Markku Heikkilän pyynnöstä seuraava pieni mainospala:
Rovaniemellä julkistettiin 22.10.2012 Markku Heikkilän ja
Antti Tenetzin kirja Merkintöjä Ob-joelta. Heikkilä on Lapin yliopiston Arktisen keskuksen tiedeviestinnän päällikkö ja Tenetz valokuvaaja ja mediataiteilija.
|
|
Merkintöjä Ob-joelta –kirjan
lähtökohtana on retkikunta, joka matkusti elokuussa 2011 Ob-joelle
etsimään tietoja suomensukuisten hantien ja mansien
karhunpeijaisrituaaleista.
Matkan päiväkirjamerkinnöistä ja valokuvista on syntynyt kirja, joka
etenee matkakuvauksen rytmissä läntisessä Siperiassa, mutta sen
dokumentaarirunous nousee Ob-joen varsilta avaamaan historiaa ja
nykyaikaa. Kaikki kirjan merkinnät on tehty paikan päällä,
junassa, jokilaivoissa, hotellihuoneissa, asumusten lattioilla. Antti
Tenetzin valokuvat tuovat mukaan visuaalisen tulkinnan samoista hetkistä
ja maisemista.
Mäntykustannus Oy:n kustantama teos toimii modernina ajankuvauksena nyky-Venäjästä ja suomensukuisten kansojen tilanteesta. Kirjan visuaalisen ilmeen on suunnitellut taittaja Jessica Leino. Merkintöjä Ob-joelta -kirjaan ja sen aineistoon voi tutustua osoitteessa www.tenetz.com/Ob Kirjaa on saatavilla kirjakaupoista suoraan (ainakin Akateeminen) tai tilaamalla. Sen voi myös tilata kirjan nettisivun kautta. | |
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkailu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkailu. Näytä kaikki tekstit
1.12.2012
Ob-joen retkestä syntyi moderni Venäjä-kirja
14.8.2010
Ville Haapasalo matkaa halki Venäjän
YLEn Teema-kanava kunnostautuu jälleen Venäjä-aiheisilla ohjelmillaan. Samaan aikaan kun Rikos ja rangaistus -sarja on noin puolivälissä, alkoi juuri Ville Haapasalon "Venäjän halki 30 päivässä". Siinä näyttelijä lähtee rinkka selässä matkalle halki kauniin Venäjän lännestä itään, kotikaupungistaan Moskovasta Vladivostokiin. Hän yrittää löytää matkallaan toisen kotimaansa ihmeitä tavallisen kansan parista, kuten ohjelman esittelyteksti sanoo. (Valitettavan huonosti kirjoitettu esittelyteksti, joka vilisee kieli- ja kirjoitusvirheitä ja jonka tyyli nilkuttaa pahasti!)
Kahdeksanosaista
sarjaa voi katsoa perjantaisin klo 18.55, uusinnat lauantaisin klo 20.15. Ja jos kumpikaan ei sovi aikatauluun, Ylen Areena auttaa viikon ajan. Tässä muutamia poimintoja sarjan kustakin osasta.
Sarjan aikataulu ja sisältö:
pe 13.8. Osa 1: Moskova
Sarjan alussa Ville seikkailee Euroopan suurimmassa ja maailman kalleimmassa kaupungissa Moskovassa.
pe 20.8. Osa 2: Nizhni Novgorod
Toisessa osassa Ville matkustaa Olga- ja Oka- joen risteyksessä sijaitsevan 1,4 miljoonna asukkaan Nizhni-Novgorodiin, jossa hän käy surkuhupaisalla kala- ja veneretkellä sekä paneutuu venäläiseen huumoriin paikallisen koomikon Sergei Kabailon kanssa.
pe 27.8. Osa 3: Jekaterinburgissa
Ville joutuu keskelle voitonpäivän juhlintaa. Ilmassa on nostalgian väritteistä latausta suuresta ja mahtavasta Neuvostoliitosta. Juhlissa hän näkee huikean sotilasparaatin.
pe 3.9. Osa 4: Novosibirskissa Ville mm. tutustuu nuorisopainitoimintaan, jota vetää kolminkertainen olympiavoittaja Aleksandr Karelin.
pe 10.9. Osa 5: Irkutsk-Baikal
Tässä käydään Irkutskissa ja matkataan kauniille Baikal-järvelle. Burjaattien alueella ja Ville osallistuu shamaanirituaaleihin ja seuraa vierestä, kuinka shamaani Valentin Hagdajev saa tamburiinin avulla yhteyden henkiolentoihin.
pe 17.9. Osa 6: Ulan Ude
Baikal-järvellä seilataan kohti Ulan Udea, jossa Ville tutustuu tiibetinbuddalaisuuteen Ivolginskin luostarissa. Siellä päähenkilömme katoaa mystisesti, mutta vierailee myös luostarin pyhimmässä paikassa.
pe 24.9. Osa 7: Habarovskissa
Ville törmää ensimmäistä kertaa vastoinkäymisiin, sillä Venäjän presidentti on kaupungissa vierailulla ja monet sovitut tapaamiset joudutaan vierailun takia perumaan. Hän myös huomaa Habarovskin olevan täynnä juhlivia hääpareja ja ottaakin selvää venäläisestä hääkulttuurissa vierailemalla lähes kymmenissä häissä.
pe 1.10. Osa 8: Vladivostok
...on Venäjän itäisin kaupunki ja Trans-Siperia-junaradan päätepiste. Ville tutustuu mm. japanilaisten autojen kauppiaaseen, jonka bisnestä vaikeuttavat valtion tuontiautoille määräämät myyntisäädökset.
Kahdeksanosaista
sarjaa voi katsoa perjantaisin klo 18.55, uusinnat lauantaisin klo 20.15. Ja jos kumpikaan ei sovi aikatauluun, Ylen Areena auttaa viikon ajan. Tässä muutamia poimintoja sarjan kustakin osasta.Sarjan aikataulu ja sisältö:
pe 13.8. Osa 1: Moskova
Sarjan alussa Ville seikkailee Euroopan suurimmassa ja maailman kalleimmassa kaupungissa Moskovassa.
pe 20.8. Osa 2: Nizhni Novgorod
Toisessa osassa Ville matkustaa Olga- ja Oka- joen risteyksessä sijaitsevan 1,4 miljoonna asukkaan Nizhni-Novgorodiin, jossa hän käy surkuhupaisalla kala- ja veneretkellä sekä paneutuu venäläiseen huumoriin paikallisen koomikon Sergei Kabailon kanssa.
pe 27.8. Osa 3: Jekaterinburgissa
Ville joutuu keskelle voitonpäivän juhlintaa. Ilmassa on nostalgian väritteistä latausta suuresta ja mahtavasta Neuvostoliitosta. Juhlissa hän näkee huikean sotilasparaatin.
pe 3.9. Osa 4: Novosibirskissa Ville mm. tutustuu nuorisopainitoimintaan, jota vetää kolminkertainen olympiavoittaja Aleksandr Karelin.
pe 10.9. Osa 5: Irkutsk-Baikal
Tässä käydään Irkutskissa ja matkataan kauniille Baikal-järvelle. Burjaattien alueella ja Ville osallistuu shamaanirituaaleihin ja seuraa vierestä, kuinka shamaani Valentin Hagdajev saa tamburiinin avulla yhteyden henkiolentoihin.
pe 17.9. Osa 6: Ulan Ude
Baikal-järvellä seilataan kohti Ulan Udea, jossa Ville tutustuu tiibetinbuddalaisuuteen Ivolginskin luostarissa. Siellä päähenkilömme katoaa mystisesti, mutta vierailee myös luostarin pyhimmässä paikassa.
pe 24.9. Osa 7: Habarovskissa
Ville törmää ensimmäistä kertaa vastoinkäymisiin, sillä Venäjän presidentti on kaupungissa vierailulla ja monet sovitut tapaamiset joudutaan vierailun takia perumaan. Hän myös huomaa Habarovskin olevan täynnä juhlivia hääpareja ja ottaakin selvää venäläisestä hääkulttuurissa vierailemalla lähes kymmenissä häissä.
pe 1.10. Osa 8: Vladivostok
...on Venäjän itäisin kaupunki ja Trans-Siperia-junaradan päätepiste. Ville tutustuu mm. japanilaisten autojen kauppiaaseen, jonka bisnestä vaikeuttavat valtion tuontiautoille määräämät myyntisäädökset.
6.8.2010
Uusi matkustajalaiva Suomenlahdella ja Itämerellä
Itämerellä liikkuu tähänastisten matkustajalaivojen lisäksi uusi venäläinen tulokas, joka kantaa nimeä SC Atlantic. Vuonna 1986 rakennetun laivan alkuperäinen nimi oli mantereinen Русь (Rus'), mutta uusi nimi viittaa jo valtamerelle. Myös laivan kotimaa viittaa valtamerelle, tosin Tyynelle sellaiselle, sillä se on rekisteröity Marshall-saarille.
Laivan omistaa pietarilainen matkanjärjestäjä S-Continental, joka siis nyt on siirtynyt myös matkustajien kuljetusbisnekseen. SC Atlantic on yhtiön ainoa alus.
Yhtiö markkinoi Itämeren kvartetti -matkaideaa: laiva tekee yhden rengasmatkan viikossa. Se lähtee perjantai-iltana Pietarista, viettää lauantaipäivän Helsingissä, jatkaa yön aikana Tukholmaan, jossa taas ollaan päivä laiturissa. Tukholmasta matka jatkuu sunnuntai-iltana Tallinnaan, ja sieltä maanantai-iltana Pietariin, jonne saavutaan tiistaina. Väliajalla laiva on yritysten käytössä Suomenlahdella esim. juhlamatkoja varten.
Laivan pituus on 133-140 metriä lähteestä riippuen ja leveys 21-22 m, ja se on tänä vuonna peruskorjattu viiden tähden kruisailualukseksi. Kantavuus on 12.798 tonnia, kansia on 8, mutta asiakaspaikkoja vain 236, joten voinemme tästä päätellä, mitä tarkoittaa "5 stars premium class cruise": köyhien ei kannata vaivautua.
Laivan omistaa pietarilainen matkanjärjestäjä S-Continental, joka siis nyt on siirtynyt myös matkustajien kuljetusbisnekseen. SC Atlantic on yhtiön ainoa alus.
Yhtiö markkinoi Itämeren kvartetti -matkaideaa: laiva tekee yhden rengasmatkan viikossa. Se lähtee perjantai-iltana Pietarista, viettää lauantaipäivän Helsingissä, jatkaa yön aikana Tukholmaan, jossa taas ollaan päivä laiturissa. Tukholmasta matka jatkuu sunnuntai-iltana Tallinnaan, ja sieltä maanantai-iltana Pietariin, jonne saavutaan tiistaina. Väliajalla laiva on yritysten käytössä Suomenlahdella esim. juhlamatkoja varten.
Laivan pituus on 133-140 metriä lähteestä riippuen ja leveys 21-22 m, ja se on tänä vuonna peruskorjattu viiden tähden kruisailualukseksi. Kantavuus on 12.798 tonnia, kansia on 8, mutta asiakaspaikkoja vain 236, joten voinemme tästä päätellä, mitä tarkoittaa "5 stars premium class cruise": köyhien ei kannata vaivautua.
31.12.2009
Näin naapurissa
Näin naapurissa – monikulttuurisia keskusteluja yksityistaksissa
On myöhäinen syksy. Matka oli sujunut junalla verkkaisesti nytkytellen vieraan maan puolelle, mutta vähän rajan jälkeen, rajavartioston asemalla juna pysähtyy ja jää niille sijoilleen. Vastaantuleva juna oli veturirikon takia jämähtänyt radalle, ja kun käytössä on vain yksi raide, meidän junankin piti odottaa. Kun odotusta oli jatkunut puoli tuntia ja todellisuus alkoi valjeta matkustajille, junanvaunussa virisi jutustelu ja sosiaalinen kanssakäyminen. Vaunusta tuli sosiaalinen yhteisö, jossa olisi ollut sosiologille tutkimista. Tällä kertaa vain ei ollut sosiologia saatavilla.
Useimmat yksin matkustavat naiset osoittautuivat venäläisiksi ja miehet suomalaisiksi. Miehillä on mukanaan laptop, paitsi minulla. Naiset lukevat, paitsi yksi nuori, ilmeisesti opiskelija, joka kaivaa repusta laptopin. Takanani istuu suomalaisvenäläinen pariskunta: juoppo suomalaismies, joka puhuu liian paljon ja liian hölmöjä, ja nainen huokailee ja toruu. Yhteistä kieltä heillä tuntuu olevan vähän. Nainen on ihan tavallisen näköinen, ei mikään kaunottareksi meikattu, mies näyttää työkuntoiselta ja asialliselta, mutta silti juopolta. Minun käy naista sääliksi. Haluaisin laittaa korvani rullalle ja pistää ne taskuun, mutten voi.
Seisokki jatkuu. Ravintolavaunu, joka ”suljetaan Vainikkalaan saavuttaessa ja avataan taas junan lähdettyä Viipurista”, avataan nyt poikkeuksellisesti uudestaan, ja puolet porukasta valuu sinne. Junan seisokki venähtää useamman tunnin mittaiseksi. Henkilökunta alkaa koota listaa siitä, kuka on menossa minnekin, ketä ollaan vastassa ja kenelle tarvitaan kyytejä, kun määränpääkaupungissa metro ja linja-autot ovat jo lopettaneet kulkemisen. Niiden, kenellä on lippuja jatkoyhteyksiin, kehotetaan ilmoittautumaan junan päällikölle vaunussa n:o 3.
Pääteasemalle suureen kaupunkiin tullaan yöllä varttia vaille kaksi. Kadulla seisoo yksi linja-auto ja noin 30 taksia. Linja-autoon kerääntyy porukkaa, enimmäkseen keski-ikäisiä ja vanhahkoja pulleita naisia, jotka huutavat, vaativat ja kaakattavat niin, että meinaa sivullista naurattaa. Kuljettaja ei tiedä, mihin ajetaan. Odotetaan junan päällikköä. Viimein, kun suurin osa matkustajista oli lähtenyt takseilla pois, päällikkö tuli ja sanoi, että ajetaan sinne minne on menijöitä. Ja minnekäs on? Metro Lomonosovskajalle vaativat keski-ikäiset ja vanhahkot pulleat naiset. Vasilinsaarelle vaativat toiset. Päällikkö siihen, että ei ihan ympäri kaupunkia voida ajaa, mennään vain yhteen paikkaan. Vasilinsaari ja Lomonosovskaja ovat vastakkaisilla laidoilla kaupunkia. Kaakatus kovenee. En nouse kyytiin enkä jää seuraamaan määränpään valintaa, vaan lähden neuvottelemaan yksityistaksien kanssa kyydistä.
Heti löytyy yksityinen eli tšastnoje-taksi, tällä kertaa azeripojan ajama peruslada, venäjäksi копейка. Tällaiset taksithan löytää, kun seisoo jalkakäytävällä ja ojentaa käden suorana sopivasti alaviistoon asentoon ajoradalle päin. Taksaksi sovitaan 250 ruplaa ja lähdetään liikkeelle. Mutta silta onkin jo pystyssä.
Se on muuten aina vähän hätkähdyttävä näky, vaikka sen näkisi monta kertaa. Osittain siksi, että tietää, että toiselle puolelle pitäisi päästä. Osittain siksi, että se on niin massiivinen, hämärästi erottuva seinä, joka peittää vastarannan näkyvistä.
Kuski soittelee kavereilleen ja kyselee oudolla kielellä siltojen aukioloajoista, mutta kukaan ei tunnu tietävän. Minäkään en muista, kun en ole vuosiin niitä tarvinnut. Kuski luopuu kyytisuunnitelmasta ja jättää minut samaan paikkaan, josta olin kyytiin noussut. Ei hätää: kohta pysähtyy toinen lada mallia VAZ-2105 eli ”viis yli yheksän”, jonka ajaja osoittautuu tadžikkipojaksi.
– Mihin pitäisi?
– Nevskille. Vaikka Kazanin kirkon luokse.
– Laadna, tiedän.
– Paljonko kyyti maksaa?
Aloitan kahdesta sadasta, hän viidestäsadasta. Päädymme neljäänsataan, kun pitää kiertää niin kaukaa siltojen takia. Lähdetään liikkeelle. Leninin patsas on näköjään poissa aseman edustalta Komsomol-aukiolta. Siltähän oli persaus räjäytetty viime kevättalvella.
– Mistäpä te?
– Finljandijasta, tulin juuri junalla, joka oli kolme tuntia myöhässä. Veturi rikki, aikataulut sekaisin. Liian monta asiaa olen tainnut mahduttaa yhteen lauseeseen.
Kuskin venäjäntaito ei ole tyydyttävä, jos kohta ei matkustajallakaan aivan kiitettävä.
– Niin mikä se teidän maanne oli, Ranskako?
– Ei kun Suomi. Finljandija. Pääkaupunki Helsinki.
– Missä se on? Tiedän Ranskan ja Englannin. Frantsija, Anglija.
– Suomi on lähempänä, ihan tässä naapurissa. Seitsemän tuntia junalla.
Ajetaan Nevan rantakatua vastavirtaan Ohtan tienoilla.
– Tunnetteko tämän tien? Oletteko koskaan ollut tällä suunnalla?
– Tunnen, monta kertaa olen täällä ollut.
– Onko kaunista täällä vai onko kauniimpaa teidän maassa?
– Täällä on kauniimpaa.
– Todellako? Onhan teilläkin varmasti kaunista?
– On, mutta kaupungit ovat modernimpia. Meillä luonto on kauniimpaa: on paljon järviä ja metsiä.
Rautahäkkyrältä näyttävä Ison-Ohtan silta toimii, mutta kuski ajaa rantakatua pitkin eteenpäin. Miliisi pysäyttää maasturin, joka juuri ohitti meidät reippaalla ylinopeudella, mutta heti tämän pysähdyttyä viittaakin, että antaa mennä. Maasturi kiihdyttää matkoihinsa ja ohittaa meidät uudestaan. Ilmeisesti miliisin rahkeet eivät riittäneet maasturin kuskin tai omistajan varpaille astumiseen. Me nousemme Nevan ylittävälle sillalle.
– Meillä joskus jätetään pysäyttämättä, mitenkäs teillä?
– En tiedä. Varmasti meilläkin toisinaan päästetään menemään.
– Valvotaanko teillä näin tien päällä liikennettä?
– Kyllä valvotaan, mutta nopeuksia valvovat nykyään automaattisilla kameroilla. Tälläkin viikolla on jokin valvontakampanja meneillään.
Tullaan Aleksanteri Nevskin aukiolle, ja edessä avautuu Nevan valtakadun vanha osa.
– Niin mihin mennään?
– Sadovajalleko?
– Missä se on?
– Gostinyi Dvorin luota vasemmalle.
– En tiedä sitä. Kazanin kirkon tiedän.
– Hyvä on, mennään sitten sinne.
– Onko paljon musulmaaneja teillä?
– Hyvin vähän.
– Meillä paljon. On moskeijoitakin joka paikassa, tiuhaan. Minun, minun kotimaassani paljon on moskeijoita. Mutta teillä vähemmän musulmaaneja teidän kansan joukossa?
– Meidän muslimit Suomessa ovat enimmäkseen somaleja ja Lähi-idästä tulleita.
Ei mene perille. Uskontomaantietoa ei ole ollut hänellä koulun opetusohjelmassa.
– Afrikka, Somalia. Lähi-itä: Turkki, Iran, Syyria, tiedättekö?
– Mutta entä oma kansanne? Onko musulmaaneja?
– Hyvin vähän.
– Onko teillä moskeijoita?
– Ihan muutama on, mutta pieniä.
– Niin, kun on vähän musulmaanejakin?
– Juuri niin.
Kapina-aukiolla liikenne puuroutuu pikkutunneillakin. Pienellä jonotuksella siitä päästään kuitenkin liikkeelle. Huomaan, että Stockmannin tavaratalosta on maan päällä jo kolmas kerros rakenteilla. Yksi meidän maisterikoulusta valmistunut on siellä projekti-insinöörinä.
Kuski väistää takaa tulevia laitakaistalle, mikä onkin viisasta. Meitä ohittavat autot ovat yläluokan autoja, sekä isoja tummaikkunaisia ökymaastureita että tavallisia pehmeästi lelluvia upporikkaan väen sedaneja. Niiden kanssa ei kannata yrittää leikkiä tasa-arvoa. Lada ja Lexus ajavat eri sarjoissa. Lada, Lexus ja Lincoln SUV.
– Onkos teillä tämmöisiä autoja siellä? – kysyy kuljettaja ja taputtaa Ladan kojelautaa.
– On, mutta vähän enää jäljellä.
– Vähänkö on? Ihan yksin kappalein?
– Aivan yksin kappalein niitä voi nähdä.
– Varmaan maalla on enemmän, muttei enää kaupungeissa?
– Joo, maalla voi olla enemmän, ja harrastajilla kaupungeissa. Mutta on meillä Samaroita vielä liikenteessä melko paljon.
Ei mene jakeluun. Huomaan käyttäneeni länsimaista nimikettä.
– Devjatkaa näkyy vielä meidän teillämme, ysi-ladaa, tiedättekö? Samaraa?
– Ehm.
Kuskin autotuntemus näyttää olevan vielä rajallisempi kuin minulla, ja iäisyysasiat ovat muutenkin enemmän pinnalla. Ehkä hän on sitä halpatyövoimaa, joka Pietarissa työskentelee isojen rakennusten työmailla nostamassa niitä harjakorkeuteen ja viimeistelemässä sen jälkeen käyttökuntoon. Siksi vaatimaton autokin on ylpeilyn aihe.
– Mikä teillä sitten on uskontona, kun ei muslimeita ole paljon? Kristinuskoko?
– Da, kristinusko meillä on vallalla.
– No sehän on aivan kuten täälläkin!
– Ei, meidän kristinusko on erilaista.
– Eikö ole niin kuin täällä, hristianstvo?
– Ei, meillä kirkot ovat erinäköisiä.
– Teillä Rooman on paavin kirkko?
– Ei ole. Meillä on protestanttinen kirkko.
Ei kuljettajalla sytytä. Mitähän protestia mahtanee miettiä? Selitän lisää.
– On läntinen kirkko. Niitä on kaksi aivan erilaista, tämä oikeauskoinen pravoslavie ja länsimainen. Meillä on läntinen.
Päättelen, että on paras olla edes mainitsematta, että meilläkin on kyllä protestanttisen ns. evankelis-luterilaisen kirkon ohella ortodoksinen kirkko, joka on melkein samanlainen kuin täällä, paitsi että se on Konstantinopolin patriarkaatin alainen.
– Mutta onko teillä kristinuskoa? Hristianstvo?
– On meillä, ihan sama kristinusko meillä on kuin täälläkin, mutta seremoniat ovat aivan erilaiset. Lännessä on niin.
– Oletteko itse kristitty?
– Olen minä.
– Ihanko totta! Vai niin! Mahtavaa!
– Totta, mutta ei se käytännön elämässä kovin paljoa merkitse.
Tullaan Sadovajan risteyksen valoihin. Kuljettaja ajaa samalle keskikaistalle kuin edellä oleva, vasemmalle kääntymistä odottava auto.
– Onko tämä se Sa- Sa-..., se katu?
– On se. Jos ajatte sinne, minulla on vähän lyhyempi matka.
– Ja eikö tässä ole se metroaseman rakennus?
– On, ja siinä on myös Gostinyi Dvor. Iso tavaratalo. Mutta on siinä metrokin.
Ajamme Sadovajaa Jauhokujan kulmaan, josta neuvon oikealle Gribojedovin kanavan rantakadulle.
– Mutta ei tässä gastiinitsa!
– On se, se on yhden koulun asuntola.
– Ja sinnekö te?
– Sinne. Kiitos paljon.
Matka päättyy siihen, Talous- ja finanssiyliopiston asuntola-hotellin eteen. Maksan 400 ruplaa, siis noin yhdeksän euroa kuusikymmentä senttiä. Riipaisevan kova hinta sikäläisittäin, mutta puoli kolmen aikaan valinnanvaraa ei ole. Kättelen kuskia ja toivotan kaikkea hyvää. Täällä saa (ja jopa pitää) kätellä, vaikka meillä se on kiellettyä sikalentsun pelossa.
On myöhäinen syksy. Matka oli sujunut junalla verkkaisesti nytkytellen vieraan maan puolelle, mutta vähän rajan jälkeen, rajavartioston asemalla juna pysähtyy ja jää niille sijoilleen. Vastaantuleva juna oli veturirikon takia jämähtänyt radalle, ja kun käytössä on vain yksi raide, meidän junankin piti odottaa. Kun odotusta oli jatkunut puoli tuntia ja todellisuus alkoi valjeta matkustajille, junanvaunussa virisi jutustelu ja sosiaalinen kanssakäyminen. Vaunusta tuli sosiaalinen yhteisö, jossa olisi ollut sosiologille tutkimista. Tällä kertaa vain ei ollut sosiologia saatavilla.
Useimmat yksin matkustavat naiset osoittautuivat venäläisiksi ja miehet suomalaisiksi. Miehillä on mukanaan laptop, paitsi minulla. Naiset lukevat, paitsi yksi nuori, ilmeisesti opiskelija, joka kaivaa repusta laptopin. Takanani istuu suomalaisvenäläinen pariskunta: juoppo suomalaismies, joka puhuu liian paljon ja liian hölmöjä, ja nainen huokailee ja toruu. Yhteistä kieltä heillä tuntuu olevan vähän. Nainen on ihan tavallisen näköinen, ei mikään kaunottareksi meikattu, mies näyttää työkuntoiselta ja asialliselta, mutta silti juopolta. Minun käy naista sääliksi. Haluaisin laittaa korvani rullalle ja pistää ne taskuun, mutten voi.
Seisokki jatkuu. Ravintolavaunu, joka ”suljetaan Vainikkalaan saavuttaessa ja avataan taas junan lähdettyä Viipurista”, avataan nyt poikkeuksellisesti uudestaan, ja puolet porukasta valuu sinne. Junan seisokki venähtää useamman tunnin mittaiseksi. Henkilökunta alkaa koota listaa siitä, kuka on menossa minnekin, ketä ollaan vastassa ja kenelle tarvitaan kyytejä, kun määränpääkaupungissa metro ja linja-autot ovat jo lopettaneet kulkemisen. Niiden, kenellä on lippuja jatkoyhteyksiin, kehotetaan ilmoittautumaan junan päällikölle vaunussa n:o 3.
Pääteasemalle suureen kaupunkiin tullaan yöllä varttia vaille kaksi. Kadulla seisoo yksi linja-auto ja noin 30 taksia. Linja-autoon kerääntyy porukkaa, enimmäkseen keski-ikäisiä ja vanhahkoja pulleita naisia, jotka huutavat, vaativat ja kaakattavat niin, että meinaa sivullista naurattaa. Kuljettaja ei tiedä, mihin ajetaan. Odotetaan junan päällikköä. Viimein, kun suurin osa matkustajista oli lähtenyt takseilla pois, päällikkö tuli ja sanoi, että ajetaan sinne minne on menijöitä. Ja minnekäs on? Metro Lomonosovskajalle vaativat keski-ikäiset ja vanhahkot pulleat naiset. Vasilinsaarelle vaativat toiset. Päällikkö siihen, että ei ihan ympäri kaupunkia voida ajaa, mennään vain yhteen paikkaan. Vasilinsaari ja Lomonosovskaja ovat vastakkaisilla laidoilla kaupunkia. Kaakatus kovenee. En nouse kyytiin enkä jää seuraamaan määränpään valintaa, vaan lähden neuvottelemaan yksityistaksien kanssa kyydistä.
Heti löytyy yksityinen eli tšastnoje-taksi, tällä kertaa azeripojan ajama peruslada, venäjäksi копейка. Tällaiset taksithan löytää, kun seisoo jalkakäytävällä ja ojentaa käden suorana sopivasti alaviistoon asentoon ajoradalle päin. Taksaksi sovitaan 250 ruplaa ja lähdetään liikkeelle. Mutta silta onkin jo pystyssä.
Se on muuten aina vähän hätkähdyttävä näky, vaikka sen näkisi monta kertaa. Osittain siksi, että tietää, että toiselle puolelle pitäisi päästä. Osittain siksi, että se on niin massiivinen, hämärästi erottuva seinä, joka peittää vastarannan näkyvistä.
Kuski soittelee kavereilleen ja kyselee oudolla kielellä siltojen aukioloajoista, mutta kukaan ei tunnu tietävän. Minäkään en muista, kun en ole vuosiin niitä tarvinnut. Kuski luopuu kyytisuunnitelmasta ja jättää minut samaan paikkaan, josta olin kyytiin noussut. Ei hätää: kohta pysähtyy toinen lada mallia VAZ-2105 eli ”viis yli yheksän”, jonka ajaja osoittautuu tadžikkipojaksi.
– Mihin pitäisi?
– Nevskille. Vaikka Kazanin kirkon luokse.
– Laadna, tiedän.
– Paljonko kyyti maksaa?
Aloitan kahdesta sadasta, hän viidestäsadasta. Päädymme neljäänsataan, kun pitää kiertää niin kaukaa siltojen takia. Lähdetään liikkeelle. Leninin patsas on näköjään poissa aseman edustalta Komsomol-aukiolta. Siltähän oli persaus räjäytetty viime kevättalvella.
– Mistäpä te?
– Finljandijasta, tulin juuri junalla, joka oli kolme tuntia myöhässä. Veturi rikki, aikataulut sekaisin. Liian monta asiaa olen tainnut mahduttaa yhteen lauseeseen.
Kuskin venäjäntaito ei ole tyydyttävä, jos kohta ei matkustajallakaan aivan kiitettävä.
– Niin mikä se teidän maanne oli, Ranskako?
– Ei kun Suomi. Finljandija. Pääkaupunki Helsinki.
– Missä se on? Tiedän Ranskan ja Englannin. Frantsija, Anglija.
– Suomi on lähempänä, ihan tässä naapurissa. Seitsemän tuntia junalla.
Ajetaan Nevan rantakatua vastavirtaan Ohtan tienoilla.
– Tunnetteko tämän tien? Oletteko koskaan ollut tällä suunnalla?
– Tunnen, monta kertaa olen täällä ollut.
– Onko kaunista täällä vai onko kauniimpaa teidän maassa?
– Täällä on kauniimpaa.
– Todellako? Onhan teilläkin varmasti kaunista?
– On, mutta kaupungit ovat modernimpia. Meillä luonto on kauniimpaa: on paljon järviä ja metsiä.
Rautahäkkyrältä näyttävä Ison-Ohtan silta toimii, mutta kuski ajaa rantakatua pitkin eteenpäin. Miliisi pysäyttää maasturin, joka juuri ohitti meidät reippaalla ylinopeudella, mutta heti tämän pysähdyttyä viittaakin, että antaa mennä. Maasturi kiihdyttää matkoihinsa ja ohittaa meidät uudestaan. Ilmeisesti miliisin rahkeet eivät riittäneet maasturin kuskin tai omistajan varpaille astumiseen. Me nousemme Nevan ylittävälle sillalle.
– Meillä joskus jätetään pysäyttämättä, mitenkäs teillä?
– En tiedä. Varmasti meilläkin toisinaan päästetään menemään.
– Valvotaanko teillä näin tien päällä liikennettä?
– Kyllä valvotaan, mutta nopeuksia valvovat nykyään automaattisilla kameroilla. Tälläkin viikolla on jokin valvontakampanja meneillään.
Tullaan Aleksanteri Nevskin aukiolle, ja edessä avautuu Nevan valtakadun vanha osa.
– Niin mihin mennään?
– Sadovajalleko?
– Missä se on?
– Gostinyi Dvorin luota vasemmalle.
– En tiedä sitä. Kazanin kirkon tiedän.
– Hyvä on, mennään sitten sinne.
– Onko paljon musulmaaneja teillä?
– Hyvin vähän.
– Meillä paljon. On moskeijoitakin joka paikassa, tiuhaan. Minun, minun kotimaassani paljon on moskeijoita. Mutta teillä vähemmän musulmaaneja teidän kansan joukossa?
– Meidän muslimit Suomessa ovat enimmäkseen somaleja ja Lähi-idästä tulleita.
Ei mene perille. Uskontomaantietoa ei ole ollut hänellä koulun opetusohjelmassa.
– Afrikka, Somalia. Lähi-itä: Turkki, Iran, Syyria, tiedättekö?
– Mutta entä oma kansanne? Onko musulmaaneja?
– Hyvin vähän.
– Onko teillä moskeijoita?
– Ihan muutama on, mutta pieniä.
– Niin, kun on vähän musulmaanejakin?
– Juuri niin.
Kapina-aukiolla liikenne puuroutuu pikkutunneillakin. Pienellä jonotuksella siitä päästään kuitenkin liikkeelle. Huomaan, että Stockmannin tavaratalosta on maan päällä jo kolmas kerros rakenteilla. Yksi meidän maisterikoulusta valmistunut on siellä projekti-insinöörinä.
Kuski väistää takaa tulevia laitakaistalle, mikä onkin viisasta. Meitä ohittavat autot ovat yläluokan autoja, sekä isoja tummaikkunaisia ökymaastureita että tavallisia pehmeästi lelluvia upporikkaan väen sedaneja. Niiden kanssa ei kannata yrittää leikkiä tasa-arvoa. Lada ja Lexus ajavat eri sarjoissa. Lada, Lexus ja Lincoln SUV.
– Onkos teillä tämmöisiä autoja siellä? – kysyy kuljettaja ja taputtaa Ladan kojelautaa.
– On, mutta vähän enää jäljellä.
– Vähänkö on? Ihan yksin kappalein?
– Aivan yksin kappalein niitä voi nähdä.
– Varmaan maalla on enemmän, muttei enää kaupungeissa?
– Joo, maalla voi olla enemmän, ja harrastajilla kaupungeissa. Mutta on meillä Samaroita vielä liikenteessä melko paljon.
Ei mene jakeluun. Huomaan käyttäneeni länsimaista nimikettä.
– Devjatkaa näkyy vielä meidän teillämme, ysi-ladaa, tiedättekö? Samaraa?
– Ehm.
Kuskin autotuntemus näyttää olevan vielä rajallisempi kuin minulla, ja iäisyysasiat ovat muutenkin enemmän pinnalla. Ehkä hän on sitä halpatyövoimaa, joka Pietarissa työskentelee isojen rakennusten työmailla nostamassa niitä harjakorkeuteen ja viimeistelemässä sen jälkeen käyttökuntoon. Siksi vaatimaton autokin on ylpeilyn aihe.
– Mikä teillä sitten on uskontona, kun ei muslimeita ole paljon? Kristinuskoko?
– Da, kristinusko meillä on vallalla.
– No sehän on aivan kuten täälläkin!
– Ei, meidän kristinusko on erilaista.
– Eikö ole niin kuin täällä, hristianstvo?
– Ei, meillä kirkot ovat erinäköisiä.
– Teillä Rooman on paavin kirkko?
– Ei ole. Meillä on protestanttinen kirkko.
Ei kuljettajalla sytytä. Mitähän protestia mahtanee miettiä? Selitän lisää.
– On läntinen kirkko. Niitä on kaksi aivan erilaista, tämä oikeauskoinen pravoslavie ja länsimainen. Meillä on läntinen.
Päättelen, että on paras olla edes mainitsematta, että meilläkin on kyllä protestanttisen ns. evankelis-luterilaisen kirkon ohella ortodoksinen kirkko, joka on melkein samanlainen kuin täällä, paitsi että se on Konstantinopolin patriarkaatin alainen.
– Mutta onko teillä kristinuskoa? Hristianstvo?
– On meillä, ihan sama kristinusko meillä on kuin täälläkin, mutta seremoniat ovat aivan erilaiset. Lännessä on niin.
– Oletteko itse kristitty?
– Olen minä.
– Ihanko totta! Vai niin! Mahtavaa!
– Totta, mutta ei se käytännön elämässä kovin paljoa merkitse.
Tullaan Sadovajan risteyksen valoihin. Kuljettaja ajaa samalle keskikaistalle kuin edellä oleva, vasemmalle kääntymistä odottava auto.
– Onko tämä se Sa- Sa-..., se katu?
– On se. Jos ajatte sinne, minulla on vähän lyhyempi matka.
– Ja eikö tässä ole se metroaseman rakennus?
– On, ja siinä on myös Gostinyi Dvor. Iso tavaratalo. Mutta on siinä metrokin.
Ajamme Sadovajaa Jauhokujan kulmaan, josta neuvon oikealle Gribojedovin kanavan rantakadulle.
– Mutta ei tässä gastiinitsa!
– On se, se on yhden koulun asuntola.
– Ja sinnekö te?
– Sinne. Kiitos paljon.
Matka päättyy siihen, Talous- ja finanssiyliopiston asuntola-hotellin eteen. Maksan 400 ruplaa, siis noin yhdeksän euroa kuusikymmentä senttiä. Riipaisevan kova hinta sikäläisittäin, mutta puoli kolmen aikaan valinnanvaraa ei ole. Kättelen kuskia ja toivotan kaikkea hyvää. Täällä saa (ja jopa pitää) kätellä, vaikka meillä se on kiellettyä sikalentsun pelossa.
23.6.2009
Hiekat varastettiin uimarannalta – ja mitä siitä seuraa
Juuri kun ensi lokakuussa Syktyvkarissa pidettävän kymmenennen suomalais-venäläisen kulttuurifoorumin valmistelut ovat päässeet vauhtiin, kaupungista kantautuu kummallisia uimarantoihin liittyviä uutisia.
Episodi 1. Ratsumiliisi
Komin tasavallan sisäministeriön yhteiskunnallinen neuvosto on toukokuussa harkinnut ratsumiliisin perustamista vartioimaan hiekkarantaa ja kahta puistoa. Yhteiskunnallisen neuvoston Komin tasavallan liikunta-, urheilu- ja matkailutoimistolle jättämässä ehdotuksessa esitetään, että miliisi perustaisi ratsuosaston tasavallan hevosurheilukoulun yhteyteen. Ongelmana on kuitenkin ratsastustaitoisten miliisien puute. Puheenjohtaja Pavel Potaševin mukaan miliisejä voitaisiin harjaannuttaa niin, että liikkeellä olisi kahden kasakan ja yhden miliisin muodostama hevospartio. Toimintaa sinänsä pidetään tarpeellisena, koska kaupungissa tapahtuu vandaalitekoja päivittäin.
Episodi 2. Hiekan varastaminen rannalta
Yksi osoitus vartioinnin puutteesta on se, että Kiruljin alueen uimarannalta varastettiin hiekkaa. Siitä kertoi Syktyvkarin hallinnon päällikkö Roman Zeništšev 9. kesäkuuta. Kaupungintalon asiantuntijat arvelivat, että koska hiekkaa vietiin valtava määrä, varkailla on täytynyt olla proomu käytettävissään. Miliisi ei ole toistaiseksi päässyt syyllisten jäljille. Kaupunginhallinto on aloittanut hiekan ajon uimarannalle, jotta siitä saataisiin käyttökelpoinen lyhyen sesongin ajaksi. Uimaranta oli määrä avata viime lauantaina.
Episodi 3. Uimarannan yksityistäminen
Syktyvkarin kaupunginhallinto on päättänyt yksityistää ainakin yhden uimarannan. Kyseessä olisi juuri Kiruljin uimaranta, jonka hiekat varastettiin. Asiasta ilmoitti Syktyvkarin apulaiskaupunginjohtaja Sergei Gerajmovitš 19. kesäkuuta.
”Olemme valmiit luovuttamaan kaupungin uimarannan yksityisiin käsiin, jos halukkaita ilmaantuu”, Gerajmovitš sanoi. – ”Kuuma kausi meillä kestää pari–kolme viikkoa, korkeintaan kuukauden, joten hankkeen kannattavuus ei ole kovin suuri. Ja toisaalta rannan käyttöönotto vaatisi nyt huomattavia investointeja.”
Komin tasavallan hätätilaministeriön valtiollisen pienten alusten tarkastushallinnon päällikkö Juri Turšatov tukee ajatusta. – ”Suurin osa Luoteis-Venäjän uimarannoista on yksityisiä, minkä lisäksi niitä käytetään ympäri vuoden. Talvella järjestetään pilkkimistä, vuokrataan mönkijöitä ja järjestetään muita lomailumuotoja.”
Apulaiskaupunginjohtajan mukaan yksityistämisestä huolimatta kaupunkilaisilla tulee olemaan rajoittamaton pääsy kaikille uimarannoille, yksityisillekin. Komin ainoa Lemjussa toimiva ”kaupallinen” uimaranta on todisteena tästä. Kiruljin ranta on siivottu roskista ja sieltä on raivattu pajukkoa. Sinne pystytetään pukukoppeja, kioskeja ja vessoja, ja sinne tulee vielä parkkipaikka, joten rannan pitäisi nyt olla oiva kohde uimareille.
Mutta sittenkin! Eikö uimaranta ilman hevosmiliisiä ole kuin pilvinen päivä uimarille?
Episodi 1. Ratsumiliisi
Komin tasavallan sisäministeriön yhteiskunnallinen neuvosto on toukokuussa harkinnut ratsumiliisin perustamista vartioimaan hiekkarantaa ja kahta puistoa. Yhteiskunnallisen neuvoston Komin tasavallan liikunta-, urheilu- ja matkailutoimistolle jättämässä ehdotuksessa esitetään, että miliisi perustaisi ratsuosaston tasavallan hevosurheilukoulun yhteyteen. Ongelmana on kuitenkin ratsastustaitoisten miliisien puute. Puheenjohtaja Pavel Potaševin mukaan miliisejä voitaisiin harjaannuttaa niin, että liikkeellä olisi kahden kasakan ja yhden miliisin muodostama hevospartio. Toimintaa sinänsä pidetään tarpeellisena, koska kaupungissa tapahtuu vandaalitekoja päivittäin.
Episodi 2. Hiekan varastaminen rannalta
Yksi osoitus vartioinnin puutteesta on se, että Kiruljin alueen uimarannalta varastettiin hiekkaa. Siitä kertoi Syktyvkarin hallinnon päällikkö Roman Zeništšev 9. kesäkuuta. Kaupungintalon asiantuntijat arvelivat, että koska hiekkaa vietiin valtava määrä, varkailla on täytynyt olla proomu käytettävissään. Miliisi ei ole toistaiseksi päässyt syyllisten jäljille. Kaupunginhallinto on aloittanut hiekan ajon uimarannalle, jotta siitä saataisiin käyttökelpoinen lyhyen sesongin ajaksi. Uimaranta oli määrä avata viime lauantaina.
Episodi 3. Uimarannan yksityistäminen
Syktyvkarin kaupunginhallinto on päättänyt yksityistää ainakin yhden uimarannan. Kyseessä olisi juuri Kiruljin uimaranta, jonka hiekat varastettiin. Asiasta ilmoitti Syktyvkarin apulaiskaupunginjohtaja Sergei Gerajmovitš 19. kesäkuuta.
”Olemme valmiit luovuttamaan kaupungin uimarannan yksityisiin käsiin, jos halukkaita ilmaantuu”, Gerajmovitš sanoi. – ”Kuuma kausi meillä kestää pari–kolme viikkoa, korkeintaan kuukauden, joten hankkeen kannattavuus ei ole kovin suuri. Ja toisaalta rannan käyttöönotto vaatisi nyt huomattavia investointeja.”
Komin tasavallan hätätilaministeriön valtiollisen pienten alusten tarkastushallinnon päällikkö Juri Turšatov tukee ajatusta. – ”Suurin osa Luoteis-Venäjän uimarannoista on yksityisiä, minkä lisäksi niitä käytetään ympäri vuoden. Talvella järjestetään pilkkimistä, vuokrataan mönkijöitä ja järjestetään muita lomailumuotoja.”
Apulaiskaupunginjohtajan mukaan yksityistämisestä huolimatta kaupunkilaisilla tulee olemaan rajoittamaton pääsy kaikille uimarannoille, yksityisillekin. Komin ainoa Lemjussa toimiva ”kaupallinen” uimaranta on todisteena tästä. Kiruljin ranta on siivottu roskista ja sieltä on raivattu pajukkoa. Sinne pystytetään pukukoppeja, kioskeja ja vessoja, ja sinne tulee vielä parkkipaikka, joten rannan pitäisi nyt olla oiva kohde uimareille.
Mutta sittenkin! Eikö uimaranta ilman hevosmiliisiä ole kuin pilvinen päivä uimarille?
28.4.2009
Pietarin metro paisui uuden linjan verran
Tarkkasilmäisimmät Pietarin-kävijät ovatkin jo varmasti huomanneet, että kaupungin metro on kasvanut tänä vuonna yhdellä linjalla. Uusi linja, joka on tunnusväriltään violetti, otettiin käyttöön maaliskuussa, samanaikaisesti kolmen uuden aseman avaamisen yhteydessä.Kyseessä on Pietarin metrossa melko merkittävä tapaus, sillä viimeksi kaupungissa avattiin uusi metrolinja vuonna 1985, eli lähes 23 vuotta sitten.
Monituiset 1990-luvulla Venäjällä velloneet kriisit keskeyttivät Pietarin metron kehityksen lähes kokonaan. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ensimmäinen uusi asema, Krestovskij Ostrov, avattiin vasta 1999, vaikka aiemmin otettiin käyttöön keskimäärin lähes kaksi uutta asemaa vuodessa.
Talouskriisien lisäksi Pietarin metron rakentamista hidasti myös vuonna 1995 sattunut Lesnaja ja Ploshad´Muzhestva –asemien välisen tunneliosuuden tulviminen. Tunnelin korjaaminen osoittautui useiden yritysten jälkeen hyödyttömäksi, joten jäljelle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kun kokonaan uuden tunnelin rakentaminen tulvatunnelin ohi. Tämäkin vaihtoehto osoittautui työlääksi, koska kyseisellä alueella sijaitsee muun muassa lukuisia maanalaisia jokia ja -järviä.
Lopulta uusi tunneli kuitenkin saatiin valmiiksi vuonna 2004 ja noin yhdeksän vuotta poikki ollut linja saatiin jälleen toimintakuntoon.
Uusi violetti linja muodostettiin yhdistämällä oranssin linjan pohjoispää kahteen uuteen, kaupungin eteläosiin rakennettuun asemaan. Näin yhdestä pitkästä linjasta muodostettiin kaksi lyhyempää linjaa ja kauan kaivattu yhteys kaupungin keskeisiin eteläosiin saatiin vihdoin avattua.
Violetin linjan uudet asemat ovat Zvenigorodskaja sekä Volkovskaja. Oranssi linja sai puolestaan uuden pääteaseman nimeltään Spasskaja. Aseman nimi kunnioittaa Heinätorin laidalta vuonna 1962 Ploshad´ Mira –metroaseman tieltä purettua Spas Na Sennoij –kirkkoa. Kirkon purkaminen metroaseman tieltä aiheutti muun muassa sen, että uskovaiset pietarilaiset välttivät viimeiseen saakka Ploshad´ Mira –aseman käyttöä.
Oranssi linja tulee aikoinaan jatkumaan uutta reittiä kaupungin luoteisosiin. Oranssin linjan uusi asemakin olisi jo valmiina lähellä Palatsinaukiota, mutta metrohallinto ei ole vielä saanut kaupungin museovirastolta lupaa aseman maanpäällisen tuloaukon rakentamiselle.
Pietarin metro lukuina:
Asemien lukumäärä: 63
Linjojen lukumäärä: 5
Linjojen yhteispituus: 112,5 km
Vaihtoasemien määrä: 7
Liukuportaiden lukumäärä: 223
Vaunuja: noin 1500
Matkustajamäärät vuorokaudessa: 4,2 milj.
Junien intervalliminimi: 1 minuutti
Syvin asema: 101 metriä merenpinnan alapuolella
Mielenkiintoisia faktoja:
- Pietarin metroverkon asemien keskisyvyys on noin 60 metriä merenpinnan alapuolella, mikä tekee siitä maailman syvimmän metroverkon. Syvin asema on 101 metrin syvyydessä ja tunnelit käyvät syvimmillään noin 150 metrin syvyydessä merenpinnan alapuolella.
- Pietarin metro on kokoon suhteutettuna yksi tehokkaimmista metroverkoista maailmassa. Pietarin metro kuljettaa vuorokaudessa yli 40 000 matkustajaa kilometriä kohden, kun taas esimerkiksi Moskovan metrossa vastaava luku on 34 000 matkustajaa. Helsingin metro kuljettaa vastaavasti noin 7300 matkustajaa kilometriä kohden vuorokaudessa.
- Pietarin metron kaikki maanpäälliset rakennelmat on tulvien vuoksi jouduttu varustamaan vesisuluilla.
- Pietarin metron rakentaminen aloitettiin jo 1940-luvun alussa, mutta toinen maailmansota keskeytti metron rakennustyöt useiksi vuosiksi. Piiritetyssä Leningradissa metrorakentajat määrättiin rakentamaan pommisuojia ja korjaamaan rautateitä.
- Vuodesta 1961 vuoteen 1991 metromatkan hinta oli viisi kopeekkaa. Vuonna 1991 alkanut inflaatio nosti matkan hinnan lopulta 1500 ruplaan. Tällä hetkellä matkan hinta on 20 ruplaa.
- Valokuvaus on Pietarin metrossa kiellettyä. Tätä kylmän sodan aikaista kieltoa pidetään kuitenkin vanhentuneena ja valokuvaukseen puututaan nykyään melko harvoin.
- Pietarin metro oli vuoteen 1982, eli Helsingin metron valmistumiseen saakka, maailman pohjoisen metroverkko.
- Pietarin metrossa toimii neljän kännykkäoperaattorin verkot (Megafon, MTS, Beeline ja Tele2).
- Pietarissa on myös yksi käytöstä poistettu asema, Datshnoe. Asema avattiin vuonna 1966 ja se oli pitkään punaisen linjan eteläinen pääteasema. Kun punaisen linjan jatkoyhteys avattiin vuonna 1977, Datshnoe suljettiin tarpeettomana. Kyseessä oli Pietarin metron ainoa ulkoilma-asema. Asemasta on olemassa kuvaa, esimerkiksi elokuvassa Shag Navstretshu (Lenfilm, 1975). Nykyään vanhassa asemarakennuksessa toimii katsastuskonttori.
13.11.2008
Muisteloja vallankumousjuhlinnasta
Ensimmäistä kertaa vallankumousjuhlilla Moskovassa olin vuonna 1967; vallankumouksesta oli kulunut 50 vuotta. Olin silloin suomalaisen turistiryhmän matkanjohtajana ja asuimme hienosti hotelli Nationalissa, aivan Punaisen torin tuntumassa. Kuvasin 8-milliselle kaitafilmille suoraan huoneeni ikkunasta, kun valtavat mannertenväliset ohjukset jymisivät Maneesin aukion yli ohi Historiallisen museon Punaiselle torille.
Turistiryhmästäni muistan ainoastaan Helsingin Sanomien toimittajan Veikko Pajusen, jonka kanssa kävimme ottamassa votkapaukut hotelli Metropolin ravintolan keittiössä; Veikko tunsi muistaakseni ravintolan kassarouvan.
Ensimmäisen kerran itse paikan päälle mausoleumin viereiseen kutsuvierasaitioon pääsin kymmenen vuotta myöhemmin aloitettuani juuri kirjeenvaihtajakomennukseni Moskovassa.
60-vuotisjuhlallisuudet olivat mielestäni vielä suuremmat kuin 50-vuotisjuhlat.
Juhlallisuudet alkoivat jo 2.marraskuuta kaksipäiväisellä juhlaistunnolla Kremlin kongressipalatsissa. Suomesta oli molemmista työväenpuolueista edustava troikka. Suomi noteerattiin niin korkealle, että vaikka osanottajia oli 104:sta maasta, presidiumiin mahtui peräti kolme suomalaista, SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa, SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen ja varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo. Järjestely oli ainutlaatuinen, koska SKP oli jakautunut kahtia. Istui puhemiehistössä neljäskin suomalainen, Yhdysvaltain kommunistisen puolueen pääsihteeri Gus Hall (Arvo Gustav Halberg)!
Raportoin puhelinjutussani Yleisradioon, että juhlapuheensa lopussa Leonid Brežnev ennusti aikakautta, jolloin sosialismista tulee muodossa tai toisessa vallitseva yhteiskuntajärjestelmä koko maailmassa.
Juhlaistunnon jälkeen suomalaiset, Saarisen ja Sinisalon lisäksi nuoret demarit Ulf Sundqvist ja Matti Ahde sekä kommunistikonkari Ville Pessi lähtivät kohti pohjoista esiintymään paikallisissa vallankumousjuhlissa. Kommunistit matkasivat Petroskoihin, demarit Leningradiin.
Moskovaan jäänyt Sorsa tapasi vielä kahden kesken pääministeri Nikolai Kosyginin ja lähti sitten Suomeen, jotta presidentti Kekkonen pääsi matkustamaan varsinaisille vallankumousjuhille.
Kekkonen saapui Falcon-koneella niin ajoissa Moskovaan, että hän ehti seurueineen ( mm. ulkoministeri Paavo Väyrynen ja Suomi-Neuvosto-liittoseuran puheenjohtaja, entinen pääministeri Martti Miettunen sekä joukon jatkona kolme Moskovan- kirjeenvaihtajaa, Erkki Pennanen Helsingin Sanomista, Jyrki Koulumies Uudesta Suomesta ja minä Yleisradiosta) pistäytyä ennen juhlia Volgan varrella neuvostovaltion perustajan Vladimir Leninin syntymäkaupungissa Uljanovskissa, entisessä Simbirskissä.
Kekkonen piti siellä 6. marraskuuta varsin kiinnostavan, nykyisin täysin unohduksiin jääneen puheen.
Lainaan juttuarkistostani osan puheesta:
Minä annan erityisen suuren arvon sille, että Neuvostoliiton hallitus ja puolue ovat kutsuneet meidät nimenomaan Uljanovskiin. Me olemme hyvin tietoisia siitä minkä merkityksen Suomen kansa nyttemmin antaa Leninin pyrkimyksille, On totta, että Tampereelle vuonna 1946 perustettu Lenin-museo oli ensimmäinen ulkopuolella Neuvostoliiton. Emme voi kuitenkaan tällä seikalla paljon kerskua sen vuoksi, että meidän olisi pitänyt perustaa tämä museo jo 20 vuotta aikaisemmin.
Nyt me tiedämme mikä merkitys Leninillä oli Suomen kansan kohtaloihin. Jo vuosisadan alussa Lenin puolusti voimakkaasti Suomen asemaa tsaarin vallan sortoa vastaan. Ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen hän oli valmis tunnustamaan Suomelle puolueettomuuden ja itsenäisyyden. Suomalaiset valtiomiehet pelkäsivät silloin ottaa vastaan tätä tunnustusta, koska se olisi loitontanut heidän käsityksensä mukaan Suomen Saksasta, joka silloin oli suomalaisten poliitikkojen pyhä vaelluspaikka. Ja on kyllä todella järkyttävää ajatella, että silloin Suomen johdossa oli itse asiassa varsin viisaita miehiä - ainakin omasta mielestään – joille piti kolme viikkoa saarnata: menkää pyytämään Leniniltä itsenäisyyttä, muuten mikään valtio ei tällaista tunnustusta anna. Ja sitten vasta Suomen hallitus suostui menemään Leninin luo pyytämään tunnustamista ja se sai sen samana päivänä. Itse asiassa on meillä ollut hyvääkin tuuria, kun silloin osattiin kääntyä Leninin puoleen asiassa, jossa tiesimme Leninin olevan Suomelle myötämielinen.
Seuraavaksi päiväksi kaikki suomalaiset palasivat Moskovaan seuraamaan Punaisen torin paraatia ja Kremlin juhlavastaanotolle.
Seuraavat kymmenen vuotta palelin joka marraskuun 7. päivänä ( usein satoi lunta ) Punaisella torilla ja yritin kertoa Suomen kansalle mitä uusia aseita paraatissa näytettiin ja millaisia uusia iskulauseita Punaisella torilla nähtiin ja kuultiin. Vuodesta 1981 lähtien sain onneksi työparikseni Yrjö Länsipuron, joka upseerimiehenä tunsi aseistusta minua, it-lääkintämiestä paremmin.
Vuonna 1987 Kremlin kongressipalatsissa juhlittiin viimeisen kerran Lokakuun vallankumousta tasakymmenlukuisesti. Photo by Reijo Nikkilä.
Klikkaa kuvat suuremmiksi!
.JPG)
SDP:n Ulf Sundqvist sai henkilökohtaisen kutsun juhlille.
Nicaraguan johtaja Daniel Ortega
Mongolian puoluejohtajan poika Svjatoslav Tsedenbal
.JPG)
Afganistanin johtaja Mohammad Najib(ullah)
Kremlin puoluekokousten ja juhlien päätulkki Rudolf Sykiäinen ja SDP:n puoluesihteeri Ulpu Iivari
Neuvostoliiton viimeiseksi jääneen vallankumousparaatin vuonna 1990 selostivat YLE:n silloiset Moskovan-kirjeenvaihtajat Hannu Vilpponen ja Jyrki Saarikoski.
Turistiryhmästäni muistan ainoastaan Helsingin Sanomien toimittajan Veikko Pajusen, jonka kanssa kävimme ottamassa votkapaukut hotelli Metropolin ravintolan keittiössä; Veikko tunsi muistaakseni ravintolan kassarouvan.
Ensimmäisen kerran itse paikan päälle mausoleumin viereiseen kutsuvierasaitioon pääsin kymmenen vuotta myöhemmin aloitettuani juuri kirjeenvaihtajakomennukseni Moskovassa.
60-vuotisjuhlallisuudet olivat mielestäni vielä suuremmat kuin 50-vuotisjuhlat.
Juhlallisuudet alkoivat jo 2.marraskuuta kaksipäiväisellä juhlaistunnolla Kremlin kongressipalatsissa. Suomesta oli molemmista työväenpuolueista edustava troikka. Suomi noteerattiin niin korkealle, että vaikka osanottajia oli 104:sta maasta, presidiumiin mahtui peräti kolme suomalaista, SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa, SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen ja varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo. Järjestely oli ainutlaatuinen, koska SKP oli jakautunut kahtia. Istui puhemiehistössä neljäskin suomalainen, Yhdysvaltain kommunistisen puolueen pääsihteeri Gus Hall (Arvo Gustav Halberg)!
Raportoin puhelinjutussani Yleisradioon, että juhlapuheensa lopussa Leonid Brežnev ennusti aikakautta, jolloin sosialismista tulee muodossa tai toisessa vallitseva yhteiskuntajärjestelmä koko maailmassa.
Juhlaistunnon jälkeen suomalaiset, Saarisen ja Sinisalon lisäksi nuoret demarit Ulf Sundqvist ja Matti Ahde sekä kommunistikonkari Ville Pessi lähtivät kohti pohjoista esiintymään paikallisissa vallankumousjuhlissa. Kommunistit matkasivat Petroskoihin, demarit Leningradiin.
Moskovaan jäänyt Sorsa tapasi vielä kahden kesken pääministeri Nikolai Kosyginin ja lähti sitten Suomeen, jotta presidentti Kekkonen pääsi matkustamaan varsinaisille vallankumousjuhille.
Kekkonen saapui Falcon-koneella niin ajoissa Moskovaan, että hän ehti seurueineen ( mm. ulkoministeri Paavo Väyrynen ja Suomi-Neuvosto-liittoseuran puheenjohtaja, entinen pääministeri Martti Miettunen sekä joukon jatkona kolme Moskovan- kirjeenvaihtajaa, Erkki Pennanen Helsingin Sanomista, Jyrki Koulumies Uudesta Suomesta ja minä Yleisradiosta) pistäytyä ennen juhlia Volgan varrella neuvostovaltion perustajan Vladimir Leninin syntymäkaupungissa Uljanovskissa, entisessä Simbirskissä.
Kekkonen piti siellä 6. marraskuuta varsin kiinnostavan, nykyisin täysin unohduksiin jääneen puheen.
Lainaan juttuarkistostani osan puheesta:
Minä annan erityisen suuren arvon sille, että Neuvostoliiton hallitus ja puolue ovat kutsuneet meidät nimenomaan Uljanovskiin. Me olemme hyvin tietoisia siitä minkä merkityksen Suomen kansa nyttemmin antaa Leninin pyrkimyksille, On totta, että Tampereelle vuonna 1946 perustettu Lenin-museo oli ensimmäinen ulkopuolella Neuvostoliiton. Emme voi kuitenkaan tällä seikalla paljon kerskua sen vuoksi, että meidän olisi pitänyt perustaa tämä museo jo 20 vuotta aikaisemmin.
Nyt me tiedämme mikä merkitys Leninillä oli Suomen kansan kohtaloihin. Jo vuosisadan alussa Lenin puolusti voimakkaasti Suomen asemaa tsaarin vallan sortoa vastaan. Ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen hän oli valmis tunnustamaan Suomelle puolueettomuuden ja itsenäisyyden. Suomalaiset valtiomiehet pelkäsivät silloin ottaa vastaan tätä tunnustusta, koska se olisi loitontanut heidän käsityksensä mukaan Suomen Saksasta, joka silloin oli suomalaisten poliitikkojen pyhä vaelluspaikka. Ja on kyllä todella järkyttävää ajatella, että silloin Suomen johdossa oli itse asiassa varsin viisaita miehiä - ainakin omasta mielestään – joille piti kolme viikkoa saarnata: menkää pyytämään Leniniltä itsenäisyyttä, muuten mikään valtio ei tällaista tunnustusta anna. Ja sitten vasta Suomen hallitus suostui menemään Leninin luo pyytämään tunnustamista ja se sai sen samana päivänä. Itse asiassa on meillä ollut hyvääkin tuuria, kun silloin osattiin kääntyä Leninin puoleen asiassa, jossa tiesimme Leninin olevan Suomelle myötämielinen.
Seuraavaksi päiväksi kaikki suomalaiset palasivat Moskovaan seuraamaan Punaisen torin paraatia ja Kremlin juhlavastaanotolle.
Seuraavat kymmenen vuotta palelin joka marraskuun 7. päivänä ( usein satoi lunta ) Punaisella torilla ja yritin kertoa Suomen kansalle mitä uusia aseita paraatissa näytettiin ja millaisia uusia iskulauseita Punaisella torilla nähtiin ja kuultiin. Vuodesta 1981 lähtien sain onneksi työparikseni Yrjö Länsipuron, joka upseerimiehenä tunsi aseistusta minua, it-lääkintämiestä paremmin.
Vuonna 1987 Kremlin kongressipalatsissa juhlittiin viimeisen kerran Lokakuun vallankumousta tasakymmenlukuisesti. Photo by Reijo Nikkilä.
Klikkaa kuvat suuremmiksi!
.JPG)
SDP:n Ulf Sundqvist sai henkilökohtaisen kutsun juhlille.
Nicaraguan johtaja Daniel Ortega
Mongolian puoluejohtajan poika Svjatoslav Tsedenbal.JPG)
Afganistanin johtaja Mohammad Najib(ullah)
Kremlin puoluekokousten ja juhlien päätulkki Rudolf Sykiäinen ja SDP:n puoluesihteeri Ulpu IivariNeuvostoliiton viimeiseksi jääneen vallankumousparaatin vuonna 1990 selostivat YLE:n silloiset Moskovan-kirjeenvaihtajat Hannu Vilpponen ja Jyrki Saarikoski.
17.10.2008
SUOMI-huone 07.11.2008 klo 18.00
Pysäytetty kuva tv-dokumentista Valvottu maa, YLE/TV1,Itä-projekti, 1992, ohj. Ria KarhilaK U T S U
SUOMI- huoneeseen!
7. marraskuuta 2008, klo 18.00
Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, elokuvasali.
Nordenskiöldinkatu 1, Helsinki
SUOMI-huone
Staraja ploštšad', Moskva, SSSR.
Neuvostoliiton aikana Moskovassa oli yksi huone, jossa Suomen tapahtumia seurattiin erityisen tarkasti. Sinne saapuivat tuoreet suomalaiset sanoma- ja aikauslehdet, suomalaisten järjestöjen kirjeet, Helsingin suurlähetystön, ulkoministeriön ja KGB:n raportit jne.
Tämä huone nro 459 sijaitsi Staraja ploštšad'illa, Vanhalla torilla Neuvostoliiton kommunistisen puolueen päämajassa, keskuskomiteassa aivan Kremlin tuntumassa. Sieltä hoidettiin ja ohjailtiin maidemme välisiä suhteita ja tapahtumia ja siellä mm.laadittiin vierailuohjelmat Neuvostoliitossa käyneille valtuuskunnille.
Sodan jälkeen valtuuskuntia kutsuttiin harvakseen, mutta Stalinin kuoltua niiden määrä alkoi vähitellen lisääntyä, ja 60-luvulta lähtien naapurissa saattoi samaan aikaan olla useitakin suomalaisia eri tason valtuuskuntia.
Yleensä valtuuskuntien ohjelmaan kuului Moskovan ohella myös tutustumiskierros eri puolille laajaa Neuvostoliittoa.
Siitä, mitä nämä valtuuskunnat tekivät, mitä niille näytettiin, mistä niiden kanssa keskusteltiin, muistelee Lokakuun vallankumouksen vuosipäivänä joukko alan veteraaneja.
Itse Suomi-huoneeseen vieraita ei kutsuttu, vaan neuvottelut käytiin joko puolueen, ay- ja nuorisojärjestön hotelleissa tai NKP:n keskuskomitean ja muiden järjestöjen kokoussaleissa.
Vasta Neuvostoliiton kaaduttua suomalaiset pääsivät tutustumaan Suomi-huoneeseen Valvottu maa-dokumentin teon yhteydessä v. 1992.
Suomi-huone – keskusteluun osallistuvat:
Ulpu Iivari, Oiva Björkbacka, Martti Pöysälä ja Seppo Sarlund .
Keskustelun puheenjohtajana toimii Reijo Nikkilä.
Ennen keskustelua nähdään Valvottu maa-dokumentista muutama minuutti.
Tilaisuuden avaavat järjestäjien puolesta Suomi-Venäjä-Seuran Tikkurilan osaston puheenjohtaja Jouko Viljakainen ja Venäjän tiede-ja kulttuurikeskuksen johtaja Tatjana Klejerova.
Paikka: Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, Nordensköldinkatu 1, elokuvasali
Aika: 07.11.2008, klo 18.00
Kahvitarjoilu
Tilaisuuteen on vapaa pääsy
TERVETULOA!
Tiedustelut:
Jouko Viljakainen, jouko.viljakainen(at)kolumbus.fi, 0400-815716
Reijo Nikkilä, reijo.nikkila(at)gmail.com, 0400-443421
Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, helsinki(at)ruscentre.org, 09-408025
2.9.2008
DDT Tallinnan laululavalla
Toukokuussa Minun Venäjäni -blogissa julkaistu venäjänkielinen juttu DDT:n Tallinnan keikasta viritti omatoimimatkailua Laululavan suuntaan myös Suomesta käsin. Itse en - vaikka suuri DDT-fani olenkin - surukseni paikalle päässyt, mutta onneksi saamme blogiin nyt edes pienen tunnelmapalan paikalla olleen Päivi Kärnän välittämänä:
DDT:n keikka Tallinnan Laululavalla elokuun puolivälissä kokosi yli 10 000 Viron venäläistä, ja muutamia naapurimaistakin, mutta viron kieltä ei paikalla juuri kuullut. Suomalaisia oli konsertissa kourallinen, joukossa myös 12 Minun Venäjäni –blogissa heitetyn aloitteen innostamina matkaan lähtenyttä. Paikallisille venäjänkielisille konsertti oli selvästi kansallishenkeä nostattava kokemus, mutta onneksi uho pysyi aisoissa. Venäjän liput alkoivat liehua jo siinä vaiheessa kun Viron parhaaksi venäjänkieliseksi bändiksi mainittu AveNue lämmitteli yleisöä letkeällä haitarirokilla ja virolaista yhteiskuntaa kritisoivilla sanoituksilla. Shevtshuk avasi DDT:n konsertin tuoreella sodanvastaisella Angel-biisillä ja purki myös välispiikkauksissaan huoltaan Kaukasian sodasta. Puolentoista tunnin konserttiin mahtui klassikoiden (Rodina, Veter, Eto vso) lisäksi hienoja uudempiakin biisejä.
Turvallisuus ei tuntunut konsertin järjestäjiä juuri huolestuttavan Venäjän sotatilasta huolimatta; järjestysmiehet keskittyivät turvatarkastuksen sijaan keräilemään
pullot pois sisään pyrkivien kasseista.
DDT:n oli tarkoitus pitää syksyllä taukoa keikkailussa, mutta sotatila Kaukasiassa sai Shevtshukin kokoamaan bändin kahdelle erikoiskeikalle: 24.9. Moskovassa ja 26.9. Pietarissa järjestetään konsertit otsikolla Ne streljai. Niihin on kutsuttu myös muita esiintyjiä, joita ei ole vielä vahvistettu. Osa konserttien tuotosta menee sodan uhrien
auttamiseen.
http://forum.ddt.ru/Teksti: Päivi Kärnä
Kuva: Sami Paaskoski
Esko Seppänen Georgiasta
Vanha ystäväni Esko Seppänen (muistaakseni tutustuimme varsin maanalaisissa merkeissä Francon Espanjassa hotellissa Madridissa lähes 40 vuotta sitten) analysoi eilen kotisivuillaan hänelle tyypilliseen selkeään tapaan Georgian tilannetta.
Eskolla on omakohtaista perspektiiviä Georgiaan ainakin jo vuodesta 1973 lähtien, jolloin järjestimme hänen kanssaan 155(!) toimittajan ja kulttuurityöntekijä tutustumismatkan silloiseen Gruusiaan ja Armeniaan.
Menimme Leningradiin neljällä tilausbussilla ja sieltä jatkoimme kahdella charter-koneella Kaukasukselle. Esko johti toisen koneen ensin Jervaniin, minä toisen Tbilisiin. Kummallakin ryhmällä oli aivan mielettömän hieno vastaanotto - olimme kuin valtiovieraita. Yhtenä yönä vaihdomme neuvostotasavaltaa junilla, Esko toi ryhmänsä Tbilisiin ja minä omani Jerevaniin. Kumpaakin ryhmää kohdeltiin aika kylmäkiskoisesti, kun olivat valinneet ensimmäiseksi vierailukohteekseen "väärän" tasavallan.
Minun Gruusia-matkailuni alkoi jo 1959, jolloin meidän, muutaman suomalaisen Unesco-stipendiaatin NL-lomakiertue huipentui Tbilisiin, Goriin, Batumiin, Suhumiin...
Eskolla on omakohtaista perspektiiviä Georgiaan ainakin jo vuodesta 1973 lähtien, jolloin järjestimme hänen kanssaan 155(!) toimittajan ja kulttuurityöntekijä tutustumismatkan silloiseen Gruusiaan ja Armeniaan.
Menimme Leningradiin neljällä tilausbussilla ja sieltä jatkoimme kahdella charter-koneella Kaukasukselle. Esko johti toisen koneen ensin Jervaniin, minä toisen Tbilisiin. Kummallakin ryhmällä oli aivan mielettömän hieno vastaanotto - olimme kuin valtiovieraita. Yhtenä yönä vaihdomme neuvostotasavaltaa junilla, Esko toi ryhmänsä Tbilisiin ja minä omani Jerevaniin. Kumpaakin ryhmää kohdeltiin aika kylmäkiskoisesti, kun olivat valinneet ensimmäiseksi vierailukohteekseen "väärän" tasavallan.
Minun Gruusia-matkailuni alkoi jo 1959, jolloin meidän, muutaman suomalaisen Unesco-stipendiaatin NL-lomakiertue huipentui Tbilisiin, Goriin, Batumiin, Suhumiin...
4.4.2008
Venäjän aktivointikurssi Petroskoissa aikuisille
Hei kaikki aktiiviset venäjän harrastajat!
Tulevana kesänä on mahdollisuus petrata venäjän kieltä 9 päivän mittaisella aikuisten venäjän kielen intensiivikurssilla Petroskoissa.
Venäjän aktivointikurssi Petroskoissa 2.-10.8.2008
Hinta 520 € (sis. 30 t opetusta, kaksi ekskursiota, edestakaiset matkat Vainikkala-Pietari-Petroskoi junalla tai Lpr-Petroskoi bussilla ja majoituksen joko isäntäperheessä tai opiskelija-asuntolassa ja suomalaisen ryhmänjohtajan palvelut)
Tasoryhmät muodostetaan osallistujamäärän ja taitotasojen mukaan (alkeet ja jatkoryhmä). Opetus painottuu puhekielen aktivointiin, majoitus isäntäperheessä tai opiskelija-asuntolassa. Katso lisätietoja ja esite nettisivuiltamme www.kesyli.net – koulutukset – kielet ja kulttuuri Imatralla
Lähtötasona vähintään 1 - 3 v. työväenopiston, lukion tai vastaavan kielikurssin opintoja vastaavat taidot. Opiskelijan tulee pystyä seuraamaan vähintään hidastempoista opetusta venäjän kielellä.
Ilmoittautumiset 9.5.2008 mennessä tästä linkistä www.kesyli.net – ilmoittautuminen – ilmoittautumislomake tai sähköpostilla imatra@kesyli.net tai allekirjoittaneelle. Vastaan mielelläni kurssiin liittyviin kysymyksiin!
Ystävällisin terveisin,
Minna Monto
Koulutussuunnittelija
Etelä-Karjalan kesäyliopisto Imatra
Koskikatu 1
55120 Imatra
puh. 050 441 4347
fax 05 436 3482
minna.monto@kesyli.net
www.kesyli.net
Tulevana kesänä on mahdollisuus petrata venäjän kieltä 9 päivän mittaisella aikuisten venäjän kielen intensiivikurssilla Petroskoissa.
Venäjän aktivointikurssi Petroskoissa 2.-10.8.2008
Hinta 520 € (sis. 30 t opetusta, kaksi ekskursiota, edestakaiset matkat Vainikkala-Pietari-Petroskoi junalla tai Lpr-Petroskoi bussilla ja majoituksen joko isäntäperheessä tai opiskelija-asuntolassa ja suomalaisen ryhmänjohtajan palvelut)
Tasoryhmät muodostetaan osallistujamäärän ja taitotasojen mukaan (alkeet ja jatkoryhmä). Opetus painottuu puhekielen aktivointiin, majoitus isäntäperheessä tai opiskelija-asuntolassa. Katso lisätietoja ja esite nettisivuiltamme www.kesyli.net – koulutukset – kielet ja kulttuuri Imatralla
Lähtötasona vähintään 1 - 3 v. työväenopiston, lukion tai vastaavan kielikurssin opintoja vastaavat taidot. Opiskelijan tulee pystyä seuraamaan vähintään hidastempoista opetusta venäjän kielellä.
Ilmoittautumiset 9.5.2008 mennessä tästä linkistä www.kesyli.net – ilmoittautuminen – ilmoittautumislomake tai sähköpostilla imatra@kesyli.net tai allekirjoittaneelle. Vastaan mielelläni kurssiin liittyviin kysymyksiin!
Ystävällisin terveisin,
Minna Monto
Koulutussuunnittelija
Etelä-Karjalan kesäyliopisto Imatra
Koskikatu 1
55120 Imatra
puh. 050 441 4347
fax 05 436 3482
minna.monto@kesyli.net
www.kesyli.net
5.1.2008
Venäjän bussi kulkee taas ajallaan
På svenska:Ryska bussen går i tid igen.
Nizjni Novgorodin itäpuolella tie seuraa Volgan etelärantaa. Junamatka Venäjän läntisiltä rajaseuduilta tänne kestää kaksi päivää. Itäisimmälle Venäjälle junamatka kestää viikon. Mutta niin kauas meidän pieni, PAZ-merkkinen venäläinen linja-automme ei aja.
Ulkona sataa lunta, mutta linja-autossa on turhankin lämmintä. Kuljettajan nauhurista kuuluu siirappisia venäläisiä iskelmiä.
- Joko kohta ollaan Tolbassa, kysyy bussin etuosassa huopatossuissaan ja paksussa talvitakissaan istuva vanha mummo huolissaan jo toista kertaa.
- Ei olla vielä lähelläkään. Kyllä minä sanon kun ollaan Tolbassa, viisikymppinen tataari vastaa hyväntuulisesti. Hänellä ei karvalakista ja paksusta ruskeasta nappanahkatakista huolimatta näytä olevan kuuma.
- Mutta en minä halua Tolbaan. Minä olen menossa Sergatshiin. Onko Tolba ennen Sergatshia vai sen jälkeen, mummo kysyy taas.
Sieltä täältä kuuluu pieniä nauruntyrskähdyksiä.
- Tolba kuulostaa siltä kuin se olisi Mongoliassa, sanoo joku.
Joka tapauksessa Tolba on aika kaukana Moskovan kiiltävistä ostospalatseista, pilvenpiirtäjistä ja liikenneruuhkista. Täällä talojen välissä on paljon tyhjää. Kun linja-auto pörisee itsepäisesti eteenpäin ikkunoista näkyy enimmäkseen lumen peittämiä peltoja ja lehdettömiä puita. Tie on kyllä yllättävän hyvä.
Venäjä on muuttunut viime vuosina, ja muutokset näkyvät muuallakin kuin yhä kalliimmassa ja kiireisemmässä Moskovassa. Vähä vähältä pieniä hyvinvoinnin merkkejä ilmestyy näkyviin myös kaukana metropoleista.
Linja-auto on matkalla pieneen Shumerljan kaupunkiin Tshuvashian tasavallassa. Siellä asuu vanha tuttuni Andrei pienessä yksiössä vaimonsa ja pienen poikansa kanssa. Asunto on ahdas, ja Andrei on joutunut sijoittamaan tietokoneensa keittiöön. Mutta jo toista vuotta keittiössä on laajakaistaliittymä.
- Laajakaistasta on vain tullut liian suosittu, nyt yhteys menee poikki joka ilta, kun liian monta liittymää on liitetty samaan puhelinkeskukseen, sanoo Andrei, joka on jo soittanut puhelinpalveluun ja valittanut.
Muutama vuosi sitten useimmat Shumerljan asukkaat olivat vähissä rahoissa, ja jäljelle jääneissä kaupoissa ei ollut paljon mitään ostettavaa. Nyt naapuritalon lähikauppa on siisti ja vastikään remontoitu. Hyllyissä on kaikkea mitä voi suinkin toivoa. Poimin koriini pullon etelävenäläistä valkoviiniä, Andrei ottaa läpinäkyvään muovikuplaan pakatun tuoreen kermakakun.
- Ennen kakut tuotiin tänne isommista kaupungeista, nyt meillä on kaupungissa oma sokerileipomo, Andrei sanoo.
Palkat maksetaan ajallaan. Bussit kulkevat ajallaan. 90-luvun mullistusten jälkeen kaikki kaipasivat jo rauhallista elämää, arvelee Andrei.
Kasvava vakaus ei ole merkinnyt pelkästään vähitelleen lisääntyvää hyvinvointia. Myös poliittinen elämä on vakautettu. Tottelevaiset televisiokanavat eivät enää tiedä mitään oppositiosta, uutiset kertovat yhtenäisestä kansakunnasta ja pahantahtoisesta ulkomaailmasta. Mutta median tasapäistäminen ei Andreita häiritse.
- Ennen vain riideltiin koko ajan, se ei ollut rakentavaa. Onhan televisiossa vieläkin kiinnostavia keskusteluja. Ja kaikki löytyy netistä.
Kalle Kniivilä
Sydsvenskan 5.1.2008
Lisää kuvia matkalta täällä.
Muita juttuja samalta matkalta:
Pari nauhoitettua haastattelua
29.12.2007
Suomalaisille viisumivirkailijoille kiitosta Moskovassa - Худшие и лучшие консульства в Москве
Venäjän suurin nettilehti gazeta.ru ylistää Suomen pääkonsulaatin työskentelyä Moskovassa. Lehti on tehnyt mielipidetiedustelun Moskovan suurimpien matkanjärjestäjien parissa otsikolla "Moskovan pahimmat ja parhaimmat konsulaatit vuonna 2007". Suomelle, Hollannille, Norjalle, Bulgarialle ja Belgialle satelee eniten kiitosta, kun taas suurimpia ongelmia alan ammattilaisten mielestä on ollut Ison-Britannian, Ranskan ja Kreikan kanssa.
«Газета.Ru» провела опрос среди крупных московских туркомпаний и выяснила, с какими консульствами в 2007 году чаще всего возникали проблемы, а с какими наоборот было легко и приятно работать.
---
Некоторые эксперты особо выделяют консульство Финляндии, с которым, по их мнению, работать особенно удобно по причине «простого набора документов на визу» и «четко отлаженного механизма приема и выдачи документов».
«Газета.Ru» провела опрос среди крупных московских туркомпаний и выяснила, с какими консульствами в 2007 году чаще всего возникали проблемы, а с какими наоборот было легко и приятно работать.
---
Некоторые эксперты особо выделяют консульство Финляндии, с которым, по их мнению, работать особенно удобно по причине «простого набора документов на визу» и «четко отлаженного механизма приема и выдачи документов».
1.11.2007
Vallankumousjuhlilla Moskovassa ja Uljanovskissa - Октябрской революции 50 > 90 лет
(Juttu ilmestyi hieman lyhennettynä tänään 01.11.2007 Spektr Nedelissä)
Ensimmäistä kertaa vallankumousjuhlilla olin vasta vuonna 1967; vallankumouksesta oli kulunut tasan 50 vuotta. Olin silloin suomalaisen turistiryhmän matkanjohtajana, ja asuimme hienosti hotelli Nationalissa, aivan Punaisen torin tuntumassa. Kuvasin 8-milliselle kaitafilmille suoraan huoneeni ikkunasta, kun valtavat mannertenväliset ohjukset jymisivät Maneesin aukion yli Historiallisen museon kummaltakin puolelta Punaiselle torille.
Turistiryhmästäni muistan ainoastaan Helsingin Sanomien toimittajan Veikko Pajusen, jonka kanssa kävimme ottamassa votkapaukut hotelli Metropolin ravintolan keittiössä; Veikko tunsi muistaakseni ravintolan kassarouvan.
Ensimmäisen kerran itse paikan päälle mausoleumin viereiseen kutsuvierasaitioon pääsin kymmenen vuotta myöhemmin aloitettuani juuri kirjeenvaihtajakomennukseni Moskovassa.
60-vuotisjuhlallisuudet olivat käsittääkseni vielä suuremmat kuin 50-vuotisjuhlat.
Juhlallisuudet alkoivat jo 2.marraskuuta kaksipäiväisellä juhlaistunnolla Kremlin kongressipalatsissa. Suomesta oli molemmista työväenpuolueista edustava troikka. Suomi noteerattiin niin korkealle, että vaikka osanottajia oli 104:sta maasta, presidiumiin mahtui peräti kolme suomalaista, SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa, SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen ja varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo. Järjestely oli ainutlaatuinen, koska SKP oli jakautunut kahti. Istui puhemiehistössä neljäskin suomalainen, Yhdysvaltain kommunistisen puolueen pääsihteeri Gus(tav) Hall(berg)!
Raportoin puhelinjutussani Yleisradioon, että juhlapuheensa lopussa Leonid Brežnev ennusti aikakautta, jolloin sosialismista tulee muodossa tai toisessa vallitseva yhteiskuntajärjestelmä koko maailmassa.
Juhlaistunnon jälkeen suomalaiset, Saarisen ja Sinisalon lisäksi nuoret demarit Ulf Sundqvist ja Matti Ahde sekä kommunistikonkari Ville Pessi lähtivät kohti pohjoista esiintymään paikallisissa vallankumousjuhlissa. Kommunistit matkasivat Petroskoihin, demarit Leningradiin. Sorsa tapasi vielä kahden kesken pääministeri Nikolai Kosyginin ja lähti sitten Suomeen, jotta presidentti Kekkonen pääsi matkustamaan varsinaisille vallankumousjuhille.
Kekkonen saapui Falcon-koneella niin ajoissa Moskovaan, että hän ehti seurueineen ( mm. ulkoministeri Paavo Väyrynen ja Suomi-Neuvosto-liittoseuran puheenjohtaja, entinen pääministeri Martti Miettunen sekä minä Yleisradion kirjeenvaihtajana) pistäytyä ennen juhlia Volgan varrella neuvostovaltion perustajan Vladimir Lenin syntymäkaupungissa Uljanovskissa, entisessä Simbirskissä.
Kekkonen piti siellä 6. marraskuuta varsin kiinnostavan, nykyisin täysin unhoon jääneen puheen.
Lainaan arkistostani osan puheesta:
”Minä annan erityisen suuren arvon sille, että Neuvostoliiton hallitus ja puolue ovat kutsuneet meidät nimenomaan Uljanovskiin. Me olemme hyvin tietoisia siitä minkä merkityksen Suomen kansa nyttemmin antaa Leninin pyrkimyksille, On totta, että Tampereelle vuonna 1946 perustettu Lenin-museo oli ensimmäinen ulkopuolella Neuvostoliiton. Emme voi kuitenkaan tällä seikalla paljon kerskua sen vuoksi, että meidän olisi pitänyt perustaa tämä museo jo 20 vuotta aikaisemmin.
Nyt me tiedämme mikä merkitys Leninillä oli Suomen kansan kohtaloihin. Jo vuosisadan alussa Lenin puolusti voimakkaasti Suomen asemaa tsaarin vallan sortoa vastaan. Ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen hän oli valmis tunnustamaan Suomelle puolueettomuuden ja itsenäisyyden. Suomalaiset valtiomiehet pelkäsivät silloin ottaa vastaan tätä tunnustusta, koska se olisi loitontanut heidän käsityksensä mukaan Suomen Saksasta, joka silloin oli suomalaisten poliitikkojen pyhä vaelluspaikka. Ja on kyllä todella järkyttävää ajatella, että silloin Suomen johdossa oli itse asiassa varsin viisaita miehiä - ainakin omasta mielestään – joille piti kolme viikkoa saarnata: menkää pyytämään Leniniltä itsenäisyyttä, muuten mikään valtio ei tällaista tunnustusta anna. Ja sitten vasta Suomen hallitus suostui menemään Leninin luo pyytämään tunnustamista ja se sai sen samana päivänä. Itse asiassa on meillä ollut hyvääkin tuuria, kun silloin osattiin kääntyä Leninin puoleen asiassa, jossa tiesimme Leninin olevan Suomelle myötämielinen”.
Seuraavaksi päiväksi kaikki suomalaiset palasivat Moskovaan seuraamaan Punaisen torin paraatia ja Kremlin juhlavastaanotolle.
Seuraavat kymmenen vuotta palelin joka marraskuun 7. päivänä ( usein satoi lunta ) Punaisella torilla ja yritin kertoa Suomen kansalle mitä uusia aseita paraatissa näytettiin ja millaisia uusia iskulauseita Punaisella torilla nähtiin ja kuultiin. Vuodesta 1981 lähtien sain onneksi työparikseni Yrjö Länsipuron, joka upseerimiehenä tunsi aseistusta minua, it-lääkintämiestä paremmin.
Neuvostoliiton viimeiseksi jääneen vallankumousparaatin vuonna 1990 selostivat Hannu Vilpponen ja Jyrki Saarikoski.
Hannu Vilpponen Punaisella torilla 07.11.1990.
Pysäytetty kuva tv-dokumentista Moskovan kirjeenvaihtaja, YLE/TV1/dokumenttitoimitus, 1997, 163 min., ohj. Reijo Nikkilä
Первый раз я был на праздновании годовщины Октябрьской революции в 1967 году. Я был руководителем группы финских туристов, и мы шиковали в гостинице «Националь» возле Красной площади. Прямо из окна моего номера я снимал на 8-миллиметровую пленку огромные межконтинентальные ракеты, которые громыхали через Манежную мимо Исторического музея, направляясь на Красную площадь, чтобы показать силу 50-летней советской власти.
Собственно на парад, на гостевую трибуну рядом с Мавзолеем, я попал только десять лет спустя, когда начал работать корреспондентом Москве.
В 1977 году шестидесятую годовщину отмечали еще шире, чем пятидесятую.
Праздничные мероприятия начались за много дней до самой даты двухдневным торжественным заседанием в Кремлевском дворце съездов. Обе финских партии, защищающие интересы рабочих, отправили Москву свою руководящую тройку. Финляндия имела такое значение, что, хотя почетные гости прибыли из 104 стран, в президиум вошли аж три финна — председатель Социал-демократической партии Калеви Сорса, председатель Коммунистической партии Финляндии Аарне Сааринен и заместитель последнего Тайсто Синисало. Беспрецедентный порядок — ведь Компартия Финляндии переживала раскол. Был в президиуме и четвертый финн, генеральный секретарь Коммунистической партии США Гэс Холл (Gustav Hallberg)!
Я передал по телефону на «Юлейсрадио», что в конце своей торжественной речи Леонид Брежнев заявил: настанет время, когда социализм в той или иной форме станет преобладающей общественно-политической системой во всем мире.
После торжественного заседания финны, среди которых, помимо Сааринена и Синисало были молодые социал-демократы Улв Сундквист и Матти Ахде, а также испытанный коммунист Вилле Песси отправились на север — выступать на праздничных мероприятиях. Коммунистов ждал Петрозаводск, социал-демократов — Ленинград. Сорса также провел встречу с премьер-министром Николаем Косыгиным, после чего вернулся в Финляндию, чтобы у президента Кекконена была возможность присутствовать на собственном празднике.
Кекконен прибыл в Москву так рано, что успел, вместе с сопровождающими (в их числе были министр иностранных дел Пааво Вяюрюнен, председатель Общества дружбы Финляндия — СССР, бывший премьер Мартти Миеттунен и я, в качестве корреспондента «Юлейсрадио») посетить расположенный на берегу Волги Ульяновск (бывш. Симбирск), родной город основателя советской державы В. И. Ленина.
6 ноября Кекконен произнес там очень интересную, но сейчас совершенно забытую речь. Позволю себе процитировать несколько строк:
«Теперь мы знаем, как много значил Ленин в судьбе народа Финляндии. Еще на рубеже веков Ленин решительно защищал Финляндию, притесняемую царизмом. А по окончании Первой мировой войны он выразил готовность признать нейтралитет и независимость Финляндии. Тогда государственные деятели побоялись принимать это признание, потому что, по их представлениям, это оттолкнуло бы Финляндию от Германии, которая была тогда святыней для финских политиков. Это тем более поразительно, что тогда во главе Финляндии были, на самом деле, весьма умудренные мужи — по крайней мере, по их собственному мнению — которым надо было твердить на протяжении трех недель: просите Ленина о предоставлении независимости, потому что до этого никакое другое государство ее не признает. И только тогда правительство Финляндии согласилось отправиться к Ленину с визитом и просьбой о признании, и получило признание в тот же день. На самом деле, это было большой удачей для нас, что мы сумели встать на сторону Ленина в вопросе, в котором, как было известно, Ленин был благожелательно настроен в отношении Финляндии». (источник — мой личный архив — Р. Н.)
На следующий день все финские гости вернулись в Москву, чтобы побывать на параде и на торжественном приеме в Кремле.
Следующие десять лет я мерз на Красной площади (нередко уже шел снег) каждое 7 ноября, и старался рассказать финским телезрителям и радиослушателям какие новинки вооружения учaствовали в параде и какие новые лозунги украшали Красную площадь и звучали над ней.
Последний советский парад в честь 7 ноября в 1990 году комментировали тогдашние корреспонденты Ханну Вилппонен и Юрки Саарикоски.
Perevod Polina Kopylova
Ensimmäistä kertaa vallankumousjuhlilla olin vasta vuonna 1967; vallankumouksesta oli kulunut tasan 50 vuotta. Olin silloin suomalaisen turistiryhmän matkanjohtajana, ja asuimme hienosti hotelli Nationalissa, aivan Punaisen torin tuntumassa. Kuvasin 8-milliselle kaitafilmille suoraan huoneeni ikkunasta, kun valtavat mannertenväliset ohjukset jymisivät Maneesin aukion yli Historiallisen museon kummaltakin puolelta Punaiselle torille.
Turistiryhmästäni muistan ainoastaan Helsingin Sanomien toimittajan Veikko Pajusen, jonka kanssa kävimme ottamassa votkapaukut hotelli Metropolin ravintolan keittiössä; Veikko tunsi muistaakseni ravintolan kassarouvan.
Ensimmäisen kerran itse paikan päälle mausoleumin viereiseen kutsuvierasaitioon pääsin kymmenen vuotta myöhemmin aloitettuani juuri kirjeenvaihtajakomennukseni Moskovassa.
60-vuotisjuhlallisuudet olivat käsittääkseni vielä suuremmat kuin 50-vuotisjuhlat.
Juhlallisuudet alkoivat jo 2.marraskuuta kaksipäiväisellä juhlaistunnolla Kremlin kongressipalatsissa. Suomesta oli molemmista työväenpuolueista edustava troikka. Suomi noteerattiin niin korkealle, että vaikka osanottajia oli 104:sta maasta, presidiumiin mahtui peräti kolme suomalaista, SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa, SKP:n puheenjohtaja Aarne Saarinen ja varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo. Järjestely oli ainutlaatuinen, koska SKP oli jakautunut kahti. Istui puhemiehistössä neljäskin suomalainen, Yhdysvaltain kommunistisen puolueen pääsihteeri Gus(tav) Hall(berg)!
Raportoin puhelinjutussani Yleisradioon, että juhlapuheensa lopussa Leonid Brežnev ennusti aikakautta, jolloin sosialismista tulee muodossa tai toisessa vallitseva yhteiskuntajärjestelmä koko maailmassa.
Juhlaistunnon jälkeen suomalaiset, Saarisen ja Sinisalon lisäksi nuoret demarit Ulf Sundqvist ja Matti Ahde sekä kommunistikonkari Ville Pessi lähtivät kohti pohjoista esiintymään paikallisissa vallankumousjuhlissa. Kommunistit matkasivat Petroskoihin, demarit Leningradiin. Sorsa tapasi vielä kahden kesken pääministeri Nikolai Kosyginin ja lähti sitten Suomeen, jotta presidentti Kekkonen pääsi matkustamaan varsinaisille vallankumousjuhille.
Kekkonen saapui Falcon-koneella niin ajoissa Moskovaan, että hän ehti seurueineen ( mm. ulkoministeri Paavo Väyrynen ja Suomi-Neuvosto-liittoseuran puheenjohtaja, entinen pääministeri Martti Miettunen sekä minä Yleisradion kirjeenvaihtajana) pistäytyä ennen juhlia Volgan varrella neuvostovaltion perustajan Vladimir Lenin syntymäkaupungissa Uljanovskissa, entisessä Simbirskissä.
Kekkonen piti siellä 6. marraskuuta varsin kiinnostavan, nykyisin täysin unhoon jääneen puheen.
Lainaan arkistostani osan puheesta:
”Minä annan erityisen suuren arvon sille, että Neuvostoliiton hallitus ja puolue ovat kutsuneet meidät nimenomaan Uljanovskiin. Me olemme hyvin tietoisia siitä minkä merkityksen Suomen kansa nyttemmin antaa Leninin pyrkimyksille, On totta, että Tampereelle vuonna 1946 perustettu Lenin-museo oli ensimmäinen ulkopuolella Neuvostoliiton. Emme voi kuitenkaan tällä seikalla paljon kerskua sen vuoksi, että meidän olisi pitänyt perustaa tämä museo jo 20 vuotta aikaisemmin.
Nyt me tiedämme mikä merkitys Leninillä oli Suomen kansan kohtaloihin. Jo vuosisadan alussa Lenin puolusti voimakkaasti Suomen asemaa tsaarin vallan sortoa vastaan. Ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen hän oli valmis tunnustamaan Suomelle puolueettomuuden ja itsenäisyyden. Suomalaiset valtiomiehet pelkäsivät silloin ottaa vastaan tätä tunnustusta, koska se olisi loitontanut heidän käsityksensä mukaan Suomen Saksasta, joka silloin oli suomalaisten poliitikkojen pyhä vaelluspaikka. Ja on kyllä todella järkyttävää ajatella, että silloin Suomen johdossa oli itse asiassa varsin viisaita miehiä - ainakin omasta mielestään – joille piti kolme viikkoa saarnata: menkää pyytämään Leniniltä itsenäisyyttä, muuten mikään valtio ei tällaista tunnustusta anna. Ja sitten vasta Suomen hallitus suostui menemään Leninin luo pyytämään tunnustamista ja se sai sen samana päivänä. Itse asiassa on meillä ollut hyvääkin tuuria, kun silloin osattiin kääntyä Leninin puoleen asiassa, jossa tiesimme Leninin olevan Suomelle myötämielinen”.
Seuraavaksi päiväksi kaikki suomalaiset palasivat Moskovaan seuraamaan Punaisen torin paraatia ja Kremlin juhlavastaanotolle.
Seuraavat kymmenen vuotta palelin joka marraskuun 7. päivänä ( usein satoi lunta ) Punaisella torilla ja yritin kertoa Suomen kansalle mitä uusia aseita paraatissa näytettiin ja millaisia uusia iskulauseita Punaisella torilla nähtiin ja kuultiin. Vuodesta 1981 lähtien sain onneksi työparikseni Yrjö Länsipuron, joka upseerimiehenä tunsi aseistusta minua, it-lääkintämiestä paremmin.
Neuvostoliiton viimeiseksi jääneen vallankumousparaatin vuonna 1990 selostivat Hannu Vilpponen ja Jyrki Saarikoski.
Hannu Vilpponen Punaisella torilla 07.11.1990.
Pysäytetty kuva tv-dokumentista Moskovan kirjeenvaihtaja, YLE/TV1/dokumenttitoimitus, 1997, 163 min., ohj. Reijo Nikkilä
Первый раз я был на праздновании годовщины Октябрьской революции в 1967 году. Я был руководителем группы финских туристов, и мы шиковали в гостинице «Националь» возле Красной площади. Прямо из окна моего номера я снимал на 8-миллиметровую пленку огромные межконтинентальные ракеты, которые громыхали через Манежную мимо Исторического музея, направляясь на Красную площадь, чтобы показать силу 50-летней советской власти.
Собственно на парад, на гостевую трибуну рядом с Мавзолеем, я попал только десять лет спустя, когда начал работать корреспондентом Москве.
В 1977 году шестидесятую годовщину отмечали еще шире, чем пятидесятую.
Праздничные мероприятия начались за много дней до самой даты двухдневным торжественным заседанием в Кремлевском дворце съездов. Обе финских партии, защищающие интересы рабочих, отправили Москву свою руководящую тройку. Финляндия имела такое значение, что, хотя почетные гости прибыли из 104 стран, в президиум вошли аж три финна — председатель Социал-демократической партии Калеви Сорса, председатель Коммунистической партии Финляндии Аарне Сааринен и заместитель последнего Тайсто Синисало. Беспрецедентный порядок — ведь Компартия Финляндии переживала раскол. Был в президиуме и четвертый финн, генеральный секретарь Коммунистической партии США Гэс Холл (Gustav Hallberg)!
Я передал по телефону на «Юлейсрадио», что в конце своей торжественной речи Леонид Брежнев заявил: настанет время, когда социализм в той или иной форме станет преобладающей общественно-политической системой во всем мире.
После торжественного заседания финны, среди которых, помимо Сааринена и Синисало были молодые социал-демократы Улв Сундквист и Матти Ахде, а также испытанный коммунист Вилле Песси отправились на север — выступать на праздничных мероприятиях. Коммунистов ждал Петрозаводск, социал-демократов — Ленинград. Сорса также провел встречу с премьер-министром Николаем Косыгиным, после чего вернулся в Финляндию, чтобы у президента Кекконена была возможность присутствовать на собственном празднике.
Кекконен прибыл в Москву так рано, что успел, вместе с сопровождающими (в их числе были министр иностранных дел Пааво Вяюрюнен, председатель Общества дружбы Финляндия — СССР, бывший премьер Мартти Миеттунен и я, в качестве корреспондента «Юлейсрадио») посетить расположенный на берегу Волги Ульяновск (бывш. Симбирск), родной город основателя советской державы В. И. Ленина.
6 ноября Кекконен произнес там очень интересную, но сейчас совершенно забытую речь. Позволю себе процитировать несколько строк:
«Теперь мы знаем, как много значил Ленин в судьбе народа Финляндии. Еще на рубеже веков Ленин решительно защищал Финляндию, притесняемую царизмом. А по окончании Первой мировой войны он выразил готовность признать нейтралитет и независимость Финляндии. Тогда государственные деятели побоялись принимать это признание, потому что, по их представлениям, это оттолкнуло бы Финляндию от Германии, которая была тогда святыней для финских политиков. Это тем более поразительно, что тогда во главе Финляндии были, на самом деле, весьма умудренные мужи — по крайней мере, по их собственному мнению — которым надо было твердить на протяжении трех недель: просите Ленина о предоставлении независимости, потому что до этого никакое другое государство ее не признает. И только тогда правительство Финляндии согласилось отправиться к Ленину с визитом и просьбой о признании, и получило признание в тот же день. На самом деле, это было большой удачей для нас, что мы сумели встать на сторону Ленина в вопросе, в котором, как было известно, Ленин был благожелательно настроен в отношении Финляндии». (источник — мой личный архив — Р. Н.)
На следующий день все финские гости вернулись в Москву, чтобы побывать на параде и на торжественном приеме в Кремле.
Следующие десять лет я мерз на Красной площади (нередко уже шел снег) каждое 7 ноября, и старался рассказать финским телезрителям и радиослушателям какие новинки вооружения учaствовали в параде и какие новые лозунги украшали Красную площадь и звучали над ней.
Последний советский парад в честь 7 ноября в 1990 году комментировали тогдашние корреспонденты Ханну Вилппонен и Юрки Саарикоски.
Perevod Polina Kopylova
11.10.2007
YLE Supo:n reviirillä?
Kuinka onkin jäänyt huomaamatta arvostetun kollegan uusi parin viikon takainen aluevaltaus?
Hyvää jatkoa vaan Jarmo!
1.8.2007
Vielä kansalaisadressista
Kansalaisadressi, jossa vaaditaan rajoituksia EU:n ulkopuolelta tulevien ulkomaalaisten oikeuteen ostaa Suomesta maata tai kiinteistöjä, on saanut huomiota myös venäläisessä mediassa. Asiasta uutisoi tänään YLE:n uutiset. Tästä kansalaisadressi -aiheesta kirjoitettiin aiemmin blogissamme otsikoilla Гостеприимство, Vieraanvaraisuus sekä Vieraanvaraisuus II.
YLE:n sivuilla viitattiin venäläisessä Novyje Izvestija –sanomalehdessä tänään julkaistuun juttuun. Novyje Izvestija lehden alkuperäinen juttu löytyy sähköisessä muodossa lehden kotisivuilta.
YLE:n sivuilla viitattiin venäläisessä Novyje Izvestija –sanomalehdessä tänään julkaistuun juttuun. Novyje Izvestija lehden alkuperäinen juttu löytyy sähköisessä muodossa lehden kotisivuilta.
12.7.2007
Vieraanvaraisuus II
Aikaisempaan, Spektr –lehdessä julkaistuun ja tänne käännettyyn ”Vieraanvaraisuus” kirjoitukseen liittyen Suna Kymäläinen lähestyi minua ystävällisellä sähköpostilla ja pyysi tuomaan esille hänen omia ajatuksiaan adressinsa herättämästä keskustelusta. Julkaisen Suna Kymäläisen sähköpostin tässä sellaisenaan.
Taneli Dobrowolski
Minun Venäjäni, vieraanvaraisuus
Olen Suna Kymäläinen, tämä varmaan jo kertoo sinulle jotain. Luin hetki sitten sinun käännöksesi kirjoituksesta, joka käsitteli adressiani. Yritin saada kommenttini tuohon jatkoksi, mutta oma koneeni ilmeisesti herjasi jostakin syystä, enkä onnistunut, monen yrityksen jälkeenkään. Syy miksi käännyin puoleesi, on että toivon, jos mahdollista, sinun vievän viestiäni keskusteluunne blogissa.
Haluan tähdentää erityisesti joitakin seikkoja, joista tärkein on, että minä en ole millään muodoin ulkomaalaisvastainen, en ole venäjä- tai venäläisvastainen! Venäläiset eivät vihastuta minua! Haluan ehdottomasti painottaa tätä! Ettei kukaan loukkaantuisi eikä kokisi tätä erityisesti kansalaisten tyyppiin tai piirteisiin kohdistuvana asiana. Minulla onnekseni on monia ulkomaalaisia tuttavuuksia, hyviä ja kaukaisempia, kuten luonnollista on, myös venäläisiä. Minä arvostan ja pidän jokaista ihmistä ainutlaatuisena kansalaisuuteen katsomatta.
Adressi ei siis sivua itse ihmisiä vaan perää lakia! Adressin aiheen kritiikki kohdistuu nimenomaan lain puutteeseen, jonka tärkeyttä omasta mielestäni ei ole ymmärretty. Tarkoituksena ei ole missään nimessä kieltää venäläisiltä oikeutta ostaa tai omistaa kokonaan, se kuitenkin haluaisi rajata tuota osto-oikeutta, niin että sen avulla ensisijainen omistus-oikeus/mahdollisuus syntyisi omille kansalaisille, EU:n jäsenille ja niille EU:n ulkopuolisille, jotka ovat jo sitoutuneet asumaan Suomessa, olipa syynä työ tai avioliitto tai mikä tahansa. Tämän viiden vuoden maassa asumisvelvoitteen ajatuksena on myös varmistaa hinta-tason maltillisempi, enemmän kotimaisella tasolla pysyvä hinnan nousu. Koska venäläiset pystyvät maksamaan sen mitä pyydetään, suomalaiset ovat haistaneet tilanteen tuoman mahdollisuuden ja määrittelevät hinnat valmiiksi maksimaalisiksi, yli kotimaisen markkina-arvon, koska tietävät venäläisten maksavan sen kuitenkin. Tämän johdosta hinta-taso uhkaa ja on jo paikoittain noussutkin ohi suomalaisen hinta-tason.
Ottaessani asian esille, en ole voinut välttää käyttämästä esimerkkinä venäläisiä, jokainen uusi keskustelun avaus kun tarvitsee perusteluja ja esimerkkejä tuekseen. Venäläiset eivät kuitenkaan ole tilanteeseen syyllisiä, koska he toimivat lain puitteissa ja maksavat kiltisti sen mitä pyydetään. Suomalaiset jotka myyvät, voitaisiin kai leimata syyllisiksi, mutta hekin toimivat lain puitteissa. Ainoa mahdollisuus on syyttää lakia, tarkemmin sen puutetta, joka mahdollistaa asian.
Venäjällä ollaan suomalaisia paljon viisaampia, siinä mielessä, ettei suomalainen voi sieltä ostaa maata. Siellä kielto taitaa olla ehdoton, siihen nähden oma ehdotukseni on lievä. Monissa muissakin maissa on erilaisia malleja, joilla osto-oikeutta on rajattu lailla. Oma esitykseni peilaa Tanskan mallia tai Ahvenanmaan mallia, joka siis koskettaa parhaillaankin meitä suomalaisiakin. Kyse on siinä mielessä tärkeästä asiasta, jotta suomalaisella säilyy mahdollisuus omistaa ja ostaa tulevaisuudessakin omalla hinta-tasollaan maata.
Kuitenkin toivon edelleenkin venäläisten olevan osa elämäämme, en haluaisi rajata sitä. Suomessa on monia muitakin mahdollisuuksia asua, kuin omistaa. Minusta on erikoista jos ajattelisimme, että ulkomaalaiset kokisivat itsensä tervetulleiksi maahamme vain siinä tapauksessa, että voivat omistaa siitä osan. Koemmehan mekin itsemme tervetulleeksi esimerkiksi Venäjälle, vaikkemme voi sieltä maata omistaa. Itse asiassa on lopulta kyse yksittäisestä yksityiskohdasta koko suuressa yhteistyössämme tai yhdessä elämisestämme.
Minä haluan kyllä tulevaisuudessakin nähdä omassa kunnassani Ruokolahdella, esimerkiksi venäläisten koulupoikien iloista jalkapalloilua urheilukentällämme. Toivon ihmisten ymmärtävän, etten ole millään muodoin halukas rajaamaan näitä ihmisiä keskuudestamme, he ilostuttavat ja värittävät olemistamme ja täydentävät sitä.
Esille ottamani asian ei toivottuna seuraamuksena, osa muiden kuin minun keskusteluista on siirtynyt muihin kuin itse asian ydintä koskettaviin asioihin. Itse haluan kuitenkin pysyä vain tässä aiheessa. Tämän johdosta en pidä siitä, että asiani leimataan kansan kapinaksi tai vastarinta liikkeeksi. Ehkäpä tulevaisuuden mahdollisuutena, olisi siirtyä enemmän maan vuokrauksen suuntaan kuin täysomistukseen, ehkäpä tämä malli palvelisi paremmin kaikkia, suomalaisia ja venäläisiä.
Tarinani on pitkä, toivottavasti jaksoit sen lukea ja toivottavasti voit sen vaikka siirtää sellaisenaan blogikeskusteluunne, minusta edellä esittämäni ajatukseni ovat tärkeitä, ennen kaikkea niiden kannalta, jotka ovat asian ehkä väärin tai loukkaavana ymmärtäneet tai kokeneet.
Asia ei ole ulkomaalaisvastainen vaan kohdistuu maan sisäisiin kysymyksiin. Asiasta on nyt noussut keskustelua, kuten tarkoituksena olikin, se mihin keskustelu johtaa vai eikö mihinkään, on vielä nähtävänä tulevaisuudessa.
Kaunis kiitos sinulle, ajastasi ja erityinen kiitos, jos voit/haluat viedä asiaa toivomukseni mukaisesti luettavaksi blogiinne.
Ystävällisin terveisin,
Suna Kymäläinen
www.sunakymalainen.fi
Taneli Dobrowolski
Minun Venäjäni, vieraanvaraisuus
Olen Suna Kymäläinen, tämä varmaan jo kertoo sinulle jotain. Luin hetki sitten sinun käännöksesi kirjoituksesta, joka käsitteli adressiani. Yritin saada kommenttini tuohon jatkoksi, mutta oma koneeni ilmeisesti herjasi jostakin syystä, enkä onnistunut, monen yrityksen jälkeenkään. Syy miksi käännyin puoleesi, on että toivon, jos mahdollista, sinun vievän viestiäni keskusteluunne blogissa.
Haluan tähdentää erityisesti joitakin seikkoja, joista tärkein on, että minä en ole millään muodoin ulkomaalaisvastainen, en ole venäjä- tai venäläisvastainen! Venäläiset eivät vihastuta minua! Haluan ehdottomasti painottaa tätä! Ettei kukaan loukkaantuisi eikä kokisi tätä erityisesti kansalaisten tyyppiin tai piirteisiin kohdistuvana asiana. Minulla onnekseni on monia ulkomaalaisia tuttavuuksia, hyviä ja kaukaisempia, kuten luonnollista on, myös venäläisiä. Minä arvostan ja pidän jokaista ihmistä ainutlaatuisena kansalaisuuteen katsomatta.
Adressi ei siis sivua itse ihmisiä vaan perää lakia! Adressin aiheen kritiikki kohdistuu nimenomaan lain puutteeseen, jonka tärkeyttä omasta mielestäni ei ole ymmärretty. Tarkoituksena ei ole missään nimessä kieltää venäläisiltä oikeutta ostaa tai omistaa kokonaan, se kuitenkin haluaisi rajata tuota osto-oikeutta, niin että sen avulla ensisijainen omistus-oikeus/mahdollisuus syntyisi omille kansalaisille, EU:n jäsenille ja niille EU:n ulkopuolisille, jotka ovat jo sitoutuneet asumaan Suomessa, olipa syynä työ tai avioliitto tai mikä tahansa. Tämän viiden vuoden maassa asumisvelvoitteen ajatuksena on myös varmistaa hinta-tason maltillisempi, enemmän kotimaisella tasolla pysyvä hinnan nousu. Koska venäläiset pystyvät maksamaan sen mitä pyydetään, suomalaiset ovat haistaneet tilanteen tuoman mahdollisuuden ja määrittelevät hinnat valmiiksi maksimaalisiksi, yli kotimaisen markkina-arvon, koska tietävät venäläisten maksavan sen kuitenkin. Tämän johdosta hinta-taso uhkaa ja on jo paikoittain noussutkin ohi suomalaisen hinta-tason.
Ottaessani asian esille, en ole voinut välttää käyttämästä esimerkkinä venäläisiä, jokainen uusi keskustelun avaus kun tarvitsee perusteluja ja esimerkkejä tuekseen. Venäläiset eivät kuitenkaan ole tilanteeseen syyllisiä, koska he toimivat lain puitteissa ja maksavat kiltisti sen mitä pyydetään. Suomalaiset jotka myyvät, voitaisiin kai leimata syyllisiksi, mutta hekin toimivat lain puitteissa. Ainoa mahdollisuus on syyttää lakia, tarkemmin sen puutetta, joka mahdollistaa asian.
Venäjällä ollaan suomalaisia paljon viisaampia, siinä mielessä, ettei suomalainen voi sieltä ostaa maata. Siellä kielto taitaa olla ehdoton, siihen nähden oma ehdotukseni on lievä. Monissa muissakin maissa on erilaisia malleja, joilla osto-oikeutta on rajattu lailla. Oma esitykseni peilaa Tanskan mallia tai Ahvenanmaan mallia, joka siis koskettaa parhaillaankin meitä suomalaisiakin. Kyse on siinä mielessä tärkeästä asiasta, jotta suomalaisella säilyy mahdollisuus omistaa ja ostaa tulevaisuudessakin omalla hinta-tasollaan maata.
Kuitenkin toivon edelleenkin venäläisten olevan osa elämäämme, en haluaisi rajata sitä. Suomessa on monia muitakin mahdollisuuksia asua, kuin omistaa. Minusta on erikoista jos ajattelisimme, että ulkomaalaiset kokisivat itsensä tervetulleiksi maahamme vain siinä tapauksessa, että voivat omistaa siitä osan. Koemmehan mekin itsemme tervetulleeksi esimerkiksi Venäjälle, vaikkemme voi sieltä maata omistaa. Itse asiassa on lopulta kyse yksittäisestä yksityiskohdasta koko suuressa yhteistyössämme tai yhdessä elämisestämme.
Minä haluan kyllä tulevaisuudessakin nähdä omassa kunnassani Ruokolahdella, esimerkiksi venäläisten koulupoikien iloista jalkapalloilua urheilukentällämme. Toivon ihmisten ymmärtävän, etten ole millään muodoin halukas rajaamaan näitä ihmisiä keskuudestamme, he ilostuttavat ja värittävät olemistamme ja täydentävät sitä.
Esille ottamani asian ei toivottuna seuraamuksena, osa muiden kuin minun keskusteluista on siirtynyt muihin kuin itse asian ydintä koskettaviin asioihin. Itse haluan kuitenkin pysyä vain tässä aiheessa. Tämän johdosta en pidä siitä, että asiani leimataan kansan kapinaksi tai vastarinta liikkeeksi. Ehkäpä tulevaisuuden mahdollisuutena, olisi siirtyä enemmän maan vuokrauksen suuntaan kuin täysomistukseen, ehkäpä tämä malli palvelisi paremmin kaikkia, suomalaisia ja venäläisiä.
Tarinani on pitkä, toivottavasti jaksoit sen lukea ja toivottavasti voit sen vaikka siirtää sellaisenaan blogikeskusteluunne, minusta edellä esittämäni ajatukseni ovat tärkeitä, ennen kaikkea niiden kannalta, jotka ovat asian ehkä väärin tai loukkaavana ymmärtäneet tai kokeneet.
Asia ei ole ulkomaalaisvastainen vaan kohdistuu maan sisäisiin kysymyksiin. Asiasta on nyt noussut keskustelua, kuten tarkoituksena olikin, se mihin keskustelu johtaa vai eikö mihinkään, on vielä nähtävänä tulevaisuudessa.
Kaunis kiitos sinulle, ajastasi ja erityinen kiitos, jos voit/haluat viedä asiaa toivomukseni mukaisesti luettavaksi blogiinne.
Ystävällisin terveisin,
Suna Kymäläinen
www.sunakymalainen.fi
10.7.2007
Vieraanvaraisuus
Julkaistu aikaisemmin Minun Venäjä –blogissa nimellä Гостеприимство
Vieraanvaraisuus
Ihmismuisti saattaa usein tehdä meille tepposiaan. Monenlaista saattaa unohtua hyvinkin nopeasti ja toisaalta noin 10-20 vuoden ajanjakso saattaa tuntua kaukaiselta menneisyydeltä – varsinkin nuorten keskuudessa.
Tämä selittänee myös Ruokolahden nuoren valtuutetun, sosiaalidemokraatti Suna Kymäläisen aktiivisuuden. Hän nimittäin kerää adressia, jonka tarkoituksena olisi kieltää kiinteistöjen myynnin EU-maiden ulkopuolisille kansalaisille. Arvoisaa Kymäläistä suututtavat erityisesti tontteja ostavat venäläiset, jotka ovat alkaneet viime aikoina ostaa taloja myös Kymäläisen kotipaikkakunnalta Ruokolahdelta.
- He ostavat kiinteistöjä, joita sitten käyttävät vain yhden kuukauden vuodessa, kun taas puolestaan suomalaiset voisivat asua näissä taloissa pitempään, työskennellä täällä ja maksaa tänne veronsa, Kymäläinen kertoo. – Mutta suomalaisille, jopa keskiluokkaisille, hinnat ovat nykyään liian korkealla, hän jatkaa.
Venäjän kansalaiset ovat nostaneet hintoja sillä, ette he eivät käytännössä tingi lainkaan. Useimmissa tapauksissa venäläiset maksavat juuri sen hinnan mitä myyjä pyytääkin. Tämä ei kuitenkaan ole asian ydin.
1990-luvun talouslama iski erittäin voimakkaasti Itä-Suomeen. Ruokolahti (kuten sen lähipaikkakunta Imatrakin) antoivat tuolloin shokeeraavan kuvan itsestään: suljettuja kauppoja, remontoimattomia taloja. Lukuisia kesämökkejä oli myynnissä, mutta kysyntää niille ei juurikaan ollut. Kun vuonna 1990 Etelä-Karjalan työttömyysaste oli 3,8%, oli se vuonna 1995 peräti 15,9%.
Nykyään Ruokolahdessa on noin 5900 asukasta, joista työttömiä 11%. Kesäasukkaiden myötä paikkakunnan asukasmäärä kaksinkertaistuu. Viime vuosina kuntaan on tullut myös uusia kahviloita, kauppoja ja palveluita. Virkamiehet oli riemuissaan alueensa saamasta huomiosta, mutta mitä ilmeisimmin he eivät ottaneet huomioon paikallisten asukkaiden mielialaa.
Ehkäpä olisi tosiaan syytä aloittaa avoin keskustelu nykytilasta, sekä erilaisten kiinteistöjen ostokieltojen ja rajoitusten vaikutuksista tulevaisuuteen. Keskustelu voisi olla vieläkin mielenkiintoisempaa, mikäli venäläiset kesämökkiläiset yhdistyisivät muiden kesämökkiasukkaiden kanssa jonkinlaiseen yhdistykseen. Kyllähän kesäasukkaatkin loppujen lopuksi maksavat veronsa ja ostavat kunnallisia palveluja.
Spektr Nedeli 27 / 6.7.2007
Kääntänyt: Taneli Dobrowolski
Vieraanvaraisuus
Ihmismuisti saattaa usein tehdä meille tepposiaan. Monenlaista saattaa unohtua hyvinkin nopeasti ja toisaalta noin 10-20 vuoden ajanjakso saattaa tuntua kaukaiselta menneisyydeltä – varsinkin nuorten keskuudessa.
Tämä selittänee myös Ruokolahden nuoren valtuutetun, sosiaalidemokraatti Suna Kymäläisen aktiivisuuden. Hän nimittäin kerää adressia, jonka tarkoituksena olisi kieltää kiinteistöjen myynnin EU-maiden ulkopuolisille kansalaisille. Arvoisaa Kymäläistä suututtavat erityisesti tontteja ostavat venäläiset, jotka ovat alkaneet viime aikoina ostaa taloja myös Kymäläisen kotipaikkakunnalta Ruokolahdelta.
- He ostavat kiinteistöjä, joita sitten käyttävät vain yhden kuukauden vuodessa, kun taas puolestaan suomalaiset voisivat asua näissä taloissa pitempään, työskennellä täällä ja maksaa tänne veronsa, Kymäläinen kertoo. – Mutta suomalaisille, jopa keskiluokkaisille, hinnat ovat nykyään liian korkealla, hän jatkaa.
Venäjän kansalaiset ovat nostaneet hintoja sillä, ette he eivät käytännössä tingi lainkaan. Useimmissa tapauksissa venäläiset maksavat juuri sen hinnan mitä myyjä pyytääkin. Tämä ei kuitenkaan ole asian ydin.
1990-luvun talouslama iski erittäin voimakkaasti Itä-Suomeen. Ruokolahti (kuten sen lähipaikkakunta Imatrakin) antoivat tuolloin shokeeraavan kuvan itsestään: suljettuja kauppoja, remontoimattomia taloja. Lukuisia kesämökkejä oli myynnissä, mutta kysyntää niille ei juurikaan ollut. Kun vuonna 1990 Etelä-Karjalan työttömyysaste oli 3,8%, oli se vuonna 1995 peräti 15,9%.
Nykyään Ruokolahdessa on noin 5900 asukasta, joista työttömiä 11%. Kesäasukkaiden myötä paikkakunnan asukasmäärä kaksinkertaistuu. Viime vuosina kuntaan on tullut myös uusia kahviloita, kauppoja ja palveluita. Virkamiehet oli riemuissaan alueensa saamasta huomiosta, mutta mitä ilmeisimmin he eivät ottaneet huomioon paikallisten asukkaiden mielialaa.
Ehkäpä olisi tosiaan syytä aloittaa avoin keskustelu nykytilasta, sekä erilaisten kiinteistöjen ostokieltojen ja rajoitusten vaikutuksista tulevaisuuteen. Keskustelu voisi olla vieläkin mielenkiintoisempaa, mikäli venäläiset kesämökkiläiset yhdistyisivät muiden kesämökkiasukkaiden kanssa jonkinlaiseen yhdistykseen. Kyllähän kesäasukkaatkin loppujen lopuksi maksavat veronsa ja ostavat kunnallisia palveluja.
Spektr Nedeli 27 / 6.7.2007
Kääntänyt: Taneli Dobrowolski
3.7.2007
Laatokan luodot ehkä säilyvät suojelussa!
"Laatokan luodot" on nimitys upeaan Sortavalan saaristoon vuosikymmenen suunnittelussa olleelle luonnonsuojelualueelle. Suomen Ympäristökeskus rahoitti sitä vuosituhannen vaihteessa ja TACISkin oli mukana. 2001 rahoitus loppui ja hanke haudattiin syvään hiljaisuuteen, vaikka suomalaisille viranomaisille ja luonnonsuojeluväelle vielä 2004 ja 2005 järjestetyissä seminaareissa vakuuteltiin ihan muuta.
Viime vuoden loppupuolella Luontoliiton yhteyshlö Olli Turunen yhdessä SLL:n liittovaltuuston pj Pertti Siilahden kanssa rupesi asiaa selvittämään ja vuoden vaihteessa asiasta oli Hesaria myöten juttuja: että nyt se menee - yksityiselle metsäyhtiölle oli annettu hakkuulupa. Kiitos venäläisen ympäristöjärjestö SPOK:n aktiivisen toiminnan asia on nyt saatu kansanäänestykseen ja jatkoaikaa myös siinä mielessä, että hakkuuluvat on peruttu.
Toivottavasti Karjalan tasavallassa aletaan ymmärtää matkailun merkitystä tulolähteenä.
Taustaksi:
Into Kondrad Inha kirjoittaa Karjalan maa -kirjassa (1910) :
Etelä-Karjalan luonnonsuojelupiiri on yhdessä Pietarin Meriteknisen yliopiston soutukerhon kanssa järjestänyt souturetkiä Laatokalla, Äänisellä ja Syvärillä sekä Nevalla vuodesta 1994 lähtien. Veneet ovat yksi yhteen kopioita Pietari Suuren laivaston jaaloista l. meripelastusveneistä. Niissä on purjeennostomahdollisuus ja soutu on raskasta, koska ne on tehty pinnalla pysymiseen. Kuusi soutajaa soutaa yhtä airoa kukin; airon vastapaino painaa 16 kg.
Itse olen seilannut Laatokalla 10 kesänä. Luonnonsuojelu-urallani nähnyt ensin Espoon, Turun ja Ahvenanmaan sekä sitten Itäisen Suomenlahden ja Saimaan saaristoa enkä voi näistä puhuakaan samana päivänä kuin Laatokasta! Vitivalkoinen hiekka ja 100 m kalliota yhtäkkiä pystysuoraan - makean veden ulappa ja koskematon, ihmisjäljetön maisema, jylhän vuonomaiset kalliot ja rehevät laaksot ukonhattulehtoineen... parempaa nöyrän pienuuden ja rentoutuksen tuojaa en tiedä.
Timo-Pekka Veijonen
Viime vuoden loppupuolella Luontoliiton yhteyshlö Olli Turunen yhdessä SLL:n liittovaltuuston pj Pertti Siilahden kanssa rupesi asiaa selvittämään ja vuoden vaihteessa asiasta oli Hesaria myöten juttuja: että nyt se menee - yksityiselle metsäyhtiölle oli annettu hakkuulupa. Kiitos venäläisen ympäristöjärjestö SPOK:n aktiivisen toiminnan asia on nyt saatu kansanäänestykseen ja jatkoaikaa myös siinä mielessä, että hakkuuluvat on peruttu.
Toivottavasti Karjalan tasavallassa aletaan ymmärtää matkailun merkitystä tulolähteenä.
Taustaksi:
Into Kondrad Inha kirjoittaa Karjalan maa -kirjassa (1910) :
"Matkailu Itäisessä Karjalassa on hankalaa ja vaivalloista, mutta aina se palkitsee vaivansa."
Etelä-Karjalan luonnonsuojelupiiri on yhdessä Pietarin Meriteknisen yliopiston soutukerhon kanssa järjestänyt souturetkiä Laatokalla, Äänisellä ja Syvärillä sekä Nevalla vuodesta 1994 lähtien. Veneet ovat yksi yhteen kopioita Pietari Suuren laivaston jaaloista l. meripelastusveneistä. Niissä on purjeennostomahdollisuus ja soutu on raskasta, koska ne on tehty pinnalla pysymiseen. Kuusi soutajaa soutaa yhtä airoa kukin; airon vastapaino painaa 16 kg.
Itse olen seilannut Laatokalla 10 kesänä. Luonnonsuojelu-urallani nähnyt ensin Espoon, Turun ja Ahvenanmaan sekä sitten Itäisen Suomenlahden ja Saimaan saaristoa enkä voi näistä puhuakaan samana päivänä kuin Laatokasta! Vitivalkoinen hiekka ja 100 m kalliota yhtäkkiä pystysuoraan - makean veden ulappa ja koskematon, ihmisjäljetön maisema, jylhän vuonomaiset kalliot ja rehevät laaksot ukonhattulehtoineen... parempaa nöyrän pienuuden ja rentoutuksen tuojaa en tiedä.
Timo-Pekka Veijonen
8.6.2007
Ошибка маркетолога
Город Хельсинки решил изменить стратегию привлечения туристов. Бренд «Дочь Балтики» уже не так привлекателен, потому что не менялся годами. Поэтому специалисты департамента по маркетингу в течение двух лет занимались разработкой нового образа столицы. В результате появилась программа, в которой, в частности, Хельсинки преподносится как перекресток культуры Запада и Востока (хотя это — лишь малая часть образа, имидж построен на архитектуре, дизайне, природе, удобном для туристов масштабе и пр.). Основания для этого есть, не зря же огромное количество американских фильмов про Россию снимали именно здесь. Свято-Троицкая церковь, Успенский собор, православное кладбище, русские рестораны, магазины, где продаются деликатесы из России (вернее, изготовлены они в Германии и Эстонии, но все-таки) — все это поможет иностранцам, раздумывающим, где провести отпуск, сделать свой выбор в пользу Хельсинки.
Маркетологи столицы не скрывали, что выстраивание нового бренда рассчитано на иностранцев. Видимо, специалисты департамента неоправданно оптимистично относились к результатам разных исследований, согласно которым финны — толерантны и по-современному относятся к растущему числу иммигрантов и приезжих из других стран. Зато представители прессы, как известно, в облаках не витают и точно знают, что стоит за отчетами исследователей.
О новом бренде города рассказала статья в «Хельсингин Саномат»: «Иностранцам начнут продавать Хельсинки русскостью» (Helsinkiä ryhdytään myymään ulkomaalaisille venäläisyydellä, 4.6.2007 г.). Нет смысла комментировать статью, потому что самое интересное стало происходить на сайте издания. Читателям предложили обсудить материал в интернете. Тема — «Достойно ли продавать Хельсинки русскостью?» (Onko sopivaa myydä Helsinkiä venäläisyydellä?). Провокационная постановка вопроса получила соответствующее развитие. Столько накопленной ненависти ко всему русскому трудно представить! Даже объяснения руководителя департамента Кари Халонена (он в интернете попытался рассказать, что журналист газеты необоснованно выделил только один пункт программы, почти оставив без внимания все остальное), увы, не остановили потоки русофобии.
"Спектр НЕДЕЛИ" № 23
Hesarin keskustelu aiheesta
Маркетологи столицы не скрывали, что выстраивание нового бренда рассчитано на иностранцев. Видимо, специалисты департамента неоправданно оптимистично относились к результатам разных исследований, согласно которым финны — толерантны и по-современному относятся к растущему числу иммигрантов и приезжих из других стран. Зато представители прессы, как известно, в облаках не витают и точно знают, что стоит за отчетами исследователей.
О новом бренде города рассказала статья в «Хельсингин Саномат»: «Иностранцам начнут продавать Хельсинки русскостью» (Helsinkiä ryhdytään myymään ulkomaalaisille venäläisyydellä, 4.6.2007 г.). Нет смысла комментировать статью, потому что самое интересное стало происходить на сайте издания. Читателям предложили обсудить материал в интернете. Тема — «Достойно ли продавать Хельсинки русскостью?» (Onko sopivaa myydä Helsinkiä venäläisyydellä?). Провокационная постановка вопроса получила соответствующее развитие. Столько накопленной ненависти ко всему русскому трудно представить! Даже объяснения руководителя департамента Кари Халонена (он в интернете попытался рассказать, что журналист газеты необоснованно выделил только один пункт программы, почти оставив без внимания все остальное), увы, не остановили потоки русофобии.
"Спектр НЕДЕЛИ" № 23
Hesarin keskustelu aiheesta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
