Ohjeita historianopettajalle

Lähetin seuraavan Agricola-listalle. Tulkoonpa tiedoksi tännekin.


Filippov, A.V.(toim.)(2008): Istorija Rossii 1945–2008 gg. Kniga dlja utšitelja.
Venäjän historia 1945–2008. Opettajan kirja

Tuoreen Venäjän historian toimitus työskenteli opetusministerinä vaikuttaneen Filippovin johdolla. Tämän vuoksi federaation johdon voi katsoa suoraan vaikuttaneen sen tekstiin. En ole saanut käsiini edellistä painosta vuodelta 2006, mutta sen Venäjällä ilmestynyttä kritiikkiä kyllä:
Moskovan valtiollisen pedagogisen instituutin tutkijat E.S. Galkina ja J.V. Kolinenko ovat arvioineet uusia historianoppikirjoja ja opettajanohjeita vuoden 2007 lopulla. He asettavat perustavan kysymyksen: Onko historia tiedettä vai kansallis-valtiollinen myytti, insinööri-instrumentti, jolla vaikutetaan nousevaan polveen? Erityisen jyrkästi tekijät arvostelevat A.V. Filippovin opettajanopasta ”Noveišaja istorija Rossii 1945–2006 gg.” Ennen muuta he kysyvät, miten tämä teos voi toimia oppaana opettajille, kun siinä ei ole minkäänlaista metodista käsitteistöä. Arvostelu muuttuu mielenkiintoiseksi, kun muistaa, että presidentti Putin suositteli juuri Filippovin kirjaa puhuessaan historianopettajille Novo-Ogarjovossa kesäkuussa 2007. Venäjän ulkopuolella voidaan helposti yleistää tilanne sellaiseksi, että Kremlin johdolla olisi jälleen tukahdutettu kaikki keskustelu kansallisesta historiasta. Tällainen johtopäätös on kuitenkin täysin liioiteltu jo historianopettajien ammattilehden materiaalin perusteella. Gazeta.ru –verkkolehden kolumnisti Natalia Gevorkjan oli sitä mieltä, että juuri tämän opettajan oppaan avulla yritetään uudelleen turmella lasten sielut.

Kriitikoiden mielestä Filippov ei ole nähnyt aiemmassa kirjassaan minkäänlaista pysähty-neisyyttä Brežnevin kaudella, päinvastoin huomattavaa taloudellista kasvua. Lehtiartikkelin tekijät eivät ole löytäneet tekstistä minkäänlaista objektiivisuutta tai pohjaa keskustelulle. Heidän mielestään se sisältää hyvin primitiivisiä jaotteluja, kuten: Stalin – hyvä, Hruštšov – huono, länsi – huono, Neuvostoliitto – hyvä. Lähdin tätä taustaa vasten tarkastelemaan Filippovin kirjan uutta versiota.

Oppaan teksti on ladottu selkeästi siltä osin, että kirjaimet erottaa toisistaan. Neuvostoai-kana ne olivat niin peräkkäin, että ulkomaalaisen oli vaikea lukea. Muutoin tätäkään urakkaa ei ole pyritty helpottamaan selkeyttämällä kappalejakoa tai kuvittamalla, vaan teksti kulkee yhtenä pötkönä, lyijyerämaana. Jo alku panee haukkomaan henkeä: ”Neuvostoliitto ei ollut demokratia, mutta se oli koko maailman miljoonille ihmisille paremman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan esimerkki.” Kirjaan ei ole kuitenkaan painettu laulua: ”Missä maassa viljakin kasvaa kaikkein nopeimmin? NEUVOSTOLIITOSSA!” Ehkä Hermannin sosialististen nuorten kannattaisi lähettää joku veteraanijäsenistään kirjantekijöiden avuksi. Tosin tekijät tunnustavat sodanjälkeisen talouspulan ja sen, että kylmän sodan oloissa ja Stalinin johdolla ei voinut olla puhetta demokraattisesta rakentamisesta. Sorto ja painostus olivat vallanpitäjien tärkeimpiä välineitä. Myös kyyditykset Siperiaan kerrotaan samoin kuin se, että valtakunnan läntisiin osiin siirrettiin näiden tilalle yli kaksi miljoonaa ihmistä. Stalinin loppuaikojen vainot, kuten ”kosmopolitismin” vastustaminen, Leningradin puoluejohdon likvidoiminen ja juutalaisten lääkärien juttu tuodaan myös selvästi esiin.

Miehitettyjen maiden kuten Puolan, Unkarin, Tšekkoslovakian ja Bulgarian nimet on aivan oikein sijoitettu sitaattiotsikon ”Kansandemokratiat” alle. Paikallisten kommunistipuolueiden kerrotaan pitäneen johtoa, toisinaan ”kansanrintamien” kärjessä. Sen sijaan vaikuttaa kummalliselta, että niiden maiden, joiden sanotaan olleen suuntautuneita muuhun kuin sosialismin rakentamiseen (esimerkiksi Suomi), väitetään kuitenkin liittyneen SEV:n työhön 1960–70-luvuilla. Tämä on vähintään riittämätön selitys. Suurvallan asemaa ihailee toteamus, jonka mukaan Stalinin imperiumi oli alueellisesti kaikkia menneisyyden euraasialaisia suurvaltoja laajempi, mukaan luettuna Tšingis-kaanin valtakunta. Toki myös muistutetaan A. Antonova-Ovsejenkon lauseesta, jonka mukaan Stalin oli verinen tyranni. Sitten taas kehutaan teollistamista muistamatta lainkaan Šumilovin todistusta siitä, että lukuun ottamatta muutamia sota- ja avaruusteollisuuden tuotteita neuvostotekniikka jäi sotaa edeltävälle tasolle. Kummalliselta vaikuttaa myös Neuvostoliiton koulujärjestelmän sumeilematon ja perusteeton arviointi maailman parhaaksi. Työttömyys hävisi kyllä, mutta mikä oli työn tuottavuus? Sitä eivät mitkään mittarit kerro.

Novotšerkasskin leipämellakka 1962, jota ei neuvostoaikana tunnustettu, on saanut oman lukunsa kirjaan. 112 henkilöä ammuttiin ja heidän perheensä kyydittiin Siperiaan. Lisäksi vielä 9 sai kuolemantuomion jälkeenpäin. Sen sijaan ulkopoliittisten tapahtumien kohdalla tekijöiden tarkkuus on pettänyt pahemman kerran heidän kertoessaan 50-luvusta. Suora lainaus: ”Jos venäläiset olivat salakavalia ja kunnioittivat pelkästään voimaa, miksi he sitten omasta vapaasta tahdostaan sallivat Itävallan puolueettomuuden, lähtivät Romaniasta sekä palauttivat Suomelle Hangon ja Kiinalle Port Arthurin?” Hanko oli neuvostotukikohtana välirauhan ajan ja osan jatkosotaa. Sen sijaan syksyn 1955 neuvotteluissa Suomelle palautettiin Porkkala, joka oli vuokrattu jatkosodan päätyttyä 1944. Ei silti, kehuihan Gorbatšov 1987 vieraillessaan Tallinnassa kahdesti ”Neuvosto-Viron kaunista pääkaupunkia, Riikaa”.

Neuvostoliitto ei kertonut oppikirjoissaan siitä, että Boris Pasternak ei saanut mennä ha-kemaan Nobeliaan romaanistaan ”Tohtori Živago”, ja hänet erotettiin kirjailijaliitosta. Tuolloinen puoluejohtaja Hruštšov ei kirjaa lukenut, eikä Filippovin mukaan moni muukaan niistä, jotka kutsuivat itseään ”mielensä pahoittaneiksi lukijoiksi”. Maatalouden osalta kerrotaan Hruštšovin maissikampanjasta, jonka mukaan tämä kasvi kasvaisi napapiirilläkin. Sen sijaan ääretöntä hallaa maataloudelle ja ympäristölle aiheuttanut Trofim Lysenko, jonka johdolla pantiin leiriin ja teloitettiin tuhansia ansioituneita tiedemiehiä, jää täysin tuntemattomaksi.

Kritiikistä onkeensa ottanut Filippov mainitsee pysähtyneisyyden nyt laajasti omana luku-naan ja kertoo myös gerontokratiasta, keskuskomitean vanhuudesta. Tekijä muistuttaa lyhytaikaisen johtajan, Juri Andropovin lauseesta: ”Emme tunne yhteiskuntaa, jossa elämme.” Tässäpä olisi oppia muutamille seuraajillekin. Unkarin ja Tšekkoslovakian miehitykset tunnustetaan liberalisoinnin lopettamiseksi, ja Helsingin ETY-kokousta kehutaan laajasti. Erityisesti teksti mainitsee ihmisoikeudet ja perusvapaudet, joista Neuvostoliitto ei todellisuudessa koskaan aikonutkaan pitää kiinni. Tämä oli yksi alkusoitto sosialistisen järjestelmän rapautumisen sinfoniassa.

Perestroikan, romahduksen, oligarkkien, ruplan kriisin ja Tšetšenian sotien kautta kirja etenee nykypäivään. Vaikka se tunnustaa ensimmäistä kertaa EU:n itsenäiseksi toimijaksi, se edelleen runttaa NATOn toiminnan Kosovon kriisissä, eikä näe mitään väärää Serbian johtajan Milosevicin toimeksiannosta tehdyssä Srebrenican joukkomurhassa. ”Venäjän eliitti näki NATOn toiminnan suorana uhkana Venäjän kansallisille intresseille.” Heti perään kirja kuitenkin kertoo NATOn huomattavasta laajenemisesta itään, koska siihen liittyivät halukkaasti kaikki entiset ”kansandemokratiat”. Lopuksi kirja kertoo 50 sivua (!) ”suvereenista demokratiasta” onnistumatta vakuuttamaan ulkomaalaista lukijaansa maan demokraattisuudesta, mutta sellainen on venäläisten oma halu.