Timo Vihavainen – Andrei Saharov (toim.): Tuntematon talvisota.
Neuvostoliiton salaisen poliisin kansiot, Helsinki, Edita 2009
On ansiokasta, että aiemmin salassa pidetyt, talvisotaa koskevat dokumentit on nyttemmin tuotu julkisuuteen myös Venäjällä. Näinä päivinä tulee kuluneeksi 70 vuotta puna-armeijan aloittamasta hyökkäyksestä Suomeen ”maamme työläisten vapauttamiseksi heitä sortavan porvariston ikeestä”. Suomalaisina edustajina kirjan toimituskuntaan ovat kuuluneet professorit Ohto Manninen, Kimmo Rentola ja Timo Vihavainen. Pääsy arkistoon mahdollistui, kun sitä ehdotti Venäjän tiedeakatemian Venäjän historian laitoksen johtaja, akateemikko Andrei Saharov. Saharov oli väitöskirjaani varten tutkimistani 81 oppi- ja metodikirjan kirjoittajista toinen, joka totesi Venäjän koululaisille suoraan: ”Neuvostoliiton häikäilemätön hyökkäys Suomeen 30.11.1939 ratkaisi Suomen suuntautumisen koko toisen maailmansodan ajaksi ja selittää Suomen hyökkäämisen Saksan rinnalla Neuvostoliittoon 1941.”
”Tuntematon talvisota” on koottu muutamasta taustoittavasta artikkelista, joita on yhteensä 121 sivua. Tämän lisäksi on valittu NKVD:n raportteja, mielialatarkkailujen tuloksia, rintamamiesten kirjeitä ja erilaisia selvityksiä kaikkiaan lähes 400 sivua. Tämän tiheällä painetun tekstin huolellinen lukeminen vaatii venäläistä kärsivällisyyttä ja Molotovin henkilökohtaista ominaisuutta (rautaperse). Esipuhe lupaa, että dokumentit ja suomalaiset sekä venäläiset artikkelit julkaistaan lyhentämättöminä Renvall-instituutin verkkosivulla vuoden 2009 aikana. Marraskuun puoliväliin mennessä niitä ei ollut julkaistu, joten rajoitin arviointini vain painettuun versioon. Lähteinä on käytetty monia vuonna 1941 Neuvostoliitossa julkaistuja, talvisodasta kertovia kirjoja. Mukana on myös muutamia 2000-luvulla Venäjällä julkaistuja talvisodan historioita. En kuitenkaan havainnut esimerkiksi vuonna 1999 Minskissä painettua Anatoli Tarasin teosta ”Sovjetsko-finskaja voina 1939–1940 g.g.” (Neuvosto-suomalainen sota vuosina 1939–1940). Viimeksi mainitun teoksen ansio on, että siinä esitetään sotatapahtumat paikannimineen suomalaisille tutussa muodossa, jolloin seuranta on helppoa. ”Tuntemattoman talvisodan” suorien raporttien osalta ei – mahdollisesti venäläisen translitteroinnin vuoksi – aina pysy kärryillä.
Yhä uudelleen tulee esille, että suomalaiset voivat olla kiitollisia Stalinille. Vuosina 1937-38 tämä georgialainen diktaattori puhdistutti puna-armeijasta yli 40 000 sotilasta, joihin kuului 5000 everstiä tai sitä ylempää upseeria. Kun ammattimiesten kerma oli teloitettu, tuloksena ei voinut olla mitään muuta kuin sekaannus. Vastikään komppanianpäällikkönä toiminut yliluutnantti saatettiin yhtäkkiä määrätä komentamaan pataljoonaa tai jopa rykmenttiä. Piintyneen tykkimiehen olisi pitänyt nopeasti omaksua yhteistoiminta ilmavoimien, jalkaväen ja muiden aselajien kanssa. Erityisesti viestijoukkojen ja –yhteyksien heikkous johti sodan aikana usein siihen, että tykistö ja ilmavoimat tulittivat omia joukkoja, haavoittuneita ei saatu hoitoon ja miehistön keskuudessa puhkesi pakokauhu. Yleisesti on tunnettua puna-armeijan huono varustus: miehistöä siirrettiin Puolan rintamalta kesävaatteissaan Kuhmoon neljänkymmenen asteen pakkasiin. Mielialatarkkailijat havaitsivat varsin nopeasti kansan napinan, kun Suomen-retkestä ei tullutkaan paraatimarssia, vaan Leningradissa oli pakko muuttaa koulujen salit kenttäsairaaloiksi haavoittuneiden ja paleltuneiden hoitamista varten. Poliittiselta puolelta selvin osoitus jo sodan aikana tapahtuneesta muutoksesta oli neuvostojohdon luopuminen Otto-Ville Kuusisen ”kansanhallituksesta” vähin äänin ja rauhanneuvottelujen käyminen Suomen virallisen hallituksen kanssa.
Sotilaallisten termien käännös ansaitsee hieman kritiikkiä. Vaikka Stalin palautti sotilasarvot kokonaisuudessaan vasta 1942, talvisodan aikanakin niitä esiintyi. Termi ”staršina” on ymmärrettävä suomeksi vääpeliksi, ei ”vanhimmaksi”, vaikka se suoraan niin kuuluukin. Meidän vänrikkiämme vastaa helpoimmin ”aliluutnantti” kuten merivoimissa, ei ”nuorempi luutnantti”. Luonnollisesti ”vanhempi luutnantti” merkitsee vastaavasti yliluutnanttia. Samoin kääntäjät ovat oikaisseet puhumalla usein pelkästään ”komentajista”, mikä vie suomalaista lukijaa harhaan. Ryhmällä ja joukkueella/jaoksella on johtaja, komppanialla ja patterilla päällikkö, ja vasta pataljoonalla/patteristolla ja niitä suuremmilla yhtymillä on komentaja. Tietysti venäjän ”komandir ” merkitsee siellä minkä tahansa kokoisen muodostelman johtajaa. Uskon kuitenkin, että tämän kirjan lukijat ovat pääsääntöisesti tarkkoja termeistä. Toinen venäjän kielen mukainen ilmaisu on ”neuvostoarmeija menetti kaatuneina noin 150 000 sotilasta Suomen tappioiden ollessa 23 000 miestä, kuusi kertaa vähemmän”. Tarkka ilmaisu kuuluu tietysti ”alle kuudesosan neuvostoarmeijan tappioista”.
Virallisissakin asiakirjoissa on väitetty, että Suomen armeijaan kuului 800 hengen naispataljoona, vaikka sellaista ei maassamme ole koskaan ollut. Gorkiin menneessä kirjeessä kerrottiin, että tunnin ankaran taistelun jälkeen naisia oli jäljellä kaksikymmentä, jotka otettiin vangiksi. Paniikkihuhujen levittäjät kertoivat puna-armeijalaisille, että ”suomalainen naisosasto vangitsi sotilaitamme, riisui heiltä vaatteet ja poltti miehet elävänä nuotiolla”. Samoin toistuvat huhut, jotka pantiin muun muassa Suomen punakaartin tiliin 1918: ”Suomalaiset painavat patruunat vangiksi saadun silmiin, leikkaavat kielen ja kiduttavat ennen kuin murskaavat pään.” Puussa istuvat tarkka-ampujat, ”kukuškat” eli käet, toistuvat sadoissa raporteissa, ja heidän väitetään olleen usein vielä juovuksissa. Tätäkään ei kukaan ole koskaan onnistunut osoittamaan todeksi, mutta suomalaisten sitkeä vastarinta kehitti neuvostosotilaiden mielikuvitusta villeihin keksintöihin. Yhtäpitävää Tarasin kirjan raporttien kanssa on tässä esitetyissä kirjeissä se, että suomalaiset miinoittavat kaiken: jos koskee hylättyyn polkupyörään, lentää ilmaan. Siitä huolimatta, että tässäkin kirjassa mainittu historioitsija Meltjuhov on todennut neuvostojoukkojen menettäneen jo Puolan sodassa syksyllä 1939 noin 1000–2000 kaatunutta, armeijaan otetuille näyttää tulleen jonkinlaisena yllätyksenä, että sodassa ammutaan kovilla ja kohti.
Sensuroimiensa kirjeiden perusteella NKVD:n virkailijat ovat luvanneet ryhtyä kuulusteluihin ja rankaisutoimiin niitä kohtaan, jotka paljastavat todellisen tilanteen surkeuden kotona oleville omaisilleen. Yleisimpänä lääkkeenä on joka kerta suositeltu poliittisen agitaation lisäämistä rintamajoukoissa. Tämä ei kuitenkaan auttanut enää siinä vaiheessa, kun ruoka ja ammukset loppuivat esimerkiksi Lemetin motissa tykkänään. Laitostumista ja uskoa ulkoistamiseen osoittaa, että joku rintamamies valitti jopa kuuman juomaveden puuttumista (!) ikään kuin ei olisi enää osannut nuotiota sytyttää. Siviilien kirjeissä toistuu maininta jonottamisesta: leipää oli mentävä jonottamaan jopa viideltä aamulla. Miksi babuška ei sitten leiponut itse? Yksinkertaisesti siksi, että kulakit oli tuhottu, viljan varastamisesta saattoi saada kuolemantuomion, eivätkä kolhoosilaisten omat palstat riittäneet leipäviljan tuotantoon.
”Tuntemattoman talvisodan” yleisenä ansiona pidän erilaisten venäläisten ja neuvostonäkemysten tuomista suomeksi suomalaisten tietoon. Samoin on hyvä, että Venäjällä pitkään vaiettu talvisota rinnastetaan Halhin-Golin, Puolan ja Romanian tapahtumiin. Talvisota oli suomalaisille ainutlaatuinen sankaritarina, mutta Neuvostoliitossa ja Venäjällä – kuten muissakin isoissa taloissa – palaa aina jokin nurkka.
Kuvat ylhäältä: 1) Suomen Murmanskin-konsuli Martti Ruokokoski otti vastaan Jos mulla ois valta-elokuvan saaman palkinnon, oik. Erkki Määttänen 2) Erkki Määttänen 3) Gunilla Bresky Luulajasta voitti festivaalin Grand Prix-palkinnon, photo by Reijo Nikkilä.
Tekstit
