle sijoitettuina oli näin ollen 1,3%, ei suinkaan 17% kuten Bäckman väittää. Vaan mitäpä siitä, pieni pilkkuvirhe.

Olisikohan syytä antaa ulkoministeriön kielenkääntäjille tehtäväksi kääntää näitä tilastotietoja venäjäksi? Lyhennelmä on kyllä jo englanniksi, eikä se ilmeisesti ole venäläisiä toimittajia juuri kiinnostanut.

Lisää aiheesta:

Hufvudstadsbladet - Johan Bäckman: "Folkmord pågår i Finland"

Kannanotto: Diktatuurin kärpäset politiikan tunkiolla

2010-06-14T10:30:00.004+03:00

Jukka Mallinen pyysi laittamaan tämän tekstin blogin lukijoiden nähtäväksi. Siispä laitan:

Neljä kansalaisaktivistia ja Venäjän tuntijaa ovat allekirjoittaneet julkisen kannanoton, jossa he tuomitsevat dosentti Johan Bäckmanin ns. Suomen "antifasistisen" komitean (SAFKA) toiminnan ja Kremlin propagandakampanjan Suomea vastaan. Allekirjoittajat vetoavat suomalaiseen kansalaisyhteiskuntaan, että se esittäisi arvion SAFKAn toiminnasta. Allekirjoittajien mielestä Venäjän tapaa tehdä politiikkaa Suomessa asuvien hädänalaisten ihmisten tilanteella ei voida hyväksyä.

Ote tekstistä: Komitean aktiivit tuottavat ryhmän sivustolle jatkuvalla syötöllä vihakirjoituksia, joissa mustamaalataan härskillä tavalla yhtä tai toista suomalaista Venäjän pääministerin Vladimir Putinin politiikan kriitikkoa. SAFKAn tavoite on myrkyttää Venäjän yleistä mielipidettä Suomea ja suomalaisia vastaan.

Koko teksti löytyy tästä.

VENÄLÄISTÄ NYKYRUNOUTTA KESÄLAHDEN SAVUTUVASSA - RUSSKAJA SOVREMENNAJA POEZIJA

2010-05-26T20:01:00.005+03:00

LAUANTAINA 12.6. klo 15:00 Kirkkotie 9, Kesälahti

Mukana: Sergej Zavjalov, Olga Timofejeva, Jukka Mallinen,Pentti Stranius, Leila Luukkainen

Sergei Zavjalov on Tsarskoje Selossa 1958 syntynyt
pietarilais-mordvalainen runoilija, asuu nykyään Espoon Sunassa.
Venäjän merkittävimpiä nykyrunoilijoita, joka on saanut mm. Andrei
Belyi-palkinnon. Zavjalovin runoja ja esseitä on käännetty
ranskaksi, liettuaksi, italiaksi, viroksi, kiinaksi, englanniksi,
puolaksi, unkariksi. Runokokoelma Melika on ilmestynyt myös
ruotsiksi & suomeksi ( ntamo 2007. ) . Zavjalov kertoo Kesälahdella
uudesta pietarilaisesta runoudesta ja lausuu tuotannostaan mm.
Erzän ja mokshan tuohikirjeitä, Vantaankoskella, Dialogeja
varjojen valtakunnassa, Pohjoinen Thebais.

Jukka Mallinen, venäläisen kulttuurin monitoimikone, lausuu
Nobel-palkitun Joseph Brodskyn runoja, mm. Kirjeitä ystävälle
Roomaan, Yhdelle tyrannille, Astuin häkkiin villipedon sijaan,
Anna Ahmatovan satavuotispäivälle, Odysseus Telemakhokselle ja
Kehtolaulu. Mallinen myös vetää Zavjalovin kanssa keskustelua
Brodskysta ja Anna Ahmatovasta.

Pentti Stranius kertoo ohikiitävästä tapaamisestaan
runoilija-laulaja-näyttelijä Vladimir Vysotskin kanssa Pietarissa,
Nevan tulviessa Mytninskaja Naberezhnajan opiskelija-asuntolaan. Hän
myös lukee uusia Vysotski-suomennoksiaan.

Leila Luukkainen laulaa ja soittaa kitaraa, esittäen säveltämiään
Zavjalov-runoja: "Laulan, kun runot saavat miut laulamaan.
Laulamalla saan asiat selkiytymään ja jotenkin omikseni. Sergei
Zavjalovin runot imaisivat ihan hurmoksellisesti mukaansa ja miun
kohdallahan hurmos ilmenee lauluina, enimmäkseen."

Liput: 7e / 2e - Tervetuloa!
Kesälahti-Seura, Kulttuuriseura ja Suomi-Venäjä-seuran Kesälahden
osasto

Lisätietoja: leila.luukkainen(at)edu.kitee.fi

Trotski-ilta Juttutuvassa 24.5.

2010-05-21T13:01:00.002+03:00

".........On lokakuun 23. päivä 1927. Trotski on viimeistä kertaa keskuskomitean puhujalavalla. Puhe katkeaa yleiseen hälinään. "Pikkuporvari proletaarivaltiossa”, huutaa yksi ääni. ”Menshevikki, riittää jo!”, jatkaa toinen. Trotski muistuttaa miten Lenin luonnehtii Stalinia testamentissaan: ”Karkeus ja epälojaalius, josta Lenin kirjoitti”, Trotski sanoo, ”eivät enää ole pelkästään henkilökohtaisia piirteitä; niistä on tullut hallitsevan ryhmän ominaisuuksia, sen politiikkaa, sen hallintoa. Kyse ei ole pelkästään tyylistä. Nykyisen linjan pääpiirre on usko väkivallan kaikkivoipaisuuteen, jopa omaa puoluetta kohtaan.” Puhe ei saa vähääkään vastakaikua.”Alas Trotski!” ”Lopettakaa roskan puhuminen!” ”Typeryyksiä!” ”Menshevikki!” ”Valetta!” Voimistuvat huudot ja vihellykset pilaavat Trotskin puheen. Keskuskomitea erottaa Trotskin ja tämän kanssa nyt liitossa olevan Zinovjevin....."

TROTSKI-ilta ravintola Juttutuvassa maanantaina 24.5.2010 klo 18-20.
Christer Pursiainen lukee otteita tulevasta Trotski-kirjastaan, Pertti Hynynen ja Pekka Haavisto kommentoivat, ja Seppo Hentilä luotaa keskustelua. Miksi Trotskista ei tullut Leninin seuraajaa? Mitä Trotski teki Alma-Atassa ja Norjassa? Kuka tappoi Trotskin ja miksi?"

Vapaa pääsy - tervetuloa!

Uusi teos Venäjän historiasta ja inkeriläistragedia

2010-04-27T15:23:00.002+03:00

Maailman kulttuurien laitoksen yhteydessä toimiva Russki kruzhok/Venäläinen piiri kokoontuu huomenna 28.4.2010 kuuntelemaan kahta esitystä. Ensin klo 16.15 Toivo Flinkin esitelmää inkeriläisten palauttamisesta vuoden 1944 välirauhan jälkeen Neuvostoliittoon ja klo 18.00 Vladimir Mahonovin esitelmää viime vuonna Moskovassa ilmestyneestä A.B.Zubovin toimittamasta teoksesta Venäjän historia.

Русский кружок

28.4.2010 Русский кружок: 16.15
Тойво Флинк. «Репатриация ингерманландских финнов из Финляндии в СССР после перемирия 1944 г.»
Продолжение Русского кружка в 18.00
Владимир Марахонов. «”История России” под редакцией А.Б. Зубова (Москва 2009)»

5.5.2010 Русский кружок: 16.15
Марина Витухновская-Кауппала. «Финляндская элита между державой и окраиной: эволюция и типы лояльности»

Добро пожаловать!

Место и время проведения:
Maailman kulttuurien laitos / Институт мировой культуры (бывший Институт им. Ренвалла)
Unioninkatu 38A, 1 этаж, комн. 109, начало в 16.15

Внимание!

Информация о возможных изменениях и дополнениях в программе кружка посылается на адреса электронной почты vie-info@helsinki.fi, aleksanteri-lista@helsinki.fi, помещается на информационную доску Отделения по изучению России и Восточной Европы Института мировой культуры, а также дается по тел.: 191 22994.

"Medvedev on Popeda-mies, Putinilla kaksi Volgaa"

2010-04-15T21:05:00.008+03:00

Arvoisat autonaiset ja -miehet!

Tiistaina 12.4. valtakunnanmedia levitti STT:n uutista, jonka mukaan "Medvedev on Popeda-mies, Putinilla kaksi Volgaa".

Mielekiintoista. Kyllä minä olen tiennyt, että Medvedev on rokkimiehiä ja Putin ei, mutta enpä tiennyt, että manse-rock on näin vallannut miehen mielen. Onhan toki Tampereen Ikurista kotoisin olevalla Popedalla sellainenkin biisi kuin Raz, Dva, Tri LP:llä nimeltä Harasoo. Ehkä se on saanut Dmitri Anatoljevitšin innostumaan asiasta. "Raz, dva, tri oi Anneli, jäätyy hapankaalini."

Jos minä saisin valita Popedan ja Volgan väliltä eikä kolmatta vaihtoehtoa olisi, kallistuisin myös Popedaan. Siihen on - lainatakseni muotiin tullutta esitystapaa - kolme syytä:

1. Kuuma kesä
2. Sukset
3. Tahdotko mut tosiaan
4. Kersantti Karoliina

2010-luvun Volga taas on - minun silmissäni - vain 1960-luvulla suunniteltu epätaloudellinen ja epävarma autonrohjake, joskin siinä on oikein mukava jousitus.

Medvedevin tavoin ajatteleville pari hyödyllistä nettisivua:
Popeda Tampereen Ikurista
Kirja: Ilikeesti kiitää

Putinin tavoin ajattelevat tyytykööt tähän: Volga

Jos jollakin tulee mieleen, että tässä STT haukkuu väärää puuta, voin vahvistaa, että niin se tekee. P:llä ja b:llä on eroa. Minusta tuntuu, ettei Dima kuitenkaan ole Popeda-fani, sillä Popedan Neuvostoliiton-vierailusta on kulunut jo kohta neljännesvuosisata eli iso kvartaali. Mutta jos menemme pobedaan pehmeällä b:llä sanan keskellä, olemme arvoituksen jäljillä. Победа=voitto. Pobeda oli mallinimi, jolla tunnettiin Gorkin autotehtaan sodanjälkeinen hyvin menestynyt henkilöauto, mallimerkinnältään GAZ M20.

Pobeda oli Neuvostoliiton sodasta selviämisen symboli ja erittäin edistyksellinen auto: ensimmäisenä neukkuautona siinä oli suuntaviitat, jarruvalo ja lämmityslaite sekä kaksi sähköllä toimivaa lasinpyyhkijää. Sitä valmistettiin vuosina 1946-1958. Tätä viisipaikkaista neliovista sedania oli runsaasti taksiautona Suomessa. Minusta tuntuu, että se Medvedevin pari vuotta sitten ostama "vuoden 1948 mallia oleva Popeda" onkin vuoden 1948 mallia oleva Pobeda. Nicht?

Kas tällainen on/oli se oikea Pobeda.

-------

Mitä media kritiikittä kertoi:

"Medvedev on Popeda-mies, Putinilla kaksi Volgaa"

Volga

Bondartšukin 'Sota ja rauha' Andorrassa 17.4.2010

2010-04-13T15:26:00.006+03:00

Ensi lauantaina, hyvä lukija, ohjelmasi on tällainen:

Klo 13-22
Elokuva 'Sota ja rauha'
Ohjaaja: Sergei Bondartshuk
(1967, 35 mm. 484 min.( + väliajat))
Aika: 17.4.2010, kello 13.00
Paikka: Elokuvateatteri Andorra (Eerikinkatu 11), Helsinki
Liput: 8 euroa

Onko Lev Tolstoi tylsä kertoja? Tule katsomaan! Voit päästä asiasta perille lukematta ainoatakaan Tolstoin romaania tai novellia, sillä Sota ja rauha seuraa uskollisesti Tolstoin samannimistä romaania, erilaisten näkökulmien draamaa suhteessa tapahtumien vyöryyn, niistä keskeisenä Napoleonin surkeasti päättynyt Venäjän sotaretki vuonna 1812. Samalla elokuva kuvaa Venäjän aateliston elämää 1800-luvun alussa Tolstoin luomasta filosofisesta näkökulmasta.

Kuuluisimmaksi elokuva tuli kuitenkin suunnattoman mittavista taistelukohtauksistaan, joissa 70 mm:n formaatti ja 15 000 statistia pääsivät loistoonsa 1800-luvun univormuissaan.

Tämän maailmallakin harvinaislaatuisen kokopäiväisen esityksen mahdollistaa Kino Lokakuu-järjestäjien (Suomi-Venäjä-seura, Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus & Arkadin-elokuvakerho) ja venäläisten tuotantoyhtiöiden -erityisesti Mosfilmin- välinen, venäläisten nykyelokuvien ja klassikoiden esitysmäärän moninkertaistamiseen tähtäävä YYA-sopimus.

8-tuntinen elokuva on tekstitetty englanniksi. Kuten näet, pääsylippu on halpa, vain euro per tunti ja väliajat ilmaiseksi.

Varaukset ja infoa:
Merja Jokela / Suomi-Venäjä-seura, Kino
Lokakuu-tapahtumien tuottaja
puh: 0400 369 439

Aktiivista rakennustoimintaa Pietarissa - ja protesteja

2010-04-04T14:06:00.005+03:00

Pietariin on tekeillä vähintään yksi uusi satelliittikaupunki. Maaseutu siis tyhjenee ja asutuskeskukset kasvavat. Suurkaupungit kasvavat vieläkin enemmän. Näin on asia Venäjällä samoin kuin melkein missä tahansa muuallakin. Pietarissa alkaa rakennusmaa olla vähissä - ainakin niin kauan, kunnes Moskovan asemalta etelään päin sijaitsevat laajat mutta rappeutuneet teollisuusalueet saadaan parempaan käyttöön.

Liikemies Zahar Smuškinin Старт Девелопмент -yhtiö suunnittelee rakentavansa Pietarin kaupunkiin uuden lähiön tai oikeastaan "uuden Hervannan", manselaisittain sanottuna. Tarkoitus on rakentaa 8 miljoonaa asuntoneliömetriä alueelle, jonne ei tule lainkaan korkeita kerrostaloja. Kyseessä ovat Pietarin kaupunkiin kuuluvat eteläisimmät alueet Pulkovon, Puškinin ja Kolpinon suunnalla (Puškinin rajon) ja osin myös Leningradin oblastin puolella (Hatšinan rajon). Developerin (девелопер) hallussa on kaikkiaan 3500 hehtaaria raakamaata.

Asuntojen ennakkomyynti on jo käynnissä; hintataso on 40.000 rpl/m2 eli noin 1050 euroa. Alueelle tulee asuntojen lisäksi myös(!) sosiaalipuolen infrastruktuuria ja teollisuutta. Lisäksi developer neuvottelee puolustusministeriön kanssa asuntojen rakentamisesta ministeriön henkilökunnalle.

Eteläinen projekti (Южный) on Pietarin asuinkiinteistömarkkinoiden suurin hanke. Melkein yhtä suurta hanketta tosin on toteuttamassa Oleg Deripaskan omistaman Glavstroj-yhtiön pietarilainen tytäryhtiö Pohjoislaaksossa (Северная долина, 2,7 milj. asunto-m2) ja Junttilassa (Юнтолово, 2,2 milj. asunto-m2).

Start Development -yhtiön perustivat vuonna 2007 Zahar Smuškinin ohella veljekset Mihail ja Boris Zingarevitš. Sitä ennen kolmikko oli myynyt puolet Илим-metsäteollisuusryhmästä International Paperille 650 miljoonalla dollarilla. Veljekset ovat jossakin vaiheessa lähteneet tästä rakennuttajafirmasta omille teilleen.

Mutta mitä tekee kansalaisyhteiskunta? Junttilassa on noussut "Suojelemme Juntolovoa" -kansanliike vastustamaan tehorakentamista. He ovat vedonneet kuvernööri Matvijenkoon ja kampanjoineet, jotta ihmiset laajemminkin kirjoittaisivat kuvernöörille. Liike vaatii erityisesti metsäalueen (kartassa merkinnällä ZSD) säilyttämistä Junttilassa.

Eteläisellä maaseutualueella asuu niin vähän väkeä, ettei suurta protestia ole vielä nähty. Mutta kun siellä sijaitsee Puškinin palatsikaupunki ja Pavlovskin kylä hienoinen laajoine puistoineen, on aivan varmaa, että kansanliike nousee vastustamaan alueen "umpeenrakentamista".

Maanantaina 15.03.2010 Gunilla Breskyn Venäjä-dokumentteja 2/2 Gunilla Bresky' docs about Russia, part II

2010-03-12T23:29:00.012+02:00

Paikka/Place:
Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus , Nordenskiöldink. 1, 3. krs., Kinosali
Aika/Time:
15.03.2010 klo 18:00 - 20:00
Vapaa pääsy. Free entry.

588. lentorykmentin henkilöstöä.

DOKKLUB esittää toisen osan luulajalaisen Gunilla Breskyn Venäjä-dokumentteja.Second part of swedish director Gunilla Bresky's documentaries:

1) K-141, 14 min. 2007, english subtitles.
K-141 on lyhytdokumentti Murmanskin edustalle uponneen ydinsukellusveneen miehistön omaisten surusta.
K-141 is a short documentary about the sorrow of the relatives of the submarine K-141's crew.
Den ryska ubåten ”Kursk” sjönk i augusti 2000. Hela besättningen på 118 man omkom - alla älskade av någon. Filmaren Gunilla Bresky berättar med hjälp av bl.a. fotografier från de anhörigas privata fotoalbum om sorg och minnen. Från 2007 Bredbild

2)Yön noidat (Nattens häxor, Night Witches), 58 min., 2008.
English subtitles.
Yön noidat kertoo venäläisistä naissotalentäjistä, jotka pommittivat öisin saksalaiskohteita.
Night Witches is a full length documentary about the russian female military pilots during the WWII
Lisää esim/see more!

Ohjaaja Gunilla Bresky kertoo näytöksen jälkeen dokumenteistaan.
Director Gunillas Bresky will attend the screenings.

Breskyn Venäjä-dokumenttien ensimmäinen osa, joka nähtiin DOKKLUB:issa tammikuussa,
esitetään uusintana samassa paikassa puolitoista tuntia aiemmin eli klo 16.30.
The first package of Bresky's films, screened in january will be repeated in the same place earlier the same day at 4:30 PM.
Tässä/Here Minun Venäjäni-blogissa tammikuussa ollut puffi silloin esitetyistä elokuvista. More about the previous films.

Gunilla Breskyn dokumentteja Tampereella

2010-03-11T11:13:00.005+02:00

Aika/when?
Sunnuntai 14.3. klo 11.00-13.30
Paikka/where?
Tampereen työväentalo, Hämeenpuisto 28, 6. krs., Jenny-sali

DOKKLUB osallistuu viimevuotiseen tapaan Tampereen lyhytelokuvafestivaalille järjestämällä oheistapahtuman Työväentalolla. Esitämme luulajalaisen Gunilla Breskyn kolme dokumenttia, jotka kaikki ovat sidoksissa Venäjään/NL:oon.Kaksi ensimmäistä on nähty jo Helsingissä, mutta kolmas, ohjaajan viimeisin dokumentti, joka valmistui viime vuonna, saa Suomen ensiesityksen nyt Tampereella. Dokumentti kertoo pohjoisnorjalaisesta kalastajapariskunnasta, joka välitti venäläisille partisaaneille tietoja saksalaisten joukkojen ja varsinkin laivojen liikkeistä. Venäläiset taas puolestaan lähettivät tietonsa länsiliittoutuneille.

Kahdesta muusta dokumentista on lisää tietoa täällä.

Ohjaaja saapuu Tampereelle ja kertoo elokuvistaan näytöksen jälkeen.
Kolmen elokuvan nippu kestää kaksi tuntia.

Verinen tie( Blodsvägen), 54 min., 2000
Rakas Vera - Muistollesi(Kära Vera - Till ditt minne), 28 min., 2002
Kukilla kirjailtu harmaa huopa (En grå filt med broderade blommor), 35 min., 2009. Tekstitys englanniksi.

Kukilla kirjailtu harmaa huopa voitti viime vuoden lopulla Murmanskin tv-festivaalin grand prixin.
Elokuvasta mm. täällä.

Tervetuloa!
Vapaa pääsy.

For second time DOKKLUB is taking part at off-festival events of Tampere Film Festival. Last year we had a retrospective of Alina Rudnitskaya from Sankt Petersburg and this year we invited Gunilla Bresky from Lulea, Sweden.

The screenings will be in a historical Workers' House, where Lenin and Stalin met for first time more than a century ago.

The films are:
1) Blood Road, 54 min, 2000
2) Dear Vera - In Memory of You, 28 min., 2002
3) A Grey Blanket With Embroidered Flowers, 35 min.,2009

Free entry.

Reijo Nikkilä/DOKKLUB

Suomalainen vai venäläinen joulu?

2010-03-04T18:27:00.002+02:00

Saako meidän Suomessa, siis tässä sinivalkosilmäisten ihmisten luvatussa maassa, vääntää mainoksissa vitsiä toisten kansojen kansanperinteestä, lajiominaisuuksista ja muista ominaisuuksista? Radiomainoksia on puitu neuvostossa. Tässä tulos.

MAINONNAN EETTINEN NEUVOSTO
KESKUSKAUPPAKAMARI
3.3.2010

Lausunto: 2/2010
Kampanjan toteuttaja: Suomalaisen Työn Liitto
Media: Radio
Asia: Halventaminen
Annettu: Helsinki, 12.2.2010
Päätös: Huomautus

Lausuntopyyntö

Mainonnan eettinen neuvosto on saanut kuluttajalta lausuntopyynnön Suomalaisen Työn Liiton suomalainen joulu –kampanjasta. Lausunnon pyytäjän käsityksen mukaan se on venäläisiä halventava ja syrjivä.

Lausuntopyynnön kohde

Naisääni: ”Urho? Vietettäiskö tänä vuonna vaihteeks venäläinen joulu?”
Miesääni: ”Njet, njet, njet! Niillähän on Pakkasukko, joka tulee vasta tammikuussa ja haisee votkalle!”
Naisääni: ”Siis meille tulee…”
Miesääni: ”…suomalainen joulu. Piste. Fi! Se aito ja alkuperäinen”
Naisääni: ”Sitähän minäkin…suomalainen joulu.fi.”

Vastineet

Suomalaisen Työn Liitto (kampanjan toteuttaja)

Suomalaisen Työn Liitto on toteuttanut marras-joulukuussa 2009 suomalainen joulu –kampanjan, jonka tavoitteena on muistuttaa kuluttajia suomalaisista tuotteista ja palveluista. Kampanjan verkkosivustoa suomalainenjoulu.fi on mainostettu eri medioissa. Kampanjan radiomainontaa on toteutettu ajalla 16.11.-13.12.2009. Radiomainoksia on ollut neljä, joissa on nostettu esille ruotsalaisten, italialaisten ja venäläisten joulun erityispiirteitä vahvistaen verkko-osoitteen sanojen suomalainen joulu muistamista.

Mainoksessa nainen ja mies käyvät humoristisen vuoropuhelun pohtien erilaisia vaihtoehtoja viettää joulua. Mainoksessa mainittua pakkasukkoa ei ole käytetty kuvaamaan venäläisiä kansana, vaan yhtenä perinteenä ja tapana viettää joulun kaltaista juhlaa. Tarkoitus ei ole ollut kohdistaa mielikuvia venäläisiin tai syrjiä heitä kansana. Mainos ei ole hyvän tavan vastainen.

Suomen Radioiden Liitto (=entinen Suomen Paikallisradioliitto)

Suomen Radioiden Liitto on välittänyt kyseisen mainoksen osana valtakunnallista tietoiskukampanjaa. Kampanjan ideana on humoristisella tavalla tuoda esille eri maiden tapoja viettää joulua ja nostaa esille kansanperinteeseen liittyviä hauskoja erityispiirteitä. Lähestymistapa ei ole venäläisiä loukkaava tai syrjivä.

Radiokanava Iskelmä Rex (media)

Radiomainos on osa Suomen Radioiden Liiton radiokanavalle välittämää valtakunnallista kampanjaa.

Radio Nova (media)

Suomen Radioiden Liitto on lähettänyt kampanjan julkaistavaksi kaupallisille radioasemille.

Mainonnan eettisen neuvoston lausunto

Kaupalliseen markkinointiin sovellettavien ICC:n markkinoinnin perussääntöjen 4 artiklan mukaan markkinoinnissa on kunnioitettava ihmisarvoa. Markkinoinnissa ei saa yllyttää syrjintään. Markkinoinnissa ei saa sallia syrjintää, joka perustuu esimerkiksi etniseen tai kansalliseen alkuperään, uskontoon, sukupuoleen, ikään, vammaisuuteen tai seksuaaliseen suuntautumiseen. Perussääntöjen 12 artiklan mukaan markkinoinnissa ei saa halventaa tai väheksyä tiettyä henkilöä tai ihmisryhmää.

Perussääntöjen 23 artiklan mukaan markkinoijan tulee noudattaa perussääntöjä. Lisäksi mainostoimiston, julkaisijan ja muiden markkinoinnin alalla toimivien tulee noudattaa näitä sääntöjä. Markkinointimateriaalia julkaisevien tai sitä välittävien kustantajien, muiden viestintäalan yritysten ja vastaavien toimijoiden on noudatettava asianmukaista huolellisuutta, kun ne hyväksyvät markkinoinnin ja julkaisevat sen.

Esillä olevassa tapauksessa on kysymys yhteiskunnallisesta viestinnästä. Mainonnan eettinen neuvoston on vakiintuneessa ratkaisukäytännössään katsonut, että edellä mainittuja markkinointisääntöjen ilmentämiä ohjeita voidaan soveltuvin osin hyödyntää myös silloin, kun arvioitavana on kyseessä olevan kaltainen viestintä.

Kyseessä on kampanja, jonka tarkoituksena on muistuttaa kuluttajia suomalaisista tuotteista ja palveluista. Mainonnan eettinen neuvosto kuitenkin toteaa, että mainoksessa suhtaudutaan halventavasti venäläisiin.

Edellä mainitulla perusteella mainonnan eettinen neuvosto katsoo, että kampanja on ICC:n markkinoinnin perussääntöjen vastainen ja siten hyvän tavan vastainen.

Outi Antila
puheenjohtaja

Paula Paloranta
sihteeri

Isänmaan puolustajat juhlittavina

2010-02-23T08:43:00.004+02:00

23. helmikuuta 1918 vasta perustetun puna-armeijan osastot saavuttivat ensimmäiset voittonsa keisarillisen Saksan jalkaväkijoukoista Pihkovan ja Narvan tienoilla. Näistä voitoista tuli "puna-armeijan syntymäpäivä". Vuodesta 1922 puna-armeijan päivää on sitten juhlittu virallisesti. Niin tänäänkin. Mukaan juhlittaviksi pääsi myös laivasto. Vuodesta 1992 päivä on ollut nimeltään Isänmaan puolustajan päivä.

Tämä on nykyisin ainoa armeijan/laivaston/ilmavoimien punaisella merkitty juhlapäivä Venäjällä. Meillä Suomessa asia on sikäli toisin, että kesäkuun neljäs on puolivirallinen ja joulukuun kuudes virallinen armeijan juhlapäivä. Siis puolitoista juhlaa vuodessa. Pieni maa, paljon sotasaavutuksia, enemmän juhlittavaa.

Mutta toki Venäjällä miehisille aiheille on omistettu paljon päiviä kalenterissa. Osansa saavat erilaiset väkivaltakoneistot ja salaiset palvelut. regions.ru-nettilehden mukaan suurin osa venäläisistä näkeekin helmikuun 23. päivässä enemmän kuin puna-armeijan syntymäpäivän, nimittäin tosi miesten päivän.

VTsIOM (ВЦИОМ) julkisti tuloksia kyselystä, jonka mukaan
- 41 % pitää tätä päivää kaikkien Venäjän miesten päivänä,
- näin vastanneiden määrä on nousussa (v. 2005 näin vastasi 31 %)
- kasvava osa vastaajista pitää tätä päivää kaikkien Venäjän asevelvollisten päivänä: nyt 30 %, vuonna 2005 vain 13 %
- vähenemään päin on niiden määrä, jotka pitävät tätä päivää puna-armeijan syntymäpäivänä: nyt 21 %, v. 2005 oli 46 %
- pieni vähemmistö, 6 %, pitää tätä päivää vain yhtenä vapaapäivänä.

Tässä parlamentaarikkojen mielipiteitä VTsIOMille:

"Ensi sijassa niiden juhla, jotka kantavat kauluslaattoja. Tämä on työläisten ja talonpoikien Puna-armeijan päivä."
● Husein Tšetšenov, Kabardino-Balkarian tasavallan valtiovallan toimeenpanoelimen edustaja liittoneuvostossa, liittoneuvoston opetus- ja tiedekomitean puheenjohtaja

"23. helmikuuta on yksinomaan niiden juhla, jotka antoivat kaikkensa tai maksavat velkaansa Isänmaalle."
● Vasili Duma, Kostroman oblastin hallinnon edustaja liittoneuvostossa, liittoneuvoston luonnonvara-, ympäristönsuojelu- ja ekologiakomitean varapuheenjohtaja

"Kaikkien tosi miesten päivä: Helmikuun 23. on kaikkien Miesten, isolla alkukirjaimella, Juhla, ei kaikkien miessukupuolen edustajien vaan nimenomaan aitojen tosi miesten juhla."
● Sergei Lisovski, Kurganin oblastin duuman edustaja liittoneuvostossa, liittoneuvoston maatalous- ja elintarvikepolitiikan komitean varapuheenjohtaja

"Isänmaan puolustajan päivä on koko valtion juhla, joka ulottuu sekä miehiin että naisiin, ja kaikkiin veteraaneihin erityisesti."
● Vasili Lihatšov, Ingušetian tasavallan kansankokouksen edustaja liittoneuvostossa, liittoneuvoston kansainvälisten asiain komitean varapuheenjohtaja

"Kaikkien niiden miesten päivä, jotka tuntevat itsensä puolustajiksi. – Ja jokainen mieshän on perusluonteeltaan ennen kaikkea puolustaja. Olipa hän kyntäjä, seppä, rakentaja, johtaja – jos täytyy, hänen velvollisuutensa on ottaa ase käteen ja ryhtyä puolustamaan Venäjää."
● Oleg Pantelejev, Kurganin oblastin hallinnon edustaja liittoneuvostossa, liittoneuvoston IVY-asiain komitean jäsen

"Helmikuun 23. on sekä ammattisotilaiden että kaikkien muiden Venäjän miesten juhla. Isänmaan puolustaja on ihminen, joka rakastaa maataan, ymmärtää, millaisia ovat nykyiset uhat, ja pystyy ne torjumaan. Isänmaan tosi puolustajien täytyy ymmärtää hyvin nykyajan poliittiset prosessit ja hänen on muistettava tukeutua historialliseen muistiinsa."
● Jevgeni Fjodorov, duuman talouspolitiikka- ja yrittäjyyskomitean puheenjohtaja (Yhtenäinen Venäjä)

"Jokainen löytäköön hyvän aiheen juhlistaa tätä merkkipäivää, mutta sen ohella on muistettava juhlia ensi sijassa Suuren isänmaallisen veteraaneja ja kauluslaattojen kantajia. - Helmikuun 23. päivän juhla on kallis kaikille niille, joille sana isänmaa ei ole pelkkä tyhjä sävel."
● Aleksandr Tšuhrajev, duuman terveydenhuoltokomitean varapuheenjohtaja (Yhtenäinen Venäjä)

"Ei pidä puhua vain maansa puolustamisesta vaan myös perheensä, sukulaisten ja läheisten puolustamisesta. – Enemmistö Venäjän miehistä on viettänyt aikaa armeijan palveluksessa. Siksi helmikuun 23. on laillisesti tullut kansalliseksi miesten juhlaksi."
● Viktor Šudegov, duuman opetuskomitean varapuheenjohtaja (Oikeudenmukainen venäjä)

"Helmikuun 23. antaa meille lisäsyyn muistaa voittoamme ja sankareitamme. Pyrkimyksessä mieltää historiamme uudelleen olemme usein unohtaneet sankarillisen menneisyytemme. – Helmikuun 23. on yleiskansallinen juhla, jolla on ammatillinen linja. Ei pidä unohtaa, että isänmaan puolustajia eivät ole vain sotilaat, vaan myös kaikki ne, jotka taistelevat 'sisäistä vihollista', s.o. rikollisuutta, rosvousta, korruptiota vastaan."
● Gadžimet Safaralijev, duuman opetuskomitean varapuheenjohtaja (Yhtenäinen Venäjä)

"Juhlapäivän päätarkoitus on valmius millä hetkellä tahansa toimia aktiivisesti kotimaan puolustuksessa. – Vuonna 1918 isoisäni oli todistamassa puna-armeijan syntyä, siksi tämä päivä on ennen kaikkea asevelvollisten päivä."
● Boris Kašin, duuman rahamarkkinakomitean jäsen (KPRF)

"Helmikuun 23. pitää oikeutetusti katsoa kaikkien miesten juhlaksi. Kuitenkin itselleni se merkitsee ennen kaikkea niiden juhlaa, jotka taistelivat, jotka ovat palvelleet ja palvelevat armeijassa."
"Ei ole olennaista, onko helmikuun 23. kaikkien miesten juhla vaiko vain niiden, joilla on yhteys sotapalvelukseen. Jokaiselle miehellehän on tunnusomaista turvautuminen voimaan ja puolustajan tehtävät. Siksi tänä päivänä jokaisella naisella on lainmukaiset perusteet ja oikeus juhlia niitä miehiä, joita hän haluaa."
● Pjotr Šelištš, Venäjän yhteiskunnallisen kamarin toisen kokoonpanon jäsen, Venäjän kuluttajaliiton neuvoston edustaja

"Helmikuun 23. pitää mieltää yleensä puolustajien päivänä. Minun mielestäni tämä on kaikkien miesten päivä, jotka on kutsuttu puolustamaan ei vain omaa isänmaataan, vaan myös perhettään ja sukulaisiaan. Siksi ymmärrän tämän päivän kaikkien miesten päivänä."
"On epäloogista juhlia paaston aikana puna-armeijan syntymäpäivää. Siksi päivä pitää mieltää uudelleen. Miehet ovat aina olleet voimakkaita, he puolustavat heikkoja. Mielestäni tämä päivä pitäisi muuttaa kaikkien meidän miespuolisten puolustajiemme päiväksi."
● Irina Dergatševa, filologisten tieteiden tohtori, Venäjän sosiaalialan valtionyliopiston vieraiden kielten tiedekunnan dekaani, lingvistiikan ja kulttuurienvälisen kommunikaation laitoksen professori

Airi Leppäsen radiodokumentti "Unelma uudesta Venäjästä" 17.02.2010

2010-02-16T19:07:00.003+02:00

Radio Yle1 Todellisia tarinoita:

UNELMA UUDESTA VENÄJÄSTÄ

Robert Latypovia Permissä, Julia Kanitševaa Saranskissa, ja Andrei Amirovia Nižnyi-Novgorodissa yhdistää halua tuntea myös oman maan menneisyyden synkkä puoli ja herätellä muita nuoria toimintaan paremman yhteiskunnan puolesta. Venäjän ihmisoikeusliikkeen grand old lady Ljudmila Aleksejeva oli mukana jo neuvostoajan toisinajattelijoiden liikkeessä ja Juri Džibladze on tehnyt työtä ihmisoikeuksien ja kansalaisvapauksien puolesta perestroikan vuosista lähtien. Mutta ihmisoikeusliike on viime vuosina ajettu ahtalle ja unelma uudesta demokrattisestta Venäjästä on toistaiseksi jäänyt unelmaksi.

Toteutus:Airi Leppänen, Hannu Karisto, Kai Rantala

Ohjelma lähetetään Radio Yle1:ssa keskiviikkona 17.02.2010 klo 13:05 ja torstaina 18.02.2010 klo 22:15. Sen voi kuunnella viikon ajan ensilähetyksestä myös netisssä: www.yleradio1.fi/dokumentit

Stalin voi hyvin Jakutiassa

2010-02-10T18:41:00.011+02:00

Venäjällä päättyi noin vuosi sitten BBC:n mallin mukainen, televisiokanava Rossijan toteuttama kaikkien aikojen merkittävimmän venäläisen äänestys - Имя Россия. Siinähän kolmanneksi selviytyi Iosif Vissarionovitš Stalin, joka sai kansalta 519071 ääntä. (Voittaja Aleksanteri Nevski-Nevalainen sai 524575 ääntä, eli erot kärjessä olivat pienet.)

Nevalaisella on nyt ratsastajapatsas Pietarissa nimikkoaukiollaan, mutta Stalinin patsaat Venäjällä ovat käyneet aika vähiin. Uusin niistä on Jakutiassa viime marraskuussa pystytetty patsas. Mielenkiintoista on, että se seisoo Amga-nimisessä taajamassa eikä suinkaan pääkaupungissa Jakutskissa.

Nettilehti Life News kertoo:
"Amgassa, ihan jakutialaisen kylän keskustassa, pystytettiin Iosif Stalinin patsas. 'Kansan isän' pronssikasvo sijoitettiin Vladimir Leninin pystin viereen, hallintorakennuksen ja lukion väliin."

- Palautimme ihmisille Leninin ja Stalinin patsaat, - kertoi Life Newsille Amgan naslegin (hallintopiirin) hallinnon päällikkö Vasili Sleptsov. - Leninin muistomerkki on seisonut keskusaukiolla ylimuistoisista ajoista lähtien. Mutta hiljattain me kalustimme aukiota uudelleen, mutta patsas pysyi. Sota- ja selustaveteraanimme suuttuivat! Rauhoitimme vanhuksia: "Emme me piilota muualle Leninin pystiä! Me vain pystytämme sen toiseen paikkaan, Maineen aukiolle." Ja se pystytettiin, ja viereen pystytettiin myös Stalinin pysti, jotta voisimme ilahduttaa vanhuksia Voiton 65-vuotispäivänä. Joka vuosihan heitä on yhä vähemmän. Nämä 90-vuotiaat vanhukset, soturit, jotka puolustivat maatamme fašisteja vastaan, ryhmittyivät Leninin ja Stalinin patsaan ympärille ja huusivat: "Hurraa!"

Siis:
В Амге, в самом центре якутского поселка, установили памятник Иосифу Сталину. Бронзовый лик «отца народа» поселился рядом с бюстом Владимира Ленина, между зданиями администрации и гимназии.

- Мы вернули людям памятники Ленину и Сталину, - рассказал life News глава администрации Амгинского наслега Василий Слепцов. – Памятник Ленину стоял в центральном сквере с незапамятных времен. Но недавно мы сквер переоборудовали, а памятник снесли. Наши ветераны войны и тыла возмутились! Мы успокоили стариков: «Никуда не денем ваш бюст Ленину! Установим в другом месте, на площади Славы». И поставили, установив и бюст Сталина тоже, чтоб стариков на 65-летие Победы порадовать. На открытии собралась толпа, ветераны плакали, их у нас осталось всего 15, с каждым годом их все меньше и меньше. Эти 90-летние старики, воины, защищавшие страну от фашистов, построились вокруг памятников Ленину и Сталину и кричали: «Ура!».

Näyttää siltä, että Stalin-virus on leviämässä: kommunistit keräävät rahaa Stalinin patsaan pystyttämiseen pääkaupunkiin Jakutskiin. Näin kertoo liittovaltion virallinen portaali Sakha News.

Hätäisesti kyhätty suomennos Sakha Newsin jutusta:

***
Kommunistit ovat käynnistäneet varainkeräyksen Stalinin patsaan pystyttämiseksi Jakutskiin. Sanomalehti Наше Время, siis Meidän Aikamme, kertoo, että tätä ennen kommunistit ovat käyneet monessa instanssisa, mutta "yksikään niistä ei ole sanonut suoraan suostuvansa asiaan, muttei myöskään sanonut kategorisesti EI.

Tammikuun 3. pnä Jakutskissa pidettiin kokous, "jossa päätettiin pystyttää I. V. Stalinille patsas Jakutskiin neuvostokansan Suuressa Isänmaallisessa sodassa saaman voiton 65-päivän kunniaksi". Stalinin pystin luonnoksen tekeminen päätettiin antaa jakutskilaiselle kuvanveistäjälle Eduard Pahomoville, joka oli myös mukana tekemässä Stalinin pystiä, joka pystytettiin Jakutian Mirnyissä (Tämä tapahtui v. 2005; siitä on kuvia täällä [TK]).

Näinä päivinä (kirjoitettu 30.1.2010) Jakutskin kaupunginduuman osoitteeseen toimitettiin vanhusneuvoston, sota- ja selustaveteraanien neuvoston ja VFKP:n aluekomitean yhteinen hakemus, jossa vaaditaan virallista päätöstä Stalinin muistomerkin pystyttämisestä.

Sanomalehti mainitsee, että "yleinen kansanäänestys, jonka riippumattomat tiedotusvälineet tekivät Jakutskin kaupungille kaupunginjohtajan hyväksymänä, kävi ilmi, että valtaosa väestöstä vastustaa tätä ajatusta."

Sillä välin Venäjän federaation kommunistisen puolueen parlamenttiryhmän äskettäisessä kokouksessa puheenjohtaja Vjatšeslav Štyrov "suhtautui tähän ehdotukseen ymmärryksellä". Tosiasiassa hän hyväksyi sen, joka tapauksessa niin hänen sanansa ymmärrettiin kommunistien kokouksessa, kirjoittaa "Meidän Aikamme".

***

Kattavan näköinen lista Stalin-monumenteista on venäläisessä wikipediassa

Eikä tässä vielä kaikki!
Lisää Stalineja on hankkeilla. Viime viikolla uutisoitiin, että Tambovin oblastin Tarinakaupungissa (Рассказово) kommunistipuolueen on tehnyt patsasaloitteen, jota kaupunginneuvosto tuki äänin 15-1. Runollisesta nimestään huolimatta Rasskazovo on teollisuuskaupunki, jossa asuu 44.000 asukasta.

Suuren Voiton 65-vuotispäivä näyttää saavan Stalin-rintamalla liikehdintää myös suurkaupungeissa. Eilinen uutinen kertoi, että Volgan varrella Saratovissa kommunistit ovat julistaneet kilpailun parhaasta Stalin-patsaan luonnoksesta. Järjestäjät haluavat, että veistos/muistomerkki ilmentäisi "kansan käsitystä Stalinista maansa sankarina".

Tärkeimmät vaatimukset muistomerkistä ovat poliittinen korrektius, taiteellinen laatu ja teknisen toteutuksen realistisuus. Patsaan pystytyksen tueksi on jo perustettu järjestelytoimikunta, vaikkeivät viranomaiset toistaiseksi olekaan suostuneet hankkeeseen.

Kilpailuun voivat osallistua kaikki halukkaat, eikä sitä ole rajattu pelkästään ammattitaiteilijoille. Voittajalle luvataan 10.000 ruplan palkkio (noin 240 euroa). - Miten olisi, Villu Jaanisoo, Harry Kivijärvi, Veikko Myller, Matti Peltokangas, Sofia Saari, Miina Äkkijyrkkä ja kumppanit? Kiinnostaisiko maine ja kunnia? Veikko Hirvimäki, vieläkö pronssi tottelee käsiäsi, tai kivi?

Tässä mainittujen paikkakuntien lisäksi Stalinilla on patsas ainakin Novotšerkasskissa, Ufassa ja Urjupinskissä Volgogradin alueella. Olisi oikein hyvä, jos blogin lukijat ja kirjoittajat raportoisivat Stalinin patsasbongauksistaan täällä!