Lev Gumiljov 101 vuotta

Tämä juttu olisi pitänyt kirjoittaa vuosi ja yksi päivä sitten, mutta silloin se unohtui. Se olisi ollut satavuotiskirjoitus. Mutta haitanneeko suuresti, jos juhlistan omaperäisen venäläistiedemiehen 101-vuotispäivän jo kuluttua loppuun tällä selostuksella?

Lev Nikolajevitš Gumiljov oli neuvostovenäläinen historioitsija ja kansatieteilijä, mutta myös runoilija ja kääntäjä, etenkin persian kielestä venäjään. Gumiljov oli etnogenesiksen passionaarisen teorian perustaja, omaperäinen ajattelija, jonka teoriat olivat korkealentoisia ja pyyhkivät maapalloa ja ihmiskunnan ajanjaksoja suurin pensselinvedoin.

Gumiljov syntyi 1.10.1912 Tsarskoje Selossa. Hänen isänsä oli upseeri Nikolai Gumiljov, ja äitinsä runoilija Anna Ahmatova. Isä-Nikolai oli vankkumaton monarkisti, ja kun hän vuonna 1921 oli sekaantunut vastavallankumoukselliseen juonitteluun, hänet pidätettiin ja ammuttiin. Äiti-Anna ei liene ollut kummoinen äitinä, joten poika varttui isänsä äidin luona Tverin kuvernementissa/oblastissa.

Koulussa Nikolaita pilkattiin akateemiseksi kulakiksi, koska hän tiedoillaan erottui joukosta. Yliopistoon hän ei päässyt "yhteiskunnallisen alkuperänsä" takia. Niinpä hänen oli tehtävä työtä mitä vain: Leningradin raitiovaunuhallinnon työntekijänä, geologisten tutkimusmatkojen työmiehenä, malariantorjuntaryhmissä, kirjastonhoitajana, mutta myös kaivosmiehenä ja geologina.

Tutkimusmatkoilla hän oppi tadžikin, persian ja arabian kieliä, ja ensimmäiseksi hän opetteli arabian kielen kirjoituksen. Myöhemmin hän oppi myös persian kielen kirjoituksen.

Vuonna 1929, siis 17 vuoden iässä Gumiljov muutti äitinsä ja tämän kolmannen aviomiehen, Nikolai Puninin luo Leningradiin. Ensin hän työskenteli apulaisena geologisissa retkikunnissa, mutta pääsi viimein v. 1934 opiskelijaksi Leningradin valtionyliopiston historian tiedekuntaan. Erityisesti häntä kiinnosti arkeologia, ja (k)hazaarien linnoituksessa Sarkelissa Donin varrella Ukrainassa hän viihtyi pitkiä aikoja.

Opiskelussa häiritsi kuitenkin NKVD, joka pidätti Gumiljovin ensimmäisen kerran v. 1933 yhdeksäksi päiväksi Kirovin murhaa seuranneessa poliisiterrorin kampanjassa. Uudelleen hänet pidätettiin v. 1935 isäpuolensa Puninin kanssa. Syyte koski sitä, että hän oli lausunut jotakin hyväksyvää Osip Mandelštamin Stalinin-vastaisista runoista. Hänet kuitenkin vapautettiin "todisteiden puuttuessa", ja taisipa asiassa auttaa sekin, että äiti-Ahmatova yhdessä Boris Pasternakin kanssa vetosivat suoraan Staliniin näiden miesten vapauttamiseksi.

Yliopistosta hunsvotti ajettiin kadulle, ja oman kertomansa mukaan hän miltei kuoli nälkään noina aikoina. Vuonna 1937 hän pääsi takaisin yliopistoon, mutta juuri tutkintonsa valmistumisen alla v. 1938 hänet pidätettiin yhdessä kahden muun opiskelijan kanssa, he kun olivat tehneet suunnitelman hyökkäämisestä Leningradin puoluekomitean rakennukseen ja johtajan Andrei Ždanovin tappamisesta. Silloin hän sai kuolemantuomion, joka oli määrä toteuttaa ampumalla, mutta sen sijaan hänet lähetettiinkin työhön Vienanmeren-Itämeren kanavatyömaalle. Vuoden 1939 alussa hänet lähetettiin takaisin vankilaan Leningradiin, jossa juttu tutkittiin uudelleen, ja tuloksena oli viiden vuoden GULAG-leirituomio Norilskin seudulle. Sen hän kärsi alusta loppuun täysimittaisena, kuten noin vakavasta rikoksesta pitääkin.

Kun tuomio oli lusittu Suuren isänmaallisen sodan loppuaikoina, hän pestautui vapaaehtoisena puna-armeijaan ja ehti mukaan marssille idästä Berliiniin asti, jonka aikana hän palveli ilmatorjuntatykistössä.

Palattuaan Leningradiin v. 1945 hän vei päätökseen tutkintonsa ulkopuolisena opiskelijana ja rupesi erikoistumaan orientalistiikkaan, josta piti tehdä kandidaatintyö. Taas hänellä oli huonoa onnea: vuonna 1946 käynnistyi ns. Leningradin juttu, jossa oli kyse siitä, että Leningradin kaupunkikomitean johto kehitteli erilaista talouden johtamisen mallia, sellaista, jossa hinnanmuodostuksessa ja laadun kehittelyssä olisi lievästi markkinoiden vaikutusta mukana. Kun Stalinin esikunta sai tästä tietää, Leningradin puoluejohto puhdistettiin, ja ammuttujen joukossa oli mm. akateemikko Voznesenski, jonka pysti sittemmin on koristanut Pietarin valtiollisen talousyliopiston sisäportaikkoa.

No, Leningradin jutun myötä Ahmatova joutui epäsuosioon. Gumiljov ehti häthätää osallistua pariin arkeologien retkikuntaan ja puolustaa loppututkielmansa v. 1949, mutta taas hänet pidätettiin. Tällä kertaa tuli kymmenen vuoden tuomio Marxin ja Leninin vastaisista ideologisista toimista, ja se kärsittiin taas leireissä. Tuomio päättyi vapautukseen v. 1956, Hruštšovin salaisen puheen aiheuttaman destalinisoinnin myötä.

Tämän leirituomion Gumiljov kärsi Kazakstanissa ja kirjoitti siellä kuulemma suuren osan tunnetuinta teostaan Этногенез ибиосфера Земли, Etnogenesis ja Maan biosfääri.

Gumiljov työskenteli 1950-luvun lopulla kirjastonhoitajana ja tutkijana, jolloin hän sai aikaan kaksi tohtorin väitöskirjaa (historiasta ja maantieteestä). Jälkimmäinen oli nimeltään juuri tuo Etnogenesis ja Maan biosfääri.

Laajin kokonaisuus Gumiljovin tuotannossa on hänen arotrilogiansa, История народа Хунну (1960), myöhemmän version nimenä oli Хунну в Китае (1974), toinen osa Древние тюрки ja kolmas Поиски вымышленного царства. Siis hunnu-kansan historia tai Hunnu Kiinassa, Muinaiset turkkilaiset ja Kuvitteellista kuningaskuntaa etsimässä. Jos ei heti aukea, niin hunnujen valtakunta kattoi laajoja alueita Keski- ja Itä-Aasiassa kolmannelta vuosisadalta e.a.a. ensimmäiselle vuosisadalle j.a.a.

Gumiljov kuoli 15.6.1992 Pietarissa. Hänet on haudattu Aleksanteri Nevskin lavran Nikolskoje-hautausmaalle.

Gumiljovin passionaarisesta kansateoriasta voisin kirjoittaa toisella kertaa lisää.