30.8.2007

НУЖНА НАША ПОДДЕРЖКА! - TUKEAMME TARVITAAN!







Уважаемые коллеги по блогу и его читатели!
Hyvät blogi-kollegat ja blogin lukijat!

За последнее время популярность газеты «Спектр НЕДЕЛИ» возросла.
Газета выходит еженедельно и в срок, а также несет в себе необходимую свежую информацию о происходящем в Финляндии.

Spektr NEDELI:n suosio on viime aikoina kasvanut. Lehti ilmestyy joka viikko pysyen aikataulussa. Se kertoo Suomen tapahtumista tuoreeltaan.

Но количество подписчиков на данное единственное русскоязычное издание остается на прежнем уровне. Это означает, что если данная газета не найдет достаточное количество новых подписчиков, деятельность будет приостановлена на неопределенный срок.

Kuitenkin lehden tilaajien määrä on juuttunut lähes paikoilleen. Ellei lehti löydä riittävästi uusia tilaajia, sen julkaiseminen joudutaan pysäyttämään epämääräiseksi ajaksi.

В связи с создавшейся в настоящее время трудной экономической ситуацией с еженедельником «Спектр НЕДЕЛИ» просим Вас помочь в вопросе увеличения подписной базы газеты.

Viikkolehti Spektr NEDELI:n nykyisessä vaikeassa taloudellisessa tilanteessa pyydämme Teidän apuanne lehden tilaajakannan laajentamisessa.

Если возможно, обратитесь к членам Вашей организации или друзьям и знакомым, живущим в Финляндии, с просьбой подписаться здесь на газетy «Спектр НЕДЕЛИ».

Pyydämme Teitä mahdollisuuksienne mukaan kääntymään Suomessa asuvien järjestöjenne jäsenten tai ystävienne ja tuttavienne puoleen ja ehdottamaan heille Spektr NEDELI:n tilaamista tästä.

Цены на подписку:

Tilaushinnat:

Годовая: 60 евро/Vuosi: 60 euroa
Постоянная: 56 евро/год/Jatkuva tilaus: 56 euroa vuosi
6 мес.: 36 евро/6 kk: 36 euroa
3 мес.: 22 евро/3 kk: 22 euroa


С уважением,
Рейо Никкиля
волонтер газеты «Спектр НЕДЕЛИ»

Kunnioittavasti
Reijo Nikkilä
vapaaehtoinen Spektr NEDELI:n avustaja

29.8.2007

Sosiolingvistisiä havaintoja ja havaintojen haasteita


Venäjän kielen käyttötavat eli diskurssit - akateemista ikimuotitermiä käyttäen – ovat kokeneet melkoisen muutoksen sitten Neuvostoliiton romahduksen. Tämä ei sinänsä ole yllättävää kun pidetään mielessä kielen sosiaalinen ymmärrys; kieli elää suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, ja päinvastoin, yhteiskunta ”elää” suhteessa kieleen. Molempien muuttuessa myös niiden osaset muuttuvat ja tästä dialektiikasta kieli elää. Tämä aika itsestään selvältä tuntuva ajatus ei itse asiassa ole kovin vanha. Vasta niin sanotun kielellisen käänteen kautta, 1950-luvulta ja erityisesti 1960-luvulta alkaen, lännessä alettiin humanististen ja yhteiskuntatieteiden piirissä havahtua kielen mahtaviin, sanoisinko ”perkeleellisiin” ulottuvuuksiin arvojen, identiteettien ja ideologioiden olemuksessa. Sosiolingvistille tai kielisosiologille kielen ja arvojen suhde ei tarkoita ainoastaan kieliopilla ja kielen resursseilla rakennettua maailmaa, vaan myös kieliyhteisössä lymyäviä asenteita suhteessa kieleen, ja vielä tarkemmin, ”tiettyyn kieleen”.


Mutta mitä on tämä tietty kieli? Vastauksia kannattaa etsiä lehtien mielipidepalstoilta, esimerkiksi viime perjantain Helsingin Sanomista (24.8), jossa filosofian maisteri Erkki J. Ertola kirjoitti otsikolla ”Äidinkieli ei saa rappeutua”. Ertola toteaa muun muassa seuraavaa:

”Tavallisen kielenkäyttäjän korvaa särkee esimerkiksi yhä karmeammaksi yleistyvä komparatiivin ja superlatiivin sekoittaminen, joka tuntuu tarttuneen jopa johtaviin urheiluselostajiin ja huippukolumnisteihin.”

Ertolan vyörytys edustaa kielipurismia puhtaimmillaan, jossa kannetaan huolta kielenkäytön köyhtymisestä ja rahvaanomaistumisesta, sekä ihmetellään sitä, miksi kukaan (lähinnä äidinkielenopettajat) ei tee asialle mitään. Kielisosiologille Ertolan kaltaiset puuskat ovat yhtäältä namupaloja, jotka paljastavat kiinnostavia elementtejä kielenkäytön, identiteettien ja arvojen suhteista. Toisaalta tällaiset näkemykset herättävät huolta, sillä niiden vakiintuessa osaksi laajempaa kasvatusideologiaa globalisoituvassa maailmassa, ne toimivat merkittävänä ”intellektuaalisen” nationalismin ylläpitäjänä, jossa kategorisoidaan kieli ja kulttuuri ”oikeaan” ja ”väärään.” Ei ole vaikea ennustaa ketkä Ertolan laajemmassa otannassa edustavat ”väärää” kieltä: erilaiset vähemmistöt aksentteineen ja sosiolekteineen.

Tässä vaiheessa lukijat, joilla on tuntumaa ”perinteisestä” venäläisestä kielenopetuksesta kommentteineen ”russkie ne tak govorjat” tai ”u nas tak ne govorjat”, saattavat hyvinkin löytää yhtymäkohtia oikean (V)enäjän ja Ertolan välillä. Eikä tämä ole ollenkaan kaukaa haettu assosiaatio. Annetaanpa näyte melkoisen vaikutusvaltaiselta kieli-ihmiseltä, Pietarin valtionyliopiston rehtorilta, Jedinaja Rossija-puolueen ehdokkaalta ja lingvistiltä, Ljudmila Verbitskajalta. Katkelma hänen haastattelusta Peterburgskij Dnevnik-lehdestä viime maaliskuulta (12.3.):

Нужна цензура? Да, считает Вербитская, нужны какие-то разумные ограничения, чтобы остановить поток пошлости. Нужна активная пропаганда ценностей русского литературного языка. Особенно важно это в Петербурге, городе великих культурных традиции. У нас и речь более интеллигентная, чем в Москве.

Kuvaavaa, että Verbitskajan, Putinin politiikan aktiivisen tukijan, haastattelu on otsikoitu hänen määritelmällään ”Jazyk – vopros natsionalnyj bezopasnosti”. Sekurokratiastahan on Putinin politiikan osalta puhuttu, ja miksi ei turvallisuuden analogiaa voisi ämpätä myös kieleen. Herää vain kysymys, kenelle on suunnattu parhaillaan vietettävä venäjän kielen vuosi? Mielestäni Verbitskajan purismin valossa lähinnä venäjänkielisille kansallismielisen eetoksen kulttuurisena lippulaivana, mutta ei niille, jotka takellellen yrittävät päästä sisään venäläiseen semiosfääriin - omista lähtökohdistaan kohdekulttuuria kunnioittaen, ottamalla asiakseen opetella kohdekieli. Ja tämähän ei ole kitkaton prosessi. Eikö juuri kommunikaation variaatiot ole kielen rikkaus, kirosanoineen ja ”ei-normatiivisine” ilmaisuineen ja ”väärine” sanapainoineen? Tässä(kin) suhteessa Venäjä on hyvää vauhtia erkanemassa moderneista kielenopetuksen ja tutkimuksen virtauksista. Ei ole olemassa mitään ”oikeaa” kieltä ja kielioppia, vaan sosiaalisesti ja historiallisesti ja ideologisesti rakennettuja ja ylläpidettyjä merkityssysteemejä, jotka vääjäämättömästi muuttuvat, halusi Ertola ja Verbitskaja hengenheimolaisineen sitä tai ei. Kieliopit palvelevat kielenopetusta, mutta niiden ei pitäisi kahlita tai määritellä yksilöllistä identiteettiä. Jälkimmäisessä tapauksessa ne palvelevat puhtaasti valtaa ja olemassa olevia auktoriteetteja.

Kielen normit määrittyvät sosiaalisessa kanssakäymisessä, jonka ensisijainen ehto kommunikaation ymmärrettävyys: jos et tule ymmärretyksi, et pääse osaksi yhteisöä, kuin et myös siinäkään tapauksessa, jos et hallitse kulloisenkin yhteisön diskursseja. Juuri diskurssien hallinta on keskeisin kannustin opettelemaan ”parempaa” kieltä enemmän kuin jonkun kieliauktoriteetin moraalipaniikki. Joissain tapauksissa se voi olla kulloinenkin normatiivinen kieli, toisissa tapauksissa esoteerinen slangi. Ja kysymyshän ei ole siitä, etteikö Venäjältä löytyisi luovan kommunikaation ja edistyksellisyyden perinteitä. Jo runsaat kolmekymmentä vuotta ennen lännessä alkaneita sosiaalisen konstruktionismin askeleita Valentin Vološinovin (tai Mihail Bahtinin) kirjoittama ”Kielen dialogisuus” (Marksizm i filosofija jazyka, 1929) määritteli pitkälle ne perusteet, joilla nykyinen diskurssi-käsite tunnetaan: kielenkäytön, merkkimateriaalin ja näiden kulloisenkin käyttöympäristön eli kontekstin välinen dynamiikka. Venäjän kielen vuotta voisikin hyvällä syyllä juhlia Majakovskin futurismin hengessä Bahtinin ja Vološinovin luovalla karnevaalisuudella höystettynä …vallan vaihtoa odotellessa.

28.8.2007

Do vstretshi Cristian,maestro y amigo – näkemiin Cristian, maestro ja ystävä!

Photo by Reijo Nikkilä
Helsinki 25.08.2007

Photo by Reijo Nikkilä
Kabul tammikuu 1980, Cristian Valdes vaaleassa paidassa kameran ja jalustan takana.
Klikkaa kuvat suuremmiksi!


Viime viikolla yksi maailman parhaista uutis- ja dokumenttikuvaajista kävi ”jäähyväismatkalla” Helsingissä tapaamassa lukuisia suomalaisia työtovereitaan ja ystäviään.

Valokuvausta Chilessä jo ammatikseen vuoden verran harrastanut Cristian Valdes Pascal s. 1947, tuli Moskovaan valtioiden välisellä stipendillä opiskelemaan v. 1968, kristillisdemokraatti Eduardo Frei Montalvan hallituksen solmittua diplomaattisuhteet Neuvostoliiton kanssa.

Opetus elokuvakorkeakoulu VGIK:issä oli Cristianin mielestä erittäin hyvää. Perinteistä ja klassista, mutta vankkaa. Kokeiluihin ja uusien muotojen etsimiseen se ei antanut mahdollisuuksia, mutta ”graniittisen” ammattipohjan sieltä sai, Cristian muistelee nyt. Hänen kuuluisa opettajansa Leonid Kosmatov ei jo ikänsä takia (1900-1997) sekaantunut paljon oppilaiden asioihin, vaan antoi heille täyden vapauden kuvata miten vain halusivat.

Suomen Yleisradion Moskovan toimiston kuvaajaksi minä värväsin Cristianin MGU:n zhurfakista (Moskovan yliopiston journalistisesta tiedekunnasta), jossa hän oli vakinaisessa työssä ennen kaikkea diplomitöiden kuvaajana. Saman fakulteetin Ria Karhilan kanssa he tekivät jo klassikoksi kutsutun dokumentin Tbilisin festivaalilta v. 1980. Siinä esiintyivät ensimmäistä kertaa ammattilaisten kuvaamina mm. Akvarium ja Masina Vremeni. Pari päivää sitten löysin yllättäen YouTubesta kahdeksan minuuttia pitkän fragmentin tästä dokumentista, mistä lieneekin sinne joutunut. Vaikka kuvan piraattilaatu on tosi huonoa, senkin kuvauksesta hahmottuvat mestarin otteet.

Yli kymmenen vuoden ajan Cristian kuvasi Yleisradiolle Neuvostoliitossa enemmän kuin kukaan muu kuvaaja koskaan on kuvannut. Normaalien uutisjuttujen lisäksi me kirjeenvaihtajat teimme hänen kanssaan myös runsaasti reportaasimatkoja ympäri Neuvostoliittoa ja vähän kauemmaksi.

Afganistanissa olimme Cristianin kanssa ensimmäisen kerran niin pian kuin sinne pääsi eli kymmenisen päivää sen jälkeen kun neuvostojoukot tunkeutuivat sinne joulukuun lopussa 1979.

Mongoliassa teimme Hannu Linnainmaan suhteilla kaikkien aikojen ensimmäisen läntisen dokumenttifilmin .

Monet meidän yhteisistä tv-dokumenteistamme olivat ”ensimmäistä kertaa”-tapauksia. Esim. Venäjän tuhatvuotinen kirkko ja Luostarielämää Neuvostoliitossa olivat sellaisia; jälkimmäisessä Cristian kuvasi hienosti pelkässä kynttilän valossa munkiksi vihkimisrituaalin, jota ei ennen eikä jälkeenkäänpäin kukaan ole päässyt kuvaamaan. Cristian on valaistuksen taituri.


Perestroikan tultua kuvasimme usein ainoana kuvausryhmänä Cristianin kanssa monet tapahtumat, jotka liittyivät maanalaisen kultuurin nousuun maan päälle. Paitsi kuvaajan lahjat Cristianin erinomainen venäjänkielen taito, laaja lukeneisuus ja taiteen tuntemus tekivät kuvaustilanteista kaikille osapuolille miellyttäviä. Konsertteja, teatteria ja erilaisia happeningejä kuvatessaan Cristian liikkui kameroineen niin huomaamattomasti ja sulavasti, että usein tuntui siltä kuin hän olisi ollut osa kulloisestakin kulttuuritapahtumasta.

Kirjeevaihtajista Yrjö Länsipuro matkusteli myös laajasti Cristianin kanssa, samoin Hannu Vilpponen ja useat muut. Tuloksena oli mm. laaja tv-sarja neuvostoenergiasta.

Sana chileläismestarin osaamisesta levisi pian Suomeenkin ja yhä useammat ohjaajat halusivat työskennellä hänen kanssaan. Mm. Kirsti Tulonen-Seppänen teki Cristianin kanssa kolmiosaisen tv-dokumentin ekaluokkalaisista eri puolilla Neuvostoliittoa, Petroskoissa, Moskovassa ja Armeniassa.

Ohjaajat Vesa Toijonen ja Pentti Riuttu ovat kuvanneet hänen kanssaan Latinalaisessa Amerikassa.

Vuonna 1990 Cristian teki myös kaksi omaa dokumenttia Yleisradiolle Chilestä: El mar en peligro – Meri Vaarassa , katoavasta kalastajakunnasta teollisen kalastuksen ahdingossa ja El lucero del desierto= Kointähti erämaassa ,uskonnollisesta juhlasta Pohjois-Chilessä.

90-luvun alussa Cristian muutti perheineen Pariisiin ( hänellä on kolme venäläis-chileläistä, nyt jo aikuistunutta tytärtä, joista vanhin asuu Moskovassa, nuorimmat Pariisissa). Viimeiset 15 vuotta hän työskenteli Espanjan television Pariisin-kuvaajana, josta tehtävästä hän jäi juuri eläkkeelle ja muuttaa lokakuussa kokonaan Chileen 39 vuoden poissaolon jälkeen. – Chile ja minä olemme tässä ajassa muuttuneet kovasti, edessä on uudelleen tutustuminen, josta tullee kiireetöntä, verkkaista. 60-vuotias nuorukainen ei kuitenkaan aio töitä lopettaa. Hän on ostanut mukaansa viimeistä huutoa olevat kuvaus-, äänitys- ja leikkauskalustot, joilla takuulla syntyy laatutavaraa niin Chileen, Suomeen kuin muuallekin.

Kiitos Cristian kaikista yhdeksästä yhteisestä vuodesta Moskovassa ja senkin jälkeisestä ystävyydestä – ja espanjankieleni ruostumisen ehkäisemisestä!

Reijo Nikkilä 27.08.2007
Artikkeli on suomenkielinen versio tällä viikolla Spektr Nedelissä ilmestyvästä venäjänkielisestä jutusta.

Edit 28.08.2007: Cristian sanoo harrastuksekseen valokuvaamisen. Tämän ”harrastelijan” valokuvanäyttelyjä on ollut viime vuosina mm. Ruotsissa, Alankomaissa, Ranskassa, Espanjassa, Chilessä…

Tarkoitukseni oli aluperin tehdä Spektr Nedeliin Cristianin haastattelu, mutta viimeisenä ”jäähyväisiltana” viime lauantaina Joen ja Jaanan luona sovimme Cristianin kanssa, että meilaan joitakin kysymyksiä hänelle Pariisiin, joihin hän sitten vastaa heti Suomesta palattuaan. Niin hän tekikin, mutta Elisan silppuri, josta maksan euron kuukaudessa, oli luokitellut Cristianin meilin spamiksi. Huomasin tämän vasta sitten, kun olin joutunut juttuni jo tekemään. Lehden ollessa jo menossa kiinni ehdin saada mukaan vain muutamia kohtia Cristianin vastauksista.
Pannaan tähän nyt kuitenkin espanjaa ymmärtävien palveluna sekä kysymyksiäni että Cristianin vastauksia.
RN:
- como rebiste una idea de viajar a estudiar a la URSSS?
- que tal fue la ensenanza en VGIK?
- quien fue el “master” tuyo?
- habian muchos extranjeros aquel entonces en VGIK?
- problemas en VGIK?
- Como te sentiste en Rusia? Que era bueno y que mal?
- Que te significan los anos en Moscu?
- Finlandia y finlandeses en tu vida?
- Tus propias peliculas documentales sobre Chile? Como se llamaron y cuando los filmaste?
- Tus exposiciones de foto, cuando, donde? Tus temas de foto?
- Tu regreso a Chile despues de 39 anos, No te parece que podrias ser “extranjero” alla?
- Planes del futuro?


CV:
- Mi viaje a la URSS resultò de que a fines de los
60 (llegué en 1968) se establecieron relaciones
diplomàticas entre Chile y la URSS con el gobierno
demòcrata cristiando de Eduardo Frei Montalva y
existìa la posibilidad de obtener becas. Yo querìa
estudiar cine y los estudios en la URSS eran gratis,
ademàs de que la escuela de cine era famosa y tenìa
mucho prestigio. Lo principal para mì era estudiar
cine, secundariamente, también existìa un interés de
conocer y vivir en un paìs socialista y conoczer esa
realidad.

- La ensenanza en el VGIK me pareciò muy buena; una
ensenanza tradicional y clàsica pero muy sòlida, sin
muchas posibilidades para experimentar y buscar nuevas
formas pero me entregò una base profesional muy
granìtica.
Mi profesor fue Leonid Kosmatov, un director de
fotografìa muy famoso del cine soviético de
postguerra. Cuando era profesor ya tenìa como 70 anos
asì que no era mucho lo que se metìa en nuestros
asuntos pero sì nos daba absoluta libertad para filmar
como quisiéramos.
Habìan muchos extranjeros; la inmensa mayorìa eran de
paìses subdesarrollados, del llamado "Tercer Mundo"
(cuàl es el "Primero" y el "Segundo"??).
Yo nunca tuve prtoblemas de creaciòn en el VGIK, es
verdad que mi trabajo es considerado un trabajo màs
técnico que el del realizador. Los realizadores
sufrìan màs de la censura. Por ejemplo, un amigo
brasileno con el cual yo filmé mucho tenìa constantes
problemas con su profesor porque todo lo que
filmàbamos estaba en el estilo del "realismo
fantàstico", muy en boga en ese tiempo en el arte
latinoamericano y el pprofesor no lo toleraba.
Rusia para mì durante mucho tiempo fue mi segunda
patria porque llegué a los 21 anos y vivì ahì hasta
los 42 anos, o sea una etapa importante y clave en mi
vida. Ahora, después de haber partido hace casi 20
anos de Rusia y vivir en Francia, creo que mi patria
està en muchas partes pero mis raìces y mi identidad
solo en Chile y por eso regreso a la cuna de mi
infancia, al vientre de mi madre. Se cierra el cìrculo
y comienza una nueva etapa de mi vida. No creo que
nunca seré un extranjero en Chile porque los còdigos
son los mismos, lo que sì creo es que necesitaré de un
perìodo de adaptaciòn, que espero no sea muy largo,
para integrarme. Después de tanto tiempo de ausencia
(39 anos)Chile y yo hemos cambiado diferentemente y
nos tenemos que reconocer. Y eso es un proceso
paulatino, el Chile de ahora, el verdadero, lo tengo
que absorver; es como una transfusiòn de esa realidad.

- He trabajado 10 anos para YLE como camarògrafo en
Moscù y después en Parìs. Mis mejores amigos estàn en
Finlandia. Mi relaciòn con Finlandia es emocional y
afectiva. Quiero mucho a Finlandia y a los
finlandeses. Nunca he vivido en Finlandia pero lo he
visitado muchas veces y siempre me sorprende la
nobleza y la lealtad de su gente.

- Mis pelìculas documentales sobre Chile son: "El
mmar en peligro"
sobre la pesca artesanal en Chile y
su acelerada desapariciòn debido a la pesca industrial
indiscriminada y "El lucero del desierto" sobre una
fiesta religiosa en el norte de Chile. Ambas pelìculas
las filmé en 1990.
He realizado expos de fotos en muchas partes:
Finlandia, Suecia, Holanda, Francia, Chile, etc. Mis
temas son: la naturaleza, fotos formales de
composiciòn y luz y fotos documentales.

- Mis planes son seguir haciendo lo ùnico que sé
hacer bien: imàgenes. Y seguiré haciendo video y
fotografìa (mi hobby). No tengo prisa, todo se irà
organizando y concretizando. No hay que forzar el
destino porque màs importante que el destino es el
azar.


Spektr NEDELI 31.08.2007. Perevod s finskogo Polina Kopylova.

нажмите на изображениe для увеличения картинки! Klikkaa kuvaa suuremmaksi!

25.8.2007

Venäläisten yleisimmät sukunimet

Palasin lopultakin loma-/folkloorinkeruumatkaltani ja rupean tästä lähtien pikkuhiljaa tihuttamaan mielenkiintoisia juttuja julkisuuteen.

Löysin mummon vintiltä varsinaisen aarteen: kasapäin kahden viime vuoden aikaisia lehtiä. Pensioner -lehdessä (1.11.2005) oli luettelo 250 yleisimmästä venäläisestä sukunimestä. Tulokset saatiin aikaan tutkimalla 15 tuhannen ihmisen sukunimet viidestä eri läänistä. Eli valtion asukasluvun huomioon ottaen melkein kuin pisara meressä, mutta olkoon tulokset suuntaa-antavia. Säästän sormiani (ja teidän hermojanne) ja esittelen vain muutaman. Kärkikymmenikkö:

1. Smirnov
2. Ivanov
3. Kuznetsov
4. Popov
5. Sokolov
6. Lebedev
7. Kozlov
8. Novikov
9. Morozov
10. Petrov

Suurin yllätys oli Ivanovien jääminen kakkosiksi, mutta toistan, että koko valtion mittakaavassahan tilanne voi olla toinen. Mielenkiintoinen piirre yleisimmissä venäläisissä sukunimissä on se, että osa niistä liittyy eläimiin: sokol tarkoittaa haukkaa, lebed joutsenta ja kozel vuohipukkia. Eläimiä löytyy lisääkin, mm. 11. Volkov - susi, 12. Solovjev - satakieli, 14. Zaitsev - jänis, 20. Vorobjev - varpunen, 37. Baranov - lammas. Suomessa taas vallitseva aihe sukunimissä on luonto: Virtanen, Nieminen, Mäkinen, Koskinen, Järvinen, Niemi...

Venäjällä suurin osa sukunimistä tulee suvun miespuolisen alullepanijan etunimestä: Ivanov, Petrov, Pavlov, Fedorov, Makarov, Andrejev...

Takaisin listan puolelle. Mitä maailmalla kuuluja sukunimiä listasta löytyy? 15. Pavlov (nobelisti- koirankesyttäjä), 21. Fedorov, 22. Mihailov, 24. Tarasov, 31. Kovalev, 171. Haritonov, 174. Larionov, (henkilöt liittyvät jääkiekkoiluun), 44. Romanov (keisarisuku), 52. Medvedev (poliitikko), 60. Zhukov (sotasankari), 101. Karpov (shakinpelaaja), 142. Zhdanov (erityisesti suomalaisille tuttu), 158. Gorbatshev, 163. Kalashnikov (!), 212. Sharapov(a).

Ja tietenkin Jakovlev, joka löytyy niinkin korkealla numerolla, kuin 41! Perää pitää Turov (250). Seliverstovista (244) en ole koskaan kuullutkaan, saati sellaista tavannut.

P.S. Jos joku haluaa välttämättä tietää lisää tästä listasta, niin ottakoon minuun yhteyttä sähköpostitse. Ja anteeksi mahdolliset ilmaisuvirheet, en ehtinyt vielä "suomentumaan" kunnolla (ei sotketa em. termiä "suomettumiseen"!).

22.8.2007

Venäjän lipun päivä










Tänään on naapurimaassamme vietetty Venäjän valtiolipun päivää. Venäjän Federaation nykyinen trikolori otettiin virallisesti käyttöön tasan kuusitoista vuotta sitten, elokuun 22. päivänä vuonna 1991. Trikolorin historia toki yltää paljon kauemmaksi…

Venäjän lipun historia nivoutuu maan sotalaivaston perustamiseen sen ja ensimmäisen sotalaivan, Orelin rakentamiseen. Orelin valmistuttua vuonna 1668, rakentamista valvonut hollantilainen insinööri ehdotti tuolloin maata hallinneelle tsaari Aleksei I:lle, että laiva olisi varustettava lipulla, kuten muissakin maissa on ollut tapana. Insinööri kertoi tsaarille vuonna 1630 virallisesti käyttöön otetusta Alankomaiden lipusta ja sen symboliikasta. Ensimmäisen version mukaan Venäjän lipun värit olisi otettu suoraan Alankomaiden lipusta, mutta toisen version mukaan värit otettiin sen aikaisesta Moskovan vaakunasta. Vaakunassa, jossa vallitsevina väreinä ovat punainen, valkoinen ja sininen, on kuvattu lohikäärmettä seivästävä Pyhä Yrjö.

Oli miten oli – trikolori otettiin ensimmäisen kerran käyttöön juuri Orel –sotalaivassa vuonna 1668. Lippu ei kuitenkaan vielä pariin vuosisataan saanut virallisen valtiolipun statusta.

Epävirallisen statuksen se sai toki jo Pietari Suuren aikana vuonna 1705, jolloin hallitsija määräsi ukaasillaan trikolorin Venäjän laivaston tunnukseksi. Aluksi lippua käyttivät sekä kauppa- että sotalaivasto, mutta vuonna 1712 Pietari määräsi merivoimille oman, nk. Andreejevin lipun. Kyseinen lippu, joka muuten muistuttaa etäisesti Suomen siniristilippua, on edelleen Venäjän merisotavoimien käytössä.

Trikolor sen sijaan jäi kauppalaivaston käyttöön, mutta saavutti sen verran suurta suosiota tavallisen kansan keskuudessa, että siitä tulikin pian Venäjän epävirallinen valtiolippu.

Vuonna 1858 Venäjän heraldisen kamarin johtaja, paroni Boris Kene huomautti Tsaari Aleksanteri II:lle, että Venäjän epävirallinen lippu, valko-sini-punainen trikolori, rikkoo saksalaisen heraldisen koulukunnan normeja, joiden mukaan valtion lipun värien tulisi noudattaa valtion vaakunan värimaailmaa. Trikolorin värit valkoinen, sininen ja punainen oli otettu Alankomaiden lipusta tai Moskovan vaakunasta, kun taas Venäjän imperiumin virallisen vaakunan värit olivat tuohon aikaan musta, keltainen ja valkoinen.

11. kesäkuuta vuonna 1858 tsaari Aleksanteri II antoi ukaasin, jonka myötä Venäjän imperiumin viralliseksi lipuksi tuli musta-kelta-valkoinen trikolori. Vaikka tästä lipusta tulikin Venäjän historian ensimmäinen virallinen valtiolippu, eivät kansalaiset ottaneet sitä omakseen, vaan valko-sini-punaista lippua käytettiin edelleen hyvin yleisesti.

Eräiden tietojen mukaan tsaari Aleksanteri III puolestaan antoi asetuksen, jonka myötä valko-sini-punainen trikolori palautettiin valtion viralliseksi lipuksi ja musta-kelta-valkoinen siirtyi Romanovien dynastian lipuksi. Erään toisen version mukaan tosin Aleksanteri III olisi virallistanut valko-sini-punaisen lipun ainoastaan kauppalaivaston käyttöön (kuten oli aiemmin tehnyt myös Pietari Suuri).

Epätietoisuudelle laittoi pisteen lopulta Venäjän viimeinen tsaari Nikolai II vuonna 1896, jolloin hän määräsi valko-sini-punaisen lipun Venäjän ainoaksi viralliseksi valtiolipuksi.

Vallankumouksen ja bolshevikkien valtaantulon myötä molemmat trikolorit poistuivat virallisesta käytöstä. Epävirallisesti niitä käytettiin jonkin verran, mm. toisessa maailmansodassa Natsi-Saksan puolella bolshevismia vastaan taistelleiden, venäläisistä sotilaista koottujen joukko-osastojen (Venäjän vapautusarmeija, ROA) tunnuksissa.

Valko-sini-punainen trikolori koki renessanssinsa Neuvostoliitossa 1980-luvun loppupuolella, jolloin siitä tuli erilaisten kommunismin- ja neuvostovastaisten liikkeiden tunnus.

22.8.1991 lipusta tuli uuden Venäjän virallinen valtiolippu. Lipun virallinen asema vahvistettiin Venäjän perustuslaissa 8.12.2000.

Lähde: Wikipedia

Puolueen ja rakkauden soturi by Veikko Huuska

Ehdotin ikaalislaiselle tutkijakollegalleni Veikko Huuskalle (tehnyt viimeksi laajan tutkimuksen suomalaisista Espanjan sisällissodassa ja Pärmin pataljoonan miehistä) seuraavan Hesarin keskustelupalstalle lähettämänsä jutun julkaisemisesta myös tässä blogissa.


Kimmo Rentola: Neuvostodiplomaatin loikkaus Helsingissä 1930.
Supo. 60 s.

Veli-Pekka Leppänen esitteli (HS 19.8.) kiitettävän tuoreeltaan Kimmo Rentolan uusimman tutkimuksen, neuvostoliittolaisen loikkarin Suren Erzinkjanin tapauksen. Mielenkiintoista saada kuvaus Suomeen suuntautuneesta loikkauksesta, kerran näinkin päin.

Tuntematta vielä tässä vaiheessa prof. Rentolan työtä lähemmin toteaisin tutkimuksen kohteesta, että siinäpä mies monena. Paitsi "puolueen ja rakkauden soturina" Erzinkjan ehti eri tavoin kunnostautua mm. liikemiehenä ja kirjailijana, hän julkaisi jopa kaukasialaisia kansansatuja. Hän kirjoitti kolmella peitenimellä: Imam Raguza, Arzen Azatiani ja Lorelli.

Viimemainitulla nimellä hän julkaisi jo 1934 Helsingissä teoksen "Kamo - Lenins och Stalins vän och landsman". Tämä Kamo (oik. Simon Archakovich Ter-Petrosjan,1882-1922) oli psykopaatti, joka Stalinin lähimpänä toverina raivasi tälle tietä röyhkeillä pankkiryöstöillä: hän ratsasti kuin cowboy paikalle ja putsasi pankkiholvit ruumiita laskematta.

Berliinissä hän sai puolen vuoden tuomion kun asunnostaan löytyi helvetinkone ja pakka dynamiittia. Liukkaana miehenä hän ei pitkään Saksassa viipynyt vaan karkasi, ja piipahtipa hän Suomessakin ryöstörahoineen. Arvelen, että teospitkältie perustuu miesten kaukaasialaiseen tuttavuuteen. Tuohon kirjaimelliseen "veriveljeyteen" kuului että Stalinin vetovoima Kamon sisareen Dzhavaira Khutulashviliin. Kenties joku täkäläinen vielä kokoaa tästä bolshevismin hurjimuksesta toiminnallisen yhteenvedon, suomalaisesta näkökulmasta.

Suomeen Erzenkjan tuli NL:n kaupalliseksi edustajaksi 1927 laajoin valtuuksin,mutta joutui Moskovan kanssa ristiriitoihin viimeistään 1930. Liittyy Suomen teollisuushistoriaan, että Erzenkjan kuului Hella Wuolijoen ohella v. 1929 perustettuun "Suomalainen Nafta Oy":n hallitukseen - kyseinen yritys oli sotien välisenä aikana ainut Neuvostoliiton osaomistama firmaSuomen kaupparekisterissä.

Kiihkeäveristen toverien, Wuolijoen ja Erzenkjanin välit tulehtuivat pian, ja E. oli tammikuussa 1930 vakuttanut, ettei W. enää saa kauppoja aikaan Neuvostoliittoon. Ihan näin ei käynyt, rouva W. pyysi vielä 1931 sisäasiainministeriöltä lupaa saada uittaa neuvostohallitukselta (Edvard Gyllingiltä Karjalasta) ostamansa 110.000 tukkia Suomeen, Suojärvellä sijainneelle sahalle, joka seisoi täkäläisen laman iskemänä. Osa näistä Karjalan hongista oli tarkoitettu Englantiin.

Veikko Huuska

Kaksi kuunteluvinkkiä

Venäjän kansalaisyhteiskuntakehitykseen laajasti perehtynyt toimittaja Airi Leppänen on taas tehnyt kiinnostavia radio-ohjelmia.

Tänään ja huomenna voi Yle ykköseltä kuunnella legendaarisen ihmisoikeusaktivisti Ljudmila Aleksejevan haastattelun (jos ohjelma tulee myöhemmin nettiin kuunneltavaksi, kuten otaksun, laitan tänne myös nettilinkin).

Radio Yle1 keskiviikkona 22.8.klo 11.40 ja torstaina 23.8. klo 18.00

EUROOPPALAISIA PUHEENVUOROJA

Airi Leppänen esittelee venäläisen ihmisoikeusliikkeen veteraanin Ljudmila Aleksejevan näkemyksiä.

Ljudmila Aleksejeva aloitti ihmisoikeusaktivistina Neuvostoliiton dissidenttiliikkeessä jo 1960-luvulla, ja oli vuonna 1976 perustamassa Moskova-Helsinki-ryhmää, jonka puheenjohtajana nykyisin toimii.

Venäjän demokratiakehityksen viimeaikaisista takaiskuista huolimatta Aleksejeva uskoo, että 15–20 vuoden kuluttua Venäjällä on vahva kansalaisyhteiskunta, jonka mielipiteitä myös valtaapitävien on pakko kuunnella.


Viimeviikkoinen Tiedepersoona-ohjelma, jossa Airi haastatteli hiljattain väitellyttä tutkija Suvi Salmenniemeä oli minusta aivan erityisen hyvä kokonaisuus. Salmenniemen kesäkuussa 2007 Helsingin yliopistossa tarkastettu väitöskirja Growing Flowers in the Frost: Civic Activity, Citizenship and Gender in Russia on ensimmäinen nyky-Venäjän kansalaisyhteiskuntakehitystä käsittelevä väitöstyö Suomessa. Salmenniemi kartoittaa tutkimuksessaan kansalaistoiminnan keskeisiä piirteitä ja Venäjän demokratiakehityksen ehtoja sekä analysoi kansalaistoiminnan sukupuolittuneita merkityksiä ja osallistumisen strategioita. Tarkemman analyysin kohteena tutkimuksessa on kaksi kansalaisjärjestöä - Naistutkimuskeskus ja terveydenhuollon ammattiliitto.

Kerätessään tutkimusaineistoaan Tverin kaupungissa vuosina 2001- 2005 Salmenniemi pääsi myös läheltä seuraamaan miten järjestöjen kehitysoptimismi vaihtui pessimismiin ja epävarmuuteen presidentti Putinin “ohjatun” demokratian tiukentuvassa otteessa.

Jos on yhtään kiinnostunut Venäjän kansalaisyhteiskuntakehityksestä ja alan tutkimuksesta, kannattaa kuunnella! Ohjelma löytyy Ylen Areena arkistosta täältä.

21.8.2007

Praha 21.8.1968 - Прага 21.8.1968


Spektr NEDELI 24.8.2007
Klikkaa teksti ja kuva suuremmaksi!
Hажмите на изображениe для увеличения текста и картинки!











Photo by Reijo Nikkilä




Silminnäkijäkertomukseni alku Tammen Huutomerkki!-kirjan avaajana syyskuussa 1968.

Klikkaa kuvat suuremmiksi!


( Seuraava juttu ilmestyy venäjäksi Spektr NEDELI-lehdessä Fotoistoria-sivulla myöhemmin tällä viikolla. Tänne blogiin työstän sen suomeksi juuri tänä yönä, jolloin on kulunut täsmälleen 39 vuotta tuosta ikimuistettavasta yöstä. Kuvat tässä postauksessa ovat minun ottamiani lukuun ottamatta ensimmäistä. Se on pysäytetty kuva haastattelusta, jonka Esko Lumikero teki illansuussa 24. elokuuta 1968 päästyäni juuri Itävallan puolelle miehitetystä Tšekkoslovakiasta ).

39 vuotta ei ole ”pyöreita vuosia”. Minun elämässäni Prahan miehityksen päivämäärä on kuitenkin joka vuosi tosipyöreä. Vuosikymmenestä toiseen se pyörii mielessä pitkin vuotta, ja päivämäärän lähestyessä alan hermostua ja lopulta olen kuin tulisilla hiilillä. Toissapäivänä, sunnuntaina 19.8. purin hermostustani mökillä raatamalla kuntooni nähden itseni melkein henkihieveriin: kaadoin bensamoottorisahalla pystyyn kuivuneita mäntyjä, pilkoin ne pölleiksi, hakkasin saunapuiksi ja latasin valtavaksi pinoksi saunan seunustalle kuivumaan, keräsin litroittain mustikoista ja vähän sieniä, kantarelleja, tatteja niitä oli toisen, mutta ei vielä viimeisen aallon (toivottavasti se tänäkin vuonna vielä tulee) jäljiltä enää rippeitä, lämmitin saunan, otin tavallista kovemmat löylyt ja kävin uimassa vuodenaikaan nähden harvinaisen lämpimässä vedessä – mittaamatta ehkä + 23 C.

Uimavedet Suomessa olivat elokuun lopulla 39 vuotta sitten vieläkin lämpimämmät. Palasin miehitetystä Prahasta sunnuntaina 25.8.1968. Seurasin miehitystä sen alkutunneista lähtien neljänteen miehityspäivään asti; tuolloin pohjoismaiset suurlähetystöt evakuoivat kaikki kansalaisensa, jotka se pystyi tavoittamaan, tilausbussilla Itävaltaan.

Olin tuolloin 28-vuotias aktiivinen vasemmistolainen. Suomen kommunistiseen puolueeseen olin liittynyt jo 19-vuotiaana, mutta olin varsin tyytymätön sen mielestäni lepsuun toimintaan kansainvälisissä asioissa. Niinpä aloitteen kolmannen maailman solidaarisuustoiminnassa olikin jo vuonna 1967 ottanut uusvasemmistolainen nuoriso, joka etsi kuumeisesti järjestäytymismuotoja. Eniten vastustimme Yhdysvaltain imperialismia, varsinkin Vietnamin-sotaa. Mutta myös Neuvostoliiton kansainväliseen toimintaan olimme tyytymättömiä. Mielestämme se ei avustanut tarpeeksi Pohjois-Vietnamia ja Etelä-Vietnamin sissiliikettä FNL:ää. Perustimme Suomeen FNL-komiteoita. Suomi-Kuuba-seurassa toimimme ahkerasti tietäen hyvin Kuuban ajautuneen ideologisiin erimielisyyksiin Neuvostoliiton kanssa. Tuimme voimakkaasti myös Tšekkoslovakian uudistusprosessia, Prahan kevääksi kutsuttua ”ihmiskasvoista sosialismia”.

Siksi järkytyksemme oli valtava, kun Neuvostoliitto ja neljä sen liittolaista miehittivät Tšekkoslovakian elokuussa 1968. Neuvostoliiton suurlähetystön edustalla Tehtaankadulla oli tuolloin tuhansia raivoisia, etupäässä nuoria mielenosoittajia.

Minä oli tapahtumien keskipisteessä paikan päällä Prahassa. Olin juuri osallistunut 6. slavistien maailmankongressiin ja jäänyt sen jälkeen tšekin kielen jatkokurssille kesäyliopistoon. Kuvasin aamuyön tunneista lähtien mustavalkoisia ja diakuvia ja selostin samalla kaikkea mitä näin ja koin kotimagnetofonille, jota raahasin mukanani joka paikkaan.

Ensimmäisenä miehistysyönä venäläisiä kuljetuskoneita laskeutui tiheään tahtiin, minuutin väliajoin sisällään panssareita, BTR:iä (panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja) miehistöineen öisen pimeään Prahaan, Ruzinyn lentokentälle. Tunnelma oli sanoin kuvaamattoman pelottava, kafkamainen. Aamun sarastaessa tulivat tiedot ensimmäisistä uhreista, heidän verestään tahriintuneet Tšekkoslovakian liput liehuivat mielenosoittajien autoissa. Ehdin juosten italialaisen ystävättäreni Marta Angheràn kanssa joka puolelle: taltioin ensimmäisten panssarien tulon Prahan pääkadulle Václavské náměstílle, kuuden panssarivaunun polttamisen Prahan radiotalon lähellä, olympiavoittaja Emil Zátopekin puhumassa suurmielenosoituksessa Pyhän Václavin patsaalla…

Minulle nuorelle vasemmistoidealistille Tšekkoslovakian miehitys oli kuin maailmanloppu. Venäjää taitavana vaadin naivisti vastausta neuvostoliittolaisilta sotilailta ja upseereilta. Kuinka Neuvostoliitto ja neljä muuta sosialistista maata voivat hyökätä kymmenien ja taas kymmenien divisioonien voimin sosialistisen, slaavilaisen veljesmaan kimppuun?

Suomeen palattuani sanoin itseni heti irti uutistoimisto TASS:ista, jossa ehdin olla tasan kaksi vuotta kääntäjä-toimittajana. Objektiivisestikin ottaen olin tuona syksynä 1968 yksi Suomen ”neuvostovastaisimmista” henkilöistä. Minulla oli suuri valokuvanäyttely Vanhalla ylioppilastalolla, kiersin eri puolilla Suomea puhumassa nuorille Prahassa kokemastani, kirjoitin artikkeleita lehtiin ja pikavauhtia käänsin kustantamo Gummerukselle slovakkikirjailija Ladislav Mňačkon 259-sivuisen kirjan Siedma noc = Seitsemäs yö Bratislavan miehityksestä. Se ilmestyi jo marraskuun alussa eli vain pari kuukautta miehityksen alkamisesta.
Mutta vielä nopeampi, maailmanennätysvauhtia, oli aikataulu kustantamo Tammen kirjalla Praha 21.8.1968, jonka ensimmäinen luku on minun silminnäkijäkertomukseni ensimmäisistä miehityspäivistä.
Kuuluisaksi tulleen Huutomerkki-sarjan ensimmäinen kirja ilmestyi vain kolme viikkoa miehityksen alettua.

Ymmärrettävästi minusta tuli persona non grata Neuvostoliitossa. Neljään vuoteen en saanut minkäänlaista viisumia, en edes vuoden 1970 heinäkuussa seuraamaan tv-uutisille presidentti Kekkosen virallista vierailua. Kun minut vuoden 1974 lopulla Yleisradio aikoi lähettää Moskovaan kirjeenvaihtajakseen, ilmoitettiin, etten saa akkreditointia. Se irtosi vasta muutama vuosi myöhemmin.
Reijo Nikkilä 21.08.2007

Päiväkirjamerkintöjäni elo-lokakuulta 1968, julkaistu v. 2003 Lehtiset-lehdessä:

21.08.68
aamuyöstä aloin kuvata alkeellisella Minoltallani ja äänittää lähes yhtä alkeellisella Nationalillani neuvostojoukkojen vyörymistä Prahaan.[Sain kuvat ja äänen synkatuksi vasta 30 vuotta myöhemmin puolen tunnin dokumentiksi Praha 21.8.1968.]

24.08.1968 Yleisradion kuvausryhmä ja muutama toimittaja olivat bussiamme vastassa Itävallan rajalla. Esko Lumikero haastatteli, ja kun hän ja hänen päällikkönsä Ralf Friberg näkivät Wieniin perustamassaan Praha-tukikohdassaan materiaalipaljouteni, lähettivät he minut Yleisradion laskuun seuraavana aamuna Finnairilla Suomeen. Illan tv-uutisissa ajettiin haastatteluni ulos ja sen jälkeen esitti suorassa lähetyksessä Juhani Lindström minulle varmuuden vuoksi samat kysymykset kuin Lumikerokin.
Myin Yleisradion kuva-arkistoon sata mustavalkoista kuvaa.

26.08.1968
Pääsin mukaan Jaakko Okkerin vetämään maailmanennätysprojektiin. Vain kolme viikkoa miehityksen alkamisesta ilmestyi Praha 21.8.1968, Tammen maineikkaan Huutomerkki-sarjan aloituskirja, johon kirjoitin avausjutun, silminnäkijäkertomuksen. Aivan erityisesti Tehtaankadulla närkästyttiin kolmantena miehityspäivänä Prahan kaduilta sieppaamaani iskulauseeseen: "venäläinen ja kala ovat samanlaisia, alkavat haista kolmantena päivänä".[ edit 21.08.2007 jälkiviisaasti tänään voin sanoa, että parempi olisi ollut jättää kertomatta näin loukkaava iskulause, vaikka se varmaan tuolloin piti paikkansa, sillä eihän jo useita vuorokausia panssareissa Prahan kesässä istuneet vieraat enää hyvälle voineet tuoksua ].

27.08.1968
Aloimme Jäniksen Jussin kanssa rakentaa Praha-näyttelyä. Jussi ryhtyi tekemään negatiiveista fotostaatteja . Näyttely, joka oli ensin esillä Vanhalla ylioppilastalolla, kiersi sitten eri puolilla Suomea, Porissa, Oulussa, Tampereella ja ainakin keväällä 1968 perustetun Supo-failini mukaan myös Lahdessa, Jukossa. Kaikissa paikoissa kävin myös puhumassa kiihkeän neuvostovastaisesti. Vanhalla näyttelyn avaaminen ajoitettiin YT:n Praha-kabareen ensi-iltaan. Olin mukana ns. asiantuntijana kabareen teossa ja kolme YT-läistä, Maarit Koskiluoma, Tytti Oittinen ja Lauri Sipari spiikkasivat fotostaattieni vahvistuksena pyörineen Praha-diashowni.

31.08.1968
Sanoin itseni irti/minut irtisanottiin uutistoimisto TASSista. Stalinin ajan vainot Tukholmassa yhdessä Aleksandra Kollontain kanssa työskentelemällä välttänyt venäjänjuutalainen päällikköni Mihail Kosov oli hyvin ymmärtäväinen toisin kuin muut silloin ja seuraavina vuosina tapaamani neuvostokollegat.
Päivälleen kaksi vuotta olin saanut kansandemokraattisen Yleisen lehtimiesliiton tariffien mukaista palkkaa, josta olin kuitenkin maksanut vain symbolista veroa. Samalla menetin myös toisenkin edun, verottomat viinat.


13.09.1968
Matkustin Maria Sampon, ykkösluokan Neuvostoliiton matkoja (sellainen kategoria oli todella olemassa) vetäneen oppaan minissä Leningradiin tapaamaan italialaista vallankumouksellista Marta Angheràa, jonka kanssa olin yhdessä kokenut miehitystä edeltäneet kiihkeät viikot ja itse miehityksen Prahassa. Marta oli työmatkalla Moskovassa, josta hän poikkesi pariksi päiväksi Leningradiin. Vein Martalle kopiot Praha-kuvista ja minun oli määrä palata Maria Sampon autolla parin päivän kuluttua takaisin Suomeen. Sain kuitenkin kiireisen viestin Suomesta, että minun pitäisi puhua Prahasta Tampereen ylioppilaskunnan tilaisuudessa yliopistolla .
Löysin Leningradin satamasta Helsingin kautta Lontooseen silloin säännöllisesti liikennöineen Baltika-laivan, jonka kapteenin tunsin matkatoimistoajoilta. Ilmainen kyyti 15. syyskuuta Suomeen pelasti minut ties miltä, sillä kun Maria Sampo sitten ilman minua palasi Suomeen, hänen autonsa istuimet ja koko sisävuoraus revittiin irti provokaattoria ja hänen Praha-kuvia etsittäessä.
Sain kiertoteitse NL:n konsulaatista ilmoituksen, että monikertaviisumini oli mitätöity.

25.09.1968
Aloin kääntää bratislavalaisen kirjailijan Ladislav Mnackon kirjaa Seitsemäs yö. Paettuaan neuvostomiehittäjiä Wieniin hän alkoi kirjoittaa kirjaansa, jonka oli määrä ilmestyä ensimmäiseksi saksaksi käännettynä seuraavan vuoden alussa Länsi-Saksassa. Gummeruksessa vastattiin Tammen haasteeseen, käsikirjoitusta tuli postissa Suomeen muutaman kymmenen sivun paketteina ja niin slovakianjuutalaisen Mnackon kirja ilmestyi ensimmäisenä Suomessa jo isänpäivän markkinoille. Ilman Tshekkoslovakiassa lääkäriksi valmistuneen Marjatta Blanco-Vainionpään apua en olisi hurjasta aikataulusta ja slovakin vaikeuksista millään selvinnyt. Lopulta istuin kääntämässä kirjapainossa, jossa liuskat revittiin suoraan koneestani painettavaksi. Lisäsin kirjaan kuvitukseksi mestarillisia poliittisia piirroksia Literarny Noviny-lehdestä ja kirjoitin suomentajan jälkisanat. Halusin tehdä hieman pesäeroa mm. joihinkin Mnackon stalinismi-ajatuksiin, jotka tuntuivat minusta liiankin rajuilta.

lokakuu.1968 [edit 21.08.2007: löysin netistä Suvi Ervamaan progradu-tutkielman, jonka mukaan Tricontin perustava kokous oli Kulttuuritalossa 25.09.1968 ]
Johan von Bonsdorff, Ilkka Taipale ja minä perustimme Tricontin, kolmannen maailman solidaarisuus-järjestön. Minä ryhdyin vetämään Latinalaisen Amerikan ryhmää. Aasia ja Afrikka saivat omat ryhmänsä, samoin imperialismi. Aivan alkuaikoina puhuttiin myös neuvostoimperialismista, mutta kun ensimmäinen imperialismimoniste ilmestyi, oli rajaus jo suoritettu amerikkalaiseen imperialismiin. Stalinismista ei kukaan puhunut mitään. Stalin ilmestyi Tricontin tiloihin Kirkkokadun kellariin vasta HMLS:n eli maolaisten valtauksen jälkeen.

19.8.2007

Elokuu 1991 - kaappausko, vai unta vain?

Tankki Valkoisen talon edessä

Elokuun 19. päivänä 1991 olin sattumalta Helsingissä, enkä Moskovassa, vaikka Kansan Uutisten Moskovan-kirjeenvaihtaja olinkin. Olimme vaimoni kanssa palaamassa lomamatkalta Kreikasta, ja olimme jääneet yöksi sisareni silloin tyhjillään olleeseen yksiöön STT:n toimiston viereen Helsinkiin.

Loma oli ohi, ja ensimmäinen työviikko alkoi rysäyksellä, kun aamutuimaan väänsin radiosta kuulumaan Ylen uutiset. Moskovassa oli tapahtunut vallankaappaus. Keskiaalloilta sain heti kuulumaan Moskovan radion, joka tietysti lähetti vain klassista musiikkia.

Tarkoitus oli ollut viettää ensimmäinen työpäivä Kansan Uutisten toimituksessa suunnittelemassa syksyn hommia, mutta nyt oli muuta suunniteltavaa. Jo käytävällä, ennen kuin ehdin päätä pahkaa rynnätä toimituksen aamukokoukseen, kuulin ihmeteltävän, että missä se Kniivilä nyt luuhaa, kun ei Moskovassa vastaa puhelimeen. Vuonna 1991 ei Kansan Uutisten Moskovan-kirjeenvaihtajallakaan ollut kännykkää, ensimäisen matkapuhelimen sain vasta 1994 kun olin aluetomittajana Vaasassa.

Puheluita ei Moskovaan muutenkaan ollut helppo saada elokuun vallankaappauksen päivinä.Suomesta saattoi silloin tavallisissa oloissa jo soittaa Moskovaan suoraan - toisin päin sen sijaan puhelut oli otettava keskuksen kautta, paitsi tietysti meidän kirjeenvaihtajien, joilla oli suora ja varmaankin ahkerasti kuunneltu puhelinlinja ulkomaille. Mutta nyt puhelin tuuttasi vain varattua kun Moskovan numeroita yritti valita.

Tilasin Kansan Uutisten toimituksesta salamapuheluita eri numeroihin Moskovaan, ja aloin vähitellen päästä perille tilanteesta. Radioasema Eho Moskvyn tomituksessa kerrottiin, että sotilaita oli kyllä ollut paikalla ja lähetykset oli käsketty keskeyttää, mutta sotilaat olivat sitten lähteneet ja lähetykset jatkuivat. Aika lepsua näin jälkikäteen ajatellen. Jotain juttua siitä sitten syntyi seuraavan päivän lehteen. Suomessa alettiin jo kehua vallananastaja Janajevia Suomen ystäväksi ja keskustella, josko kauppayhteydet tästä kehittyisivät.

Vaimo jatkoi suunnitelmien mukaan matkaa Ruotsiin, minulla matkalippu Moskovan-junaan oli jo valmiina, ja iltapäivällä istuinkin junassa. Ei siellä paljon muita ollutkaan. Ravintolavaunussa meitä taisi olla kaksi, minä kuuntelin taskuradiosta uusimpia kaappausuutisia, naapuripöydässä joi olutta suomalainen rakennusmies, joka oli minun tapaani menossa takaisin töihin lomien loputtua. Venäläisiä rajavartijoita oli ilmeisesti kehotettu valppauteen, sillä laukut piti avata, mutta kenelläkään ei tuntunut olevan tietoa siitä, mitä oikein etsittiin. Maanantain kuuluisa lehdistötilaisuus ja Janajevin tärisevät kädet minulta jäivät näkemättä, kun istuin junassa.

Moskovassa oltiin perillä tiistaiaamuna. Kioskeissa oli vain vallankaappaajien sallimat lehdet, ja sotilaat vartioivat Maneesinaukiota Kremlin tuntumassa. Kukaan ei tosin tuntunut tietävän miksi sitä piti vartioida. Riippumattoman radioasema Eho Moskvyn toimitusta Maneesinaukion tuntumassa kukaan ei vartioinut, pääsin sisälle ja saatoin todeta, että työtä tehdään tavalliseen tapaan. Venäjän tasavallan televisiokanavan - eli entisen Neuvostoliiton kakkoskanavan - uutislähetykset juntta oli sentään älynnyt panna aisoihin, ja samoin Venäjän tasavallan radiokanavan uutiset.

Muutama metroasema keskustassa oli suljettu, mutta kävellen pääsi eteenpäin. Väkijoukkoja alkoi kokoontua vastarinnan keskukseen, Valkoisen talon ympärille, jossa Venäjän korkein neuvosto piti majaansa. Lehdistökorttini turvin pääsin sisään, ja sain parlamentin lehdistöparvekkeelta kuulla, kun juntalle luettiin madonlukuja. Yöksi menin toimituksen ohjeiden mukaan turvaan kotiin ja kuuntelin Eho Moskvyn taajuudelta suoraa lähetystä joka nyt tuli Valkoisesta talosta. Erikoisjoukkojen hyökkäystä odotettiin hetkellä millä tahansa.

Illan kuluessa soitti sitten venäläinen tuttu, joka kertoi varmana asiana, että koko kaappaus kaatuu aivan kohta omaan mahdottomuuteensa. En osannut siihen sanoa mitään, suurin osa Venäjää tuntui joka tapauksessa jatkavan elämäänsä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kaapauksen vastustajien julistamasta yleislakosta ei ollut tietoakaan.

Pari päivä myöhemmin saatoin kuitenkin kirjoittaa Kansan Uutisissa kaappauksesta otsikolla Moskovalaiset kaappauksesta: “Kuin pahaa unta”. Paha unikin on monilta ehtinyt unohtua, ja tässä vuosi sitten juntan jäsen Valentin Varennikov saattoi puolestaan juntan aikanaan kieltämässä Vesti-uutislähetyksessä väittää, ettei kyseessä toki ollut vallankaappaus, eikä Gorbatshovia suinkaan aiottu syrjäyttää. Tänä vuonna kaappauksen vuosipäivä mainittiin Vesti-uutiskanavalla ohimennen, ja lopussa aivan kuin vihjaten, ettei kaappauksen epäonnistuminen suinkaan välttämättä ollut parasta mitä saattoi tapahtua:

Nykyisin kyseisistä tapahtumista on olemassa erilaisia arvioita, mutta selvää on se, että nämä kolme päivää elokuussa -91 suurelta osin määräsivät valtavan Euraasian alueen nykytilan.

Mutta minä varmaan ylitulkitsen Vesti-lähetystä, joka on tullut tunnetuksi vallanpitäjien joskus liioitellunkin uskollisena äänitorvena.

(Teksti ilmestyy myös omalla kotisivullani, osastolla muistoja Moskovasta.)

16.8.2007

Kuningas on kuollut

Näin alkajaiseksi loman jälkeen haluaisin aloittaa kirjoittamisen vähemmän innostavasta aiheesta, jonka huomioitta jättäminen on mielestäni kuitenkin syntillistä. Tänä kesänä, 23. kesäkuuta, sain Venäjällä ollessani kuulla illan pääuutislähetyksestä musertavan uutisen: kuuluisa ja pidetty venäläinen animaattori-ohjaaja Aleksandr Tatarski kuoli edellisyönä sydänkohtaukseen 56-vuotiaana.

Voisin epäröimättä nimetä tämän henkilön venäläisen animaatiotaiteen yhdeksi patriarkaksi ja suunnannäyttäjäksi. Kuningas on kuollut - mutta eläköön kuningaskunta!
´

Kiovassa syntynyt Tatarski opiskeli päätoimisesti elokuvatoimittajaksi ja dramaturgiksi, mutta suoritti oheessa kolmivuotisen piirroselokuva -kurssin, valmistuen animaattoriksi. Kuitenkin juuri jälkimmäinen vei hänet (onneksi) mennessään. Tatarski aloitti uran vuonna 1968 animaatiostudiossa värienhämmentäjänä. Vuonna 1980 hän työskenteli jo moskovalaisessa studiossa ohjaajana. Myöhemmin hän perusti oman Pilot -studionsa, josta tuli ensimmäinen ei-valtiollinen studio uudessa Venäjässä. Keskellä 90-luvun alun sekasortoa studio oli melkeinpä ainut toimintakykyinen maassa.
`
Viime aikoina Tatarski sai paljon julkisuutta uuden animaatioprojektinsa, Gora Samotsvetov, Jalokivivuoren, myötä. Vuonna 2005 aloitettu projekti koostuu 52:sta piirretystä, joiden yhteenlaskettu esitysaika ylittää 8 tuntia! Jokainen piirretty kertoo Venäjän jonkun kansallisuuden kansallissadun. Animaatiotekniikka on laaja: tavalliset ja tietokonepiirrokset, muovailuvaha, nuket. Venäjän suosituimmaksi nousseelle piirrosprojektille myönnettiin monia (kansainvälisiäkin) tunnustuspalkintoja ja eräs TV-jakso lohkaisi neljänneksen venäläisestä lapsiyleisöstä.

Pääsipä eräs Tatarskin tekele Guinnessin ennätyskirjaan: hänen muovaamaa alkua Spokoiny notshi, malyshy! (Hyvää yötä, lapset!) -ohjelmalle esitettiin televisiossa pisimpään maailmassa. Itse asiassa se pyörii edelleen.

Tatarskin puumerkiksi tulivat omalaatuinen piirrosjälki ja mullistavat muovailuvahapiirretyt. Hänen kuuluisin työ on kiistämättä Plastilinovaja vorona, Muovailuvahavaris, johon mainittua veistosmateriaalia kului miltei 800 kiloa! Piirretty mukailee Ivan Krylovin kuuluisaa faabelia ketusta, variksesta ja juustopalasesta. Kertoja ei muista kertomaansa faabelia kunnolla ja kohta tapahtumat rönsyilevät kaaosmaisesti ja pikavauhtia.



Kyseisen piirretyn valmistumiseen liittyy legendaariseksi noussut (tosi)tarina: Tatarski sai animaation kuvattua, mutta äänityksestä tulikin kolme minuuttia liian pitkä. Äänitysstudiolla hän yht´äkkiä kuuli, miten Leninin vanhaa vinyylilevypuhetta oltiin uudelleennauhoittamassa uudemmille äänentoistolaitteille. Nauhoittaja osasi ammattiniksillä vaihtaa puheen nopeutta matelevan hitaasta huippunopeaan. Tatarski maksoi nauhoittajalle 70 ruplaa, joka sai puristettua 8-minuuttisen äänitteen viisiminuuttiseksi. Kiitos tämän, animaatio sai kuuluisan, hassunkurisen äänityksensä.
´
Kuitenkin jo ennen ensi-iltaansa Muovailuvahavaris joutui sensuurin hampaisiin. Sitä kutsuttiin "ideologisesti ajatuksettomaksi" ja oltiin jo hyllyttämässä. Piirretty kuitenkin esitettiin suositussa elokuvauutuuksista kertovassa viikottaisessa TV-ohjelmassa, riskillä ohi sensorin. Variksesta tuli hetkessä ilmiö ja kansan suosikki. Myöhemmin Tatarski loi muutkin kuuluisimmat taideteoksensa: Satoi viimevuotista lunta; Rubikin Kuutio; Siivet, Jalat ja Hännät; Rikostutkijat Kolobokit.

Tatarskin kollegat kertovat, että vielä kuolinpäivänään hän luonnosteli innokkaasti uuden piirretyn käsikirjoitusta. Tämä menetys oli suuri tragedia. Tatarski on usein haastatteluissa kertonut, että hänen sisällä asuu lapsi. Lapsen menetys on vielä suurempi tragedia. Osanottoni.

P.S. Tatarskin piirrettyjä on minulla tarjolla kasapäin lisää, mutta ei makeaa mahan täydeltä. Halukkaat voivat tietenkin pyytää minulta lisää Tatarskin animaatiohelmiä sähköpostitse. Olen valmis antamaan tarvittavat nettiosoitteet ja tarvittaessa omat käännökseni.

15.8.2007

UKK Neuvostoliitossa 17-25.05.1977

1. kuva, UKK ja Juhani Suomi
2. kuva
3. kuva
4. kuva
5. kuva
6. kuva, vas.ylh. 3. Jaakko Iloniemi
7. kuva
8. kuva
9. kuva Klikkaa kuvaa suuremmaksi!

( Tämä juttu on julkaistu venäjäksi Spektr NEDELI:ssä № 11 16.03.2007 otsikolla Iz dnevnika spetsial'nogo korrespondenta = Toimittajan päiväkirjasta 17-25.05.1977 sekä 25.07.2007 tässä blogissa, mistä löytyy lisää kuvitusta. Siellä alimmaisessa kuvassa keskellä on nuori ulkoministerimme Paavo Väyrynen. Muuten, ketä muita kuvista tunnistatte? Osa kuvista on tv-dokumentista pysäytettyja kuvia, osa ottamiani dioja ).

UKK:n virallinen vierailu Neuvostoliittoon. Moskova, Kirgisia, Valko-Venäjä ja Leningrad. Mauri Jokelaisen ryhmän kanssa teimme sekä uutisjutut että dokumenttifilmin ”Mitä UKK näki Neuvostoliitossa?”.
Matkan ehkä suurin ongelma oli presidentin ensimmäinen adjutantti Anttila. Hän häiritsi toimittajien työtä pyrkien pitämään meidät kaukana presidentistä. Joku meistä arvosteli lehdessään jo matkan aikana Anttilan tyyliä.

Viimeisenä päivänä olimme joukolla ostamassa Leningradissa valuuttakauppa Berjozkassa tuliaisviinoja samaan aikaan entisen kollegamme ( Väyrynen oli ollut jonkin aikaa toimittajana Yleisradiossa ) ulkoministeri Paavo Väyrysen kanssa. – Pojat, ostakaa kerrankin kunnon satsit, matkustatte presidentin virallisessa junassa, jota ei tulli tarkasta, Paavo kannusti meitä. Ja mehän ostettiin. Minä varmaan eniten – 26 pulloa väkeviä. Matkalla ennen rajaa Paavo toi vielä äänimiehellemme Osmo Saarelle lahjaksi litran pullon valtion viskiä kuultuaan että Oskulle oli matkan aikana syntynyt poika.

Rajalla odotti yllätys. Adjutantti Anttila oli kutsunut paikalle erikoistullin Helsingistä. Meidän 16-paikkaista lehdistövaunuamme tarkastettiin rajalta Helsinkiin asti. Minä olin vaunun puolivälissä ja kesti kauan ennen kuin tullimiehet ehtivät sakkolappujensa kirjoittamiselta meidän hyttiimme. Tullin työskentelytapoja vuosikausia seuranneena päätin riskeerata: löin pöytään 11 pulloa ja pidin 15 pulloa matkalaukussa. Meni läpi. Sakkoja tietenkin tuli 11 pullosta, mutta säästyin raastuvalta, johon kaksi meistä joutui. Osku maksoi sakot Paavon lahjastakin.

Sitä ennen Leningradissa meille oli järjestetty mahtavat läksiäisillalliset hotelli Leningradissa risteilijä Auroraa vastapäätä. Rankka, runsaan viikon pituinen urakka oli takana ja koko seurue heittäytyi vapaalle. Ruokaa riitti ja viina virtasi. Kesken illallisen tuli tieto Moskovasta, että siellä oli tähän presidentin matkaan liittyen allekirjoitettu jättimäinen sopimus, jonka mukaan Valmet toimittaa Komin tasavaltaan kaksi paperikonetta. Aikaa tv-uutisten alkuun oli parikymmentä minuuttia. Kyhäsin nopeasti juttuni lautasliinalle ja reippaassa nousuhumalassa annoin sen takeltelematta puhelimella tv-uutisiin. Minulle silloin vielä tuntematon kaupunki Syktyvkar oli kuitenkin jutussani täysin väärin kirjoitettuna Tyksyvrak, oikeat kirjaimet, mutta väärässä järjestyksessä. Onneksi se oli tuntematon myös tv-katsojille, koska yhtään soittoa ei tv-uutisiin virheestäni tullut.

Koko vierailu päättyi minun osaltani onnellisesti: sain erikoisen palkinnon. Kirgisiassa presidentti kävi kalastamassa Issyk Kulin puhtailla vesillä. Lehdistöä ei päästetty mukaan. Saaliin suuruutta arvuuteltiin kovasti. Paikan päällä pidetyssä lehdistötilaisuudessa STT:n toimittaja Pirkko-Liisa Summa kysyi UKK:lta kalasaaliin suuruutta. Presidentti vastasi: ”Ai kalasaaliin luku? Siitä on monenlaisia tietoja!”. Toimittajat räjähtivät nauramaan ja tyytyivät tähän vähemmän eksaktiin vastaukseen. Myöhemmin kuulimme, ettei kalastusretkellä Issyk Kulin kuuluisa osman-kala syönyt lainkaan, ja siksi presidentille lahjoitettiin 500 kiloa jäädytettyä osmania. Siitä saimme mekin matkalla mukana olleet oman osuutemme – kukin ”ansioidensa” mukaan, yhdestä kolmeen kalaan. Presidentinlinnan auto kävi tuomassa vielä puolijäässä olevat osman-kalat heti vierailun jälkeen koteihimme, minullekin Westendiin, jossa asuimme muutaman vuoden pilkkahintaan vuokralla erään ystävämme vanhempien omistamassa talossa ennen Moskovan kymmenen vuoden komennustani.

14.8.2007

Artikkelisarja Venäjän sosiaaliturvajärjestelmän muotoutumisesta

Tilastokeskuksen julkaisemassa Tieto&trendit-lehdessä ilmestyy nyt kesän ja tulevan syksyn aikana kolmiosainen Venäjän sosiaaliturvajärjestelmän kehittymistä kuvaava artikkelisarja Sosiaaliturva Venäjällä.

Koska artikkelit on kirjoittanut kollegani, Sosiaali- ja terveysjärjestöjen Venäjä-verkoston Pietarin koordinaattori Anna Skvortsova (ja itsellänikin ollut sormet vähän välityspelissä), ajattelin että blogiinkin voisi laittaa linkin Venäjä-verkoston sivulle, josta sarjan ensimmäinen juttu nyt löytyy. Niin, ja onhan jutun kääntänyt ja toimittanut Irene Skogkin blogilaisiamme.

Anna ei itse osaa suomea, mutta jos juttujen pohjalta syntyy kysymyksiä tai kommentteja, välittyvät ne esimerkiksi tämän blogin&minun kauttani perille.

8.8.2007

Kuka muistaa puhdistuksia?


Stalinin suuren puhdistuksen teloitukset Moskovassa alkoivat 8. elokuuta 1937. Silloin Butovossa kaupungin etelälaidalla ammuttiin 91 ensimmäiseen vakavuusluokkaan kuulunutta "neuvostovastaista elementtiä".

KGB:n edeltäjän NKVD:n käsky numero 00447 "Operaatiosta entisten kulakkien, rikollisten ja muiden neuvostovastaisten elementtien rankaisemiseksi" oli allekirjoitettu jo 30. heinäkuuta, ja se astui voimaan 5. elokuuta. Käskyssä oli tarkkaan määrätty, kuinka paljon neuvostovastaisia elementtejä eri neuvostotasavalloista oli määrä löytää, ja pidätykset alkoivat välittömästi. Joillakin syrjäseuduilla käskyn voimaantuloa oli tosin käytännön syistä lykätty kymmenellä päivällä. Käskyn koko teksti venäjäksi on täällä.

Käskyssä 00447 "neuvostovastaiset elementit" jaettiin kahteen luokkaan. Ensimmäinen luokka tarkoitti niskalaukausta, toiseen luokkaan kuuluvat selvisivät vähintään kahdeksan vuoden työleirituomiolla. Esimerkiksi Valko-Venäjän neuvostotasavallasta piti käskyssä lukkoon lyödyn suunnitelman mukaan löytyä 12.000 neuvostovastaista henkilöä, joista 2.000 laskettiin kuuluvaksi ensimmäiseen vakavuusluokkaan.

Vuosi 1937 ei ollut neuvostovallan verisin - jo Stalinin tarkoituksella aiheuttama nälänhätä 1930-luvun alussa tappoi vähintään neljä miljoonaa neuvostokansalaista. Mutta nälänhätä kosketti lähinnä Ukrainaa, Pohjois-Kaukasiaa ja Kazakstania. Suurin osa neuvostokansalaisista saattoi jatkaa elämäänsä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vuonna 1937 kaikkien oli pelättävä henkensä puolesta.

Pelkästään Butovossa ammuttiin elokuusta 1937 lokakuuhun 1938 vähintään 20.761 ihmistä - niin monta nimeä on tietokannassa, joka Butovon uhreista tältä ajalta on tehty. Yhteensä Butovon joukkohautoihin uskotaan haudatun vähintään 100.000 Stalinin terrorin uhria, kertoo RIAN.

Toukokuussa 2007 Butovon joukkohautojen tuntumassa avattiin Butovossa tapettujen muistolle omistettu ortodoksinen kirkko, ja 7. elokuuta kirkon tuntumaan pystytettiin jättiläismäinen muistoristi. Ristin valmistivat munkit Solovetskin luostarisaarilla, jotka jo Lenin muutti vankilasaariksi, ja se tuotiin Vienanmereltä pitin Stalinin kanavaa, jonka rakentamisessa vuosina 1931-33 vaatimattomimpienkin arvioiden mukaan kuoli vähintään 50.000 leirivankia.

Mutta Stalinin puhdistusten muistoa Venäjällä vaalivat kirkko ja kansalaisjärjestöt, jotka myös etsivät joukkohautoja ja keräävät tietoa puhdistusten uhreista. Valtio ei ole uhreilleen muistomerkkejä rakennellut, ja presidentinkanslian vastikään tilaamasta oppaasta historianopettajille käykin ilmi, etteivät Stalinin puhdistukset suinkaan olleet pelkästään huono asia. Puhdistusten seurauksena kun saatiin uutta väkeä - tai pitäisikö sanoa uutta verta - hallintokoneistoon.

Mitään erityistä häpeämistä Venäjällä ei historiassaan ole, sanoi entinen KGB-mies Putin kun hän kesäkuussa puhui juuri historianopettajille:

Mitä siten tulee eräisiin ongelmallisiin sivuihin historiassamme - kyllä, niitä on ollut. Mutta onhan niitä ollut minkä tahansa valtion historiassa! Ja meillä niitä on ollut vähemmän, kuin eräillä muilla. Kyllä, on meidänkin historiassamme ollut kauheita sivuja: muistetaanpa vuonna 1937 alkaneita tapahtumia, ei unohdeta sitä. Mutta muissakin maissa on ollut sellaista ja vielä kauheampaa. Me emme ainakaan ole käyttäneet ydinasetta siviiliväestöä vastaan. Emme ole kaataneet kemikaaleja tuhansien kilometrien matkalle emmekä pudottaneet pieneen maahan seitsemän kertaa enemmän pommeja kuin käytettiin koko Suuressa Isänmaallisessa sodassa, niin kuin vaikkapa Vietnamissa tehtiin. Eikä meillä ole ollut eräitä muitakaan historian mustia sivuja, sellaisia kuin esimerkiksi natsismi. Onhan sitä ollut kaikenlaista jokaisen valtion ja jokaisen kansan historiassa! Ja on mahdoton sallia sitä, että meille tuputetaan jotakin syyllisyydentunnetta - ajatelkoot itseään.

Tärkeintä Putinin Venäjällä ei ole totuus, vaan ylpeys isänmaasta, ja silloin ikävät asiat on mukava lakaista maton alle.

Kalle Kniivilä

Tämä juttu sekä hieman erilainen ruotsinkielinen versio ilmestyvät myös täällä. Ruotsinkielinen versio löytyy myös Rysk mosaik-sivuston kautta.

Asiaan liittyen:

An Orthodox shrine rises on a Russian killing field
Поклонный крест с Соловков доставили в Москву
Спецобъект «Бутовский полигон»
Почему в России забывают о репрессиях и говорят о «капитализме со сталинским лицом»

6.8.2007

Ah, adzhikaa...

Piipahdin lomalla päiväseltään Saimaan kanavaa pitkin Viipurissa ja tuliaiskassiin tarttui monenlaista ruokakaapin täytettä: pinjan-, kurpitsan- ja auringonkukansiemeniä, ”korealaisittain marinoitua” porkkanaraastetta – ja muutama nätti purnukka adzhikaa.

Tunnetteko adzhikan, tuon punaisen tulisen mausteseoksen, jota itse muistan nähneeni kaupiteltavan jo neuvostoaikojen toreilla ja sittemmin metroasemien ympärille kasvaneessa myyntipöytien saaristossa? Itse tehtyjä kaikki tähän saakka kohtaamani adzhika-seokset ovat olleet, tarjolla milloin minkäkinlaisissa vähintään kertaalleen käytetyissä pulloissa ja purnukoissa. Mutta nyt havahduin siis Viipurissa siihen, että adzhikakin on astunut markkinatalousaikaan (varmaankin tämä on tapahtunut jo aikaa sitten, en vain ole itse tullut aiemmin huomanneeksi). Gastronom-kaupan hyllyllä oli kaunis rivi tuliaiseksisopivan tyylikkäästi purkitettua adzhikaa ”po-abhazki”.

Mitä adzhika siis on? En todellakaan ole mikään asiantuntija, mutta tuliaislöytöni sai sen verran vanhoja muistoja pintaan, että tein pientä ”netti- ja tuttu”-tutkimusta aiheen tiimoilta.

Tätä ilmeisesti georgialaisesta kansalliskeittiöstä laajempaan käyttöön levinnyttä maustetahnaa tai -kastiketta käytetään erityisesti lobion (eräänlainen papumuhennos) valmistuksessa, mutta myös erilaisten keittojen, liharuokien ja kastikkeiden ryydittäjänä.

Ilmeisesti yhtä oikeaa adzhika-reseptiä ei olekaan – tai ainakin netin perusteella on löydettävissä monenlaisia koulukuntia. Ehkä adzhikasta on aikaa myöten tullut yleisnimitys aika monenlaisille maustekastikkeille? ”Se on sellaista tulista ketsuppia, kyllä sitä meillä oli vähän kaikessa”, kommentoi yksikin ystäväni, neuvostoajan lapsi. Viipurista ostamani ”abhasialainen” adzhika koostuu tuoteselosteen mukaan seuraavista aineksista: chili, paprika, valkosipuli, korianteri, tilli, basilika, saksanpähkinä, käenminttu (? – чабер), suola ja vesi. – Mutta netistä löytää helposti kymmeniä erilaisia adzhika-reseptejä (monin eri tavoin georgialaisittain, armenialaisittain, kiovalaisittain, omena-adzhikaa, porkkana-adzhikaa jne). Kestoväittelynaihe tuntuisi olevan, kuuluuko ”oikeaan” adzhikaan tomaattia. Reseptejä löytyy esimerkiksi täältä.

Onko teillä muilla erityisiä adzhika-muistoja – ja erityisesti: mihin itse käytätte/käyttäisitte adzhikaa?

2.8.2007

«Неизвестный солдат» - новое прочтение? - Tuntemattoman sotilaan päivitystä ?


Juho Milonoff

Photo Tanja Ahola/Ryhmäteatteri

( Статья была опубликована в еженедельнике, издающемся в Финляндии на русском языке, «Спектре НЕДЕЛИ» № 31 / 03.08.2007 г. Автор — Рейо Никкиля/Reijo Nikkilä )


Aika velikultia” - Этими словами заканчивается прекрасный роман Вяйнё Линна «Неизвестный солдат». Но на русский язык не перевели и этого!

Пару недель назад я смотрел постановку по этому роману в летнем театре группы Ryhmäteatteri в Суоменлинна. Спектакль, поставленный Микой Мюллюахо на открытой сцене, над которой в этом году устроили навес, был сценически продуманным и самобытным. Если в романе повествование и изложение событий велось от лица писателя, то здесь эта задача была поручена главному герою, сроднившемуся со своими солдатами лейтенанту Коскела. Как мне показалось, режиссер подчеркнул в его образе неприятие войны, видимо, он внимательно читал изначальную версию книги Линна, «Военный роман», который, пройдя цензуру, и стал «Неизвестным солдатом».
В спектакле было занято много студентов Театрального института (Teatterikorkeakoulu) и они хорошо справлялись с ролями. Правда, их старшие (ненамного) коллеги, Юхо Милонофф, Туркка Мастомяки, Яни Воланен и Янне Рейникайнен, пожалуй, слишком выделялись на их фоне своим мастерством.
Когда речь идет о летнем «народном» театре, едва ли можно ожидать от постановки, что она станет новым толкованием великой книги устами молодого поколения.

Куда большие ожидания связаны с грядущей в ноябре премьерой «Неизвестного солдата» в Национальном театре, где его ставит популярный, получивший международную известность молодой режиссер Кристиан Смедс. Может быть, этот спектакль станет новым словом, актуальным прочтением? Из-за деликатности ситуации я не пытался ничего выведывать по поводу постановки у моего младшего сына, который в ней участвует.
«Неизвестный солдат» впервые взойдет в «пантеон» финского театра. Давно пора!

Когда тамперец Вяйнё Линна, писатель, сам прошедший войну, опубликовал в начале декабря 1954 года свой роман, он вышел скромным тиражом в 4300 экземпляров. Но он моментально «разлетелся» из магазинов, и допечатки пошли одна за другой, а рубежи в сотню тысяч преодолевались за пару-тройку месяцев. Часть прессы отозвалась о книге очень резко. Наиболее известен отзыв критика из «Хельсингин саномат» Тойни Хаву, опубликованный под Рождество того же года: ««Неизвестный солдат» - толстый, но не великий военный роман». Хаву обвинилa книгу, например, в узости кругозора повествования и сосредоточенности на буднях «нижних чинов». Ее поддержало высшее военное командование и тыловые офицеры. Но фронтовики, что рядовые, что командиры, были на стороне Линна. Война окончилась десять лет назад, и у них наконец-то появилась возможность, благодаря книге, поделиться с народом своими чувствами.

Фильм по книге режиссер Эдвин Лайне снял почти сразу после ее публикации. Он вышел в декабре 1955 года. В кинотеатрах его посмотрели почти три миллиона человек. А число телезрителей во много крат превышает общую численность населения Финляндии – ежегодно сотни тысяч человек смотрят его снова и снова во время традиционного показа в День независимости, 6 декабря. По результатам голосования, проведенного в «Хельсингин саномат», «Неизвестный солдат» признан самым лучшим финским фильмом всех времен.

Книгу спешно начали переводить на другие языки, первый перевод вышел в Швеции, его осуществил финский швед, сам фронтовик Нильс-Бёрье Сторбум. Не задержался и перевод на английский, но он был так плох, что переводчик даже постеснялся упоминать свое имя. Сейчас существует перевод на 29 языков, последний – на марийский – был сделан в 2006 году. А перевод на русский, увы, не лучше английского.

Однажды, в 70-е, в Москве я побывал в гостях у переводчика финской литературы Владимира Богачева. Я помню, он говорил, что перевел роман «Неизвестный солдат», но у него дома не нашлось ни одного экземпляра переведенной им книги. Позже прошел слух, что книга вышла «для ограниченного круга читателей», жестоко отцензурированная чиновниками из т. н. «финской комнаты» скандинавского отдела Центрального Kомитета КПСС тиражом в 500 экземпляров.
В 1991 году, за несколько месяцев до августовского путча, русский перевод «Неизвестного солдата» выпустило тиражом 50 000 экземпляров издательство «Прогресс». В качестве переводчиков были названы В. Смирнов и И. Марцина. В Интернете можно найти упоминания об Ирме Юльевне Марциной, которая занимается финской литературой, преподает в Московском университете и является автором книги «Финский язык для русских». Но о другом переводчике никаких сведений нет. Пару дней я потратил на «журналистское расследование», и обзванивал старых коллег и исследователей в России и Финляндии. Некоторые из них припоминали, что читали этот недошедший до читателй перевод, и называли в качестве переводчика Богачева. В конце концов я решился на звонок «начальству», то есть, бывшему начальству, и отыскал в старой записной книжке номер «крестного всей Финляндии» Владимира Федорова. 82-летний «Роффи» щедро поделился некоторыми сведениями. Он признался, что в свое время он пользовался псевдонимом «В. Смирнов», но, по его уверениям, «Неизвестного солдата» не переводил, ”это был другой человек, военный переводчик, человек непубличный”.

В 1992 году уже давно живущий в Финляндии переводчик на русский финской и эстонской литературы Геннадий Муравин напрочь раскритиковал в «Хельсингин саномат» перевод Марциной и Смирнова. И он абсолютно прав. «Неизвестный солдат», только в Финляндии изданный общим тиражом более миллиона экземпляров, заслуживает высокопрофессионального перевода в России, особенно после того, как в Финляндии в 2000 году вышла авторская версия, «Военный роман». Издательство WSOY также осознает недостатки в переводах: новые переводы на английский и русский планируются на протяжении многих лет.

Между прочим, финны, то есть руководство WSOY, отцензурировало «Неизвестного солдата»по объему намного больше, чем русские – эту самую финскую официальную версию!
Perevod Polina Kopylova

Ja sitten sama suomeksi (ei aivan identtinen teksti)

Tuntemattoman sotilaan päivitystä?

( Julkaistu Spektr Nedelissä № 31/03.08.2007 venäjäksi, käännös Polina Kopylova)

”Aika velikultia”. Näihin sanoihin loppuu Väinö Linnan komea romaani Tuntematon sotilas . Mutta nämäkin sanat on jätetty kääntämättä kirjan venäjänkielisessä laitoksessa!

Kävin pari viikkoa sitten katsomassa Tuntemattoman sotilaan Ryhmäteatterin esittämänä Suomenlinnan kesäteatterissa. Mika Myllyahon ohjaus tänä vuonna täyskatoksen saaneessa ulkoilmateatterissa oli kompakti, omaperäinenkin. Jos Linnan kirjassa kirjailija itse toimi kertojana, tapahtumien raamittajana, nyt se tehtävä oli annettu kirjan suurelle sankarille, rivimiesten kanssa yhtä pitäneelle luutnantti Koskelalle. Koskelan kuvaa on mielestäni terävöitetty enemmän sodanvastaiseen suuntaan; ohjaaja näyttää lukeneen hyvin Linnan alkuperäisen version ”Sotaromaanin”, jonka sensuroitu painos ”Tuntematon sotilas” on.
Esityksessä oli paljon nuoria teatterikoululaisia, jotka selvisivät hyvin rooleistaan. Tosin heidän rinnallaan”konkarit” Juho Milonoff, Turkka Mastomäki, Jani Volanen ja Janne Reinikainen erottuvat taidoillaan kenties liikaakin muista. [edit: tyhmä arvio tarkemmin jälkikäteen ajateltuna ] Kesäteatterista kun on kysymys, tästä esityksestä ei ehkä juuri ”koko kansan teatterin” odotusarvojen takia voinutkaan tulla uuden sukupolven tulkintaa Linnan suurteoksesta.

Niinpä paineet kasvavat marraskuussa Kansallisteatterissa ensi-iltansa saavansa nuoren sukupolven huippunimen Kristian Smedsin ohjausta kohtaan. Siitäkö sitten tulee se nykynuorten tulkinta?
”Tuntematon ” pääsee ensimmäistä kertaa Suomen teatterimaailman pyhättöön, Kansallisteatteriin. Jo on aikakin!

(Edit 17.08.2007: Kristian Smeds Suomen kansallisteatterin lehti 3/2007 ilm. 16.08.2007 tämän postauksen alussa; tekstin saat klikkaamalla suuremmaksi)

Kun tamperelaiskirjailijan ja sodan käyneen miehen Väinö Linnan romaani ilmestyi joulukuun alussa 1954, siitä otettiin vaatimaton, 4300 kappaleen ensi painos, mutta kun se myytiin hetkessä loppuun, uudet painokset seurasivat tiiviissä tahdissa, uudet sadattuhannet menivät rikki muutamassa kuukaudessa. Osa valtalehdistosta otti teoksen kielteisesti vastaan. Kuuluisin on Helsingin Sanomien kriitikon Toini Havun lause joulun alla 1954: ”Tuntematon sotilas on paksu, mutta ei suuri sotaromaani” Havu syytti kirjaa esim sammakkoperspektiivistä. Havun taakse asettuivat mm. ylin sotapäällystö ja kotirintaman upseerit. Sensijaan rintamaveteraanit, sekä rivimiehet että upseerit olivat Linnan tukena. Sodan päättymisestä oli kulunut vasta 10 vuotta ja rintamamiehet saivat vihdoinkin elokuvan kautta puretuksi koko kansalle todellisia tuntojaan.

Ennätysvauhtia kirjasta teki ohjaaja Edvin Laine elokuvan. Se valmistui vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen, jouluksi 1955. Sen on nähnyt melkein kolme miljoonaa suomalaista elokuvateattereissa. Televisiossa katselijaluvut ylittävät monenkertaisesti Suomen asukasmäärän – sadattuhannet katsovat sen yhä uudelleen ja uudelleen, kun se perinteisesti esitetään itsenäisyyspäivänä, 6. joulukuuta televisiossa. Helsingin sanomien äänestyksessä tänä vuonna Laineen elokuva valittiin kaikkien aikojen parhaaksi suomalaiselokuvaksi.

Kirjaa ryhdyttiin kääntämään kiireesti myös muille kielille, ensimmäisten joukossa se ilmestyi Ruotsissa suomenruotsalaisen rintamamiehen Nils-Börje Storbomin hyvänä käännöksenä. Englanniksikin se ilmestyi pian, mutta heikosti käännettynä, niin heikosti, ettei kääntäjäkään ole halunnut tuoda nimeään julki. Nyt kirja on käännetty 29 kielelle, viimeksi mariksi v. 2006.

Kirjan venäjännös on sekin englanninkielisen käännöksen lisäksi katastrofi.
Kävin Moskovassa joskus 70-luvulla suomalaisen kirjallisuuden kääntäjän Vladimir Bogatshovin luona kotona kylässä. Muistelen, että hän kertoi kääntäneensä ”Tuntemattoman sotilaan” venäjäksi, mutta hänellä ei ollut siitä yhtään kappaletta kotona. Myöhemmin kuulin huhuina, että kirja olisi ilmestynyt suppean piirin luettavaksi keskuskomitean Skandinavian osaston ns. Suomi-huoneen virkailijoiden rajusti sensuroimana ehkä noin 500 kappaleen painoksena.

Vuonna 1991, muutama kuukausi ennen elokuun putshia Tuntematon sotilas ilmestyi 50.000 kappaleen painoksena Progres-kustantamolta. Kääntäjiksi oli merkitty V.Smirnov ja I.Martsina. Internetistä löytyy Suomen kirjallisuuteen perehtynyt Irma Julievna Martsina, moskovalainen yliopiston opettaja ja mm. ”Finski jazyk dlia russkih” ( Suomea venäläisille)-kirjan kirjoittaja. Toisesta suomentajasta sen sijaan ei löydy mitään tietoja. Parin päivän ajan harjoitin ”tutkivaa journalismia” ja soittelin vanhan polven journalisteille ja tutkijoille Suomessa ja Venäjällä. Jotkut muistavat lukeneensa vuosikymmeniä sitten tuon suurelta yleisöltä piilossa pidetyn käännöksen ja mainitsevat sen kääntäjäksi juuri Bogatshovin. Viimein päätin soittaa ”pääkallonpaikalle” tai siis entiselle sellaiselle. Kaivoin vanhasta puhelinluettelostani "Koko Suomen kummisedän" Vladimir Fjodorovin puhelinumeron. 82-vuotias ”Roffi” kertoi auliisti osan arvoituksesta. Hän myönsi käyttäneensä aikoinaan Suomesta kirjoitellessaan salanimeä V.Smirnov, mutta hän vakuutti että Tuntemattoman kääntäjä ”V.Smirnov on toinen henkilö, sotilaskääntäjä, joka ei ole julkisuuden henkilö.” [ edit: minä olen tähän asti luullut, että salanimi V.Smirnov olisi ollut kahden Suomi-huoneen työntekijän, jo edesmenneen Stefan Smirnovin ja Vladimir Fjodorovin yhteinen peitenimi ]

Suomessa jo kauan asunut suomalaisen ja virolaisen kirjallisuuden venäjäntäjä Gennadi Muravin tyrmäsi huhtikuussa 1992 Helsingin sanomissa V.Smirnovin ja ja I.Martsinan käännöksen kurjana suorituksena. Ja hän oli täysin oikeassa.

Yli miljoonan kappaleen rajan pelkästään Suomessa ylittänyt Tuntematon sotilas ansaitsee myös kunnon venäjännöksen, varsinkin sen jälkeen, kun Suomessakin on v. 2000 ilmestynyt Linnan alkuperäinen versio Sotaromaani. Kustantamo WSOY:ssäkin tiedostetaan suuret puutteet: sekä uuden englannin että venäjän käännöksestä on puhuttu jo vuosikausia.

Muuten, suomalaiset ts. WSOY:n johto sensuroi rivimääräisesti Tuntematonta sotilasta enemmän kuin venäläiset tätä sensuroitua suomalaista versiota!