tag:blogger.com,1999:blog-6310060436412280884.post7648301266835403815..comments2023-10-26T16:30:57.578+03:00Comments on Minun Venäjäni - Моя Россия: KUN POEETTINEN ELOKUVAKIELI MUUTTUI POLIITTISEKSI...Taneli Dobrowolskihttp://www.blogger.com/profile/05453161209954145965noreply@blogger.comBlogger1125tag:blogger.com,1999:blog-6310060436412280884.post-49940938616863882062008-12-21T16:08:00.000+02:002008-12-21T16:08:00.000+02:00Samaisessa Filmihullussa 4/2004 ilmestyi PvB:n haa...Samaisessa Filmihullussa 4/2004 ilmestyi PvB:n haastattelua täydentävä juttu veteraaniohjaajasta.<BR/><BR/>Marlen Hutsijev - suojasään lapsi, 60-lukulainen kapinallinen <BR/><BR/><BR/>Pentti Stranius ja<BR/>Markku Varjola<BR/><BR/><BR/>Elokuvaohjaaja Marlen Hutsijevin etunimi "Marlen" tulee 1920-luvun vallankumoukselliseen tapaan klassikoista Marx ja Lenin. Isä oli bolshevikki ja siis ammattivallankumouksellinen, millä seikalla saattaa olla osuutensa pojan etunimen suhteen? Marlen Hutsijev (englanniksi Khutsiev) nimitettiin vuonna 1977 SNTL:n kansantaiteilijaksi. Hän tekee kahdeksankymppisenä (s. 1925) yhä elokuvia, tuttuun runolliseen tyyliinsä.<BR/><BR/>Hutsijev kuuluu sellaisten ohjaajien kuin Grigori Tshuhrai, Eldar Rjazanov ja Sergei Paradzhanov sukupolveen, joka tuli julkisuuteen Stalinin kuoleman (1953) jälkeen. Hänet voi lukea myös Andrei Tarkovskin, Vasili Shukshinin, Larisa Shepitkon, Andrei Mihalkov-Kontshalovskin ja Kira Muratovan kanssa siihen ohjaajapolveen, jota Neuvostoliitossa kutsuttiin “60-lukulaisiksi”. Kysymys ei ole niinkään iästä, vaan väljästi määritellystä joukosta erilaisia ohjaajia, jotka tekivät ensimmäiset työnsä suojasääksi kutsutun kulttuuriliberalismin kaudella ja uudistivat neuvostoelokuvan kielen, muodon, jopa sisällön.<BR/><BR/>Leonid Brezhnevin Neuvostoliitossa (1964-1982) juuri nämä 60-lukulaiset ohjaajat joutuivat usein hankaluuksiin elokuvaministeriö Goskinon byrokraattien eli punakynien kanssa. Sopii kyllä muistaa, että sensuuritoimia esiintyi myös Nikita Hrutshevin aikaisella suojasään kaudella. Hutsijev oli yksi monista sensuroiduista.<BR/><BR/>Kun puhutaan elokuvasensuurista ja ohjaajien vainoista Neuvostoliiton viimeisinä vuosikymmeninä, on syytä säilyttää tietty suhteellisuudentaju. Elokuvaohjaajan titteli toi arvostetun statuksen, ja kirjailijoiden ohella elokuvantekijät kuuluivat intelligentsija-eliittiin, jolla oli paljon etuoikeuksia yhteiskunnassa. Elokuvateollisuus oli myös suunnitelmataloutta: kun projekti oli läpikäynyt punakynäsensorien syynin, rahoitus oli turvattu. Vain harvat “hankalat” elokuvanerot - poikkeuksena lähinnä homoseksualismista ja keinottelusta (!) syytetty Paradzhanov - päätyivät enää 1960-70-luvuilla Gulag-vankileirien saaristoon. Silloinkin kun jokin elokuva kiellettiin kokonaan, mahdollisuus jatkoon tavallisesti jäi - poikkeuksena lähinnä Komissaarin ohjaaja Aleksandr Askoldov, joka tuomittiin oikeuden päätöksellä (!) epäpäteväksi ja kelpaamattomaksi elokuvaohjaajan toimeen.Hänen uransa tuhottiin täysin.*<BR/><BR/>Marlen Martynovits Hutsijev syntyi Tbilisissä 4.10.1925, asui pienenä Moskovassa, mutta palasi Gruusiaan (nyk. Georgia) kouluun ja 8-vuotiaana. Hän työskenteli Tbilisin elokuvastudioilla laboratorioassistenttina. Sitten hän opiskeli Moskovan elokuvakorkeakoulussa VGIK:ssa Igor Savtshenkon oppilaana yhdessä Aleksandr Alovin ja Vladimir Naumovin kanssa. Hutsijev valmistui VGIK:ista vuonna 1952 (joidenkin lähteiden mukaan 1950), jolloin teki yhdessä opiskelutoverinsa Feliks Mironerin kanssa diplomityön Gradostroiteli (”Kaupungin rakentajat”; nimi ei viittaa niinkään arkkitehteihin kuin työläisiin).<BR/><BR/>Stalinin aikana nykytodellisuuden kuvaaminen monimutkaisena oli neuvostoelokuvassa tabu, mutta Hutsijevin on katsottu antaneen siitä viitteitä jo tässä oppilastyössään. Teoksessa on nähty tunnuspiirre, joka soveltuu Hutsijevin tuotantoon laajemminkin: dokumentaaristen ja fiktiivisten elementtien, arkipäivän elämän ja yleismaailmallisten asioiden liittäminen yhteen yhdeksi visioksi, jossa yhdistyy runous ja proosa.<BR/><BR/>Kevät Zaretshnaja-kadulla<BR/><BR/>Hutsijevin ensimmäinen pitkä elokuva oli Feliks Mironerin kanssa ohjattu, Ukrainan Odessan studion tuottama Vesna na Zaretshnoi ulitse (”Kevät Zaretshnaja-kadulla”, 1956). Se kuuluu ensimmäisiin Stalinin jälkeisen ns. destalinisaation kauden vapaisiin henkäyksiin neuvostoelokuvassa ja merkitsi kauan odotettua avausta nykypäivän elämän avoimempaan kuvaukseen. Mironerin käsikirjoittama elokuva kertoo rakkaustarinan lämmittäjän ja iltakoulun opettajattaren välillä.<BR/><BR/>Josephine Wollin mukaan elokuvassa on Hutsijeville ominaista kätketyn katseen etäisyyttä; tekijät kieltäytyivät luomasta työläisestä mallisankaria ja sivistyneistön edustajasta mallisankaritarta; loppuratkaisu jää auki; ja elokuva on täynnä autenttisia ajan merkkejä. Sen eteläisessä teollisuuskaupungissa jopa sää on ”epäsankarillinen”. Vesna na Zaretshnoi ulitse kohtasi syytöksiä jokapäiväisen elämän ylikorostamisesta. Mosfilmin johtaja Ivan Pyrjev sivuutti sen neorealistisena variaationa vuoden 1918 elokuvasta Baryshnia i huligan, jonka pääosassa näytteli runoilija Vladimir Majakovski. (Woll: /Real Images: Soviet Cinema and the Thaw/, 2000). Yleisö piti elokuvasta, josta tuli kestosuosikki . Tästä ensimmäisestä filmistä jo näkyy Hutsijevin psykologinen kiinnostus kuvata ihmisiä erilaisina yksilöinä omine luonteineen ja tapoineen reagoida - ei vain osana ylhäältä määriteltyä yhteiskunnan ideaali-ihmisen kuvaa.*<BR/><BR/>Kaksi Fjodoria<BR/><BR/>Marlen Hutsijevin ensimmäinen oma itsenäinen ohjaus Dva Fjodora (”Kaksi Fjodoria”, Odessan studiot, 1958) herätti suojasään ensi vuosina melkoista huomiota. Käsikirjoituksen laati Valeri Savtshenko, kuvaajana toimi sittemmin sekä näyttelijänä että ohjaajana kunnostautunut Pjotr Todorovski. Jälkikäteen elokuvan maine on kasvanut mm. siitä syystä, että “isoa Fjodoria” näyttelee itse (kirjailija-ohjaajana niinikään tunnettu) Vasili Shukshin ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan. Shukshinin roolityö on nautittavaa katsottavaa: iso Fjodor on vähäeleinen ja oikeudenmukainen, miehekäs ex-sotilas, joka on juuri kotiutunut rintamalta ja ottanut suojelukseensa orpopojan, “pikku Fjodorin”.<BR/><BR/>Elokuva kuvaa tilannetta jossa monet rintamalta palanneet olivat: vailla kotia, perhettä, ystäviä. Iso Fjodor rakentaa taloa, pikku Fjodor käy koulua, opettelee elämää ja tekee myös taloustöitä. Eletään II maailmansodan jälkeistä arkea ja jälleenrakennusten aikaa neuvostojen maassa. Elokuvan kohtausten lyyrisyys nousee pienistä kävelyretkistä, elokuvissakäynneistä ja juttutuokioista. Sitten kuvioihin tulee mukaan ison Fjodorin rakastettu ja vaimo, Natasha: erikoinen mustasukkaisuusdraama voi alkaa... <BR/><BR/>Tämän ”intiimin, humaanin elokuvan yksinkertaisuus ja realismi toimivat mallina ja innoituksen lähteenä monille nuorille entusiasteille” (Jeanne Vronskaja) ”Dva Fjodora oli tietoisen epäortodoksinen välttäessään lähes kokonaan sovinnaisen sentimentaalisuuden.” (Josephine Woll) Elokuvaa voi silti pitää liikuttavana. ”Hutsijev antaa kuviakaatavasti viitteitä siitä, että sotilaat kokivat sodanjälkeisen elämän hämmentävämpänä kuin itse sodan.” (Woll) Mutta Kiovan kulttuuriministeriössä ei pidetty Unkarin kansannousun kukistamisen jälkitunnelmissa mistään synkästä: ”Tämä elokuva ei kuvaa meidän todellisuuttamme, se on pessimistinen ja epäinspiroiva. Ja millainen sankari tämä on - murjottava, vaikeneva, epäseurallinen. Eivät meidän ihmisemme ole tuollaisia.” Elokuvaa ja sen todellisuuskuvaa ei siis pidetty tarpeeksi herooisena neuvostoyhteiskunnan tarpeisiin. <BR/><BR/>Hutsijevin ensimmäisiä elokuvia yhdistää omakohtaisesti koetun sodan tematiikka, mutta kaikki ne kertovat aivan muusta kuin sodasta. Hän kuuluu siten osaksi myös siihen elokuvan pariin siirtyneiden ns. rintamamiesten ryhmää , jonka oli “sisäinen pakko” tehdä sotaelokuvia, mutta usein uudella runollisella tavalla: Stanislav Rostotski, Grigori Tshuhrai, Mihail Kalatozov (joka teki elokuvia jo ennen sotaa).<BR/><BR/>Andrei Tarkovski on kertonut, että hän ymmärsi, vasta harjoiteltuaan elokuvantekoa Marlen Hutsijevin johdolla elokuvakoulunsa loppuvuosina, kuinka elokuva on todella suuri taidemuoto.*<BR/><BR/>Olen 20-vuotias<BR/><BR/>Olen 20-vuotias (Mne dvadtsat let, Gorkin studio, 1962-1965) on epäilemättä kuuluisin Hutsijev-filmi ja melkoinen kummajainen jopa 60-lukulaisten neuvostoelokuvien oudossa sarjassa. Elokuva tuo esiin - tuolloin Neuvostoliitossa kiistetyn - sukupolvien välisen kuilun, sen kuinka isien voitokas “Suuri Isänmaallinen sota” ei vastaakaan kaikkiin 60-lukulaisen nuorison tarpeisiin. Nuoret hylkäävät vanhempien tekopyhyyden ja kompromissit. Nykynäkökulmasta näitä ristiriitoja on edes vaikea havaita, mutta aikanaan Hutsijev oli nuorten tuntojen syvällinen tulkki.<BR/><BR/>Elokuva joutui jo valmistusvaiheessa punakynien kynsiin - aiheuttaen mm. sen, että puoluebyrokraatit ottivat juuri tämän “tyhjänpäiväisyyttä” ja “nuorison aatteettomuutta” muka ylistävän filmin erityiskäsittelyyn valistaessaan muita ohjaajia oikeaoppisen elokuvanteon aakkosista Neuvostoliitossa. (Toisaalta, Hutsijev oli kyllä itsekin arvostelemassa 1970-luvun puolivälissä Andrei Tarkovskin Peili-elokuvaa, jota hän piti “taiteellisena epäonnistumisena”.) <BR/><BR/>Hutsijevin ohella Olen 20-vuotiaan käsikirjoitusta oli laatimassa sittemmin alan rautaisena ammattilaisena tunnettu ja muissakin kielletyissä elokuvaprojekteissa mukana ollut Gennadi Shpalikov, joka oli tuolloin nuori ja opiskeli vielä VGIK:issa. Innostuneet kollegat kehuivat käsikirjoitusta jopa ”ensimmäiseksi syväksi ja tär keäksi tutkielmaksi nykypäivän elämästämme”. Studion apulaisjohtaja esitti kuitenkin enteellisen varoituksen: ”Käsikirjoituksen intohimoton sävy on vakava virhe, samoin kun sen yhteiskunnallinen passiivisuus.” Elokuvan ensi versio Zastava Iljitsha (”Iljitshin portti” tai ”Iljitshin etuvartio”) valmistui loppuvuodesta 1962. Hrutshev hyökkäsi alkuvuodesta 1963 neuvostohallituksen, puolueen ja taiteilijoiden tapaamisessa vielä esittämätöntä elokuvaa vastaan: ”Haluatteko asettaa vastakkain nuorison ja vanhemman sukupolven, aiheuttaa niiden kesken riitaa, synnyttää eripuraisuutta yhtenäisessä neuvostoperheessä? Neuvostoliiton sosialistisessa yhteiskunnassa ei ole olemassa ristiriitaa eri sukupolvien kesken.” ”Elokuvan todellinen tarkoitus on puolustaa sellaisia julkista ja yksityistä elämää koskevia ajatuksia ja normeja, jotka ovat täysin sopimattomia j a vieraita neuvostokansalle. Edes parhaat henkilöt - kolme nuorta työläistä - eivät henkilöi suurenmoista nuorisoamme. Heidät esitetään sellaisina, etteivät he tiedä miten tai mitä varten elää. Ja tämä keskellä joka puolella tapahtuvaa kommunismin rakentamista, kommunistisen puolueohjelman valaisemaa aikaa! Nämä ovat moraalisesti sairaita ihmisiä, joilla ei ole elämässään mitään korkeampaa päämäärää tai pyrkimystä.” <BR/><BR/>Tulilinjalle joutunutta elokuvaa moukaroitiin. Lenin-elokuvia ohjannut merkittävä veteraani Mark Donskoi piti elokuvaa ”uusnihilistisenä” ja sen henkilöitä ”jonkinlaisina Hamleteina ja pummeina”. Stanislav Rostotski piti puolueen kielteistä reaktiota liian mietona. Studion käsikirjoitusosasto esitti mm. yhden yön suhteen poistamista (epämoraalisena) ja lyhennyksiä taidenäyttelyssä käyntiin - "formalistiset taipumukset pitää torjua" . Tekijöillä oli myös puolustajansa, kuten Mihail Romm, Jakov Segel ja Lev Kulidzhanov. Kirjailija Viktor Nekrasov puolusti elokuvaa julkisesti ja sai sapiskaa. Studiolla elokuvaa tuottanutta yksikköä johtanut Sergei Gerasimov edusti puoluekantaa, joka halusi torjua taiteen ”antirealistiset” (!?) tendenssit. Hän kuitenkin kieltäytyi ottamasta Hutsijevin teosta muokattavakseen: ”Toisen työhön kajoaminen ei käy yksiin kunnia- ja moraalikäsityksieni kanssa.” <BR/><BR/>Hutsijev myöntyi joihinkin muutosvaatimuksiin ja kieltäytyi toisista. Puoluejohtaja Nikita Hrushtshevia suututti se, että isä ei vastannut pojan kysymykseen miten tulee elää. Muutetussa versiossa hän antaa neuvojaan ja sanoo mm.: ”Minä testamenttaan sinulle synnyinmaan.” Hutsijev kirjoitti ja leikkasi elokuvaa uusiksi, ja se pääsi vihdoin ensi-iltaan tammikuussa 1965 muodossa, jota hän ei täysin saanut kontrolloida. Elokuva palkittiin samana vuonna Venetsiassa.<BR/><BR/>Vuonna 1987 Neuvostoliiton elokuvatyöntekijöiden konfliktikomitea totesi elokuvaan kohdistetun muokkauksen perusteettomaksi ja katsoi sen peittäneen todellisia ristiriitoja ja loukanneen elokuvan taiteellista totuutta.<BR/><BR/>Olen 20-vuotias on alkujaksosta lähtien nuorekas ja rento elokuvatarina parikymppisistä moskovalaisista. Ennennäkemätöntä oli jo se, että osa filmin jaksoista kuvattiin käsivarakameralla ja puolidokumentaarisesti aidossa Moskovan katuvilinässä. Kuvaajakin oli outo lintu neuvostoelokuvassa, nainen nimeltä Margarita Pilihina. Hutsijev halusi mukaan myös Moskovan Polyteknisessa instituutissa tallennetun runoillan, jossa oli mukana todella kova vastarannan kiiskien kaarti: Bella Ahmadulina, Bulat Okudzhava, Vladimir Vysotski jne. Se leikattiin pois ja lisättiin uuteen ohjaajan versioon vasta vuonna 1987.<BR/><BR/>Olen 20-vuotias* on myös rakkaustarina, tottakai. Asepalveluksesta kotiutunut Sergei (Valentin Popov) kohtaa Anjan (Marianna Vertinskaja) ja ihastuu - kunnes vihastuu tämän kyyniseen ystäväpiiriin. Hutsijev kertoo arkielämästä ja rakkaudesta suoraan, mutta vielä enemmän rivien välistä. Symboleilla ja nuorten juhlinnalla ja arkipäiväisillä Moskova-kuvilla on aina tarkoituksensa, samoin sukupolvien välienselvittelyllä ja loputtomilla keskusteluilla. *Olen 20-vuotias on sekä muodoltaan että sisällöltään kuin ranskalaisen uuden aallon neuvostosovellutus. Kuvissa vilahtaa joukko myöhemmin legendoiksi muuttuneita elokuvantekijöitä ja näyttelijöitä - Nikolai Gubenkolla on jopa merkittävä rooli, Andrei Tarkovski esiintyy vain muutamassa kuvassa, humalaisena nuorukaisena!*<BR/><BR/>Heinäkuun sade<BR/><BR/>Sukupolvien kuilu ja identiteetin etsintä on keskeisenä teemana myö s Marlen Hutsijevin seuraavassa elokuvassa Ijulski dozhd (”Heinäkuun sade”, Mosfilm, 1967). Sota väijyy siinäkin taustalla ja näkyy selvimmin vaikuttavassa loppukohtauksessa: Moskovan Bolshoi- teatterin luona: sosialismin korulauseista jo vieraantumassa oleva sukupolvi, uusi 60-lukulainen nuoriso katselee hieman epäuskoisena, jopa hymyillen, kuinka sotaveteraanit kokoontuvat juhlistamaan perinteistä Voiton päivää 9.5. Kohtaus ei ole enää elokuvaa, se on elävää elämää, melkein dokumenttia! Samalla sekä runoutta että eri aikakausien yhteentörmäystä. Se melkein ennakoi Neuvostoliiton hajoamista kaikkien raskaiden - ja valheellistenkin - sankarimyyttien ja kansakunnan virallisten symbolien alle.<BR/><BR/>Neuvostoelokuvan virallinen historioitsija Rostislav Jurenev on kirjoittanut elokuvasta: “Käsikirjoitus on heikko, elokuvaa on tekotaiteellisesti pitkitetty ja paikoitellen sen juoni puuroutuu pahasti. Hutsijevin henkilökuvat eivät kehity suuntaan tai toiseen eikä teeman kuljetuksessa näy välillä logiikan häivää. Tavallisen neuvostokatsojan on miltei mahdotonta seurata elokuvan juonta.” Ihme ja kumma, mutta elokuvasta tuli nopeasti suosittu, vaikka sitä levitettiin vain rajoitetusti ja esitettiin pikkuteattereissa. (Tämä oli eräs neuvostosensuurin lievemmistä muodoista.) Se on ilmeisestikin tavoittanut ajan todellisia tuntoja monia ”virallisia” elokuvia paremmin.<BR/><BR/>Ijulski dozhd on elokuvamuodoltaan ehkä vieläkin ranskalaisvaikutteisempi kuin Olen 20-vuotias. Se on neuvostoelokuvan lähimpiä vastineita aikaisemmin lännessä ja monessa Itä-Euroopan maassa syntyneelle 60-lukulaiselle uudelle aallolle. Varsinaista juonta tai perinteistä tarinankerronnan logiikkaa siitä on turha hakea. Hutsijev laati käsikirjoituksen yhdessä Anatoli Grebnevin kanssa, ja kuvauksesta vastasi German Lavrov. Keskushenkilö on vieraantunut nuori moskovalaisnainen, insinööri Lena - loistavasti näyttelevä Jevgenija Uralova - joka ei löydä paikkaansa yhteiskunnassa ja ajautuu toistuvasti ja tahtomattaan kriisistä toiseen. Ihmissuhteiden pinnallisuus, tyhjänpäiväiset puheet ja päätön vaeltelu pitkin asuntoja ja Moskovan katuja tekevät elokuvasta oivallisen ajankuvan. Henkilökuvaus, miljöö ja esimerkiksi kaupunkilaisnuorten retki luontoon ovat aivan poikkeuksellisen aitoja. (Jo naisten tupakointi oli neuvostoelokuvissa poikkeuksellinen ilmiö 1960-70-luvulla.)<BR/><BR/>Kuin Olen 20-vuotiaan saamaa kritiikkiä uhmaten Hutsijev sivuuttaa sosialistisen realismin ja lähestyy maansa nykytodellisuutta vapaasti, ilman aatteellista raamia ja paloa. Hän tekee tekee sellaisen elokuvan, jollaisen Olen 20-vuotiaan väitettiin olevan! Kun edellisestä elokuvasta leikattiin ”päämäärättömiä” Moskovan katukuvia, hän jatkaa niitä uhmakkaasti. Hän viittaa uudessa työssään jopa edellisen elokuvan pois leikattuun runoiltaan, josta nyt puuttuu innostuksen kipinä. Päähenkilön tutkija-rakastajan vauraat, länsimaistuneet, elitistiset älymystöpiirit eivät henkisesti tyydytä häntä. Eksaktit tieteet, kuten matematiikka, eivät riitä elämän sisällöksi sillä ”...Hutsijev oli havainnut vieraantuneisuuden neuvostoyhteiskunnassa: yksinäisyyden, mutta myös naisen mahdollisuuden pidättyä joutumasta yhteiskunnan nielaisemaksi, päättää siitä kenen kanssa hän elää, mitä hän tekee, mihin hän menee.” (Naum Kleiman)<BR/><BR/>Hutsijev oli ensimmäisillä filmeillään osoittanut omapäisyytensä. Sensorit eivät pitäneet hänen elokuviensa synkästä näkemyksestä ja normista poikkeavista yksilöistä, joiden ei katsottu vastaavan maan sivistyneistöä. Hutsijevin työmahdollisuudet kaventuivat, ja hän hakeutui televisioon. Hänestä tuli Ekran-tuotantoyhtiön taiteellinen johtaja. Televisiossa oli vielä enemmän rajoituksia, mutta ohjaaja pääsi nyt myös, ainakin rajoitetusti, toteuttamaan itseään.<BR/><BR/>Myöhemmät elokuvat<BR/><BR/>Teoksen Byl mesjats mai (”Oli toukokuu”, 1970) käsikirjoitti kuuluisa kirjailija Grigori Baklanov, ohjaajan ystävä ja perhetuttu. Marlen Hutsijevin fiktiivisistä elokuvista se on tiukimmin yhteydessä II maailmansodan tapahtumiin ja siitä ohjaaja on itsekin sanonut: “Olen aina halunnut tehdä omanlaiseni elokuvan sodasta - ja tämänkin työnimi oli aluksi ´Sukupolveni´.” <BR/><BR/>Näyttelijäporukka on kansainvälinen - nuori Aleksandr Arzhilovski ja Pjotr Todorovski ovat venäläisiä, Vatslavas Bledis liettualainen ja Ryshard Urbanovski puolalainen. Tämä ryhmä sopii hyvin sodanjälkeisen, vuoden 1945 toukokuun kärsimysmaisemiin Saksassa, johon tapahtumat sijoittuvat. Sodan loppuminen on uskomaton tunne ja se välittyy Hutsijevin ohjauksessa myös päähenkilöistä, jotka heräilevät 6 päivää rauhan solmimisen jälkeen saksalaiskylässä. Kyseessä on ryhmä tiedustelijoita, kotiuttamista odottavia puna-armeijan sotilaita, siis Berliinin kukistajia. Törmäys saksalaistodellisuuteen pistää kuitenkin ajattelemaan...<BR/><BR/>Byl mesjats mai on “sotaelokuvana” peräti runollinen; se liikkuu perinteisen Suuri Isänmaallinen sota -elokuvagenren ulkopuolella. Päällystasolla se kyllä kuvaa fasismin julmuutta. Toisella tasolla Hutsijev näyttää, neuvostonäkökulmasta harvinaisella tavalla jopa saksalaiset, tavallisen maanviljelijäperheen, ihmisinä. Taustalla häämöttävät natsien keskitysleirit. Rivien välistä tai kuvan takaa tarinaa lukeva venäläiskatsoja voi rinnastaa ne kotimaansa stalinilaiseen Gulag-kulttuuriin... Siinä eräs syy, miksi elokuvaa ei liiemmin ensi-iltansa jälkeen esitetty. Se ei kelvannut Suuren Isänmaallisen sodan päättymisen 25-vuotisjuhlafilmiksi vuonna 1970.<BR/><BR/>Alyi parus Parizha (Ekran, 1971/1973) on pitkä dokumentti historiallisesta Pariisin kommuunista ja nykypäivän poliittisesta taistelusta Pariisissa. Siis vuoden 1968 opiskelija- ja työläismellakoiden hengessä syntynyt teos.Mihail Rommilta oli jäänyt kuollessaan kesken elokuva I vsjo-taki verju... (”Kaikesta huolimatta uskon”), ja Hutsijev saattoi sen loppuun Elem Klimovin ja G.N. Lavrovin kanssa (1974). Tämän jälkeen ohjaaja suunnitteli elokuvaa Pushkinin elämästä.<BR/><BR/>Juri Pahomovin kanssa kirjoitetussa pienimuotoisessa teoksessa Posleslovije (”Jälkisanat”, Mosfilm, 1983) Hutsijev palasi sukupolvitematiikkaan. Siinä appiukko ja vävy kohtaavat moskovalaisessa asunnossa. Tällä kertaa nuori, kiireinen, järkevästi ja käytännöllisesti orientoitunut mies saa oppitunnin elämästä 80-vuotiaalta vanhukselta, joka keskustelee innoissaan viineistä ja tupakasta ja muista nuoren mielestä ”toisarvoisista” asioista. Marlen Hutsijevin ohjaaman ja kirjoittaman nelituntisen elokuvan Infinitas/Beskonetshnost (”Äärettömyys”, 1988/1992) suurisuuntaisia teemoja ovat sota ja rakkaus ja ihmissielun syvyydet, pohdinnat ydinsodan välttämisestä, planeettamme pelastamisesta, usko järjen ja humanismin voittoon.<BR/><BR/>Pentti Stranius, Joensuu 21.12.2008Anonymousnoreply@blogger.com