Hurraa! On romunjalostusteollisuuden työntekijän päivä.

Romunjalostusteollisuuden työntekijän päivää on siis vietetty tänään. Venäjällä. Se ei ole punaisella merkitty yleinen vapaapäivä eikä sitä löydy myöskään Venäjän ammatillisten juhlapäivien luettelosta (kuten esim. verovirkailijoiden päivä, tulipalonsammuttajien päivä, huumevalvontaelinten työntekijän tai vaikkapa väestön kuluttajapalvelujen ja asunto- ja kunnallistalouden työntekijän päivä). Mutta metallijätteitä hyödyntävät yritykset ovat oma-aloitteisesti nimenneet omaksi päiväkseen huhtikuun yhdeksännentoista.

Perustelu on harvinaisen selvä: vuonna 1922 tähän samaan aikaan Neuvosto-Venäjällä alettiin muodostaa yhtenäistä ja keskitettyä metallijätteiden hyödyntämisjärjestelmää. Maan ulkomaankauppaministeriö, Kansantalouden ylin neuvosto, Vallankumouksellinen sotilasneuvosto, Kulkulaitoskansankomissariaatti ja Maatalouskansankomissariaatti sopivat Metallotorg- eli Metallikauppayhtymän muodostamisesta. Sen jälkeen kaikista metalliromun keruuseen ja realisointiin liittyvistä kysymyksistä vastasi uusi organisaatio.

Vallankumousten jälkeen ja sisällissodan ynnä Ranskan ja Ison-Britannian maahan tunkeutumisen oloissa Neuvosto-Venäjä oli rutiköyhä, suoraan sanoen se oli kaikilla kriteereillä konkurssikypsä, muttei kuitenkaan kaatunut. Köyhän maan täytyi kerätä kierrätyskelpoiset jätteet ja kehittää niille käyttöprosessit.

Sen toiminnan sai tehtäväkseen Sojuztortšermet-niminen tuotantoyhtymä. Lyhenne tarkoittaa liittovaltion kierrätettävien mustien metallien keräysyhtymää, eli suomeksihan se lyhentyisi muotoon Liitkiermusmet. Siihen puolestaan kuului kaupunkien ja oblastien yrityksiä nimellä Vtormet, ja niillä oli romun vastaanottopisteiden verostot. Jokainen Vtormet oli erikoistunut yhtiö, joka oli varustettu metallin muokkauslaittein sekä testaus- ja mittauslaittein. Sinne tuotiin kaikki metallijäte, josta sitten tuli terästuotannon raaka-ainetta.

Teollisuusalan kehitystä tuki neuvostotalouden suunnitelmaluonne, joka antoi mahdollisuuden kehittää tätä aluetta kokonaisvaltaisesti. Valtion romu- ja jätestandardista tuli pakollinen kaikille yrityksille. Yleisliittolainen keräysmetallien tieteellinen tutkimus- ja muotoiluinstituutti tuotti tieteellisteknistä tukea teollisuudelle.

Suunnitelmallisen hyödyntämisen järjestelmä kehittyi ja toimi tehokkaasti. Se sai aikaan metallijätteiden käytännöllisesti katsoen täyden uudelleenkäyttöasteen ja metalliteollisuuden kierrätysraaka-aineen saatavuuden. Esimerkiksi v. 1970 romua kerättiin yksinomaan Venäjällä 26,6 miljoonaa tonnia ja v. 1975 peräti 33,3 miljoonaa tonnia.

Neuvostovallan viime hetkinä syksyllä 1991 Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan ministerineuvoston päätöksellä № 537 kierrätysmetallien alasektorii siirrettiin Venäjän lainsäädännön piiriin. Suunnitelmatalouden hallintojärjestelmän purkautumisen seurauksena ei ollut mitään koordinoivaa keskusta, ja v. 1991-1996 koko metallijätteiden kierrätysjärjestelmä rappeutui. Vuosina 1994-96 saatiin kerätyksi vain runsas kolmasosa aiemmista tonnimääristä, 12 miljoonaa tonnia. Venäjä oli taas rutiköyhä, eikä nytkään rutiköyhällä valtiolla ollut varaa järjestää metallijätteen keräystä.

Tämä johti pitkittyneeseen talouskriisiin entisen Sojuzvtortšermet-järjestelmän yrityksille: ammattitaitoinen henkilökunta lähti muualle, tuotannon varoja ei päivitetty, ja neuvostoaikana olleet talouskytkennät menetettiin.

Uusia yrittäjiä on ilmaantunut markkinoille. Ne ovat välittäjiä, joiden päämäärä on voittojen maksimointi. Ne voidaan jakaa kolmeen ryhmään:

1. välitysfirmat, jotka välittävät metallijätteen ja jälkimarkkinointikelpoisen metalliromun uusiokäyttöön suoraan ulkomaisille yhtiöille. Nämä firmat ovat sijoittuneet Venäjän satamiin. Ne ovat ostaneet metallijätteen määrät täyttäen muodollisesti kansainväliset standardit. Niitä metallijätteitä, jotka menevät hyötyjäyttöön tai edes osittaiseen uusiokäyttöön, ne eivät ole ostaneet.

2. yritykset, jotka ostavat metalliromua edelleen myytäväksi Venäjän sisäisillä markkinoilla. Näin muodostuu monikerroksinen välittäjien verkosto. Tällaiset yritykset, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, eivät myöskään kierrätä ustien ja värimetallien jätteitä. Yleensä ne vuokraavat rataosuuden ja lähettävät romun rautatiekuljetuksina johonkin paikkaan Venäjällä. Nämä firmat ostavat myös halvimpia metallijätteitä.

3. luonnolliset henkilöt, jotka keräävät luvatta ja laittomasti metalliromua ja metallijätteitä ja myyvät niitä romunvälittäjille joko niiden jätekentillä tai harvemin Vtortšermet-yritysten kentillä.

Tästä on syntynyt tuhoista prosessi: metalliromun "kierrätyksen" käsite häipyy kuin kitkerä savu ilmaan. Markkinoille ilmaantuu massoittain ei-kierrätettäviä, ei-hyödynnettäviä, tai ei-kierrätettyjä mutta osittain lajiteltuja metallijätteitä. Samaan aikaan kun vanhat Vtortšermet-yritykset noudattavat metallinkeräysohjeistoa ja tuottivat myyntiin valmiita tuotannon raaka-aineita, uudet markkinatoimijat kauppaavat lajittelemattomia, leikattuja mustien ja värimetallien jätteitä, joiden laatua ei ole valvottu. Tällaisten metallijätteiden tuotantokustannushinta on murto-osa jälkimarkkinointikelpoisen romun hinnasta, siis sen jota Vtortšermet myy. Lopulta käy niin, että valmiin raaka-ainetuotteen, jälkimarkkinoitavan romun käsite häviää. Markkinoille heitetään metalliromueriä, joiden alkuperä ja laatu on epäselvä ja joita ei saa nimittää valmiiksi raaka-ainetuotteiksi - jälkimarkkinakelpoiseksi romuksi, koska ne eivät ole menneet hyötykäyttöön.

Vaikeaa on elää liian romun kanssa, mutta yhtä vaikeaa on myös yrittää saada Venäjän kokoisessa valtiossa jonkinlaista kierrätystoimintaa, pienessä tai isossa mittakaavassa.

Lukemista venäjäksi:

http://mmk.akron-alliance.ru/info/history/

Venäjän ja Yhdysvaltojen rajasopimus vuodelta 1824

Muistelen taas menneitä. Tämä 17. päivä huhtikuuta on ollut viime päivinä, heikosti tosin, esillä joissakin Venäjän mediumeissa, koska vuonna 1824 tänä päivänä allekirjoitettiin Venäjän ja Yhdysvaltojen välillä rajasopimus. Venäjän nykymedian ja Yhdysvaltojen tutkimuskirjallisuuden tulkinnat näyttävät kuitenkin vähän erilaisilta: venäläiset surkuttelevat potentiaalisen suurvalta-aseman menetystä, amerikkalaiset peilaavat historiaa Alaskan nykytilaan ja pohjoisten alueiden energiavarojen käyttöön.

Venäjän Amerikan valloituksen historia jäi vähän lyhyeksi, ja siksi se lienee valtaosaltaan unohdettu. Ennen kuin Venäjän ja Yhdysvaltojen edustajat saivat v. 1824 neuvotelluksi rajalinjan ja siihen liittyvän kauppapoliittisen ratkaisun, Pohjois-Amerikan luoteiskulmassa oli tapahtunut paljon.

Maantieteilijä-löytöretkeilijä Semjon Dežnjovin retkikunta lienee ensimmäinen Venäjää edustanut taho, joka "löysi Amerikan" eli eteni v. 1648 sille alueelle, joka nyt tunnetaan Alaskana. Sen löytö ei kuitenkaan johtanut mihinkään asutuspoliittisiin toimiin. Lähes vuosisata myöhemmin, v. 1732 Venäjä aloitti noin kolmivuotisen Alaskan pohjoisosien maanmittausohjelman sotilasgeodeetti Mihail Spiridonovitš Gvozdevin johdolla. Hän kuitenkin joutui esivallan epäsuosioon ja hänet komennettiin tutkimaan Kamtšatkaa ja Sahalinia.

Vuonna 1741 Venäjän laivaston komentajakapteenin Vitus Johannesen Beringin retkikunta vuonna 1772 lähti kahdella laivalla amiraliteetin rahoittamalle sotilasstrategiselle matkalle tutkimaan Aleuttien saaria ja Alaskan rannikkoa. Sen tehtävänä oli vahvistaa, että Aasian ja Amerikan välillä on salmi ja valmistella ensi askeleet siirtymiselle Amerikan mantereelle. Moni asia meni kuitenkin pieleen, osin huonojen sääolojen vuoksi, osin Beringin sairastumisen vuoksi, ja pian löydettyään Aleutit Bering kuoli.

Kului jokunen vuosikymmen ennen kuin v. 1772 perustettiin ensimmäinen venäläinen uudisasutus Unalaskan saarelle Aleuteille. Asialla oli Grigori Ivanovitš Šelihovin retkikunta ja tätä tarkoitusta varten perustettu Северо-Восточная компания eli North-Eastern Company. Se alkoi vallata saaria, alistaa paikallisia eskimoita valtansa alle, levittää ortodoksista uskoa ja opettaa uusien viljelyskasvien, lähinnä perunan ja nauriin viljelyä. Siirtokunta perustettiin paikkaan, joka sai nimen Three Saints Bay. Avarakatseinen Šelihov suositteli tsaarille, että Pohjois-Amerikka asutettaisiin kunnolla ja että Amur-jokea käytettäisiin kulkuväylänä, jota pitkin Venäjän laivasto pääsisi Tyynelle valtamerelle.

Vuonna 1788 Venäjän Alaskan-siirtokuntaan iskenyt voimakas tsunami tuhosi yhdyskunnan, sen Three Saints Bayn väestö siirrettiin Kodiak-saarelle paikkaan, joka sai nimekseen Pavlovin satama. Vuonna 1793 sinne saapui Valamon luostarin lähettämänä viiden munkin lähetyskunta, joka alkoi rakentaa temppeliä ja tehostaa käännytystyötä.

Vuonna 1799 tsaari Paavali sääti ukaasin, jolla perustettiin Russian American Company (RAC). Sille annettiin yksinoikeus valvoa 55º:n leveyspiirin pohjoispuolisia alueita sekä miehittää alueita tästä etelään niin pitkälle kuin vastaan tulevat alueet eivät ole jonkun muun aiemmin miehittämiä tai toisen valtion omaisuutta. Vuonna 1799 perustettiin myös pyhän Mihailin linnoitus Sitkan kylään. Toisin kuin aiemmat asuttamisyritykset se kasvoi nopeasti, ja vuonna 1819 siellä raportoidaan asuneen yli 200 venäläistä ja tuhat alkuasukasta. Mihailin linnoitukseen ja kylään rakennettiin alkeiskoulu, telakka, kirkko, asevarastoja ja erilaisia verstaita. Jokainen sinne purjehtinut laiva sai osakseen tykkien tervehdyslaukaukset. Sitkassa RAC harjoitti merisaukon pyyntiä ja turkiskauppaa, ja sen pääasiallisena työvoimana olivat aleutit, kuten kaikkia alkuasukkaita silloin nimitettiin.

Keväällä 1802 tlingit-intiaanit valtasivat ja polttivat Mihailin linnoituksen, ja seuraavina vuosina vastakkainasettelu kolonisaattorien ja intiaanien välillä yltyi, ja myös Jakutatin linnoitus hävitettiin. Neljäntoista venäläisen sanotaan heittäneen henkensä.

Vuonna 1808 Venäjän-Amerikan keskukseksi muodostui Novo-Arkangelsk, ja vallankäyttö toimi aivan kuten brittien Itä-Intian Kauppakomppanian parhaina aikoina: kauppayhtiö edusti myös valtiovaltaa. Sen päämaja sijaitsi Irkutskissa, ja virallisesti Venäjän-Amerikka kuului Siperian kenraalikuvernööripiirin alaisuuteen, ja kun tämä piiri vuonna 1822 jaettiin kahtia, Itä-Siperian kenraalikuvernööripiirin alaisuuteen, joskin tsaarin nimittämä kuvernööri Venäjän-Amerikalla oli jo vuodesta 1790 alkaen.

Samaan aikaan kun Euroopassa Napoleonin armeija oli hyökkäämässä Venäjälle, Alaskan ja Kalifornian tutkija Ivan A. Kuskov perusti Fort Rossin (Krepostʹ Ross) 50 mailia pohjoiseen siitä, missä nyt on San Francisco. Siitä tuli Venäjän asutuksen eteläisin sillanpääasema Amerikassa: se sijaitsi 38. ja 39. leveyspiirin välimailla eli samalla korkeudella kuin Ibizan ja Lesboksen saaret tai nykyinen Koreoita jakava aseleporaja. Linnoituksen alue oli kuulunut Espanjalle, mutta Kuskov osti sen intiaaneilta. Maanomistusolot eivät olleet kovin tarkoin säänneltyjä. Linnoituksessa toimi satakunta venäläistä ja noin 80 aleuttia.

Tsaari Aleksanteri I sääti 16.9.1821 ukaasin, joka koski Venäjän aluevaatimuksia Amerikassa. Tsaari julisti, että Amerikan luoteisalueet 51. leveyspiirin pohjoispuolella kuuluivat Russian American Companyn lainsäädäntövaltaan. Tämä linja oli paljon etelämpänä kuin pääkaupunki Novo-Arkangelsk, mutta pohjoisempana kuin Fort Ross. Ukaasilla tsaari kielsi vieraita laivoja tulemasta lähemmäksi kuin 115 meripeninkulmaa Venäjän-Amerikan rannikolta. Viikkoa myöhemmin tsaari sääti uuden peruskirjan Russian American Companylle. Peruskirja vaati sille monopolia turkismetsästykseen, kalastukseen ja kaupankäyntiin tällä alueella. Monet amerikkalaiset kauppayhtiöt protestoivat päätöstä vastaan.

Amerikkalaiset poliitikot ja kauppayhtiöt kävivät neuvotteluja ukaasin säännöksistä, ja huhtikuussa 1824 Pietarissa käydyissä neuvotteluissa päästiin lopulta siihen, että Venäjä luopui vuoden 1821 ukaasin rajavaatimuksesta ja avasi satamansa Yhdysvaltojen laivoille. Huhtikuun 17. pnä 1824 allekirjoitettu Pietarin konventio (=sopimus) asetti myös Venäjän luoteisrajavaatimuksen tasolle 54° 40' pohjoista leveyttä. Vastaavasti sovittiin, että Yhdysvallat todella tunnusti Venäjän vaatimukset tämän linjan pohjoispuolisiin alueisiin. Konventiossa säädettiin myös Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian vallasta Oregonissa (vuoteen 1846 saakka). Kun tämä konventio ratifioitiin vuonna 1825, siitä tuli ensimmäinen Venäjän ja Yhdysvaltojen välinen valtiosopimus. Sopimuksen solmimisen aikoina Venäjän-Amerikan kuvernöörinä toimi muuten tuolloin (1820-1925) muuan kapteeniluutnantti Matvei Ivanovitš Muravjov, joka Amerikan-kautensa jälkeen ylennettiin ensimmäisen luokan kapteeniksi ja jatkoi uraansa meriministeriön laivanrakennusoston varajohtajana, kunnes jäi eläkkeelle v. 1833.

Venäjän ja Yhdysvaltojen välinen kauppa kasvoi ja kehittyi, ja sujuva kauppavaihto vahvistettiin vuonna 1832 solmitulla sopimuksella, joka takasi osapuolille yleiset kahdenväliset kaupankäyntioikeudet ja suosituimmuusaseman.

Kuitenkin talouden rakenteet muuttuivat toiseen suuntaan kuin oli ajateltu, eikä Fort Rossia ympäröinyttä maatalousyhteisöä 1840-luvun alussa enää tarvittu Alaskan väestön ruokkimiseksi. Lisäksi lähivesien merinisäkkäät oli saalistettu lähes loppuun eikä ortodoksinen käännytystyökään tuottanut tulosta, koska lähetystyö oli maallistunut. Russian American Company pani linnoituksen myyntiin, ja sen osti sveitsiläissyntyinen Meksikon kansalainen John Sutter 30.000 dollarilla. Kauppasopimus tehtiin v. 1841, ja kauppasumma maksettiin vasta 1849.

Krimin sodan köyhdyttämän Venäjän oli ruvettava realisoimaan omaisuuttaan. Se ei yksityistänyt rautateitä eikä yhtiöittänyt maanteitä, vaan rupesi v. 1859 kaupittelemaan Alaskaa Yhdysvalloille. Mutta ostajakandidaatti oli ajautumassa sisällissotaan, ja kauppa lykkääntyi. Sodan jälkeen valtiosihteeri eli ulkoministeri William Seward otti Venäjän tarjouksen esille, ja 30.3.1867 ja päätti ostaa Alaskan itselleen. Kauppahinta oli 7,2 miljoonaa dollaria. Kevään aikana myös senaatti hyväksyi kaupan ja presidentti Andrew Johnson vahvisti päätöksen, ja virallisesti Alaska siirtyi Yhdysvaltojen omaisuudeksi 18.10.1867.

Eipä Yhdysvallatkaan tiennyt, mitä Alaskalla tekisi. Yli 30 vuotta se sai olla omissa arktisissa oloissaan, kunnes Klondyken kultaryntäys käynnisti siellä uudenlaista taloudellista toimintaa.

Kirjallisuutta:

Andreev, A. I. (ed.): Russian discoveries in the Pacific and in North America in the eighteenth and nineteenth centuries: a collection of materials. Ann Arbor, MI: Published for American Council of Learned Societies by J.W. Edwards, [1952].

 

Kan, Sergei: Memory Eternal: Tlingit Culture and Russian Orthodox Christianity through Two Centuries. Univ. of Washington Press, July 2014.

March, G. Patrick: Eastern Destiny: Russia in Asia and the North Pacific. Westport, CT: Praeger, 1996. xvii + 273 pp.

Saul, Norman E.: Historical Dictionary of United States-Russian/Soviet Relations. Scarecrow Press, 2008. 496 pages.

История русской Америки: Русская Америка: от зенита к закаты, 1825-1867. Moskva 1999.

PDF Book Ludwig Feuerbach by Vesa Oittinen Ebook PDF

PDF Book Ludwig Feuerbach by Vesa Oittinen Ebook PDF