30.12.2010

Vladimir Nikolajevitšin
ihmeelliset seikkailut

På svenska

Vladimir Nikolajevitš Voinovitš: Avtoportret - roman mojei žizni (Omaelämäkerta - elämäni romaani), EKSMO, Moskva 2010.

Vladimir Voinovitš on vaarallinen kirjailija, vaarallinen muillekin kuin niille neuvostojohtajille, jotka yrittivät hiljentää hänet julkaisukielloilla, isolla ja pienemmälla kiusanteolla ja lopulta ajamalla hänet maanpakoon. Voinovitš selvisi kaikesta, palasi Venäjälle ja saavutti uskomattoman voiton: hän pakotti viranomaiset antamaan hänelle uuden asunnon, korvauksena siitä jonka hän Neuvostoliitosta lähtiessään menetti. Ja ennen kaikkea - häntä luetaan.

Kaikki eivät ehkä ole lukeneet Nobel-palkittua Solženitsyniä, mutta kaikki ovat lukeneet Voinovitšinsä. Kun kesällä 1991 ostin aikaisemmin kielletyn Sotamies Tšonkinin ensimmäisen neuvostopainoksen, sain pitää kirjasta tiukasti kiinni kunnes olin lukenut sen. Sen puoleen siitä oli kyllä muutenkin vaikea päästää irti. Sitten en nähnyt kirjaa moneen kuukauteen.

Sadanviidenkymmenentuhannen painos oli Sotamies Tšonkinille aivan liian pieni, ja ruman tummanruskea, huonolle, kellertävälle paperille painettu kirja oli loppuunmyyty hetkessä. Minun kappaleeni kierteli ystävillä, kavereilla, tutun tutuilla ja kuka tietää missä. Kun kirja lopulta tuli takaisin läpinäkyvään muovipussiin pakattuna, olivat sen kannet kuluneet ja selkä vino.

Tämä onkin Voinovitšissä vaarallisinta. Kun on kerran kirjan avannut, ei siitä enää voi päästää irti ennen viimeistä sivua. Matkalla sinne saa nauraa itsensä kippuraan monta kertaa, ja samalla oppii aivan huomaamatta ymmärtämään, kuinka neuvostoyhteiskunta todellisuudessa toimi. Tai ei toiminut. Niin kuin Venäjällä on tapana sanoa: jokaisessa vitsissä on vähän vitsiä. Ja loput totta.

Näin siinä taas sitten kävi. Voinovitš pilasi lomasuunnitelman. Aurinkomatkalle olin ottanut mukaan neljä pokkaria - dekkareita ja muuta lomalle sopivaa kevyenpuoleista lukemista. Vladimir Voinovitšin uutta, venäjänkielistä omaelämäkertaa en edes pakannut, se iso, paksu kirja oli aivan liian painava. Mutta mitäpä se auttoi, teksti kun kuitenkin oli mukana sähköisessä muodossa, sekä puhelimessa että lukulevyllä. Pokkareihin en ole vieläkään ennättänyt koskea.

Omaelämäkerta on nimeltään Avtoportret - roman mojei žizni (Omakuva - elämäni romaani), paperilla se ilmestyi alkuvuodesta, ja koostuu kronologisesti järjestetyistä lyhyistä ja vähän pidemmistä muistikuvista. Kirja alkaa sanoin "Только прожив много лет, начи­на­ешь всерьез понимать, что жизнь дейс­т­ви­тельно коротка." - "Vasta kun on elänyt monia vuosia alkaa kunnolla ymmärtää, että elämä todellakin on lyhyt."

Войнович: АвтопортретKovin erityisen lyhyt Voinovitšin elämä ei tosin ole ollut - ainakin hän on ehtinyt saattaa hautaan kaikki Venäjän vallanpitäjät Stalinista Jeltsiniin, kasvanut Tadžikistanissa ja Ukrainassa, ollut sotapalveluksessa Puolassa, asunut Saksassa ja Yhdysvalloissa sekä hienossa kirjailijatalossa Moskovassa, naapureinaan kantelijoita, KGB-väkeä ja entisiä Gulagin vankeja.

Itse Voinovitš ei koskaan joutunut telkien taakse, mutta hänen ensimmäisiä lapsuudenmuistojaan on isä, joka yhtäkkiä katoaa "työmatkalle", eikä sitten tulekaan takaisin vuosikausiin. Isä oli pienessä piirissä uskaltautunut sanomaan, että täydellistä sosialismia on vaikea saavuttaa kapitalismin piirityksessä. Tuomio oli viisi vuotta vankileiriä.

Turvallisesta Tadžikistanista pikku Volodja muutti sukulaisten luokse Ukrainaan sopivasti operaatio Barbarossan jalkoihin. Ukrainassa hän näki ensimmäistä kertaa vesivessan ja keskuslämmityksen, jotka molemmat olivat uskomattomia ylellisyyksiä 40-luvun Neuvostoliitossa. Siellä hän tapasi myös isänsä, joka oli hädin tuskin ennättänyt vapautua vankileiriltä ennen kuin hänet lähetettiin rintamalle. Muu perhe pakeni pommitusten alta itään. Saksalaisia ei kannattanut jäädä odottamaan, sillä Volodjan äiti oli juutalainen.

Täysiä karjavaunuja, pako kuuman ja kuivan aron yli härkäparin vetämissä vankkureissa, nälänhätä, lapsia vaanivia kannibaaleja - Vladimir Voinovitšin elämä toisen maailmansodan aikana oli samanlaista kuin miljoonien muiden lasten, mutta toisin kuin useimmat muut hän muistaa ja osaa kertoa omista kokemuksistaan, kaunistelematta ja liioittelematta.

Toki Voinovitš mielellään tarinoi omista uroteoistaan, mutta hän ei unohda myöskään vähemmän imartelevia sattumuksia. Mukana ovat nekin hienot juhlapäivälliset Harvardissa, joiden aikana hän joi itsensä liki konttauskuntoon, piti huolen siitä, että muut joivat yhtä paljon, ja kopeloi vieressään istunutta nuorta, naispuolista tutkijaa. Yliopisto muutti suunnitelmiaan eikä tarjonnutkaan hänelle paikkaa täyspäivätoimisena kirjailijaluennoitsijana.

Mutta se oli 1980-luvulla. Sitä ennen Vladimir Voinovitš kouluttautuu huonekalupuusepäksi, ammattiin, josta hän ei ole pätkääkään kiinnostunut - mutta ammattikoulussa saa ilmaiset ateriat, ja se ratkaisee valinnan sodanjälkeisessä köyhässä, kurjassa ja hajalle pommitetussa Ukrainassa. Hänestä tulee myös taitava purjelentäjä, mutta hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä eteenpäin lentäjän uralla - osin siksi, että hän on käynyt koulua vain muutaman vuoden, mutta ennen kaikkea siksi, että itš-loppuinen sukunimi kuulostaa epäilyttävän juutalaiselta. (Todellisuudessa nimi on serbialaista perua.)

Vladimir Vojnovitj ca. 1934, fotograferad av sin pappa som ännu inte hade gripits.Neljän vuoden sotilaspalvelus "ystävällismielisessä" Puolassa (jossa kaikki yhteydet paikallisiin asukkaisiin on kielletty turvallisuussyistä) antaa Voinovitšille reilusti materiaalia Tšonkin-romaaniin. Armeijassa hän myös huomaa osaavansa kirjoittaa vähintään yhtä hyviä värssyjä kuin kaverinsa, yksi hänen runoistaan julkaistaan lehdessä, ja Voinovitš päättää ryhtyä suureksi runoilijaksi.

Armeija-ajan jälkeen Voinovitš haluaa tulla tunnetuksi pääkaupungissa. Kirjallisuusinstituuttiin hän ei tietenkään itš-nimisenä pääse, mutta lähtee silti Moskovaan, nukkuu puistonpenkeillä ja piiloskelee poliisia. Pääkaupungissa kun ei saa oleskella ilman propiskaa eli rekisteröintiä, propiskaa ei saa jos ei ole töitä, ja töitä ei saa jos ei ole propiskaa.

Lopulta löytyy raskas ja huonosti palkattu ratatyöläisen homma, luontaisetuna petipaikka makuusaliksi muutetusta karjavaunusta. Rautatieläisten kirjallisuuspiirissä Voinovitš on ainoa oikea rautatieläinen. Seuraava pysäkki uraputkessa on rakennustyömaa. Työnjohtaja juopottelee aamusta iltaan ja työväki kilpailee siitä, kuka saa lyötyä mäsäksi suurimman määrän tiiliskiviä, ikkunaruutuja ja muuta rakennusmateriaalia.

Suuri läpimurto tapahtuu vuonna 1960, kun Voinovitšillä on pätkätyö radion toimituksessa. Hän saa tehtäväkseen kirjoittaa kosmonauteista kertovaan lauluun tekstin, koska aikaa on vain kaksi viikkoa, mikä ei suurten runoilijoiden mielestä riitä mihinkään. Voinovitš tuo tekstin seuraavana päivänä, ja laulusta tulee suuri menestys radiossa. Levytyksestä ei tule mitään, koska Voinovitš kieltäytyy tekemästä muutoksia tekstiin.

Kun Juri Gagarin ammutaan kiertoradalle vuonna 1961, hän laulaa Voinovitšin tekstittämän laulun avaruudessa, Nikita Hruštšev siteeraa tekstiä, ja yhtäkkiä levytys voidaankin tehdä. Aivan ilman sensuuria ei silti selvitä, kun levytetyn laulun kuullut kosmonautti väittää etteivät oikeat kosmonautit koskaan tupakoi. Myöhemmistä levytyksistä sanat "Давайте-ка, ребята, закурим перед стартом" ("Otetaanpas pojat savut ennen lähtöä") poistetaan. Uudessa versiossa savuttomat kosmonautit tupakoinnin sijasta laulaa lurauttavat ennen lähtöä.

Samoihin aikoihin kirjallisuuslehti Novyi Mir julkaisee Voinovitšin ensimmäisen proosakertomuksen, ja pian hänet valitaan Neuvostoliiton kirjailijaliittoon. Jäsenkirja on hänen matkalippunsa tähtiin ja ylelliseen elämään Neuvostoliiton 1960-luvulla mahdollistamissa rajoissa: ensin moottoripyörä, sitten hieno huoneisto kirjailijaliiton talossa ja käytetty, Zaporožets-merkkinen auto. Mutta tavoilleen uskollisena Voinovitš ei pysty pitämään suutaan kiinni,vaikka hänelle maksetaan nimenomaan siitä. Tšonkin-romaanin ensimmäinnen osa, neukkumallinen Švejk, alkaa kiertää samizdatina, vuotaa lopulta länteen, ja länsisaksalainen emigranttikustantamo julkaisee kirjan ilman tekijän lupaa. Voinovitš joutuu epäsuosioon ja painostetaan muuttamaan ulkomaille, ensin Saksaan ja sitten Yhdysvaltoihin.

Voinovitšin omaelämäkerta koostuu vaihtelevan pitkistä teksteistä jotka kaikki ovat yhtä elämänläheisiä - uskomattoman kirkkaita muistikuvia aikaisilta lapsuusvuosilta 1930-luvun alun Neuvostoliitossa, Amerikan-vuosilta sekä lopulta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisestä taistelusta Moskovan-asunnon palauttamiseksi ja juonittelusta uuden Venäjän kirjallisessa maailmassa, joka ei näytä juurikaan eroavan Neuvostoliiton kirjailijaliiton byrokraattisista peleistä.

Vladimir Vojnovitj presenterar sin självbiografi i Moskva.Kaikissa kertomuksissa on oma viehätyksensä, sotapalveluksen järjettömyyksistä aina nuoren, lupaavan neuvostokirjailijan tapaamiseen Moskovan-vierailulla olleen Sartren kanssa. Ennen tapaamista Voinovitš lukee kotiläksynsä ja ihastuu eksistentialismiin, mutta toteaa että Sartren näytelmät ovat olemattoman kehnoja. Tapaamispaikka on Neuvostoliiton kirjailijaliiton toimisto, jonne Sartre saapuu Simone de Beauvoir sekä Lena-nimisen tulkin seurassa. "Sartren yhteistyö Lenan kanssa sai aikaan heidän tyttärensa Mašan, joka nykyisin asuu Pariisissa", toteaa Voinovitš lakonisesti.

Kyvyttömyys kumartaa suurille ja mahtaville on antanut suunnan Voinovitšin elämälle alusta loppuun. Kun hän nyt 78 vuoden iässä julkaisee omaelämäkertansta, ei hänellä ole mitään syytä sen enempää kaunistella totuutta kuin ilkeillä ilkeilyn vuoksi. Hän kertoo yksinkertaisesti siitä, minkä on itse kokenut, eikä sulje suutaan sellaisistakaan asioista, joita päähenkilöihinsä liioitellulla kunnioituksella suhtautuvat kirjoittajat ovat pitäneet sopimattomina mainita.

Voinovitšin kirja näyttää toisen puolen Hruštševin suojasään suuren sankarin, kirjallisuuslehti Novy Mirin legendaarisen päätoimittajan Aleksandr Tvardovskin elämästä. Tvardovski julkaisi lehdessään Solženitsynin "Ivan Denisovitšin päivän", mutta hän oli myös vaikeasti alkoholisoitunut ja äärimmäisen tarkkakorvainen puoluejohdon pienimmillekin signaaleille. Voi olla, että Novy Mirin toimituksen yhteenkuuluvaisuuden tunteesta ja sisäisistä hierarkioista on kirjoitettu muita, yhtä kiinnostavia muisteluita, mutta Voinovitšin kuvaus on paras jonka itse olen lukenut. Hänen kertomuksensa kuolemankalpeasta, epäsuosioon joutuneesta Tvardovskista, joka puku päällään ja solmio suorassa istuu työhuoneessaan odottamassa puhelua Kremlistä on traaginen. Puhelua ei koskaan tule.

Sotamies Ivan Tšonkinin ihmeelliset seikkailut on ilmestynyt suomeksiksin, ja on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, toisin kuin äskettäin venäjäksi ilmestynyt jatko-osa, jossa on selvä hutiloiden tehdyn tuntu. Mutta jos aikoo lukea vain yhden Voinovitšin kirjoista, valinta on helppo. Omaelämäkerta on hänen suuri teoksensa, sen hän on kirjoittanut sydänverellään.

Teksti on julkaistu Literarus-lehdessä.

29.12.2010

Toinenkin nukkehallitus oli mietinnässä 1939. Trotskia kaavailtiin sen johtoon

Talvisodan alettua 30.11.1939 sotamarsalkka Mannerheim ja eräät muut pohtivat vastavetoa Terijoen hallitukselle: venäläisten emigranttien muodostamaa pakolaishallitusta, jonka johtoon ilmeisen vakavasti kaavailtiin Atlantin taakse paenneita Trotskia ja Kerenskiä.
Veikko Huuskan
dokumenttipohjainen artikkeli on julkaistu Demarissa tänään, 29.12.2009 (s. 14-15).

Mannerheimin vastaveto ”Terijoen hallitukselle”:
Trotskin johtama nukkehallitus


Talvisodan syttyminen 30.11.1939 shokeerasi monet, ei vähiten Suomen armeijan kaikki puutteet liiankin hyvin tunteneen ylipäällikkö Mannerheimin. Vanha mies kantoi raskasta vastuuta harteillaan. Läsnä olleiden, ja päämajassa vierailleiden, mm. U.K. Kekkosen todistuksen mukaan marsalkka oli hermovoimiensa äärirajoilla. Väsynyt viisaskin mies voi tehdä harkitsemattomia ehdotuksia. Talvisodan alkupäivinä sotamarsalkka Mannerheim esitti vastavetoa Stalinin asettamalle O.V. Kuusisen Terijoen nukkehallitukselle. Ehdotus koski Trotskin johtamaa venäläisistä emigranteista koostuvaa ”vastahallitusta”.

Katsotaanpa vähän tarkemmin:

Pääministeri Rytin sihteerin Alf E. Tuuderin kirjoittaman keskustelupöytäkirjan mukaan valtioneuvoston 15.12.1939 klo 17 pidetyn istunnon alkajaisiksi Ryti esitti eräitä tietoja rintamilta ja sen jälkeen ”mainitsi, että oli esitetty ajatus, että Trotski kutsuttaisiin tänne muodostamaan Venäjälle vastahallituksen”. Leo Davidovits Trotski oli bolshevikki, Leninin ja Stalinin taistelutoveri maanalaisuuden ajoilta, lokakuun vallankumouksen 1917 avainhenkilöitä, Neuvosto-Venäjän entinen sota-asiain kansankomissaari, puna-armeijan luoja ja vuodesta 1929 poliittinen pakolainen, joka 1937 oli päätynyt Meksikoon. Trotskin varhaiset vastustajat kunnioittivat häntä sarkastiseen sävyyn nimikkeellä ”Suurin juutalainen kenraali sitten Joosuan”.

Myöhemmin ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa 22.1.1940 klo 17 pitkän työlistan lopulla ulkoministeri Tanner ”siirtyi puhumaan ryssien keskuudessa suoritettavasta propagandasta. Ilmoitti, että hänen luonaan oli juossut paljon väkeä, etupäässä emigrantteja, sekä monarkisteja että bolshevikkeja, m.m. Kerenskin poika [balettikirjailija Gleb K, s. 1907], kaikki tarjonneet palveluksiaan. Jotakuta voisi mahdollisesti käyttää, mutta hän epäili suuresti heidän laajaa ohjelmaansa, joka käsitti m.m. Venäjällä vallitsevan systeemin kaatamisen”. Ryti kommentoi että olisi hyvä, jos neuvostojärjestelmä luhistuisi, mutta se ei ole meidän asiamme. Venäläisten Stalinin-vastustajien ehdotuksien pohjalta oli kolme päivää aikaisemmin 19.1. Rytin, Tannerin, päämajan edustajan kenraali Waldenin, vapaaehtoisasioiden johtajan kenraali Oscar Enckellin, majuri M. Gripenbergin ja kapteeni J.W. Snellmanin neuvottelussa muotoiltu kanta: ”Venäläisiä ei oteta vapaaehtoisiksi, mutta propagandaan heitä voitaisiin käyttää”. Venäjältä jo 1928 loikanneen, Stalinin entisen sihteerin Bazhanovin esityksen mukaisesti puna-armeijan sotavangeista koottiin salaa helmikuussa 1940 pieni ”Venäjän vapautusarmeija”, jonka yksi osasto ehti matkustaa rintaman lähelle tiedotustehtäviin vähää ennen kuin rauha maaliskuussa solmittiin. Hankkeen tiimoilta Suomessa vieraili talven aikana myös Venäjän entisen pääministerin poika, Arkadi Stolypin, joka oli lännessä toimivan oikeistohenkisen Kansan työn liiton, NTS:n, johtajia. Tavan mukaan neuvostovakoilu sai hankkeesta tiedon jo ennen kuin se ehti käynnistyä.

Osastopäällikkö Aaro Pakaslahti täydentää Talvisodan poliittista näytelmää: ”Sodan alkupäivinä Tanner kertoi minulle eräästä sotamarsalkan puhelinsoitosta, jonka hän oli saanut Päämajasta. Mannerheimin asia oli seuraava. Häntä, ylipäällikköä, pidetään ehkä ”hulluna”, kun hän tahtoo esittää harkittavaksi ajatuksen, eikö olisi syytä perustaa jonnekin itärajan lähelle ”venäläinen hallitus”. Se ei merkitsisi paljonkaan vastavetona Kuusisen hallitukselle, mutta ei olisi täysin mahdotonta, että tällainen neuvostohallintoa vihaavista emigrantti- ja ehkä muistakin aineksista (sotavangit?) muodostettu elin voisi vaikuttaa jotakin Venäjän kansaan ja Suomea vastaan lähetettyihin joukkoihin. Marski oli lisäksi sanonut Tannerille, että tällaistakin keinoa oli harkittava, koska sotilaallinen tilanteemme oli äärimmäisen vaikea. – Tanner ei suinkaan pitänyt marsalkkaa ”hulluna”, mutta näki hänen ajatuksessaan enemmänkin ilmauksen tilanteemme vaikeudesta kuin käyttökelpoisen ehdotuksen.”

Pakaslahti kertoo vielä: ”Vähän myöhemmin eräs yliopiston professori kävi luonani ja tietämättä mitään sotamarsalkan ajatuksesta selitti, että olisi asetuttava yhteistyöhön Kerenskin kanssa. Kerenski oli ainoa venäläinen, jolla varmaan vielä omassa maassaankin oli kantava ja kokoava nimi vapauden puolustajana. Lupasin kertoa professorin terveiset Tannerille. Hänen vastauksensa oli ilman muuta kielteinen. Sota on oma puolustussotamme, johon ei ole sekoitettava venäläisiä intressejä”. Leonid ja Marina Vlasovin mukaan Mannerheim oli hylännyt välittömästi ajatuksen, että Kerenskistä olisi tullut venäläisen pakolaishallituksen päämies (L&M Vlasov: Gustaf Mannerheim ja valkoiset emigrantit, 2007). Trotskia hän sen sijaan oli valmis esittämään.

Pakaslahti mainitsee vielä: ”Sotamarsalkka ei tietääkseni millään tavoin pitänyt kiinni ajatuksesta, jonka harkitsemista hän oli esittänyt ulkoministerille [Tanner]. Päinvastoin hänen kantansa kiteytyi toiseen suuntaan, siihen, että kaikin keinoin on näytettävä maailmalle asiamme koskevan vain Suomen alueen puolustamista, johon ei ole yhdistettävä Venäjän kysymystä. Marsalkan hyväksymissä lähetystöille toimitetuissa vapaaehtoiskysymystä koskevissa ohjeissa sanottiin, että venäläispakolaisia ei oteta vapaaehtoisiksi eikä venäläisten emigranttipiirien kansa asetuta yhteistyöhön”.

Tuomo Polvinen kertoo J.K. Paasikiven elämäkerrassa (3. osa; v. 1939-1944): ”Pari päivää myöhemmin [15.12.1939] Ryti mainitsi valtioneuvostossa ehdotuksesta kutsua Kuusisen vastapainoksi Suomeen Lev Trotski muodostamaan Venäjän ”vastahallitus”. [Opetusministeri Uuno] Hannulan mukaan ajatus oli ilmassa, ja hän oli kuullut siitä jo aikaisemmin. Neuvostohallintoa vihaavista emigranteista koostuva elin saattoi hyvinkin vaikuttaa jotakin Venäjän kansaan ja Suomea vastaan lähetettyihin joukkoihin. Paasikivestä ajatus oli kuitenkin ”hyvin epäilyttävä”, eikä se johtanut tuloksiin. Hallitus kokonaisuudessaan suhtautui varsin varovaisesti emigranttiryhmiin”.

Edellä esitetyt kuvaukset perustuvat reaaliaikaisiin pöytäkirjoihin, muistiinpanoihin ja päiväkirjoihin. Mitä asiasta kertoo ulkoministeri Väinö Tanner sodan jälkeen kirjoittamissaan muistelmissa (Olin ulkoministerinä talvisodan aikana, 1950):

”Ulkomaisella kommunismia vastustavalla taholla olisi mielellään nähty, että Suomi olisi antanut valjastaa itsensä neuvostojärjestelmän vastaisen propagandan palvelukseen, jonka ulkomaalaiset olisivat rahoittaneet. Tähän ryhmään kuului mm. se mielikuvituksellinen ehdotus, että olisimme kutsuneet Trotskin Suomeen ja varanneet hänelle pienen kaistaleen esimerkiksi Repolasta venäläisen väliaikaisen hallituksen sijaintipaikaksi. Tämän hallituksen etunenässä olisivat olleet Trotski ja Kerenski. Suunnitelma tarkoitti kaiketi olla jonkinlaisena vastavetona Kuusisen Terijoen hallitukselle. Tämänlaisten ajatusten takana olivat useimmiten maastaan paenneet valkoiset venäläiset, jotka odottivat Suomen sodan olevan neuvostokomennon lopun alkua”.

Puuttumatta muihin tämän hätäpäissä tehdyn ehdotuksen piirteisiin, tulee todeta sellainenkin käytännöllinen seikka, kuin kyseisten Amerikkaan emigroituneiden poliitikkojen omat näkemykset. Niitä ei tietenkään ehditty arvioida saati tunnustella. Lainkaan yllättävä ei ollut se, että vainotun Trotskin ”bolshevikkiveri oli sakeampaa” kuin antistalinistinen vakaumus. Trotski taatusti muisti taistelun Pietarista ja kamppailut ”valkoisia kenraaleja” vastaan monilla rintamilla, ja sellaiseksi hän luki myös Mannerheimin. Robert Service kirjoittaa tuoreessa Trotski-elämäkerrassa (Trotsky a biography, Lontoo 2009) Pietarin rintaman tilanteesta tasan 20 vuotta aikaisemmin, lokakuussa 1919:

Trotskin saamat raportit kertoivat, että kenraali Mannerheimin komentamat suomalaiset harkitsivat liittymistä valkoisten kenraalien vastavallankumouksellisen sotaan. Mannerheim hinkui päästä torjumaan vain viitisenkymmentä kilometriä Pietarin pohjoispuolella levittäytyvän kommunistisen rajan tulevaisuudelle muodostamaa uhkaa. Vastauksena Trotski julisti, että jos suomalaiset liittoutuvat Judenitsin joukkoihin, punaiset tulisivat lyömään heidät takaisin, aina Helsinkiin asti. Suomalaisten uhka väistyi” [käännös VH].

Mannerheim ilmeisesti arveli maanpaon muuttaneen miehen ja miehen aatokset. Suomalaisten korviin ei vielä joulukuun alussa 1939 ollut tullut, että kohta Talvisodan puhjettua Trotski, vastoin monien kannattajiensa näkemystä, tuki Neuvostoliittoa, jonka hän katsoi olevan “porvarillista Suomea” historiallisesti edistyneempi maa.

Service valaisee trotskilaisten mielialoja Amerikassa Talvisodan sytyttyä:

Kremlin kyvykkyyttä väheksyessään Trotski samanaikaisesti puolusti periaatteellisesti Neuvostoarmeijan sotilaallista kampanjaa Suomea vastaan.

Hän väitti että Suomen ”sovjetisointi” muodostuisi sille verrattomaksi eduksi. New Yorkissa toimiva Sosialististen Työläisten Puolue (The Socialist Workers Party, SWP) oli maailman suurin Trotskia tukeva järjestö. Puolueen vähemmistö vastusti tätä näkemystä, jota se kutsui ”stalinistiseksi imperialismiksi”, ja torjuivat Trotskin toivomuksen, että Puna-Armeijan paine laukaisisi uuden sisällissodan Suomessa. Jopa SWP:n enemmistö, joka muuten vahvasti tuki Trotskia, kyseli hänen saamansa informaation ja siitä tekemänsä analyysin perään.

Trotski ei antanut tuumaakaan periksi. Kirjeessään Joe Hansenille (5.1.1940) hän totesi, että jopa menshevikit ovat tunnustaneet, että Neuvosto-Venäjän ja Puolan sota vuonna 1920 johti Puolan sisällissotaan. Hän väitti kivenkovaan, että sama tulisi toistumaan Suomessa nyt. Trotski jatkoi toivoen Puna-Armeijan voittavan ja Suomen kommunistien nousevan kapinaan ennen kuin rauha Moskovan ja Helsingin välillä tultaisiin solmimaan”
[käännös VH].

Voiko mikään ehdotus mennä enää tämän pahemmin pieleen?

Aivan ilman jälkinäytöstä Mannerheimin emigrantti-episodi ei jäänyt.

Stalinin kätyri surmasi Leo Trotskin tämän kotona Meksikossa 20.8.1940, runsaat viisi kuukautta Talvisodan päättymisen jälkeen. Epäilemättä Stalinin korviin meni, että Suomi, siis sen sotamarsalkka, oli ehdottanut epäsäätyistä poliittista bastardihallitusta, ja Trotskin nostamista sen keulahahmoksi, ja vielä Repolan alueelle, suoraan Neuvostoisänmaan luoteisrajalle. Jos tämä ei kiihdyttänyt paranoidista vaivaa potenutta diktaattoria, ei sitten mikään.

Oliko puna-armeijan perustaja Leo Davidovitsh Trotski Talvisodan viimeinen uhri? Ja täysin tietämättään.

Veikko Huuska
Ikaalinen

Oikeusvaltio nimeltä Venäjä, #2

Jatkokertomus oikeusvaltiosta nimeltä Venäjä jatkuu. Nyt on vuorossa ensimmäisen tuotantokauden toinen jakso.

Tähän mennessä on tapahtunut: Talousrikollinen, vanki Hodorkovski kertoi Putinista ja koirista. Putin tuntee sanan ’diktatuuri’ monesta yhteydestä. Opposition kansanedustaja Zubov väitti, ettei Venäjällä olisi oikeusvaltiota vaan hälytysvilkut isokenkäisten autojen katoilla.

Tässä ja seuraavissa jaksoissa teitä palvelevat:

Starring: Dmitri Anatoljevitš Medvedev, Venäjän federaation presidentti
Co-starring: Vladimir Vladimirovitš Putin, Venäjän federaation pääministeri
Guest star: Mihail Borisovitš Hodorkovski, entisen Jukosin entinen omistaja, nykyinen vanki
Avustaja: Platon Lebedev, entisen Jukosin ja MENATEPin entinen johtaja, nykyinen vanki
Statistit: Venäjän kansa

Dmitri Medvedev on niistä tandem-miehistä se, jota ainakin Venäjän ulkopuolelta katsovat ja varsinkin läntinen media pitää ns. liberaalimpana. Näkemykselle on katetta, sillä Medvedev on opettanut Ždanoville nimetyssä Leningradin valtionyliopistossa, sen oikeustieteellisessä tiedekunnassa monet vuodet.

Palataanpa runsas vuosi taaksepäin. Syyskuun 10. päivänä vuonna 2009 presidentti julkaisi uudessa blogissaan artikkelin Eteenpäin Venäjä! Siinä hän kirjoitti mm. näin: ”Kutsun yhteistyöhön kaikki, jotka jakavat vakaumukseni. Kutsun yhteistyöhön myös ne, jotka eivät ole samaa mieltä kanssani, mutta haluavat vilpittömästi muutoksia parempaan.”

Ja edelleen: "Mitä pitää tehdä, jotta Venäjän kansalaisten elämänlaatu paranisi jatkuvasti sekä nyt että tulevaisuudessa? Jotta yhteiskunnastamme tulisi rikkaampi, vapaampi, humaanimpi, houkuttelevampi? Jotta se pystyisi antamaan kaikille halukkaille paremman koulutuksen, kiinnostavan työn, hyvät tulot, mukavan ympäristön henkilökohtaiselle elämälle ja luovalle toiminnalle?"

Medvedevin madonluvut

Presidentin mukaan energiatehokkuus ja työn tuottavuus olivat useimmissa tuotantolaitoksissa häpeällisen alhaiset. "Eikä siinä kaikki. Pahinta on, että se ei juuri näytä huolettavan omistajia, johtajia, pääinsinöörejä ja virkamiehiä."

Medvedevin mielestä Venäjä pitää vapauttaa sen luomisvoimaa kahlitsevista yhteiskunnallisista vitsauksista. Noita vitsauksia hän mainitsee kolme:

1. Vuosisatainen taloudellinen takapajuisuus, tapa elää raaka-aineviennillä, itse asiassa vaihtamalla raaka-aineita valmiisiin tuotteisiin.

2. Vuosisatainen korruptio, joka on näivettänyt Venäjää ikimuistoisista ajoista ja jäytää sitä yhä, koska valtio on liiaksi läsnä kaikilla vähänkin merkittävillä yhteiskunnallisen toiminnan aloilla.

Lisäys tähän on myös huomion arvoinen: Liike-elämäkään ei ole hänen mukaansa synnitön. Monet yrittäjät pykivät vain lahjomaan virkamiehiä päästäkseen ”hallitsemaan omaisuuden uudelleenjaon virtoja” eivätkä välitä kehittämisestä mitään.

3. Yhteiskunnassa laajalle levinneet paternalistiset asenteet. Varmuus siitä, että kaikkien ongelmien ratkaiseminen on valtion tehtävä. Tai jonkun muun, kunhan ei jokaisen omalla paikallaan.

Ja edelleen: "Siitä johtuu aloitekyvyttömyys, uusien ideoiden puute, ratkaisemattomat ongelmat, yhteiskunnallisen keskustelun, muun muassa kriittisten puheenvuorojen, alhainen taso. Yleinen yksimielisyys ja kannatus ilmaistaan yleensä vaikenemisella. Vastustus on usein emotionaalista, purevaa, mutta samalla pinnallista ja vastuutonta. Nämäkin ilmiöt ovat toki Venäjällä tuttuja jo useamman vuosisadan ajalta."

Tällaisista puheista olisi kuka tahansa pistetty tyrmään (ven. тюрьма, tjurma), mutta Medvedev on vielä vapaalla jalalla.

Presidentin mielestä nyt eletään todella ainutlaatuista aikaa. Kansalla on vihdoin tilaisuus rakentaa uusi, vapaa, kukoistava, vahva Venäjä, ja Dmitri Anatoljevitš pitää velvollisuutena sen tilaisuuden käyttämistä hyväksi. Tarkoitus on siis päästä eroon raaka-ainevientiin perustuvasta talouden rakenteesta ja keskittyä enemän teknologiateollisuuden ja innovaatioiden tuottamaan lisäarvoon.

Viisi vektoria

Medvedev määritteli silloin syyskuussa 2009 Venäjän taloudellisen modernisoinnin kannalta viisi tärkeää strategista "vektoria":

1) Venäjästä tulee yksi johtavista maista energian tuotannon, kuljetuksen ja käytön tehokkuudessa.

2) Venäjä säilyttää ydinteknologian ja nostaa sen laatua.

3) Tietotekniikkaa parannetaan ja sitä kautta hankitaan merkittävä asema avointen tietoverkkojen kehitysprosesseissa.

4) Venäjällä tulee olemaan oma maanpäällinen ja avaruuteen sijoitettu infrastruktuuri tiedon kaikkien lajien välittämistä varten.

5) Venäjä nousee eturiviin lääketieteellisten laitteiden, huippumodernien diagnostiikkavälineiden sekä virus-, sydän- ja verisuoni-, kasvain- ja neurologisten sairauksien hoitoon käytettävien lääkkeiden tuotannossa.

Ja se viiden kohdan listan kuudes juttu se onkin vaikea toteuttaa: Poliittinen järjestelmä uudistetaan vapaan kilpailun hengessä, kuitenkin niin, että ulkopolitiikasta, yhteiskunnan vakaudesta ja perustuslaillisesta järjestelmästä vallitsee yksimielisyys. Lainvalvojat on saatava suojelemaan ja puolustamaan oikeuksia ja vapauksia, ja ulkopuolisten vaikuttaminen oikeuden päätöksiin on saatava loppumaan, olivatpa sen vaikuttimet mitkä tahansa. "Viime kädessä oikeusjärjestelmä pystyy itse selvittämään, mikä on valtion etu ja missä on kyse korruptoituneen byrokraatin tai yrittäjän itsekkäistä pyyteistä."

Perustuslakinsa mukaan Venäjä on hyvinvointivaltio, mutta Medvedev korostaa, että moderni hyvinvointivaltio ei ole "pöhöttynyt neuvostoajan sosiaalitoimisto eikä taivaasta tipahtanutta hyvää jakeleva erikoiskauppa". Se on mutkikas normijärjestelmä, jonka tuottavuus riippuu työn laadusta ja koulutustasosta.

Medvedevin kirjoitus löytyy suomeksi Venäjän Helsingin-lähetystön sivulla. Se kannattaa lukea.

Medvedev joulukuussa 2010

Presidentti sanoi 24.12., siis viime perjantaina, julkistaessaan presidentin toiminnan vuoden tulosraporttia, ettei ole pois suljettua sekään, että muutkin joutuvat kulkemaan Hodorkovskille viitoitettua tietä. Syytteitä muita ison bisneksen edustajia ei ole jätetty nostamatta siksi, etteikö presidentillä ja syyttäjillä olisi tarpeeksi todistusaineistoa muitakin vastaan. Hän jätti kuitenkin sanomatta, miksi tämä yksi juttu – paitsi Hodorkovskia, myös Platon Lebedeviä vastaan – on päätetty viedä loppuun asti, mutta muiden taholla on vielä hiljaista.

Valtionsyyttäjä vaatii Hodorkovskin tuomittavaksi 14 vuodeksi pakkotyölaitokseen siksi, että hän kaappasi yli 200 miljoonaa tonnia raakaöljyä ja ”laillisti laittomasti hankittuja rahavaroja”, siis järjesti rahanpesua.

Syyttäjälläkin on varaa heivata vaatimuksissaan: alkuperäinen varastetun raakaöljyn määrä oli sen papereissa 350 miljoonaa tonnia, mutta sitä alennettiin 218 miljoonaan tonniin. Suuri maa, suuret toleranssit.

Tähän astihan Hodorkovski ja Lebedev ovat istuneet moniosaista tuomiotaan, jonka tärkeimmät osat ovat huijaus ja veronmaksun laiminlyönti.

27.12.2010

Oikeusvaltio nimeltä Venäjä

Nyttemmin jo pilkotun Jukos-öljy-yhtiön omistaja-johtaja, vuodesta 2005 alkaen vanki Mihail Hodorkovski antoi Tšitassa perjantaina 24. tätä kuuta lausunnon, jonka mukaan Vladimir Putinista tykkäävät vain koirat.

"Tunnen sääliä tätä ei enää nuorta ihmistä kohtaan, niin virkeää ja niin samantapaista ihmistä kuin rannaton ja armoton maansa. Putin pettää itse itseään. Väistämättömään kysymykseen tapahtumista Moskovan Maneesiaukiolla, Pietarin Senaatin aukiolla, Donin-Rostovissa, Iževskissä, Solnetšnogorskissa ja Luberetsissa hän tavanmukaisesti vastasi teräksisellä katseellaan ja perinteiseen tapaan piikitteli karkeasti partasuuliberaaleista. Rakkaus koiriin on ainoa hyvä tunne, joka on lävistänyt 2000-luvun alun kansallisen symbolin jääpanssarin. Häntä rakastavat vain koirat."

Näin siis Venäjän tunnetuin vanki, jolla tietysti on oikeus sanoa mielipiteensä, koska Venäjän perustuslain 31 § suo siihen mahdollisuuden. Tänään alkaa Hodorkovskin toinen oikeudenkäynti. Miksi? Siksi, että vuonna 2005 alkanut 8 vuoden tuomio alkaa kallistua jos nyt ei loppusuoralle, vähintään takakaarteeseen. Tarvitaan uusi tuomio, jotta istumista voidaan jatkaa. Ja tuomiota varten tarvitaan siis oikeusprosessi yleisessä tuomioistuimessa.

Saadaanko Venäjälle joskus luoduksi aito oikeusvaltio? Rechtsstaat, kuten termi kuuluu saksaksi, joka on modernin ajan valtio-oikeusajattelun äidinkieli. Pravovoe gosudarstvo, sanoisi venäläinen, mutta tulee sanoneeksi jotain, joka antiikin latinoille oli contradictio ad absurdum, absurdiuteen asti menevä käsitteellinen ristiriita. Englannin kieli ei tunne oikeusvaltio-sanaa, joten siellä käytetään kiertoilmaisua: rule of law.

Kun Putin tuli valtaan, hänen ensimmäinen käsitteellinen avauksensa oli diktatura zakona, lain diktatuuri. Ei siis mikään oikeuden ylivalta, glavenstvo tai gegemonija prava, kuten englanninkielinen termi pitäisi kirjaimellisesti kääntää. Putinille diktatuuri oli silloin tutumpi sana, kahdestakin yhteydestä: puoluekoulussa se kytkettiin proletariaattiin, mutta tosielämässä puolue-eliittiin.

Onko oikeusvaltiolla/demokratialla ja Venäjän imperiumilla/federaatiolla mitään yhteistä kosketuspistettä tai leikkauspintaa? Tällaista olen tämän kuun kuluessa miettinyt useammin kuin kerran. Nyt teen mietelmistäni jatkokertomuksen. Ainakin kolme osaa tästä on tulossa, ehkä neljäskin vielä, riippuu vähän oikeudenkäynnistä. Pyydän siis kärsivällisyyttä. Kärsivällisyys on venäjäksi терпимость eli terpimost', demokratia puolestaan демократия. Ei tarvinne translitteroida.

*

Oikeudenmukainen Venäjä -duumaryhmän jäsen Valeri Zubov ei ole erityisen tunnettu, ja vaikka olisikin, hänen mahdollisuutensa mediajulkisuuteen ovat taustaryhmän vuoksi rajalliset. Hän kuitenkin on duuman talouspolitiikan ja yrittäjyyden valiokunnan jäsenen ominaisuudessa tullut sanoneeksi runsaat pari viikkoa sitten, että sivistyneen yhteiskunnan rakentaminen Venäjällä on mahdotonta, elleivät sen kansalaiset ole lain edessä tasa-arvoisia.

Mutta toistaiseksi valitettavasti ei voi puhua minkäänlaisesta liikkumisesta tähän suuntaan, Zubov sanoi. Hän viittaa marraskuun viidennen päivän vastaisen yön tapahtumiin Kuštšovskajan stanitsassa Kubanilla Etelä-Venäjällä, jolloin 12 ihmistä tapettiin epäselvissä olosuhteissa samana yönä:

”Minkä verran maksaa vaikkapa Kuštšovskajan tragedia, kun koko maa joutuu todistamaan, kuinka bandiitit polkevat oikeusviranomaiset jalkoihinsa?”

Zubovin mielestä laillisuutta pitää alkaa luoda aivan yksinkertaisilla, kaikille ymmärrettävillä askelilla. Yksi sellainen askel olisi hälytysvilkkuongelman ratkaiseminen. Monet huomattavissa asemissa olevat isokenkäiset käyttävät autoissaan hälytysvilkkuja ilman oikeutta, ja tällainen aiheuttaa kansan keskuudessa tunteen huutavan vääryyden leviämisestä. Zubov huomauttaa, että auton omistajat ovat nykyisin yksi Venäjän aktiivisimmista kansalaisryhmistä:

”On vaikea käsittää, miten he suhtautuvat lakiin, jos he joka päivä törmäävät oikeuksiensa suoriin loukkaamisiin.” – Hänen mukaansa tällaiset, ensi silmäykseltä puhtaasti arkipäiväiset ongelmat ovat itse asiassa hyvin symbolisia, ja siksi vallanpitäjien on osoitettava päättäväisyyttä ongelmien saamiseksi pois päiväjärjestyksestä.

No, opposition edustaja puhukoon tähän tapaan, mikä opposition edustajalle sopii. Mutta katsotaan jatkokertomuksen seuraavassa osassa, mitä puhuu parraton liberaali, presidentti Dmitri Medvedev. Stay tuned! Pysy kanavalla!

26.12.2010

Vuonna siis kaskytviis, tänä päivänä

Pieni palanen historiaa toisen joulupäivän kunniaksi sallittakoon.

Uuden ajanlaskun mukaan 26. joulukuuta vuonna 1825 Pietarissa tapahtui. Armeijan upseeriston edistyksellisen joukon keskuudessa heräsi ajatus tehdä kapina aikansa elänyttä tsaarinvaltaa vastaan. Pääasiassa nuorista upseereista koostunut joukko alkoi vuonna 1823 valmistella vallankaappausta, jonka olisi pitänyt toteutua kesällä 1826. Kuitenkin tsaari Aleksanteri I sattui kuolemaan marraskuussa 1825, jolloin nämä tsaarinvallan viholliset päättivät, kuten suunnitelmataloudessa myöhemmin sanottiin, täyttää normin etuajassa.

He olivat perustaneet seuran nimeltä Severnoje Obštšestvo, Pohjoinen/Pohjoisen seura, ja he päättivät julkistaa ohjelmansa vaatimukset samana päivänä kun uusi tsaari Nikolai I vannoisi valansa.

Niinpä joulukuun 14. päivänä vanhaa lukua eli siis tänään Pietarin Senaatinaukiolle kokoontui noin 3000 kapinamielistä. Nikolai oli saanut tietää juonesta - mikä todistaa, että ohrana toimi jo ennen kuin Nikolai oli sitä perustanutkaan - ja vannoikin valan senaatille ennen aikojaan. Hallitus komensi joukkonsa aukiolle, ja kapinallisten esiintyminen tukahdutettiin.

Nämä kapinalliset tultiin sitten tuntemaan nimellä dekabristit, joulukuun miehet. Jos alkuperäinen suunnitelma olisi toteutunut kesällä 1826, he olisivat ehkä saaneet nimekseen kesä-, heinä- tai elokuun miehet, junisty, julisty tai avgustintsy.

Oikeuteen vietiin yli 500 ihmistä, joista 289 tuomittiin syyllisiksi. Viisi tapahtuman johtajaa (Rylejev, Pestel', Kahovski, Bestužev-Rjumin ja Muranjov-Apostol) hirtettiin. Jotain 120 ihmistä karkotettiin Siperiaan.

Muistan, kun vuonna 1980 harrastin venäjän kielen opintoja ja tapahtuneesta tuli kuluneeksi 175 vuotta, kuinka neuvostovalta teki näistä hirtetyistä ja muutamasta muusta pääjehusta kansallissankareita. Yritin kysyä joiltakin, että eikös kuitenkin ollut kyse tsaarin armeijan aatelissyntyisistä upseereista, mutta tähän puoleen asiasta ei kukaan neukkuhistoriaan "hirttäytynyt" oikein halunnut vastata.

Hiljattain huomasin, että se aukio, joka tuolloin tunnettiin Senaatinaukiona (se sijaitsee amiraliteetista Nevan vartta alaspäin, ja sen alueella seisoo Vaskiratsastajapatsas) ja jonka nimi oli neuvostoajan alkuvuosina muutettu Dekabristien aukioksi, onkin saanut takaisin tämän vanhan nimensä.

Tai mikä on itse asiassa vanha nimi? Mikä on alkuperäinen nimi? Ihan aluksi eli vuosina 1738-1763 se on ollut nimeltään Iisakin aukio, Isaakievskaja Ploštšad', ja sitten jossakin välissä myös Pietarin aukio, Petrovskaja ploštšad'. Mutta suon mieluusti Pietari-historioitsijoille näiden paikannimien järjestykseen laittamisen. Paikannimethän ovat mitä suurimmassa määrin poliittisten valintojen tulosta. Eläköön politiikka, Venäjälläkin!

13.12.2010

Uusi väitös Suomesta ja Venäjästä



Kuvassa YTT Sirke Mäkinen (valtio-oppi), VTT Kari Kaunismaa (poliittinen historia) ja KM (väit.) Nelli Piattoeva (kasvatustiede) Tampereella 10.12.2010.







Suomen ja Venäjän kansalaiskasvatus

Piattoeva, Nelli: Citizenship Education Policies and the State.
Russia and Finland in a comparative perspective
(Kansalaiskasvatuspolitiikat ja valtio. Suomi ja Venäjä toisiinsa verrattuina)
Acta Universitatis Tamperensis 1561. Tampere University Press. Tampere 2010
Väitös Tampereen yliopistossa 10.12.2010 klo 12.

Venäjällä vallitsevasta Suomi-kuvasta voidaan syystä olla huolissaan, etenkin mikäli kuvaa muokataan provokatorisesti vinoksi, kuten valitettavasti pari kolme suomalaista viime aikoina on katsonut asiakseen tehdä. Tieteellistä tutkimusta molemmista maista rinnakkain ei suinkaan ole olemassa liikaa. Puutetta pyrkii omalta osaltaan poistamaan venäläissyntyinen, vuodesta 1995 Suomessa asunut kasvatustieteen maisteri Nelli Piattoeva, joka vertailee näiden kahden maan kansalaiskasvatuksen koulutuspolitiikkaa. Hän on suhteuttanut tutkimuskohteensa Euroopan Neuvoston sekä UNESCO:n muovaamiin ylikansallisen kasvatuksen julkilausumiin. Valinta on perusteltu, koska valtiot kuuluvat näihin molempiin organisaatioihin. Suomi kuuluu Euroopan Unioniin, joka vaikuttaa monella tavoin meidän todellisuuteemme, vaikka pitääkin koulutuspolitiikan kunkin maan omana asiana. Venäjä ei ole EU:n jäsen, eikä mielellään edes tunnusta sitä aidoksi toimijaksi esimerkiksi historian ja yhteiskuntaopin oppikirjoissaan. Venäjä neuvottelee mieluummin suoraan vanhojen suurvaltojen kanssa – ja tällöin hallitsee hajottamalla, kuten näemme parhaillaan lapsikaappauksia estävän sopimuksen raukeamisesta.

Piattoeva on kirjoittanut väitöskirjansa englanniksi, mikä helpottaa sen kansainvälistä käyttöä. Hän on luonnollisesti käyttänyt äidinkielellään julkaistuja dokumentteja laajasti. Suomessakin esiintyy Venäjän-asiantuntijoina dosentteja, jotka eivät itse osaa venäjää. Lyhyesti ilmaistuna kieltä taitamattomia viedään Venäjällä kuin litran mittaa. Lehdistössä tapahtuvaa venäläisten nimien ja sanojen translitterointia englannin kautta suomeen voisi vielä katsella läpi sormien, mutta ei tutkimuksessa. Piattoeva onkin perustellusti päätynyt vain englannin mukaiseen venäläisten lähteiden kirjoitusasuun.

Väitöskirja yhdistää mielenkiintoisella tavalla perinteisen monografian (pitkän tutkimusraportin) alkuperäisiin viiteen jo julkaistuun artikkeliin. Tästä kuitenkin seuraa toistoa: lukija saattaa ihmetellä, eikö tämä jo esiintynyt tekstissä aikaisemmin. Historioitsijan kannalta tutkittu ajanjakso on hedelmällinen: Venäjän 1980-luvun neuvostoajasta järjestelmän sortumiseen ja uudelleensuuntautumiseen 2000-luvulla, sekä Suomessa vastaavasti melko eristäytyneestä pohjoismaasta täysivaltaiseksi EU:n jäseneksi. Venäjä on perinteeltään heterogeeninen imperiumi, jossa kansallisuus ja kansalaisuus ovat eri tasoilla suhteessa valtioon. Suomi on pitkään ollut erittäin homogeeninen kansallisvaltio, jossa on voimakas historiallinen side kansallisuuden ja valtion välillä.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen sekaannuksen asetuttua Venäjä on nostanut kansalaiskasvatuksensa päämääräksi jälleen lojaalisuuden valtiota kohtaan, yksimielisyyden moniarvoisuuden sijaan, velvollisuudet ennen oikeuksia sekä yhteisöllisyyden, kollektivismin individualismin tilalle. Tekijä on löytänyt samat ohjeet Suomen Kouluhallituksen antamina vuodelta 1925: Isänmaan etu oli asetettava oman edun edelle sekä tuli estää koululaisia asettumasta yhteiskuntaa vastaan. Sen sijaan piti kasvattaa lakien noudattamiseen ja järjestykseen. Tähän tekijä olisi voinut lisätä syyn. Vuoden 1918 kapinasta oli niin vähän aikaa, että valtio ei halunnut ottaa mitään riskejä epäjärjestykseen sortumisesta. ”Jos”-historioitsija voisi todeta tähän: Mikäli Leninin ajatus suomalaisten palaamisesta neuvostokansojen perheeseen olisi toteutunut – punakaartien avulla tai muutoin - tämänkään vertailevan tutkimuksen tekeminen ei olisi ollut mahdollista.

Neuvostoajan pyrkimys poistaa koulutuksen avulla valtion sisäiset eri kansallisuuksien piirteet esitellään tutkimuksessa hyvin. Kansallisesti venäläisten mielestä kommunistit pyrkivät tällä ”venäläisyyden poistamiseen” (derussifikatsija). Keskikoulun oppiaineiden tuntimäärä kertoo kuitenkin toista. Perestroikan aikana 1985 otettiin käyttöön jo aiemmin valmisteltu opetussuunnitelma, joka lisäsi venäjän kielen ja kulttuurin yhteistä viikkotuntimäärää 54:stä 80:een. Historian tuntimäärä säilyi 18:na ja yhteiskuntaoppia lisättiin kahdesta kahteen ja puoleen tuntiin. Mainittakoon, että vierasta kieltä opetetaan nykyisinkin enintään 19 viikkotuntia viidenneltä luokalta alkaen. Neuvostoaikana ei ollut tarkoituskaan, että suuret joukot olisivat oppineet vierasta kieltä. Silloinhan heillä olisi ollut mahdollisuus saada muuta kuin NKP:n vahvistamaa informaatiota. Oman kokemukseni mukaan (Moskovassa 1998–2000 asuneena) nuorten ihmisten vieraiden kielten taito lisääntyi Jeltsinin aikana. Sen sijaan 2000-luvulla se näyttää Venäjällä taantuneen opetussuunnitelman kansallisten piirteiden kasvun myötä. Opetussuunnitelmassa kuitenkin määrätään vieraan kielen opetus alkavaksi jo peruskoulun toiselta luokalta.

Suomen osalta tärkeä väitöskirjassa tutkittu kysymys on, onko kansallispohjainen kansalaisuus tulossa vanhanaikaiseksi Euroopan integraation myötä. Piattoevan mukaan suomalainen opiskelija voi olla samanaikaisesti suomalainen, eurooppalainen ja maailmankansalainen ilman ristiriitoja. Venäläinen ei koe asiaa samalla tavalla. Kansalaiskasvatuksen suunnittelussa kilpailee jossain määrin edelleen kaksi näkökohtaa: Neuvostoliitto oli joko kaiken pahan alku tai nyttemmin hajonnut suurvalta, josta kaikki saattoivat olla ylpeitä. Myös lehdistössä esiintyy kritiikkiä: Julia Latynina totesi marraskuun 2010 lopulla Gazeta.ru:n kolumnissaan: ”Venäjällä on vallan vertikaali (pystysuora), mutta ei oikeasti valtiota. Siksi vallan legitimointi (oikeutus) on vaikeaa. Venäläinen patriootti lausuu: Olen venäläinen ja teen sen vuoksi kaikkeni, jotta maastani voitaisiin olla ylpeitä. Venäläinen fasisti puolestaan toteaa: Olen venäläinen ja sen vuoksi jo määritelmän mukaan mahtava.”

Eri neuvostotasavaltojen kulttuurituotoksista todettiin neuvostoaikana: ”Ne ovat muodoltaan kansallisia, mutta sisällöltään sosialistisia.” Virolainen 1800-luvun kansantanhu oli tuskin sosialistinen sen paremmin kuin kreivi Leo Tolstoin kirjoittama ”Sota ja rauha”. Uuden Venäjän piti etsiä sirpin ja vasaran tilalle kansalliset symbolit, kolmivärinen lippu, vaakunan kaksipäinen kotka sekä Sergei Mihalkovin kolmannen kerran sanoittama kansallislaulu ”Suuri ja mahtava” (Velikaja deržava). Suomalaisia nämä hieman hymyilyttävät, etenkin jos he eivät kielimuurista johtuen tunne venäläisten ankaraakin pilkantekoa omaa valtiotaan kohtaan. Tätä edusti koko neuvostoajan Krokodil-lehti.
Venäjän kansalaisuuskasvatus vaikenee virallisesti kritiikin taitamisesta tai sen suuntaamisesta vallanpitäjiä kohtaan. Suomen opetussuunnitelmassa kriittisen suhtautumisen opettaminen on tavoitteena. Käytäntö kuitenkin osoittaa, että totuudenpuhujilla ei vieläkään ole kummassakaan maassa yösijaa. Anna Politkovskaja, Andrej Litvinenko ja monet muut ovat maksaneet siitä Venäjällä hengellään, meillä nyt enintään joutuu eristetyksi piirien ulkopuolelle. Nelli Piattoeva on kirjoittanut tärkeän selvityksen Suomen ja Venäjän kansalaisuuskasvatuksen eroista ja yhtäläisyyksistä julkilausutun politiikan ylätasolla. Seuraavan tutkimuksen aiheeksi voi suositella sen tarkastelua, miten tämä toteutuu käytännössä.

Kari Kaunismaa
kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, jonka väitöskirja ”Punatähdestä kaksoiskotkaan”, Turun yliopisto 2009, käsitteli Neuvostoliiton romahtamisen vaikutusta venäläisen keskikoulun historian oppikirjoihin

12.12.2010

Pikajunalla Pietariin perustuslain päivänä

Suomessa kerrotaan tänään, että Suomen valtion omistama VR Group (kotoisasti VR Yhtymä) laittaa liikkeelle Allegro-erikoisjunan kohti Pietaria. Matkustajina on ainoastaan kutsuvieraita, joiden joukossa peräti tasavallan presidentti Tarja Halonen. Venäjällä puolestaan kerrotaan, että Venäjän federaation rautatieyhtiö RŽD käynnistää liikenteen "ranskalaisella" Allegro-junalla huomenna.

Tarkkasilmäinen ei ole voinut olla huomaamatta, että kyseessähän on jo melko vanha tuttu, italialainen pendolino, joka näyttää maalatun eriväriseksi, ikään kuin naamioitaisiin italiaanon huonoa mainetta. Ja liikennöinnin takana ovat suomalainen ja venäläinen rautatieyhtiö yhteisvoimin.

Kutsuvierasjunan matkan alkaessa Helsingissä vallitsi hyytävä, mieletön (lue iltapäivälehdistä) kymmenen asteen pakkanen. Toivottavasti ovet saatiin kiinni. Kunpa junan muut käyttöjärjestelmät toimisivat. Ja kunpa radan turvalaitteet pysyisivät päällä niin kauan kuin Allegro on päässyt Vainikkalaan. Jos eivät pysy, niin huippunopeus 220 km/h joudutaan pudottamaan 35 kilometriin tunnissa, mikä olisi tietysti vähän noloa.

*

Varmasti dosentti, yliopistonlehtori Arto Luukkanen on tykönään huomannut, miten tämä juhlajunan käyttöönotto sisältää tietyn "uussuomettumisen" piirteen: junahan määrättiin lähtemään liikkeelle Venäjän perustuslain päivänä, joka on valtiollinen juhlapäivä, siis punainen päivä kalenterissa. Ja koska se osuu viikonvaihteeseen, sitä seuraava arkipäivä vietetään vapaapäivänä. Oletan Arton sanovan, että tulipalo on väärin sammutettu, juhlajunan lähtöpäivän olisi pitänyt olla tavallinen sunnuntaipäivä, ei Venäjän valtiollinen juhlapäivä.

Toisaalta, mikäs siinä: Venäjän vuonna 1993 säädetyn perustuslain toinen lukuhan sisältää kattavan luettelon ihmis- ja kansalaisoikeuksia ja -vapauksia, peräti 47 pykälää. Näin kattavaa listaa saa hakea eri valtioiden perustuslaeista, enimmäkseen turhaan.

Venäjän perustuslain 27 pykälä säätää, että jokainen, joka oleskelee laillisesti Venäjän federaation alueella, on oikeus liikkua vapaasti samoin kuin oikeus valita oleskelu- ja asuinpaikkansa.

Käytännössä asiaan tulee tietysti pieniä lisäehtoja. Matkalipun ostaminen ei onnistu ilman passia, kotimaan- tai ulkomaansellaista. Matkailijan pitää rekisteröityä sisäasiainministeriölle majataloissa. Ulkomaalaisilta vaaditaan minipieni migratsionnaja karta kahtena kappaleena, Venäjän kansalaisilta udellaan toisia asioita, mutta paljon. Moskovaan ja Pietariin vaaditaan erityinen propusk, oleskelulupa, jota ei myönnetä, ellei hakijalla ole tiedossa työpaikka kaupungissa. Jos ihonväri on keskimääräistä vähänkin tummempi tai silmät vinommat, tarkastuksia tehdään kaikissa mahdollisissa paikoissa ja niiden välillä. Ja niin edelleen.

Silti Venäjä on oikeusvaltio omalla tavallaan. Saman 27 pykälän toinen momentti takaa kaikille vapauden matkustaa pois Venäjältä ja palata sinne takaisin. Erityisen mielenkiintoinen on perustuslain 29 pykälän toimeenpanopuoli. Se takaa ajattelun- ja sananvapauden ja joukkotiedotuksen vapauden. Nykyinen tulkinta näyttää olevan se, että ajatella ja puhua ja kirjoittaa saa vapaasti, kunhan ei ajattele ääneen, kunhan puhuu vain kotona keittiönpöydän ääressä (kun edessä on богатый стол, runsas pöytätarjoilu) ja kunhan pitää kirjoituksensa pöytälaatikossa. Paljon on siis Venäjällä tehtävää edessä ennen kuin siitä tulee täydellinen. Samaa voi tietysti sanoa Suomestakin, mutta ei sekoiteta sitä tähän.

Toisaalta Venäjän perustuslaki takaa valtion turvan muun muassa äitiydelle, lapsuudelle ja perheelle. Neljä vuotta sitten alettiin osana ns. kansallisia ohjelmia maksaa lapsilisää. Oikeus asuntoon ja opetukseen taataan myös perustuslaissa aivan kuten edeltäjävaltiokin ne takasi.

Seitsemäs luku säätää, että oikeuslaitoksen tuomarit ovat riippumattomia. Ketään ei voi tuomita rikoksesta muutoin kuin rikoslainsäädännön mukaisesti.

*

Mutta takaisin Allegroon. Pietarin-matkailu kallistuu roimasti. Yhdensuuntainen junalippu toisessa luokassa Helsingistä Pietariin maksaa peräti 84 euroa. Luulen, että Savonlinja kasvattaa suosiotaan kuljettamalla matkustajan samalla reitillä 39 euroa. Venäläisbussit, joiden kyytiin voi nousta Tennispalatsin liepeillä, kuljettavat puolella hinnalla tästä. Jos ei hirmuista kiirettä ole, valitsisin itse bussin.

Ensi kesänä nopeita junia tulee kaksi lisää. Suosittelisin silloin seuraavaa: aamukuudelta lähtö Helsingistä Pietariin, siellä vaihto Moskovaan menevään Sapsaniin ja Moskovassa edelleen Nižni-Novgorodin Sapsaniin. Perille Nižni-Novgorodiin tullaan samana päivänä puoli kahdentoista maissa. Edellyttäen, että Allegro ja radan turvalaitteet toimivat. Sapsanit kyllä näkyvät toimineen luotettavasti.