Keskiajalla mongolimiehittäjät ottivat vangikseen muuan venäläisen. Tämä oli kuitenkin hyvin musikaalinen ja valloittajapaimentolaiset antoivat tälle mielellään erilaisia soittimia soitettavaksi. Venäläismies soitti kerran saamallaan kitaralla niin taidokkaasti, että liikuttunut kaani vapautti tämän ja antoi kitaran mukaan lahjaksi. Venäläisveitikka jätti kitaraan vain kolme kieltä ja jätti loput varalle.
Kyseinen kertomukseni balalaikan synnystä on kuitenkin vain kaunis legenda. Tarinalla saattaa olla kuitenkin hyvin pientä kosketuspintaa todellisuuden kanssa. Soitin saattoi polveutua keski-aasialaisesta domrasta, tai tataarien vastaavanlaisista rimputtimista. Kun otetaan huomioon, että slaavin kielen sanat balakatj, balabonitj ja balaguritj tarkoittavat kaikki tyhjänpäivästä pälätystä, ja tataarin bala tarkoittaa lasta, niin nimitys rupeaa tuntumaan jo loogiselta. Mutta sepä siitä etymologiasta.
Balalaikka, alkujaan talonpoikien hupiväline, vakiintui keskiaikaisten skomorohien, kiertävien narri-ilveilijöiden, soittimeksi siinä missä domrakin ja kaikki muutkin siihen aikaan kovaa ääntä päästävät instrumentit. Vaikka nykyisten rock-muusikoiden esi-isät viihdyttivät menestyksellisesti rahvasta, kirkko ja tsaari alkoivat saada rettelöitsijöistä tarpeekseen. 1600-luvun puolivälissä suurruhtinas Aleksei Mihailovitsh pani pisteen irstaille huveille kieltämällä kiertelevät konsertoijat ja polttamalla kaikki mokomat desibelipölkyt. Niskuroijat piestiin ja lähetettiin Valko-Venäjälle. Silti oli tapauksia, kun maajussit rimputtivat vekottimella salaa kiellosta riippumatta. Kuulostaako tutulle, Ray Bradbury?
Aleksein kuoltua balalaikka koki vähän väliä pieniä uudelleensyntymiä, mutta jäi edelleen valtaosalle kansasta tuntemattomaksi. Vasta 1800-luvun lopulla aatelinen musiikkifani Vasili Andrejev päätti palauttaa sen muiden slaavilaisten puhallussarvien ja kanteleiden tavoin kansan syviin riveihin, sen jälkeen kun kuuli renkinsä soittavan sillä. Soitinta käytettiin ensin viulunvalmistajalla parantaakseen akustisia ominaisuuksia, jonka jälkeen sitä levitettiin kotiutuvien sotilaiden mukana kansan keskuuteen. Andrejev puolestaan loi ylhäältäpäin balalaikkaorkestereita ja kehitteli soittimesta priima-, sekunda-, altto-, basso-, kuin kontrabassoversiot. Kokokin alkoi vaihdella ”tavallisesta” miltei ihmismittaiseksi. Balalaikka löi itsensä läpi Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 nimenomaan A:n konserttiryhmän taidonnäytteen jälkeen.
Venäläiset emigrantit veivät musiikkitaitoaan maailmalle ja moniin valtioihin perustettiin omat balalaikkayhteisöt. Neuvostojohtokin valjasti soittimen omien tarkoitusperiensä edistämiseen: balalaikka julistettiin kolhoosiväen lempisoittimeksi ja tuettiin alan harrastajia aina armeijan kuoroja myöten. Loogisesti kielisoittimesta tuli instrumentum non grata Natsi-Saksassa.
Kyseinen kertomukseni balalaikan synnystä on kuitenkin vain kaunis legenda. Tarinalla saattaa olla kuitenkin hyvin pientä kosketuspintaa todellisuuden kanssa. Soitin saattoi polveutua keski-aasialaisesta domrasta, tai tataarien vastaavanlaisista rimputtimista. Kun otetaan huomioon, että slaavin kielen sanat balakatj, balabonitj ja balaguritj tarkoittavat kaikki tyhjänpäivästä pälätystä, ja tataarin bala tarkoittaa lasta, niin nimitys rupeaa tuntumaan jo loogiselta. Mutta sepä siitä etymologiasta.
Balalaikka, alkujaan talonpoikien hupiväline, vakiintui keskiaikaisten skomorohien, kiertävien narri-ilveilijöiden, soittimeksi siinä missä domrakin ja kaikki muutkin siihen aikaan kovaa ääntä päästävät instrumentit. Vaikka nykyisten rock-muusikoiden esi-isät viihdyttivät menestyksellisesti rahvasta, kirkko ja tsaari alkoivat saada rettelöitsijöistä tarpeekseen. 1600-luvun puolivälissä suurruhtinas Aleksei Mihailovitsh pani pisteen irstaille huveille kieltämällä kiertelevät konsertoijat ja polttamalla kaikki mokomat desibelipölkyt. Niskuroijat piestiin ja lähetettiin Valko-Venäjälle. Silti oli tapauksia, kun maajussit rimputtivat vekottimella salaa kiellosta riippumatta. Kuulostaako tutulle, Ray Bradbury?
Aleksein kuoltua balalaikka koki vähän väliä pieniä uudelleensyntymiä, mutta jäi edelleen valtaosalle kansasta tuntemattomaksi. Vasta 1800-luvun lopulla aatelinen musiikkifani Vasili Andrejev päätti palauttaa sen muiden slaavilaisten puhallussarvien ja kanteleiden tavoin kansan syviin riveihin, sen jälkeen kun kuuli renkinsä soittavan sillä. Soitinta käytettiin ensin viulunvalmistajalla parantaakseen akustisia ominaisuuksia, jonka jälkeen sitä levitettiin kotiutuvien sotilaiden mukana kansan keskuuteen. Andrejev puolestaan loi ylhäältäpäin balalaikkaorkestereita ja kehitteli soittimesta priima-, sekunda-, altto-, basso-, kuin kontrabassoversiot. Kokokin alkoi vaihdella ”tavallisesta” miltei ihmismittaiseksi. Balalaikka löi itsensä läpi Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 nimenomaan A:n konserttiryhmän taidonnäytteen jälkeen.
Venäläiset emigrantit veivät musiikkitaitoaan maailmalle ja moniin valtioihin perustettiin omat balalaikkayhteisöt. Neuvostojohtokin valjasti soittimen omien tarkoitusperiensä edistämiseen: balalaikka julistettiin kolhoosiväen lempisoittimeksi ja tuettiin alan harrastajia aina armeijan kuoroja myöten. Loogisesti kielisoittimesta tuli instrumentum non grata Natsi-Saksassa.
Tätä nykyä balalaikasta on saatavilla myös sähköversiota (ensimmäinen sähköinen rimputin ilmestyi 1989) ja kieliäkin näpytellään plektralla. Samoin repertuaarikin on laajentunut koko musiikkikarttaa kattavaksi.
´
- Venäläissoittaja antaa taidonnäytteen. (Katsokaa loppuun saakka!)
- Tämä linkki siltä varalta, jos edellinen ei riittänyt.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti