Kannaksen halkijuoksu

Edellisissä jännittävissä osissa on menty Suomesta Sortavalaan, sitten vietetty pari yötä ja päivää Petroskoissa, mistä on autoiltu takaisin Sortavalan läpi Lahdenpohjaan ja edelleen Käkisalmeen. Siellä olisi ollut tulossa keskiaikafestivaali, mutta aikataulumme ei sallinut jäädä sitä seuraamaan.

Käkisalmesta läksimme kotia kohti. Autoilu on yksinkertaista, tiet hyviä eikä varsinaisia must-pysähdyspaikkoja ole matkan varrella ennen Viipuria. Matkaan lähdetään maantietä A-121 eli Sortavalasta Pietariin johtavaa valtatietä, ja suunnaksi otetaan Pietari. Tätä tietä ajetaan viitisenkymmentä kilometriä, niin että matka Pietariin alkaa jo tuntua lyhyeltä – noin 70 km – ennen kuin tarjoutuu tilaisuus kääntyä siltä tieltä länteen.

19 kilometrin ajon jälkeen vastaan tuli tienviitta Plodovojeen ja Konevitsaan. Emme kuitenkaan lähteneet Laatokan rantaan, koska siellä ei kuulemma ole kovin paljoa näkemistä. Vasemmalle puolelle tietä jäi yksi kymmenistä Pyhäjärvistä, mutta ei siinäkään ollut katsomista, kun valtatien ja järven välissä oleva rautatie estää näkymät.

Noin 50 kilometrin ajon jälkeen tulimme Losevoon eli Kiviniemeen, jossa Vuoksen eteläinen suuhaara ylitetään. Olimme kuvitelleet, että Vuoksi näyttäisi vähän siltä kuin Siperian isot joet, mutta kissan pissat, eihän se ole kuin sanotaan nyt vaikka Simojoki keskijuoksullaan. Pohjoinen haara oli vielä pienempi virtaamaltaan. Mutta silti Kiviniemi on kaunis paikka – ja nopeasti ohi ajettava, kun siinä pysähtyminen on vähän hankalaa.

Kilometri sillalta eteenpäin käännytään oikealle Viipuriin johtavalle tielle. Käynnissä oli Pietarin valtatien suurremontti, jossa se siirretään nykyiseltä sijaltaan lännemmäksi, niin ettei jatkossa tarvitse ajaa Raudun/Sosnovon tai pienempien kylien läpi. Viipurin tienhaara tulee muuttumaan remontin edetessä. Viipurin maantie on erikoinen: mäkiä ei juuri ole, ja metsät ja pusikot kasvavat aivan ajoradan vierestä alkaen. Liikennettä on vähän.

33 kilometrin jälkeen käännyimme oikealle Bariševoon eli Äyräpäähän johtavalle tielle. Antti Tuurin romaani Talvisota kertoo sotapäiväkirjoihin perustuen ja niiden kieltä jäljitellen eteläpohjalaisen Martti Hakalan sotaretken, joka huipentui taistelemiseen Äyräpäästä. Kirjasta saa esimaun vaikkapa tästä. Jostakin lienen lukenut, että kirkonkylästä ei ole paljon jäljellä, ja tämä mielikuva vahvistui. Tai ainakin se kylä on uudelleen rakennettu. Valtion tie oli mainio ajettava, mutta kun se sitten ennen entistä Äyräpäätä loppui, Vuoksen rantaan johtavasta tiestä ei paljoa voi puhua. Se oli sellainen höykytys, että automaattivaihteinen auto sai mennä tyhjäkäynnillä, kunhan jousitus oli nostettu ylempään asentoon. Kuopat olivat suuria, ja siksi auton keikutus oli tuntuvaa. Mutta pieni kirkko oli uusi ja sen kupolit kiiltelivät häikäisevästi auringonpaisteessa.

Lomakeskuksia eli 'sanatorioita' oli useampia kuin yksi, mutta jotenkin tsuhnan mielenlaatumme sai meidät ihmettelemään, että jos ne haluavat sinne asiakkaita, niin eikö ehkä tielle olisi tehtävä jotakin. Eikö jostakin löytyisi vaikkapa tiehöylä eli tiekarhu, jolla tien voisi pariin kertaan puskea tasaiseksi? Mutta voi olla kuten meillä, että tiekarhu on Karjalan kannaksellakin uhanalainen laji.

Kaksi- ja puolimetrisiksi kasvavat jättiukonputket ovat Äyräpään maatalouden päätuotesuunta. Suomessa julkinen valta ei niistä tykkää vaan kehottaa hävittämään ne. Tästäkin huomaamme, kuinka hankalaa joskus on löytää yksimielinen poliittinen näkemys Suomen ja Venäjän kesken.

Todettuamme, että tässä vaiheessa emme halua enempää keikutusta, palasimme samaa valtiontietä n:o A-126 pitkin takaisin päätielle. T-risteyksestä käännyimme oikealle kohti Viipuria ja jätimme vasemmalla noin 4 km:n päässä olevan Muolaan/Krasnoselskojen katsomatta.

Pian oltiinkin Viipurin liitymässä, jonka jälkeen kävimme katsomassa Viipurin eteläisen sisääntulotien oikealla puolella kumpareella olevaa vuoden 1918 konfliktin muistomerkkiä. Siinä oleva teksti – joka alkaa olla vaikealukuinen – kertoo, että valkosuomalaiset ja saksalaisokkupantit tappoivat täällä ison joukon työväen valtaa puolustaneita tovereita. Shame on 'em! 

Kerroin murulle ja kerron nyt teille muillekin, että omassa suvussani on pieni vivahde tätä konfliktia. Pohjoisessahan ei sisällissotaa käyty, joten siltä osin mitään repiviä rintamajakoja ei ole. Mutta äidinisä oli käynyt juuri ennen maailmansotaa tsaarinvallan määräämänä armeijan, ja sieltä Perämeren rannikkopitäjistä koottiin joukko tällaisia reserviläisiä, ja heidät määrättiin sisällissodan loppuviikkoina Viipuriin. Mitä heidät siellä määrättiin tekemään, siitä ei pappa koskaan kertonut, ei omille lapsilleenkaan. Minä olin hänen eläessään liian nuori keskustelemaan tällaisista asioista. Arvatenkin heistä muodostettiin teloituskomppanioita, jotka ampuivat hengiltä Viipuriin paenneita punaisia. Ilman oikeudenkäyntejä enimmäkseen.

Viipuria ajelimme ja kävelimme ristiin rastiin, kävimme Alvar Aallon suunnittelemassa kaupunginkirjastossa, pellavakaupassa pikku ostoksilla ja katsomassa arkkitehti Uno Ullbergin suunnittelemaa, v. 1930 valmistunutta kaupungin taidemuseota (nykyiseltä nimeltään se ei ole kaupunginmuseo vaan Ermitaž-Vyborg eli Eremitaašin paikallinen sivutoimipaikka). Suosittelemme jyrkästi Aallon ja Ullbergin luomuksiin tutustumista, kun käytte Viipurissa!

Loppumatka Viipurista rajalle (noin 50 km) ei juuri mainintoja ansaitse. Tankkaus Säkkijärvellä/Torfjanovkassa, ja aikava jonotus Venäjän tullissa. Suomen puolella ihmetytti suurimittainen moottoritien rakennustyömaa. Liikennettä ei ollut nimeksikään, ja valtavat kallionleikkaukset, penkkojen ja siltojen rakentamiset tuntuivat kyllä ylimitoitetuilta. Ehkäpä keskeinen syy on se, että ne liikenne-ennusteet, joihin tien suunnittelu perustuu, tehtiin niinä vuosina, kun Venäjälle menevät tuontiautot kuljetettiin Hangon sataman kautta maantiekuljetuksina perille ja kun matkailuliikenne oli vilkasta.

*  *  *

Suomen Kuvalehden numeron 27/2016 haastattelussa Turun yliopiston professori Kari Liuhto linjaa: ”Meidän pitäisi tietää paremmin, mitä tapahtuu lähialueilla, Karjalan tasavallassa, Pietarissa, Leningradin oblastissa, Muurmanskissa ja Kaliningradissa, joka on Venäjän sotilaallinen keskittymä lähipiirissä.
Tämä kevyt juttusarja näkyy tulleen juuri tähän tarpeeseen.

P.S. Nykyinen blogger päättää itse, millaisella ja minkä kokoiisella fontilla jutut kirjoitetaan. En näytä saavan sitä kuriin.