Nastolan sotavankileiri

Seuraavassa Jukka Mallisen teksti, jonka hän pyysi blogiin välittämään:

Suomalaiset on viime aikoina haluttu esittää jotenkin poikkeuksellisen julmina miehittäjinä tai sotavankien piinaajina. Itse olen kuullut päinvastaista.
Joskus 1980-luvun puolivälissä nappasin liikematkalla Moskovassa Inturist-hotellin edestä pimeän taksin. Kuljettaja, iäkkäämpi mies osasi muutaman sanan suomea.
Kysyin, onko hän ehkä Karjalan tasavallasta. Mies sanoi, että ei suinkaan - hän oli oppinut vähän suomea sodan aikana sotavankileirillä Nastolassa.
Nikottelin hetken, mutta tunnustin sitten rehellisesti, että Nastolastahan sitä minäkin. Miehellä ei kuitenkaan ollut mitään suomalaisia vastaan. Hän sanoi, että heitä pidettiin niin hyvin kuin se niissä oloissa oli mahdollista.
Hän sanoi olevansa kiitollinen suomalaisille - nän oli joutunut vangiksi haavoittuneena ja suomalaiset olivat hoitaneet hänet terveeksi. Lääkärikin oli ollut venäläinen, tsaarin armeijasta Suomen armeijaan jäänyt lääkintäeversti. ”Jos olisin jäänyt saksalaisten vangiksi, varmasti oli henki mennyt”, mies sanoi.

Vuonna 1989 Suomessa vieraili PENin vieraana vanha moskovalainen kirjailija Juri Davydov. Hän oli joutunut vankileiriin helmikuussa 1940 kerrottuaan moskovalaisessa olutkapakassa, että suomalaisilla on panssarivaunuja, joissa on kumiset seinämät - ne heijastavat ammukset takaisin.
Leiristä hän pääsi kuripataljoonaan ja rintamalle. Sitten hän oli majurina Viipuria valtaamassa tai vapauttamassa - ihan miten haluatte.
Kaupunki oli typötyhjä - yksikään sielu ei ollut jäänyt odottamaan Puna-armeijaa. Joka paikassa oli vain julisteita, joissa valtava rokonarpinen kasakka papaha päässään sojottaa pistimellä pientä liinatukkaista suomalaista poikaa.
Tällaista venäläiset eivät vielä olleet nähneet. Davydov sanoi, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun hänen mieleensä hiipi epäilys: ehkä asiamme ei ole pelkästään oikea - ”mozhet, nashe delo ne toljko pravoje”
Davydovista tuli jopa Viipurin komendantti. Hän oli ottamassa vastaan ensimmäistä junaa, jolla venäläisiä sotavankeja palasi Suomesta. Ajateltiin, että pitää yrittää ruokkia niitä nälkiintyneitä ja nääntyneitä raukkoja. Niin he raapivat kasaan kaiken, mitä suinkin irtosi - lähinnä vain leipää, suolaa ja auringonkukkaöljyä.
Hämmästys oli melkoinen, kun pulskat sotavangit purkautuivat junasta. Jokaisella oli iso kantamus kinkkuja, liikkiöitä, sylttyjä, makkaroita, voitiinuja ja juustopalloja. Niin sotavangit syöttivät nälkiintyneen vastaanottokomitean. Davydov sanoi, että se oli koko sodan aikana ainoa kerta, kun hän sai kunnolla syödäkseen.

Sotavangeilla oli kyllä kauhukertomuksia suomalaisesta kieltolaista. Vodkaa komendantilla taas piisasi. Niin sotavangit saivat Viipurissa koko sodan ensimmäisen mainitsemisen arvoisen krapulan.
Nastolassa oli yksi Suomen suurimpia sotavankileirejä Suuri osa vangeista oli töissä pitäjän maataloissa ja myös asui taloissa, joissa itse talonväestä oli paikalla vain naisia ja lapsia. Nastolan geeniperintökin rikastui tänä aikana.
Nastolalaisten muistelmia sotavankileiristä on koottu kirjaan Marja Huovila: ”Kaikki isänmaan puolesta Nastolassa - Suojeluskunta, lotat ja vankileirit 1917 - 1944” (Nastolan Suojeluskunta- ja lottaperinneyhdistys ry., Lahti 2007).
Vuokko Niemi muistelee:
”Meille tuli inkeriläinen vanki, Vilho, jolla oli valkea nauha käsivarressa merkkinä heimokansalaisuudesta. Hän osasi suomeakin. Hänen vanhempi veljensä Nikolai oli töissä Jaakkolassa. Tämä veli siirtyi 1944 salaa Ruotsiin ja kirjoittikin sieltä. Vilholla oli aitoja kommunisti-ajatuksia. Veljeksillä oli eri aatemaailma ja Vilho tiesi komennon Neuvostoliitossa.
Martelius hoiti raha-asiat. Hän toi itse Vilhon meille ja sanoi ”tässä on Vilho, kohdelkaa inhimillisesti”.
Lasilan vuokralaisillakin oli vanki. He ottivat vangin säälistä, oikein kurjan ja laihan vangin. Lasila oli itse ollut kapinan aikana punakaartissa ja tiesi millaiset olot olivat.”

Sirkka Pilli-Sihvola:
”Sitten kun vangit lähtivät, he lähtivät tippa silmässä. He olivat jostain saaneet pullan vänkää ja ostaneet punaista limonaatia. He pitivät koko talon väelle läksiäiset ja läksivät naamat valkoisina. Kujala oli ihan junaradan vieressä. Vankijunat ajoivat aika hiljaa Kujalan ylikäytävälle. Meitä kiellettiin, ettei saanut silloin syksyllä mennä metsään tai mihinkään ulos, sillä vankeja hyppi junasta ulos, samoin inkeriläisiä. Kuulemma suomalaiset käänsivät selkänsä, että saivat mennä.”

JUKKA MALLINEN