Miksi matkustaa
Siperiaan? Tietenkin ottamaan osaa Surgutin kaupungin
420-vuotisfestivaaliin, Sterhfestiin. Osallistuin tapahtumaan
kesäkuussa 2014 petroskoilaisen muusikon Santtu Karhun kanssa. Ensi
kertaa vuosikausiin lähdin Hanti-Mansiaan. Objoen mutka kaartui
aamulla lentokoneen ikkunassa. Satojen järvien vedet kimmelsivät
kuin lumi. Horisontissa välähti öljylähteiden liekkejä, kun kone
lähti laskuun.
Surgut oli muuttunut vuosikymmenessä. Öljyraha näkyi, kuului ja lehahteli. Jäähallit, ostoskeskukset, konserttisalit, virastorakennukset, kerrostalot kiilsivät uutuuttaan.
Esitelmöin nykytaiteen galleria Sterh:issä (suom. ”Lumikurki”). Kerroin suomalaisesta nykyrunoudesta, lähemmin Olli Heikkosen, Tytti Heikkisen ja Esa Hirvosen lyriikasta. Yleisö oli kiinnostunut, mutta tavalleni lausua venäjää hieman naureskeltiin. Totesin, että yleisölle voi olla hyväksi kuulla ulkomaalaista, joka ei osaa lausua täydellisesti. Kommentti sai aplodit. Karhu musisoi, mies ja kitara, livvinkieliset laulut.
Todellinen spektaakkeli koitti festivaalin avajaisten muodossa Sugrutin filharmoniassa. Alueelliset kuvernöörit puhuivat, Surgutin kaupunginjohtaja puhui, Surgutneftegasin ja Gazpromin johtajat puhuivat. Jaeltiin kunniamerkkejä. Esirippu nousi. Rummut pärisivät. Venäjän lippu, sitten Jugran piirikunnan lippu, Surgutin lippu. Tanssi-esityksiä, abrobatiaa, visuaalinen show. Katseltiin historiallista kuvasarjaa, Surgutia rakennettiin mahtipontisen musiikin pauhatessa: suota raivattiin, rautateitä vedettiin, kipinät kihisivät yötaivaalla, öljylähteiden tulet vääntelehtivät, tehtaat puskivat savua, kuorma-autoista purkautui hillittömiä työläisiä, jotka syöksyivät pakkasesta välittämättä sorvin ääreen.
Lopuksi seurasi hantitanssi, tataaritanssi, kirgiisitanssi. Pari hantilaulua ja yksi runo. Mitäpä siitä että Surgutin 330 000 asukkaasta 35 prosenttia on ei-venäläisiä. Kaikkiaan eri kansallisuuksia on yli 20. Suurin suomalais-ugrilainen väestöryhmä on marilaiset, joita on 0,5 prosenttia, hanteja ja manseja on paljon vähemmän.
Venäjän hymni pajahti soimaan. Johtajien kasvot kuvastivat järkkymättömyyttä, patrioottisuutta, jylhyyttä. Joku yleisössä kuiskutteli Neuvostoliitosta.
Festivaalin päätöspäivänä tapasin Yliopiston aukiolla hantijärjestö Spasenie Jugryn paikallisjohtajan Ljudmila Dobrininan. Hän myi hantikoruja kodan edustalla. Viimeksi näimme kesällä 2003, kun vierailin Surgutissa opiskelijaryhmän mukana. Veimme hantijärjestölle Suomesta stipendin lasten erämaaleirin rakentamiseen. Entä nyt?
Aukiolla eri vähemmistöt näyttelivät kulttuuriaan kojuissa. Oli kansallispukuja, perinneruokaa, tansseja. Folkloristista pöhinää ja markkinameininkiä. Ihmiset olivat iloisia. Pienikin mahdollisuus tuoda esiin omaa kulttuuriaan tuntui riemastuttavan heitä.
Ympärillä Surgutin tornitalot kohosivat jättiläismäisinä, ne varjostivat aukiota, ne imaisivat värit sisäänsä. Ja hetken kaikki näkyi mustavalkoisena kuin vanhassa valokuvassa.
Ville Ropponen
Ilmestynyt M.A. Castrénin seuran tiedotuslehdessä 4/2014.
Surgut oli muuttunut vuosikymmenessä. Öljyraha näkyi, kuului ja lehahteli. Jäähallit, ostoskeskukset, konserttisalit, virastorakennukset, kerrostalot kiilsivät uutuuttaan.
Esitelmöin nykytaiteen galleria Sterh:issä (suom. ”Lumikurki”). Kerroin suomalaisesta nykyrunoudesta, lähemmin Olli Heikkosen, Tytti Heikkisen ja Esa Hirvosen lyriikasta. Yleisö oli kiinnostunut, mutta tavalleni lausua venäjää hieman naureskeltiin. Totesin, että yleisölle voi olla hyväksi kuulla ulkomaalaista, joka ei osaa lausua täydellisesti. Kommentti sai aplodit. Karhu musisoi, mies ja kitara, livvinkieliset laulut.
Todellinen spektaakkeli koitti festivaalin avajaisten muodossa Sugrutin filharmoniassa. Alueelliset kuvernöörit puhuivat, Surgutin kaupunginjohtaja puhui, Surgutneftegasin ja Gazpromin johtajat puhuivat. Jaeltiin kunniamerkkejä. Esirippu nousi. Rummut pärisivät. Venäjän lippu, sitten Jugran piirikunnan lippu, Surgutin lippu. Tanssi-esityksiä, abrobatiaa, visuaalinen show. Katseltiin historiallista kuvasarjaa, Surgutia rakennettiin mahtipontisen musiikin pauhatessa: suota raivattiin, rautateitä vedettiin, kipinät kihisivät yötaivaalla, öljylähteiden tulet vääntelehtivät, tehtaat puskivat savua, kuorma-autoista purkautui hillittömiä työläisiä, jotka syöksyivät pakkasesta välittämättä sorvin ääreen.
Lopuksi seurasi hantitanssi, tataaritanssi, kirgiisitanssi. Pari hantilaulua ja yksi runo. Mitäpä siitä että Surgutin 330 000 asukkaasta 35 prosenttia on ei-venäläisiä. Kaikkiaan eri kansallisuuksia on yli 20. Suurin suomalais-ugrilainen väestöryhmä on marilaiset, joita on 0,5 prosenttia, hanteja ja manseja on paljon vähemmän.
Venäjän hymni pajahti soimaan. Johtajien kasvot kuvastivat järkkymättömyyttä, patrioottisuutta, jylhyyttä. Joku yleisössä kuiskutteli Neuvostoliitosta.
Festivaalin päätöspäivänä tapasin Yliopiston aukiolla hantijärjestö Spasenie Jugryn paikallisjohtajan Ljudmila Dobrininan. Hän myi hantikoruja kodan edustalla. Viimeksi näimme kesällä 2003, kun vierailin Surgutissa opiskelijaryhmän mukana. Veimme hantijärjestölle Suomesta stipendin lasten erämaaleirin rakentamiseen. Entä nyt?
Aukiolla eri vähemmistöt näyttelivät kulttuuriaan kojuissa. Oli kansallispukuja, perinneruokaa, tansseja. Folkloristista pöhinää ja markkinameininkiä. Ihmiset olivat iloisia. Pienikin mahdollisuus tuoda esiin omaa kulttuuriaan tuntui riemastuttavan heitä.
Ympärillä Surgutin tornitalot kohosivat jättiläismäisinä, ne varjostivat aukiota, ne imaisivat värit sisäänsä. Ja hetken kaikki näkyi mustavalkoisena kuin vanhassa valokuvassa.
Ville Ropponen
Kirjoittaja on kirjailija ja toimittaja
Ilmestynyt M.A. Castrénin seuran tiedotuslehdessä 4/2014.
Tekstit
