Puolustusministeriö toimittaa

Mil.ru syyskuussa 2009: (Helsingin Sanomat 11.12.2009)
Vapaa käännökseni, johon olen kursiivilla merkinnyt kommentit.
Suomen irtautuminen toisesta maailmansodasta syyskuussa 1944

Tarkalleen 19. päivänä syyskuuta tulee kuluneeksi 65 vuotta välirauhan allekirjoittamisesta Suomen kanssa. Muistutamme, että tämä välirauha oli tulos Suomen kärsimästä tappiosta sodassa, jota se kävi Neuvostoliittoa vastaan yhtenä Saksan satelliiteista. Tietenkin mainittu näkökohta, joka on Venäjällä virallinen ja yleisesti hyväksytty, ei toimi sellaisena Suomessa. Eikä edes itsessään. Jostain syystä monet haluavat esittää Suomen osallistumisen toiseen maailmansotaan yhtenä Hitlerin vastaisen koalition maana, ja rajoittaa toisen maailmansodan sotatoimet syyskuun 1944 ja huhtikuun 1945 väliin, siis sotatoimiin fasistisen Saksan joukkoja vastaan. On jopa olemassa vastaava termi ”Lapin sota”. Kaikki muu, siis Suomen armeijan sotatoimet yhdessä (saksalaisen) armeijaryhmä ”Pohjoisen” kanssa Karjalan rintamalla, katsotaan jatkosodaksi, siis vapautussodaksi ja absoluuttisesti oikeudenmukaiseksi. Yritetäänpä tarkastella juuri tätä historiallista episodia.

”Toisen maailmansodan historiallinen muisto ja Suomen osallistuminen siihen…”
Tässä on luonteenomaista, että vuosien 1939-40 sekä 1941-44 tapahtumat olivat vähä-merkityksisiä suuren sotanäyttämön kannalta. Kuitenkin Suomessa annetaan niille ratkaiseva paino ei vain tämän pienen, pohjoisen maan kansallisen historian vaan koko länsimaisen sivistyksen ja demokratian puolustamisen osalta. Asian halutaan näyttävän siltä, että Hitlerin Saksan rinnalla taistellut ja sodan hävinnyt valtio olisikin tosiasiassa voittaja ja ”Euroopan pelastaja bolševismilta”.

Artikkeli palauttaa jälleen mieleen presidentti Tarja Halosen vierailun Ranskan kansainvälisten suhteiden instituutissa vuonna 2005, jolloin hän muistutti Suomen erillissodan luonteesta Neuvostoliittoa vastaan. Tällöin suomalaiset onnistuivat säilyttämään itsenäisyytensä ja jatkamaan demokratian rakentamista. Venäjän ulkoministeriö MID kommentoi tuolloinkin toteamalla Suomen taistelleen Hitlerin Saksan puolella ja kantavan näin osan vastuusta tuosta sodasta.
Artikkeli jättää mainitsematta, että pääministeri Paavo Lipposen samansisältöinen puhe ei kirvoittanut Venäjällä mitään kommenttia.

Venäjän puolustusministeriön mielestä suomalaiset kohtelivat venäläisiä sotavankeja ”epäinhimillisesti”. (Tästä on olemassa aivan toisenlaista tutkimustietoa). Sen sijaan Itä-Karjalan keskitysleirit suomalaisten miehitysalueilla eivät täyttäneet kaikkia inhimillisiä vaatimuksia. En ole kuitenkaan kenenkään suomalaisen historioitsijan nähnyt väittävän niitä ”sanatorioiksi”, kuten tämä venäläinen artikkeli antaa ymmärtää tapahtuneen.

Vetoamalla Mannerheimin päiväkäskyyn 27.6.1941 artikkeli pitää Suomea jatkosodan aloittajana yhdessä Saksan hyökkäyksen kanssa. Tässähän Mannerheim toteaa Neuvostoliiton viholliseksi, eikä mainitse uskoneensa välirauhan pysyvyyteen missään vaiheessa. Neuvostoliiton päämääränä oli Mannerheimin mukaan asujamistomme, uskomme ja isänmaamme hävittäminen. Mannerheim viittasi suureen Suomeen, Karjalan ja koko muun Suomen uuteen auringonnousuun. Miekantuppipäiväkäsky tästä tosin on jäänyt pois – sekä se, että punapommittajat olivat pommittaneet kymmeniä Suomen taajamia jo ennen tätä, aivan kuten talvisodan alku tapahtui.
Kannaksella suomalaiset pysähtyivät vanhalle rajalle. Mannerheimin muistelmien perusteella artikkeli lausuu Suomen hallituksen olleen tuolla hetkellä erimielinen rajojen muuttamisesta ja erityisesti sosiaalidemokraattien vastustaneen sitä.
Leningradin turvallisuuden varmistaminen johti artikkelin mukaan talvisotaan. Vanhan rajan siirtäminen olisi tuolloin vähentänyt Neuvostoliittoon kohdistuvaa uhkaa. Kuitenkin tapahtui sittemmin paljon muuta, mitä kukaan ei itse asiassa halunnut.

Sotatapahtumista artikkeli käy läpi kenraali Talvelan johdolla tapahtuneen hyökkäyksen Syvärille, Petroskoin valtauksen 1.10. sekä Vienanmeren-Baltian kanavan valtauksen joulukuun 1941 alussa. Tämä alue ei ollut koskaan kuulunut Suomeen, vaikka sen asukkaista merkittävä osa olikin suomalais-ugrilaisia. Miehitetylle alueelle pystytettiin ”terrorihallinto”, joka sorti suomenkieltä hallitsematonta väestöä. Samoin muistutetaan suomalaisten joukkojen piirittäneen pohjoispuolelta Leningradia saksalaisten apuna ja presidentti Rytin maininneen Saksan edustajalle Nevan sopivan luonnolliseksi Suomen rajaksi.

Vuoden 1944 lyhyessä kronikassa artikkeli toteaa Leningradin saarron murtuneen tammikuussa, Helsinkiä pommitetun helmikuussa kolmasti (tosin vain 5% pommeista putosi kaupunkiin loistavan hämäyksen vuoksi). Neuvostoversio väittää toisin: sen mukaan pommitusten tarkoituksena oli vain voimanosoitus (!). Muistettakoon tässä punaisten ilmavoimien kenraali, joka ajatti itseään syksyllä 1944 Eduskunnasta valtioneuvostoon, Suomen pankkiin ja presidentinlinnaan suomalaisen everstin johdolla. Kierroksen päätteeksi hän repäisi rinnastaan mitalin ja sanoi: ”Tämä kuuluu teille. En ansaitse sitä.” Mitalissa luki: ”Helsingin tuhoamisesta.” On aivan varmaa, että Aviatsija Dalnego Deistvija (Kaukotoiminnan lentoyksikkö) ei ollut liikkeellä pelkän näytön vuoksi.

Maaliskuussa presidentti Roosevelt pyrki irrottamaan Suomen sodasta. Epäonnistuneet neuvottelut johtivat suurhyökkäykseen ja Viipurin menettämiseen 20.6. Neuvostoliiton Tukholman-lähettilään kautta saatiin neuvottelut käyntiin, mikä johti sittemmin Saksan-suhteiden katkaisemiseen ja aselepoon 4.9. Puna-armeija tosin lakkasi ampumasta vasta seuraavana päivänä.

Mannerheim muistutti vielä syyskuussa 1944 Hitleriä siitä, että suomalaisten oli yksinker-taisesti mahdotonta jatkaa sotaa suurvaltaa eli Neuvostoliittoa vastaan. Suomalaisia on niin vähän, ettei kansa kestä enempää verenvuodatusta. Kuten USA:n kongressin kirjas-tossa voidaan todeta, Suomen onnistui säilyttää itsenäisyytensä. Samoin Neuvostoliiton intressissä oli, että Suomen itsenäisyyttä ei hävitetä. Sodan jälkeen Suomen oli rakennettava aivan toisenlaiset suhteet Neuvostoliittoon. Nykyisin monet näyttävät kuitenkin ajatteleva, että uusi Venäjä ei ole Neuvostoliitto. Tämä on varsin vaarallinen päätelmä. Venäjä on aina Venäjä, mikä sen nimi sitten onkaan.


En pidä artikkelia kovin kovasanaisena enkä uutta historiaa luovana. Professori Juri Kilin Petroskoista ja muutamat muut ovat kirjoittaneet paljon pätevämpää tekstiä. Onhan meillä vaivamme Suomenkin puolella, kuten dosentti, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin Jim Beam –viskin: häneltä saa säännöllisesti tilaamatta neuvostonäkemyksen useastakin kysymyksestä.