Муккула, Лахти – мост «Запад – Восток», советские писатели в Лахти 1963 – 1991.

(Первоначально статья была опубликована в новом еженедельнике, издающемся в Финляндии на русском языке, «Спектре НЕДЕЛИ» № 25 / 21.06.2007 г. Автор — Рейо Никкиля/Reijo Nikkilä.)

(Fotografii k etoi state nahodjatsja zdesj)


Литературный семинар в Лахти состоялся с 17 по 19 июня уже в 23-й раз – а лет с тех пор, как летом 1963 года по инициативе Общества Эйно Лейно был устроен первый семинар, прошло еще больше. Изначально целью семинара было стать мостом для писателей, критиков и переводчиков с Востока (Советский Союз) и Запада (капиталистические страны) – шли хрущевские годы затишья в Холодной войне. В этом году тема семинара звучала как «Красота и ужас литературы», и в обсуждении участвовало 60 гостей. А вот каковы были темы минувших лет:
1963: Писатель и предрассудки
1964: Писатель и мораль
1966: Проблемы письма
1968: Власть писателя
1971: Писатель в мире, где множатся конфликты
1973: Почему стихи и романы?
1975: Литература и национальное самосознание
1977: Возможности писателя
1979: Общемировой язык литературы
1981: Литература и мифы
1983: Перо как инструмент исследования
1985: Серьезная литература в кризисе?
1987: Как литература разоблачает?
1989: Литература – карнавал ценностей
1991: Литература и память
1993: Писатель против всего мира
1995: Время писателя
1997: Языки и маски писателя
1999: Границы литературы
2001: Задача литературы – бороться с глупостью
2003: Что такое святость?
2005: Писательство как выражение любви

Темы всего лишь задают направление, за их рамки выходили всегда, когда больше, когда меньше. Например, главным событием первого семинара стал словесный бой Владимира Ермилова (современник В. Маяковского и один из его палачей) и французского писателя Клода Симона (Claude Simon)за первенство социалистического реализма и модернизма. Эту борьбу они долго вели уже после семинара на страницах «Литературной газеты» и «Фигаро Литерэр».
В 1966 году идеолог советской литературы Александр Дымшиц спровоцировал Григория Бакланова на спор с американским журналистом и писателем Норманом Казинсом (Norman Cousins)по теме «Гражданство мира». Казинс: «Писатели – это проводники. Одно из направлений должно быть – к мировому гражданству. Один мир, и общемировое правительство!». Бакланов: «Интернационалист, да, но гражданин мира...». Он не произнес слова «нет», но обозначил его жестом.
В 1968 году в составе советской делегации был Юрий Трифонов, который случайно оказался в знаменитой муккульской общей сауне. Он очень сконфузился, хотя единственный из всех был в плавках. Потом я подумал, что я, как его переводчик в сауне, мог бы проявить солидарность и тоже остаться в плавках. Но были времена сексуальной революции, и мне это даже в голову не пришло. Трифонов на семинаре в идеологических дискуссиях не участвовал.
В 1973 году советская делегация была оскорблена в лучших чувствах: по каким-то причинам синхронного перевода на русский не было организовано вообще!
В 1979 году советские снова схлестнулись с французами. Бернар-Анри Леви (Bernard-Henri Lévy) осуждал советский тоталитаризм и назвал «Архипелаг ГУЛАГ» (бывший тогда сенсацией и в Финляндии) лучшей книгой того времени. Его оппонент Михаил Барычев дискуссию полностью провалил.
В 1987 году мост между Востоком и Западом был еще нерушим. Чингиз Айтматов принес первое дуновение перестройки: «Как-то я чувствую себя непринужденно. И я чувствую, что здесь серьезные люди и серьезный разговор. И здесь отсутствуют политические страсти, отрицание одного ради утверждения своего. Нет монополии на какие-то идеи, я так считаю». А потом, роковым для СССР летом 1991 года, за два месяца до августовского путча, критик Алла Латынина «подорвала заряд»: «Я принадлежу к числу тех, которые считают 73-летний эксперимент коммунизма в нашей стране глубокой неудачей, глубоким насилием над нашей историей». Эти слова никак не могли понравиться одному пожилому писателю, члену советской делегации, чье имя я сейчас запамятовал.
В том же году, то есть еще в советские времена, ленинградский поэт Аркадий Драгомощенко окончательно разрушил мост между Востоком и Западом. Я спросил у него, приезжают ли писатели в Муккула на «строительные работы», или по каким-то другим причинам. Он ответил: «Для другого. Они действительно приехали говорить о памяти и литературе. Они сейчас не нуждаются в мостах. Люди сами являются мостами, от себя, ты понимаешь? Не нужно думать, что кто-то построит мост. Ты сам есть мост. Твоя спина – твой мост. Вот и все». И в кадре Аркаша повернулся и показал свою спину.
В этом году из России приехала (была приглашена?) только одна писательница, Светлана Архипова из Мари-Эл.

Perevod s finskogo Polina Kopylova

Suomi - Neuvostoliitto 1944 - 1972

CIA julkisti tänään - siis 26.06.2007 - kiinnostavia, tähän asti salassa pidettyjä dokumenttejaan. Tässä usalainen näkemys sodan jälkeisestä Suomesta ja sen suhteista Neuvostoliittoon. Carolyn M. Ekedahlin analyysi on kirjoitettu elokuussa 1972 eli siihen asti tiedämme nyt enemmän omasta historiastamme. Dokumentti on mittava, 14 sivua johdantoa ja 107 sivua varsinaista tekstiä.http://www.foia.cia.gov/CPE/ESAU/esau-55.pdf">


Carolyn M. Ekedahl analysoi CIA:ssa Neuvostoliittoa vuoteen 1985 asti ja näyttäisi nyt olevan "deputy inspector general at the Central Intelligence Agency". Hän on julkaissut kirjoja mm. Moscow and the Third World Under Gorbachev yhdessä W. Raymond Duncanin kanssa ja The Wars of Edvard Shevardnadze yhdessä Melvin Goodmanin kanssa.

Onko Venäjän oikeiston suunta oikea?

Venäjän puoluekartan oikealla laidalla kuohuu. Oikeistovoimien liitto -puolueen puolueneuvosto antoi potkut Moskovan järjestölleen poliittisesta sooloilusta, juonittelusta ja liiasta syleilystä toisen oikeistopuolueen, Jablokon, kanssa. “Moskovalaisten” johtaja Ivan Novitski ei kuitenkaan aio erota, sillä hän “tuntee kansan tuen”.

´

Oikeistopuolueiden meno on välillä surullisenhupaisaa katsottavaa. Tulee mieleen Ivan Krylovin faabeli kahdesta koirasta, jotka päättävät elää yhdessä sulassa sovussa ja auttaa toisiaan. Mutta heti kun kartanon kokki heittää pihalle luun, piskit ovat heti toisensa kimpussa. Ideologisesta solidaarisuudesta ei näy puolueiden kommenttienvaihdossa jälkeäkään. Oma takapihakin on sekaisin.

´

Oikeistovoimien liiton ( OL) puheenjohtaja Nikita Belyh ilmoitti puolueensa lähtevän loppuvuoden parlamenttivaaleihin ilman vaaliliittoja. Jablokon johtaja Grigori Javlinski sanoi asettuvansa ehdolle ensi presidentinvaaleissa - OL:n entinen voimahahmo Irina Hakamada taas lukeutuu Kasjanovin ja Kasparovin leiriin. Jablokon Moskovan edustaja kertoi hiljattain OL:n ainoan liikkeellepanevan voiman olevan raha.

´

Taannoisessa kyselyssä Javlinskia pidettiin venäläisistä poliitikoista kaikkein älykkäimpänä. Belyh taas ei sijoittunut kärkisijoille yhdessäkään kategoriassa. Häneltä puuttuivat mm. karisma, seksikkyys, urheilullisuus ja hyvät puheenlahjat. Käytännössä osat kääntyvät nurin: OL jyräsi Jablokon viime syksyn kunnallisvaaleissa. Kärkikahinoihin ei Belyhilla ollut kuitenkaan asiaa: oikeisto sai edustajansa ainoastaan viiteen alueparlamenttiin 23:sta ja oli parhaimmillaan toisena (16%) Belyhin kotona, Permin läänissä. Tosin silloinkin Yhtenäinen Venäjä nappasi yli kaksin verroin suuremman äänisaaliin.

´

Jabloko ja OL istuvat yhdessä vain yhdessä kunnallisparlamentissa: Moskovassa. Ja sielläkin vain siksi, että he lähtivät vaaleihin vaaliliitossa. Liberaalit oikeistopuolueet pärjäävät parhaiten suurissa kaupungeissa - erityisesti yhteistyöllä.

´

Ongelmana on myös se, että oikeiston perinteisiä pääkannattajia - keskiluokkaa, pienyrittäjiä, älymystöä ja opiskelijoita - ei ole Venäjällä kovinkaan paljon (eivätkä luettelemani kohderyhmätkään kannata oikeistoa 100-prosenttisesti). Ja kuten jo aiemminkin totesin, ongelma on osin myös maantieteellinen: nämä ryhmät sijoittuvat yleensä suuriin kasvukeskuksiin. Vasemmiston kannattajia ovat vastaavanlaisesti vanhukset ja maalaiset. Kunnissa Moskovasta puhutaankin suurruhtinaskuntana, pääkaupungissa ihmetellään, onko kehätien ulkopuolella elämää.

´

Poteeko oikeisto ideologista kriisiä? Jotkut analyytikot olivat näkevinään OL:n linjan kallistuneen enemmän vasemmalle. Belyh on torjunut väitteet. Selkein ideologia taitaa olla tällä hetkellä Yhtenäinen Venäjä -puolueella: Putinin kurssin tukeminen. Ei mikään yllätys presidenttivetoisessa politiikassa...

´

Oikeistopuolueilla oli viitisentoista vuotta aikaa sopeutua uuden Venäjän arkeen ja löytää paikkansa muuttuvan yhteiskunnan poliittisella kentällä. 15% kannatusluvut ovat jääneet kauas taakse. Sääli. Oikeistopuolueille olisi kysyntää kaksipuoluejärjestelmäksi pikkuhiljaa liukuvassa venäläisessä parlamenttipolitiikassa.

Infoa Suomen PEN-klubin puheenjohtajalta Jukka Malliselta

Lähettäjä: Jukka Mallinen
Päivä: 26.kesäkuuta 14:08
Vastaanottaja: Reijo Nikkilä
Aihe: finrosforum_fi

Tiedoksesi - ja laitatko mahdollisimman laajaan jakeluun?

Kiitti, Jukka

Viesti on valmis lähetettäväksi seuraavan tiedosto- tai linkkiliitteen
kanssa:
Pikakuvake: http://finrosforum.fi/Document/finrosforum_fi.pdf

Klub Tampere vie tamperelaista kulttuuria Pietariin

Kesäkuussa käynnistynyt, Suomen Itämeri-instituutin koordinoima tamperelaisen kulttuuriteollisuuden kansainvälistämishanke Klub Tampere, järjestää ensimmäisen tapahtumansa Pietarissa keskiviikkona 27.6.2007.

Musiikkipainotteisessa tapahtumassa esiintyvät tamperelaiset indie pop –scenen eturivin yhtyeet Tigerbombs ja I Was A Teenage Satan Worshipper sekä break beatin suomalainen pioneeri DJ Infekto. Tapahtumaan tuo paikallista väriä myös pietarilainen psychobilly –poppoo Scary B.O.O.M.

Yhtyeet esiintyvät musiikinnälkäisille pietarilaisille Pietarin keskustassa sijaitsevassa Club Revolution –yökerhossa. Runsaasti etukäteisjulkisuuttakin saavuttaneeseen konserttiin odotetaan noin 300-400 kuulijaa. Vastaavanlainen konsertti on tarkoitus järjestää myös ensi syksynä.

Klub Tampere on tamperelaisen kulttuuriteollisuuden vienninedistämiseksi tarkoitettu pilottihanke, jonka ensimmäisenä kohteena on Pietarin kaupunki ja sen runsas kulttuuri. Hankkeen partneriverkostossa – jota on tarkoitus myöhemmin laajentaa – on tällä hetkellä mukana tamperelaisten muusikoiden lisäksi myös graafisen taiteen, lasitaiteen, muotoilun ja designin sekä vaatesuunnittelun toimijoita. Hankkeen varsinainen avajaistilaisuus ja siihen liittyvä taidenäyttely järjestetään kuluvan vuoden lokakuussa. Klub Tampere hankkeen aikana järjestetään myös pietarilaisten kulttuuritoimijoiden vastavierailuja Tampereelle.

Hankkeen tavoitteina on muodostaa tamperelaisille kulttuuritoimijoille uusia paikallisia ja kansainvälisiä verkostoja sekä luoda kaikille kansainvälistymisestä kiinnostuneille kulttuuritoimijoille selkeä ja toimiva konsepti kansainvälistymispyrkimysten toteuttamiseksi. Pilottihankkeen jälkeen partneriverkostoa laajennetaan ja mukaan otetaan myös uusia vientikohteita.

Mikäli siis olet keskiviikkona 27.6. Pietarissa, niin tervetuloa keikalle!

klubtampere.fi
tigerbombs.com
iwatsw.com
djinfekto.com
scaryboom.com
revolutionclub.ru

Ilmari Susiluodon uutuuskirja: Viina ja Venäjä

Nyt, kun juhannus - tuo ainoa suomalaisten tuntema pakanallinen juhla - runsaine(?) viinan juonteineen on takana, lienee paikallaan muistuttaa viime viikolla julkaistusta uutuuskirjasta.

VTT Ilmari Susiluoto on julkaissut kirjan nimeltä "Vilpittömän ilon valtakunta - viina ja Venäjä" (Ajatus Kirjat, Helsinki).

Se on ensi sijassa tietokirja, jonka lähtökohtana on tarkastella viinan/votkan/vodkan valmistuksen ja myynnin läheinen kytkentä valtion kontrolliin ja valtiontalouteen. Kytkentä on ollut hyvin läheinen tsaarinvallan aikana, mutta myös neuvostovuosina. Kytkennän pettämisen seuraukset tulivat konkreettisesti näkyviin, kun Gorbatšov käynnisti kansan raitistamiskampanjansa.

Susiluodon teesi on, että nykyinen Putinin Venäjä ja todennäköisesti myös Putinin mahdollisen seuraajan Venäjä on 1990-luvun vapaakaupan ja antimonopolismin kauden jälkeen pystyttämässä uudelleen tuotannon kontrollia ja monopolisoimassa viinantuotantoa.

Omintakeiseen tapaansa Susiluoto on ikään kuin vaivihkaa sujauttanut tekstiin mukaan muutaman anekdootinkin aiheesta.

ajatuskirjat.fi

Se käsikirjoitus, jonka olen lukenut, oli laajempi ja enemmän tutkimuspainotteinen kuin nyt julkaistu, mutta kirjan ilme on kustantajan toivomuksesta vähän kevennetty. Harmi! Kaikesta huolimatta suosittelen: lukekaa Susiluotoa.

Rakkaat taksikuskimme

En ole varmasti ainoa, joka on sita mielta, etta ilman taksikuskeja (pimeita ja laillisia) tietaisin varmasti paljon vahemman arkielamasta entisessa Neuvostoliitossa. Muutama taksikuski on jaanyt mieleen ihan legendaarisina.

Georgialaiset ovat eri luku, silla he rakastavat elamantarinansa kertomista. Joskus matkalla toista kotiin - silloin, kun en mahdu sisalle bussiin numero 61 ja joudun ottamaan taksin - olen saanut kuulla kaiken taksikuskin elamasta siina kymmenessa minuutissa. Hurmaavaa, sanon mina.

Eraskin kertoi naureskellen, miten han ennen ajoi rekkaa Georgiasta Venajan Kaukoitaan. Matkat kestivat viikkoja, kuukausiakin. Ja matkan paatteeksi raskaan tyon raatajan huvit olivat raskaat. Kerrankin, matkalla jostakin Kamtshatkalta kotiin Rustaviin, Georgiaan, pojat paattivat koukata Tallinnan kautta (aikamoinen lenkki siis). Lennettyaan ulos Viru-hotellista he loysivat toisen hotellin, nimeltansa "Sport", Turbazan luona Tallinnassa. Siella he jarjestivat niin kovat bileet, etta molemmat saivat kolme vuorokautta putkaa - standardirangaistus huliganismista Neuvostoliitossa.

Toisen kerran kaveri kuskasi laittomasti freoneja, tai niin han ainakin selitti, niita otsonikerrosta tuhoavia jaakaappien aineksia, pitkin Venajaa ja sai siita hyvasta tahtitieteelliset 15 000 dollaria kateista. Kuski nauroi riemukkaasti naita muistellessaan. Sitakin, miten tolkuttomassa humalassa ajamisesta selvisi sadan dollarin lahjuksella....
Vasta kotiovellani han naytti vahan surulliselta: nyt han ajelee vain Rustaveli-katua ylos Tshavtshavadze-kadulle ja takaisin. Kaukoitaan ei ole paasya, EU-Virosta nyt puhumattakaan.

Kaikista ihanin tapaus oli luottokuskini Bishkekissa, Syiyn - nimikin tarkoittaa "rakastettua'. Han oli pieni, liukas, mutta tolkuttoman rehellinen ukkeli, joka oli kuskannut kaikkia kansallisuuksia, joita Bishkekissa oli koskaan kaynyt, ja ottanut valokuvan useimmista. Hanen kallein aarteensa oli kuitenkin Issyk-Kul -jarvella otettu kuva Syiynista ja Boris Jeltsinista. Siita Syiyn oli niin ylpea, etta han vahti puolella silmalla kuvan katsojaa. Ettei vain kuva turmeltuisi!

Minusta ja Syiynista tuli ystavat. Naimisiin mentyani, jo Kirgisian-aikojeni loppuviikkoina, aukesi viela uusi puoli eli rivot vitsit ja seksitarinat. Niita Syiyn ei minulle kertonut koskaan ennen avioliittoon astumista. Sanottakoon, etta tuhmiksi jutuiksi jutut olivat aika kiltteja, silla Syiyn on kiltti ja ihana. Siksi kaytinkin aina hanen palvelujaan, vaikka auton iskunvaimentimet olivat tuhoutuneet varmaankin jo 1980-luvulla.

Siina ei tietenkaan ole mitaan hauskaa, etta Tbilisissa, kuten niin monessa muussakin kaupungissa, joka toinen on taksikuski. Massatyottomyyden maissa auto on monelle ainoa tapa ansaita rahaa. Useimmat taksikuskit huokaavat surullisena: he ovat insinooreja, verotarkastajia, ekonomeja, jopa entisia jalkapallotahtia, joilla ei ole tyota.

Vanha Volga tuo perheelle toimeentulon, ja sita ajetaan aamusta iltaan. Kolhut maalataan itse, rikkoutunut ikkuna korjataan ilmastointiteipilla. Kirgisiassa tapasimme jopa kuuron taksikuskin, jolle osoite piti kirjoittaa pienelle lapulle. Han ja hanen ikaloppu Zaporozetsinsa olivat liikuttava naky, mutta ammattiylpeytta riitti: yritapa maksaa yhtaan ylihintaa, niin kuski loukkaantui verisesti.

Mieheni suureksi arsyynnykseksi rakastan venalaista estradimusiikkia. Loppuun sopiikin lainaus eraasta lempilaulustani - esittajasta en ole varma, mutta moni tuntenee biisin:

"Зеленоглазое такси
Притормози, притормози
Ты отвези меня туда
Где буду счастлив я всегда!"

Moskovalainen Doc.Tor Tampereen Teatterikesässä

Tampereella 39. kertaa järjestettävä teatterifestivaali Tampereen Teatterikesä marssittaa tänäkin vuonna kaupungin teatterinäyttämöille runsaan ja laadukkaan kansainvälisen teatteriproduktioiden sarjan. Venäläistä tarjontaa edustaa tänä vuonna moskovalaisen Teatr.Docin satiirinen Doc.Tor näytelmä.

Doc.Torissa venäläinen todellisuus kukkii energisenä ja humoristisena. Se on verevä kuvaus kammottavista sairaalaolosuhteista maaseudulla. Erään nuoren lääkärin sanatarkka kertomus on toteutettu tavalla, joka sopii aiheeseen kuin kirurgin hansikas.

Näytelmäkirjailija Elena Isajeva dokumentoi lääkärin arkipäivää, epähygieenisyyttä, leikkauksia ilman puudutusta, alkoholisoitunutta henkilökuntaa ja sairaalan äärimmäistä köyhyyttä. Ohjaaja Vladimir Pankov ei tehnyt esiinnousseista epäkohdista realistista teatteria vaan sisällökkään ja värikkään näytelmän, joka muistuttaa toisinaan erinomaista propaganda-esitystä, toisinaan tiheätunnelmaista jännityskertomusta. Pankov on ryhmineen luonut musiikillisen draaman, joka sykkii rytmiä ja jossa näyttelijöiden tarkat liikkeet korostavat heidän replikointiaan.

Nuoren tohtorin perehdyttäminen sairaalan käytäntöihin on kuin matka läpi maanpäällisen helvetin. Henkilökunta muodostaa antiikin tragedioista tutun kuoron. He ovat houkuttelevia ja juonikkaita pikkupiruja, joita kelpo tohtorin tulisi johtaa ja opastaa. Samaan aikaan he ovat kuitenkin vain ryhmä hämmentyneitä ihmisiä, jotka yrittävät täyttää Hippokrateen valan.
Doc.Tor palkittiin Moskovassa New Drama -festivaalilla parhaana esityksenä viime vuonna.

Moskovalaisen Teatr.Docin ovat perustaneet näytelmäkirjailija Elena Gremina ja ohjaaja Mihail Urganov vuonna 2002. Teatr.Doc on saanut kulttimaineen teatterina, joka reagoi yhteiskunnan tapahtumiin lähes uutisten nopeudella ja puhuu samaa kieltä kuin yleisönsäkin.

SounDrama yhdistää työssään musiikin ja tekstin, draaman ja koreografian ja koostuu alan ammattilaisista. Se luo äänimaailmaa ja musiikkia mm. näytelmiin, filmeihin, TV-sarjoihin ja -ohjelmiin.

Tervetuloa Tampesteriin!

http://www.teatterikesa.fi/

Silta, joka romahti – neuvostokirjailijoita Mukkulassa 1963 - 1991

Ilmestyy venäjäksi Spektr NEDELI:ssä torstaina 21.06.2007

Reijo Nikkilä 19.06.2007

kuvat ovat pysäytettyjä kuvia tv-dokumentista ”Muistoja Mukkulasta”, YLE/TV1, 1993, ohj. Reijo Nikkilä


Lahden kirjailijaseminaari päättyi 19.6., tiistaina kestettyään kolme päivää. Tämä oli jo 23. kerta. Vuosia on kertynyt vielä enemmän, sillä ensimmäinen seminaari pidettiin Eino Leino-seuran aloitteesta jo kesällä 1963. Alun perin seminaarin tarkoitus oli toimia idän (= Neuvostoliiton) ja lännen (=kapitalististen maiden) kirjailijoiden, kriitikkojen ja kääntäjien siltana kylmän sodan hieman hellitettyä Hruštševin aikana.

Tänä vuonna seminaarin teemana oli Kirjallisuuden kauneus ja kauheus, josta keskusteli runsaat 60 osanottajaa. Teeman suomeksi näppärältä vaikuttava ”kauneus ja kauheus” ei taida oikein löytää vastinetta muilla kielillä.


Vladimir Jermilov


Claude Simon, alkuperäinen kuva: Kai Laitinen

Teemat ovat olleet Mukkulassa kuitenkin vain suuntaa antavia, niiden rajat on rikottu aina, joskus enemmän, joskus vähemmän. Esim. ensimmäisen seminaarin keskeiseksi asiaksi nousi Majakovskin aikalaisen ja hänen teilaajansa Vladimir Jermilovin ja ranskalaisen kirjailijan Claude Simonin sanasota sosialistisen realismin ja modernismin paremmuudesta. Taistelu jatkui heidän välillään pitkään seminaarin jälkeenkin Literaturnaja Gazetan ja Figaro Littérairen sivuilla.


Norman Cousins

Cousins:” Kirjailijat näyttävät tietä. Yhtenä päämääränä on oltava maailmankansalaisuus. Yksi maailma, maailmanhallitus. Kirjailijan ehdoton tavoite tänään on valmistaa ihmiskuntaa maailmankansalaisuuteen. Jos ihmisen ja valtion oikeudet ovat vastakkaiset, ihmisen oikeudet voittavat. Valtio osoittaa oikeutensa vain jos se suojelee ihmisen oikeuksia”.


Grigorij Baklanov

Vuonna 1966 neuvostoliittolainen kirjallisuusideologi Aleksandr Dymšyts yllytti Grigorij Baklanovin mukaansa vastustamaan yhdysvaltalaista journalistia ja kirjailijaa Norman Cousinsia aiheesta ”Maailmankansalaisuus”. Seminaarin virallinen teema tuolloin oli oli kaikenkattava ”Kirjoittamisen ongelmat”








Baklanov:”Maailmankansalaisen määritelmä kuulosti minusta teennäiseltä. Internationalisti – kyllä, mutta maailmankansalainen…”
Baklanov ei sanonut ei-sanaa, vaan näytti sen torjuvalla eleellä.


Jurij Trifonov

Vuonna 1968 mukana neuvostovaltuuskunnassa oli Jurij Trifonov, joka joutui vahingossa Mukkulan kuuluisaan yhteissaunaan. Hän oli hyvin kiusaantunut, vaikka olikin ainoa, joka oli uimahousuissa. Jälkeenpäin ajatellen minun olisi hänen saunatulkkinaan pitänyt osoittaa hänelle solidaarisuutta ja jättää myös uimahousut jalkaan. Mutta silloin elettiin seksuaalista vallankumousta eikä moinen tullut mieleenikään. Trifonov ei osallistunut seminaarissa ideologisiin väittelyihin.



Vuonna 1973 neuvostoliittolaisvaltuuskuntaa loukattiin pahasti, kun jostakin syystä simultaanitulkkausta ei järjestetty lainkaan venäjäksi.


Bernard-Henri Lévy




Mihail Barytšev

Vuonna 1979 käytiin raivoisa kamppailu jälleen neuvostoliittolaisten ja ranskalaisten välillä. Ranskalainen Bernard-Henri Lévy haukkui Neuvostoliiton totalitarismia, nosti Suomessakin kuuman perunan Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saariston tuon ajan tärkeimmäksi teokseksi. Venäläinen Mihail Barytšev ei pärjännyt väittelyssä lainkaan.

Timo Hämäläinen ja Max Rand haastattelivat.

Lévy:”Meillä on eräs suuri filosofi, ajattelija ja suuri kirjailija. Uusimmista uusin filosofi, joka on Suomessakin tunnettu. Hän on Solženitsyn. Häntä on parjattu Suomenkin lehdistössä. Hänen on väitetty olleen Vlasovin armeijassa, häntä on sanottu yltiömieliseksi isovenäläiseksi ja taantumukselliseksi CIA:n agentiksi. Solženitsyn kertoo sadoilla sivuilla Vankileirien saaristossa miten tavalliset ihmiset nousevat paljain käsin vastustamaan totalitarismia keskitysleireillä. Se kirja on paras mahdollinen vastarinnan oppikirja”.

Barytšev:”Meillä on eräs tv-elokuva, jonka nimi on Katu täynnä odottamattomia tilanteita. Toisin sanoen elämä tuo aina mukanaan meille odottamattomia yllätyksiä. En voi sanoa odotinko tällaista, mutta ihmisen on oltava aina valmis kohtaamaan odottamattomia tilanteita ja reagoimaan niihin. Niinpä minäkin, kun kohdalleni osui tällainen minulle odottamaton keskustelu, joka oli ristiriidassa konferenssin aihepiirin kanssa”.

Lévy:”Sanon pelkästään, että on ehkä vähemmän huonoja yhteiskuntia. Joissakin yhteiskunnissa on parempi elää kuin toisissa. Esim. Suomessa, Helsingissä tai Lahdessa on parempi elää kuin muutaman kilometrin päässä täältä Neuvostoliitossa. Olemme täällä demokraattisessa maassa. Suomen demokratia on parempi kuin Neuvostoliiton totalitarismi”.

Barytšev:”Olen luultavasti sitä mieltä, että Lévy ei ole tullut tänne sattumalta ja että hän ilmaisee tiettyjen piirien mielipiteen. Mutta en tiedä, mitä hänen taustallaan olevat piirit ovat”.


Tšingiz Aitmatov

Vuonna 1987 silta idän ja lännen välillä toimi vielä mainiosti: Tšingiz Aitmatov toi ensimmäisen tuulahduksen perestroikasta puhumalla avoimesti:”Tunnen oloni täällä jotenkin vapautuneeksi. Tunnen lisäksi, että täällä ihmiset ovat vakavissaan ja keskustelevat tosissaan. Eikä täällä ole poliittisia intohimoja. Ei kielletä toisten näkemyksiä omien näkemysten kustannuksella. Täällä ei ole ideologista monopolia”.


Alla Latynina

Ja sitten Neuvostoliiton kohtalon kesänä v. 1991, pari kuukautta ennen elokuun putshia kriitikko Alla Latynina räjäytti pankin:
”Solženitsynin teosten ja ajatusten julkaiseminen on paljolti edesauttanut häivyttämään illuusioita lokakuun vallankumouksen demokraattisista perspektiiveistä. Seuraavana askeleena historian syövereihin on ollut asettaa kysymys vuoden 1917 kansallisen katastrofin syistä ja miettiä miten olisi voitu välttää se ja sen seuraukset. Minä kuulun niiden joukkoon, jotka pitävät 73-vuotista kommunistista kokeilua maassamme syvästi epäonnistuneena, historiamme väkivaltaisuutena”.


tunnnistamaton neuvostokirjailija, Nikolai Gorbatšev?

Neuvostovaltuuskuntaan kuulunutta vanhempaa kirjailijaa, jonka nimeä en valitettavasti muista, mutta jota suomalaiset järjestäjät kutsuivat moskovalaiseksi politrukiksi, Latyninan sanat eivät lainkaan miellyttäneet.


Arkadij Dragomoštšenko

Samana vuonna, siis vielä neuvostoaikana, leningradilainen runoilija Arkadij Dragomoštšenko purki idän ja lännen välisen sillan lopullisesti. Kysyin häneltä tulevatko neuvostokirjailijat Mukkulaan vieläkin rakentamaan siltaa idän ja lännen välille vai jostakin muusta syystä. Hän vastasi: ”Muusta syystä tietenkin. He ovat tulleet todellakin muistin ja kirjallisuuden takia. He eivät tarvitse nyt siltaa. Ihmiset ovat itse siltoja, omasta takaa, tajuatko? Ei tarvitse ajatella, että joku rakentaa sillan. Olet itse silta. Siinä kaikki. Ty sam jest most. Eto vsjo. Your back – this is a bridge. That’s all! Kameran edessä Arkaša kääntyi ja näytti selkäänsä.

Arkadij Dragomoštšenko vastailee jalkapallo-ottelun Suomi - Muu maailma katsojana selostajalle Thomas Wulffille v. 1991


Tänä vuonna Venäjältä oli saapunut (kutsuttu?) vain yksi kirjailija, marilainen Svetlana Arhipova.
Silti – ainakin seminaarin nettisivujen mukaan – seminaarissa oli simultaanitulkkaus myös venäjäksi. Ehkä siitä nauttivat Arhipovan lisäksi balkanilaiset tai Leningradissa syntynyt, ukrainalainen, Lontoossa asuva kirjailija.

Ennakkotapaus nimelta Kosovo

Tama uutinen on jo pari viikkoa vanha, mutta yha ajankohtainen.
Putin siis sanoi, etta Kosovon itsenaistyminen luo vaarallisen ennakkotapauksen: miksi ei Etela-Ossetialla, Abhasialla tai Transdniestrialla siis ole yhta lailla oikeutta itsenaisyyteen? Putin vetosi tilanteen samankaltaisuuteen sanoen, etta "on vaikea selittaa Pohjois-Kaukasian pienille maille, miksi heilla ei ole oikeutta itsenaisyyteen, mutta Kosovolla on".

Putin mainitsi myos, etta Kosovon ennakkotapaus voi laukaista ikavia prosesseja myos Venajalla. Tulee mieleen jo Keski-Aasiasta tuttu retoriikka, jonka mukaan lansimaissa toimii "двойной стандарт". Jos Kazakhstanin ihmisoikeustilannetta arvostellaan, kyseessa on двойной стандарт, koskapa lansimailla itsellaankin on ongelmia (mika tietenkin on totta). Jos uusnatsismia Venajalla arvostellaan, sepa se vasta onkin двойной стандарт, koskapa rasismista vapaita eivat ole lansimaatkaan. Ja niin edelleen.

Jostakin syysta, jostakin kumman syysta Putin ei kertaakaan, puhuessaan Kosovosta vahvalla двойной стандарт - rintaaanella, han ei kertaakaan ole maininnut erasta T- tai oikeammin Ч - kirjaimella alkavaa aluetta samaisessa Pohjois-Kaukasiassa, muutamia satoja kilometreja Etela-Ossetiasta loivasti luoteeseen. Mina olin aina luullut, etta siella niita itsenaistymishaluja vasta olikin, ainakin viela muutama vuosi sitten, mutta ilmeisesti sitten ei. Ainakaan siita ei puhuta samaan aikaan, kun puhutaan Moldovasta tai Georgiasta irtautuvista alueista.

Jos olisin georgialainen, sanoisin, etta Putinilla se vasta on двойной стандарт.

Четыре «Д» моей России

Osallistuin elämäni ensimmäisen kerran kirjoituskilpailuun. En tosin kovin kilpailullisessa hengessä nytkään. Kävi nimittäin näin: heräsin yhtenä kevättalven lauantaiaamuna siihen, että minulla oli teksti mielessä – ja hyvin hämärä muistikuva siitä, että olin jossain, ehkä aleksanteri-listalla nähnyt jonkin ilmoituksen jostain venäjänkielisestä kirjoituskilpailusta.

Unessa muhinut kirjoitus oli tosiaan idealtaan ja rakenteeltaan mielessäni jo valmiina, ja kun sitten netistä kaivoin tiedot Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen ja lähetystön Venäjän kielen vuoden kunniaksi järjestämästä ”Venäjä, sen kieli ja kulttuuri elämässäni” –ainekirjoituskilpailusta suomalaisille, huomasin kyllä että ei tämä nyt ihan minun areenani taida olla (raati koostui noin kymmenestä venäjänopettajasta ja parista lähetystön edustajasta, ja varmaankin homma oli suunnattu ennen kaikkea koulujen venäjänopiskelijoille, vaikka ei siinä mitään ikärajaa ollutkaan). Mutta koska varmaan mikään tekstini ei ole ”syntynyt niin valmiina”, nakuttelin sen mielestä kuleksimasta ja päätin laittaa kuitenkin menemään.

Lääkiksen podfakia lukuunottamatta en ole koskaan opiskellut venäjän kirjoittamista, ja niinpä ässät, iit (и,й,ы) ja mjahkij znakit ovat usein ”sinne päin”. Kotikoneellani ei edes ole kyrilliikkaa, joten kirjoitin tekstin aluperin latinalaisilla, ja viimeistelin sitten translit.ru:n ja podrugan (kiitos, Anna!) avustuksella.

En tiedä kuinka kilpailussa on käynyt, paljonko oli osallistujia jne. (Ruscentren sivuilla on edelleen vain kutsu osallistua siihen), mutta viime viikolla sain postitse paketin, jossa oli iso kirja Moskovan historiasta (sellainen, joka joidenkin mielestä näyttää komealta kirjahyllyssä…) ja Уважаемая госпожа Koppelomäelle osoitettu kirje, jonka mukaan ”ваша работа была признана одной из лучших”.

Laitetaan nyt sitten tännekin, yksi versio Minun Venäjästäni – судите сами …

Четыре «Д» моей России

В моей жизни были три Дмитрия и один Даниил.

Начнем с последнего. Когда я приехала жить и изучать медицину в Ленинград осенью 1989, я практически не знала русского языка. Но с самого начала моих студенческих лет я полюбила бродить по магазинам старых книг. Постепенно языковых знаний стало больше, но они были пока недостаточные для того, чтобы реально прочитать литературу на русском. Тем не менее я пыталась уловить суть и дух различных текстов, и скорее интуитивно нежели реальными знаниями почуствовала, как в текстах некоторых авторов нашла что-то настолько сильное и значимое, что это проникало даже через языковый барьер. Одним из таких авторов был Даниил Хармс.

С Даниилом это была буквально любовь с первого взгляда. Правда, тогда я не знала, откуда появлялись странно-страстные чувства после чтения: от недостаточного знания языка или от самого текста. Теперь уж точно знаю. Практически наизусть помню строки от «Голубой тетради № 10»:

«Жил один рыжий человек, у которого не было глаз и ушей. У него не было и волос, так что рыжим его называли условно. Говорить он не мог, так как у него не было рта. Носа тоже у него не было. У него не было даже рук и ног. И живота у него не было, и спины у него не было, и хребта у него не было, и никаких внутренностей у него не было. Ничего не было! Так что непонятно, о ком идет речь. Уж лучше мы о нем не будем больше говорить».

- Разумом ли понимать родину Даниила 1937 года?

С первым Дмитрием я познакомилась еще до Даниила. Он был корреспондентом на московском радио. Познакомились, скажем, на работе. Он провёл меня в интересные, закрытые не только западным 20-летним девушкам места: Дома журналистов, актеров, писателей. Дал почуствовать советскую действительность конца 80-х с привкусом от инакомыслящей интеллигенции. Я увидела больше, чем тогда могла понять. И какая наивная я тогда была (хотя можно ли наивностю называть простое незнание и неопытность?) С нежностью вспоминаю свои визиты в его квартиру возле Волоколамского шоссе. Помню, как думала: такой добрый человек, держит в своем доме старую родственницу, сам занимает только одну комнатку. Искренно испугалась, когда однажды ходила в ванную, и вдруг рядом открылась дверь, не в склад, как до этого предполагала, а в еще одну жилую комнату со странными мне соседями. С первой коммуналкой познакомилась девка из капиталистического строя...

Да, справедливо сегодня спросить, откуда «рядовой сотрудник» радио знал блестяще английский с американским акцентом и к тому же еще и арабский язык. Мне так хотелось бы его снова найти, не как мужчину, а как человека, с которым я делила Советский союз – опять же, как эту страну понимать? И как надо было понимать тогда? Как важно было бы мне сейчас посмотреть в зеркало своих частично уже смутных воспоминаний вместе с теми, кого тогда знала.

Второй Дмитрий был мне как младший брат. И жилец он у меня был, занимал половину квартиры, где я жила в Ленинграде - нет, уже вдруг в Петербурге - у метро Проспект Болшевиков. Настоящий постсоветский спальный район. Интересно, и ныне-ли называет народ этот район Веселый Поселок? Братик Дима жарил кабачки на сковороде и покрывал наш маленький туалет плакатами первого вождя тогда уже бывшего СССР. Кроме Ленина там жили еще десятки тараканов, и видимо Диме было весело смотреть, как они бегали по лицу и протянутой (в данном случае вниз) руке Владимира Ильича. Позже этот Дмитрий, амбициозный биохимик и талантливый писатель, уехал в Америку. Из интернета я могу узнать о его далнейших походах, но и его мне не хватает, чтобы вместе обсудить: виднее ли оттуда судьба России?

О последнем Диме рассказывать тяжелее всего. Сложные были времена, да и моя жизнь тоже. Как вообще я стала встречаться с мелким жуликом, чужим и в моих учебных кругах, и в культурных тем более. Намечу кратко: мы нашли одно место, где все у нас очень даже совпадало (мест мы на самом деле нашли удивительно много, и благодаря ему, образ русского мужчины стал в моем восприятии гораздо богаче, чем когда-либо до или после этого). Ту часть первой половины питерских 90-х годов, которую мы провели вместе, я представляю себе, как некий аналог жизни в большом военном городе. Рядом на фронте гудит война - и дикая молодежь гуляет с силой, которая возможна только, когда знаешь, что завтра возможно всё кончится.

Случайно-ли, что в это время я сама серьёзно заболела. Не получилось из меня хорошего врача, выпускника первого медицинского имени И.П.Павлова – но, может, не совсем плохой пациент получился? Я, наверное, не компетентна судить, выздоравливает ли Россия с тех времен, ведь я уже больше десяти лет назад вернулась на свою родину. О себе могу сказать, что мне с Россией (от России) хуже не стало – скорее наоборот. То прямо, то косвенно, она дала мне работу, дала много друзей и воспоминаний, дала очень много для моего сегодняшнего мировосприятия.

Может, и новых Дмитриев и Даниилов еще даст?

Viktor Tsoi täyttäisi 45 vuotta – tekstit yhä ajankohtaisia

Olin toki kuullut ystävältäni Artjom Troitskilta jo paljon ennen perestroikaa leningradilaisesta KINO:sta ja sen johtohahmosta Viktor Tsoista, mutta kun näin hänet vihdoin ”livenä” kesällä 1987, olin aivan haltioissani. Sellaista energiaa ja vetovoimaa en ollut nähnyt kenelläkään uuden neuvostorockin solistilla. Ja olin sentään nähnyt sitä ennen Mashina Vremenin Andrei Makarevitsineen, Akvariumin Boris Grebenshtshikovineen , Zvuki Mu:n Pjotr Mamonovineen jne.

Viktor Tsoi esiintyi KINO:nsa kanssa Moskovan elokuvafestivaalin kuuluisassa ensimmäisessä PROK:issa (Professionalnyi klub), joka toimi koko festivaalin ajan Dom kinossa. Jos koskaan Moskova kiinnosti tuolloin ulkomaalaisia; kerrankin festivaalille ei tarvinnut kahta kertaa pyytää elokuvamaailman tähtiä. PROK:in puitteissa järjestettiin kiivaita poliittisia keskusteluja ja yömyöhään rock-konsertteja.

Ainoana kuvausryhmänä kuvasimme Cristian Valdesin kanssa myös KINO:n konsertin. Cristian kuvasi ja minä äänitin uudella videokalustollamme. Tällä sivulla olevat kuvat (katso alla olevasta venäjänkielisestä jutusta) on pysäytetty Cristianin kuvaamasta videosta. Ne vahvistavat mielikuvaani, että salin yleisö reagoi hyvin erilailla näkemäänsä ja kuulemaansa.

Nuoret, joiden joukosta erottaa joitakin silloin vielä jokseenkin tuntemattomia, tulevia tähtiä kuten Garik Sukatshevin, olivat innoissaan. He täyttivät salin etuosan hyppien, tanssien ja laulaen Tsoin mukana. Vasemmalla salissa näkyy pöytiä, joissa istuu maailman huippunäyttelijöitä kuten Oleg Jankovski ja Robert de Niro. En huomannut heidän juurikaan innostuneen Tsoin esiintymisestä. Kappale ”Хочу перемен – Haluan muutosta” tai ”Мы ждем перемен – Odotamme muutosta ” (esiintyy discografioissa kummallakin nimellä), jonka kuvasimme, oli juuri valmistumaisillaan olevasta Sergei Solovjovin elokuvasta ASSA.

Yhtä suuri yllätys kuin oli Viktor Tsoi lavalla, oli hän sen jälkeen Dom kinon näyttämön takahuoneessa, jossa kävin juttelemassa hänen kanssaan. Siinä hän istui pienenä ja ujona yhtä ujon vaimonsa Marinan vieressä. Töin tuskin sain hänet vastaamaan kysymyksiini. Vastakohtaisuus estradin jättiläiseen oli hämmentävä. En enää muista kuvasimmeko haastattelun.

Kun Viktor Tsoi kuoli auto-onnettomuudessa Neuvosto-Latviassa 15.elokuuta 1990, kirjoitti Komsomolskaja Pravda kaksi päivää myöhemmin:
"Tsoi merkitsee kansakuntamme nuorille ihmisille enemmän kuin yksikään poliitikko, kuuluisuus tai kirjailija. Näin siksi, että hän ei koskaan valehdellut eikä myynyt itseään. Hän oli oma itsensä ja pysyy sellaisena. Et voi olla uskomatta häntä. Tsoi on ainoa rokkari, jonka imago ja todellinen elämä eivät eronneet toisistaan, hän eli niin kuin lauloi…Tsoi on rockin viimeinen sankari".

Täsmälleen vuosi laulajan kuoleman jälkeen kuuntelin elokuun putshin aikana Valkoisen talon luona kun nuoret lauloivat yöllä nuotion ääressä:

Muutoksia vaativat sydämemme,
Muutosta vaativat silmämme
Naurussamme ja kyynelissämme
Suoniemme sykkeessä
Muutosta!
Me odotamme muutosta

21.6.2007 venäläiskorealainen Viktor Tsoi täyttäisi 45 vuotta.

Reijo Nikkilä
Spektr NEDELI № 23
08.06.2007

Viktor Tsoi 45 vuotta 21.6. - Двадцать лет спустя Виктор Цой жив!

Первоначально статья была опубликована в новом еженедельнике, издающемся в Финляндии на русском языке, «Спектре НЕДЕЛИ» № 23 / 08.06.2007 г. Автор — Рейо Никкиля/Reijo Nikkilä



нажмите на изображениe для увеличения картинки


Еще задолго до Перестройки я слышал от своего друга Артема Троицкого о ленинградской группе «КИНО» и ее солисте Викторе Цое. Но когда я наконец увидел его вживую летом 1987 года, я был в восхищении. Такой энергии и харизмы я не наблюдал ни у кого из советских рокеров. А я, как-никак, повидал и «Машину времени» с Макаревичем, и «Аквариум» с Гребенщиковым, и «Звуки Му» с Петром Мамоновым, и т. д.
Виктор Цой и его группа выступали во время Московского кинофестиваля в знаменитом клубе «ПРОК» (Профессиональный клуб), который работал в Доме кино. Тогда Москва, как никогда, влекла иностранцев, наконец-то на фестиваль не требовалось приглашать мировых звезд по два раза. В рамках работы «ПРОКа» проходили жаркие политические дискуссии, и допоздна игрались рок-концерты.
Мы с Кристианом Вальдесом были единственной телевизионной группой, снявшей концерт «КИНО». Кристиан снимал, а я писал звук на нашем новейшем оборудовании. Фото на этой странице – на самом деле видеокадры из материала, отснятого Кристианом. Они подтверждают мои воспоминания о том, что зрители очень по-разному реагировали на то, что видели и слышали.
Молодежь, среди которой были еще неизвестные тогда будущие рок-звезды, такие, как Гарик Сукачев, были в восторге. Они толпились перед сценой, прыгали, танцевали и подпевали Цою. Слева виднелись столики, за которыми сидели мировые звезды, такие, как Олег Янковский и Роберт де Ниро. Я не заметил, чтобы концерт Цоя их вдохновил. Композиция «Хочу перемен» или «Мы ждем перемен» (в дискографии зафиксированы оба названия), исполнение которой мы засняли, была из готовившегося к выпуску фильма Сергея Соловьева «Асса».
Виктор Цой в гримерной Дома кино после концерта (куда я зашел с ним поговорить) был не менее удивителен, чем на концерте. Он сидел, съежившись и оробев, рядом с такой же оробевшей женой Марьяной. Я едва вытягивал из него ответы на вопросы. Он был полной противоположностью рок-гиганту на сцене.













Спустя два дня после того, как Виктор Цой погиб а автокатастрофе в Латвии 15 августа 1990 года, «Комсомольская правда» написала:
«Для нашей молодежи Виктор Цой значит больше любого политика, заменитости, писателя. Это потому что Цой никогда не врал и не продавался. Он был и останется самим собой. Не верить ему невозможно. Цой – единственный рокер, для которого нет разницы между имиджем и реальной жизнью, он жил, как он пел... Цой – последний герой рока».
Ровно через год после его смерти, во время августовского путча, я был возле Белого дома и слышал, как молодежь поет у костра:

Перемен требуют наши сердца,
Перемен требуют наши глаза.
В нашем смехе и в наших слезах,
И в пульсации вен -
Перемен!
Мы ждем перемен.




Perevod s finskogo: Polina Kopylova.

Erimielisten marssi Moskovassa

Maanantaina 11.6. venäläisten oppositiovoimien koalitio Toinen Venäjä järjesti Moskovassa jälleen kerran niin kutsutun Erimielisten marssin. Tällä kertaa osallistujat tyytyivät kuitenkin osoittamaan mieltään paikoillaan Pushkinin aukiolla.

Edelliseen Moskovan Erimielisten marssiin verrattuna viime maanantainen mielenosoitus sujui rauhallisissa merkeissä. Mielenosoittajien ja virkavallan välisiä yhteenottoja ei sattunut, tosin venäläiset uutisvälineet raportoivat hieman aikaisemmin, että eräs Erimielisten mielenosoituksen pääjärjestäjistä, AKM:n johtaja Sergei Udaltsov pidätettiin vain paria tuntia ennen mielenosoituksen alkua.

AKM, eli Punaisen Nuorison Etujoukko oli opposition mielenosoituksessa kuitenkin hyvin edustettuna, kuten alemmista kuvista näkee. AKM:n lipussa on kuvattuna musta Kalashnikov rynnäkkökivääri punatähden taustalla.

AKM:n lippujen lisäksi myös Toinen Venäjä -oppositioliittoon kuuluvien Kansallisbolshevikkien liput olivat näyttävästi edustettuina. Kreml on kieltänyt natsi- ja kommunistisymboliikkaa yhdistelevän Kansalisbolshevikkien lipun käytön, mutta ainakin viime maanantaina liput saivat vielä liehua vapaasti.

Eri tietojen mukaan mielenosoittajia oli paikalla 250 – 3500 (ks. aikaisempi postaus). Toimittajia, joille oli miliisin toimesta jaettu pressikortit ja oranssit liivit, oli tavanmukaisesti runsaasti paikalla, noin kolmisensataa. Paikalla olivat myös molemmat Toinen Venäjä -liiton näkyvimmät johtajat, Kansallisbolshevikkien Eduard Limonov sekä Yhdistyneen Kansanrintaman Garri Kasparov.

Alla milenosoituksessa mukana olleiden harrastelijakuvaajien valokuvia. Klikkaa kuvaa nähdäksesi sen suurempana.

Toinen Venäjä -oppositiokoalition lippumeri















Valtakunnallisen Rossija
-televisiokanavan kuvaaja



















Mielenosoittajan kyltissä lukee: "En vastusta
Putinin kolmatta kautta, kunhan hän
istuu sen Kolymalla, Siperiassa, eikä Kremlissä"



















"Vaihdan Putinin Hodorkovskiin"



















Miliisi valvoo...












Nuori nainen kerää rahallista avustusta poliittisista
syistä vangituille Kansallisbolshevikeille



















Nuorissa on tulevaisuus



















Vanhempi rouva protestoi erään Moskovalaisen
ulkoilmakirppiksen sulkemista vastaan















Tunteet pelissä















Garri Kasparov toimittajien piirittämänä















Kuvat julkaistu venäläisissä blogeissa:
http://community.livejournal.com/ru_politics/7460234.html
http://beri-llii.livejournal.com/229189.html

Kvartirnik

Olin ystävieni kanssa Pietarissa kesäkuussa 2004. Tapasimme muusikkoystämme Maksin Elektrosilan metroasemalla. Kävelimme metroaseman lähellä olevan Stalinin aikana rakennetun keltaisen kivitalon luo, jossa Maksilla oli kvartirnik, eli kotikonsertti. Tällä kertaa kvartirnik juhlisti nuoren tytön syntymäpäivää ja oli siten yksityistilaisuus. Kvartirnikit voivat olla myös kaikille avoimia tilaisuuksia.

Asunto oli täynnä tytön ystäviä, jotka kuuntelivat suosikkibändinsä akustisesti esiintyvää laulusolistia. Me olimme "kuokkavieraita", joita esiintyjällä on oikeus tuoda mukanaan. Maks istui olohuoneessa, soitti akustista kitaraa ja lauloi laulujaan upealla äänellään. Yleisö istui mihin mahtui. Me istuimme syntymäpäiväsankarin makuuhuoneen lattialla, jonka avoimesta ovesta katselimme ja kuuntelimme konserttia. Meitä oli pienessä asunnossa yhteensä varmaan 30. Syntymäpäiväsankarin vanhemmat tarjoilivat vieraille teetä ja kakkua. Joillain oli mukanaan olutta tai viiniä. Välillä pidettiin tauko ja käytiin rappukäytävässä tupakalla. Kun konsertti oli ohi, me lähdimme Maksin kanssa pois - muut jäivät vielä juhlimaan päivänsankaria.

Kvartirnik ei ollut minulle kokemuksena ensimmäinen, eikä viimeinenen, mutta varmasti yksi ikimuistoisimmista. Joku asiaan paremmin perehtynyt voisi varmasti kertoa kvartirnikien historiasta neuvostoajalta, jolloin harvat bändit ja muusikot pääsivät esiiintymään julkisille esiintymislavoille. Monen nykypäivänäkin merkittävän venäläisen musiikintekijän ura on saanut alkunsa kvartirnikeista.

Onneksi kvartirnikeja näytetään edelleen järjestettävän, eivätkä ne ole katoamassa neuvostoaikaisena ilmiönä. Todella sääli on se, että tämä ilmiö ei näytä rantautuneen Suomeen. Muistan ehkä muutamia vuosia sitten näytetyn uutisten loppukevennyksen, missä helsinkiläinen pariskunta järjesti kotonaan pienimuotoisia avoimia konsertteja ym. Kyseessä taisi olla harvinainen poikkeus. Miksei meillä ole kvartirnikeja? Onko ongelma siinä, että suomalaiset eivät uskalla päästää kotiinsa ventovieraita ihmisiä vai eivätkö suomalaiset taiteentekijät lähde kotikeikalle, koska siitä saatava taloudellinen hyöty on pieni verrattuna isoihin keikkoihin?

Elektrosilan kvartirnikin lahjakas ja karismaattinen laulaja-lauluntekijä Maks Ivanov esiintyy Torba-na-Kruche-bändinsä akustisen kokoonpanon kanssa Tusovkan klubilla Libertéssä lauantaina 16.6.2007. Pietarilaisten vieraiden lisäksi Libertén lavalle nousevat myös kotimaiset Jaakko Eino Kalevi sekä Joose Keskitalo yhtyeineen. Alla lisätietoa.

Tusovka Klub 16.6.2007

Tusovka ry tuo väriä Helsingin kesän klubitarjontaan esittelemällä jälleen tämän hetken relevanteimpia nimiä venäläisen ja suomalaisen pop- ja rockmusiikin kentältä. Tusovka avaa vuoden 2007 klubiensa sarjan Helsingin Club Libertéssä Kalliossa, jossa esiintyvät akustisena triona pietarilainen Torba-na-Kruche sekä kaksi suomalaista artistia Jaakko Eino Kalevi sekä Joose Keskitalo yhtyeineen. Luvassa on monipuolinen kattaus elektroa, kitarapoppia sekä neofolkia, joiden lisäksi tunnelmaa nostattavat Tusovka-dj:t.

Lauantai 16.6.2007 klo 20 - 03, liput 5 e

Club Liberté
Kolmas linja 34
00530 Helsinki

Tietoa esiintyjistä:

Torba-na-kruche (www.torba.ru)
Torba-na-Kruche (suom. "Kontu", paikannimi Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta) on 1998 perustettu pietarilaisyhtye, jolla on takanaan Venäjällä jo useita valtakunnallisia radiohittejä, useita menestyneitä albumeita sekä laaja fanipohja.

Viisihenkinen, Venäjän Radioheadiksikin kutsuttu yhtye soittaa melodista mutta rankkaa kitaravetoista poppia, jossa venäläinen tunteiden dramaattisuus ja melodiataju yhdistyvät brittiläisen rockin ja popin estetiikkaan. Yhtyeen karismaattinen laulusolisti ja laulaja-lauluntekijä Maks Ivanov tekee myös soolokeikkoja. Torba-na-kruche on tehnyt yhteistyötä useiden vuosien ajan pietarilaisen Tequilajazzz -yhtyeen kanssa. Tusovka Klubilla Libertessä Torba-na-kruche esittelee lyyrisempää puoltaan bändin vaihtaessa neuvostoaikaisen kerrostalokompleksin kokoisen kitaravallinsa akustisiin soittimiin.

Jaakko Eino Kalevi (www.myspace.com/jaakkoeinokalevi)
Jaakko EIno Kalevin (Puppa J. & Tasottavat, Profeetta & Uusi Maailmanuskonto, Muuan Mies ym.) musiikissa elektro, jazz, disco, funk ja garage lyövät kieli poskessa kättä, kun artisti toteuttaa mielihalujaan multi-instrumentalistille suodun vapauden turvin. Jaakko Eino Kalevin soolotuotannoista välittyy hurjan ennakkoluuloton tekemisen meininki sekä kaikkialle pursuileva lapsenomainen löytämisen riemu. Nopeasti yhdeksi tämän hetken kiinnostavimmist kotimaisista pienlevy-yhtiöistä noussut Helmi Levyt julkaisee Jaakko Eino Kalevin ensimmäisen pitkäsoiton nimeltä Dragon Quest heinäkuussa 2007.

Joose Keskitalo (www.myspace.com/joosekeskitalo)
Ensivaikutelma Joose Keskitalosta tuo mieleen katusoittajan ja kajahtaneen matkasaarnaajan ristisiitoksen. Oikeampaan osuva kuvaus Joosesta on lauluntekijä, joka tekee määrätietoisesti musiikkiaan vallitsevien kaupallisten ja musiikillisten reunaehtojen ulkopuolella. Joose Keskitalolta on julkaistu kaksi niin kriitikoiden kuin yleisönkin omakseen ottamaa pitkäsoittoa: Luoja auta (2004, Helmi Levyt) ja Kaupungit puristuvat puristimissa (2006, Helmi Levyt).

Joosen musiikki ammentaa ajatonta tunnelmaansa niin Mississipin jokisuistojen alkuvoimaisesta virrasta kuin suomalaisen ja venäläisen iskelmä- ja protestimusiikin melankolisesta hehkusta. Joosen laulut käsittelevät maailman vanhimpia aiheita kuolemaa, rakkautta ja kaipuuta ikuisuuteen ihmisen mittaisten tarinoiden kautta. Joose Keskitalon välittömästi tunnistettava, vilpitön tulkinta pysäyttää ihmisen kuuntelemaan.

Tusovka Klubilla Joose Keskitalo esiintyy ensimmäistä kertaa uuden Mietaa-yhtyeensä kanssa ja keikalla kuullaan myös ennalta julkaisematonta materiaalia Joosen uudelta, tekeillä olevalta levyltä.

Lisätietoja Tusovka klubista:

http://www.tusovka.fi/

Heini Puurunen
heini.puurunen@gmail.com
044-5899136

Anna Ruohonen
anna.z.ruohonen@helsinki.fi
Puh: 050-3400412

Kuunteluvinkki keskiviikolle

Radionkuunteluvinkki YLE:n ykkösellä:

Eurooppalaisia puheenvuoroja Tšetšenian nykytilanteesta

Onko Tšetšenian sota loppunut? Toisaalta kyllä mutta toisaalta ei, vastaa moskovalaisen Demos -tutkimus- ja tiedotuskeskuksen johtaja Tanja Lokšina on jo vuosia tarkkailut ihmisoikeusloukkauksia Tšetšeniassa ja kirjoittaa parhaillaan kirjaa Tšetšenian viime vuosikymmenen sodista ja niiden vaikutuksista Venäjän poliittiseen ja yhteiskunnalliseen elämään.

Vaikka varsinaiset sotatoimet ovat laantuneet, ihmissieppaukset vähentyneet ja pääkaupunki Groznyn jälleenrakennus käynnissä, on Ramzan Kadyrovin hallitsema Tšetšenia täydellisen laittomuuden tilassa ja koko Venäjä on vaarassa tšetšenisoitua.

Toimittaja: Airi Leppänen

Yle Radio1 / keskiviikkona 13.6.07 klo 11.40 ja torstaina 14.6. klo 18.00

Иниципедия - Kansalaisaloitteiden elävä ensyklopedia

Kansalaisaloitteiden eläväksi ensyklopediaksi tituleeraa itseään uusi venäjänkielinen wiki-periaatteella toimiva sivusto, jonka taustalta löytyvät Luoteis-Venäjän kansalaisjärjestöjen resurssikeskus RNO ja pietarilainen luonnonsuojelujärjestö EKOM.

Eksyin Initsipediaan puolivahingossa, mutta löysin sieltä kyllä eri yhteyksistä tuttuja pietarilaisia kansalaisjärjestöaktivisteja. Tähän hätään (aika moni pitää naapurissa vapaata jo tänään, kansallispäivän aattona) en ryhtynyt ketään heistä hätyyttelemään taustakysymyksilläni, vaan tutustuin sivuihin päällisin puolin itsekseni.

Sivusto on selvästi vielä rakentumisvaiheessa, mutta pohja vaikuttaa ihan kiinnostavalta (vaikkakin kohtuullinen wiki-kokemattomuuteni jossain määrin hidasti kokonaisuuden hahmottamista).
Initsipedian esittelyssä kerrotaan sen artikkelien tähtäävän siihen että:
- kuka tahansa kansalaisjärjestön, yhteiskunnallisen liikkeen, aloiteryhmän tms. perustamista suunnitteleva voisi löytää tietoa toiminnan käynnistämiseen, tiedottamiseen ja tuen hankkimiseen liittyen, miten välttää tyypilliset ongelmat jne.
- jo toimivat aktivistit ja yhteisöt voisivat löytää samoin ajattelevia, vaihtaa kokemuksia ja neuvoja, verkostoitua keskenään
- vapaaehtoistyöstä kiinnostuneet voisivat löytää kiinnostuksen kohteitaan ja arvojaan vastaavia toimintamuotoja, jakaa kokemuksiaan ja tutustua muihin vapaaehtoisiin.
- kansalaisjärjestöissä työskentelevät/työstä kiinnostuneet voisivat vaihtaa ammatillisia kokemuksia
- hyväntekeväisyydestä kiinnostuneet voisivat tutustua avustuskohteitten kirjoon.

Juttuja on tosiaan vielä niukahkosti, lisäksi osa on selvästi työstövaiheessa (mutta eikös niin kuulu ollakin, wikissä). Tämänhetkisten artikkeleiden joukosta löytyi muun muassa ”Neuvoja niille, jotka haluavat auttaa lastenkotilapsia” sekä ”Miten perustan konttorin kotiin”.
Sen, kuinka aidosti elävä ensyklopedia Initsiapediasta kehittyy, näyttää aika. Itse ainakin aion sivuillansa piipahdella jatkossakin.

Oletteko muuten törmänneet vastaavantyyppisiin ”Aloitepedioihin” muilla kielillä?

Ошибка маркетолога

Город Хельсинки решил изменить стратегию привлечения туристов. Бренд «Дочь Балтики» уже не так привлекателен, потому что не менялся годами. Поэтому специалисты департамента по маркетингу в течение двух лет занимались разработкой нового образа столицы. В результате появилась программа, в которой, в частности, Хельсинки преподносится как перекресток культуры Запада и Востока (хотя это — лишь малая часть образа, имидж построен на архитектуре, дизайне, природе, удобном для туристов масштабе и пр.). Основания для этого есть, не зря же огромное количество американских фильмов про Россию снимали именно здесь. Свято-Троицкая церковь, Успенский собор, православное кладбище, русские рестораны, магазины, где продаются деликатесы из России (вернее, изготовлены они в Германии и Эстонии, но все-таки) — все это поможет иностранцам, раздумывающим, где провести отпуск, сделать свой выбор в пользу Хельсинки.
Маркетологи столицы не скрывали, что выстраивание нового бренда рассчитано на иностранцев. Видимо, специалисты департамента неоправданно оптимистично относились к результатам разных исследований, согласно которым финны — толерантны и по-современному относятся к растущему числу иммигрантов и приезжих из других стран. Зато представители прессы, как известно, в облаках не витают и точно знают, что стоит за отчетами исследователей.
О новом бренде города рассказала статья в «Хельсингин Саномат»: «Иностранцам начнут продавать Хельсинки русскостью» (Helsinkiä ryhdytään myymään ulkomaalaisille venäläisyydellä, 4.6.2007 г.). Нет смысла комментировать статью, потому что самое интересное стало происходить на сайте издания. Читателям предложили обсудить материал в интернете. Тема — «Достойно ли продавать Хельсинки русскостью?» (Onko sopivaa myydä Helsinkiä venäläisyydellä?). Провокационная постановка вопроса получила соответствующее развитие. Столько накопленной ненависти ко всему русскому трудно представить! Даже объяснения руководителя департамента Кари Халонена (он в интернете попытался рассказать, что журналист газеты необоснованно выделил только один пункт программы, почти оставив без внимания все остальное), увы, не остановили потоки русофобии.

"Спектр НЕДЕЛИ" № 23

Hesarin keskustelu aiheesta

Shtrafbat - Rangaistuspataljoona

Tänään alkaa TV1:ssä v. 2004 Venäjällä televisiossa esitetty 11-osainen sotasarja, joka ei varmaankaan ole saippuaa. Sen on käsikirjoittanut Eduard Volodarski, jonka monet muistanevat parinkymmenen vuoden takaisesta Moi drug Ivan Lapshin ( Ystäväni Ivan Lapshin ). En ole nähnyt Shtrafbatia, mutta paljon siitä puhuivat ihmiset Venäjällä. Hesarissa oli tänään asiallinen Petri Immosen juttu leffasta. Nähtäväksi jää kuinka paljon siinä on Immosen mainitsemaa "patriotismin alleviivausta paatoksella, jollaisesta eurooppalaisissa sotadraamoissa on luovuttu kauan sitten". YLE:n omassa esittelyssä ei ole jaksettu kaivaa alkuperäisnimeä, vaan on tyydytty englanninkieliseen käännökseen.
- ja venäjäksi Novaja Gazetan juttu

Что делать и кто виноват?

Pieni kevennys Tbilisista.
Kolmen paivan sade johti siihen, etta puoli kaupunkia jai ilman lankapuhelinyhteytta ja toinen puoli ilman kaapelitelevisiota. Vanhat, kellareissa kulkevat, kaapelit kastuivat ja tulos oli nahtavissa. Sade turmeli myos muutaman kattoantennin, niin etta lantiset TV-kanavat olivat kansan ulottumattomissa parin paivan ajan. Lapsikin joutui elamaan ilman Cartoon Networkia. Jalkeenpain ajatellen se oli ihan hyvaa aikaa.

Georgialaiset olivat tohkeissaan: kenen syy?
Ensisijassa Shaakashvilin, jonka kaskyista kaupungissa remontoidaan talojen julkisivuja (ja kielletaan pyykkien ripustamisen, lukekaa aiempi postaukseni) ja hatakorjataan kuoppaisia teita, vaan perusinfrastruktuuri on yha rappiolla.

Tai ehka ei sittenkaan Shaakashvilin? Ehka hanen virkamiehistonsa on niin lapimata, ettei moisia pikkuvikoja saada korjattua! Misha on viaton, mutta ne muut!

Tai ehka se onkin kaupunginjohtaja?
Joka tulee todistettavasti toihin kello 14 vasta! Tutuntuttu on siella toissa ja on nahnyt omin silmin.

Tai ehka se on Venaja? Joka sekaantui Georgian sisaisiin asioihin Abhasiassa ja Etela-Ossetiassa niin, etta valtion budjetti on yha retuperalla sotatoimien tuloksena!

Tai ehka ne ovat kilpailevat puhelinyhtiot, joiden kaikkien omistussuhteet vievat samalle sylttytehtaalle! Joku ei tee toitaan, joku rakentaa keinotekoista kilpailua.

Saimme netin takaisin, kun toimiston vuokraisanta palkkasi tyomiehet asentamaan kastuneet kaapelit uusiksi. Salaliittoteoriat vaimenivat hetkeksi, mutta kysymys jai ilmaan: Что делать и кто виноват? Ja sama georgiaksi.

Loppuun paivan hyva uutinen Kaukasiasta: Venaja on helpottanut georgialaisten viisumipannaa. Ne, joilla on lahiperhetta Venajalla, voivat jo saada viisumin. Leudot tuulet puhaltavat pohjoisesta tanne Tbilisiin. Syksya kohti, ehka, jo turistiviisuminkin saaminen on taas mahdollista.

Kuinka "faktoja" voikaan olla moneen lähtöön...

Venäjän oppositiokoalition järjestämistä Erimielisten marsseista on kuluneen kevään aikana tullut muoti-ilmiö ympäri Venäjän. Eikä mikään ihmekään – parlamenttivaalit ja sen jälkeen myös presidentinvaalit ovat lähes nurkan takana. Joukkoja täytyy koota ja mielipiteitä ilmi ponnekkaasti tuoda.

Oppositio siis yhdistää voimiaan ja omituisuuksiltakaan ei ole vältytty. Esimerkiksi Garri Kasparovin johtama Yhdistynyt kansalaisrintama –liike (OGF) on lyönyt hynttyyt yhteen Eduard Limonovin johtaman hämäräperäisen ja väkivaltaisiakin otteita kaihtamattoman Kansallisbolshevistisen puolueen NBP kanssa. Kansallismielinen, kommunisti- ja natsisymboliikkaa lipussaan ja logoissaan yhdistelevän puolueen tavoitteisiin kuuluu mm. Neuvostoliiton rajojen osittainen palauttaminen.

NBP:n toiminta kiellettiin (varsinainen puoluehan se ei ole koskaan ollutkaan, vaikka itseään puolueeksi nimittääkin) ja Limonovin voimakas persoona on aiheuttanut joukoissaan myös hajaannusta. Nykyään verkosta löytyykin useampia NBP:n kotisivuja, joiden joukossa on sellaisiakin viritelmiä, joista ei hullukaan ota selvää. Joka tapauksessa Kasparovin ja Limonovin allianssi on vähintäänkin epäpyhä, mutta niinhän sitä sanotaankin, että ”Politics makes strange bedfellows”.

Erimielisten marssien yhteydessä mielenkiintoista on ollut seurata marssien uutisointia ja sen eroavaisuuksia hallitusmyönteisissä, neutraaleissa ja opposition tiedotusvälineissä. Yhdestä ja samasta tapahtumasta voi lukea täysin kaksi eri versiota riippuen siitä, kumman puolen propagandistit siitä ovat kirjoittaneet. Siinä kun hallitusmyönteiset tiedotusvälineet ja viralliset tahot kertovat kourallisesta rauhattomia mielenosoittajia, kirjoittavat opposition tiedotusvälineet sadoista tai jopa tuhansista rauhallisista mielenosoittajista ja verenhimoisesta, viattomia pieksevästä Omonista.

Pari viikkoa sitten Erimielisten marssi järjestettiin Voronezhissa. Marssille odotettiin itseään Garri Kasparovia, mutta hän ei paikalle ilmestynyt (tällä kertaa kyse ei ollut kuitenkaan ”matkustusasiakirjaepäselvyyksistä”), ja niinpä marssijoukkojen vetäjän rooliin pääsikin Kasparovin ja OGF:n pääpropagandisti, Venäjän tunnetuin nettiaktivisti Marina Litvinovitsh.

Voronezhin marssi oli saanut kaupungilta mielenosoitusluvan, itse osoitus oli sujunut rauhallisesti, eivätkä yhteenototkaan ottaneet syttyäkseen. Marssi oli siis järjestäjien kannalta lopulta epäonnistunut, koska se ei kiinnittänyt puoleensa median edustajien jakamatonta huomiota. Toki tässä Voronezhinkin Erimielisten marssissa, kuten kaikissa muissakin marsseissa, oli paikalla runsaslukuinen määrä kameroidensa objektiiveilla sinne tänne sohineita toimittajia.

Olen kerännyt alle suppean luettelon uutisvälineistä, joissa esitettiin arvioita Voronezhin Erimielisten marssin osallistujamääristä. Keräämäni lista toivottavasti osoittaa sen, kuinka vaikeaa onkaan saada objektiivista tietoa pelkästään median uutisointiin tai propagandistien ilmoituksiin luottamalla.

Luetelluista uutisvälineistä osalla on ollut Voronezhissa oma toimittajansa paikalla ja osa on taasen joutunut turvautumaan uutisoinnissaan toisiin lähteisiin.

Tässä siis muutama Voronezhin marssista raportoineen uutislähteen arvio Erimielisten marssiin osallistuneiden lukumäärästä.

Autoradio – 15 osallistujaa; perusti tietonsa viranomaisilmoitukseen
Твой день – 20
Накануне – 30
Век – 30 osallistujaa
Правда.Ру – Noin kolmisenkymmentä
Агенство национальных новостей - 30
Йоки.ру – 30-40 osallistujaa
Регнум – 30-40
Электорат.Инфо – 30-40
Voronezhin paikallistelevisio – 40 osallistujaa
Новости гуманитарных технологий – 20 – 50
Независимая – Noin 50 osallistujaa
Эхо Москвы – Noin 50
Газета – 50 mielenosoittajaa
Национальный журнал - 50
Ореанда – 20-100
Свобода – 50-100
Дни.Ру – Alle sata
Общая газета – Noin sata osallistujaa
Лентаком.ру – Noin sata osallistujaa
МК – 50-150
Лента.Ру – 50-150

Kaikki uutisvälineet siis arvioivat osallistujamäärän jääneen alle 150:een. Kasparovin lehdistösihteeri marina Litvinovitsh puolestaan kertoi, että marssiin otti osaa yli 400 henkilöä. Arvatkaapa, mikä näistä kaikista arvioista pääsi kansainvälisen lehdistön levitykseen? Vastaus löytyy täältä…

On siis hämmästyttävää, miten erilaisia arvioita – viranomaisten vajaasta paristakymmenestä opposition edustajan ilmoittamaan yli neljäänsataan – saman tapahtuman osallistujamäärästä on kerrottu! Erityisen hämmästynyt olen siitä, että jopa riippumattomina pidetyt, oppositiota avoimesti kannattavat tiedotusvälineet kuten esimerkiksi radioasema Moskovan Kaiku, esittää noin kahdeksan kertaa pienemmän arvion osallistujamäärästä kuin Erimielisten marssin järjestäjätahon tiedotussihteeri.

Ketä tässä nyt sitten oikein enää uskoa…?

Venäjän oppositio ahtaalla

Venäjän opposition Toinen Venäjä - koalitio, jotka jotkut tahot ovat kutsuneet "mitättömäksi poliittiseksi voimaksi", on viime viikkojen aikana jälleen kovasti hermostuttanut Venäjän vallanpitäjiä. Oppositiota kohtaan on kohdistettu sen luokan painostus- ja valvontatoimia, että tilanne alkaa tuntua suorastaan koomiselta, jos kyseessä tosiaan on "mitätön poliittinen voima", jolla ei hallinnon väitteiden mukaan ole minkäänlaista kannatusta.

Rohkenemme epäillä. Mielipidetutkimuslaitos VTsIOMin mukaan 17% venäläisistä kannattaa
opposition järjestämiä marsseja; 3% vastanneista on valmiita itse osallistumaan opposition mielenosoituksiin.

Tulos ylittää optimistisimmatkin arviot, etenkin ottaen huomioon täysin päinvastaisen Toinen Venäjä-koalitiota vähättelevän informaation, jota valtiolliset kanavat suoltavat päivittäin.

VTsIOMin tutkimus osoittaa, että yli neljä miljoonaa venäläistä on jo nyt valmiita osallistumaan opposition mielenosoituksiin.

Kysely: lähes joka viides venäläinen tukee oppositiota
Aleksandr Ryklin, Jezhednevnyi Zhurnal, 17.05.2007
http://ej.ru/dayTheme/entry/7048/


Opposition marssi kiellettiin Murmanskissa poliisivoimien puutteen takia
NEWSru.com 31.05.2007
http://txt.newsru.com/russia/31may2007/netomona.html

Murmanskin viranomaiset kielsivät Toinen Venäjä -koalition
mielenosoituksen 12. kesäkuuta. Syynä on, että paikallinen miliisi ei
kykene takaamaan kansalaisten turvallisuutta, koska se on kutsuttu
apuvoimiksi Pietarissa 9. kesäkuuta järjestettävän opposition marssin
valvomiseen.

Oppositio aikoo anoa uutta lupaa järjestää marssi 16. kesäkuuta.
Murmanskin "erimielisten marssin" järjestäjät ovat Garri Kasparovin
johtama Yhdistynyt kansalaisrintama, nuorisojärjestö Oborona,
paikallinen sotaveteraanien järjestö sekä Vihreä liitto.

Miliisi takavarikoi Pietarin "erimielisten marssin" lehden numeron
NEWSru.com 01.06.2007
http://txt.newsru.com/russia/01jun2007/newspaper.html

Miliisi takavarikoi Hatshinan kirjapainosta Toinen Venäjä -koalition
9. kesäkuuta varten suunnitellun ns. "erimielisten marssin"
erikoislehden numeron, jota oli painettu 150 000 kappaletta. Miliisin
mukaan painos takavarikoitiin, jotta voitaisiin tarkistaa, sisältääkö
lehti "ekstremististä aineistoa".

Eteenpäin, Pietari! -nimisen lehden päätoimittaja oli Jabloko-puolueen
Pietarin osaston puheenjohtaja Maksim Reznik. Värillisen lehden
painattaminen maksoi oppositiokoalitiolle noin 200 000 ruplaa (n. 6
000 euroa). Oppositio ei usko saavansa numeroa takaisin ennen 9.
kesäkuuta suunniteltua mielenosoitusta.

Viranomaiset eivät antaneet oppositiolle lupaa marssia Nevskillä, vaan
ehdottivat mielenosoitusta siirrettäväksi Krasnogvardeiskiin kaupungin
laitamille. Oppositio pitää ehdotusta loukkaavana ja aikoo marssia
keskustassa. Yhdistynyt kansalaisrintama on kutsunut presidentti
Vladimir Putinin osallistumaan marssiin.

Pietarissa pidätettiin Yhdistyneen kansalaisrintaman lehdistöedustaja
NEWSru.com 04.06.2007
http://txt.newsru.com/russia/04jun2007/ogf.html

Poliisi pidätti maanantaiaamuna Marina Litvinovitshin, Yhdistyneen
kansalaisrintaman lehdistöedustajan, kun tämä oli saapumassa junalla
Pietariin. Tunti ennen junan saapumista Pietariin, miliisi sulki
junavaunun, jossa Litvinovitsh matkusti, ja pidätti hänet.

Pidätyksen syynä oli miliisin mukaan tiedot, että Litvinovitsh aikoo
osallistua opposition Toinen Venäjä -koalition järjestämään ns.
erimielisten marssiin Pietarissa. Litvinovitsh vietiin asemalta
lähimmälle poliisiasemalle, jossa häntä pidettiin parisen tuntia.


Seuraavasta videolinkistä voi todeta miten opposition viimeisin "erimielisten marssi" sujui Pietarissa huhtikuussa ja miten miliisin OMON-joukot reagoivat rauhalliseen marssiin:

Eto video s marsha nesoglastnyh

http://youtube.com/watch?v=71RONe78abs