Venäjällä ei juuri ole todellisen yksityisomistuksen perinnettä, ja senkin vähän mitä on ollut ovat tsaarit ja kommunistit tuhonneet. Hodorkovski pantiin telkien taakse koska hän haastoi valtion ehdottoman ylivallan. Näin muut oligarkit saatiin ymmärtämään kuka määrää kaapin paikan, ja Putin päättää mitä sitten tapahtuu.Jotakuinkin näin menee Arto Luukkasen teesi kirjassa Kuka omistaa Venäjän? Kiinnostava kysymys, kuka osaisi vastata?
Kirja alkaa hurjalla väitteellä siitä, että presidentti Dmitri Medvedev olisi helmikuussa 2009 Siperiassa käydessään kuljettanut Mihail Hodorkovskin mukanaan uuteen oikeudenkäyntiin Moskovaan, omalla lentokoneellaan. Hieno vertauskuva, mutta tuskin totta. Englanninkielinen nettisivu johon Luukkanen viittaa kertoo asiasta lähinnä huhuna, ja viittaa edelleen venäläiseen nettilehteen, joka samoin kyseenalaistaa väitteen.
Ei oikein hyvä avaus jos tarkoituksena on esittää tieteellistä tutkimusta.
Yhtä hurjalta tuntuu tämä muutama sivua myöhemmin itsestäänselvyytenä esitetty heitto:
Venäjällä on tapana käydä niin, että vankiloissa vuosikaupalla viruneet ihmiset ovat järjestelmän vaihtuessa päätyneet vallanpitäjiksi.
Miten niin "tapana"? Bolsevikkejä toki oli telkien takana ennen lokakuun kaappausta, mutta löytyykö muita esimerkkejä tästä venäläisestä tavasta?
Muutenkin kirja tuntuu hieman huolimattomasti kokoon kyhätyltä, tekstissä on toistoja ja kummalliset virheet venäjänkielisissä termeissä panevat miettimään kuinka hyvin tekijä oikeastaan venäjää hallitsee.
Ei silti etteikö tekstissä olisi kiinnostaviakin kohtia, esimerkiksi vertaukset Stalinin ja nykyisen "sekurokratian" maailmankuvien välillä. Varteenotettava on myös tämä lähtökohta, jonka Luukkanen esittää kirjan ensimmäisen luvun lopussa, sivulla 31:
Nyky-Venäjän polittiisen todellisuuden selittämisen haasteellisuus on siinä, että siellä vallitsee päällekkäin monenlaisia omistusjärjestelmiä, jotka eivät sulje toisiaan pois. Heikkojen lakien ja heikon omistussuojan takia varsinainen kapitalismi on Venäjällä jakaantunut kolmeen eri lohkoon: markkinakapitalismiin, oligarkki-kapitalismiin ja siloviki-kapitalismiin. Venäjän pienyritysten 4-6 miljoonaa yrittäjää sinnittelevät markkinakapitalismin, korruption ja viranomaisvalvonnan mielivallan välissä, kun taas Venäjän suuren ja keskisuuren teollisuuden omistus on keskittynyttä - se on itse asiassa pienen, hyvin verkostoituneen tai "klaaniutuneen" miesjoukon hallinnassa. Hallitseva "sekurokratia" puolestaan muodostaa oman kastinsa, jonka hallussa ovat talouden "komentokorkeudet".
Luukkanen ei kuitenkaan onnistu kovin vakuuttavasti selittämään miten hänen mainitsemansa erilaiset omistusjärjestelmät suhtautuvat toisiinsa. Yli puolet kirjasta on - sinänsä osin kiinnostavaakin - yhteenvetoa valtiollisen omistusoikeuden noususta ja yksityisomistuksen tuhosta Venäjällä, Kiovan Venäjästä nykyaikaan saakka. Neuvostoaikaan siirtyessään kirja keskittyy yhä enemmän erilaisiin teknisiin muutoksiin valtiollisen omistamisen muodoissa, ja Neuvostoliiton romahtamista seurannut "ota kiinni mistä saat"-vaihe kuvataan jotakuinkin samoin kuin se jo kymmeniä kertoja aikaisemmin on kerrottu.
Sivulla 173 Luukkanen vihdoin pääsee takaisin siihen mistä aloitti - omistamisen eri kerroksiin Venäjällä. Juuri mitään uutta ei matkan varrella tunnu ilmenneen:
Valtion johtavan roolin korostaminen, strategisiin uhkiin valmistautuminen, yhteiskunnallisen rauhan varmistaminen ja sekurokratian sisäinen motivaatio selittyvät Neuvostoliiton hajoamisen jättämällä uhalla, samoin kuin se, miksi valtio pyrki vuosina 2004-2008 tiivistämään omistustaan. Yksityisen talouselämän ainoana mahdollisuutena on sopeutua tilanteeseen ja järjestäytyä klaaneiksi hakemaan suojelusta vallanpitäjiltä. Valtion kasvava rooli, yksityisen omistuksen keskittyminen ja riippuvuus sekurokratiasta merkitsevät sitä, että Venäjällä vallitsee "kahden kerroksen" omistusjärjestelmä.
Mitä siis opimme kaikesta tästä? Sivulla 191 Luukkanen tiivistää johtopäätöksensä näin:
Ainoa taho, joka Venäjällä voi omistaa absoluuttisesti ja vahvasti, on valtio. Nyt valtiota hallitsee regiimi, joka ei usko omistusoikeuteen sinänsä. Sekurokratian dilemma liittyy kuitenkin suoraan omistusoikeuden ja epäsuorasti poliittisen moniarvoisuuden tunnustamiseen.
Reformeja voi tehdä autoritäärisesti, mutta ei ilman omistusoikeuden tunnustamista. Omistusoikeuden tunnustaminen johtaa pitkällä tähtäimellä käytännössä myös poliittisten monopolien murtumiseen. Tämän kirjan tekijän mielestä tämä valinta on edessä kaikissa autoritäärisissä maissa, niin Kiinassa kuin myös Venäjällä. Putin on tässä mielessä historian traaginen Hamlet. Hänen on valittava Venäjän tie. Ollako vai eikö olla? Demokraatti vai tsaari?
Tarvittiinko siis koko kirja tähän toteamukseen pääsemiseksi? Kaikki riippuu Putinista? Eikö siis Putin riipu mistään? Hamlet vai Paljon melua tyhjästä?
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti