28.12.2008

Imja Rossii - Suurin venäläinen

Bloggaajat taitavat olla Ded Morozin lahjojen uuvuttamia tai Snegurotskan lumoissa, koska kukaan ei ole vielä kommentoinut Suurin venäläinen-äänestyksen tulosta. Voittajaksi selvisi Aleksanteri Nevski, toiseksi tsaarin loppuaikojen pääministeri Pjotr Stolypin, kolmanneksi gruusialainen Josif Stalin ja neljänneksi runoilija Aleksander Pushkin. Katselin lauantaina 27.12. RTR-kanavaa, jolla esiintyivät tunnetut poliitikot ja muut julkimot raadin äänestäjinä. Kiinnitin huomiota siihen, että mielestäni muutoin hieman lipsuskellut ohjaaja Nikita Mihalkov piti oikein hyvä puheen Stolypinin puolesta. Hän totesi, että mikäli terroristit olisivat malttaneet mielensä, Stolypinin uudistava politiikka olisi voinut jatkua, Venäjästä olisi tullut perustuslaillinen monarkia, vallankumousta ei olisi tullut, eikä myöskään kansalaissotaa - eikä Stalinia. Hän korosti olevan nytkin erittäin tärkeää, ettei Stalin voittanut koko äänestystä. Nyt ainakin Helsingin Sanomien kommenttipalstalla ihmetellään, miksi venäläiset äänestävät diktaattoria tällaisessakin kisassa. Eihän se nyt ole ihme, jos muistaa Suuren isänmaallisen sodan voiton, ja sen, miten tämä on opetettu kymmenille ikäluokille. On vain mukavampaa kommentoida asiaa tällä palstalla, koska joku epäilemättä ymmärtääkin, mistä on kysymys.

8 kommenttia:

Kalle Kniivilä kirjoitti...

Kirjoitin pätkän samasta aiheesta täällä.

Anonyymi kirjoitti...

Hieno mies tuo Stalin, ei tapattanut kuin 20 miljoonaa oman maan kansalaista. Kylla kolmossija on aika heikko tulos. Mille sijalle Hitler muuten ylsi Saksassa?

Tapani Kaakkuriniemi kirjoitti...

Lienee paras olla sanomatta, äänestivätkö venäläiset väärin tai oikein; hehän äänestivät varman päälle. Novgorodin ruhtinas ja Vladimirin suuriruhtinas Aleksanteri Nevski eli Nevalainen on tuttu ja turvallinen, puoliksi myyttinen valinta. Hän on ollut neuvostovuosien historiankirjoissa lännettymisen stoppari, ja historian oppikirjojahan ei tietääkseni tältä osin ole pantu uusiin puihin. (Kari tietää tämän paljon paremmin, oikaise jos on tarpeen!)

5-6 vuotta sitten A. Nevalaiselle pystytettiin patsas Pietarin kaupunkiin Ploštšad Aleksandra Nevskogolle, kuinkas muuten. Ratsastajapatsas, jonka hepo ja ratsastaja ovat vankkaa tekoa - lieneekö hepo jämerää latvialaista rotua?

Mutta Aleksanteri Nevskihän hoiti myös idänsuhteet kuntoon. Ei se mikään sankaritarina ole, miten hän mongolien kanssa puljasi asioita, mutta juonittelujen vyyhdessä kaanille jäi Musta Pekka käteen. Tässä rinnastaisin Aleksanteri N:n meidän Kekkoseemme.

Ai niin, Stalinistahan tässä piti kommentoida. En kommentoi.

Kari Kaunismaa kirjoitti...

Kiitos Tapanille mainoksesta. On kuitenkin tunnustettava, että tutkimukseni koskee tarkemmin neuvostoaikaa ja uutta Venäjää. Ei tietenkään voi välttää varhaisempienkaan aikojen tarkastelua. Suurimmaksi venäläiseksi valitusta Aleksanteri Nevalaisesta toteaa Tugusovan ja Skorospelovan vuonna 2001 painettu, keskikoulun jälkeisille ammattioppilaitoksille tarkoitettu oppikirja seuraavaa:
Selostettuaan ensin saksalaisen ritarikunnan tunkeutumisen Baltiaan Väinäjokea myöten ja Riian kaupungin perustamisen 1201 tekijät lausuvat ruotsalaisten rivistöjen käyneen ensimmäisinä luoteisen Venäjän kimppuun. Tällöin kuitenkin nuori novgorodilaisruhtinas Aleksandr Jaroslavinpoika seurasi tiukasti heidän liikkeitään. Kun ruotsalaiset purjehtivat Nevaa ylävirtaan Ižora-joelle (suomalainen nimi unohtui) saakka kesäkuussa 1240, Aleksandr hyökkäsi ja löi vihollisen. Tämä täydellinen voitto toi ruhtinaalle nimen ”Nevskij”, mutta ei lopettanut levottomuuksia Novgorodin maalla.
- Muistan aina 1980-luvulta Bisquit & co:n toteamuksen: ”Tunnetusti Aleksanteri Nevski sai nimensä Leningradin Nevski prospektista.”

Samoihin aikoihin, 1240, ristiritarit valtasivat Izborskin linnoituksen ja jopa Pihkovan. Pian Aleksandr alkoi valmistautua sotaan heitä vastaan. Viidentenä huhtikuuta 1242 Tšuudi-järven (Peipsijärven) jäällä novgorodilaiset ja vladimirilais-suzdalilaiset sotilaat kävivät saksalaisten rykmenttien kanssa kuuluisan ”jäätaistelun”. Aleksandrin onnistui käyttää saksalaisia vastaan poikkeuksellista taktiikkaa, joka toi venäläisille voiton. Liiviläisten ritarien oli pakko allekirjoittaa rauhansopimus. Näin varmistettiin luoteisrajan turvallisuus.
Ruotsalaiset yrittivät vielä kerran, 1256, mutta nämä torjuttiin.

Tataarit olivat myös tunkeutuneet alle sadan virstan päähän Novgorodista. Aleksandr neuvotteli Batu-kaanin kanssa, joka jätti Novgorodin koskemattomaksi, mutta kantoi siltä veroa. Heikentynyt Venäjä ei kyennyt käymään kahden rintaman taistelua, vaan oli pakotettu Kultaisen Ordan ikeeseen. Juuri tämän vuoksi tataarit pitivät Aleksandria pienempänä pahana ja jopa laajentumisen liittolaisena länttä kohti.

Novgorodin ja Pihkovan maat eivät ainoastaan säilyttäneet itsenäisyyttään vaan myös torjuivat niin ruotsalaisten kuin ristiritarien yritykset tunkeutua Luoteis-Venäjälle. Kaiken tämän lisäksi pystyttiin säilyttämään Venäjän uskonnollinen yhteisyys estämällä katolisuuden valtausyritykset. Vuonna 1250 Orda vahvisti Aleksandr Nevskin nimityksen Vladimirin suuriruhtinaaksi ja samalla Batu Sartak-kaanin pojaksi. Tällöin myös tataareja siirtyi Novgorodin maille uudistamaan veronkantosopimuksen. Aleksandr sairastui ja kuoli 1263 Nižni Novgorodin lähellä.

Aleksandrin suosiosta huolimatta kansa ei halunnut alistua tosiasioihin (tataarien komentoon), koska hän neuvotteli näiden kanssa. Myöhemmin Venäjän kirkko julisti hänet pyhäksi.

Tugusova ja Skorospelova päättelevät, että taitava sotapäällikkö ja valtiollinen toimija Aleksandr Jaroslavinpoika Nevskij suojeli päättäväisesti rajoja lännessä ja aina ”kituuttamisen” aikaan saakka idässä valitsi Venäjän poliittisen kehityksen ja nousun ainoan mahdollisen tien, jota pitkin maa Moskovan johdolla pystyi kulkemaan.
(Siis Tapanin vertaus Kekkoseen pitää paikkansa.)

Lisättäköön tähän vielä, että Saksassa Hitleriä ei hyväksytty lainkaan äänestyksen kohteeksi samanlaisessa suosikkivalinnassa. Juuri 29. ja 30.12.2008 Suomen televisiossa esitetty saksalaisten tekemä Karjala-dokumentti näytti muun ohessa venäläismiehen, joka sanoi: ”Karjala on kärsinyt paljon, mutta Hitler ja Stalin ovat helvetissä. Ja se on hyvä.”
Ortodoksimunkki puolestaan totesi:”70 vuotta maatamme johtivat jumalattomat ihmiset, mikä johti venäläisten tylsistymiseen.” Vahingollista puolestaan oli hänen jatkonsa: ”Emme tarvitse vieraita vaikutteita, koska Venäjällä on kaikki.” Olin ylpeä ilomantsilaisista maanmiehistäni, joista matkaopas vastasi saksaksi haastattelijalle, ja luomutilan isäntä antoi venäläisille työmiehilleen ohjeita venäjäksi ja vastasi englanniksi saksalaisten kysymyksiin. Siis uuden vuoden kunniaksi: Tšjort vozmi naš kompleks nepolnotsennosti! Eli piru periköön alemmuuskompleksimme – ainakin kielitaidon osalta.

Anonyymi kirjoitti...

"Hieno mies tuo Stalin, ei tapattanut kuin 20 miljoonaa oman maan kansalaista. Kylla kolmossija on aika heikko tulos. Mille sijalle Hitler muuten ylsi Saksassa?"

Samaa sanottaisiin myös meidän voittajastamme, jos historian olisivat kirjoittaneet toiset voittajat.

Historian perkeleet luodaan aina voittajien toimesta.

Anonyymi kirjoitti...

En halua puolustella tai selitellä mitenkään Stalinin valintaa, mutta venäläiset varmasti näkevät hänet samanlaisena sotasankarina kuin suomalaiset marsalkka Mannerheimin. Kun puoli sukuani virui kansalaissodan jälkeen vankileireillä, ja heidän lapsensa sodan aikana turvasäilössä, en itse osaa tuota suomalaistenkaan sankaria rakastaa.

Tapani Kaakkuriniemi kirjoitti...

Niin, ei kai Stalinia voi pitää mitenkään merkityksettömänä hahmonakaan. Tuo mitä edellinen anonyymi sanoi Mannerheimista, pitää paikkansa.

Vastaavasti Romaniassa Vlad Ţepeş, "Seivästäjä", jäi lopulta 12. sijalle ja Nicolae Ceauşescu 11. sijalle. Onko se sitten Anonyymi Ykkösen mielestä parempi, että keskiajan kuningas (kuten Romaniassa Ştefan cel Mare eli Teppana Suuri) voittaa ja runoilija tulee toiseksi? Ja että ruhtinaat ja runoilijat miehittävät kärkikymmenikön?

Ranskassa taisi kenraali de Gaulle olla pienemmän ja epävirallisemman tv-äänestyksen voittaja. Hänhän ei tappanut eikä tapattanut? Kodittomien asialla meuhkannut jesuiittapappi Abbé Pierre oli toinen tai kolmas. Kaunista.

Minusta näitä Venäjän äänestystuloksia on turha lähteä moralisoimaan. Hyvä on neuvoa maalla, kun merellä on hätä. Eikä Venäjällä taida edes olla hätä.

Paljon mielenkiintoisempi olisi problematisoida sitä, miksi Stolypin tuli kakkoseksi, mutta Witte karsiutui jo toisella kierroksella. Tai miksi Lenin sijoittui niinkin alas listalla. Hänestähän Gennadi Zjuganov piti hyvän palopuheen televisiossa. Ehkä juuri siksi Lenin ei pärjännyt. Tässä en ala problematisoimaan, mutta ehkä debatissa tuonnempana...

Kari Kaunismaa kirjoitti...

Problematisoidaan pois
Tarkastin Zagladinin ja kumppaneiden vuonna 2007 valtion palkinnon saaneesta historian oppikirjasta, mitä Witten ja Stolypinin rauhaan kuuluu. Sen mukaan Sergei Juljevitš Witte (1849–1915) polveutui hollantilaisperäisestä suvusta, joka oli saanut tsaarilta aatelisarvon ja maata, suoritti opintonsa Novorossijskin yliopiston matemaattis-fysikaalisessa tiedekunnassa, palveli hallinnon kaikilla portailla kassanhoitajasta vallan huipulle. (Tässä on yhtäläisyys Suvoroviin, joka aloitti asepoikana ja junkkerina ja päätyi generalissimukseksi.) Witte piti teollistamista ja rautateiden rakentamista välttämättömänä Venäjän kehitykselle. Hän oli aikansa keynesiläinen, koska kehityksen nopeuttaminen oli hänen mielestään mahdollista vain siten, että valtio sekaantuu talouselämään. Avain-toimenpiteeksi muodostui rahanuudistus 1895−97, jolloin Venäjä siirtyi kultakantaan. Alkoholivero ja rautatiemonopoli tuottivat valtiolle vuoteen 1913 mennessä puolet sen verotuloista.
Muistiossaan keisari Nikolai II:lle vuonna 1898 Witte suosittaa niin materiaalista kuin henkistä maatalousreformia. Ennen muuta oli ymmärrettävä talonpojan sielua, jotta tämä voisi palvella hallitsijan vapaana ja uskollisena poikana. Valtio ei voinut kehittyä eikä tulevaisuudessa pysyä maailman tietoisuudessa ilman talonpoikien aseman parantamista.

Witte teki oikeita uudistuksia. Miksi hän sitten joutui epäsuosioon? Miksi hän ei ole suuren yleisön tuntema nimi? Yksi syy lienee hänen joutumisensa konfliktiin Nikolai II:n kanssa 1903. Witte kehotti hallitsijaa noudattamaan varovaisempaa politiikkaa Kaukoidässä. Tunnetusti Venäjä hävisi Japanille vuosien 1904−05 sodassa. Juuri tässä tulee esiin paradoksi: vaikka tsaari oli muutoin epäsuosittu, monet venäläiset kannattavat juuri sellaista johtajaa, joka pyrkii imperiumin alueen ja vaikutusvallan laajentamiseen. Miksi Stalin on – ainakin jossain määrin – suosiossa? Koska hän laajensi imperiumia sen kaikkein läntisimpään pisteeseen, Elbelle. Miksi Gorbatšov ei ole suosittu? Koska hän luovutti koko itäisen Keski-Euroopan ”lännelle”. Miksi Putin on suosittu? Koska hän rökittää tšetšeenejä ja georgialaisia enemmän kuin lääkäri määrää.

Pjotr Arkadievitš Stolypin (1862−1911) oli vanhan aatelissuvun vesa. Hänkin opiskeli matemaattis-fysikaalisessa tiedekunnassa, mutta pääkaupungissa, Pietarissa. Tärkeimpänä etappina hänen urallaan kirja pitää Saratovin kuvernöörin virkaa, jota hoitaessaan Stolypin tukahdutti kasakoiden avulla talonpoikien kapinan ja sai osakseen keisarin kiitollisuuden. Ensimmäisen duuman aikana 1906 hänet nimitettiin ensin sisäasiainministeriksi ja sitten pääministeriksi. Samana vuonna hän joutui murhayrityksen kohteeksi, minkä jälkeen perustettiin nopeasti kenttäoikeudet. Vuosina 1907−09 tuomittiin kuolemaan 2681 ihmistä, ja tunnetuksi tuli käsite ”Stolypinin solmio”, stolypinskij galstuk, eli hirttoköysi. Sittemmin kuolemanrangaistukset muutettiin karkotuksiksi, pakkotyöksi ja vankilatuomioiksi. Kiteytettynä Stolypinin politiikka ilmenee hänen puheestaan duuman radikaaleille 1907:”Teille ovat välttämättömiä suuret murrokset, mutta meille suuri Venäjä.” Lopulta hänen taantumuksellisimmaksi ja ”sortavimmaksi” ominaisuudekseen tekijät lukevat pysyvän vallankumouksen vastustamisen.

Stolypin pyrki paikallisen itsehallinnon toteuttamiseen, jonka ensimmäisenä askeleena oli zemstvojen mahdollisuuksien lisääminen. Samoin hän halusi kaikille mahdollisuuden käydä kansakoulua, laajentaa talonpoikaiston lasten oikeutta käydä keski- ja korkeakoulu sekä parantaa opettajien materiaalisia edellytyksiä. Väistämättä tulee mieleen oma Uno Cygnaeuksemme, jonka ajatuksia kansan laajasta opettamisesta Juhana Vilhelm Snellman ei lainkaan hyväksynyt. Zagladinin kirja ei kerro, olisiko Witte ollut samaa mieltä.
Maatalouskysymys oli tuolloinkin Venäjän keskeinen ongelma. Stolypinin johdolla perustettiin maarahasto, josta talonpojat saivat lainoja olojensa kohentamiseen. Vuokraviljelijöille annettiin mahdollisuus viljelemänsä maan lunastamiseen omaksi vuonna 1906. Edelleen Stolypin harjoitti voimakasta asutuspolitiikkaa Siperiaan, Kazakstaniin ja Keski-Aasiaan, jonne siirtyvät saivat maata ilmaiseksi ja miehet vapautettiin asepalveluksesta. Hän toimi siis tuolloin Venäjän Vennamona. Kuitenkaan enemmistö talonpojista, etenkin pienviljelijät, ei tukenut näitä uudistuksia, koska vastusti yleisesti kaikkia muutoksia. Stolypin kuoli Kiovan oopperassa 1. syyskuuta 1911 anarkisti Bogrovin salamurhan uhrina.

Mainittakoon, että tohtori Risto Numminen on väitellyt Stolypinista historiografiassa 2006 teoksellaan ”Antakaa minulle 20 vuotta…”.

Vaikuttaa siltä, että venäläisten oppikirjan (-kirjojen) sävy ihailee edelleen hallitsijan kovuutta. Rationaalinen ajattelu, joka ottaa huomioon useita mahdollisuuksia ja kunnioittaa myös vastakkaisia mielipiteitä, ei ole Venäjällä niin laajaa kuin Ranskan vallankumouksen perinnön omaksuneissa maissa. Siitä huolimatta uusi Venäjä tunnustaa, että toisinkin voidaan elää ja ajatella, kuten Länsi-Euroopassa. Tätä Neuvostoliitto ei suostunut edes ajattelemaan.
Tästä problematisointia voidaan jatkaa.