Praha 21.8.1968 - Прага 21.8.1968

Spektr NEDELI 24.8.2007
Klikkaa teksti ja kuva suuremmaksi!
Hажмите на изображениe для увеличения текста и картинки!











Photo by Reijo Nikkilä




Silminnäkijäkertomukseni alku Tammen Huutomerkki!-kirjan avaajana syyskuussa 1968.

Klikkaa kuvat suuremmiksi!


( Seuraava juttu ilmestyy venäjäksi Spektr NEDELI-lehdessä Fotoistoria-sivulla myöhemmin tällä viikolla. Tänne blogiin työstän sen suomeksi juuri tänä yönä, jolloin on kulunut täsmälleen 39 vuotta tuosta ikimuistettavasta yöstä. Kuvat tässä postauksessa ovat minun ottamiani lukuun ottamatta ensimmäistä. Se on pysäytetty kuva haastattelusta, jonka Esko Lumikero teki illansuussa 24. elokuuta 1968 päästyäni juuri Itävallan puolelle miehitetystä Tšekkoslovakiasta ).

39 vuotta ei ole ”pyöreita vuosia”. Minun elämässäni Prahan miehityksen päivämäärä on kuitenkin joka vuosi tosipyöreä. Vuosikymmenestä toiseen se pyörii mielessä pitkin vuotta, ja päivämäärän lähestyessä alan hermostua ja lopulta olen kuin tulisilla hiilillä. Toissapäivänä, sunnuntaina 19.8. purin hermostustani mökillä raatamalla kuntooni nähden itseni melkein henkihieveriin: kaadoin bensamoottorisahalla pystyyn kuivuneita mäntyjä, pilkoin ne pölleiksi, hakkasin saunapuiksi ja latasin valtavaksi pinoksi saunan seunustalle kuivumaan, keräsin litroittain mustikoista ja vähän sieniä, kantarelleja, tatteja niitä oli toisen, mutta ei vielä viimeisen aallon (toivottavasti se tänäkin vuonna vielä tulee) jäljiltä enää rippeitä, lämmitin saunan, otin tavallista kovemmat löylyt ja kävin uimassa vuodenaikaan nähden harvinaisen lämpimässä vedessä – mittaamatta ehkä + 23 C.

Uimavedet Suomessa olivat elokuun lopulla 39 vuotta sitten vieläkin lämpimämmät. Palasin miehitetystä Prahasta sunnuntaina 25.8.1968. Seurasin miehitystä sen alkutunneista lähtien neljänteen miehityspäivään asti; tuolloin pohjoismaiset suurlähetystöt evakuoivat kaikki kansalaisensa, jotka se pystyi tavoittamaan, tilausbussilla Itävaltaan.

Olin tuolloin 28-vuotias aktiivinen vasemmistolainen. Suomen kommunistiseen puolueeseen olin liittynyt jo 19-vuotiaana, mutta olin varsin tyytymätön sen mielestäni lepsuun toimintaan kansainvälisissä asioissa. Niinpä aloitteen kolmannen maailman solidaarisuustoiminnassa olikin jo vuonna 1967 ottanut uusvasemmistolainen nuoriso, joka etsi kuumeisesti järjestäytymismuotoja. Eniten vastustimme Yhdysvaltain imperialismia, varsinkin Vietnamin-sotaa. Mutta myös Neuvostoliiton kansainväliseen toimintaan olimme tyytymättömiä. Mielestämme se ei avustanut tarpeeksi Pohjois-Vietnamia ja Etelä-Vietnamin sissiliikettä FNL:ää. Perustimme Suomeen FNL-komiteoita. Suomi-Kuuba-seurassa toimimme ahkerasti tietäen hyvin Kuuban ajautuneen ideologisiin erimielisyyksiin Neuvostoliiton kanssa. Tuimme voimakkaasti myös Tšekkoslovakian uudistusprosessia, Prahan kevääksi kutsuttua ”ihmiskasvoista sosialismia”.

Siksi järkytyksemme oli valtava, kun Neuvostoliitto ja neljä sen liittolaista miehittivät Tšekkoslovakian elokuussa 1968. Neuvostoliiton suurlähetystön edustalla Tehtaankadulla oli tuolloin tuhansia raivoisia, etupäässä nuoria mielenosoittajia.

Minä oli tapahtumien keskipisteessä paikan päällä Prahassa. Olin juuri osallistunut 6. slavistien maailmankongressiin ja jäänyt sen jälkeen tšekin kielen jatkokurssille kesäyliopistoon. Kuvasin aamuyön tunneista lähtien mustavalkoisia ja diakuvia ja selostin samalla kaikkea mitä näin ja koin kotimagnetofonille, jota raahasin mukanani joka paikkaan.

Ensimmäisenä miehistysyönä venäläisiä kuljetuskoneita laskeutui tiheään tahtiin, minuutin väliajoin sisällään panssareita, BTR:iä (panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja) miehistöineen öisen pimeään Prahaan, Ruzinyn lentokentälle. Tunnelma oli sanoin kuvaamattoman pelottava, kafkamainen. Aamun sarastaessa tulivat tiedot ensimmäisistä uhreista, heidän verestään tahriintuneet Tšekkoslovakian liput liehuivat mielenosoittajien autoissa. Ehdin juosten italialaisen ystävättäreni Marta Angheràn kanssa joka puolelle: taltioin ensimmäisten panssarien tulon Prahan pääkadulle Václavské náměstílle, kuuden panssarivaunun polttamisen Prahan radiotalon lähellä, olympiavoittaja Emil Zátopekin puhumassa suurmielenosoituksessa Pyhän Václavin patsaalla…

Minulle nuorelle vasemmistoidealistille Tšekkoslovakian miehitys oli kuin maailmanloppu. Venäjää taitavana vaadin naivisti vastausta neuvostoliittolaisilta sotilailta ja upseereilta. Kuinka Neuvostoliitto ja neljä muuta sosialistista maata voivat hyökätä kymmenien ja taas kymmenien divisioonien voimin sosialistisen, slaavilaisen veljesmaan kimppuun?

Suomeen palattuani sanoin itseni heti irti uutistoimisto TASS:ista, jossa ehdin olla tasan kaksi vuotta kääntäjä-toimittajana. Objektiivisestikin ottaen olin tuona syksynä 1968 yksi Suomen ”neuvostovastaisimmista” henkilöistä. Minulla oli suuri valokuvanäyttely Vanhalla ylioppilastalolla, kiersin eri puolilla Suomea puhumassa nuorille Prahassa kokemastani, kirjoitin artikkeleita lehtiin ja pikavauhtia käänsin kustantamo Gummerukselle slovakkikirjailija Ladislav Mňačkon 259-sivuisen kirjan Siedma noc = Seitsemäs yö Bratislavan miehityksestä. Se ilmestyi jo marraskuun alussa eli vain pari kuukautta miehityksen alkamisesta.
Mutta vielä nopeampi, maailmanennätysvauhtia, oli aikataulu kustantamo Tammen kirjalla Praha 21.8.1968, jonka ensimmäinen luku on minun silminnäkijäkertomukseni ensimmäisistä miehityspäivistä.
Kuuluisaksi tulleen Huutomerkki-sarjan ensimmäinen kirja ilmestyi vain kolme viikkoa miehityksen alettua.

Ymmärrettävästi minusta tuli persona non grata Neuvostoliitossa. Neljään vuoteen en saanut minkäänlaista viisumia, en edes vuoden 1970 heinäkuussa seuraamaan tv-uutisille presidentti Kekkosen virallista vierailua. Kun minut vuoden 1974 lopulla Yleisradio aikoi lähettää Moskovaan kirjeenvaihtajakseen, ilmoitettiin, etten saa akkreditointia. Se irtosi vasta muutama vuosi myöhemmin.
Reijo Nikkilä 21.08.2007

Päiväkirjamerkintöjäni elo-lokakuulta 1968, julkaistu v. 2003 Lehtiset-lehdessä:

21.08.68
aamuyöstä aloin kuvata alkeellisella Minoltallani ja äänittää lähes yhtä alkeellisella Nationalillani neuvostojoukkojen vyörymistä Prahaan.[Sain kuvat ja äänen synkatuksi vasta 30 vuotta myöhemmin puolen tunnin dokumentiksi Praha 21.8.1968.]

24.08.1968 Yleisradion kuvausryhmä ja muutama toimittaja olivat bussiamme vastassa Itävallan rajalla. Esko Lumikero haastatteli, ja kun hän ja hänen päällikkönsä Ralf Friberg näkivät Wieniin perustamassaan Praha-tukikohdassaan materiaalipaljouteni, lähettivät he minut Yleisradion laskuun seuraavana aamuna Finnairilla Suomeen. Illan tv-uutisissa ajettiin haastatteluni ulos ja sen jälkeen esitti suorassa lähetyksessä Juhani Lindström minulle varmuuden vuoksi samat kysymykset kuin Lumikerokin.
Myin Yleisradion kuva-arkistoon sata mustavalkoista kuvaa.

26.08.1968
Pääsin mukaan Jaakko Okkerin vetämään maailmanennätysprojektiin. Vain kolme viikkoa miehityksen alkamisesta ilmestyi Praha 21.8.1968, Tammen maineikkaan Huutomerkki-sarjan aloituskirja, johon kirjoitin avausjutun, silminnäkijäkertomuksen. Aivan erityisesti Tehtaankadulla närkästyttiin kolmantena miehityspäivänä Prahan kaduilta sieppaamaani iskulauseeseen: "venäläinen ja kala ovat samanlaisia, alkavat haista kolmantena päivänä".[ edit 21.08.2007 jälkiviisaasti tänään voin sanoa, että parempi olisi ollut jättää kertomatta näin loukkaava iskulause, vaikka se varmaan tuolloin piti paikkansa, sillä eihän jo useita vuorokausia panssareissa Prahan kesässä istuneet vieraat enää hyvälle voineet tuoksua ].

27.08.1968
Aloimme Jäniksen Jussin kanssa rakentaa Praha-näyttelyä. Jussi ryhtyi tekemään negatiiveista fotostaatteja . Näyttely, joka oli ensin esillä Vanhalla ylioppilastalolla, kiersi sitten eri puolilla Suomea, Porissa, Oulussa, Tampereella ja ainakin keväällä 1968 perustetun Supo-failini mukaan myös Lahdessa, Jukossa. Kaikissa paikoissa kävin myös puhumassa kiihkeän neuvostovastaisesti. Vanhalla näyttelyn avaaminen ajoitettiin YT:n Praha-kabareen ensi-iltaan. Olin mukana ns. asiantuntijana kabareen teossa ja kolme YT-läistä, Maarit Koskiluoma, Tytti Oittinen ja Lauri Sipari spiikkasivat fotostaattieni vahvistuksena pyörineen Praha-diashowni.

31.08.1968
Sanoin itseni irti/minut irtisanottiin uutistoimisto TASSista. Stalinin ajan vainot Tukholmassa yhdessä Aleksandra Kollontain kanssa työskentelemällä välttänyt venäjänjuutalainen päällikköni Mihail Kosov oli hyvin ymmärtäväinen toisin kuin muut silloin ja seuraavina vuosina tapaamani neuvostokollegat.
Päivälleen kaksi vuotta olin saanut kansandemokraattisen Yleisen lehtimiesliiton tariffien mukaista palkkaa, josta olin kuitenkin maksanut vain symbolista veroa. Samalla menetin myös toisenkin edun, verottomat viinat.


13.09.1968
Matkustin Maria Sampon, ykkösluokan Neuvostoliiton matkoja (sellainen kategoria oli todella olemassa) vetäneen oppaan minissä Leningradiin tapaamaan italialaista vallankumouksellista Marta Angheràa, jonka kanssa olin yhdessä kokenut miehitystä edeltäneet kiihkeät viikot ja itse miehityksen Prahassa. Marta oli työmatkalla Moskovassa, josta hän poikkesi pariksi päiväksi Leningradiin. Vein Martalle kopiot Praha-kuvista ja minun oli määrä palata Maria Sampon autolla parin päivän kuluttua takaisin Suomeen. Sain kuitenkin kiireisen viestin Suomesta, että minun pitäisi puhua Prahasta Tampereen ylioppilaskunnan tilaisuudessa yliopistolla .
Löysin Leningradin satamasta Helsingin kautta Lontooseen silloin säännöllisesti liikennöineen Baltika-laivan, jonka kapteenin tunsin matkatoimistoajoilta. Ilmainen kyyti 15. syyskuuta Suomeen pelasti minut ties miltä, sillä kun Maria Sampo sitten ilman minua palasi Suomeen, hänen autonsa istuimet ja koko sisävuoraus revittiin irti provokaattoria ja hänen Praha-kuvia etsittäessä.
Sain kiertoteitse NL:n konsulaatista ilmoituksen, että monikertaviisumini oli mitätöity.

25.09.1968
Aloin kääntää bratislavalaisen kirjailijan Ladislav Mnackon kirjaa Seitsemäs yö. Paettuaan neuvostomiehittäjiä Wieniin hän alkoi kirjoittaa kirjaansa, jonka oli määrä ilmestyä ensimmäiseksi saksaksi käännettynä seuraavan vuoden alussa Länsi-Saksassa. Gummeruksessa vastattiin Tammen haasteeseen, käsikirjoitusta tuli postissa Suomeen muutaman kymmenen sivun paketteina ja niin slovakianjuutalaisen Mnackon kirja ilmestyi ensimmäisenä Suomessa jo isänpäivän markkinoille. Ilman Tshekkoslovakiassa lääkäriksi valmistuneen Marjatta Blanco-Vainionpään apua en olisi hurjasta aikataulusta ja slovakin vaikeuksista millään selvinnyt. Lopulta istuin kääntämässä kirjapainossa, jossa liuskat revittiin suoraan koneestani painettavaksi. Lisäsin kirjaan kuvitukseksi mestarillisia poliittisia piirroksia Literarny Noviny-lehdestä ja kirjoitin suomentajan jälkisanat. Halusin tehdä hieman pesäeroa mm. joihinkin Mnackon stalinismi-ajatuksiin, jotka tuntuivat minusta liiankin rajuilta.

lokakuu.1968 [edit 21.08.2007: löysin netistä Suvi Ervamaan progradu-tutkielman, jonka mukaan Tricontin perustava kokous oli Kulttuuritalossa 25.09.1968 ]
Johan von Bonsdorff, Ilkka Taipale ja minä perustimme Tricontin, kolmannen maailman solidaarisuus-järjestön. Minä ryhdyin vetämään Latinalaisen Amerikan ryhmää. Aasia ja Afrikka saivat omat ryhmänsä, samoin imperialismi. Aivan alkuaikoina puhuttiin myös neuvostoimperialismista, mutta kun ensimmäinen imperialismimoniste ilmestyi, oli rajaus jo suoritettu amerikkalaiseen imperialismiin. Stalinismista ei kukaan puhunut mitään. Stalin ilmestyi Tricontin tiloihin Kirkkokadun kellariin vasta HMLS:n eli maolaisten valtauksen jälkeen.