Sosiolingvistisiä havaintoja ja havaintojen haasteita

Venäjän kielen käyttötavat eli diskurssit - akateemista ikimuotitermiä käyttäen – ovat kokeneet melkoisen muutoksen sitten Neuvostoliiton romahduksen. Tämä ei sinänsä ole yllättävää kun pidetään mielessä kielen sosiaalinen ymmärrys; kieli elää suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan, ja päinvastoin, yhteiskunta ”elää” suhteessa kieleen. Molempien muuttuessa myös niiden osaset muuttuvat ja tästä dialektiikasta kieli elää. Tämä aika itsestään selvältä tuntuva ajatus ei itse asiassa ole kovin vanha. Vasta niin sanotun kielellisen käänteen kautta, 1950-luvulta ja erityisesti 1960-luvulta alkaen, lännessä alettiin humanististen ja yhteiskuntatieteiden piirissä havahtua kielen mahtaviin, sanoisinko ”perkeleellisiin” ulottuvuuksiin arvojen, identiteettien ja ideologioiden olemuksessa. Sosiolingvistille tai kielisosiologille kielen ja arvojen suhde ei tarkoita ainoastaan kieliopilla ja kielen resursseilla rakennettua maailmaa, vaan myös kieliyhteisössä lymyäviä asenteita suhteessa kieleen, ja vielä tarkemmin, ”tiettyyn kieleen”.

Mutta mitä on tämä tietty kieli? Vastauksia kannattaa etsiä lehtien mielipidepalstoilta, esimerkiksi viime perjantain Helsingin Sanomista (24.8), jossa filosofian maisteri Erkki J. Ertola kirjoitti otsikolla ”Äidinkieli ei saa rappeutua”. Ertola toteaa muun muassa seuraavaa:

”Tavallisen kielenkäyttäjän korvaa särkee esimerkiksi yhä karmeammaksi yleistyvä komparatiivin ja superlatiivin sekoittaminen, joka tuntuu tarttuneen jopa johtaviin urheiluselostajiin ja huippukolumnisteihin.”

Ertolan vyörytys edustaa kielipurismia puhtaimmillaan, jossa kannetaan huolta kielenkäytön köyhtymisestä ja rahvaanomaistumisesta, sekä ihmetellään sitä, miksi kukaan (lähinnä äidinkielenopettajat) ei tee asialle mitään. Kielisosiologille Ertolan kaltaiset puuskat ovat yhtäältä namupaloja, jotka paljastavat kiinnostavia elementtejä kielenkäytön, identiteettien ja arvojen suhteista. Toisaalta tällaiset näkemykset herättävät huolta, sillä niiden vakiintuessa osaksi laajempaa kasvatusideologiaa globalisoituvassa maailmassa, ne toimivat merkittävänä ”intellektuaalisen” nationalismin ylläpitäjänä, jossa kategorisoidaan kieli ja kulttuuri ”oikeaan” ja ”väärään.” Ei ole vaikea ennustaa ketkä Ertolan laajemmassa otannassa edustavat ”väärää” kieltä: erilaiset vähemmistöt aksentteineen ja sosiolekteineen.

Tässä vaiheessa lukijat, joilla on tuntumaa ”perinteisestä” venäläisestä kielenopetuksesta kommentteineen ”russkie ne tak govorjat” tai ”u nas tak ne govorjat”, saattavat hyvinkin löytää yhtymäkohtia oikean (V)enäjän ja Ertolan välillä. Eikä tämä ole ollenkaan kaukaa haettu assosiaatio. Annetaanpa näyte melkoisen vaikutusvaltaiselta kieli-ihmiseltä, Pietarin valtionyliopiston rehtorilta, Jedinaja Rossija-puolueen ehdokkaalta ja lingvistiltä, Ljudmila Verbitskajalta. Katkelma hänen haastattelusta Peterburgskij Dnevnik-lehdestä viime maaliskuulta (12.3.):

Нужна цензура? Да, считает Вербитская, нужны какие-то разумные ограничения, чтобы остановить поток пошлости. Нужна активная пропаганда ценностей русского литературного языка. Особенно важно это в Петербурге, городе великих культурных традиции. У нас и речь более интеллигентная, чем в Москве.

Kuvaavaa, että Verbitskajan, Putinin politiikan aktiivisen tukijan, haastattelu on otsikoitu hänen määritelmällään ”Jazyk – vopros natsionalnyj bezopasnosti”. Sekurokratiastahan on Putinin politiikan osalta puhuttu, ja miksi ei turvallisuuden analogiaa voisi ämpätä myös kieleen. Herää vain kysymys, kenelle on suunnattu parhaillaan vietettävä venäjän kielen vuosi? Mielestäni Verbitskajan purismin valossa lähinnä venäjänkielisille kansallismielisen eetoksen kulttuurisena lippulaivana, mutta ei niille, jotka takellellen yrittävät päästä sisään venäläiseen semiosfääriin - omista lähtökohdistaan kohdekulttuuria kunnioittaen, ottamalla asiakseen opetella kohdekieli. Ja tämähän ei ole kitkaton prosessi. Eikö juuri kommunikaation variaatiot ole kielen rikkaus, kirosanoineen ja ”ei-normatiivisine” ilmaisuineen ja ”väärine” sanapainoineen? Tässä(kin) suhteessa Venäjä on hyvää vauhtia erkanemassa moderneista kielenopetuksen ja tutkimuksen virtauksista. Ei ole olemassa mitään ”oikeaa” kieltä ja kielioppia, vaan sosiaalisesti ja historiallisesti ja ideologisesti rakennettuja ja ylläpidettyjä merkityssysteemejä, jotka vääjäämättömästi muuttuvat, halusi Ertola ja Verbitskaja hengenheimolaisineen sitä tai ei. Kieliopit palvelevat kielenopetusta, mutta niiden ei pitäisi kahlita tai määritellä yksilöllistä identiteettiä. Jälkimmäisessä tapauksessa ne palvelevat puhtaasti valtaa ja olemassa olevia auktoriteetteja.

Kielen normit määrittyvät sosiaalisessa kanssakäymisessä, jonka ensisijainen ehto kommunikaation ymmärrettävyys: jos et tule ymmärretyksi, et pääse osaksi yhteisöä, kuin et myös siinäkään tapauksessa, jos et hallitse kulloisenkin yhteisön diskursseja. Juuri diskurssien hallinta on keskeisin kannustin opettelemaan ”parempaa” kieltä enemmän kuin jonkun kieliauktoriteetin moraalipaniikki. Joissain tapauksissa se voi olla kulloinenkin normatiivinen kieli, toisissa tapauksissa esoteerinen slangi. Ja kysymyshän ei ole siitä, etteikö Venäjältä löytyisi luovan kommunikaation ja edistyksellisyyden perinteitä. Jo runsaat kolmekymmentä vuotta ennen lännessä alkaneita sosiaalisen konstruktionismin askeleita Valentin Vološinovin (tai Mihail Bahtinin) kirjoittama ”Kielen dialogisuus” (Marksizm i filosofija jazyka, 1929) määritteli pitkälle ne perusteet, joilla nykyinen diskurssi-käsite tunnetaan: kielenkäytön, merkkimateriaalin ja näiden kulloisenkin käyttöympäristön eli kontekstin välinen dynamiikka. Venäjän kielen vuotta voisikin hyvällä syyllä juhlia Majakovskin futurismin hengessä Bahtinin ja Vološinovin luovalla karnevaalisuudella höystettynä …vallan vaihtoa odotellessa.