.bmp)
.bmp)
Radio on parhaimmillaan kaikista tiedotusvälineistä suorin ja rehellisin, näin täytyy todeta, vaikka itse olenkin lehtialalla. Tämä koskee erityisesti suoria lähetyksiä, joissa ei seurata käsikirjoitusta, vaan keskustellaan vapaasti. Lähetyksen osanottajat saavat tuoda esille omat näkökulmansa ja kuulija päättää itse, kenen argumentit ovat painavimmat, siinä ei toimituksen linja paljon paina sen jälkeen kun vieraat on kerran päästetty studion ovesta sisään. Sama voi tietysti onnistua näköradiossakin, mutta siinä kuva häiritsee kuuntelua ja voi valehdellakin. Toki suorassa radiolähetyksessäkin voi valehdella, mutta silloin ottaa suuren riskin, sillä paljastettu valehtelija häviää armotta keskustelun kuin keskustelun. Ehkä siksi tällaisia keskusteluohjelmia ei Neuvostoliitossa juuri ennen glasnostia tunnettukaan. Nyt radion keskusteluohjelmat ovat paras tapa pysyä perillä siitä, mitä Venäjällä tapahtuu - ja niin kauan kuin Eho Moskvy voi jatkaa entisellä linjallaan on Venäjän sananvapaudella vielä toivoa.
Ajattelin kirjoittaa tähän vain muutaman sanan johdannoksi kuunteluvihjeisiin, mutta sanoja tulikin yllättävän paljon kun rupesin muistelemaan menneitä. Vihjeet löytyvät kuitenkin jutun lopusta, jonne on helppo hypätä jos siltä tuntuu.
Neuvostoliittolainen radiohäirintä kuului vuoden 1980 paikkeilla Pohjois-Karjalassa oikein hyvin. Silloin kuuntelin vuoden 1938-mallisella Helvar-putkiradiolla ulkomaisia radioasemia, ja kun en alle 15-vuotiaana vielä vieraita kieliä oikein osannut, kuuntelin sitä mitä ymmärsin.
BBC:n suomenkielisen puolituntisen jälkeen oli venäjänkielisen ohjelman vuoro, ja joskus jäin ihmettelemään sitä. Vaan kun käsittämätöntä venäläistä molotusta oli kuulunut puoli minuuttia, alkoi hirveä rytinä. Häirintälähettimet rajan takana työnsivät samalle taajuudelle dieselmoottoreiden möyryä viiden sentin päästä nauhoitettuna, ja radio oli pakko panna kiinni.
Ulkomaisten asemien häirintä lakkautettiin Neuvostoliitossa 30. marraskuuta 1988. Itse aloin kuunnella radio Svobodaa vuonna 1990, kun olin oppinut venäjää kunnolla Leningradin yliopistossa, joten häirinnästä ei enää ollut haittaa.
Kun keväällä 1991 tulin Moskovaan Kansan Uutisten kirjeenvaihtajaksi toin tietysti mukanani silloin vielä jotakuinkin modernin Grundig Satellit-lyhytaaltoadioni, jonka pistin työhuoneen ikkunalaudalle. (Radio toimii muuten yhä hyvin.) Edeltäjäni Pekka Lehtonen oli epäileväisen näköinen kun kehuin Svobodan ohjelmia ja painelin nappeja joihin olin taajuudet ohjelmoinut. Hän vei mukanaan oman neuvostolatvialaisen vastaanottimensa, josta Ylen iltauutiset olivat kuuluneet rätinän läpi.
Moskovassa minusta tuli pian myös vain muutamaa kuukautta aikaisemmin perustetun, Neuvostoliiton ensimmäisen vapaan radioaseman Eho Moskvyn kuuntelija. Kirjoitin tietysti asemasta myös Kansan Uutisiin, otsikolla Mainosradiota Moskovassa - glasnost elää!
Svobodaa olen enemmän tai vähemmän säänöllisesti kuunnellut siitä lähtien, ensin lyhyillä aalloilla. Kun muutama vuosi sitten hommasin lautasantennin Venäjän televisiota varten, sain pienen ruuvailun jälkeen myös Svobodan signaalin kuulumaan satelliitin kautta. Kytkin langattoman kaiuttimen satelliittivastaanottimeen, ja Svobodaa saattoi kuunnella koko talossa täysin häiriöittä.
Vain ulalla lähettävän Eho Moskvyn kuuntelussa sen sijaan oli pitkä tauko, kunnes uusi tekniikka lopulta laajensi Eho Moskvyn kuuluvuusalueen koko maailmaan. Kiinteä nettiyhteys, langaton kotiverkko ja kannattava tietokone tuovat nyt sekä Eho Moskvyn että Svobodan kaikkiin huoneisiin.
Suoraa lähetystä tulee tosin enää kuunneltua aika harvoin, kun molemmat asemat ovat ryhtyneet tarjoamaan modernimpaakin jakelutekniikkaa. Nykyisin tilaan parhaat lähetykset podcasteina, jolloin ne latautuvat automaattisesti tietokoneeseen. Sitten siirrän ne mp3-soittimeen ja kuuntelen niitä työmatkoilla, imuroidessa, kaupan jonossa tai vaikka lenkillä. Ja urheilu-uutisten yli voi hypätä nappia painamalla.
Uutiset ja lehtikatsaukset ovat parhaimmillaan Svobodassa, mutta keskusteluohjelmissa se jää kakkoseksi Eho Moskvylle. Kiinnostavaa on muuten se, että kun Svobodan rahoitus tulee yhä USA:n kongressilta, Eho Moskvy on nykyisin Kremlille uskollisen Gazprom-media-konsernin hallussa. Gazprom-mediahan pisti rääväsuisen NTV-televisiokanavan aisoihin, mutta Eho Moskvyn ohjelmapolitiikkaan se ei ole toistaiseksi puuttunut.
Kaksi mieliohjelmaani kuuluvat eri kanavilla, mutta ovat molemmat saman toimittajan tekemiä. Satiirikko Viktor Shenderovitsh oli ennen Gazpromin nurkanvaltausta NTV-televisiokanavan leivissä ja käsikirjoitti poliittista Kukly-nukkesatiiria. Nyt mikään Venäjän televisiokanavista ei enää näytä hänen ohjelmiaan, mutta jo kolme ja puoli vuotta hän tekee Eho Moskvylle poliittista satiiriohjelmaa nimeltä Plavlenyi syrok - Sulatejuusto. Juustoa voi kuunnella suorassa lähetyksessä lauantaisin kello 21.13 Moskovan aikaa, tai podcast-muodossa täällä.
Kuuntelemisen arvoinen on myös Shenderovitshin haastatteluohjelma Vse svobodny, joka tulee Svobodassa joka sunnuntai. Shenderovitshin vieraat ovat poikkeuksetta kiinnostavia, esimerkiksi 26.8. ohjelmassa oli mukana Aleksandr Podrabinek, neuvostoaikainen poliittinen vanki. Se lähetys on täällä.
Aivan erityisen kiinnostava oli “neuvostoliittolainen opiskelija ja kanadalainen yrittäjä” Ali Al-Masawi, irakilaisen kommunistijohtajan mainota venäjää puhuva ja Irakinkin tilanteen hyvin tunteva poika, jota Viktor Shenderovitsh haastatteli 5.8. Ohjelma on täällä.
Mainio ohjelma on myös Eho Moskvyn Ishtshem vyhod, jossa keskustellaan ajankohtaisista aiheista, ja jossa kuulijat saavat sanoa oman mielipiteensä puhelinäänestyksessä. Äänestysten tulokset ovat usein kiinnostavia ja yllättäviäkin. 14. elokuuta lähetetyssä ohjelmassa Nikolai Svanidze ja Aleksandr Prohanov väittelivät historiankirjoituksesta. Prohanov vähätteli Stalinin terroria, Svanidze sanoi että totuudesta ei pidä vaieta, mihin Prohanov sanoi, ettei mitään totuutta ole olemassakaan, ja pisti pökköä pesään kehumalla Kiinan johdon päättäväistä toimintaa Taivaallisen rauhan aukiolla. Ja 41 prosenttia vapaamielisen radioaseman vapaamielisistä kuulijoista totesi äänestyksessä, että Prohanov on oikeassa. Svanidze sai toki enemmistön kuuntelijoiden äänistä, mutta ero oli yllättävän pieni. (Kirjoitin ohjelmasta ruotsiksi täällä.)
Kannattaa pysyä kuulolla. Tässä lista Svobodan ja Eho Moskvyn parhaista podcast-ohjelmista.
Радио Свобода:
Эхо Москвы:
Kiinnostavaa radio- ja video-ohjelmaa löytyy tietysti muualtakin. Kannattaa kurkata vaikkapa Новое Время/New Times-lehden sivuille, siellä on otsikon Ток-шоу alla haastatteluja sekä äänitiedostoina että suoraan nettisivuilla katsottavina videoina. Esimerkiksi kirjailija Vladimir Voinovitshin haastattelu 9.8.2007 on kuulemisen arvoinen.
Jos ymmärtää viroa edes jotenkuten, kannattaa silloin tällöin kuunnella Kuku raadion ulkopoliittinen keskusteluohjelma Välismääraja (podcast täällä). Venäjän asiat ovat ohjelmassa esillä usein, ja Venäjää tunnetaan Virossa toki aivan toisella tavalla kuin vaikkapa Suomessa. Muita virolaisia podcasteja on täällä.
.jpg)
Hesari kirjoittaa Andrei Fjodorovin Venäjällä ilmestyneestä jutusta Karjala-kauppoihin liittyen. Mutta juttu on muutenkin kiinnostava ja kertoo paljon Venäjän uudesta historiankirjoituksesta. Hesari keskittyy jutun jälkipäähän, mutta käänsin tähän taustatiedoksi pääkohtia jutun alkuosasta. Anteeksi kapulakieli - yritin tehdä mahdollisimman sananmukaisen käännöksen, ja alkuperäinen teksti ei ole kovin kaunokirjallisesti muotoiltu. Tällä Venäjän “uudella historiankirjoituksella” ei tietysti ole mitään tekemistä vakavasti otettavan tieteen kanssa. Uuden oppaan historianopettajille tilasi presidentin kanslia, eikä sitä annettu ammattihistorioitsijan kirjoitettavaksi.
Asia onkin kiinnostava lähinnä Venäjän yhteiskunnallisen ilmapiirin mittarina. 1990-luvun alussa Venäjän johto saattoi pyytää anteeksi Molotov-Ribbentrop-sopimusta ja todeta, että Stalinin hallinto oli rikollinen. Nyt todetaan, että mitään väärää ei ole Venäjän puolelta tehty, ja jos onkin, muualla on tehty pahempaakin.
Tällaiselle näkökulmalle on tietysti hyvät markkinat kansalliseen alennustilaan kyllästyneiden venäläisten keskuudessa, mutta seuraukset voivat olla ennalta-arvaamattomia.
Asiaan liittyen:
Tässä alkuperäinen juttu:
Ja tässä alla pääkohtia jutun alkupäästä. Jutun nimi on “Venäjän palasia 40 miljardilla dollarilla”. Aluksi Fjodorov selostaa, että Venäjän ja Suomen suhteet ovat varsin hyvät, ainakin virallisella tasolla. Poikkeamana näistä hyvistä naapurisuhteista Fjodorov manitsee Suomessa jatkuvasti käytävän keskustelun “Karjalan kysymyksestä”, eli “Karjalan kannaksen ja muiden Neuvostoliitolle vuosien 1940 ja 1947 rauhansopimusten mukaan siirtyneiden alueiden luovuttamisesta Suomelle.” Jotta kävisi selväksi, kenelle Karjala oikeuden ja kohtuuden mukaan kuuluu, Fjodorov kaivautuu historiaan, ja tarina alkaa jo 1300-luvulta:
Täytyy hieman virkistää historiamuistia. Esimerkiksi Karjalan kannas oli venäläistä aluetta vuodesta 1323, Pähkinäsaaren rauhansopimuksen mukaan. Sopimuksen solmivat Novgorodin maat ja Ruotsi (jonka provinssi Suomi oli). Vuosisatojen ajan siellä risteytyivät karjalaisten, venäläisten, ruotsalaisten, suomalaisten ja inkeriläisten elämäntiet ja kohtalot. Suuren pohjan sodan (1700-21) seurauksena Ruotsi palautti Venäjälle Kaakkois-Suomen, mukaanlukien Karjalan kannaksen, Viipurin, Laatokan pohjoisrannan “ikuiseksi, kiistämättömäksi omistukseksi ja omaisuudeksi”, saaden sen ajan mittapuiden mukaan valtavan rahallisen korvauksen. Ja vuonna 1809 Suomi siirtyi Venäjän yhteyteen autonomisena Suomen suurruhtinaskuntana.
Yllättäen Stolbovan rauhaa vuonna 1617 ei mainita - se ei ehkä sovi kuvaan, sillä silloin Ruotsi sai Venäjältä varmaan samoin “ikuiseksi, kiistämättömäksi omistukseksi ja omaisuudeksi” muun muassa Käkisalmen läänin ja osan Inkeriä. Ja juttu jatkuu:
Lokakuun vallankumous johti Suomen tasavallan, suomalaisten itsenäisen valtion, syntyyn. Sen johto valitsi alusta alkaen politiikakseen ekspansion itään, Saksaan tukeutuen.
Jo ennen kuin Neuvosto-Venäjä ja muut valtiot olivat tunnustaneet valtion itsenäisyyden, Suomen hallitus ryhtyi useisiin toimenpiteisiin. Se lähetti Saksan valtionkanslerille muistion jossa pyydettiin apua Suomeen koskaan kuulumattomien Venäjän Karjalan ja Kuolan niemimaan irroittamiseksi Venäjästä. Myöhemmin näihin lisättiin Petroskoi, Petrograd ja Inkerinmaa. Neuvosto-osapuolen yritykset neuvotteluissa kesällä 1918 taata Petrogradin turvallisuus siirtämällä rajaa luoteeseen, ja korvaten tämä vastaavalla alueella Venäjän Karjalasta, eivät onnistuneet. Rauhan saavuttamiseksi sodan ja sekasorron väsyttämä Neuvosto-Venäjä Tarton rauhansopimusta solmittaessa vuonna 1920 suostui useisiin huomattaviin myönnytyksiin Suomelle. Lenin luopui Petrogradin turvallisuudelle tärkeästä rajasta Karjalan kannaksella ja Suomenlahdella.
Kiinnostavaa on, ettei Fjodorov missään kohti mainitse vuoden 1812 rajoja, jotka syntyivät kun Uudenkaupungin rauhassa 1721 Ruotsin Venäjälle luovuttama “Vanha Suomi” liitettiin takaisin muuhun Suomeen. Fjodorov puhuu vain “vuoden 1809 rajasta”, vaikka Suomen ja Venäjän välinen raja ei edes muuttunut vuonna 1809. Silloin muuttui vain Ruotsin ja Venäjän valtakunnan raja. Sama linja jatkuu, kun siirrytään talvisotaa edeltävään aikaan:
Hitlerin noustua valtaan Saksassa neuvostovastainen kampanja “Karjalan kysymyksen” ympärillä sai maassa joukkomittaisen luonteen. Keväällä 1935 neuvostotiedustelu sai luotettavaa tietoa Saksan aloittamista hyökkäysvalmisteluista Neuvostoliittoa vastaan. Ja yksi tärkeimmistä iskuista suunniteltiin tehtäväksi juuri Suomen kautta.
Leningradin suunta oli haavoittuvin Neuvostoliiton länsirajalla, ja siksi huhtikuusta 1938 marraskuuhun 1939 eri kanavia pitkin käytiin neuvotteluja Moskovan ja Helsingin välillä. Neuvostoliiton ehdotuksissa oli eri vaihtoehtoja, alkaen keskinäisen avunannon sopimuksesta aina rajan siirtämiseen 50-70 kilometriä Leningradista luoteeseen päin (Viipuriin koskematta) vaihtokauppana kaksi kertaa suurempiin alueisiin Karjalassa. Kuitenkin 13. marraskuuta suomalainen osapuoli keskeytti yksipuolisesti kaikki neuvottelut ja poistui Moskovasta. 15. marraskuuta Suuri sotaneuvosto Stalinin johdolla teki päätöksen pikaisista valmisteluista Suomea kohtaan suuntautuvia sotatoimia varten. Ne alkoivat 30. marraskuuta.
Seurauksena oli, että 12. maaliskuuta 1940 allekirjoitetun Moskovan rauhansopimuksen mukaan Suomen oli palautettava Neuvostoliitolle Karjalan kannas, Laatokan pohjoisranta, Petsamo, ja eräitä muita alueita. Tosiallisesti nämä muutokset palauttivat vuoden 1809 rajalinjan, ja jättivät koskematta Suomelle muotoutuneen kansallisen alueen. Emme tiedä millaiseksi Leningradin kohtalo jo syksyllä 1941 olisi muotoutunut ilman näitä toimenpiteitä.
Eli talvisodassa Neuvostoliitolle “palautettiin alueita”, jotka eivät koskaan olleet Neuvostoliitolle kuuluneet. Samalla “palautettiin” vuoden 1809 rajalinja, joka kyllä oli Uudenkaupungin rauhan raja vuodelta 1721 ja sitäpaitsi kulki ihan eri paikassa. No, voihan historiaa näinkin kirjoittaa, mutta menee kyllä vähän liikaa luovan kirjoittamisen puolelle.
Mutta mitä on tämä tietty kieli? Vastauksia kannattaa etsiä lehtien mielipidepalstoilta, esimerkiksi viime perjantain Helsingin Sanomista (24.8), jossa filosofian maisteri Erkki J. Ertola kirjoitti otsikolla ”Äidinkieli ei saa rappeutua”. Ertola toteaa muun muassa seuraavaa:
”Tavallisen kielenkäyttäjän korvaa särkee esimerkiksi yhä karmeammaksi yleistyvä komparatiivin ja superlatiivin sekoittaminen, joka tuntuu tarttuneen jopa johtaviin urheiluselostajiin ja huippukolumnisteihin.”
Ertolan vyörytys edustaa kielipurismia puhtaimmillaan, jossa kannetaan huolta kielenkäytön köyhtymisestä ja rahvaanomaistumisesta, sekä ihmetellään sitä, miksi kukaan (lähinnä äidinkielenopettajat) ei tee asialle mitään. Kielisosiologille Ertolan kaltaiset puuskat ovat yhtäältä namupaloja, jotka paljastavat kiinnostavia elementtejä kielenkäytön, identiteettien ja arvojen suhteista. Toisaalta tällaiset näkemykset herättävät huolta, sillä niiden vakiintuessa osaksi laajempaa kasvatusideologiaa globalisoituvassa maailmassa, ne toimivat merkittävänä ”intellektuaalisen” nationalismin ylläpitäjänä, jossa kategorisoidaan kieli ja kulttuuri ”oikeaan” ja ”väärään.” Ei ole vaikea ennustaa ketkä Ertolan laajemmassa otannassa edustavat ”väärää” kieltä: erilaiset vähemmistöt aksentteineen ja sosiolekteineen.
Tässä vaiheessa lukijat, joilla on tuntumaa ”perinteisestä” venäläisestä kielenopetuksesta kommentteineen ”russkie ne tak govorjat” tai ”u nas tak ne govorjat”, saattavat hyvinkin löytää yhtymäkohtia oikean (V)enäjän ja Ertolan välillä. Eikä tämä ole ollenkaan kaukaa haettu assosiaatio. Annetaanpa näyte melkoisen vaikutusvaltaiselta kieli-ihmiseltä, Pietarin valtionyliopiston rehtorilta, Jedinaja Rossija-puolueen ehdokkaalta ja lingvistiltä, Ljudmila Verbitskajalta. Katkelma hänen haastattelusta Peterburgskij Dnevnik-lehdestä viime maaliskuulta (12.3.):
Нужна цензура? Да, считает Вербитская, нужны какие-то разумные ограничения, чтобы остановить поток пошлости. Нужна активная пропаганда ценностей русского литературного языка. Особенно важно это в Петербурге, городе великих культурных традиции. У нас и речь более интеллигентная, чем в Москве.
Kuvaavaa, että Verbitskajan, Putinin politiikan aktiivisen tukijan, haastattelu on otsikoitu hänen määritelmällään ”Jazyk – vopros natsionalnyj bezopasnosti”. Sekurokratiastahan on Putinin politiikan osalta puhuttu, ja miksi ei turvallisuuden analogiaa voisi ämpätä myös kieleen. Herää vain kysymys, kenelle on suunnattu parhaillaan vietettävä venäjän kielen vuosi? Mielestäni Verbitskajan purismin valossa lähinnä venäjänkielisille kansallismielisen eetoksen kulttuurisena lippulaivana, mutta ei niille, jotka takellellen yrittävät päästä sisään venäläiseen semiosfääriin - omista lähtökohdistaan kohdekulttuuria kunnioittaen, ottamalla asiakseen opetella kohdekieli. Ja tämähän ei ole kitkaton prosessi. Eikö juuri kommunikaation variaatiot ole kielen rikkaus, kirosanoineen ja ”ei-normatiivisine” ilmaisuineen ja ”väärine” sanapainoineen? Tässä(kin) suhteessa Venäjä on hyvää vauhtia erkanemassa moderneista kielenopetuksen ja tutkimuksen virtauksista. Ei ole olemassa mitään ”oikeaa” kieltä ja kielioppia, vaan sosiaalisesti ja historiallisesti ja ideologisesti rakennettuja ja ylläpidettyjä merkityssysteemejä, jotka vääjäämättömästi muuttuvat, halusi Ertola ja Verbitskaja hengenheimolaisineen sitä tai ei. Kieliopit palvelevat kielenopetusta, mutta niiden ei pitäisi kahlita tai määritellä yksilöllistä identiteettiä. Jälkimmäisessä tapauksessa ne palvelevat puhtaasti valtaa ja olemassa olevia auktoriteetteja.
Kielen normit määrittyvät sosiaalisessa kanssakäymisessä, jonka ensisijainen ehto kommunikaation ymmärrettävyys: jos et tule ymmärretyksi, et pääse osaksi yhteisöä, kuin et myös siinäkään tapauksessa, jos et hallitse kulloisenkin yhteisön diskursseja. Juuri diskurssien hallinta on keskeisin kannustin opettelemaan ”parempaa” kieltä enemmän kuin jonkun kieliauktoriteetin moraalipaniikki. Joissain tapauksissa se voi olla kulloinenkin normatiivinen kieli, toisissa tapauksissa esoteerinen slangi. Ja kysymyshän ei ole siitä, etteikö Venäjältä löytyisi luovan kommunikaation ja edistyksellisyyden perinteitä. Jo runsaat kolmekymmentä vuotta ennen lännessä alkaneita sosiaalisen konstruktionismin askeleita Valentin Vološinovin (tai Mihail Bahtinin) kirjoittama ”Kielen dialogisuus” (Marksizm i filosofija jazyka, 1929) määritteli pitkälle ne perusteet, joilla nykyinen diskurssi-käsite tunnetaan: kielenkäytön, merkkimateriaalin ja näiden kulloisenkin käyttöympäristön eli kontekstin välinen dynamiikka. Venäjän kielen vuotta voisikin hyvällä syyllä juhlia Majakovskin futurismin hengessä Bahtinin ja Vološinovin luovalla karnevaalisuudella höystettynä …vallan vaihtoa odotellessa.
Tekstit
Kaikki kommentit
