30.12.2008

Uusi vuosi - lahjoista ja lahjuksista


En ole koskaan antanut Venäjällä lahjuksia. Monet pitävät sitä ihmeenä, sillä olen matkustanut itänaapuriimme suhteellisen usein lähes 20 vuoden ajan. Olen myös asunut ja ollut töissä Venäjällä. Lähimpänä lahjontaa voidaan kai pitää erään moskovalaisen opiskelija-asuntolan kerrosvalvojatädeille viemääni suklaarasiaa, kun sain ystäväni kanssa asua asuntolassa siitä huolimatta, ettemme opiskelleet Moskovassa ja vielä vähemmän kyseisessä korkeakoulussa, jonka asuntola oli kyseessä. Tuokin suklaarasia olisi jäänyt viemättä, ellei asuntolassa asunut suomalainen tuttavani olisi kehottanut minua tuomaan jotain pientä tuliaista mukanani.

Lahjat kuuluvat venäläiseen kulttuuriin. Ainakin minun on välillä vaikea muistaa sitä, koska lahjat eivät taas samalla tavalla kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Nolostun joka kerta, kun saan venäläisiä vieraita, jotka tyhjentävät laukuistaan käsittämättömän määrän lahjoja – suklaata, kuohuviiniä, vodkaa, matkamuistoja, musiikkia. Lähtiessäni itse Venäjälle unohdan usein ostaa lahjoja ja sitten käyn ostelemassa nolona Fazerin suklaarasioita pietarilaisista ja moskovalaisista tavarataloista mennessäni kyläilemään ystävieni luokse.

Olen kategorisesti kieltäytynyt maksamasta lahjuksia. Ei silti, että niitä koskaan minulta olisi edes pyydetty. Silti moni asia olisi saattanut sujua nopeammin, jos olisin niin halunnut. Mietin, että mikä on lahjan ja lahjuksen ero. Lahjoja annetaan ystäville, tuttaville ja yhteistyökumppaneille. On joululahjoja, uudenvuodenlahjoja, syntymäpäivälahjoja ja vaikkapa tuliaisia. Lahjus on rahaa tai arvokas lahja, joka annetaan viranomaisille ja muille, joiden tulisi periaatteessa hoitaa työnsä ilman mitään lisäkannustimia.

Joku voisi sanoa, että on sulaa hulluutta istua venäläisellä miliisiasemalla tekemässä rikosilmoitusta ystävänsä laukun varastamisesta, kun laukun ja sen sisällön arvo on alle 50 euroa. Itse asiassa kolmella eri miliisiasemalla, kahtena päivänä, yhteensä noin kymmenen tunnin ajan, jos ollaan tarkkoja. Ja ainoastaan sen takia, että asiasta tehtäisiin pöytäkirja niin kuin se pitäisi lain mukaan tehdä. Että kyseinen rikos tilastoitaisiin. Jonkunlaisen todistuksen vakuutusyhtiötä varten olisi saanut ehkä noin tunnissa. Pakko on sanoa, että ensimmäistä miliisiasemaa lukuun ottamatta me saimme hyvää palvelua – se tosin vain otti oman aikansa. Suomessa laukkuvarkaan uhri olisi tuskin päässyt/joutunut käymään läpi kansioittain rikollisten valokuvia tunnistaakseen mahdollisesti varkaan.

Olen joutunut pettymään Venäjään tai lähinnä sen viranomaisiin useaan otteeseen tänä syksynä. Lähinnä pettymykseni ovat liittyneet ihmisoikeuskysymyksiin, mutta myös venäläinen byrokratia loputtomine vaatimuksineen leimoista, kopiosta, kutsuista ja ties mistä papereista on turhauttanut minua, aivan viime päivinäkin.

Eilen koitti se päivä, kun olin valmis luopumaan periaatteistani lahjusten suhteen. Sain nimittäin viestin pietarilaiselta ystävältäni, joka oli joutunut sairaalaan. Ystävälläni ei ole lähiomaisia ja lähimmät ystävätkin olivat pois kaupungista. Niinpä hän kirjoitti minulle. Olen tietoinen siitä, että Venäjällä omaiset maksavat usein lääkäreille lahjuksia saadakseen läheiselleen parempaa hoitoa. Tämä koskee kai lähinnä julkisen puolen sairaaloita, sillä yksityislääkärithän saavat paljon parempaa palkkaa, kuin julkisen puolen terveydenhoitohenkilöstö. Tämän asian valossa on helppo ymmärtää, että venäläiset karttavat sairaalaan joutumista viimeiseen saakka.

Olin siis tilanteessa, jossa hyvä ystäväni oli sairaalassa ja minä olin ainoa, joka tiesi hänen olevan siellä. Uudenvuoden pyhät olivat juuri alkamassa. Ystävälläni ei ole ylimääräistä rahaa, eikä omaisia, jotka voisivat huolehtia hänen eduistaan suhteessa sairaalaan ja lääkäreihin. Harkitsin vakavasti matkustamista Pietariin heti seuraavana päivänä. Menisin lahjomaan lääkärit, että ystäväni saisi varmasti parhaan mahdollisen hoidon. Hiiteen periaatteet! Päätin kuitenkin ensin kirjoittaa ja kysyä neuvoa toiselta pietarilaiselta ystävältäni.

”Rakas ystävä,

mitä kuuluu? Meidän joulumme meni jo. Olin mökillä. Siellä oli kaunista ja hiljaista – järvi ja metsää.

Halusin kysyä sinulta seuraavaa: hyvä ystäväni (venäläinen, pietarilainen) on joutunut sairaalaan. Hän on sotilasakatemian sairaalassa Pietarissa, eikä hänellä ole vanhempia tai lähiomaisia. Ystävistä en tiedä. Olen tällä hetkellä ainoa ihminen, joka tietää hänen olevan sairaalassa.

Onko se hyvä sairaala? Voinko luottaa siihen, että lääkärit tekevät siellä kaiken mahdollisen ja hoitavat häntä niin kuin pitää? Minä tiedän, että toisinaan teillä pitää antaa lääkäreille lahjuksia. Kirjoitan sinulle, koska olet itse lääkäri ja tiedät varmasti, miten asia on. Sano minulle rehellisesti, pitääkö minun tulla rahojen ja lahjojen kanssa Pietariin? Minä en vain tiedä, miten tuo kaikki teillä oikein toimii, koska meillä ei tarvitse antaa missään lahjuksia. Tiedän, että ystävälläni ei ole rahaa ja sen takia olen erittäin huolissani. Uudenvuodenpyhät ja kaikki tulossa. Mitä minun pitäisi tehdä?

Anteeksi kovasti, että vaivaan sinua tällaisella asialla juuri ennen uutta vuotta.

Minulla on ikävä teitä kaikkia! Suukkoja”

Ei mennyt kuin vajaa tunti, niin sain vastauksen:

” Moi Salla ☺!

Ensinnäkin, älä pyytele anteeksi ☺ - sinä olet meidän paras ystävämme ☺
Sotilasakatemian sairaala on yksi Pietarin ja jopa koko suuren maamme parhaimmista! Halusin itse päästä sinne opiskelemaan, mutta sinne on vaikea päästä. Siellä on erikoislääkäreitä – mikä on tärkeintä! Lahjuksista en osaa sanoa, mutta luulen, että hoidon jälkeen selvittävät asiat keskenään…

Minä tulen Suomeen uudeksi vuodeksi, mutta Serjoga ja Ira jäävät tänne. Tässä heidän puhelinnumeronsa. Ja meidän Ljoshamme. Minä kerron tilanteen hänelle. Olen vielä huomisen kotona, jos tarvitset apua. Tärkeintä on, ettet ole huolissasi. He auttavat kyllä.

Meilläkin on teitä ikävä, tsaarittaremme ☺!
Hyvää mennyttä joulua ja tulevaa uutta vuotta!!!”

Niin, lahjat eivät ole aina välttämättömiä, edes Venäjällä. Riittää kun on ystäviä. Minun paras uudenvuodenlahjani on se, että ystäväni pääsi tänään pois sairaalasta. Lahjuksilla tai ilman – sitä minä en tiedä. Tärkeintä on, että hän voi paremmin, eikä joudu viettämään uutta vuotta yksin sairaalassa. Toinen tärkeä lahja oli muistaa, miten paljon rakkaita ja tärkeitä ystäviä minulla on, myös Venäjällä. Ystäviä, jotka ovat aina valmiita auttamaan. Kiitos että olette olemassa! Hyvää uutta vuotta!

28.12.2008

Imja Rossii - Suurin venäläinen

Bloggaajat taitavat olla Ded Morozin lahjojen uuvuttamia tai Snegurotskan lumoissa, koska kukaan ei ole vielä kommentoinut Suurin venäläinen-äänestyksen tulosta. Voittajaksi selvisi Aleksanteri Nevski, toiseksi tsaarin loppuaikojen pääministeri Pjotr Stolypin, kolmanneksi gruusialainen Josif Stalin ja neljänneksi runoilija Aleksander Pushkin. Katselin lauantaina 27.12. RTR-kanavaa, jolla esiintyivät tunnetut poliitikot ja muut julkimot raadin äänestäjinä. Kiinnitin huomiota siihen, että mielestäni muutoin hieman lipsuskellut ohjaaja Nikita Mihalkov piti oikein hyvä puheen Stolypinin puolesta. Hän totesi, että mikäli terroristit olisivat malttaneet mielensä, Stolypinin uudistava politiikka olisi voinut jatkua, Venäjästä olisi tullut perustuslaillinen monarkia, vallankumousta ei olisi tullut, eikä myöskään kansalaissotaa - eikä Stalinia. Hän korosti olevan nytkin erittäin tärkeää, ettei Stalin voittanut koko äänestystä. Nyt ainakin Helsingin Sanomien kommenttipalstalla ihmetellään, miksi venäläiset äänestävät diktaattoria tällaisessakin kisassa. Eihän se nyt ole ihme, jos muistaa Suuren isänmaallisen sodan voiton, ja sen, miten tämä on opetettu kymmenille ikäluokille. On vain mukavampaa kommentoida asiaa tällä palstalla, koska joku epäilemättä ymmärtääkin, mistä on kysymys.

23.12.2008

Presidentin vaalikausi pitenee 6 vuoteen

Presidentin vaalikausi pitenee neljästä kuuteen vuoteen ja valtionduuman vaalikausi neljästä viiteen vuoteen. Duuma hyväksyi lakiesityksen marraskuussa, ja nyt on myös liittokokouksen ylähuone liittoneuvosto hyväksynyt sen omaan monimutkaiseen tapaansa. Koska liittoneuvosto edustaa - ainakin nimellisesti - Venäjän alueita, lakiesitys, joka vaatii perustuslain muuttamista, täytyy saada hyväksyntä jokaisen 83 alueen kansanedustuselimessä. Näin on nyt käynyt. Liittoneuvoston istunnossa 22. joulukuuta 143 "senaattoria" äänesti lakiesityksen puolesta. Nyt koko uudistus on enää presidentin allekirjoitusta vaille valmis.

Mitä tämä merkitsee? Yksinkertaisesti sitä, että vaalikausi pitenee. Sillä taas halutaan osoittaa, että Venäjän demokraattinen, ellei peräti kansandemokraattinen, järjestelmä on vakiintunut ja saanut kansan laajan hyväksynnän.

Minun kohdallani se merkitsee sitä, että taannoinen keskipitkän aikavälin ennusteeni Venäjän seuraavan neljännesvuosisadan presidenteistä joutuu roskikseen. Esitin aleksanteri-listalla viime talvena seuraavanlaisen presidenttikuvion, kun tiedossa oli, että presidentin toimivaltakausi on nelivuotinen ja sitä koskee kahden peräkkäisen kauden rajoitus:

2000-2004 Putin
2004-2008 Putin
2008-2012 Medvedev
2012-2016 Putin
2016-2020 Putin (67 v virkakauden päättyessä)
2020-2024 Medvedev tai vastaava
2024-2028 Putin
2028-2032 Putin (79 v)

Kun nyt toteutettu lain muutos koskee vasta hyväksymispäivästä seuraavissa vaaleissa valittavaa presidenttiä, voisi Venäjän johtajalista näyttää tältä:

2008-2012 Medvedev
2012-2018 Putin
2018-2026 Putin (73 v virkakauden päättyessä)
2026-2032 Medvedev tai vastaava
2032-2038 Putin (85 v)

Mutta Venäjä ei olisi Venäjä, ellei siellä jatkuvasti julkaistaisi toinen toistaan kummallisempia spekulaatioita siitä, miten Medvedeville käy ja miten Putin käyttää hyväkseen Medvedeville sattuvia vastoinkäymisiä. Yksi spekulaatio sanoo, että Karhunen eroaa ensi vuonna virastaan, jolloin järjestetään vaalit, jotka Putin voittaa. Toinen spekulantti esittää, että Putinin tähti kääntyy laskuun, kun hänen hallituksensa ei pysty pelastamaan Venäjää talouslaman kynsistä ja kun öljytulot romahtavat ja rupla devalvoituu. Siitä seuraisi jonkinlainen sotilasvallankaappaus. En tosin itse tiedä, millainen järjestelmä nyky-Venäjällä voisi olla sotilasvallankaappauksellisempi kuin tämä fe-es-bee-pohjainen järjestelmä, joka on vähin elein vakiintunut 2000-luvulla.

Joka tapauksessa uskon, että demokraattisessa maassa kansa tässäkin tapauksessa saa valita vaaleissa johtajansa. Tulokset näyttävät kristallipallossani tältä:

2008-2010 Medvedev, joka siis eroaa kesken kauden (koko jutun premissi)
2010-2016 Putin
2016-2022 Putin (69 v virkakauden päättyessä)
2022-2024 Medvedev tai vastaava, joka eroaa kesken kauden
2024-2030 Putin
2030-2036 Putin (83 v virkakauden päättyessä)

Putin on syntynyt 7.10.1952, ja ikälaskelmat on tehty sen mukaisesti, että vaalit pidettäisiin helmi-maaliskuulla ja presidentti vaihtuisi keväällä, kuten viime aikoina on tehty, silloin kun presidentti on vaihtunut.

Palaan asiaan tässä blogissa vuonna 2032. Katsotaan silloin, mikä tulevaisuus on menneisyyttä.

22.12.2008

Radiosarja Venäläiset Suomessa

VENÄLÄISET SUOMESSA

Toimittaja: Airi Leppänen

Osa 1. Venäläiset Suomen suuriruhtinaskunnassa
Radio Yle 1, maanantaina klo 22.12. klo 11.00–11.40, uusinta samana iltana klo 22.05–22.45.
Wolkoffin talomuseo Lappeenrannassa esittelee vauraan venäläisen kauppiassuvun arkea ja juhlaa autonomian ajoilta 1960-luvulle. Mutta venäläisvaikutus alkoi Lappeenrannassa jo 1700-luvulla, sillä kaupunki oli osa Vanhaa Suomea, joka tuolloin liitettiin Venäjän keisarikuntaan. Mitä tapahtui Lappeenrannassa, kun koko Suomen alueesta tuli osa Venäjää vuonna 1809 ja millaiseksi suomalaisten ja venäläisten yhteiselo muotoutui autonomian ajan Suomessa?
Haastateltavina: historiantutkija Anu Talka, museonhoitaja Elina Vuori ja professori Timo Vihavainen.

Osa 2. Emigranttielämää itsenäisessä Suomessa
Radio Yle 1, keskiviikkona 31.12. klo 11.00–11.40 ja uusinta perjantaina 2.1. klo 17.20–18.00
Vastaitsenäistyneen Suomen hallitus määräsi maassa oleskelleet venäläiset heti karkotettavaksi, mutta joutui jatkossa vastaanottamaan kymmeniä tuhansia bolsevikkihallintoa pakenevia Venäjän emigrantteja. Suurin osa jatkoi pakomatkaansa muualle Eurooppaan ja maailmaan, mutta osa jäi tänne ja yritti löytää paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Suomeen siirtyi Venäjän puolelta myös tuhansia Pietarin ja Inkerinmaan suomalaisia sekä Vienan ja Aunuksen karjalaisia, joiden elämän alku uudessa maassa ei ollut ongelmatonta.
Haastateltavina: tutkija Toivo Flink, balettitanssija Marianna Rumjantseva, rouva Nina Schavoronkoff, tutkija Veronica Shenshin, tutkija Anu Talka ja professori Timo Vihavainen.

Osa 3. 1990-luvun muuttoaallon mukanaan tuomat
Radio Yle 1, keskiviikkona 7.1. klo 11.00–11.40 ja uusinta perjantaina 9.1. klo 17.20–18.00
Vuoden 1990 jälkeen Suomeen on muuttanut venäjää äidin kielenään puhuvia enemmän kuin koskaan aikaisemmin, joukossa on muun muassa liki 30 000 entisen Neuvostoliiton alueelta muuttanutta etnistä suomalaista. Miten Suomi on vastaanottanut uudet tulijat ja mitä he ajattelevat uudesta kotimaastaan?
Haastateltavina: tutkija Toivo Flink, päätoimittaja Eilina Gusatinsky, tutkija Olga Kirjanen, eläinlääkäri Jelena Toikka

Osa 4. Yhteiseloa, ennakkoluuloja ja ryssävihaa ennen ja nyt
Radio Yle 1, keskiviikkona 14.1. klo 11.00–11.40 ja uusinta perjantaina 16.1. klo 17.20 – 18.00
Vastaitsenäistyneen Suomen tiedotusvälineistä ei ollut vaikea löytää venäläisvihan ilmauksia, mutta ruma sana ryssä ei ole tuntematon nyky-Suomessakaan: syksyllä 2003 julkistetun mielipidetiedustelun mukaan 63 prosenttia vastanneista ilmoitti suhtautuvansa venäläisiin kielteisesti. Miten menneisyydestä kumpuavia ennakkoluuloja voi hälventää, kun Suomen venäjänkielisten järjestöjen julkiset vetoomukset yhteisistä toimista eivät useinkaan herätä vastakaikua valtaväestössä?
Haastateltavina: tutkija Toivo Flink, päätoimittaja Eilina Gusatinsky, toimittaja Polina Kopylova, tutkija Anu Talka ja eläinlääkäri Jelena Toikka

Ohjelmien uusintoja on myös Radio Peilissä ja ohjelmat voi kuunnella myöhemmin Radio Yle1:n nettisivuilla ja Yle Areenassa

21.12.2008

KUN POEETTINEN ELOKUVAKIELI MUUTTUI POLIITTISEKSI...

Moi Reijo,
tämä on ilmestynyt Filmihullussa, jaksatko laittaa Minun Venäjäni-blogiin ?
Pena Stranius

Marlen Hutsijev Sodankylän aamukeskustelussa 20.6.2004

Jo Stalinin kaudella elokuvanteon aloittaneen Marlen Hutsijevin Sodankylän matka oli ohjaajan toinen Suomen vierailu. Ensimmäistä kertaa hän kävi maassamme 40 vuotta sitten, vuonna 1965. Hutsijevin uran aikana on tapahtunut paljon: 1950-luvun puolivälissä Neuvostoliitossa siirryttiin stalinismista suojasäähän, sitten 1960-luvulla brezhneviläiseen stagnaatioon - ja lopulta 1980-luvun puolivälissä gorbatshovilaiseen glasnost ja perestroika-vaiheeseen. Sitten koko Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991, minkä jälkeen myös Marlen Hutsijevis­ta tuli vihdoin viimein arvostettu elokuvantekijä myös kotimaassaan. Ulkomailla hänen arkirealistiset ja runolliset 60-lukulaiset filminsä Olen 20-vuotias ja Heinäkuun sade olivat kovassa maineessa neuvostoaikana­kin. Tätä nykyä (2004) Hutsijev toimii Venäjän elokuvaohjaajien liiton puheenjohtajana.

Peter von Bagh (PvB)
: Tervetuloa vuoden 2004 Sodankylän elokuvajuhlien viimeiseen aamukeskusteluun. Voin tässä luottamuksellisessa ilmapiirissä kertoa, että tämänkertaisen vieraamme, Marlen Hutsijevin elokuvat edustivat ainakin minulle festivaalin parasta antia... . Mutta aloitetaan aivan peruskysymyksestä - Marlen Hutsijev, mikä oli ensimmäinen näkemänne elokuva?

Marlen Hutsijev (MH
): Minua onnisti, sillä ensimmäinen elokuvakokemus sattui olemaan Vasiljev-veljesten ohjaus Tshapajev. Tuo Furmanovin tekstiin perustuva vallankumousromantiikkaa tihkuva tarina lienee tuttu elokuvaentusiastien keskuudessa täälläkin? Pääroolissa näytteli maineikas ja temperamenttinen Boris Babotsh­kin. Mielestäni Tshapajev erottautuu aikansa mustavalkoisista kansalaissotakuvauksista. Jopa valkokaarti­laiseversti on siinä tavallista syvällisempi ja monivivahteisempi henkilöhahmo. Muissakin rooleissa on paljon mieleenjääviä hienoja näyttelijäsuorituksia.

Tämän klassikkoelokuvan vakavammat vivahteet ymmärsin paljon myöhemmin. Tuolloin, 1930-luvun puolivä­lissä Tshapajev oli minulle seikkailufilmi, jota menimme katsomaan serkkupoikani kanssa Tbilisissä. Hän oli minua vanhempi, panssarivaunumies, joka kaatui aivan sodan ensimmäisinä päivinä. Sittemmin olen mieluusti esittänyt Tshapajevista näytteitä kertoessani elokuvakoululaisille mielielokuvistani.

PvB: Millaisessa ympäristössä vartuitte Tbilisissä?

MH: Olin vasta 3-vuotias kun muutimme Tbilisistä melkein viideksi vuodeksi Moskovaan. En siis paljon muista 1920-luvun Tbilisiä. Paitsi että mieleen on jäänyt yksi vahva, hyvin unenomainen muistikuva. Olen siinä isoäitini sylissä ja seisomme ikkunan ääressä. Mummo osoittaa sormellaan ulos taivaalle, missä leijuu valtavan­kokoinen partainen miehenpää. Se on kuin joku tuon ajan puolueportretti, kultainen suikka päässä - ja kaiken lisäksi vielä hyräilee jotakin tunnettua melodiaa hiljaisella äänellä. Muistan myös mummon sanat: “Marlen, tuo on jumala!” Ehkä se näky oli vain unta, en ole aivan varma tänäkään päivänä.

Kun matkustimme junassa Moskovaan, muistan ympäröivät jylhät vuoret. Tuntui että oli koko ajan yö. Mosko­vassa asuimme aivan Punaisen torin lähistöllä, GUM-tavarataloa vastapäätä. Ne talot on jo ajat sitten purettu, ikävä kyllä. Harva muistaa, että myös Sadovoje koltso, Moskovan kehätie oli 1930-luvulla puiden reunustama upea bulevardi. Kaikki puut hakattiin Nikita Hrushtshevin aikana. Hän kun suunnitteli typeryyksissään kehätien paikalle ilmavoimien varakenttää, mahdollisen uuden sodan varalta. Kehno suunnitelma, sillä sitä kenttäähän olisi käyttänyt Moskovaan tunkeutunut vihollinen yhtä hyvällä menestyksellä.


Moskovan vuosista on jäänyt kaksi vahvaa mielikuvaa. Ensimmäinen liittyy Graf Zeppelin-ilmalaivan Mosko­van vierailuun. Seurasin tuon valtavan pallon hiljaista leijumista omasta koti-ikkunastani. Se tuntui kulkevan aivan lähellä, Punaisen torin yllä. Toinen sielun sopukoihin kiinnittynyt muisto liittyy keittiön ikkunalaudalla säilytettyihin pieniin tyhjiin lääkepulloihin. Purnukoita oli kertynyt hyvänlainen varasto ja hipelöin niitä usein alle kouluikäisenä. Kerran sitten aloin innoissani viskellä niitä alas kadulle, kolmannesta kerroksesta. Muistan vieläkin kuinka särkyvän lasin ääni kiihotti mieltä. Ei kestänyt kauaa, kun ovella seisoi miliisi, mutta minä ennätin kaapin taakse piiloon. Äiti ei kuitenkaan ilmiantanut minua, ihmetteli vain miliisiupseerille, josko lasipulloja olisi nakeltu jostakin toisesta kerroksesta. Myöhemmin sain kyllä kuulla kunniani, vaikka ei äiti ruumiillista kuritusta harrastanut. Hän oli hyvin lempeäluontoinen ihminen.

Asuin sitten myös isäni kanssa, vanhempani nimittäin erosivat jo Moskovassa. Äiti oli näyttävä ja upearyhtinen kaunotar, josta isäni oli jatkuvasti mustasukkainen. Kuka sellaista kestäisi. Niin, kun palasimme Tbilisiin, olin jo 8-vuotias...

PvB: Mikä muuten isänne oli ammatiltaan?

MH: Isä oli ammattivallankumouksellinen, joka liittyi puolueeseen, siis bolshevikkeihin jo hyvin nuorena. Tässä mielessä sukutaustani on vähän omituinen. Isä ammattivallankumouksellinen ja äiti köyhtyneen aatelissu­vun jälkeläinen. Äidin puoleinen isoisäni oli peräti tsaarin armeijan kenraali. Kun bolshevikit valtasivat Tbilisin, äiti oli vielä lukiolaistyttö, mutta joutui sitten vallankumouksen pyörteissä varhain työelämään. Kuten moni muukin aatelinen. Tuo isoisä ei luopunut kenraalin koppalakistaan silloinkaan kun perhe yritti epätoivoi­sesti kätkeä mantteleita ja sukukalleuksia bolshevikeilta. Hän istui lakki päässä laamapaidassa keskellä keittiötä kun muut häärivät hädissään arvotavaraa piiloon. No, bolshevikkeja ei sitten onneksi äidin kotiin kuulunutkaan. Eivät he ihan joka paikkaan ehtineet.

Vanhempani tutustuivat työn kautta, rakastuivat silmittömästi ja menivät naimisiin vuoden 1924 lopulla. Minähän synnyin sitten vuoden kuluttua... Isän kosintareissu oli kuulemma aika erikoinen. Tbilisin puo­luekoneistossa työskentelevällä ammattivallankumouksellisella oli luonnollisesti virkapistooli turvanaan. Sen kanssa hän sitten tuli äidin vanhempien pakeille. Laski aseen pöydälle - jolloin kaikki tietysti ryntäsivät pystyyn - ja esitti kosintansa lyhyesti: “Ellen saa tytärtänne vaimokseni, ammun itseni tähän paikkaan!”. Pakkohan sellaiseen kosintaan oli suostua.

Olen useasti aikaisemminkin haastatteluissa toistanut, etten voi kauheasti moittia vuoden 1917 Lokakuun vallankumousta, vaikka siinä tietysti oli niin pahat kuin hyvätkin puolensa. Neuvostoliiton hajottua tuo negatiivinen tulkinta menneestä alkoi vain olla kovin yksipuolista. Nyt tutkijatkin ovat löytämässä jonkinlaisen tasapainon. Oma maailmaan tuloni oli kuitenkin selkeästi Lokakuun tapahtumien seurausta. Kuinkas muuten joku ammattivallankumouksellinen isäni ja aatelisnainen äitini olisivat koskaan edes tavanneet toisiaan...

Isäni henkilöhistoria oli sitten jatkossa valitettavan tyypillinen. Muistan elävästi erään 1930-luvun loppupuolen varhaisen aamun. Olin kai 11-12-vuotias kun äitipuoli - asuin isän uudessa perheessä - herätti minut varhain ja sanoi surullisella äänellä: “Isäsi joutui yöllä lähtemään komennukselle.”. Se oli niitä “komennuksia”, joilta ei palattu, sillä vuosi oli 1937... . Mutta enhän minä asian vakavuutta tuolloin tajunnut. Isä vain oli pitkään poissa, äitipuoli murheellinen ja sillä siisti.

Olen 20-vuotias-elokuvan kohtaus, jossa poika tapaa rintamalla kaatuneen isänsä, on tästäkin henkilökohtaises­ta syystä minulle tärkeä. Kun tein elokuvaa, olin jo vanhempi kuin oma isäni vuonna 1937, kun hänen maalli­nen “komennuksensa” päättyi. Näissä meikäläisten henkilöhistorioissa kaikki asiat eivät ole aina iloista kerrottavaa...

PvB: Millaisia koulumuistoja Teille jäi 1930-luvulta ja myöhemmin?

MH: Aloitin koulun ns. nollaluokalta, jo 6-vuotiaana. Muistan kuinka vaeltelimme koulutoverieni kanssa jalkaisin pitkin Moskovan katuja, suorastaan lorvailimme koulumatkoilla, ajelimme välillä raitiovaunullakin. Kävin ensimmäistä luokkaa koulussa, joka sijaitsi Kropotkinin kulmilla, aivan nykyisen Suomen Moskovan suurlähetystön vieressä. Itse asiassa se talo, jonka luona Olen 20-vuotias-elokuvan sankari hyvästelee tytön, jota on pitkään seurannut Moskovan katuvilinässä - jossa tyttö nousee hissillä asuntoonsa - sijaitsee aivan suurlähe­tystön vieressä...


Niin, kai se on luonnollista, että olen nyt jo toista kertaa Suomessa kun olen melkein “moskovalaista Suomea” filmannutkin, eikö vain? Tuo vuoden 1965 Suomen vierailu oli muuten samalla ensimmäinen ulkomaanmatka­ni. Jo silloin tästä maasta jäi vahvoja vaikutelmia, sodan muistot vain olivat ehkä vielä liian lähellä - tuolloin­han oli sodan päättymisen merkkivuosi, muutenkin.

Tämän toisen vierailun aikana olen paljon ajatellut sitä, että olisipa maailman tila samanlainen kuin tämän Sodankylän, pikkukaupungin idyllinen, ystävällinen ja kesäisen rauhallinen ilmapiiri. Ei voi olla ihmettelemättä tällaista rauhaa kun käveleskelee aamuisin lähiympäristössä, joen rannalla - pohjoista luontoa ihailemassa. Auringollekin olen jo valmis antamaan anteeksi sen, että se ei anna minun nukkua öisin ...

PvB: Suomessa ihaillaan venäläisiä usein vahvan, kirjallisuuteen pohjautuvan kulttuurituntemuksen vuoksi. Saitteko Te näitä vaikutteita jo kouluvuosina?

MH: Ensimmäiset opettajani sattuivat olemaan eteviä pedagogeja. Muistan Tbilisin aikaisen kirjallisuuden opettajani yhä nimeltä, Nina Aleksandrovna - hän oli vahva persoona, jo harmaahapsinen ja sama nainen, joka oli opettanut myös isääni. Viihdyin koulussa ja minulla oli muitakin loistavia opettajia hänen lisäkseen. Nythän venäläinen koululaitos on melkoisessa myllerryksessä. Siitä klassikkokirjallisuudesta, josta me imimme maailmankatsomusta, ei ole paljon enää jäljellä opetussuunnitelmissa. Se on valitettavaa.

PvB: Entä Teidän muut muistonne nuoruusvuosien neuvostoelokuvista, siis Tshapajevin lisäksi?

MH: Vähän vanhempana muistan katsoneeni filmin Me olemme Kronstadtista. Tuo Dziganin ohjaushan perustuu “Optimistiseen tragediaan”. Siitäkin jäi pysyvä, vahva vaikutelma; tosin hieman toisenlainen kuin Tshapajevista, koska sen elokuvaestetiikka on ihan muuta. Mutta siinäkin filmissä on paljon vahvoja rooleja. Kulmikkaita, mutta silti ilmeikkäitä henkilöhahmoja. Ei ihan tavallinen vallankumousfilmi.

Kolmas filmi, johon nuorukaisena ihastuin, oli Petrovin ohjaama Pietari Suuri, 1930-luvun lopun kaksiosainen elokuvaromaani. Siinä oli valtavan hieno näyttelijäkaarti - Simonov, Zharov, Tarasova, Tsherkasov - ja juuri Tsherkasovin rooli Alekseina aivan fantastinen. Pietari Suuri jätti katsojaan vaikutelman historiallisesta aitoudesta, tai sanotaan vaikka mieluummin dokumentaarisuudesta ja myös vallankäytön ajattomuudesta. Toisaalta siitä heijastuu ajan henki. 1930-luvulla alettiin väheksyä 1920-luvun vallankumouskulttuuria ja nostaa esiin suuria yksilöitä sankareiksi. Kysehän oli stalinismin juurruttamisesta taiteeseen, vallankumousromanttisen ja arkipäivän kuvauksen väistymisestä. Todellisuus korvautui ns. sosialistisella realismilla.

PvB: Palataan vielä tuohon hirveään vuoteen 1937. Teille se merkitsi täydellistä henkilökohtaista menetystä, mutta kuinka myöhemmin elokuvataide pystyi käsittelemään noita kauheuksia? Löytyikö tähän taiteellisia keinoja?

MH: En ole itse kertonut noista ajoista suoraan missään elokuvassani. Olen kai siten rakentunut, haluan muistaa enemmän hyviä asioita menneestä. Myönnän myös, etten nuorukaisena ymmärtänyt mistä oli kysymys: aurinko paistoi, isä tosin viipyi komennuksellaan, mutta koulua kävin mielelläni ja ystäväpiiri oli laaja. Pari kertaa vuodessa sai olla mukana hilpeissä juhlamielenosoituksissa, vappuna ja Lokakuun 1917 vallankumouspäivänä. Ympärillä tuntui olevan aina iloisia ihmisiä. Koko 1930-luvun loppupuoli on minun muistoissani riemukasta aikaa, jolloin vartuin nuorukaiseksi, elämä ja tulevaisuus hymyili.

Sitten kun opiskelin elokuvantekoa Moskovan elokuvakoulussa sodan jälkeen, ymmärrys kasvoi. Sukupolveni alkoi tajuta maamme synkkää menneisyyttä. Ns. “Kremlin lääkärien salaliitto” ja “kosmopolitismin vastainen kampanja” - itse asiassa juutalaisvainojen masinointi - avasi monen silmät, siis jo aivan Stalinin kauden lopulla, ennen hänen kuolemaansa.


Tähän liittyy muuan hassu episodi. Lorvailimme taas kerran ystäväni Grisha Aronovin kanssa pitkin Moskovan katuja ja keskustelimme kuiskaamalla juuri noista salaliittolaistapahtumista. Yhtäkkiä katsahdin taakseni ja hätkähdin. Tuntui aivan siltä, että joku kuuntelisi meitä, seisoisi vahdissa takanamme. Rauhoituin kun huoma­sin että olimme innoissamme vain vaeltaneet Moskovan Vallankumousaukiolle. Takana seisova urkkija olikin vain pronssinen bolshevikkisotilas - tosin pistooli kädessä. Siinä se seisoi meitä osoittelemassa ja muistuttamas­sa aatteellisesta puhtaudesta. Noin syvälle pelko saattoi juurtua Stalinin vuosina.

Vapaammat ajat koittivat sitten suojasään vuosina, vuoden 1956 puoluekokouksen jälkeen ja vähän ennenkin. Oma suhteeni tuohon liberalismiin on hieman kahtalainen; minusta maailmaa pitää muuttaa teoin, ei fraasein. Tietyt historialliset, erityisesti ihmismieltä järkyttävät yksityiskohdat on hyvä tuoda julki harkitusti ja hallitusti, ajan kanssa. Onhan länsimaissakin säädetty arkaluontoiselle arkistoaineistolle 50 vuoden rauhoitusaika. Meillä stalinismin ja terrorin yksityiskohdat heitettiin selittämättä päin naamaa. Seurauksena oli monia henkilökohtai­sia draamoja ja tragedioita. Koko yhteiskuntaa hajottava trauma. Näin kävi suureksi osaksi tietysti siitä syystä, että tuo ensimmäinen hrushtshevilainen glasnost, avoimuuspolitiikka, lopetettiin alkuunsa heti 1960-luvun puolivälissä. Minähän jouduin elokuvieni suhteen itsekin juuri tämän poliittisen käänteen uhriksi.

Alleviivaan mielelläni sitä, että mitä hyvänsä sairautta pitää hoitaa lääkemääräyksiä noudattaen. Lääkehän on myös myrkkyä yliannostettuna. Eikä yhteiskuntaakaan pitäisi myrkyttää kuoliaaksi asti äärimmäisin ja joskus kyseenalaisinkin paljastuksin. Juuri tämä virhe tehtiin 1950-60-lukujen vaihteessa. Kunnon analyysi ajasta vaatii aina aikaa. Haluan tietysti sanoa myös sen, etten missään nimessä puolusta totalitarismin rikoksia. Silti kannatan mieluummin dialektiikkaa, elämässä ja historiassa tulee nähdä kaikki vivahteet. Olen kaikkea äärimmäisyysajattelua vastaan. Myös Neuvostoliiton hajoamista seurannut demokratia-kehitys toteutettiin äärimenetelmin, tietyllä tavalla bolshevistisin keinoin. Voi tietysti spekuloida, olisiko ollut muita vaihtoehtoja? Tulos on silti ratkaiseva: yhteiskunnan hajoaminen ja eriarvoisuuden lisääntyminen. Kauppojen hyllyt notkuvat tavaroita, mutta vain harvoilla on vara ostaa hienouksia. Ennen oli tyhjät hyllyt ja jono tiskillä - nyt täydet hyllyt, mutta jono on hävinnyt. Demokratiastakin on tullut kirosana, sillä koko 1990-luvun yksityistämisproses­si toteutettiin todellakin lähimain samoin bolshevistisin anastusmenetelmin kuin Lokakuu 1917 tai suojasää vuonna 1956. Kultaista keskitietä ei näköjään Venäjällä löydetä millään.

Äärimmäisyysajattelu vietiin muuten myös kadun- ja paikannimien palauttamiseen. Nykyisestä Moskovasta ovat hävinneet jopa Tshehovin ja Stanislavskin, Herzenin ja Lermontovin kadut. Onneksi ne löytyvät vielä Venäjän pikkukaupunkien kartoilta...

PvB: Kertoisitteko jotakin Moskovan elokuvakoulun ajoista ja opettajistanne 1940-50-lukujen vaihteessa?

MH: Heti sodan jälkeen elokuvakouluun tuli joukko vanhempia ohjaajia, joita sanottiin “rintamamiehiksi”. He tulivat oppiin lähimain suoraan taistelutantereilta. Jollakulla saattoi vielä alkuaikoina olla sotilasmantteli päällä ja kaikki prenikat rinnuksissa. Aloitin itsekin opinnot juuri tuolloin, heti syksyllä 1945. Muistan hyvin nyt jo kuolleen Aleksandr Alovin, joka teki hienoja filmejä yhdessä Vladimir Naumovin kanssa. Juri Ozerov, sotaelokuvien maineikas tekijä, istui samalla penkkirivillä kanssani. Jälkikäteenhän tällaisia auktoriteetteja on helppo kritisoida, ottamatta huomioon historiaa, rankkoja aikoja, joita elettiin. Ei muisteta myöskään sitä innostusta mikä rauhan tultua oli ilmassa. Tai 1940-luvun ideologisia rajoituksia. Monia tuon ajan elokuvante­kijöitä ei mielestäni arvosteta tänä päivänä tarpeeksi, koska he sattuivat elämään ja työskentelemään Stalinin aikana.

Eräs neuvostoelokuvan unohdetuista hahmoista oli omakin opettajani ja ohjaajani elokuvakoulun ajoilta - aivan liian varhain poismennyt Igor Savtshenko. Hänen viimeiseksi filmikseen jäi 1950-luvun alussa valmistunut Taras Shevtshenko - samannimisen ukrainalaisrunoilijan ja taiteilijan elämäkertaelokuva. Savtshenko oli elokuvantekijänä lahjakas ja myös aivan erinomainen opettaja. Onneksi Locarnon festivaaleilla sentään esitettiin äskettäin hänen ensimmäinen ohjauksensa Hanuri. Mutta Savtshenko on tehnyt myös erilaisen kansalaissotakuvauksen ja tunteisiin vetoavan tarinan Ukrainan kansallissankarista, filmin nimeltä Bogdan Hmelnitski. Tuo elokuva, joka kertoo Ukrainan liittymisestä Venäjään on tietysti tällä hetkellä aiheeltaan liiankin arkaluontoinen. Mutta se kuuluu mielestäni niihin historiallisiin filmeihin, joilla olisi paikkansa millä hyvänsä elokuvafestivaaleilla, missä ukrainalaiselokuvaa on esillä.


Igor Savtshenko on ilman muuta vaikuttanut omaankin elokuvakieleeni. En toki ole pyrkinyt häntä matkimaan, mutta muussa mielessä. Ja elokuvanteon aakkoset opin tietysti juuri häneltä kun valmistelin diplomityötäni Arkkitehdit. Eurooppalaisesta elokuvasta voisin mainita esikuvakseni italialaisen neorealismin; italialaisista elokuvista olen pitänyt aina.

PvB: Esitettiinkö italialaisia elokuvia Neuvostoliitossa julkisesti vai näittekö niitä vain elokuvakoulun seinien sisällä?

MH: Sodanjälkeinen vapaus vaikutti niin, että esimerkiksi elokuvat Rooma avoin kaupunki ja Polkupyörävaras saattoi nähdä Moskovassa ihan julkisesti aika pian Italian ensi-iltojen jälkeen, tosin jossakin pienemmässä moskovalaisteatterissa. Jo vuosina 1947-48, ellen väärin muista. Kun valmistuin elokuvakoulusta, tein jonkin aikaa tilapäistöitä jälkiäänitysstudiolla, ulkomaalaisten elokuvien dubbauksen parissa. Siellä minulla oli tietysti aitiopaikka tutustua länsimaisiin elokuviinkin. Muistan tuolta ajalta oikein hyvin de Santisin elokuvat ja esimerkiksi Germin ohjaama Toiveitten tie jäi hyvin mieleen. Aivan erityinen elämys oli silti tuo de Sican Polkupyörävaras, järisyttävä elokuva.

Stalinin kuoleman jälkeen omakin elokuvateollisuutemme vilkastui aika nopeasti. Monet elokuvaohjaajat olivat juuri valmistuneet koulusta ja uusia ideoita riitti, jo aivan 1950-luvun alussa. Tuolloin minua onnisti vielä uudemmankin kerran kun pääsin tekemään elokuvaa Boris Barnetin assistenttina, vuonna 1954. Sitten vuonna 1955 olimme jo Feliks Mironerin kanssa oman yhteisen elokuvaprojektimme kimpussa...

PvB: Millainen henkilö oli Suomessakin arvostettu Boris Barnet?

MH: Ulkoisesti Barnet oli isokokoinen ja kulmikas. Ja tuohon aikaa jo harmaantuva, iäkäs ja kaiken kokenut ohjaaja. Itse asiassa hän oli kookas ja jäntevä suomalaistyyppi, ehkäpä hieman haastattelijan oloinen kaveri, jos saa sanoa... . Barnetilta opin huolellisen, pikkutarkan elokuvantekemisen tekniikkaa, yksityiskohtien, tunnelman ja lähikuvien merkitystä. Muuten, juuri Barnet opasti minua ja Mironeria, kun puuhailimme vielä elokuvakou­lussa harjoitustöiden parissa. Ne olivat kehnoja elokuvanpätkiä eivätkä taatusti Barnetin kaltaista ohjaajalahjak­kuutta miellyttäneet. Muistan kuinka kerrankin veimme hänelle materiaalia katsottavaksi ja odottelimme innoissamme kommentteja. Suoraan hän ei haukkunut, mutta ilkikurisesta katseesta näki kaiken..., mutta silti hän taisi pitää meistä muuten. Kävi nimittäin niin, että kun Barnet sitten vähän myöhemmin tapasi minut jälkiäänitysstudion portaikossa, hän ihmetteli kovasti mitä ihmettä tein dubbauksessa. Ja ehdotti sitten yhtäkkiä yhteistyöprojektia pitäen minua - aivan yliarvostetusti - apulaisohjaajanaan.

Olin sittemmin tietysti myös läsnä Boris Barnetin hautajaisissa. Hänhän oli kulmikkuudestaan ja koostaan huolimatta kovin puolustuskyvytön ja aivan liian hyväntahtoinen tähän maailmaan. Joskus 1950-luvun ensi vuosina hän kiisteli Mosfilmin studion johdon kanssa, en tiedä tarkemmin mistä, ja jätti sitten suutuksissaan eroanomuksensa. Sen sijaan että lahjakas Barnet olisi ylipuhuttu takaisin Mosfilmille, kukaan ei asettunut häntä puolustamaan. Hänen annettiin vähin äänin häipyä Latviaan, Riikan studiolle. Siellä hän sai uuden elokuvapro­jektinsa lähes valmiiksi ja raakamateriaalin katselmuskin oli sovittu. Siihen ohjaaja ei koskaan saapunut - samana iltana Barnet löydettiin asunnostaan hirttäytyneenä. Noihin aikoihin kuoli myös varsinainen opettajani Igor Savtshenko, ja nämä läheisten oppi-isien menetykset järkyttivät minua syvästi.

PvB: Mitä ja kenen elokuvia pidätte tärkeimpinä ns. suojasään aikaisista filmeistä?

MH: Niitä oli hirveän paljon, kokonainen vyöry. Ohjaajista minulle läheisiä olivat Tshuhrai, Alov ja Naumov. Odessan studiolla työskenteli monia merkittäviä elokuvan uudistajia. Mihail Shveitser aloitti uransa myös tuolloin; hän filmasi Ylösnousemusta, siis Leo Tolstoin novellia. Sittenhän hänellä oli hankauksia elokuvabyro­kratian kanssa kun hän alkoi filmata Umpisolmua. Kyllä kai Feliks Mironerin ja minun yhteistyöfilminkin - Kevät Zaretshnaja-kadulla - voi lukea kuuluvaksi näihin alkuvaiheen suojasää-elokuviin. Edelleen se kelpuute­taan säännöllisin väliajoin myös televisioon. Mutta 1950-luvun puoliväli oli vasta alkua; myöhemminhän mukaan tulivat sitten suojasää-sukupolven nimekkäimmät ohjaajat: Andrei Mihalkov-Kontshalovski, Andrei Tarkovski, Sergei Paradzhanov.


Sanoisin silti, että suojasään juuret olivat aivan 1950-luvun ensi vuosissa. On väärin väittää, että kaikki olisi alkanut vasta joskus 1956. Mieleen tulee myös mainio Vengerov-ohjaus, nimittäin Työläiskaupunginosa. Se on todella hieno ja lähes unohdettu mestariteos. Täynnä nuorten näyttelijöiden - Oleg Borisov, Ljudmila Gurtshen­ko - upeita rooleja. Karnevaaliyössä läpimurtonsa tehnyt Gurtshenkokin on siinä harvinaisessa traagisessa osassa. Vengerovin apulaisohjaajanahan tuossa Työläiskaupunginosassa toimi sittemmin kuuluisuuteen noussut Aleksei German.

PvB: Miltä tuntui tehdä ensimmäistä elokuvaa 1950-luvun Neuvostoliitossa? Millainen tunnelataus siihen sisältyi?

MH: Ohjasin siis Kevät Zaretshnaja-kadulla-elokuvan yhdessä Mironerin kanssa. Mahtava tunne - johtuen myös siitä, että opiskeluvuosina, Stalinin vielä eläessä ei tulevaisuus ohjaajana luvannut mitään hyvää. Eloku­vantekijätkin pelkäsivät ottaa käsittelyyn uusia aiheita. Tämä oli yksi syy siihen, että vuosittain Neuvostoliitos­sa valmistui 1940-50-lukujen vaihteessa vain 5-10 elokuvaa. Nyt saimme yhtäkkiä vapaat kädet. Ja kaikki tapahtui jo paljon ennen vuotta 1956, jolloin itse asiassa jo viimeistelimme tuota esikoisohjaustamme.

PvB: Katsotaanpa nyt näyte tunnetuimmasta elokuvastanne, Olen 20-vuotias... . Jo tässä alkukohtauksessa näkyy tuo suurenmoinen runollisuus. Muutamassa minuutissa koko maan historia. Näkyy, että ollaan tietyssä leikkauspisteessä, jossa menneisyys tunkeutuu nykyisyyteen tullakseen ymmärretyksi ja käsitellyksi hienovarai­sin elokuvallisin keinoin...

MH: Kyllähän siinä on tarkoituksella heti alussa esillä tämä sukupolvi-tematiikka. Uusi nuoriso yrittää löytää paikkansa ja roolinsa sodanjälkeisessä yhteiskunnassa, jossa vallankumoushistoria ja Suuri isänmaallinen sota muodostavat tietynlaisen painolastin. Ja sitten jatkossa minulle mieluisa kohtaus, jossa sodassa kaatunut isä ilmestyy pojalleen ja tämä kysyy: “Kuinka minun oikein pitäisi elää?” Ja isän vastakysymys: “Kuinka vanha sinä olet?” - “Kaksikymmentäyksi”, vastaa poika. Ja isä siihen: “Mutta minähän olen vasta 20, kuinka minä voisin sinua neuvoa?” Se on liikuttava kohtaus, ja minulle hyvin henkilökohtaista tunnetta täynnä...

PvB: Kuinka Olen 20-vuotias aikanaan vastaanotettiin? Millaisia tunnevyöryjä se aiheutti?

MH: Virallisestihan sitä ei alkuperäisessä muodossa edes esitetty, aluksi. Minut pakotettiin tekemään tiettyjä muutoksia. Elokuvaa siis sensuroitiin. Tekovaiheessa minulla ei ollut aikomustakaan tehdä mitään 60-lukulaista avainelokuvaa. Jälkikäteen voi nyt julkituoda ainakin sen, että monet minua nuoremmat katsojat ovat lukemat­tomia kertoja tulleet sanomaan, miten merkittävästi Olen 20-vuotias ja Heinäkuun sade ovat muovanneet heidän maailmankatsomustaan. Nimenomaan nämä kaksi elokuvaa. Mielenkiintoista on sekin, että monen nykynuoren mielestä noiden elokuvien kuvamateriaali kertoo sen millaista neuvostoarki oli 1960-luvulla.

PvB: Koskettavaahan tuossa tarinassa on myös se, kuinka nuoret tavallaan hyväksyvät menneiden sukupolvien arvot, mutta antavat niille uuden tulkinnan. Olisiko muuten mahdollista teknisesti restauroida sellainen kopio, jonka Te itse allekirjoittaisitte tänä päivänä?

MH: Sellainen kopio, lähes kolmetuntinen Olen 20-vuotias on kyllä olemassa. Olen koostanut sen itse perestroika-vuosina, Moskovan elokuva-arkistossa säilytetyistä ja siis aikaisemmin sensuroiduista leikkauspois­toista. Täytyy kyllä myöntää, että itsekin jälkikäteen tein jonkun poiston. Mutta tämä Sodankylässä esitetty ja suomeksi tekstitetty kopio oli kyllä minullekin täysi yllätys! Uusi, lyhennetty versio, joka on ilmeisesti leikattu täällä Suomessa? Ei ehkä niinkään sensuurimielessä kuin yksinkertaisesti lyhentämällä “pitkäveteisiksi” miellettyjä kohtauksia. Olen tähän versioon kyllä melko pettynyt, koska filmiä on nyt atmosfäärin kannalta lyhennelty aivan vääristä paikoista. Sodankylän esityskopiosta puuttuu esimerkiksi pitkähkö ystäväjoukon vaellusjakso pitkin Moskovan syksyisiä bulevardeja. Samoin puuttuu minulle mieluinen kohtaus, jossa sankari seisoskelee ikkunan ääressä ja sytyttää tupakan. Samalla hetkellä ulkona alkaa sataa lunta, yhtäkkiä tulee talvi.

PvB: Antti Alasella näyttää olevan tarkempia tietoja Olen 20-vuotias-elokuvan sensuroinnista Suomessa, eikö vain?


Antti Alanen: Moskovasta lähetettiin Suomeen kolmetuntinen kopio ja mukana ohjeet, kuinka se tulisi leikata kaksituntiseksi esityskopioksi.

(Pentti Stranius: Jälkikäteen ei ole ollut helppoa tutkia elokuvasensuurin historiaa Neuvostoliitossa. Syitä on monia. Tärkeisiin arkistolähteisiin on välillä ollut vaikea päästä käsiksi. Toisaalta, läheskään kaikista sensuuri­tapauksista ei ole säilynyt paljoakaan painettua materiaalia, koska ylimmän tason “ohjeita” annettiin usein puhelimitse tai henkilökohtaisissa puhutteluissa. Elokuvantekoon puututtiin myös useimmiten jo käsikirjoitus- tai kuvausvaiheessa. Näin meneteltiin pääosin myös Marlen Hutsijevin elokuvien kohdalla. Erittäin hyvä neuvostosensuuria käsittelevä lähdeteos on moskovalaisen elokuvatutkija Valeri Fominin vuonna 1996 ilmestynyt “Kino i vlast. Sovetskoje kino 1965-1985", joka keskittyy tosin vain neuvostovallan viimeisiin vuosikymmeniin. Neuvostosensuurista suomeksi - ks. myös Filmihullu 2 / 1991 ja Lähikuva 4 / 2000 - P.S.)

MH: En millään voi ymmärtää miten Moskovasta on voinut tulla tuollaiset sensurointiohjeet! Venäläinen luonne kyllä näyttäytyy taas aika arvoituksellisena. Suomenkielisestä kopiosta on nimittäin leikattu pois nimenomaan täysin epäpoliittista ja lähinnä runollista materiaalia. Totta tietysti on, että nämä termit “poeetti­nen” ja “poliittinen” ovat liian lähellä toisiaan. Ehkäpä meikäläiset byrokraatit sekosivat ohjeissaan ja määräsi­vät leikkaamaan Suomen kopiosta pois “poeettiset jaksot”.

PvB: Mitä muuta kuin “poetiikkaa” sensorit karsastivat tässä elokuvassa?

MH: Olen 20-vuotias-elokuvan tärkein sensuroitu kohtaus on tietenkin ns. runoilijoiden ilta. Syynkin voin arvata. Minähän en kuvaa siinä yhtäkään virallista puoluepamppua; mukana illanvieton kuvissa ei näy lainkaan näitä neuvostokulttuurin ideologisia portinvartijoita. Salissa istuva nuoriso kuuntelee ihastuksissaan tuolloin kyseenalaisia, radikaaleja runoilijoita. Byrokraatteja ei näy edes taustakuvissa. Onhan siinä tosin pieni vilahdus nomenklatuuraakin, mutta ei ollenkaan sympaattisessa mielessä. Runoilijat sen sijaan ovat sympaattisia, nuorison mieleen.

Toinen poliittisesti arka jakso liittyy vappumielenosoituskohtaukseen. Siinäkään en halunnut näyttää Leninin mauseleumin päällä kököttävää perinteistä ukkoasetelmaa, vaikka Punaisella torilla ollaan. Eräässä vaiheessa minua pyydettiin lisäämään vappumarssiin dokumenttijakso, jossa Nikita Hrushtshev ja Fidel Castro seisoskele­vat mauseleumilla. Pyyntö ajoittui vuoteen 1963, mutta pian sen jälkeen Hrushtshev sitten syrjäytettiin. Olin tarpeeksi viisas olemaan liittämättä pyydettyä kohtausta mukaan, unohtamaan sen kokonaan. Tosin ennätin kuvata lyhyen välähdyksen Kuuban lippua heiluttavasta pikkupojasta ja repliikistä “Viva Kuuba!” Sekin herätti ihmetystä, vaikka meitä oli juuri tuolloin kädestä pitäen opetettu rakastamaan Kuuban kansaa...

Elokuva esitettiin sitten myös Venetsian elokuvajuhlilla, vaikka sitä ei ensin haluttukaan Moskovasta sinne lähettää. Italian kommunistinen puolue puuttui lopulta asiaan eivätkä meikäläiset elokuvabyrokraatit enää uskaltaneet kieltäytyä. Venetsian matkallani sain Federico Felliniltä sähkeen, jossa hän toivotti elokuvalleni parhainta menestystä. Muutaman kerran tapasinkin suuresti arvostamani Fellinin ja eräänä iltana hän kutsui minut kotiinsa. Tässä salissa istuville miespuolisille kuulijoille voinkin kertoa, että eräässä suhteessa voitte kadehtia minua aivan rauhassa - minäpä olen tanssinut valssia itsensä Giulietta Masinan kanssa...

PvB: Esitetään nyt alkujakso Marlen Hutsijevin toisesta elokuvasta nimeltä Heinäkuun sade... . Voisiko ohjaaja kommentoida?

MH: Heinäkuun sade, siis elokuvan kohtalo ja kohtelu aiheuttaa edelleen tuskaa sydämessäni. Sitäkin pyydettiin Venetsian festivaaleille, mutta sillä kertaa elokuvaministeriö Goskinon byrokraatit olivat tosissaan. Tai en edes tiedä mistä määräys tuli - ehkä jopa korkeammalta taholta? Venetsiassa elokuvaani ei kuitenkaan nähty, ei siitäkään huolimatta, että italialaiset kulttuuri-ihmiset lähettivät taaskin sen puolesta fakseja ja kirjelmiä Moskovaan. Ja olen aivan varma, että se olisi saanut juuri Venetsiassa arvoisensa vastaanoton... . No, totta puhuen minulle riittää hyvin, että siitä tykättiin täällä Sodankylässä niin kovasti.

PvB: Miksi ja miten sensuuri sitten puuttui Heinäkuun sateeseen?


MH: Siitä leikattiin jo kuvausvaiheessa pois pitkä jakso, jossa kritisoidaan tavallaan rivien välistä neuvostoajan propiska-käytäntöä ja myös asunto-oloja. Siis aivan arkisia asioita, jotka haittasivat normaalia elämänmenoa. Jakso liittyy kohtaukseen, jossa sankaritar käy talosta taloon, asunnosta asuntoon - agitoimassa ja mobilisoimas­sa tavallisia kansalaisia ja eläkeläisiä vaaliuurnille. Valitettavasti olin ohjaajanakin niin tunnollinen, että nakkasin tuon leikkauspoiston roskakoriin eikä elokuvaa ole ollut siten mahdollista entisöidä ihan alkuperäi­seksi...

PvB: Ja loppuyhteenveto? Aikamme alkaa käydä vähiin...

MH: Jos haluaa vetää yhteen nämä kaksi Sodankylässä esitettyä 60-lukulaista elokuvaani, niin niiden historialli­nen raami on seuraavanlainen. Olen 20-vuotias antoi aikoinaan minun sukupolveni ohjaajille, varmasti myös osalle katsojista, toivoa, että uusi elokuva ja uudenlainen elokuvakieli on mahdollista jopa Neuvostoliitossa. Heinäkuun sade - sen saama kohtelu - rikkoi nuo illuusiot. Vuosien 1967-68 paikkeilla alettiin sensuroida kokonaisen sukupolven elämäntyötä...

(Marlen Hutsijevin uusin, vuoden 2004 lopulla viimeistelyvaiheessa oleva elokuva on omistettu kahdelle 1800-1900-luvun vaihteen klassikkokirjailijalle, Anton Tshehoville ja Leo Tolstoille. Elokuvan juoni rakentuu kirjailijoiden fiktiivisten kohtaamisten ympärille, aivan heidän elämänsä loppuvaiheessa. Sodankylässä nähtiin 20.6.2004 varttitunnin otos raakamateriaalia tästä keskeneräisestä tarinasta, jonka “poeettinen” elokuvakieli sykähdytti. Uuden filminsä myötä Hutsijev on siirtymässä yli 100 vuoden takaisiin kulttuurimaisemiin ja historiaan - kuvaten samalla aivan ilmeisesti ihmiselämän ehtoon tunnelmia yleisemminkin... - P.S.)

Venäjästä suomentanut ja lyhentäen toimittanut

Pentti Stranius

20.12.2008

Marlen Hutsijev Nikita Mihalkovin tilalle

päivitetty 21.12.2008 klo 2:00
Klikkaa kuva suuremmaksi!Marlen Hutsijev ja Reijo Nikkilä Dom Kinossa, Moskovassa 07.11.2006. Photo by Irida Izmailova.


Pari kuukautta sitten 83 vuotta täyttänyt Marlen Hutsijev valittiin perjantai-iltana Venäjän elokuvatyöntekijäin liiton uudeksi puheenjohtajaksi.
Tbilisissä vuonna 1925 syntynyt osseetti Marlen [Marx-Lenin] Hutsijev (Hutsishvili) päätti 11 vuotta jatkuneen Nikita Mihalkovin valtakauden liiton johdossa. Mihalkov syytti 7. liittokokousta laittomaksi, koska hänen mukaansa valtuutettuja oli valittu kiltojen kokouksissa, joissa ei ollut "kvorumia", päätösvaltaisuuteen tarvittavaa määrää liiton jäseniä.

Liittokokouksen ennakkospekulaatioissa Mihalkovin ehdokkaana uudeksi puheenjohtajaksi oli lähinnä tv-sarjoista tunnettu näyttelijä Mihail Poretshenkov, mutta Mihalkovin leimattua kokouksen laittomaksi hän vetäytyi kisasta jo ennen kokouksen alkua.

Vahvimpana ennakkosuosikkina Moskovan elokuvapiireissä pidetty dokumenttiohjaaja (mm. Raoul Wallenbergin missio, 1990 ja Hyvästi Neuvostoliitto, 1992-94) ja nykyisin mm. STS-kanavapäällikkö Aleksandr Rodnjanski (s. 1961 Kiovassa) ehti jo suostua ehdokkaaksi, mutta lyhyen harkinnan jälkeen hän päätti kuitenkin kieltäytyä ehdokkuudesta jo joulukuun alussa.

Klikkaa kuva suuremmaksi!



Aleksandr Rodnjanski 12.12.2008 Lavr-festivaalin päättäjäisissä Hudozhestvennyi-teatterissa, Moskovassa. Photo by Reijo Nikkilä.










Ensimmäisenä kokouspäivänä, torstaina Hutsijevin lisäksi puheenjohtajaksi ehdotettiin kymmentä kokousedustajaa, mutta heistä jokainen kieltäytyi asettumasta ehdokkaaksi. Nämä kymmenen olivat Sergei Govoruhin, Dmitri Meshijev, Nikolai Burljajev, Boris Tokarev, Jevgeni Gerasimov, Vadim Abdrashitov, Nikolai Dostal', Svetlana Druzhinina, Pavel Finn ja Vsevolod Shilovski.

Ainoaksi ehdokkaaksi jäänyt Hutsijev sai salaisessa äänestyksessä 349 ääntä. Äänestykseen osallistui 383 valtuutettua. Rekisteröityjä valtuutettuja oli kaikkiaan 567 eli lähes 200 ei osallistunut lainkaan äänestykseen.

Mihalkov poistui perjantaina kokouksesta jo ennen äänestystä sanoen lähtevänsä kuvauksiin. Lähtiessään Mihalkov ilmoitti, että oikeudelliset toimet "laitonta kokousta" vastaan aloitetaan jo maanantaina. Kokousta hän herjasi lilliputiksi ja sanoi olevansa vakuuttunut siitä, että Marlen Hutsijev joutuu vielä nöyryyttävään tilaan sen jälkeen kun kokous julistetaan laittomaksi.
Kokouksessa Mihalkov sai tukea mm. pietarilaislähtöiseltä varakulttuuriministeri Aleksandr Golutvalta.

Tutustuin Hutsijeviin v. 1986 kuvatessamme häntä Moskovan Maneesin ikimuistoisessa happeningissä. 1990-luvun alkupuolella teimme yhdessä töitä Viipurin Akkuna Eurooppaan-festivaalin juryssä ja vuosituhannen vaihteessa hänen johtamallaan Stalker-festivaalilla Moskovassa.
Hutsijevin elokuvista muistan parhaiten Nikita Hrushtshevin aikana tehdyn
Застава Ильича / Мне двадцать лет ( Iljitshin tullipuomi/Olen 20-vuotias).
Venäjänkielinen wikipedia kertoo miten Hrushtshev haukkui 8.3.1963 hänelle näytetyn työkopion, minkä jälkeen ohjaaja kuvasi uudelleen useita kohtauksia. Teattereihin elokuva ehti vasta Hrushtshevin erottamisen jälkeen vuonna 1965, ja sen kävi katsomassa 8,8 miljoonaa ihmistä. Perestroikan loppupuolella vuonna 1990 Hutsijevin alkuperäinen versio pääsi vihdoin valkokankaille.
Itse muistelen nähneeni sen melko tuoreeltaan Capitolissa. Onkohan sitä koskaan esitetty meillä televisiossa?

RIA-Novostin juttu venäjäksi Hutsijevin puheesta uutena puheenjohtajana sekä Mihalkovin lähtötunnelmat.

Liittokokouksen osanottajan, elokuvakriitikko Larisa Maljukovan arvio kokouksesta.

19.12.2008

Kadyrovin kanavalla kaikki on paremmin

Esperanto

Tšetšenian televisiota pitäisi katsoa useammin. Jo yhden ainoan tšetšenialaisen uutislähetyksen jälkeen Venäjän tavalliset kuuliaiset valtionkanavat alkavat tuntua läntisen lepsuilta. Siis Venäjän telkkarissahan uutistenlukijalta saattaa joskus päästä että Venäjälläkin on nyt ihan pikkuisen maailmakriisin tartuntaa, ja jonkun on jossakin jopa kuultu menettäneen työpaikkansa.

Sellaista höpinää ei Kadyrovin kanavalla kuulla. Pääuutiset ovat Kadyrov, Kadyrov ja Kadyrov. Tšetšenian nuori ja dynaaminen presidentti rukoilee rakennuttamassaan jättiläismäisessä moskeijassa. Presidentti keskustelee huolestuneen seurakuntalaisen kanssa ja lupaa henkilökohtaisesti huolehtia siitä että tämän sairas tytär hoidetaan terveeksi.

Presidentti tapaa ulkomaalaisia toimittajia jotka odotttavat häntä innoissaan moskeijan ulkopuolella. Presidentti muuraa uuden säilyketehtaan peruskiven. Presidentti pitää tärkeitä kokouksia ja vierailee kansanedustajan vanhan äidin kotona. Äidille annetaan hieno diplomi, hän halaa presidenttiä, saa vielä valtavan kukkapuketin eikä oikein tunnu tietävän minne sen tyrkkäisi.

Loppukiri on silti mahtavin. Journalistikilpailu Kultainen Kynä on juuri päättynyt, ja palkinnot jakaa - kukas muu - Tšetšenian tasavallan presidentti Ramzan Kadyrov. Koko kilpailu on omistettu Ramzanin isälle, Tšetšenian ensimmäiselle kremlinmieliselle presidentille Ahmat Kadyroville, joka räjäytettiin pois päiviltä Groznyin stadionilla voiton päivänä 9 toukokuuta 2004.

Yli 300 toimittajaa läheltä ja kaukaa on osallistunut kilpailuun. Tässä kilpailussa pätevät presidentin kriteerit, ja hienoin palkinto menee hieman kiusaantuneen näköiselle, hyvin prässättyyn yksiriviseen pukuun pukeutuneelle, eläkeikää lähestyvälle herrasmiehelle. Hän on onnistunut taikatempussa, joka ei monelta luonnistuisi: hän on Ramzan Kadyrovin henkilökohtainen neuvonantaja ja samalla venäläisen uutistoimisto Interfaxin kirjeenvaihtaja Tšetšeniassa.

Voitto ei ollut täysin odottamaton: sama Alvi Karimov palkittiin jo kolme vuotta sitten "parhaasta Achmat Kadyrovin elämää ja työtä koskevasta julkaisusta".

Pian koko maailma saa mahdollisuuden tutustua Ramzan Kadyrovin voittokulkuun Tšetšeniassa. Se on tarpeen, sillä väki ei muuta takaisin kun ei tieto kulje siitä miten hyvin kaikki oikeastaan on, katsoo presidentti. Uusi satelliittikanava on juuri aloittanut koelähetykset. Esimakua voi saada Tšetšenian hallituksen internetsivuilta.

Katsokaa Kadyrovin kanavaa! Sen jälkeen kaikki tuntuu paljon paremmalta. Kaikki muu siis.

Lisää aiheesta:

16.12.2008

DOKKLUB 18.12.2008 klo 18.00 - 20.00

Klikkaa kuvat suuremmiksi! Hажмите на изображениe для увеличения картинки!

DOKKLUB:illa kolme tuoretta venäläistä dokumenttia, joita ei ole ennen nähty Suomessa. Kaikissa on englanninkielinen tekstitys. Elokuvat esitettiin 7-12.12.2008 Sofrinossa, Venäjän, IVY:n ja Baltian maiden 15. INPUT:issa.

DOKKLUB pokazhet pervyi paket novyh rossiiskih dok.fil'mov, kotorye byli predstavleny na rossiiskom (+SNG i Baltia) INPUTe 2009 v Sofrine s 7-go po 12-oe dekabria s.g. Vse fil'my s angliiskimi subtitrami. Vtoroi paket pokazhem 14-go janvarja 2009 g.

1) The Unseen, dir. Pavel Medvedev, 28 min, 2008










2) Departure, dir. Anna Savchenko, 26 min., 2008



3) Saving Private Mikheev, dir. Evgenyi Sumin, 31 min.,2008




1) «НЕЗРИМОЕ», Санкт-Петербург, 28 мин. 2007 г.
Режиссер - Павел МЕДВЕДЕВ

Режиссер Медведев посмотрел на государственных мужей глазами «рядового человека».

2)«ОТБЫТИЕ»,Санкт-Петербург, 26 мин. 2008 г.
Режиссер - Анна САВЧЕНКО
Автор сценария: Анна Савченко
Оператор: Анна Савченко
Композитор: Николай Буган
Продюсер: Дмитрий Сидоров

Как провожают поезда? Как провожать тех, кого любишь, с кем не хочешь расставаться? Как уезжать от любимых? Платформа вокзала — публичное место. И место самых интимных переживаний.

3)«СПАСТИ РЯДОВОГО МИХЕЕВА», Москва 31 мин. 2008 г.
Режиссер - Евгений СУМИН
Автор сценария, продюсер - Владимир Герчиков

История молодого милиционера, который пострадал от произвола собственных коллег. Алексея Михеева признали виновным в преступлении, которого он не совершал, и, добиваясь "признаний", жестоко пытали во время допросов. Не выдержав пыток, Михеев выбросился в окно, получил травму позвоночника и стал инвалидом. Десять лет Алексей Михеев, который не может ходить, старается добиться справедливости…

Paikka: Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, Nordenskiöldinkatu 1, 3 krs, Kinosali
Aika: torstaina 18.12.2008 klo 18.00 - 20.00
Järjestäjä: VeNeOY (NL:ssa/Venäjällä opiskelleiden yhdistys
Tervetuloa! Vapaa pääsy.

Очередное заседание DocКлуба состоится в четверг 18.12.2008 в 18.00 в Российском центре науки и культуры в г. Хельсинки.
Ведущий - Рейо Никкиля.
Добро пожаловать!

Klikkaa kuva suuremmaksi! Hажмите на изображениe для увеличения картинки!
Venäjän INPUT:in 2009 osanottajia. Uchastniki INPUTa 2009 v Sofrine.

”Не для телевизора - Лучшие документальные фильмы не доходят до широкого зрителя ”
ВИКТОР МАТИЗЕН, Новые Известия 08.10.2008

14.12.2008

Työtehtävissä tapettujen toimittajien muistopäivä 15.12.

Venäjän journalistiliiton aloitteesta joulukuun 15. pnä vietetään työtehtävissään kuolleiden toimittajien muistopäivää.

Onko Venäjä sitten vaarallinen maa toimittajien eloonjäämisen kannalta? Vuonna 2000 kolme tältä kannalta vaarallisinta valtiota olivat sisällissotaa käyvä Sierra Leone, huumekauppavaltio Kolumbia ja Venäjä. Nyt tilanne on parantunut, mutta journalistiliiton tietojen mukaan Venäjällä kuolee ennenaikaisesti onnettomuus- ja vaaratilanteissa 10–20 toimittajaa vuosittain.

Niinpä joulukuun viidentenätoista Venäjällä julkaistaan muistokirjoituksia tapetuista toimittajista. Moskovassa Toimittajien talon porraskäytävän pielessä palaa niin monta muistokynttilää kun toimittajia on vuoden aikana menettänyt henkensä. Muutenkin toimittajan työn vaarallisuus on päivän uutisissa esillä.

Hankalimpia tapauksia ovat palkkamurhaajien tekemät murhat, koska palkkaajat saattavat vaikutusvallallaan laskea syyttäjälaitoksen ja tuomioistuinten intoa saada syylliset kiinni. Tunnetuin tapaus on Anna Politkovskajan murha, josta nostettu oikeusjuttu on parhaillaan käynnissä, mutta mm. Soveršenno sekretno -lehden holdingyhtiön johtaja Artjom Borovikin murha on selvittämättä.

Sunnuntain 14.12.2008 Moskovskij Komsomolets kertoo nettisivullaan yhden tällaisen murhan taustan, jota tähän referoin.

Lehden toimittaja Dmitri Holodov murhattiin vuonna 1994. Hän oli alle kolmikymppinen toimittaja, joka kirjoitti paljon juttuja Venäjän armeijasta ja sen kipupisteistä, kuten Abhasiasta, Tšetšeniasta, Azerbaidžanista ja Tadžikistanin ja Afganistanin rajaseudusta.

Hän ”erehtyi” kirjoittamaan muutaman paljastusartikkelin silloisesta puolustusministeristä Pavel Gratšovista. Holodov syyttin Gratšovia osallisuudesta Venäjän armeijan sisäiseen korruptioskandaaliin ja kertoi, että ministerin auto oli ostettu pimeällä rahalla. Silloin Gratšov oli määrännyt alaisiaan toimiin loukkaavia juttuja kirjoittavaa toimittajaa kohtaan. Holodovia ei enää päästetty pressitilaisuuksiin eikä muihin puolustusministeriön tilaisuuksiin, ja television keskusteluohjelmassa Gratšov sanoi Holodovia sisäiseksi vastustajakseen. Joulukuussa 1993 hän määräsi desanttijoukkojen vakoiluosaston johtajan eversti Popovskihin lopettamaan armeijaa ja itse ministeriä koskevat negatiiviset julkaisut.

Moskovski Komsomoletsin mukaan ministeri oli vuoden 1994 alkupuolella soittanut useita puhelinsoittoja silloiselle desanttijoukkojen komentajalle Jevgeni Podkolzinille ja käskenyt häntä ”pääsemään eroon” toimittajasta ja sanomalehdestä. Oikeusprosessin yhteydessä Gratšov tähdensi, ettei ollut tarkoittanut fyysistä tuhoamista ja ettei Popovskih ollut saanut sellaista käskyä.

Venäjän yleisen syyttäjän viraston tietojen mukaan Podkolzin oli keväällä 1994 tavannut Gratšovin useita kertoja ja välittänyt Popovskihille puolustusministerin käskyn, jotta miniseri on tyytymätön vakoilupäällikön hitauteen ja vaati käyttämään Holodoviin kaikkein ankarimpia otteita. Mikäli tämä epäonnistuisi, ministeri uhkasi hajoittaa Popovskihin komentaman 45. rykmentin.

17.10.1994 Dmitri Holodov avasi Moskovski Komsomoletsin toimituksessa työhuoneessaan attašeasalkun, jolloin salkkuun asetettu räjähde tappoi hänet. Syyttäjävirasto ei tietenkään syyttänyt Gratšovia mistään vaan väitti, että Popovskih oli juonittelija, joka järjesti murhan ja yritti syrjäyttää ministeri Gratšovin.

Samantapaisia juttuja Venäjällä on paljon. ORT-televisiokanavan päätoimittaja Vladislav Listjev tapettiin vuonna 1995. Ukrainskaja Pravdan nettiversion päätoimittaja Georgi Gangadze katosi vuonna 2000. Togliattilaisen lehden päätoimittaja Aleksei Sidorov tapettiin vuonna 2003, kun hän oli kirjoittanut järjestäytyneestä rikollisuudesta ja korruptiosta.

Toki täytyy korostaa, että valtaosa jutuista selvitetään ja niihin syylliset rangaistaan. Venäjähän on oikeusvaltio, jossa vietettiin viime keskiviikkona ihmisoikeuksien päivää vähintään yhtä hurjasti kuin Suomessa.

Venäjän journalistiliitto on perustettu vuonna 1918. Sen puheenjohtajana on vuodesta 1992 alkaen toiminut Vsevolod Bogdanov.

10.12.2008

Ihmisoikeuksien päivä

Tänään 10. joulukuuta vietetään YK:n alulle panemaa kansainvälistä ihmisoikeuksien päivää.

Hiljattain YK:n ihmisoikeusvaltuutettuna aloittanut Navanethem Pillay kehottaa: "Meidän on ponnisteltava ihmisoikeuksien toteuttamiseksi sillä perustalla ja sellaisella tavalla, joka vaikuttaa parantavasti miesten, naisten ja lasten elämään; heillähän on riippumatta rodusta, sukupuolesta, uskonnosta, kansallisuudesta, varallisuudesta tai syntyperästä oikeus nauttia jokaisesta oikeudesta, jonka yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus mainitsee."

Venäjällä valtion virallinen äänitorvi Rossiiskaja gazeta julkaisi Venäjän ihmisoikeusvaltuutetun Vladimir Lukinin haastattelun ihmisoikeuksien toteutumisesta. Lukinin mukaan...

...kuluneet 15 vuotta Venäjän perustuslain voimassaoloa ovat tukeneet joitakin myönteisiä tendenssejä yhteiskunnassamme. Esimerkiksi kaikkine puutteineen ja rajoituksineen vapauden taso – mielipiteen-, liikkumis-, sanan- ja kokoontumisvapaus sekä vapaus valita asuinpaikkansa – ovat meillä nyt korkeammalla tasolla kuin kommunismin vuosina. Perustuslaki on tämän vahvistanut ja suojelee sitä. Toisaalta, en olisi valmis sanomaan, että Venäjällä noudatettaisiin tiukasti kaikkia perustuslain säännöksiä. Jo antiikin Kreikan suuri lainsäätäjä Solon sanoi: ”Lait ovat täydellisiä vain siinä määrin kuin kansalaisemme ovat halukkaita noudattamaan niitä.”

РГ: Pystyvätkö meikäläiset siihen?
Lukin: Tämä on jo kysymys oikeustajun juurtumisesta. Maassamme vain suhteellisen pieni joukko kansalaisia on halukas toimimaan miehuullisesti, päättäväisesti, joskus riskin ottaen sen hyväksi, että lain säännökset pantaisiin täytäntöön. Perustuslain ja julistusten noudattaminen riippuu meistä itsestämme. Oikeuksia täytyy puolustaa.

РГ: Mutta sosiologiset kyselyt osoittavat, että oikeusvaltion idea [sana oikeusvaltio on lainausmerkeissä alkutekstissä], jota jo Gorbatšov kuulutti, ei oikein lämmitä meidän kansalaistemme sielua.

Lukin: Ihmiset tietysti ensisijaisesti huolehtivat itsestään, perheestään, leipäpalastaan. Monille tekstit, niinkin tärkeät kuin perustuslain asiat, ovat pikkuasioita. Mutta silloin sivistyneillä, valistuneilla ihmisillä on oltava riittävästi voimia yleisen passiivisuuden murtamiseen. Jo suuri Goethe sanoi: ”Vain se on elämän ja vapauden arvoinen, ken joka päivä käy taisteluun niiden puolesta.”

Ja Kaakkuriniemi ihmettelee: miten voikin joku olla noin fiksu ihmisoikeusvaltuutettu, että nappaa lennosta sitaatteja Goethelta ja Solonilta? Tämä on kai neuvostosivilisaation aikaansaannos. Osaisipa meikäläinenkin tempaista jotain Leinoa tai Baudelairea tai Tuomas Akvinolaista ulkomuistista, mutta ei! Minulla ei ole edes read-only memory.

Toisenlaisia, pessimistisempiäkin äänenpainoja löytyy. Moskovan Helsinki-ryhmän johtaja Ljudmila Aleksejeva korosti Interfaxin haastattelussa, että Venäjällä kaikki elämänalueet ovat ihmisoikeusnäkökulmasta katsoen turvattomia.

Novaja gazeta seuraa sivuillaan yhtä ihmisoikeuksien toteutumiseen liittyvää "puutteen ja rajoitteen" ilmentymää ja seurausta, Anna Politkovskajan murhaoikeudenkäyntiä. Eilisessä istunnossa Politkovskajan puolustusasianajaja kysyi ties monennenko kerran, milloin lopetetaan se käytäntö, että syytetyt viedään selliin yömyöhällä, heitä ruokitaan kehnosti jos lainkaan eikä heidän anneta nukkua. Vastaus oli, että tästä asiasta on jo lähetetty kirje turvajoukkojen päällikölle. On siis helppo yhtyä Lukinin kaunokirjallis-kaunopuheiseen optimismiin, että oikeusvaltion kehitys kehittyy.

6.12.2008

Joulukuun alkupäivät kansankalenterissa

Sen lisäksi, että
- Espanjassa vietetään perustuslain päivää (1978),
- koko katolinen maailma, se paavin pannahisen johtama vääräoppisten maailma, kuten Venäjällä monet sanovat, viettää pyhän Nikolauksen päivää (jonka inkarnaationa Niku eli Santa Claus sitten myöhemmin pelottelee lapsia lahjattomuudella),
- Ukrainassa ja Suomessa vietetään tänään armeijan päivää,
...on syytä katsoa, mitä kaikkitietävä venäläinen kansankalenteri kertoo.

6.12.2008
● Kuu kasvaa. Asiat sujuvat paremmin.
● Kaalinsuolavesi sopii erittäin hyvin maksasairauksiin ja vitamiinien puutteeseen, se kohottaa elimistön taudinvastustuskykyä.
Lahjavinkki: Talvisin muistelemme hellästi hyvää kesää ja kukkia. Yritämme kasvattaa kevätkukkia asunnossa. Vanha pietarilainen O. V. Šestalova istutti kerran syksyllä esikkojen sipuleita puutarhaansa. Hän poltti juotoskolvilla reikiä korkealaitaisiin laatikoihin, istutti niihin kukkasipuleita ja hautasi niitä tienvarsille. Keväällä kukat avautuivat. Kun kesällä lehdet alkoivat kuivettua, hän kaivoi laatikot ylös ja vei ne ullakolle syksyyn asti. Ennen talven tuloa hän kaivoi ne taas maahan. Suurimmat sipulit hän vei kaupunkiin talvihyötämistä varten, piti niitä laatikossa lasitetulla parvekkeella, kunnes kolme viikkoa ennen jotakin juhlaa istutti ne mullan, turpeen ja sahanpurun seoksella täytettyihin muovikuppeihin, jotka kasteli lannoiteliuoksella. Kukat työntävät nopeasti kukkavarret esiin. Kukkimisaikaa voi säännöstellä: muovikupit voi laittaa milloin kylmään, milloin lämpimään. Uudenvuodenlahjana (joululahjana) tällainen lyö ällikällä.

Muuta merkille pantavaa:

4.12.2008
● Autuaan Neitsyt Marian temppelissäkäyntipyhä koitti, talven toi.
● Ennen pyhää satanut lumi ei pysy vaan sulaa. / Jos lunta tulee, niin talvi pysyy.
● Joulukuun neljättä päivää vietetään ortodoksikirkossa yhtenä tärkeimmistä kristillisistä juhlista, autuaan Jumalansynnyttäjän temppelissäkäyntipyhänä. Kansan parissa tämä juhla, venäjäksi введение, vvedenie (=johdanto, johdatus) tunnetaan johdantona talveen (введенье в зиму), talven pakkasporttina, joulukuun pakkaskauden alkamispäivänä. Lumituiskut palvelevat pakkasia: ennen niitä portti aukeaa selkoselälleen. "Vvedenje koitti, talven toi Venäjälle. Jos jää vesistöissä pysyy, talvesta tulee kylmä." Marian kirkossakäyntipyhänä tehtiin koeajot reellä ja aloitettiin talvikelkkailut ja hauskat kansanjuhlat. Myös vvedenie-markkinat avattiin.
● Raakojen vihannesten, kuten retikan, porkkanan ja punajuuren mehu on paras lääke vähäverisyyttä vastaan. Siispä mehua tekemään!

5.12.2008
● Saapui Prokop, penkoi auki lumikinoksen / lumella astelee, tietä kaivaa.
● Nauris on hyödyllinen ihmisille, joilla on heikot keuhkot sekä keuhkoputkentulehduksiin. Nauris on vahingollinen ruoansulatusjärjestelmän ankarissa sairauksissa.

● Vanhat puutarhurit puhuivat, että runsas omenasato ei ole hyväksi! Näille puheille saattaa olla helppo nauraa, mutta! Tässä pieni tarina kalenterista.
Puheissa on sekä vähän huonoa että paljon kehnoa. Pakkasta pelättiin, mutta joulukuussa satoi runsaasti vitilunta, joka puki puutarhan. Paljon lunta oli maassa. Jopa villipensaiden oksat paunuivat maahan niihin takertuneen taakan painamana. Kevyt on pakkasilmassa leijaileva lumihiutale, mutta kun kosteaa lunta tupruaa, niin hyvänen aika kuinka se painaa... "En halua katkeroittaa mieltänne, mutta pistäytykääpä puutarhassa. Lumi on särkenyt omenapuut. Tehkää jotakin", soitti naapurin nainen. Otin sahan, puukon ja jalostusvahaa ja lähdin remontoimaan puita. Mietin: hyvä on sen, jonka puutarha on ikkunan alla. Hän voi ravistaa omenapuistaan lumitykyn. Mutta mitä voi kaupunkilainen huvilanomistaja tehdä? Hän voi kyllä suojata puuta pakkaselta, mutta kuinka selviytyä liiasta lumesta? Siispä talvina, jolloin on paljon takertuvaa lunta, pitää jättää oksien alle ne tuet, jotka sinne kesällä laitettiin, kun sato niitä painoi.

MUTTA:
5.12.2008
● Venäjän sotakunnian päivä: vuonna 1941 "neuvostojoukot torjuivat saksalais-fašistien hyökkäyksen" Moskovan edustalla. Tästä tuli maahantunkeutujien hyökkäyksen pysäyttämisen symboli. Joulukuun 8. pnä Führer määräsi joukot puolustusasemiin koko neuvostorintamalla.
● On siis syytä juhlaan!

8.12.2008
● Venäjän valtionkassan perustamispäivä.
● Miksi siis sotien voittojen ohella kassa on näin tärkeä? Venäjän federaation valtiollisen itsenäisyyden kannalta tämä päivä on mitä tärkein, sillä vuonna 1992 presidentin asetuksella perustettiin valtionkassa ja luotiin Venäjän valtionvarainministeriö.
● Valtionvarainjärjestelmä takaa julkisten budjettimenojen läpinäkyvyyden, mikä osoittautui tärkeäksi seikaksi turbulentilla 1990-luvulla eikä ole menettänyt ajankohtaisuuttaan nykyvuosinakaan.

Kansankalenterina on käytetty Mašenkovin repäisykalenteria nimeltä Мастер-класс огородника и садовода. Valtiolliset juhlapäivät löydät vaikkapa klikkaamalla otsikkoa ja menemällä alaspäin sivulla, joka avautuu.

3.12.2008

Venäjän suhde naapureihinsa

Pitkästä aikaa näin venäläisen toimittajan kritikoivan maansa johdon suhtautumista naapureihin
http://www.themoscowtimes.com/article/1016/42/372858.htm. Siinä Julia Latynina toteaa yksikantaan Venäjän suhtautuvan sitä vihamielisemmin, mitä lähempänä toinen maa sattuu sijaitsemaan. Meitä monia suomalaisia kiinnostaa tietysti Viron tapaus. Toimittaja palaa viime vuoden patsaskiistaan:
Hän pahoittelee puuttuvaa “isänmaallista korrektiuttaan”, mutta muistuttaa venäläisiä, että Tallinnan viranomaisilla oli täysi oikeus siirtää Pronssisoturin patsas haluamaansa paikkaan. Samoin hän toteaa Moskovan olleen kuohuksissaan, kun Viron viranomaiset pyrkivät syyttämään Arnold Merta omien kansalaistensa murhaamisesta. Mitä ihmeen valittamista Moskovalla oli siitä, että virolaiset syyttävät yhtä maanmiestään toisten maanmiesten tappamisesta? Samaan aikaan duuma syytti virolaisia toisen maailmansodan historian uudelleen kirjoittamisesta, ja Vuoristo-Altain kaupungissa nimettiin katu Meren kunniaksi.

Tarkkaillaanpa nyt yhdessä ETYJ-kokouksen kulkua. Edellisen Helsingin kokouksen aikaan 1975 raahasin raskasta sinkoa Pahkajärven pöpelikössä siinä hurskaassa tarkoituksessa, ettei kenenkään enää tarvitsisi sellaista käyttää. Toisin on kuitenkin käynyt, eikä loppua näy. Ilahduttavaa oli, että tuolloiseen päätösasiakirjaan sisältynyt sananvapauden pykälä merkitsi Neuvostoliiton lopun alkua, vaikka Baltian maat silloin unohdettiinkin. Mainittu Pronssisoturin siirto merkitsi myös sen tunnustamista, että mustasta fasismista "vapauduttiin" punaiseen ja tosiasialliseen miehitykseen. Sitä eivät voineet muuttaa edes ulkomaiden lähettiläiden diplomaattista koskemattomuutta Moskovassa 2007 loukanneet, maksetut nuoret "Nashistit".

Yhtä kriittisesti tulee seurata nyt ajankohtaisen Georgian käyttäytymistä, koska se New York Timesin mukaan aloitti Etelä-Ossetian sotatoimet vastoin Yhdysvaltain nimenomaista kieltoa, ja sai Venäjän vastaamaan varsin massiivisesti. Seurauksena on nyt jo ollut Georgian ja Ukrainan NATO-valmennuksen lykkääntyminen ja Venäjän lehdistön hihkuminen: "Me voitimme jälleen!"

26.11.2008

Ankarat ajat: viinan kulutus laskussa

Vodkan kulutus Venäjällä on laskussa, ja tuottajien on pitänyt vähentää tuotantoa. Kansallinen alkoholiyhdistys (НАА eli NAA), josta en ole kyllä kuullutkaan koskaan, kertoo, että kaikki tukkukaupan varastot ovat viinaa täynnänsä. Ja uusi vuosi on ovella.

Kansallisen alkoholiyhdistyksen johtaja, Venäjän liittoneuvoston talouspolitiikan ja omaisuusasiain komitean asiantuntijaneuvoston toimeenpaneva sihteeri Pavel Šapkin sanoo, että marraskuun alussa alkoholijuomien varastot olivat 8,2 miljoonaa dekalitraa (meikäläinen kai sanoisi 82 miljoonaa litraa tai 10.250.000 ämpärillistä), mikä on kuusinkertainen määrä viime vuoden vastaavaan verrattuna. Šapkinin tilastojen mukaan tilanne on seuraavanlainen:

-rypäleviinejä 6,2-kertaisesti eli 36 miljoonaa litraa
-šampanjaa ja kuohuviinejä 4-kertaisesti eli 12 miljoonaa litraa
-konjakkia 5-kertaisesti eli 9 miljoonaa litraa
-olutta 6,4-kertaisesti eli 148 miljoonaa litraa.

Ja dekalitrathan saat näppärästi jakamalla litramäärät kymmenellä.
Šapkinin mukaan näin jyrkkä kulutuksen pudotus on syytä finanssikriisistä. Viinaa ostetaan vähemmän, ja ostot kohdistuvat halvempaan sortimenttiin kuin aiemmin. Valtion tilastokomitea Rosstat vahvistaa, että tuotanto on supistunut. Elintarvikkeiden tuotantoindeksi, johon kuuluvat juomat ja tupakkatuotteet, oli lokakuussa 97,2% viime vuoden vastaavasta.

Liittovaltion ja alueellisten alkoholimarkkinoiden tutkimuskeskuksen (ЦИФРРА) johtaja Vadim Drobiz sanoo, että lokakuussa vodkan tuotanto Venäjällä supistui 15 prosenttia, mutta alkoholin myynti on vain Vladivostokissa pudonnut poikkeuksellisen jyrkästi, 20 prosenttia. Hän ennakoi, että likööri- ja votukkatehtaita, kuten termi Venäjällä kuuluu, voidaan kyllä sulkea, mutta vasta uudenvuoden juhlien jälkeen joskus helmi–maaliskuulla. Ja hän lisää, että alkoholimarkkinat käyttäytyvät niin kuin teollisuus yleensä: jos tulee romahdus, ei heidän alansakaan voi sellaiselta välttyä. Ennuste on, että terävien juomien kulutus ei laske, mutta ravintola- ja kahvilamyynti tulee putoamaan.

Lieneekö sillä mitään yhteyttä kriisiin, että Venäjän federaation kommunistisen puolueen ensi viikonvaihteen kongressissa Izmailovo-hotellikeskuksen kinokonserttisalissa menyy on monipuolinen ja riittävä, mutta alkoholia ei koko kongressissa ole tarjolla?

Aikoihin on eletty!

23.11.2008

Ylhäältä ohjattu demokratia Venäjällä?

Hei!
Minulle on otsikon aihe tuottanut - miten sen nyt sanoisi - enemmän lentelevien huulien (herjojen) sijasta irtokäsiä kuin konsanaan spitaalisella?!
Kun Yhtenäisen Venäjän toiminnan muistaa viime vaaleista, kun kaikkien venäläisten puolueiden toiminta on ohjelmatonta demagogiaa, vallanhaluista ja valtapoliittista taistelua ja kun puolue- ja sananvapaus ovat mitä ovat, yksilönvapaus ja kansalaisten oikeudet - puhumattakaan mielipide- ja kokoontumisvapaudesta - sanalla sanoen ihmisoikeudet ovat se perustekijä, minkä kurjuuden syy ja lähde on nimenomaan ylhäällä. Vapaa tiedotus on demokratian perusedellytys, muuten ei ole demokratiaa eikä toisinajattelulla esiinpääsymahdollisuuksia.
Pelko on ohjaava voima täällä Suomessakin siihen merkilliseen käytösmalliin, että perustellut poikkeavat mielipiteet vaietaan.
Siis mitä se olisi se ylhäältä ohjattu demokratia? Parhaassa tapauksessa se ei olisi mitenkään huono järjestely, jos ylhäällä olisi joku julkisesti esitetty päämäärä, jota voitaisiin myös julkisesti arvioida. Esim. millainen tulisi maan sosiaalihuollon olla, jotta se kattaisi kaikkien kansanosien tarpeen.
Mutta, nykyinen vailla laillisuusperiaatteen läpäisemää oikeudellista perustaa oleva Putinokratia, jossa jo Putinin hiljaisuuttakin tulkintaan joihinkin asioihin kannaksi ja jossa tämä "kuviteltu kanta" vyöryy kaikkiin hallintoelimiin käytäntönä, ei voi lähempänä anarkiaa olla. Muukin vallankäyttö on virkamiestasolla ohjeistamatonta ja soveltavaa anarkiaa, minkä jokainen suomalainen turisti on kokenut esim. Venäjän tullissa.
Riippumattomat toimittajat ja tuomarit, joilla olisi moraalista selkärankaa edistää venäläistä demokratiaa, murhataan järjestään.
Medvedevin ja Putinin tulisi olla rohkeita, jotta edes pieni edistys olisi mahdollinen. Se on erittäin pieni liike ylhäällä, mikä saisi helvetin suuren liikkeen alhaalla aikaan!

18.11.2008

Sergei Lazarev vaihtoi metroon

Tunnettu venäläinen laulaja Sergei Lazarev kyllästyi Moskovan ruuhkiin, hylkäsi kolean Audi Q7 –katumaasturinsa kadunvarteen ja vaihtoi metroon. Kulkuvälineen vaihdon taustalla ei ole talousvaikeuksia, vaan lähes infernaalisiin mittasuhteisiin kasvaneet ruuhkat Moskovan maanpäällisessä liikenteessä.

Itse laulaja on verkkolehti Dni:n haastattelussa kertonut alkaneensa metronkäyttäjäksi, joka julkkiksen näkökulmasta on perin äärimmäinen liikkumismuoto.

Ruuhkat tulevat autoilijoille kalliiksi. Ruuhkassa seisominen tuhlaa polttoainetta ja rassaa hermoja. Tällaisissa tilanteissa Sergei Lazarev ei kuitenkaan menetä malttiaan. Valtavasta julkisuudestaan huolimatta mies ei nimittäin kavahda metron käyttöä.

- Moskovassa on viimepäivien aikana ollut aivan älyttömiä ruuhkia, Lazarev valittelee Dni:n toimittajalle. ”Ruuhkien takia minun onkin käytettävä metroa, koska minulla on päivittäin runsaasti tapaamisia, kuvauksia ja muita asioita, jotka on vain pakko hoitaa”, Lazarev jatkaa.

Tällä hetkellä laulaja keikkailee Ukrainassa. Sergei Lazarevin kolea katumaasturi Audi Q7 on hylätty jonnekin Moskovan katujen varsille.

- Olin myöhästymäisilläni lennolta ja sen vuoksi jouduin hylkäämään autoni johonkin tuntemattoman paikkaan. Raskaine laukkuineni laskeuduin metroon, koska muussa tapauksessa olisin myöhästynyt Ukrainan kiertueen avajaiskonsertistani, laulaja tilittää. ”Aina kun käytän metroa, laitan silmilleni tummat aurinkolasit ja vedän hupun pääni peitoksi. Metrossa pyrin seisomaan jossain pimeässä kulmauksessa, jotten kiinnittäisi kenenkään huomiota”, muusikko kertoo.

Naamiointiyrityksistä huolimatta, tarkkasilmäiset kaupunkilaiset tunnistavat Lazarevin toisinaan. Sellaisissa tilanteissa laulaja vaihtaa yleensä metrojunan vaunua.

- Mikäli joutuisin vielä metrossakin jakamaan nimikirjoituksiani, en varmasti ehtisi enää mihinkään. Kahdesta pahasta on kuitenkin valittava se pienempi paha. Yleisesti on kuitenkin sanottava, että Moskovan metro on hurja paikka varsinkin ruuhka-aikoihin, kun ihmiset ovat hermostuneita ja tuuppivat, Lazarev huomauttaa.

Lähde: Dni.ru

17.11.2008

ZOLOTOI VEK — KULTAINEN VUOSISATA - ЗОЛОТОЙ ВЕК


Klikkaa kuva suuremmaksi!Hажмите на изображениe для увеличения картинки!

Aleksanteri-listalta:

Zolotoi vek — Kultainen vuosisata

29.- 30.11. 2008, Andorra (Eerikinkatu 11, Helsinki)

Dokumenttikilta ry. järjestää marraskuun lopussa harvinaislaatuisen Kultainen vuosisata – elokuvatapahtuman. Tapahtumassa esitetään venäläisiä ja neuvostoliittolaisia dokumenttielokuvia, joista monet ovat olleet kiellettyjä valmistumisaikanaan ja joista monia ei tätä ennen ole nähty myöskään Suomessa. Esitettävistä elokuvista kymmenen on ensimmäistä kertaa nähtävissä Suomessa. Venäjältä tapahtumaan saapuu neljä dokumenttielokuvantekijää.

Molempina päivinä keskustellaan venäläisten ja suomalaisten elokuva-asiantuntijoiden johdolla sensuurista ja sananvapaudesta.
Lauantaina keskustelun aiheena on Elokuvapropaganda ennen ja nyt, sunnuntaina aiheena on Dokumentaristin vapaus ennen ja nyt.

Ks. tarkempi ohjelma täällä.


Liput:
1-päivän lippu: 10€ (sisältää kaikki päivän elokuvanäytökset
sekä seminaarin)
2-päivän lippu: 15€ (kaikki elokuvanäytökset ja seminaarit molempina
päivinä)
yksittäisliput: 3€/näytös

Andorran lipunmyynti aukeaa molempina päivinä puolta tuntia ennen ensimmäistä näytöstä.

Ennakkomyynti:
Yhden ja kahden päivän lippuja myydään myös ennakkoon. Varmista pääsysi tapahtumaan maksamalla lippu Dokumenttikilta ry:n tilille Nordea
101230-210557 (muista kirjoittaa viestikenttään nimesi sekä haluamasi lippu). Printtaa maksukuitti! Lippusi voit lunastaa maksukuittia vastaan Andorran lipunmyynnistä tapahtumapäivinä 29.-30.11.


T E R V E T U L O A!

Dokumenttikilta ry.

Tapahtumaa tukevat:
Matka-Prima Oy
Tuotantoyhtiö Sputnik Oy
Voima
Lähialuematkat
--
Ystävällisin terveisin,

Paula Korva
Sihteeri
Dokumenttikilta ry.
PL 20, 00501 Helsinki
info@dokumenttikilta.fi
www.dokumenttikilta.fi

----

Kultainen vuosisata-tapahtumaan saapuu nelihenkinen Venäjän dokumenttikillan valtuuskunta. Kolme moskovalaista miestä Vladimir Gertshikov, Aleksei Hanjutin ja Grigori Libergal sekä yksi siperialainen nainen, Ljubov Kornejeva.


Klikkaa kuva suuremmaksi! Hажмите на изображениe для увеличения картинки!

Photo by Reijo Nikkilä

Tapasin Ljuba Kornejevan ensimmäisen kerran tasan kaksi vuotta sitten, kun olimme IX Euraasialaisen telefoorumin tuomaristossa Moskovassa.

video video
Video by Reijo Nikkilä
Festivaalin johtaja Ljubov Kornejeva avaa (po-russki) 14. Kansainvälisen Hanti-Mansijskin tv-festivaalin 21.09.2008 .( Per Enerudin kuvia 2008 festarista ja Hanti-Mansijskista Facebookissa )

Edit 18.11.2008 klo 22.45
Sain illalla Kultaista vuosisataa järjestävältä Dokumenttikillan Leena Kilpeläiseltä tiedon, että Ljubov Kornejeva ei tulekaan, mutta jätetään kuva ja videot paikalleen.
Sääli, sillä hänen oli tarkoitus kartoittaa täällä suomalaisten naisdokumentaristien töitä. Ideoimme hänen kanssaan syyskuussa Hanti-Mansijskissa, että ensi syksyn HM-festarilla on erikoisohjelma, johon kutsutaan viisi suomalaista naisdokumentaristia. Ljuban matkan peruuntuminen ei kaada hanketta.
RN

Edit 20.11.2008 klo 11.00
Ljubov Kornejevan tilalle tulee Suomessa ennenkin käynyt, kansainvälisesti tunnettu moskovalaisohjaaja Marina Razbezhkina.
RN


ЗОЛОТОЙ ВЕК – KULTAINEN VUOSISАTA


Ретроспектива советского и русского документального кино
29.—30.11.08
Культурный комплекс «Андорра», Эерикинкату 11

Программа: СУББОТА 29.11.2008

10.00 К.Ш.Э. ( Эсфирь Шуб, 1932, 58 мин.)

11.05 КОЛЫБЕЛЬНАЯ ( Дзига Вертов, 1937, 58 мин.)

12.10 ОБЫКНОВЕННЫЙ ФАШИЗМ (Михаил Ромм, 1965, 138 мин.)

14.35 ВЗГЛЯНИТЕ НА ЛИЦО ( Павел Коган, 1966, 10 мин.)

14.55 ЛУЧШИЕ ДНИ НАШЕЙ ЖИЗНИ ( Борис Галантер, 1967, 49 мин.)

15.50 НАША МАМА ГЕРОЙ ( Николая Обуховича, 1979, 45 мин.)

16.40 ДЛИННЫЙ ДЕНЬ (Евгений Пашкевич, 1981, 18 мин.).

17.15 – 18.45 Семинар: Кинопропаганда вчера и сегодня



Программа: ВОСКРЕСЕНЬЕ 30.11.2008


11.00 МАРИЯ (Александр Сокуров, 1978-1988, 41 мин.).

11.50 ПРЕДСТАВЛЕНИЕ (Сергей Лозница, 2008, 82 мин.).

13.20 ДМБ-91 (Алексей Ханютин, 1991, 77 мин).

14.45 ЧИСТЫЙ ЧЕТВЕРГ (Александр Расторгуев, 2003, 45 мин.).

15.40 МАТЬ (Павел Костомаров, Антуан Каттен, 2007, 80 мин.).

17.10 РЕАКЦИЯ (Владимир Герчиков, 2005, 42 мин.)

18.15 – 19.30 Семинар: Свобода выражения в кино


О фильмах и о семинарах больше (по-фински):


ДОБРО ПОЖАЛОВАТЬ !

Документальная гилдия Финляндии


Klikkaa kuvat suuremmiksi! Hажмите на изображениe для увеличения картинки!


Vladimir Gertshikov, photo by Leena Kilpeläinen


Marina Razbezhkina, photo sent by Alexei Khanyutin


Grigori Libergal, photo sent by Alexei Khanyutin


Aleksei Hanjutin, photo sent by Alexei Khanyutin


Aleksei Hanjutin ja kuvaaja Alisher Hamidhodzhajev Almatyssa 2005, photo sent by Alexei Khanyutin