Sota ja sen syttymisjuhlat

Kuten lienette huomanneet, sota on syttynyt. Talvisota, vaikka lumi puuttuu ja pakkanen. Eilen rajaseutukaupungissa Helsingissä, johon vieraan vallan uhka kohdistuu ankarammin kuin sisämaan asutuskeskuksiin, oli kenraali puhumassa marsalkan hevosen jalkojen juuressa. Niin gosteleradio kuin moni kaupallinenkin medium on viikon varrella esitellyt, mistä mihin Mainilan laukaukset ammuttiin. Mainila on nyt tuotteistettu - voi vain kysyä, miksi vasta nyt? Tässä meille olisi oiva maatilamatkailuvaltti, kun sitä vain kehitettäisiin. Sinänsä valitettavaa toki on, että tällainen sota ylipäätään pääsi syttymään. Siis mediasota.

Rohkenen kuitenkin, hyvät mahdolliset lukijamme, kiinnittää huomiotanne siihen yksipuolisuuteen, mikä vallitsee sotien syttymisen noteeraamisessa. Onko hallitus tietoinen, ja jos on, mihin toimenpiteisiin se on ryhtynyt seuraavan epäkohdan korjaamiseksi: Tähän saakka on viimeisten 20 vuoden aikana innostuttu talvisodan syttymisestä ja sen kunniaksi on järjestetty juhlia, vaikka samalla on koko ajan toisesta suupielestä ladeltu, että meillä ei ollut siinä asiassa osaa eikä arpaa. Mutta jatkosodan alkamista ei ole vastaavasti juhlittu!

Hallituksen ja sen asettaman tasavallan brandytyöryhmän on ryhdyttävä päättäväisten toimenpiteiden alustavaan valmisteluun ja budjetointiin! Asiaa tosin mutkistaa se, että yksimielisyyttä ei vallitse siitä, milloin jatkosota oikein alkoi. Arvaukset vaihtelevat välillä 22.-26.6.1941. Yksituumaisesti jatkosodan hengessä voitaisiin viimeistään vuoden 2011 juhannuksen aikoihin vetää 70-vuotisjuhlan kunniaksi sotaliput tankoihin ja saada näin ylevää isänmaallista sisältöä perinteiseen juhannusjuopotteluun!

Sopivasti tämän jatkoksi voidaan ja suorastaan pitää juhlia Sarajevon laukauksia, jotka periaatteen mies Gavrilo Princip ampui 28.6.1914 liikkuvaan maaliin, kohti Itävallan kaiserlich und königlich arkkiherttuaa Franz Ferdinandia ja tämän mielitiettyä Sophie Chotekia, jotka kumpainenkin näin kohtasivat matkansa pään. Tuo päivä oli paitsi Bosnia-Herzegovinan kaiserlich und königlich käskynhaltijan Feldzeugmeister Oskar Potiorekin järjestämän sotanäytöksen päivä, myös vuonna 1389 käydyn Kosovon kentän (Kosovo polje, Mustarastaskenttä) taistelun 525-vuotispäivä. Suomen kannalta tämän päivän merkitys tulee vain korostumaan, koska juuri kruununjalokivemme Martti Ahtisaari pystytti kosovolaisille oman kansallisvaltion.

Varsinaiset sodanjulistukset ensimmäisessä maailmansodassa ajoittuvat heinäkuun loppuun ja elokuuhun (1914), joten 27.7. voitaisiin vaikkapa juhlia sitä, että Itävalta-Unkari julisti Serbialle sodan. Olemmehan sentään nyttemmin Itävalta-Unkarin kanssa samassa liitossa, mutta emme Serbian.

Vjatšeslav Mihailovitš Molotovin ja Joachim von Ribbentropin solmimalle sopimukselle on osoitettu jonkin verran huomiota, muttei juhlintaa. Omalta osaltani paikkasin tätä siten, että kilistimme maljoja pienesä piirissä Tartossa 23.8., tosin vain suomalaisvoimin. Tätä sopimusta sietäisi juhlia laajojen kansanjoukkojen toimesta, mikä tietysti vaatisi hallitukselta päättäväisen kehotuksen ja punaisen merkinnän kalenteriin.

Lisäksi kotimaan kamaralla Lapin sodan alkaminen on jäänyt aivan liian vähälle, vaikka se kesti huomattavasti kauemmin kuin talvisota. Senkin alkamispäivä voidaan vapaasti sijoittaa välille 15.-28.9.

Venäjän joukkojen hyökkäys Kymijoen (silloisen rajajoen) yli 21.2.1808 on kaikesta juhlinnasta huolimatta päässyt sivuuttumaan liian vähällä huomiolla. Aivan liiaksi on keskitytty Porvoon ns. valtiopäivien juhlintaan. Tästedes helmikuussa pitäisi olla "Suomen sodan" syttymisen johdosta liput tangoissa, sillä eihän Suomea olisi syntynyt ilman tätä episodia, ei myöskään Fänrik Ståls sägner -nimistä runoelmaa.

Sentään oman sisällissotamme alkamista tammikuun lopulla on muistettu muistella asianmukaisella tavalla. Tosin muistelussa on jäänyt vähemmälle huomiolle sodan hävinnyt osapuoli, mutta muisti ja muistelohan toimii voittajien ehdoilla.

Kertauksen vuoksi ehdottamani sotiensyttymiskalenteri:

27.1. Suomen sisällissota, kansalaissota, veljessota, luokkasota, vallankumous, punakapina
21.2. Suomen sota 1808
22.6. Jatkosodan alkaminen 1941
28.6. Sarajevon laukaukset 1914
27.7. Itävalta-Unkarin sodanjulistus Serbialle
23.8. Molotov-Ribbentrop-sopimus 1939
28.9. Lapin sodan sotatoimien alkaminen (Pudasjärvellä) 1944
27.11. Mainilan laukaukset 1939
30.11. Talvisodan alkaminen 1939

Hyvää on (olisi) muistella sotia siinä hengessä, ettei niitä enää pääsisi syttymään. Eikö siis myös sotien päättymistä aselepoon, väliaikaiseen rauhansopimukseen ja/tai
viralliseen rauhansopimukseen olisi syytä juhlia?

[Tämä tähänastinen juttu on aleksanteri-listalla 30.11.2009 julkaistun tekstin hieman laajennettu versio.] Professori Timo Vihavaihen kiinnitti kommentissaan aivan oikeutetusti huomiota siihen, että edellä mainittujen lisäksi tulisi 2.12. juhlia Suomen alueidentiteettiä muuttamaan tarkoitetun esisopimuksen solmimista. Tässä suora lainaus:

"Täysin unhoon on jäänyt muuan merkkipäivä, joulukuun toinen, jolloin tulee kuluneeksi 70 vuotta Sosialististen neuvostotrasavaltain liiton ja Suomen kjansanvaltaisen tasavallan välillä allekirjoitetusta valtiosopimuksesta. Tämä Avunanto- ja ystävyyssopimus (AY-sopimus) astui heti voimaan ja sisälsi periaatteellisesti tärkeitä kannanottoja.

"...ottaakseen huomioon Suomen kansan kansallisen tahdon Karjalan kansan ja Suomen kansan jälleenyhdistämisestä yhtenäisessä ja itsenäisessä Suomen valtiossa, Neuvostoliitto ilmoittaa suostuvansa luovuttamaan Suomen kansanvaltaiselle tasavallalle ne Neuvosto-Karjalan alueet, jotka ovat voittopuolisesti karjalaisia, yhteensä pinta-alaltaan 70.000 neliökilometriä..."

Aluehan ulottui Aunukselta Uhtualle ja kyseessä siis oli nimenomaan tuo paljon puhuttu Suur-Suomi. Sopimuksen preambulassa mainittiin Suomen kansan jo vuosisatoja haaveilleen tästä jälleenyhdistymisestä sukukansan kanssa. Tämä yli 70.000 neliökilometrin alue vaihdettiin etelä-Kannaksen 3.900 neliökilometriin. Korvausta sinne jäävistä rautateistä annettiin 120 miljoonaa markkaa. Suomenlahden saaret myytiin 300 miljoonasta markasta ja Hanko vuokrattiin 30 vuodeksi.

Maan myyntiä ja hintaa voi arvostella tai sen hyväksyä. Joka tapauksessa on merkittävää, että Suur-Suomen idean oikeutusta ei pelkästään tunnustettu, vaan se suorastaan toteutettiin sopimuksella, jonka ilmoitettiin astuvan heti voimaan. Ratifiointiasiakirjojen vaihto Suomen pääkaupungissa Helsingissä piti toteuttaa mahdollisimman pian, mutta kun se yhäkin on tekemättä, lienee katsottava, että koko sopimuskin on nyttemmin mitätön.

Tärkeää ei kuitenkaan ole vain se, mitä juridisia sopimuksia on parin sukupolven jälkeen voimassa, yhtä tärkeänä voidaan pitää periaattellisia kannanilmaisuja, joita valtiot antavat kaikkein korkeimpien valtioelintensä nimissä. Tässä tapauksessahan Neuvostoliiton puolelta sopimuksen allekijoittanut Molotov kertoi edustavansa Korkeimman neuvosto presidiumia eli siis yleisellä ja yhteäisellä äänioikeudella valittua valtioelintä, jonka takana oli peräti yli 98 oprosenttia äänestäjistä.

Eräiden tulkintojen mukaan Suur-Suomen säilymisen historian lehdillä esti nimenomaan Suomen kansan legendaarinen tyhmyys. Toinen tulkintalinja painottaa sitä epäluottamusta, jota meillä tunnettiin toveri Stalinin johtamaa Neuvostoliittoa ja sen yhteiskuntajärjestelmää kohtaan.

Koska mainittu aluelahjoitus joka tapauksessa oli tosiasia, se kannattaisi ottaa merkkipäivänä huomioon eikä jatkuvasti tuijottaa Moskovan rauhaan, joka oli Stalinillekin enemmän tai vähemmän pakkorauha."

Marraskuun neljäs Venäjällä

Jyväskylän yliopiston venäjän kielen ja kulttuurin professori Marjatta Vanhala-Aniszewski kirjoittaa 30.10.2008 sanomalehti Keskisuomalaisen pääkirjoitussivun puheenvuoropalstalla:

Vallankumousjuhlat on peruttu Venäjällä

Venäjän viime vuosikymmenten uudistukset ovat ulottuneet koskemaan myös kansallisia juhlapäiviä. Kalenteriin on tullut uusia uskonnollisia, maallisia, ammatillisia ja perhejuhlia samalla kun muutamia on poistettu.

Suurimmat kirkolliset juhlapäivät ovat ortodoksisen kalenterin mukaan joulu (7.1.) ja pääsiäinen. Kristillinen joulu ei ole kyennyt korvaamaan maallista vastinettaan Uuden vuoden juhlaa pakkasukkoineen, mutta pääsiäinen on säilyttänyt paikkansa ortodoksien merkittävimpänä juhlana. Ylimääräisiä vapaapäiviä ei silloinkaan ole, sillä juhlan vietto keskittyy pääsiäisyöhön ja -päivään, ja esimerkiksi pitkäperjantai on työpäivä.

Neuvostoaikana kanonisoitunut maallinen juhlapäiväkalenteri on sen sijaan kokenut huomattavia muutoksia. Siihen on tullut uusia valtiollisia juhlapäiviä vielä 1990-luvulla, mutta niiden vietto on takkuillut. Yksi näistä on Venäjän itsenäisyyden päivää 12.6. Kansalaisille on jäänyt epäselväksi, mistä on itsenäistytty, ja niinpä he kiiruhtavat datšoille kevättöihin. Toinen, Perustuslain päivä 12. joulukuuta, ehti olla juhlapäiväkalenterissa vapaapäivänä vain hieman yli kymmenen vuotta, kunnes palautettiin kolme vuotta sitten tavalliseksi työpäiväksi.

Suurin muutos on kohdannut vallankumouspäivää, joka oli Neuvostoliitossa Vapun ja Uuden vuoden ohella tärkein kansallinen juhlapäivä. Sitä juhlittiin vuoteen 1992 saakka jopa kaksi päivää (7. ja 8.11.). Juhlan näkyvimpiä kohokohtia olivat massiiviset ohimarssit ja kulkueet Moskovan Punaisella torilla. Neuvostoliiton hajottua väkivaltaisen vallankumouksen juhliminen kyseenalaistettiin ja vuonna 1996 nimi muutettiinkin Rauhan ja sovinnon päiväksi. Nimi ei kuitenkaan tyydyttänyt enemmistöä venäläisistä, joiden mielestä vallankumous ei suinkaan ollut palvellut rauhaa ja sopua, vaan sai aikaan kansan jakaantumisen ja miljoonien syyttömien ihmisten tuhon seuraavina vuosikymmeninä.

Lehdistö kriittinen uudelle juhlapäivälle

Jälleen oli juhlapäivälle tehtävä jotain. Niinpä vuonna 2004 Venäjän eri uskontoja edustava neuvosto ortodoksisen kirkon johdolla ehdotti vallankumouspäivän tilalle uutta juhlapäivää, Kansan yhtenäisyyden päivää, jota vuodesta 2005 vietetään 4. marraskuuta. Miksi juuri tämä päivä ja tämä nimi?

Taustalla ovat Venäjän yhteiskunnalliset tapahtumat vuodelta 1612. Maa oli tuolloin jo jonkin aikaa ollut hallinnollisesti sekasortoisessa tilassa, ja hallitsijan tuolin haltijat Vale-Dimitreineen vaihtuivat tiuhaan. Puolalais-liettualaiset joukot olivat tunkeutuneet maahan ja päässeet Moskovaan saakka. Marraskuun 4. päivänä vuonna 1612 (uuden ajanlaskun mukaan) venäläisten nostojoukkojen onnistui Mininin ja Poarskin (joiden muistomerkki sijaitsee Punaisella torilla Pyhän Vasilin katedraalin vieressä) johdolla vapauttaa Moskova ja aloittaa hyökkääjien karkotus. Tämä merkkipäivä on nyt 400 vuotta myöhemmin nostettu korvaamaan vallankumouspäivä.

Juhlapäivän vaihtaminen ei ole saanut kansalaisten jakamatonta kannatusta. Etenkin joukkotiedotusvälineissä suhtautuminen on ollut skeptistä. Vaikka kansa on vieraantunut vallankumousjuhlan perusideasta, marraskuun 7. päivää totuttiin viettämään tiettyjen traditioiden mukaisesti. Tilalle otetun Kansan yhtenäisyyden päivän historiallista taustaa ei tunneta tai tapahtumat muuten koetaan etäisiksi. Lehdistössä juhlapäivää on pidetty "tarpeettomana", "antihistoriallisena", joka on "voi vaikeuttaa Liettuan ja Puolan suhteita". Puolassa onkin hämmästelty, miksi uudeksi juhlapäiväksi ei valittu esimerkiksi Napoleonin Venäjän sotaretken päättymispäivää.

Syitä lienee monia, mutta marraskuun 4. päivässä yhdistyvät hyvin sekä maallisen hallitusvallan että ortodoksisen kirkon intressit. Vuonna 1612 kansan onnistui yhdistää rivinsä taistelussa valtion olemassaolosta, mikä lujitti venäläisten kansallista itsetuntoa ja yhtenäisyyttä. Tapahtumissa nähdään tänään kansalaisyhteiskunnan symboliikkaa.

Myös ortodoksinen kirkko on korostanut rooliaan, sillä vuoden 1612 taisteluihin tuotiin Kazanin Jumalanäidin ikoni, joka perimätiedon mukaan elähdytti venäläiset voittoon. Kirkko onkin pyhittänyt marraskuun 4. päivän Kazanin Jumalanäidin ikonin kunniaksi. Näin uusi juhlapäivä, Kansan yhtenäisyyden päivä, viestittää valtion ja kirkon välisestä voimistuvasta suhteesta hyvin konkreettisella tavalla.

Venäjän symbolit A:sta Ö:hön. Osa2: Babushkat

”Baabushkat, baabushkat, baabushka-mummot.
baabushka-mummojen korvat ovat höröillä.”

Näin laulaa (tosin venäjäksi) venäläinen Murzilki International -ryhmä kuuluisassa parodialaulussaan eräästä merkittävästä venäläisestä voimavarasta: mummoista, eli venäläisittäin babushkoista. Tuntuu, että Venäjällä babushkoja on kaikkialla: kaduilla, metrossa, kaupoissa, pihapenkeillä, puistoissa ja toreilla. Asian voi selittää sillä, että virallisen statistiikan mukaan viidesosa Venäjän asukkaista on todellakin eläkeiässä. Tähän voi vielä ynnätä ne, jotka ovat varhaiseläkkeellä tilastollisesta työiästään huolimatta. Näin eläkeläisten kokonaismäärä pompahtaa helposti kolmasosaan kokonaisväestöstä.

Monet babushkat elävät köyhyysrajan alapuolella saaden minimaalista palkkaa, minkä takia he joutuvatkin keksimään rahansaantikeinoja. Kaikilla ei ole vuokrata ylimääräisiä huoneistojaan. Tästä johtuen vanhat naiset lähtevät toreille, kaduille ja metroasemiin myymään kukkia, vihanneksia, vastoja, harjoja tai muuta tilpehööriä. Onpa 90-luvun alun pahimpina aikoina myyty myös ukkovainaansa neuvostomitaleita. Muutamia vuosia sitten suomalaiset viinaturistit saattoivat nähdä tällaista kuvaa Viipurin torilla.

Tästä osin toivottamasta kuvasta huolimatta babushkoilla on paljon tärkeämpi ja syvempi merkitys venäläisessä yhteiskunnassa. Jotkut vanhukset pyrkivät useimmiten täyttämään työnjälkeistä elämäänsä uudella sisällöllä: Venäjällä he saattavat uppoutua seuraamaan politiikkaa, valittamaan virkamiehille huonosta infrastruktuurista tai kuokkimaan puutarhaansa.

Eniten eläkeläisiä tapaa yleensä poliittisissa mielenosoituksissa, jossa monet neuvostoaikaisen joukkovoiman näyttävyyden perään haikailevat romantikot ylläpitävät vaikuttamisen ja osallistumisen taitoansa. Toki monien poliittiset sitoumukset ovat kärsineet muutoksia, mutta nimenomaan vanhemman väestönosan mielipiteet ovat edelleen esteenä mm. Leninin kärräämiselle pois mausoleumista kaatopaik… siis hautausmaalle. Monet poliittiset järjestöt ovat myös huomanneet babushkojen merkityksen nimilistoja täytellessä - eikä tämän kansanosan äänet edes maksa kovin paljoakaan.

Klassinen venäläinen babushka –tilanne on kuitenkin seuraavanlainen: kahdesta neljään mummelia istuvat juttelemassa penkillä kerrostalonsa rapun luona. Ne saattavat samalla virkata, syödä auringonkukansiemeniä tai ruokkia puluja. Ovat kohteliaasti tervehtimässä ohitse käveleviä naapureita, mutta eivät muuten näytä kyyläävän ketään. Turha luulo! Herttaisilta babushkoilta ei jää huomaamatta yksikään arjesta poikkeava seikka: vastamuuttaneen perheen sisäinen skandaali, väärin parkkeerattu auto tai epäilyttävän näköinen nuori mies (selvästi rikostaustainen).

Ensimmäisessä tilanteessa vatvotaan pitkään riitaan mahdollisesti johtaneita syitä. Olisiko lautasten heittelyn taustalla kiista TV:n katseluajasta? Tai miehen töistä mukaan tarttunut promillemäärä perjantai-iltana? Vaiko lapsen tuoma lappu koulusta? Sietäisivät vähän ajatella julkisuuskuvaansa!

Mustaa, uutuuttaan hohtavaa, mutta röyhkeästi keskelle ajoväylää jätettyä citymaasturi-bemaria ei voida myöskään sivuuttaa keskusteluissa: uusi asukki? Tuskin… Miksi nyt uusrikas muuttaisi meidän kerrostalolähiöön? Jospa täällä asuukin hänen heilansa? Vai tuliko lähinnä verikostoa tunnustava liikemies perimään omansa takaisin? Mokomat nousukkaat!

Entäpä tuo poika tuolla? Juuri tuo joka yrittää piilottaa kasvonsa lippalakin ja liiaksi ylösnostetun verkkaritakin kauluksen taakse? Miksi hän kävelee noin kovaa ja tähyilee välillä ympäriinsä? Kovin määrätietoisesti näyttää astelevan, vaikkei häntä ole koskaan täällä ennen nähty (eli de facto hän ei ole koskaan käynytkään täällä). Tuliko hän kenties sauhuttamaan sinne nuorison suosimaan ullakon narkkariluolaan?

Kun vastuutietoinen babushkojen kansalaiskaarti on selvittänyt tarpeeksi miliisiä kiinnostavaa ensi käden tietoa, on jälleen aika puhua tutuista kuumista perunoista: jokohan niitä eläkkeitä nostetaan ja mitä tapahtuikaan sarjan eilisessä osassa?

Miljoonille muille venäläisille babushkat ovat kuitenkin ensisijaisesti rakkaita äitejä ja mummoja. Tuttu ja turvallinen suvun matriarkka (miehet ovat yleensä jo tässä vaiheessa vainaita) on suvun synnyinseudun (joka on tavallisesti maalla) kotilieden ylläpitäjä. Herkullisemmat piirakat, suolakurkut ja blinit tulevat yleensä mummojen käsistä. Samoin uudet villasukat lastenlapsille valmistuvat säännöllisesti. Ei pidä myöskään unohtaa mummujen merkitystä paikalliskulttuurin edustajana ja ylläpitäjänä: monet jaksavat ommella alueen kansallispukuja, laulaa kansanlauluja ja kertoa legendoja.

Ja säilyttääpä neuvostoliittolaisten piirrettyjen, lastenelokuvien ja satukirjojen herttainen mummokuva ajankohtaisuutensa vielä tämänkin päivän Venäjällä: kaksi huivipäistä mummoa puhumassa ajankohtaisista on vakionumerona monien huumoriohjelmien ohjelmistossa.

P.S. Vierailuni Murzilkien kotisivuilla poiki myös toisen mielenkiintoisen, edellisellä kerralla esittämääni henkilöön liittyvän pilalaulun.

Venäjän symbolit A:sta Ö:hön. Osa1

Venäjä näyttää pitkän myllerryskautensa jälkeen asettautunut jonkinlaisiin uriin ja muottiin: talous kasvaa, tulevaisuudennäkymät kirkastuvat, vakaus lisääntyi ja kaikenlaisen kilpailumenestyksen määrä on kasvanut potenssiin. Kaikesta tästä on kirjoitettu, jaariteltu ja kiistelty kyllästymiseen asti, eikä minun tarkoitukseni ole ottaa tähän prosessiin osaa. Sen sijaan haluaisin kirjoitella Venäjän symboleista.

Nykyinen kuva muodostuu oudoksi: Venäjä lisää tempoa kaikilla elämän rintamilla, mutta haeskelee silti itseään: keitä me olemme, mistä tulemme ja minne menemme? Symbolit ovat tärkeä osa jokaisen kansan ja kulttuurin omakuvan rakentumisessa. Mikä muu kelpaa edustamaan Venäjän valtiota muun maailman silmissä kansallisten lipun, vaakunan ja hymnin lisäksi?

Tarkoitukseni on seuraavissa ajatuksenpätkissäni tuoda esille asioita, esineitä ja henkilöitä, joiden mainita liitettäisiin aina poikkeuksetta Venäjään. Miltei kaikki ne oli nostettu leikkimielisesti Venäjän uusiksi symboleiksi venäläisen Ogonek -kuvalehden numerossa 24/2008.

A: Abramovitsh

Roman Abramovitsh pulpahti maailman (ja itse asiassa koko Venäjänkin) kansan tietoisuuteen lopullisesti vuonna 2003 ostaessaan englantilaisen Chelsea -jalkapallojoukkueen 140 miljoonalla punnalla. Sillä summalla olisi pystynyt ostamaan kaikki Venäjän mestaruustason jalisjoukkueet, laskeskeltiin silloin lehdissä ja lyötiin otsaan maanpetturin leimaa. Öljymagnaatti ei kuitenkaan antanut tämän häiritä, vaan muutti asumaan itse pääkallopaikalle Lontooseen, vaikka Tsukotkan alueen kuvernööripesti oli vielä voimissaan.

Hänen poliittinen ura on luku sinänsä: Abramovitsh valittiin duumaan vuonna 2000 Venäjän itäisimmästä maakunnasta, Tsukotkasta, josta hän hankki Sibneft –öljy-yhtiön yhdessä Boris Berezovskin kanssa. Riippumaton edustaja ei kuitenkaan jäänyt lainsäädäntövallan kabinetteihin kovin pitkäksi aikaa, sillä samana vuonna hänet valittiin samaisen Tsukotkan alueen kuvernööriksi – edellinen kun oli kuulemma turhan korruptoitunut.

Ja mikäs on siinä liikeafääreiden sivutoimena: hallitsee maa-aluetta, josta pumppaa rahaa, josta osan sitten sysää alueen kunnostukseen. Ja tämän miehen lahjominen taas oli niitä mahdottomimpia tehtäviä. Tulos: alueen kukoistus, rahan suora jakaminen ”mukamas palkankorotuksina” kansalaisten luottokorteille (käteistähän ei sielläpäin enää liiku), alueellisen BKT:n kasvattaminen 250 000 ruplaan/henkilö ja uudelleenvalinta kuvernööriksi presidentin toimesta.

Paikallisten luontouskovaisten varmaankin vaihtaessa toteeminsa Romania esittäviin patsaisiin, itse vaatimaton roope ankka vietti edelleen suurimman osan ajastaan Länsi-Euroopassa, eikä tehnyt virhettä menemällä mukaan Venäjän vallanjakoon. Sillä aikaa, kun paparazzit ihmettelivät Abramovitsin uusinta Boeing 767 -yksityislentokonetta, Venäjällä kansa osoitti olligarkille suurinta mahdollista arvostusta – kertomalla hänestä vitsejä:

”Vaimo haukkuu Amramovitsia:
- Roma! Ostitko taaskin uuden villan? Olen kyllästynyt lentelemään ympäri maailmaa pesemässä lattioita! Emmekö voisi jo elää kuten kaikki normaalit perheet?! Ja milloin olet viimeksi kääntänyt rahakasojasi?! Alimmaiset setelit rupeavat jo mätänemään!”

Tämä yli 16 vuotta Irina –puolisonsa kanssa kestänyt avioliitto päättyi kuitenkin viime vuonna eroon, mikä synnytti keltaisessa lehdistössä valtavat spekulaatiot erorahojen suuruudesta: summan huhuttiin kasvavan $5,5 miljardiin! Mutta tässä tapauksessa selvittiin ”vain” $300 miljoonalla.

Itse Roman on yrittänyt pitää alempaa profiilia: yhtäkään hänen haastatteluaan en ole kuullut. Ainoan kunnollisen kerran olen nähnyt Abramovitshin televisiossa, kun Putin kutsui tämän kuvernöörin roolissa luokseen. Kohtaaminen muistutti suorastaan tiukan koulun rehtorin ja ikkunan rikkoneen huligaanin tapaamista: Putin nojasi selkänojaan, Roman istui tuolin reunalla etukumarassa, kädet polvilla ristissä, jalat istuimen alla. Putin tenttasi kuvernööriä hartaasti joistakin Tsukotkan talouden madonluvuista ja antoi tälle joitakin papereita katsottavaksi (mikä hemmetin ongelma siellä muka oli?!). Abramovitsh vastasi parhaansa mukaan, että meillähän on siellä paikanpäällä ihan eri lukemat. Putin näytti leppyneen.

Samalla tavalla leppyi koko kansakin. Ei pidä myöskään unohtaa, että nimenomaan pehmolelun näköinen miljardööri maksoi Guus Hiddinkin sopimuksen henkilökohtaisesta Venäjän jalkapallon kehittämisen rahastostaan.

Ja ai niin: kesäkuussa presidentti Medvedev hyväksyi lopultakin Abramovitshin eronanomuksen kuvernöörin paikalta. Näin onnellisesti päättyi tämänkin ”velkavangin” seitsemän vuotta kestänyt palvelusura valtion hyväksi maan pohjoisilla lakeuksilla.

Summa summarum: Roman Abramovitsh edustaa monien (etenkin länsimaalaisten) silmissä Venäjää parhaimmillaan: sulkeutunut, mutta leppoisan näköinen, pidempisänkinen laukkuryssä. Uusrikas, joka käy ulkomailla mm. urheilujoukkueostoksilla. Aitoa perivenäläistä tsaarinajan loppupuolen tapaista yksityisyrittäjyyttä!