Väitös venäläisistä historian oppikirjoista

Menneisyydenhallinta Venäjällä: Kansallinen ajattelu kommunismin tilalle

Neuvostoliiton ja kommunismin kaaduttua 1991 syntyi noin vuosikymmenen kestänyt tilanne, jossa taisteltiin siitä, millaista historiaa Venäjän koululaisille pitää opettaa. Aiempi marxilais-leniniläinen näkemys hylättiin tosiasioita vastaamattomana. Valtiojohto nosti sen tilalle kansallisen ajattelun ja symbolien korostamisen. Venäjä pitää erityisen tärkeänä omaa omaleimaisuuttaan, joka eroaa läntisestä Euroopasta, mutta myös ja erityisesti aasialaisuudesta.

Stalinin ajan loppupuolelta 2000-luvulle ulottuvan jakson venäläisiä historian oppikirjoja on tutkinut valtiotieteen maisteri, Moskovan suomalaisen peruskoulun rehtorina toiminut Kari Kaunismaa. Hän on Paimion Vistan koulun rehtorin työnsä ohella kirjoittanut väitöskirjansa ”Punatähdestä kaksoiskotkaan. Neuvostoliiton romahtamisen vaikutus venäläisen keskikoulun historian oppikirjoihin”. Väitöskirja tarkastetaan Turun yliopistossa lauantaina 9.5.2009 klo 12, Eurooppa-päivänä ja Venäjällä vietettävänä Voiton päivänä. Vastaväittäjänä on dosentti Markku Kangaspuro Aleksanteri-instituutista ja kustoksena professori Kimmo Rentola. Väitös kuuluu poliittisen historian alaan.

Useita suomalaisia kiinnostaa kysymys, tunnustaako Venäjä Neuvostoliiton hyökänneen Suomeen talvisodan aluksi 30.11.1939. Tämä on uuden Venäjän oppikirjoissa yleisesti kerrottu asia. Valtion palkitsema Zagladinin kirja toteaa, että Mainilan laukaukset lavastettiin Berijan suoralla käskyllä tekosyyn hankkimiseksi hyökkäykseen. Talvisota oli puna-armeijan ensimmäinen ”häpeällinen sota”, jossa se kärsi valtavia menetyksiä. Tosin vain kaksi oppikirjaa 81:stä myöntää, että Neuvostoliiton häikäilemätön hyökkäys aiheutti Suomen osallistumisen Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon 1941.

Molotovin-Ribbentropin-sopimuksen lisäpöytäkirja, jolla Neuvostoliitto ja Saksa jakoivat Euroopan etupiireihin, pidettiin neuvostoaikana piilossa. Siitä oppikirjaseminaarissa 1974 muistuttanut professori Keijo Korhonen joutui Neuvostoliiton epäsuosioon. Sen sijaan sellaista keskustelua, jota Saksassa on läpikotaisin käyty maan natsimenneisyydestä, Venäjällä ei ole maan kommunistisesta kaudesta harjoitettu riittävästi. Neuvostoliiton totalitaarista ja diktatorista luonnetta ei ole kokonaisuudessaan käsitelty. Tämä on yksi syy siihen, että Venäjä ei edelleenkään ole oikeusvaltio eikä kansalaisyhteiskunta.

Niin neuvostoajan kuin uuden Venäjän oppikirjoille on leimallista valtakunnan turvallisuuden takaaminen. Kuitenkin, kun kommunistinen oppi näki vihollisia kaikkialla muualla, uuden ajan kirjat kertovat varsin asialliseen sävyyn muiden maiden oloista. Sivutuotteena tutkimuksessa paljastui, että Neuvostoliitto pyrki monin tavoin estämään koululaisia oppimasta vieraita kieliä. Muita kieliä osaava olisi saattanut lukea myös Neuvostoliittoa suoraan arvostelevaa tekstiä. Kielten opetus oli varattu vain hyvin lahjakkaille tai vakoojiksi koulutettaville. Vaikka ”kansallisuuden” korostaminen oli neuvostoaikana pannassa, kansallinen (isovenäläinen) ajattelu paistoi kaikkien tekstien läpi. Stalinin kunniaa eivät uudet kirjat yleisesti pyri palauttamaan, vaan kertovat terrorista laajasti. Historianopettajat myös vastustavat valtiojohdon yrittämää tiukkaa opetuksen ohjausta.

Puutteita esiintyy myös uusissa kirjoissa: Yksi Venäjän suurimmista ongelmista on korruptio, lahjonta, mutta mikään kirja ei mainitse sen olemassaoloa. Sen sijaan Neuvostoliiton suoraan rakentama kaksoistietoisuus, painetun sanan ja ihmisten muistin ristiriita, on pitkälle hävinnyt. Sen perusteella Neuvostoliitto ei palaa takaisin.