10.3.2009

Tsuhna on siisti, mutta vähän tyhmä


Olga Iljuha - Aleksei Tsamutali - Timo Vihavainen (toim.): Monikasvoinen Suomi.
Venäläisten mielikuvia Suomesta ja suomalaisista, Edita, 2009, 416 s.

On hyvin arvokasta, että vihdoin on koottu tuhti tietopaketti venäläisten
Suomi-kuvasta. Jo johdannossa todetaan niin venäläisten kuin suomalaistenkin
olevan hyvin tarkkoja siitä, mitä heistä kirjoitetaan ulkomailla. Suomalainen
laitos mainitsee nyt, että edellinen yhtä laaja esitys ilmestyi Valentin
Kiparskyn julkaisemana 1940-luvulla. Teos käsittää 15 artikkelia, joiden
aiheet ulottuvat muinaisista kronikoista lähelle meidän aikamme rakentamis- ja
muuta yhteistyötä. Autonomian ajan kuvaukset painottuvat etnografisiin
esityksiin, kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen. Poliittiselta puolelta
eritellään lähinnä Venäjän konservatiivien ja liberaalien eriäviä näkemyksiä
Suomesta 1800-1900-lukujen vaihteessa. Viime vuosisadalla käytyjä sotia ei voi
tietenkään jättää pois tarkastelusta, ja vihdoin päädytään Hruštšovin kauden
kautta Kostamus-projektiin pienoisyhteiskuntana.

Moni suomalainen saattaa ihmetellä venäläisten vanhaa tarinaa meistä noitina.
Tämä aiheutuu suomalaisten sulkeutuneisuudesta ja vähäpuheisuudesta, joka
vahvisti venäläisten luuloa naapuriensa yliluonnollisista kyvyistä: nämä
osasivat sen mukaan aiheuttaa myrskyjä, vetää auringon pilveen ja noitua
vihollisten aseet. Myöhemmin suomalaisiin on leimallisesti liitetty
työteliäisyys, uutteruus, rehellisyys ja päämäärätietoisuus. Suomalaisten
sanotaan epäilemättä rakastavan maataan todella, koska he pitävät sen erittäin
siistinä. Kun Gogol totesi kahta Venäjällä riittävän, huonoja teitä ja
tyhmyyttä, venäläiset kuvasivat jo ennen rautateiden aikaa vaikkapa muutamaa
suomalaista taloa yhdistävät sivutiet kunnoltaan mallikelpoisiksi. G.S. Petrov
esitti 1910 perustavan eron suomalaisten ja venäläisten suhtautumisesta työhön:
maaorja, härkä ja kurja kaakki tekevät hyvin haluttomasti työtä, kun taas
vapaata ja itsenäistä, elävää ja luovaa työtä tekevä suomalainen tekee sen
ilomielin ja nautiskellen.

Aleksei Tsamutali osoittaa havainnollisesti kahden kuuluisan pääministerin
eroavuuden suhteessa Suomeen. Sergei Witte piti Bobrikovin nimitystä Suomen
kenraalikuvernööriksi vahingollisena, koska nimitys oli omiaan nostattamaan
kapinaa tässä rauhallisessa ja sivistyneessä reunamaassa. Kun sitten vuosien
1905-07 muutokset olivat tapahtuneet ja yksikamarinen eduskunta perustettu
Suomeen, pääministeri Stolypin näki pahan juuren suomalaisessa separatismissa,
minkä vuoksi itsehallinto-oikeuksia oli hänen mielestään syytä rajoittaa.
Liberaalien ja konservatiivien suhtautumisen eroa kuvannut Marina Vituhnovskaja
toteaa konservatiivien kannattaneen rajoituksia aina Puriškevitsin Finis
Finlandiae -huutoon saakka, kun taas liberaalit pitivät Suomen lainsäädäntöä
esikuvallisena ja koko maata tavoiteltavana malliyhteiskuntana. Se oli heille
oma (naš) maa, jollaista arviota venäläisen on hyvin vaikea antaa mistä tahansa
rajantakaisesta asiasta.

Koska 1800-luvun suomalaiset hevosmiehet eivät ottaneet juomarahaa yli
määrättyjen ajomaksujen, venäläiset kuvasivat tätä osoituksena suomalaisten
rehellisyydestä. Kyseessä oli kuitenkin sakkojen pelko: Jos selvisi, että
ajomies oli ottanut liikaa maksua, hän joutui itse maksamaan sakot. Kysymys
oli siis enemmän lainkuuliaisuudesta kuin rehellisyydestä. Kuitenkin myös
Venäjän armeijassa palvelleista suomalaisista todettiin: Suomalainen ei koskaan
petä antamaansa valaa. Vuosisadanvaihdetta lähestyttäessä voimistuivat
sellaiset kannanotot, joiden mukaan Suomi eli ja rikastui Venäjän
kustannuksella, vaikka ei osallistunut mitenkään Venäjän rahallisiin menoihin.
Tämän kannan propagoimisessa kunnostautui 1880-luvulla erityisesti Moskovskije
vedomosti -lehti.
Monet suomalaiset ovat tutustuneet venäläiseen kulttuuriin juuri
klassikkoromaanien kautta. Meillä vähemmän tunnettua on, että Juhani Ahon,
Minna Canthin, Pietari Päivärinnan, Santeri Alkion ja Santeri Ivalon teoksia
käännettiin venäjäksi heti omana aikanaan, samoin ruotsiksi kirjoittaneita
kuten Runebergiä ja Topeliusta. Maksim Gorki sanoi: "Koko maakin (Suomi) on
kuin ikivanha satu, voimakas, kaunis ja hämmästyttävän omaperäinen."
Vallankumouksen jälkeen kulttuurisuhteet jäätyivät pitkäksi aikaa. Stalinin
vainojen takia myös suomenkieliset koulut Karjalassa ja Inkerinmaalla
suljettiin, mikä myös vähensi suomen kielen ymmärtämistä Venäjällä.

Ilja Solomeštš pitää 1889 julkaistua K. Ordinin teosta "Suomen valloitus"
kulminaatiopisteenä metropolin ja syrjäseudun välisistä suhteista. Sen mukaan
Suomi oli sekä sisäinen vaara (erottamaton osa imperiumia) että ulkoinen vaara
(sitä kautta voitaisiin hyökätä pääkaupunkiin Pietariin). Jälkimmäinen on
toistunut useita kertoja: esimerkiksi turvallisuuspoliisin eli OGPU:n 1929-30
kuvittelema yhteys, jonka mukaan Saksan, Ranskan ja Suomen tiedustelupalvelut
valmistelivat yhteistyössä hyökkäystä Neuvostoliittoon. Tämä käsitys on
kopioitunut useihin tutkimiini historian oppikirjoihin, jotka niin
neuvostoaikana kuin sen jälkeen väittävät Saksan tukeneen Suomea talvisodan
aikana. Asia oli juuri päinvastoin: Molotovin-Ribbentropin sopimuksen
lisäpöytäkirjan perusteella Saksa katseli juuri tyytyväisenä sivusta, kun
puna-armeija hyökkäsi säälimättä Suomen kimppuun. Saksa yritti myös estää
Italian avun Suomelle.

Ensimmäisen maailmansodan kuluessa suomalaisten suhtautuminen täällä olevaan
venäläiseen sotaväkeen muuttui vähitellen viileämmäksi. Venäjän ja Suomen
välisiä kysymyksiä ruodittiin Suomessa ilmestyneissä lehdissä. Turkulainen
Izvestija arvosteli Helsingin yliopiston kirjastovirkailijan, bolševikki
Vladimir Smirnovin pyrkimystä erottaa Suomi Venäjästä, kertoo Jelena
Dubrovskaja sotaväen Suomi-kuvaa selostavassa artikkelissaan. Irina Takala
valaisee Aunuksen kuvernementin venäläisten käsityksiä suomalaisista
1920-30-luvuilla. Niiden mukaan suomalainen on suunnilleen linnoittautunut
kotiinsa, epäystävällinen ja epäluuloinen ulkomaalaisia kohtaan, mutta
ystävystyttyään vihdoin siinä luja kuin kallio. Talot pidetään kiitettävässä
järjestyksessä ja siisteinä, kaupunkien kadut ovat tasaisia ja puhtaita.
Samaan aikaan kommunistiset lehdet kävivät propagandakampanjaa, joka perustui
Suomen punaisten häviöön 1918 ja heidän siitä asti jatkuneeseen sortamiseensa
samaan aikaan, kun Suomen "fasistihallitus" lähetti "rosvojoukkoja" Venäjän
Karjalaan.

Talvisodan aloittanut hyökkäys oli perusteltava mittavalla ja keskitetyllä
propagandalla, kertoo Jelena Senjavskaja. Suomalaiset saivat niskaansa
huomattavan määrän herjaavia nimityksiä: "sotakiihkoilijat, provokaattorit,
bandiitit, pellet, sotakoirat, kavaltajat, veriset narrit". Vaikka propaganda
meni monen kohdalla perille, suomalaisten vastarinta herätti suurta
kunnioitusta, Stalin luopui Terijoen hallituksesta ja varsinkin Leningradin
alueella selvästi havaitut kaatuneiden ja haavoittuneiden määrät saivat
neuvostokansalaiset ajattelemaan toisin kuin julkinen sana heitä kehotti. Toki
myös suomalaiset tajusivat taisteluissa, ettei heitä vastassa ollut mikään
avuton, rääsyihin pukeutunut sakki. Selviä virheitä on valitettavasti
livahtanut juuri tähän artikkeliin, kuten maininta vangiksi jääneen suomalaisen
kapteenin vaimosta, joka oli "lääkintäupseeri ja suojeluskuntalaisen Lotta
Svärd-järjestön jäsen". Suomalaisilla naisilla ei ollut sotilasarvoja toisen
maailmansodan aikaan. Samaten käki-myytti (kukuška) jatkaa elämäänsä. Sen
mukaan suomalaiset tarkka-ampujat kiipesivät puihin kuin käet ja ampuivat
sieltä. Kansallisuudeltaan suomalainen puna-armeijalainen T.M. Kattonen väitti
jopa, että vangiksi saatu "käki" kutsui vihollisiaan "moskaleiksi". Rintama on
kyllä väärä: "Moskali" on ukrainalainen venäläisen haukkumanimi.
Uskomattomin tarina kertoo "käestä", joka muka paljastui nuoreksi tytöksi, joka
oli punatukkainen ja "kalpea kuin kuolema". Vaikka Senjavskaja aivan oikein
toteaa suomalaisten historioitsijoiden kieltävän kategorisesti naisten
toiminnan tarkka-ampujina talvisodassa, hän jättää silti kysymysmerkkejä ilmaan.
Tässä auttaisi kunnollinen lähdekritiikki: veteraanien maininnat naisista
tarkka-ampujina ovat yhtä luotettavia kuin harvalukuisten vakoojien Stalinille
ennen talvisotaa toimittamat raportit, joiden mukaan Suomen työväestö nousisi
heti kapinaan omia herrojaan vastaan, kun puna-armeija ylittää rajan.
Tunnustuksen suomalaisen sotilaan rohkeudelle rintamamiehet sen sijaan antavat
kautta linjan. Kaatuneiden lukumäärät ovat kenraali Krivošejevin toimittamasta
kirjasta "Grif sekretnosti snjat", jota olen itsekin käyttänyt. Ja aivan
oikein tekijä toteaa, että neuvostojoukoista kaatui 126 000 sotilasta
(joidenkin arvioiden mukaan n. 200 000). Samoin suomalaisten ensin väitetty
kaatuneiden määrä (95 000) oli armotta liian suuri, oikea on 24 000.

Suomessa pitkään asuneen Dmitri Frolovin artikkeli suomalaisten sotavankien
vaikutuksesta venäläisten käsityksiin on selkeä ja asiallinen, eikä nojaa
mitenkään veteraanien tarkoitushakuisiin tarinoihin. NKVD:n raportit kertovat,
että turvallisuuspoliisin mielestä suomalaisten kohtelu oli leväperäistä ja
sitä piti ehdottomasti tiukentaa. Vangeille annettu lääkintähuolto oli
kuitenkin samantasoista kuin puna-armeijan haavoittuneilla. Merkittävä on
Frolovin huomio, jonka mukaan kokonaisia puna-armeijan yksiköitä siirtyi
varsinkin sodan alussa saksalaisten puolelle, mutta suomalaiset eivät edes
antautuneet neuvostojoukkojen vangeiksi ideologisista syistä.

A.I. Rupasov ja A.N. Tšistikov tarkastelevat Suomen kuvaa neuvostolehdistössä
Hruštšovin kaudella. Mittakaava oli sellainen, että Albaniastakin
kirjoitettiin Neuvostoliitossa enemmän kuin Suomesta. Artikkelit käsittelivät
lähinnä kauppa- ja kulttuurivaihtoa, mutta vaikkapa Suomen sisäpolitiikasta
kirjoitettiin äärimmäisen niukasti. Tieto oli fragmentaarista ja Suomen
poliittinen maisema jäi neuvostolukijalle epäselväksi. On mielenkiintoista,
että tämä on koko lailla pysynyt entisellään. Moskovassa 1998-2000 asuessani
näin televisiossa tasan kaksi suomalaista, Mika Häkkisen ja Tarja Halosen.
Niin no, Ville Haapasalon, mutta hän tietää kuuluisuutensa tarkimmin itse.
Nykyvenäläiset pitävät kaikkia tasa-arvokysymyksiä Suomessa ratkaistuina, koska
presidenttimme on nainen. Venäjällä patriarkaalisuuden murtumista on
odotettava vielä muutama sukupolvi.

Neuvostojärjestelmän sorruttua tuhannet ja taas tuhannet venäläiset ovat
voineet käydä Suomessa vakuuttumassa tämän maan oloista. Yli 40 000 venäläistä
asuu pysyvästi Suomessa, joten kyseessä on huomattava vähemmistö. Se
ansaitsisi Suomessa toimitetun venäjänkielisen TV-ohjelman, jotta ei olisi
riippuvainen pelkästään Venäjän lähetyksistä. Venäläisten kuva suomalaisista
on ajan myötä saanut huomattavasti lisää sävyjä, kuten oikein onkin. Helsingin
Sanomien otsikko 4.3. "Venäläisten Suomi-kuva ei muutu kirveelläkään" oli
jälleen kerran harhaanjohtava. Tämä saattoi johtua siitä, että toimittaja ei
luultavasti ollut lukenut kirjaa kokonaan, vaan ainoastaan haastatellut Timo
Vihavaista.
"Monikasvoinen Suomi" on varsin informatiivinen kirja. Kuitenkin lähes kaikki
artikkelit kuuluvat humanistiseen osastoon, eikä esimerkiksi
luonnontieteellisen tai kaupallisen vaihdon yhteydessä syntyneitä havaintoja
juuri esitellä. Kieli on yleensä huolellista, mutta muutamat "Emme ala tässä
erittelemään" -rektiovirheet pistävät silmään. (Niin niin, kai sen jo
kielitoimistokin hyväksyy, mutta minä en.) Teos palvelee hyvin suomalaisten
ainaista tiedonhalua, esimerkkinä norsu. Kun vaikkapa amerikkalainen miettii
norsun nähdessään, miten sen löisi rahoiksi, suomalainen pohtii: "Mitähän se
ajattelee minusta?"

14 kommenttia:

bunsen_lamp kirjoitti...

Mielenkiintoista, tämä naispuolisten tarkka-ampujien myytti. Mikähän sen taustalla mahtaa olla? Tsetsenian ensimmäisen sodan ajoista muistetaan ns.valkoiset sukkahousut, eli "baltialaiset" naispuoliset tarkka-ampujat, joista kirjoitettiin silloin paljonkin venäläisissä lehdissä. Yhtään varmaksi todistettua tapausta ei sentään.

Anonyymi kirjoitti...

Oletan että nämä kaksi sitkeästi elävää myyttiä, kukushka-myytti ja naispuoliset tarkk´ampujat-myytti liittyy psykologiasta tuttuun käsitteeleen projektio. Projektiossa itsessä ahdistavana tai ei-hyväksyttynä koettu tiedostamaton impulssi tai piirre heijastetaan toiseen ihmiseen tai organisaation. Tässä tapauksessa naapurimaahan ja sen armeijaan. Suomen armeijassa ei (juurikaan) ollut käkiä eikä naistappajia, mutta puna-armeijassa sen sijaan tunnetusti oli sekä naispuolisia tarkk´ampujia ja -ampujaryhmiä (minulla on hyviä kuvia heistä, oikein reippaita naisia hurmaavine hiuskiehkuroineen jotka tulvivat päähineiden alta) sekä tuollaisia puusta-ampujia. Jokunen satunainen puuhun kavunnut ja sieltä tulittanut toki oli meidänkin puolellamme, niistä on kerrottu veteraanimuisteloissa ja tiedetään yksiköiden sotapäiväkirjoista, mutta muutoin siis ilmiönä ei yleisesti sovellettu.
Veikko-setä

Anonyymi kirjoitti...

Suomalainen, saksalainen ja ranskalainen tallustelivat Afrikassa ja näkivät virtahepoja. Ranskalainen ajatteli: Millainenkohan rakkauselämä noilla otuksilla on? Saksalainen ajatteli: Mitenköhän noita eläimiä voisi hyödyntää sodankäynnissä? Suomalainen ajatteli: Mitähän nuo virtahevot oikein ajattelevat minusta…?

Thomas Makinen kirjoitti...

Natshi-nuoret ovat tulossa Suomeen 23.3. klo 15 Sanomatalolle ja 17 Viron suurlähetystön eteen protestoimaan tshunien levittämää historiaa vääristelevää venäläisvastaista fasisti-propagandaa vastaan. Slava roSSija, vai miten se nyt oli.

Anonyymi kirjoitti...

Putin Jugend in Helsinki:
http://www.finrosforum.fi/?p=2026

Anonyymi kirjoitti...

Mielenosoitus? Täysin sopimatonta!!

Anonyymi kirjoitti...

Niin, nyky-Venäjällä ainoastaan nämä viralliset järjestöt, kuten nashistit saavat osoittaa mieltä, muita yrittäjiä poliisi pamputtaa.

Anonyymi kirjoitti...

Toivottavasti tavallisia venäläisiä syrjivä ja polkeva Putin-Nashi regiimi kaatuu ja liberaalit voimat voittavat. Venäjästä kasvaisi silloin vihdoin demokraattinen suurvalta ja hyvinvointivaltio. Tavallinenkin kansa pääsisi silloin ajelemaan yhä hienommilla autoilla ja venäläiset voisivat ostaa vieläkin enemmän mökkejä Suomesta.

Anonyymi kirjoitti...

Jos Putinin rezhiimi kaatuisi ja vaihtuisi demokratiaan, tavallisella venäläisellä olisi edes mahdollisuus inhimilliseen tulevaisuuteen.

Anonyymi kirjoitti...

Aivan totta. Suunnattomista luonnonrikkauksista saatu hyvinvointi jaettaisiin vihdoin koko kansan kesken (eikä vain kramlin sisäpiiriläisille) ja venäläisistä tulisi vihdoin rikkaita ja hyvinvoivia. Olisi taas yksi hyvä syy olla kateellinen naapurille :)

Anonyymi kirjoitti...

Kateellinen? Minkä ihmeen takia?

Anonyymi kirjoitti...

Putin on Kiinan värväämä agentti ja hänen tehtävänään on auttaa Kiinaa nousemaan maailman johtoon.

Setsuan

Mitjai kirjoitti...

tshuhna-pojat katsokoot oman maansa kohti. Me venäläiset päätämme itse miten käytämme omat luonnonrikkaukset ilman teidän neuvoja. Meidän maassamme joka tapauksessa ei ammuta kouluissa joka vuosi..

Anonyymi kirjoitti...

Toisaalta tshuhnavanhusten hoitokodit eivät syty palamaan kerran kuussa.
/Ördög