KUN POEETTINEN ELOKUVAKIELI MUUTTUI POLIITTISEKSI...

Moi Reijo,
tämä on ilmestynyt Filmihullussa, jaksatko laittaa Minun Venäjäni-blogiin ?
Pena Stranius

Marlen Hutsijev Sodankylän aamukeskustelussa 20.6.2004

Jo Stalinin kaudella elokuvanteon aloittaneen Marlen Hutsijevin Sodankylän matka oli ohjaajan toinen Suomen vierailu. Ensimmäistä kertaa hän kävi maassamme 40 vuotta sitten, vuonna 1965. Hutsijevin uran aikana on tapahtunut paljon: 1950-luvun puolivälissä Neuvostoliitossa siirryttiin stalinismista suojasäähän, sitten 1960-luvulla brezhneviläiseen stagnaatioon - ja lopulta 1980-luvun puolivälissä gorbatshovilaiseen glasnost ja perestroika-vaiheeseen. Sitten koko Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991, minkä jälkeen myös Marlen Hutsijevis­ta tuli vihdoin viimein arvostettu elokuvantekijä myös kotimaassaan. Ulkomailla hänen arkirealistiset ja runolliset 60-lukulaiset filminsä Olen 20-vuotias ja Heinäkuun sade olivat kovassa maineessa neuvostoaikana­kin. Tätä nykyä (2004) Hutsijev toimii Venäjän elokuvaohjaajien liiton puheenjohtajana.

Peter von Bagh (PvB): Tervetuloa vuoden 2004 Sodankylän elokuvajuhlien viimeiseen aamukeskusteluun. Voin tässä luottamuksellisessa ilmapiirissä kertoa, että tämänkertaisen vieraamme, Marlen Hutsijevin elokuvat edustivat ainakin minulle festivaalin parasta antia... . Mutta aloitetaan aivan peruskysymyksestä - Marlen Hutsijev, mikä oli ensimmäinen näkemänne elokuva?

Marlen Hutsijev (MH): Minua onnisti, sillä ensimmäinen elokuvakokemus sattui olemaan Vasiljev-veljesten ohjaus Tshapajev. Tuo Furmanovin tekstiin perustuva vallankumousromantiikkaa tihkuva tarina lienee tuttu elokuvaentusiastien keskuudessa täälläkin? Pääroolissa näytteli maineikas ja temperamenttinen Boris Babotsh­kin. Mielestäni Tshapajev erottautuu aikansa mustavalkoisista kansalaissotakuvauksista. Jopa valkokaarti­laiseversti on siinä tavallista syvällisempi ja monivivahteisempi henkilöhahmo. Muissakin rooleissa on paljon mieleenjääviä hienoja näyttelijäsuorituksia.

Tämän klassikkoelokuvan vakavammat vivahteet ymmärsin paljon myöhemmin. Tuolloin, 1930-luvun puolivä­lissä Tshapajev oli minulle seikkailufilmi, jota menimme katsomaan serkkupoikani kanssa Tbilisissä. Hän oli minua vanhempi, panssarivaunumies, joka kaatui aivan sodan ensimmäisinä päivinä. Sittemmin olen mieluusti esittänyt Tshapajevista näytteitä kertoessani elokuvakoululaisille mielielokuvistani.

PvB: Millaisessa ympäristössä vartuitte Tbilisissä?

MH: Olin vasta 3-vuotias kun muutimme Tbilisistä melkein viideksi vuodeksi Moskovaan. En siis paljon muista 1920-luvun Tbilisiä. Paitsi että mieleen on jäänyt yksi vahva, hyvin unenomainen muistikuva. Olen siinä isoäitini sylissä ja seisomme ikkunan ääressä. Mummo osoittaa sormellaan ulos taivaalle, missä leijuu valtavan­kokoinen partainen miehenpää. Se on kuin joku tuon ajan puolueportretti, kultainen suikka päässä - ja kaiken lisäksi vielä hyräilee jotakin tunnettua melodiaa hiljaisella äänellä. Muistan myös mummon sanat: “Marlen, tuo on jumala!” Ehkä se näky oli vain unta, en ole aivan varma tänäkään päivänä.

Kun matkustimme junassa Moskovaan, muistan ympäröivät jylhät vuoret. Tuntui että oli koko ajan yö. Mosko­vassa asuimme aivan Punaisen torin lähistöllä, GUM-tavarataloa vastapäätä. Ne talot on jo ajat sitten purettu, ikävä kyllä. Harva muistaa, että myös Sadovoje koltso, Moskovan kehätie oli 1930-luvulla puiden reunustama upea bulevardi. Kaikki puut hakattiin Nikita Hrushtshevin aikana. Hän kun suunnitteli typeryyksissään kehätien paikalle ilmavoimien varakenttää, mahdollisen uuden sodan varalta. Kehno suunnitelma, sillä sitä kenttäähän olisi käyttänyt Moskovaan tunkeutunut vihollinen yhtä hyvällä menestyksellä.


Moskovan vuosista on jäänyt kaksi vahvaa mielikuvaa. Ensimmäinen liittyy Graf Zeppelin-ilmalaivan Mosko­van vierailuun. Seurasin tuon valtavan pallon hiljaista leijumista omasta koti-ikkunastani. Se tuntui kulkevan aivan lähellä, Punaisen torin yllä. Toinen sielun sopukoihin kiinnittynyt muisto liittyy keittiön ikkunalaudalla säilytettyihin pieniin tyhjiin lääkepulloihin. Purnukoita oli kertynyt hyvänlainen varasto ja hipelöin niitä usein alle kouluikäisenä. Kerran sitten aloin innoissani viskellä niitä alas kadulle, kolmannesta kerroksesta. Muistan vieläkin kuinka särkyvän lasin ääni kiihotti mieltä. Ei kestänyt kauaa, kun ovella seisoi miliisi, mutta minä ennätin kaapin taakse piiloon. Äiti ei kuitenkaan ilmiantanut minua, ihmetteli vain miliisiupseerille, josko lasipulloja olisi nakeltu jostakin toisesta kerroksesta. Myöhemmin sain kyllä kuulla kunniani, vaikka ei äiti ruumiillista kuritusta harrastanut. Hän oli hyvin lempeäluontoinen ihminen.

Asuin sitten myös isäni kanssa, vanhempani nimittäin erosivat jo Moskovassa. Äiti oli näyttävä ja upearyhtinen kaunotar, josta isäni oli jatkuvasti mustasukkainen. Kuka sellaista kestäisi. Niin, kun palasimme Tbilisiin, olin jo 8-vuotias...

PvB: Mikä muuten isänne oli ammatiltaan?

MH: Isä oli ammattivallankumouksellinen, joka liittyi puolueeseen, siis bolshevikkeihin jo hyvin nuorena. Tässä mielessä sukutaustani on vähän omituinen. Isä ammattivallankumouksellinen ja äiti köyhtyneen aatelissu­vun jälkeläinen. Äidin puoleinen isoisäni oli peräti tsaarin armeijan kenraali. Kun bolshevikit valtasivat Tbilisin, äiti oli vielä lukiolaistyttö, mutta joutui sitten vallankumouksen pyörteissä varhain työelämään. Kuten moni muukin aatelinen. Tuo isoisä ei luopunut kenraalin koppalakistaan silloinkaan kun perhe yritti epätoivoi­sesti kätkeä mantteleita ja sukukalleuksia bolshevikeilta. Hän istui lakki päässä laamapaidassa keskellä keittiötä kun muut häärivät hädissään arvotavaraa piiloon. No, bolshevikkeja ei sitten onneksi äidin kotiin kuulunutkaan. Eivät he ihan joka paikkaan ehtineet.

Vanhempani tutustuivat työn kautta, rakastuivat silmittömästi ja menivät naimisiin vuoden 1924 lopulla. Minähän synnyin sitten vuoden kuluttua... Isän kosintareissu oli kuulemma aika erikoinen. Tbilisin puo­luekoneistossa työskentelevällä ammattivallankumouksellisella oli luonnollisesti virkapistooli turvanaan. Sen kanssa hän sitten tuli äidin vanhempien pakeille. Laski aseen pöydälle - jolloin kaikki tietysti ryntäsivät pystyyn - ja esitti kosintansa lyhyesti: “Ellen saa tytärtänne vaimokseni, ammun itseni tähän paikkaan!”. Pakkohan sellaiseen kosintaan oli suostua.

Olen useasti aikaisemminkin haastatteluissa toistanut, etten voi kauheasti moittia vuoden 1917 Lokakuun vallankumousta, vaikka siinä tietysti oli niin pahat kuin hyvätkin puolensa. Neuvostoliiton hajottua tuo negatiivinen tulkinta menneestä alkoi vain olla kovin yksipuolista. Nyt tutkijatkin ovat löytämässä jonkinlaisen tasapainon. Oma maailmaan tuloni oli kuitenkin selkeästi Lokakuun tapahtumien seurausta. Kuinkas muuten joku ammattivallankumouksellinen isäni ja aatelisnainen äitini olisivat koskaan edes tavanneet toisiaan...

Isäni henkilöhistoria oli sitten jatkossa valitettavan tyypillinen. Muistan elävästi erään 1930-luvun loppupuolen varhaisen aamun. Olin kai 11-12-vuotias kun äitipuoli - asuin isän uudessa perheessä - herätti minut varhain ja sanoi surullisella äänellä: “Isäsi joutui yöllä lähtemään komennukselle.”. Se oli niitä “komennuksia”, joilta ei palattu, sillä vuosi oli 1937... . Mutta enhän minä asian vakavuutta tuolloin tajunnut. Isä vain oli pitkään poissa, äitipuoli murheellinen ja sillä siisti.

Olen 20-vuotias-elokuvan kohtaus, jossa poika tapaa rintamalla kaatuneen isänsä, on tästäkin henkilökohtaises­ta syystä minulle tärkeä. Kun tein elokuvaa, olin jo vanhempi kuin oma isäni vuonna 1937, kun hänen maalli­nen “komennuksensa” päättyi. Näissä meikäläisten henkilöhistorioissa kaikki asiat eivät ole aina iloista kerrottavaa...

PvB: Millaisia koulumuistoja Teille jäi 1930-luvulta ja myöhemmin?

MH: Aloitin koulun ns. nollaluokalta, jo 6-vuotiaana. Muistan kuinka vaeltelimme koulutoverieni kanssa jalkaisin pitkin Moskovan katuja, suorastaan lorvailimme koulumatkoilla, ajelimme välillä raitiovaunullakin. Kävin ensimmäistä luokkaa koulussa, joka sijaitsi Kropotkinin kulmilla, aivan nykyisen Suomen Moskovan suurlähetystön vieressä. Itse asiassa se talo, jonka luona Olen 20-vuotias-elokuvan sankari hyvästelee tytön, jota on pitkään seurannut Moskovan katuvilinässä - jossa tyttö nousee hissillä asuntoonsa - sijaitsee aivan suurlähe­tystön vieressä...


Niin, kai se on luonnollista, että olen nyt jo toista kertaa Suomessa kun olen melkein “moskovalaista Suomea” filmannutkin, eikö vain? Tuo vuoden 1965 Suomen vierailu oli muuten samalla ensimmäinen ulkomaanmatka­ni. Jo silloin tästä maasta jäi vahvoja vaikutelmia, sodan muistot vain olivat ehkä vielä liian lähellä - tuolloin­han oli sodan päättymisen merkkivuosi, muutenkin.

Tämän toisen vierailun aikana olen paljon ajatellut sitä, että olisipa maailman tila samanlainen kuin tämän Sodankylän, pikkukaupungin idyllinen, ystävällinen ja kesäisen rauhallinen ilmapiiri. Ei voi olla ihmettelemättä tällaista rauhaa kun käveleskelee aamuisin lähiympäristössä, joen rannalla - pohjoista luontoa ihailemassa. Auringollekin olen jo valmis antamaan anteeksi sen, että se ei anna minun nukkua öisin ...

PvB: Suomessa ihaillaan venäläisiä usein vahvan, kirjallisuuteen pohjautuvan kulttuurituntemuksen vuoksi. Saitteko Te näitä vaikutteita jo kouluvuosina?

MH: Ensimmäiset opettajani sattuivat olemaan eteviä pedagogeja. Muistan Tbilisin aikaisen kirjallisuuden opettajani yhä nimeltä, Nina Aleksandrovna - hän oli vahva persoona, jo harmaahapsinen ja sama nainen, joka oli opettanut myös isääni. Viihdyin koulussa ja minulla oli muitakin loistavia opettajia hänen lisäkseen. Nythän venäläinen koululaitos on melkoisessa myllerryksessä. Siitä klassikkokirjallisuudesta, josta me imimme maailmankatsomusta, ei ole paljon enää jäljellä opetussuunnitelmissa. Se on valitettavaa.

PvB: Entä Teidän muut muistonne nuoruusvuosien neuvostoelokuvista, siis Tshapajevin lisäksi?

MH: Vähän vanhempana muistan katsoneeni filmin Me olemme Kronstadtista. Tuo Dziganin ohjaushan perustuu “Optimistiseen tragediaan”. Siitäkin jäi pysyvä, vahva vaikutelma; tosin hieman toisenlainen kuin Tshapajevista, koska sen elokuvaestetiikka on ihan muuta. Mutta siinäkin filmissä on paljon vahvoja rooleja. Kulmikkaita, mutta silti ilmeikkäitä henkilöhahmoja. Ei ihan tavallinen vallankumousfilmi.

Kolmas filmi, johon nuorukaisena ihastuin, oli Petrovin ohjaama Pietari Suuri, 1930-luvun lopun kaksiosainen elokuvaromaani. Siinä oli valtavan hieno näyttelijäkaarti - Simonov, Zharov, Tarasova, Tsherkasov - ja juuri Tsherkasovin rooli Alekseina aivan fantastinen. Pietari Suuri jätti katsojaan vaikutelman historiallisesta aitoudesta, tai sanotaan vaikka mieluummin dokumentaarisuudesta ja myös vallankäytön ajattomuudesta. Toisaalta siitä heijastuu ajan henki. 1930-luvulla alettiin väheksyä 1920-luvun vallankumouskulttuuria ja nostaa esiin suuria yksilöitä sankareiksi. Kysehän oli stalinismin juurruttamisesta taiteeseen, vallankumousromanttisen ja arkipäivän kuvauksen väistymisestä. Todellisuus korvautui ns. sosialistisella realismilla.

PvB: Palataan vielä tuohon hirveään vuoteen 1937. Teille se merkitsi täydellistä henkilökohtaista menetystä, mutta kuinka myöhemmin elokuvataide pystyi käsittelemään noita kauheuksia? Löytyikö tähän taiteellisia keinoja?

MH: En ole itse kertonut noista ajoista suoraan missään elokuvassani. Olen kai siten rakentunut, haluan muistaa enemmän hyviä asioita menneestä. Myönnän myös, etten nuorukaisena ymmärtänyt mistä oli kysymys: aurinko paistoi, isä tosin viipyi komennuksellaan, mutta koulua kävin mielelläni ja ystäväpiiri oli laaja. Pari kertaa vuodessa sai olla mukana hilpeissä juhlamielenosoituksissa, vappuna ja Lokakuun 1917 vallankumouspäivänä. Ympärillä tuntui olevan aina iloisia ihmisiä. Koko 1930-luvun loppupuoli on minun muistoissani riemukasta aikaa, jolloin vartuin nuorukaiseksi, elämä ja tulevaisuus hymyili.

Sitten kun opiskelin elokuvantekoa Moskovan elokuvakoulussa sodan jälkeen, ymmärrys kasvoi. Sukupolveni alkoi tajuta maamme synkkää menneisyyttä. Ns. “Kremlin lääkärien salaliitto” ja “kosmopolitismin vastainen kampanja” - itse asiassa juutalaisvainojen masinointi - avasi monen silmät, siis jo aivan Stalinin kauden lopulla, ennen hänen kuolemaansa.


Tähän liittyy muuan hassu episodi. Lorvailimme taas kerran ystäväni Grisha Aronovin kanssa pitkin Moskovan katuja ja keskustelimme kuiskaamalla juuri noista salaliittolaistapahtumista. Yhtäkkiä katsahdin taakseni ja hätkähdin. Tuntui aivan siltä, että joku kuuntelisi meitä, seisoisi vahdissa takanamme. Rauhoituin kun huoma­sin että olimme innoissamme vain vaeltaneet Moskovan Vallankumousaukiolle. Takana seisova urkkija olikin vain pronssinen bolshevikkisotilas - tosin pistooli kädessä. Siinä se seisoi meitä osoittelemassa ja muistuttamas­sa aatteellisesta puhtaudesta. Noin syvälle pelko saattoi juurtua Stalinin vuosina.

Vapaammat ajat koittivat sitten suojasään vuosina, vuoden 1956 puoluekokouksen jälkeen ja vähän ennenkin. Oma suhteeni tuohon liberalismiin on hieman kahtalainen; minusta maailmaa pitää muuttaa teoin, ei fraasein. Tietyt historialliset, erityisesti ihmismieltä järkyttävät yksityiskohdat on hyvä tuoda julki harkitusti ja hallitusti, ajan kanssa. Onhan länsimaissakin säädetty arkaluontoiselle arkistoaineistolle 50 vuoden rauhoitusaika. Meillä stalinismin ja terrorin yksityiskohdat heitettiin selittämättä päin naamaa. Seurauksena oli monia henkilökohtai­sia draamoja ja tragedioita. Koko yhteiskuntaa hajottava trauma. Näin kävi suureksi osaksi tietysti siitä syystä, että tuo ensimmäinen hrushtshevilainen glasnost, avoimuuspolitiikka, lopetettiin alkuunsa heti 1960-luvun puolivälissä. Minähän jouduin elokuvieni suhteen itsekin juuri tämän poliittisen käänteen uhriksi.

Alleviivaan mielelläni sitä, että mitä hyvänsä sairautta pitää hoitaa lääkemääräyksiä noudattaen. Lääkehän on myös myrkkyä yliannostettuna. Eikä yhteiskuntaakaan pitäisi myrkyttää kuoliaaksi asti äärimmäisin ja joskus kyseenalaisinkin paljastuksin. Juuri tämä virhe tehtiin 1950-60-lukujen vaihteessa. Kunnon analyysi ajasta vaatii aina aikaa. Haluan tietysti sanoa myös sen, etten missään nimessä puolusta totalitarismin rikoksia. Silti kannatan mieluummin dialektiikkaa, elämässä ja historiassa tulee nähdä kaikki vivahteet. Olen kaikkea äärimmäisyysajattelua vastaan. Myös Neuvostoliiton hajoamista seurannut demokratia-kehitys toteutettiin äärimenetelmin, tietyllä tavalla bolshevistisin keinoin. Voi tietysti spekuloida, olisiko ollut muita vaihtoehtoja? Tulos on silti ratkaiseva: yhteiskunnan hajoaminen ja eriarvoisuuden lisääntyminen. Kauppojen hyllyt notkuvat tavaroita, mutta vain harvoilla on vara ostaa hienouksia. Ennen oli tyhjät hyllyt ja jono tiskillä - nyt täydet hyllyt, mutta jono on hävinnyt. Demokratiastakin on tullut kirosana, sillä koko 1990-luvun yksityistämisproses­si toteutettiin todellakin lähimain samoin bolshevistisin anastusmenetelmin kuin Lokakuu 1917 tai suojasää vuonna 1956. Kultaista keskitietä ei näköjään Venäjällä löydetä millään.

Äärimmäisyysajattelu vietiin muuten myös kadun- ja paikannimien palauttamiseen. Nykyisestä Moskovasta ovat hävinneet jopa Tshehovin ja Stanislavskin, Herzenin ja Lermontovin kadut. Onneksi ne löytyvät vielä Venäjän pikkukaupunkien kartoilta...

PvB: Kertoisitteko jotakin Moskovan elokuvakoulun ajoista ja opettajistanne 1940-50-lukujen vaihteessa?

MH: Heti sodan jälkeen elokuvakouluun tuli joukko vanhempia ohjaajia, joita sanottiin “rintamamiehiksi”. He tulivat oppiin lähimain suoraan taistelutantereilta. Jollakulla saattoi vielä alkuaikoina olla sotilasmantteli päällä ja kaikki prenikat rinnuksissa. Aloitin itsekin opinnot juuri tuolloin, heti syksyllä 1945. Muistan hyvin nyt jo kuolleen Aleksandr Alovin, joka teki hienoja filmejä yhdessä Vladimir Naumovin kanssa. Juri Ozerov, sotaelokuvien maineikas tekijä, istui samalla penkkirivillä kanssani. Jälkikäteenhän tällaisia auktoriteetteja on helppo kritisoida, ottamatta huomioon historiaa, rankkoja aikoja, joita elettiin. Ei muisteta myöskään sitä innostusta mikä rauhan tultua oli ilmassa. Tai 1940-luvun ideologisia rajoituksia. Monia tuon ajan elokuvante­kijöitä ei mielestäni arvosteta tänä päivänä tarpeeksi, koska he sattuivat elämään ja työskentelemään Stalinin aikana.

Eräs neuvostoelokuvan unohdetuista hahmoista oli omakin opettajani ja ohjaajani elokuvakoulun ajoilta - aivan liian varhain poismennyt Igor Savtshenko. Hänen viimeiseksi filmikseen jäi 1950-luvun alussa valmistunut Taras Shevtshenko - samannimisen ukrainalaisrunoilijan ja taiteilijan elämäkertaelokuva. Savtshenko oli elokuvantekijänä lahjakas ja myös aivan erinomainen opettaja. Onneksi Locarnon festivaaleilla sentään esitettiin äskettäin hänen ensimmäinen ohjauksensa Hanuri. Mutta Savtshenko on tehnyt myös erilaisen kansalaissotakuvauksen ja tunteisiin vetoavan tarinan Ukrainan kansallissankarista, filmin nimeltä Bogdan Hmelnitski. Tuo elokuva, joka kertoo Ukrainan liittymisestä Venäjään on tietysti tällä hetkellä aiheeltaan liiankin arkaluontoinen. Mutta se kuuluu mielestäni niihin historiallisiin filmeihin, joilla olisi paikkansa millä hyvänsä elokuvafestivaaleilla, missä ukrainalaiselokuvaa on esillä.


Igor Savtshenko on ilman muuta vaikuttanut omaankin elokuvakieleeni. En toki ole pyrkinyt häntä matkimaan, mutta muussa mielessä. Ja elokuvanteon aakkoset opin tietysti juuri häneltä kun valmistelin diplomityötäni Arkkitehdit. Eurooppalaisesta elokuvasta voisin mainita esikuvakseni italialaisen neorealismin; italialaisista elokuvista olen pitänyt aina.

PvB: Esitettiinkö italialaisia elokuvia Neuvostoliitossa julkisesti vai näittekö niitä vain elokuvakoulun seinien sisällä?

MH: Sodanjälkeinen vapaus vaikutti niin, että esimerkiksi elokuvat Rooma avoin kaupunki ja Polkupyörävaras saattoi nähdä Moskovassa ihan julkisesti aika pian Italian ensi-iltojen jälkeen, tosin jossakin pienemmässä moskovalaisteatterissa. Jo vuosina 1947-48, ellen väärin muista. Kun valmistuin elokuvakoulusta, tein jonkin aikaa tilapäistöitä jälkiäänitysstudiolla, ulkomaalaisten elokuvien dubbauksen parissa. Siellä minulla oli tietysti aitiopaikka tutustua länsimaisiin elokuviinkin. Muistan tuolta ajalta oikein hyvin de Santisin elokuvat ja esimerkiksi Germin ohjaama Toiveitten tie jäi hyvin mieleen. Aivan erityinen elämys oli silti tuo de Sican Polkupyörävaras, järisyttävä elokuva.

Stalinin kuoleman jälkeen omakin elokuvateollisuutemme vilkastui aika nopeasti. Monet elokuvaohjaajat olivat juuri valmistuneet koulusta ja uusia ideoita riitti, jo aivan 1950-luvun alussa. Tuolloin minua onnisti vielä uudemmankin kerran kun pääsin tekemään elokuvaa Boris Barnetin assistenttina, vuonna 1954. Sitten vuonna 1955 olimme jo Feliks Mironerin kanssa oman yhteisen elokuvaprojektimme kimpussa...

PvB: Millainen henkilö oli Suomessakin arvostettu Boris Barnet?

MH: Ulkoisesti Barnet oli isokokoinen ja kulmikas. Ja tuohon aikaa jo harmaantuva, iäkäs ja kaiken kokenut ohjaaja. Itse asiassa hän oli kookas ja jäntevä suomalaistyyppi, ehkäpä hieman haastattelijan oloinen kaveri, jos saa sanoa... . Barnetilta opin huolellisen, pikkutarkan elokuvantekemisen tekniikkaa, yksityiskohtien, tunnelman ja lähikuvien merkitystä. Muuten, juuri Barnet opasti minua ja Mironeria, kun puuhailimme vielä elokuvakou­lussa harjoitustöiden parissa. Ne olivat kehnoja elokuvanpätkiä eivätkä taatusti Barnetin kaltaista ohjaajalahjak­kuutta miellyttäneet. Muistan kuinka kerrankin veimme hänelle materiaalia katsottavaksi ja odottelimme innoissamme kommentteja. Suoraan hän ei haukkunut, mutta ilkikurisesta katseesta näki kaiken..., mutta silti hän taisi pitää meistä muuten. Kävi nimittäin niin, että kun Barnet sitten vähän myöhemmin tapasi minut jälkiäänitysstudion portaikossa, hän ihmetteli kovasti mitä ihmettä tein dubbauksessa. Ja ehdotti sitten yhtäkkiä yhteistyöprojektia pitäen minua - aivan yliarvostetusti - apulaisohjaajanaan.

Olin sittemmin tietysti myös läsnä Boris Barnetin hautajaisissa. Hänhän oli kulmikkuudestaan ja koostaan huolimatta kovin puolustuskyvytön ja aivan liian hyväntahtoinen tähän maailmaan. Joskus 1950-luvun ensi vuosina hän kiisteli Mosfilmin studion johdon kanssa, en tiedä tarkemmin mistä, ja jätti sitten suutuksissaan eroanomuksensa. Sen sijaan että lahjakas Barnet olisi ylipuhuttu takaisin Mosfilmille, kukaan ei asettunut häntä puolustamaan. Hänen annettiin vähin äänin häipyä Latviaan, Riikan studiolle. Siellä hän sai uuden elokuvapro­jektinsa lähes valmiiksi ja raakamateriaalin katselmuskin oli sovittu. Siihen ohjaaja ei koskaan saapunut - samana iltana Barnet löydettiin asunnostaan hirttäytyneenä. Noihin aikoihin kuoli myös varsinainen opettajani Igor Savtshenko, ja nämä läheisten oppi-isien menetykset järkyttivät minua syvästi.

PvB: Mitä ja kenen elokuvia pidätte tärkeimpinä ns. suojasään aikaisista filmeistä?

MH: Niitä oli hirveän paljon, kokonainen vyöry. Ohjaajista minulle läheisiä olivat Tshuhrai, Alov ja Naumov. Odessan studiolla työskenteli monia merkittäviä elokuvan uudistajia. Mihail Shveitser aloitti uransa myös tuolloin; hän filmasi Ylösnousemusta, siis Leo Tolstoin novellia. Sittenhän hänellä oli hankauksia elokuvabyro­kratian kanssa kun hän alkoi filmata Umpisolmua. Kyllä kai Feliks Mironerin ja minun yhteistyöfilminkin - Kevät Zaretshnaja-kadulla - voi lukea kuuluvaksi näihin alkuvaiheen suojasää-elokuviin. Edelleen se kelpuute­taan säännöllisin väliajoin myös televisioon. Mutta 1950-luvun puoliväli oli vasta alkua; myöhemminhän mukaan tulivat sitten suojasää-sukupolven nimekkäimmät ohjaajat: Andrei Mihalkov-Kontshalovski, Andrei Tarkovski, Sergei Paradzhanov.


Sanoisin silti, että suojasään juuret olivat aivan 1950-luvun ensi vuosissa. On väärin väittää, että kaikki olisi alkanut vasta joskus 1956. Mieleen tulee myös mainio Vengerov-ohjaus, nimittäin Työläiskaupunginosa. Se on todella hieno ja lähes unohdettu mestariteos. Täynnä nuorten näyttelijöiden - Oleg Borisov, Ljudmila Gurtshen­ko - upeita rooleja. Karnevaaliyössä läpimurtonsa tehnyt Gurtshenkokin on siinä harvinaisessa traagisessa osassa. Vengerovin apulaisohjaajanahan tuossa Työläiskaupunginosassa toimi sittemmin kuuluisuuteen noussut Aleksei German.

PvB: Miltä tuntui tehdä ensimmäistä elokuvaa 1950-luvun Neuvostoliitossa? Millainen tunnelataus siihen sisältyi?

MH: Ohjasin siis Kevät Zaretshnaja-kadulla-elokuvan yhdessä Mironerin kanssa. Mahtava tunne - johtuen myös siitä, että opiskeluvuosina, Stalinin vielä eläessä ei tulevaisuus ohjaajana luvannut mitään hyvää. Eloku­vantekijätkin pelkäsivät ottaa käsittelyyn uusia aiheita. Tämä oli yksi syy siihen, että vuosittain Neuvostoliitos­sa valmistui 1940-50-lukujen vaihteessa vain 5-10 elokuvaa. Nyt saimme yhtäkkiä vapaat kädet. Ja kaikki tapahtui jo paljon ennen vuotta 1956, jolloin itse asiassa jo viimeistelimme tuota esikoisohjaustamme.

PvB: Katsotaanpa nyt näyte tunnetuimmasta elokuvastanne, Olen 20-vuotias... . Jo tässä alkukohtauksessa näkyy tuo suurenmoinen runollisuus. Muutamassa minuutissa koko maan historia. Näkyy, että ollaan tietyssä leikkauspisteessä, jossa menneisyys tunkeutuu nykyisyyteen tullakseen ymmärretyksi ja käsitellyksi hienovarai­sin elokuvallisin keinoin...

MH: Kyllähän siinä on tarkoituksella heti alussa esillä tämä sukupolvi-tematiikka. Uusi nuoriso yrittää löytää paikkansa ja roolinsa sodanjälkeisessä yhteiskunnassa, jossa vallankumoushistoria ja Suuri isänmaallinen sota muodostavat tietynlaisen painolastin. Ja sitten jatkossa minulle mieluisa kohtaus, jossa sodassa kaatunut isä ilmestyy pojalleen ja tämä kysyy: “Kuinka minun oikein pitäisi elää?” Ja isän vastakysymys: “Kuinka vanha sinä olet?” - “Kaksikymmentäyksi”, vastaa poika. Ja isä siihen: “Mutta minähän olen vasta 20, kuinka minä voisin sinua neuvoa?” Se on liikuttava kohtaus, ja minulle hyvin henkilökohtaista tunnetta täynnä...

PvB: Kuinka Olen 20-vuotias aikanaan vastaanotettiin? Millaisia tunnevyöryjä se aiheutti?

MH: Virallisestihan sitä ei alkuperäisessä muodossa edes esitetty, aluksi. Minut pakotettiin tekemään tiettyjä muutoksia. Elokuvaa siis sensuroitiin. Tekovaiheessa minulla ei ollut aikomustakaan tehdä mitään 60-lukulaista avainelokuvaa. Jälkikäteen voi nyt julkituoda ainakin sen, että monet minua nuoremmat katsojat ovat lukemat­tomia kertoja tulleet sanomaan, miten merkittävästi Olen 20-vuotias ja Heinäkuun sade ovat muovanneet heidän maailmankatsomustaan. Nimenomaan nämä kaksi elokuvaa. Mielenkiintoista on sekin, että monen nykynuoren mielestä noiden elokuvien kuvamateriaali kertoo sen millaista neuvostoarki oli 1960-luvulla.

PvB: Koskettavaahan tuossa tarinassa on myös se, kuinka nuoret tavallaan hyväksyvät menneiden sukupolvien arvot, mutta antavat niille uuden tulkinnan. Olisiko muuten mahdollista teknisesti restauroida sellainen kopio, jonka Te itse allekirjoittaisitte tänä päivänä?

MH: Sellainen kopio, lähes kolmetuntinen Olen 20-vuotias on kyllä olemassa. Olen koostanut sen itse perestroika-vuosina, Moskovan elokuva-arkistossa säilytetyistä ja siis aikaisemmin sensuroiduista leikkauspois­toista. Täytyy kyllä myöntää, että itsekin jälkikäteen tein jonkun poiston. Mutta tämä Sodankylässä esitetty ja suomeksi tekstitetty kopio oli kyllä minullekin täysi yllätys! Uusi, lyhennetty versio, joka on ilmeisesti leikattu täällä Suomessa? Ei ehkä niinkään sensuurimielessä kuin yksinkertaisesti lyhentämällä “pitkäveteisiksi” miellettyjä kohtauksia. Olen tähän versioon kyllä melko pettynyt, koska filmiä on nyt atmosfäärin kannalta lyhennelty aivan vääristä paikoista. Sodankylän esityskopiosta puuttuu esimerkiksi pitkähkö ystäväjoukon vaellusjakso pitkin Moskovan syksyisiä bulevardeja. Samoin puuttuu minulle mieluinen kohtaus, jossa sankari seisoskelee ikkunan ääressä ja sytyttää tupakan. Samalla hetkellä ulkona alkaa sataa lunta, yhtäkkiä tulee talvi.

PvB: Antti Alasella näyttää olevan tarkempia tietoja Olen 20-vuotias-elokuvan sensuroinnista Suomessa, eikö vain?


Antti Alanen: Moskovasta lähetettiin Suomeen kolmetuntinen kopio ja mukana ohjeet, kuinka se tulisi leikata kaksituntiseksi esityskopioksi.

(Pentti Stranius: Jälkikäteen ei ole ollut helppoa tutkia elokuvasensuurin historiaa Neuvostoliitossa. Syitä on monia. Tärkeisiin arkistolähteisiin on välillä ollut vaikea päästä käsiksi. Toisaalta, läheskään kaikista sensuuri­tapauksista ei ole säilynyt paljoakaan painettua materiaalia, koska ylimmän tason “ohjeita” annettiin usein puhelimitse tai henkilökohtaisissa puhutteluissa. Elokuvantekoon puututtiin myös useimmiten jo käsikirjoitus- tai kuvausvaiheessa. Näin meneteltiin pääosin myös Marlen Hutsijevin elokuvien kohdalla. Erittäin hyvä neuvostosensuuria käsittelevä lähdeteos on moskovalaisen elokuvatutkija Valeri Fominin vuonna 1996 ilmestynyt “Kino i vlast. Sovetskoje kino 1965-1985", joka keskittyy tosin vain neuvostovallan viimeisiin vuosikymmeniin. Neuvostosensuurista suomeksi - ks. myös Filmihullu 2 / 1991 ja Lähikuva 4 / 2000 - P.S.)

MH: En millään voi ymmärtää miten Moskovasta on voinut tulla tuollaiset sensurointiohjeet! Venäläinen luonne kyllä näyttäytyy taas aika arvoituksellisena. Suomenkielisestä kopiosta on nimittäin leikattu pois nimenomaan täysin epäpoliittista ja lähinnä runollista materiaalia. Totta tietysti on, että nämä termit “poeetti­nen” ja “poliittinen” ovat liian lähellä toisiaan. Ehkäpä meikäläiset byrokraatit sekosivat ohjeissaan ja määräsi­vät leikkaamaan Suomen kopiosta pois “poeettiset jaksot”.

PvB: Mitä muuta kuin “poetiikkaa” sensorit karsastivat tässä elokuvassa?

MH: Olen 20-vuotias-elokuvan tärkein sensuroitu kohtaus on tietenkin ns. runoilijoiden ilta. Syynkin voin arvata. Minähän en kuvaa siinä yhtäkään virallista puoluepamppua; mukana illanvieton kuvissa ei näy lainkaan näitä neuvostokulttuurin ideologisia portinvartijoita. Salissa istuva nuoriso kuuntelee ihastuksissaan tuolloin kyseenalaisia, radikaaleja runoilijoita. Byrokraatteja ei näy edes taustakuvissa. Onhan siinä tosin pieni vilahdus nomenklatuuraakin, mutta ei ollenkaan sympaattisessa mielessä. Runoilijat sen sijaan ovat sympaattisia, nuorison mieleen.

Toinen poliittisesti arka jakso liittyy vappumielenosoituskohtaukseen. Siinäkään en halunnut näyttää Leninin mauseleumin päällä kököttävää perinteistä ukkoasetelmaa, vaikka Punaisella torilla ollaan. Eräässä vaiheessa minua pyydettiin lisäämään vappumarssiin dokumenttijakso, jossa Nikita Hrushtshev ja Fidel Castro seisoskele­vat mauseleumilla. Pyyntö ajoittui vuoteen 1963, mutta pian sen jälkeen Hrushtshev sitten syrjäytettiin. Olin tarpeeksi viisas olemaan liittämättä pyydettyä kohtausta mukaan, unohtamaan sen kokonaan. Tosin ennätin kuvata lyhyen välähdyksen Kuuban lippua heiluttavasta pikkupojasta ja repliikistä “Viva Kuuba!” Sekin herätti ihmetystä, vaikka meitä oli juuri tuolloin kädestä pitäen opetettu rakastamaan Kuuban kansaa...

Elokuva esitettiin sitten myös Venetsian elokuvajuhlilla, vaikka sitä ei ensin haluttukaan Moskovasta sinne lähettää. Italian kommunistinen puolue puuttui lopulta asiaan eivätkä meikäläiset elokuvabyrokraatit enää uskaltaneet kieltäytyä. Venetsian matkallani sain Federico Felliniltä sähkeen, jossa hän toivotti elokuvalleni parhainta menestystä. Muutaman kerran tapasinkin suuresti arvostamani Fellinin ja eräänä iltana hän kutsui minut kotiinsa. Tässä salissa istuville miespuolisille kuulijoille voinkin kertoa, että eräässä suhteessa voitte kadehtia minua aivan rauhassa - minäpä olen tanssinut valssia itsensä Giulietta Masinan kanssa...

PvB: Esitetään nyt alkujakso Marlen Hutsijevin toisesta elokuvasta nimeltä Heinäkuun sade... . Voisiko ohjaaja kommentoida?

MH: Heinäkuun sade, siis elokuvan kohtalo ja kohtelu aiheuttaa edelleen tuskaa sydämessäni. Sitäkin pyydettiin Venetsian festivaaleille, mutta sillä kertaa elokuvaministeriö Goskinon byrokraatit olivat tosissaan. Tai en edes tiedä mistä määräys tuli - ehkä jopa korkeammalta taholta? Venetsiassa elokuvaani ei kuitenkaan nähty, ei siitäkään huolimatta, että italialaiset kulttuuri-ihmiset lähettivät taaskin sen puolesta fakseja ja kirjelmiä Moskovaan. Ja olen aivan varma, että se olisi saanut juuri Venetsiassa arvoisensa vastaanoton... . No, totta puhuen minulle riittää hyvin, että siitä tykättiin täällä Sodankylässä niin kovasti.

PvB: Miksi ja miten sensuuri sitten puuttui Heinäkuun sateeseen?


MH: Siitä leikattiin jo kuvausvaiheessa pois pitkä jakso, jossa kritisoidaan tavallaan rivien välistä neuvostoajan propiska-käytäntöä ja myös asunto-oloja. Siis aivan arkisia asioita, jotka haittasivat normaalia elämänmenoa. Jakso liittyy kohtaukseen, jossa sankaritar käy talosta taloon, asunnosta asuntoon - agitoimassa ja mobilisoimas­sa tavallisia kansalaisia ja eläkeläisiä vaaliuurnille. Valitettavasti olin ohjaajanakin niin tunnollinen, että nakkasin tuon leikkauspoiston roskakoriin eikä elokuvaa ole ollut siten mahdollista entisöidä ihan alkuperäi­seksi...

PvB: Ja loppuyhteenveto? Aikamme alkaa käydä vähiin...

MH: Jos haluaa vetää yhteen nämä kaksi Sodankylässä esitettyä 60-lukulaista elokuvaani, niin niiden historialli­nen raami on seuraavanlainen. Olen 20-vuotias antoi aikoinaan minun sukupolveni ohjaajille, varmasti myös osalle katsojista, toivoa, että uusi elokuva ja uudenlainen elokuvakieli on mahdollista jopa Neuvostoliitossa. Heinäkuun sade - sen saama kohtelu - rikkoi nuo illuusiot. Vuosien 1967-68 paikkeilla alettiin sensuroida kokonaisen sukupolven elämäntyötä...

(Marlen Hutsijevin uusin, vuoden 2004 lopulla viimeistelyvaiheessa oleva elokuva on omistettu kahdelle 1800-1900-luvun vaihteen klassikkokirjailijalle, Anton Tshehoville ja Leo Tolstoille. Elokuvan juoni rakentuu kirjailijoiden fiktiivisten kohtaamisten ympärille, aivan heidän elämänsä loppuvaiheessa. Sodankylässä nähtiin 20.6.2004 varttitunnin otos raakamateriaalia tästä keskeneräisestä tarinasta, jonka “poeettinen” elokuvakieli sykähdytti. Uuden filminsä myötä Hutsijev on siirtymässä yli 100 vuoden takaisiin kulttuurimaisemiin ja historiaan - kuvaten samalla aivan ilmeisesti ihmiselämän ehtoon tunnelmia yleisemminkin... - P.S.)

Venäjästä suomentanut ja lyhentäen toimittanut

Pentti Stranius