Putkistojoukkojen juhlapäivä

Kun tammikuun neljäntenätoista toivotamme toisillemme hyvää vanhaa uutta vuotta, on syytä muistaa myös samana päivänä vietettävä toinen merkittävä juhlapäivä, nimittäin Venäjän polttoaineputkisotajoukkojen päivä.

"Putkisoturit" ovat kenttäolosuhteissa toimivia vesi- ja polttoaineputkistojen asiantuntijoita.



Vuoden 1951 lopulla ministerineuvoston puheenjohtaja I. V. Stalin allekirjoitti asetuksen uuden sukupolven polttoaineputkistojen valmistamisesta. Sotaministeriölle ja öljyteollisuusministeriölle annettiin tehtäväksi käynnistää kenttäoloissa tehtävät kokeet eri putkimateriaaleilla.

Tammikuun 14. päivänä 1952 marsalkka A. M. Vasiljevski allekirjoitti sotaministeriön asetukseen perustuvan direktiivin, jolla määrättiin perustettavaksi ensimmäinen erillinen polttoaineen pumppauspataljoona. Tämän direktiivin kunniaksi siis juhlaa nyt vietetään.

Vähitellen ensimmäiset erilliset putkistojoukkoyksiköt muuttuivat tavanomaisiksi sotajoukoiksi, ja 1980-luvun loppuun tultaessa oli saatu tuotetuksi maailman parhaat suuret kenttäolosuhteisiin sopivat koottavat polttoaineiden runkoputkistot. Nykyisin putkistojoukot kuuluvat puolustusministeriön alaisen rakettipolttoaine- ja polttoainekeskushallinnon alaisuuteen. Sen johtajana on vuodesta 2007 toiminut kenraalimajuri V. V. Kauk.



Muutamassa vuosikymmenessä suunnittelijoiden, insinöörien, polttoaineputkisotilaiden ja työntekijöiden oli onnistunut ankarasti ponnistellen, voimia säästämättä, vapaapäivät unohtaen ja työtunteja laskematta toteuttaa jotakin, mille ei maailmassa löydy vertauskohtaa: he olivat luoneet, kehittäneet ja ottaneet käyttöön erilaisia kenttäolosuhteisiin sopivia koottavia polttoainerunkoputkistoja ja kehittäneet niille asennuskoneet ja pumppumekanismit.

Yksi tunnettu tuli- tai oikeammin vesikoe putkistosotajoukoille oli Tšernobylin atomivoimalaonnettomuus, jossa nämä joukot turvasivat jopa 4000 vesikuutiometrin keskeytymättömän pumppauksen lähiseudun vesistöistä atomivoimalan alueen betonitehtaan toiminnan tukemiseksi.

Toinen pitkäkestoisempi urakka putkisotajoukoilla oli Afganistanin miehitys, jolloin rintamatehtävissä olleiden sotajoukkojen polttoainetarvetta tyydytettiin kahdella kenttärunkojohtolinjalla, joiden yhteispituus oli 1200 kilometriä. Yhdeksän vuoden ajan polttoainetta kuljetettiin pumpatuista varastoista kenttätarpeisiin autoilla, ja putkilinjojen ja kuljetuksen yhteispelistä syntyi uusi yhteistyömuoto. Runkoputkiston kautta kulki kaikkiaan 5,4 miljoonaa tonnia polttoainetta eli 80 % koko polttoaineen kuljetusmäärästä. Afganistanin kokemukset osoittivat sen, että tällä aselajilla on tärkeä rooli ja paikka joukkojen huoltojärjestelmässä.

* * *

Venäjän asevoimien polttoainepalvelun alaisuuteen kuuluvat myös
• eri aselajien, sotilaspiirien, laivastojen, armeijoiden, joukko-osastojen, divisioonien, prikaatien ja muiden yksiköiden polttoainehallinto;
• puolustusministeriön tieteellis-tekninen tutkimuslaitos n:o 25 (sen toimialasta käytetään uudistermiä chemmotology, mikä tarkoittaa polttoaineiden, öljyjen ja rasvojen laadun ja käyttöominaisuuksien tutkimista);
• puolustusministeriön polttoainetekninen ja polttoainepalvelun teknisten välineiden huolto- ja varmuuskeskukset;
• polttoaine- ja rakettipolttoainetukikohdat ja -varastot;
• vesijohtoyhtymät ja -osastot: autovaraosa- ja polttoaineen kuljetusalayksiköt;
• sotilasedustustot tehtaissa, runkoöljytuotantoputkilinjoilla ja tieteellisissä laitoksissa;
• selustan ja kuljetusalan sota-akatemian filiaali Uljanovskissa;
• Venäjän federaation puolustusvoimien polttoainepalvelun museo, sekä
• muita laitoksia ja joukko-osastoja.

Tämän juhlapäivän kunniaksi kaivamme toimistopöydän alalaatikosta sen Finka-vodkapullon, joka on vain odottanut sopivaa juhlapäivää, korkkaamme sen ja lirautamme 50 gramman annoksen lasiin, jotta voimme kohottaa maljan putkistoille ja putkisotajoukoille. Ура! Ура! Ура! Налей мне ещё сто грамм!

Mustat laatikot Venäjän vesivoimaloihin?

Tänään valtionduuman erikoisvaliokunta päätti suositella ns. mustien laatikoiden asentamista kaikkiin Venäjän vesivoimalaitoksiin. Aiemmin samaa oli ehdottanut pääministeri Vladimir Putin. Insinöörikielellä kyse on teknisten prosession automaattisista hallintajärjestelmistä, joiden tarkoitus olisi varmistaa, että mahdollisissa tukkeutumistilanteissa olisi varajärjestelmä, joka takaa voimalan laitteiston turvallisen toiminnan.

Valiokunta vaati myös hätätilanteita simuloivien matemaattisten mallien soveltamista voimaloiden toiminnan ohjaukseen.

Mistä tällainen innostut voimalaturvallisuuden parantamiseen? Kyse on elokuun 17. päivänä sattuneesta uhkaavasta onnettomuudesta Jenisein yläjuoksulla toimivassa (P. S. Neporožnin kunniaksi nimetyssä) Sajano-Šušenskajan vesivoimalassa. Tarkempi osoite on Hakassian tasavallan Sajanogorskin kaupunkiin kuuluva kylä nimeltä Tšerjomuški eli Muuraiskylä, ja voimalan postiosoite on postilokero 39. Voimalaitos on vuodesta 2007 ollut osana РусГидро-yhtiötä.

Kyse ei ole mistään mitättömästä perifeerisestä pikkulaitoksesta, vaan Venäjän suurimmasta vesivoimalasta, joka tuottaa 15 % maan vesivoimasähköstä ja 2 % koko sähkötuotannosta. Voimalan teho on 6400 MW, ja se tuotetaan kymmenellä 640 megawatin generaattorilla tyyppiä СВФ-1285/275-42У4. Putouskorkeus on huimat 245 metriä ja padon pituus 1074 metriä. Veden virtaama on 10х358,5 m3/s. Vastaavanlaista laitosta ei Venäjällä ole.

Tässä voimalassa siis sattui jotakin odottamatonta viime elokuussa. Kakkos-hydroaggregaatille (siis turbiini+generaattori) oli alkuvuonna 2009 tehty keskiasteen remontti ("средний ремонт"). Kaikki ei mennyt hyvin, koska neljän kuukauden käytön jälkeen siinä alkoi ilmetä värinää. Voimalan johto ei kuitenkaan määrännyt aggregaatille uutta remonttia, vaan se jätettiin vähemmälle kuormitukselle. Elokuun 16. päivän iltana automaattijärjestelmä pysäytti aggregaatin, koska viimeisen 13 minuutin aikana sen värinä ylitti sallitun yli viisinkertaisesti.

Liittovaltion sähköenergiantuotantolain 14 pykälän mukaan tuotantolaitoksessa ei saa suorittaa voimalan ohjauskomentoja eikä -toimenpiteitä, jos niistä aiheutuu uhkaa ihmisille ja laitteiston varmistukselle. Kuitenkin tätä pykälää rikottiin, koska tuotettu sähköenergia myydään säätöenergiana suoraan tukkumarkkinoille, ja näin suuren hydroaggregaatin lepuuttaminen olisi merkinnyt miinusta kassaan. Niinpä aggregaatti meni pikkuhiljaa pilalle ja lopulta särkyi. Se oli iältään 29 v 9 kk. Ohjeellinen käyttöikä tällaisille aggregaateille on 30 vuotta, joten ikää oli vielä hieman jäljellä. Kolmisen kuukautta.

Aggregaatin särkyessä veden virtaus pysähtyi äkillisesti, jolloin veden liike-energia ja paine rikkoivat padon yläosasta alas johtavan vesikanavan seinät. Tällöin vesi tulvi voimalan konehuoneeseen ja osa sen rakenteista räjähti tuusannuskaksi.
Pelastustöitä ja etsintöjä tehtiin satapäisen sukeltajajoukon voimin, ja loppusaldoksi tuli 75 kuolonuhria ja 13 loukkaantunutta. Paikalla oli ollut yli 300 ihmistä.

Mitä varten vesivoimalassa ylipäänsä oli niin paljon ihmisiä paikalla? Vaikea sanoa. Olen käynyt Imatrankosken ja Isohaaran vesivoimaloissa ja toimittanut tavaraa Vanttauskosken ja Taivalkosken voimaloille, mutta ei siellä generaattorihalleissa ole yleensä ketään eikä koskaan kahta enempää paikalla. Tietysti nyt puhutaan kokoluokassa kymmeniä numeroita isommasta laitoksesta. Ja onhan se niinkin, että kun ydinvoimalalle tehdään Suomessa määräaikaishuolto, mukana on kuulemma jopa 600 työntekijää. Voi olla, että osa kuolleista oli tekemässä joitakin korjaustöitä, mutta siihen ei duumalle luovutettu raportti anna selvitystä. Onhan se niinkin, että Venäjällä monet työprosessit tehdään aika runsaalla työntekijämäärällä.

Sajano-Šušenskajan vesivoimala on suurelta osin 1970-luvun komsomol-nuorten aikaansaannos. Sen rakentaminen alkoi v. 1972, ensimmäinen turbiini oli otettu käyttöön v. 1978 ja kymmenes v. 1985. Voimala oli lopullisesti valmis vuonna 1988.
Neuvostoliitossa ei ollut niin nöpönnuukaa, onko voimala teknisesti valmis vai ei: se sai jonkinlaisen käyttöönottoluvan. Kuitenkin onnettomuuden jälkeen nousi esille Anatoli Tšubaisin nimi: hän on v. 2000 allekirjoittanut Sajano-Šušenskajan vesivoimalan käyttöönottoluvan Venäjän federaation oloissa ja vaatimusten mukaisesti. Nyt suoritetut selvitykset osoittivat, että Tšubaisin oli ollut allekirjoitettava lupa, koska tuolloin voimala oli ollut käynnissä jo yli 20 vuotta.

Vaikka onnettomuudesta nostettiin syyte jo samana päivänä kuin se sattui, ei duuma syyttänyt sen paremmin Tšubaisia kuin voimalan johtoakaan tapahtuneesta. Lokakuun alussa Venäjän tekniikan valvontaviraston johtaja Nikolai Kutjin sanoi: "Meillä valtio on demokraattinen. Siksi tuomioistuin määritelköön, kuka on syypää."

Mutta Kutjin sanoi myös, että viime vuosina teknisiä tarkastuksia ei tehty, koska kontrolliakaan ei ollut, ja siksi riskien vakavuutta ei ymmärretty.

Suuronnettomuuden vaara oli tässä tapauksessa enemmän kuin lähellä. Sajano-Šušenskajan voimala avasi tulvaluukut ja käynnisti hätäjuoksutuksen. Alajuoksulla Krasnojarskin (väkiluku 950.000 asukasta) kaupungissa pelättiin, että vesi tulvii kaupunkiin, ja kaupungin lähes yhtä suuri voimalaitos (putouskorkeus 124 metriä, padon pituus 1065 m, tuotantoteho 12 x 615 MW) käynnisti myös hätäjuoksutuksen, joka kesti kolme päivää.

Mitä olisi tehty, jos patoon olisi tullut oikeasti reikä, kuten alussa pelättiin? Tätä kysymystä pohditaan useissa jokivarsitaajamissa ympäri maailman. Venäjän vastaus on mustat laatikot. Niillä pyrittäisiin ainakin estämään Tšernobyl-tyyppiset kokeilut voimalan laitteilla. Mutta sellaisestahan ei nyt ollut kysymys.

Turvallista uutta vuotta!

Pietarin metro paisui uuden linjan verran

Tarkkasilmäisimmät Pietarin-kävijät ovatkin jo varmasti huomanneet, että kaupungin metro on kasvanut tänä vuonna yhdellä linjalla. Uusi linja, joka on tunnusväriltään violetti, otettiin käyttöön maaliskuussa, samanaikaisesti kolmen uuden aseman avaamisen yhteydessä.

Kyseessä on Pietarin metrossa melko merkittävä tapaus, sillä viimeksi kaupungissa avattiin uusi metrolinja vuonna 1985, eli lähes 23 vuotta sitten.

Monituiset 1990-luvulla Venäjällä velloneet kriisit keskeyttivät Pietarin metron kehityksen lähes kokonaan. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ensimmäinen uusi asema, Krestovskij Ostrov, avattiin vasta 1999, vaikka aiemmin otettiin käyttöön keskimäärin lähes kaksi uutta asemaa vuodessa.

Talouskriisien lisäksi Pietarin metron rakentamista hidasti myös vuonna 1995 sattunut Lesnaja ja Ploshad´Muzhestva –asemien välisen tunneliosuuden tulviminen. Tunnelin korjaaminen osoittautui useiden yritysten jälkeen hyödyttömäksi, joten jäljelle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kun kokonaan uuden tunnelin rakentaminen tulvatunnelin ohi. Tämäkin vaihtoehto osoittautui työlääksi, koska kyseisellä alueella sijaitsee muun muassa lukuisia maanalaisia jokia ja -järviä.

Lopulta uusi tunneli kuitenkin saatiin valmiiksi vuonna 2004 ja noin yhdeksän vuotta poikki ollut linja saatiin jälleen toimintakuntoon.

Uusi violetti linja muodostettiin yhdistämällä oranssin linjan pohjoispää kahteen uuteen, kaupungin eteläosiin rakennettuun asemaan. Näin yhdestä pitkästä linjasta muodostettiin kaksi lyhyempää linjaa ja kauan kaivattu yhteys kaupungin keskeisiin eteläosiin saatiin vihdoin avattua.


Violetin linjan uudet asemat ovat Zvenigorodskaja sekä Volkovskaja. Oranssi linja sai puolestaan uuden pääteaseman nimeltään Spasskaja. Aseman nimi kunnioittaa Heinätorin laidalta vuonna 1962 Ploshad´ Mira –metroaseman tieltä purettua Spas Na Sennoij –kirkkoa. Kirkon purkaminen metroaseman tieltä aiheutti muun muassa sen, että uskovaiset pietarilaiset välttivät viimeiseen saakka Ploshad´ Mira –aseman käyttöä.

Oranssi linja tulee aikoinaan jatkumaan uutta reittiä kaupungin luoteisosiin. Oranssin linjan uusi asemakin olisi jo valmiina lähellä Palatsinaukiota, mutta metrohallinto ei ole vielä saanut kaupungin museovirastolta lupaa aseman maanpäällisen tuloaukon rakentamiselle.

Pietarin metro lukuina:

Asemien lukumäärä: 63
Linjojen lukumäärä: 5
Linjojen yhteispituus: 112,5 km
Vaihtoasemien määrä: 7
Liukuportaiden lukumäärä: 223
Vaunuja: noin 1500
Matkustajamäärät vuorokaudessa: 4,2 milj.
Junien intervalliminimi: 1 minuutti
Syvin asema: 101 metriä merenpinnan alapuolella

Mielenkiintoisia faktoja:

• Pietarin metroverkon asemien keskisyvyys on noin 60 metriä merenpinnan alapuolella, mikä tekee siitä maailman syvimmän metroverkon. Syvin asema on 101 metrin syvyydessä ja tunnelit käyvät syvimmillään noin 150 metrin syvyydessä merenpinnan alapuolella.
• Pietarin metro on kokoon suhteutettuna yksi tehokkaimmista metroverkoista maailmassa. Pietarin metro kuljettaa vuorokaudessa yli 40 000 matkustajaa kilometriä kohden, kun taas esimerkiksi Moskovan metrossa vastaava luku on 34 000 matkustajaa. Helsingin metro kuljettaa vastaavasti noin 7300 matkustajaa kilometriä kohden vuorokaudessa.
• Pietarin metron kaikki maanpäälliset rakennelmat on tulvien vuoksi jouduttu varustamaan vesisuluilla.
• Pietarin metron rakentaminen aloitettiin jo 1940-luvun alussa, mutta toinen maailmansota keskeytti metron rakennustyöt useiksi vuosiksi. Piiritetyssä Leningradissa metrorakentajat määrättiin rakentamaan pommisuojia ja korjaamaan rautateitä.
• Vuodesta 1961 vuoteen 1991 metromatkan hinta oli viisi kopeekkaa. Vuonna 1991 alkanut inflaatio nosti matkan hinnan lopulta 1500 ruplaan. Tällä hetkellä matkan hinta on 20 ruplaa.
• Valokuvaus on Pietarin metrossa kiellettyä. Tätä kylmän sodan aikaista kieltoa pidetään kuitenkin vanhentuneena ja valokuvaukseen puututaan nykyään melko harvoin.
• Pietarin metro oli vuoteen 1982, eli Helsingin metron valmistumiseen saakka, maailman pohjoisen metroverkko.
• Pietarin metrossa toimii neljän kännykkäoperaattorin verkot (Megafon, MTS, Beeline ja Tele2).
• Pietarissa on myös yksi käytöstä poistettu asema, Datshnoe. Asema avattiin vuonna 1966 ja se oli pitkään punaisen linjan eteläinen pääteasema. Kun punaisen linjan jatkoyhteys avattiin vuonna 1977, Datshnoe suljettiin tarpeettomana. Kyseessä oli Pietarin metron ainoa ulkoilma-asema. Asemasta on olemassa kuvaa, esimerkiksi elokuvassa Shag Navstretshu (Lenfilm, 1975). Nykyään vanhassa asemarakennuksessa toimii katsastuskonttori.