Näin naapurissa

Näin naapurissa – monikulttuurisia keskusteluja yksityistaksissa

On myöhäinen syksy. Matka oli sujunut junalla verkkaisesti nytkytellen vieraan maan puolelle, mutta vähän rajan jälkeen, rajavartioston asemalla juna pysähtyy ja jää niille sijoilleen. Vastaantuleva juna oli veturirikon takia jämähtänyt radalle, ja kun käytössä on vain yksi raide, meidän junankin piti odottaa. Kun odotusta oli jatkunut puoli tuntia ja todellisuus alkoi valjeta matkustajille, junanvaunussa virisi jutustelu ja sosiaalinen kanssakäyminen. Vaunusta tuli sosiaalinen yhteisö, jossa olisi ollut sosiologille tutkimista. Tällä kertaa vain ei ollut sosiologia saatavilla.

Useimmat yksin matkustavat naiset osoittautuivat venäläisiksi ja miehet suomalaisiksi. Miehillä on mukanaan laptop, paitsi minulla. Naiset lukevat, paitsi yksi nuori, ilmeisesti opiskelija, joka kaivaa repusta laptopin. Takanani istuu suomalaisvenäläinen pariskunta: juoppo suomalaismies, joka puhuu liian paljon ja liian hölmöjä, ja nainen huokailee ja toruu. Yhteistä kieltä heillä tuntuu olevan vähän. Nainen on ihan tavallisen näköinen, ei mikään kaunottareksi meikattu, mies näyttää työkuntoiselta ja asialliselta, mutta silti juopolta. Minun käy naista sääliksi. Haluaisin laittaa korvani rullalle ja pistää ne taskuun, mutten voi.

Seisokki jatkuu. Ravintolavaunu, joka ”suljetaan Vainikkalaan saavuttaessa ja avataan taas junan lähdettyä Viipurista”, avataan nyt poikkeuksellisesti uudestaan, ja puolet porukasta valuu sinne. Junan seisokki venähtää useamman tunnin mittaiseksi. Henkilökunta alkaa koota listaa siitä, kuka on menossa minnekin, ketä ollaan vastassa ja kenelle tarvitaan kyytejä, kun määränpääkaupungissa metro ja linja-autot ovat jo lopettaneet kulkemisen. Niiden, kenellä on lippuja jatkoyhteyksiin, kehotetaan ilmoittautumaan junan päällikölle vaunussa n:o 3.

Pääteasemalle suureen kaupunkiin tullaan yöllä varttia vaille kaksi. Kadulla seisoo yksi linja-auto ja noin 30 taksia. Linja-autoon kerääntyy porukkaa, enimmäkseen keski-ikäisiä ja vanhahkoja pulleita naisia, jotka huutavat, vaativat ja kaakattavat niin, että meinaa sivullista naurattaa. Kuljettaja ei tiedä, mihin ajetaan. Odotetaan junan päällikköä. Viimein, kun suurin osa matkustajista oli lähtenyt takseilla pois, päällikkö tuli ja sanoi, että ajetaan sinne minne on menijöitä. Ja minnekäs on? Metro Lomonosovskajalle vaativat keski-ikäiset ja vanhahkot pulleat naiset. Vasilinsaarelle vaativat toiset. Päällikkö siihen, että ei ihan ympäri kaupunkia voida ajaa, mennään vain yhteen paikkaan. Vasilinsaari ja Lomonosovskaja ovat vastakkaisilla laidoilla kaupunkia. Kaakatus kovenee. En nouse kyytiin enkä jää seuraamaan määränpään valintaa, vaan lähden neuvottelemaan yksityistaksien kanssa kyydistä.

Heti löytyy yksityinen eli tšastnoje-taksi, tällä kertaa azeripojan ajama peruslada, venäjäksi копейка. Tällaiset taksithan löytää, kun seisoo jalkakäytävällä ja ojentaa käden suorana sopivasti alaviistoon asentoon ajoradalle päin. Taksaksi sovitaan 250 ruplaa ja lähdetään liikkeelle. Mutta silta onkin jo pystyssä.

Se on muuten aina vähän hätkähdyttävä näky, vaikka sen näkisi monta kertaa. Osittain siksi, että tietää, että toiselle puolelle pitäisi päästä. Osittain siksi, että se on niin massiivinen, hämärästi erottuva seinä, joka peittää vastarannan näkyvistä.

Kuski soittelee kavereilleen ja kyselee oudolla kielellä siltojen aukioloajoista, mutta kukaan ei tunnu tietävän. Minäkään en muista, kun en ole vuosiin niitä tarvinnut. Kuski luopuu kyytisuunnitelmasta ja jättää minut samaan paikkaan, josta olin kyytiin noussut. Ei hätää: kohta pysähtyy toinen lada mallia VAZ-2105 eli ”viis yli yheksän”, jonka ajaja osoittautuu tadžikkipojaksi.

– Mihin pitäisi?
– Nevskille. Vaikka Kazanin kirkon luokse.
– Laadna, tiedän.
– Paljonko kyyti maksaa?

Aloitan kahdesta sadasta, hän viidestäsadasta. Päädymme neljäänsataan, kun pitää kiertää niin kaukaa siltojen takia. Lähdetään liikkeelle. Leninin patsas on näköjään poissa aseman edustalta Komsomol-aukiolta. Siltähän oli persaus räjäytetty viime kevättalvella.

– Mistäpä te?
– Finljandijasta, tulin juuri junalla, joka oli kolme tuntia myöhässä. Veturi rikki, aikataulut sekaisin. Liian monta asiaa olen tainnut mahduttaa yhteen lauseeseen.

Kuskin venäjäntaito ei ole tyydyttävä, jos kohta ei matkustajallakaan aivan kiitettävä.

– Niin mikä se teidän maanne oli, Ranskako?
– Ei kun Suomi. Finljandija. Pääkaupunki Helsinki.
– Missä se on? Tiedän Ranskan ja Englannin. Frantsija, Anglija.
– Suomi on lähempänä, ihan tässä naapurissa. Seitsemän tuntia junalla.

Ajetaan Nevan rantakatua vastavirtaan Ohtan tienoilla.

– Tunnetteko tämän tien? Oletteko koskaan ollut tällä suunnalla?
– Tunnen, monta kertaa olen täällä ollut.
– Onko kaunista täällä vai onko kauniimpaa teidän maassa?
– Täällä on kauniimpaa.
– Todellako? Onhan teilläkin varmasti kaunista?
– On, mutta kaupungit ovat modernimpia. Meillä luonto on kauniimpaa: on paljon järviä ja metsiä.

Rautahäkkyrältä näyttävä Ison-Ohtan silta toimii, mutta kuski ajaa rantakatua pitkin eteenpäin. Miliisi pysäyttää maasturin, joka juuri ohitti meidät reippaalla ylinopeudella, mutta heti tämän pysähdyttyä viittaakin, että antaa mennä. Maasturi kiihdyttää matkoihinsa ja ohittaa meidät uudestaan. Ilmeisesti miliisin rahkeet eivät riittäneet maasturin kuskin tai omistajan varpaille astumiseen. Me nousemme Nevan ylittävälle sillalle.

– Meillä joskus jätetään pysäyttämättä, mitenkäs teillä?
– En tiedä. Varmasti meilläkin toisinaan päästetään menemään.
– Valvotaanko teillä näin tien päällä liikennettä?
– Kyllä valvotaan, mutta nopeuksia valvovat nykyään automaattisilla kameroilla. Tälläkin viikolla on jokin valvontakampanja meneillään.

Tullaan Aleksanteri Nevskin aukiolle, ja edessä avautuu Nevan valtakadun vanha osa.

– Niin mihin mennään?
– Sadovajalleko?
– Missä se on?
– Gostinyi Dvorin luota vasemmalle.
– En tiedä sitä. Kazanin kirkon tiedän.
– Hyvä on, mennään sitten sinne.
– Onko paljon musulmaaneja teillä?
– Hyvin vähän.
– Meillä paljon. On moskeijoitakin joka paikassa, tiuhaan. Minun, minun kotimaassani paljon on moskeijoita. Mutta teillä vähemmän musulmaaneja teidän kansan joukossa?
– Meidän muslimit Suomessa ovat enimmäkseen somaleja ja Lähi-idästä tulleita.

Ei mene perille. Uskontomaantietoa ei ole ollut hänellä koulun opetusohjelmassa.

– Afrikka, Somalia. Lähi-itä: Turkki, Iran, Syyria, tiedättekö?
– Mutta entä oma kansanne? Onko musulmaaneja?
– Hyvin vähän.
– Onko teillä moskeijoita?
– Ihan muutama on, mutta pieniä.
– Niin, kun on vähän musulmaanejakin?
– Juuri niin.

Kapina-aukiolla liikenne puuroutuu pikkutunneillakin. Pienellä jonotuksella siitä päästään kuitenkin liikkeelle. Huomaan, että Stockmannin tavaratalosta on maan päällä jo kolmas kerros rakenteilla. Yksi meidän maisterikoulusta valmistunut on siellä projekti-insinöörinä.

Kuski väistää takaa tulevia laitakaistalle, mikä onkin viisasta. Meitä ohittavat autot ovat yläluokan autoja, sekä isoja tummaikkunaisia ökymaastureita että tavallisia pehmeästi lelluvia upporikkaan väen sedaneja. Niiden kanssa ei kannata yrittää leikkiä tasa-arvoa. Lada ja Lexus ajavat eri sarjoissa. Lada, Lexus ja Lincoln SUV.

– Onkos teillä tämmöisiä autoja siellä? – kysyy kuljettaja ja taputtaa Ladan kojelautaa.
– On, mutta vähän enää jäljellä.
– Vähänkö on? Ihan yksin kappalein?
– Aivan yksin kappalein niitä voi nähdä.
– Varmaan maalla on enemmän, muttei enää kaupungeissa?
– Joo, maalla voi olla enemmän, ja harrastajilla kaupungeissa. Mutta on meillä Samaroita vielä liikenteessä melko paljon.

Ei mene jakeluun. Huomaan käyttäneeni länsimaista nimikettä.

– Devjatkaa näkyy vielä meidän teillämme, ysi-ladaa, tiedättekö? Samaraa?
– Ehm.

Kuskin autotuntemus näyttää olevan vielä rajallisempi kuin minulla, ja iäisyysasiat ovat muutenkin enemmän pinnalla. Ehkä hän on sitä halpatyövoimaa, joka Pietarissa työskentelee isojen rakennusten työmailla nostamassa niitä harjakorkeuteen ja viimeistelemässä sen jälkeen käyttökuntoon. Siksi vaatimaton autokin on ylpeilyn aihe.

– Mikä teillä sitten on uskontona, kun ei muslimeita ole paljon? Kristinuskoko?
– Da, kristinusko meillä on vallalla.
– No sehän on aivan kuten täälläkin!
– Ei, meidän kristinusko on erilaista.
– Eikö ole niin kuin täällä, hristianstvo?
– Ei, meillä kirkot ovat erinäköisiä.
– Teillä Rooman on paavin kirkko?
– Ei ole. Meillä on protestanttinen kirkko.

Ei kuljettajalla sytytä. Mitähän protestia mahtanee miettiä? Selitän lisää.

– On läntinen kirkko. Niitä on kaksi aivan erilaista, tämä oikeauskoinen pravoslavie ja länsimainen. Meillä on läntinen.

Päättelen, että on paras olla edes mainitsematta, että meilläkin on kyllä protestanttisen ns. evankelis-luterilaisen kirkon ohella ortodoksinen kirkko, joka on melkein samanlainen kuin täällä, paitsi että se on Konstantinopolin patriarkaatin alainen.

– Mutta onko teillä kristinuskoa? Hristianstvo?
– On meillä, ihan sama kristinusko meillä on kuin täälläkin, mutta seremoniat ovat aivan erilaiset. Lännessä on niin.
– Oletteko itse kristitty?
– Olen minä.
– Ihanko totta! Vai niin! Mahtavaa!
– Totta, mutta ei se käytännön elämässä kovin paljoa merkitse.

Tullaan Sadovajan risteyksen valoihin. Kuljettaja ajaa samalle keskikaistalle kuin edellä oleva, vasemmalle kääntymistä odottava auto.

– Onko tämä se Sa- Sa-..., se katu?
– On se. Jos ajatte sinne, minulla on vähän lyhyempi matka.
– Ja eikö tässä ole se metroaseman rakennus?
– On, ja siinä on myös Gostinyi Dvor. Iso tavaratalo. Mutta on siinä metrokin.

Ajamme Sadovajaa Jauhokujan kulmaan, josta neuvon oikealle Gribojedovin kanavan rantakadulle.

– Mutta ei tässä gastiinitsa!
– On se, se on yhden koulun asuntola.
– Ja sinnekö te?
– Sinne. Kiitos paljon.

Matka päättyy siihen, Talous- ja finanssiyliopiston asuntola-hotellin eteen. Maksan 400 ruplaa, siis noin yhdeksän euroa kuusikymmentä senttiä. Riipaisevan kova hinta sikäläisittäin, mutta puoli kolmen aikaan valinnanvaraa ei ole. Kättelen kuskia ja toivotan kaikkea hyvää. Täällä saa (ja jopa pitää) kätellä, vaikka meillä se on kiellettyä sikalentsun pelossa.