Rosa Liksomin romaani Hytti nro 6 on neuvostoarjen ensyklopedia. Samalla teos tarjoaa suomalaisen näkökulman jo historiaksi haihtuneeseen todellisuuteen. Erityisen herkullinen lukukokemus on niille, jotka voivat peilata kirjan kuvaukseen omaa kokemustaan Neuvostoliitosta. Vihreä juna vaunupalvelijoineen, helisevine teelaseineen, nytkähdyksineen sekä lainehtivalattiaisine vessoineen on Rosa Liksomin romaanin myötä kirjattu historiaan.
Hytti numero 6 on matkakertomus Moskovasta Siperian halki Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin. Matkan kertoja ja kokija on nuori suomalaisnainen, jota romaanissa kutsutaan yksinkertaiseksi tytöksi. Hänen matkalle lähtönsä motivoi yhtäältä tarve oman elämäntilanteen selkiyttämiseen, toisaalta halu matkustaa autonomian ajan suomalaisten tutkimusmatkailijoiden jalanjäljissä.
”Tyttö” opiskelee Moskovassa arkeologiaa. Hänen venäläinen poikaystävänsä on ”pelastautunut” mielisairaalaan välttääkseen joutumisen Afganistaniin sotimaan. Poikaystävän poissa ollessa poikaystävän äidin ja tytön välille on kehkeytynyt romanttinen suhde.
Kaikki tämä jää taustalle, kun matka alkaa ja alkaa tutustuminen matkatoveriin, itseään Teräs Rautavitšiksi kutsuvaan Vadim NIkolajevitš Ivanoviin. Tämä ”jäntevävartaloinen, kaalikorvainen, mustaan toppatakkiin ja valkoiseen kärpännahkalakkiin” pukeutunut mies on tytön vähiten itselleen toivoma matkatoveri. Mutta ilman tätä miestä matkakertomukselle ominainen päähenkilön kehittyminen ja maailmankuvan avartuminen ei olisi ollut mahdollista.
Useiden vuorokausien kestävä matka Siperian halki mahdollistaa Vadim Nikolajevitšin henkilökuvan laajentamisen ja syventämisen. Aluksi tämä juoppo murhamies ja naiset vittuun samastava, maata kiertävä vaimonhakkaaja sekä pelottaa että inhottaa tyttöä. Vähitellen miehestä avautuu muitakin puolia. Miehen traaginen lapsuus selittää moraalitonta elämänasennetta, vaikka toisaalta hän on myös raukka, joka ei kykene ottamaan vastuuta itsestään. Silti rivoimmankin röyhkeyden laskoksista löytyy hyvyyttä. Löytyy se, jota venäläiseksi sieluksi tavataan kutsua.
Tyttö inhoaa, pelkää miestä. Ja kuuntelee. Yhteiseen hyttiin vangittuna hän joutuu kuuntelemaan miehen toisinaan rivoja, toisinaan itsesäälisiä ja koskettavia kertomuksia elämästä. Hän ei kommentoi, vaan ilmaisee itseään piirtämällä vihkoonsa Siperian alakuloista maisemaa – tai oman käsityksensä asioista.
Muita henkilöitä teoksessa on vain vähän. ”Vormutakkiin itsensä tunkenut” vaunupalvelija Arisa on hyvin tunnistettava hahmo, maailmanjärjestystä ylläpitävä matroona. Matkalla tavattavat henkilöt eivät ole päässeet kirjaan, mutta heidän tarinansa voi lukea kirjailijan kotisivulta: http://www.rosaliksom.com/hytti-nro-6-extrat/
Hytti numero 6 vilisee viittauksia venäläiseen kirjallisuuteen alkaen teoksen nimestä, joka on viittaus Tšehovin novelliin Sali n:o 6. Tšehovin novelli kyseenalaistaa terveiden ja vapaiden ihmisten tilan; suljettu potilashuone on oikeastaan paikka, jossa voi olla vapaana hullusta yhteiskunnasta. Rosa Liksomin romaanissakin kysymys henkisestä sairaudesta ja terveydestä on tärkeä, sillä tytön poikaystävä on mielisairaalassa olematta kuitenkaan sairas. Romaanissa viitataan myös Vsevolod Garšinin kertomukseen Punainen kukka (suom. 1911), joka on venäläisen kirjallisuuden varhaisia ja tärkeitä ja mielen sairastumisen kuvauksia. Myös normaalin ja epänormaalin rajasta kiinnostunut Andrei Platonov on Rosa Liksomille tärkeä kirjailija.
Miespäähenkilö edustaa hyvin neuvostokansalaista, joka tuntee jonkin verran kirjallisuutta. Hän höystää puheensa kirjallisuudesta kumpuavilla syvämietteisillä lausahduksilla ja keittiöfilosofoinnilla – silloin kun ei latele rivouksia.
Kirjallisten viittausten lisäksi Rosa Liksomin teos vilisee viittauksia neuvostoarkeen, sen esineisiin, tapoihin ja miljöisiin. Ruuan, makujen ja hajujen kuvaus tuo vahvan elämyksen elämänmenosta Neuvostoliitossa. Olinkin jo melkein unohtanut kaiken tämän.
Suomalaistytön kokemus Venäjästä ja venäläismiehestä voidaan nostaa yleisemmälle tasolle: suomalaisen näkökulman kuvaukseksi. Venäjä on pelottava ja moraaliton, mutta pinnan alla on jotakin kiehtovaa. Matka erilaisuuteen on aina matka myös oman itsensä tuntemiseen. Eikä mikään ole niin vierasta ja luotaan työntävää etteikö myös jotakin yhteistä löytyisi. Miehen ja tytön välinen hauras yhteys löytyy Mongoliassa, jossa he molemmat ovat vieraita ja muukalaisia. Muistoksi yhteisestä junamatkasta mies lahjoittaa puukkonsa. Sen, jonka terän auki napsahtavaa ääntä tyttö oli aluksi pelästyt, sen saman, joka matkan kuluessa paljastui moninkertaiseksi murha-aseeksi – ja jonka luiseen kahvaan on upotettu hopeinen ortodoksiristi.
Neuvostokäytänteiden mieleen palauttaminen tuo suurta nautintoa, tunnistamisen iloa lukijalle, joka on ne joskus itse kokenut omalla kehollaan. Äänet, maut ja hajut on kuvattu niin, että jokin kauan sitten unohtunut palautuu mieleen. Uskon, että muistin palautumisen kokemus on yhteinen kaikille vihreän junan viemille suomalaisille. Kenelle tahansa Hytti nro 6 on Neuvostoliiton arkikulttuurin historia. Teoksen kuvaamaa aikaa ei toivo takaisin, mutta sen muistaminen ja ylös kirjaaminen on arvokasta.
Tekstit
3 kommenttia:
Kiitos tästä!
On se hyvä, ettei joku Laila Hietamies tai Hirvisaari saanut Finlandia-palkintoa. Rosa Liksomille se kyllä kuului tässä jaossa.
Kirjasta palautuu mieleen Neuvostoliiton arki, kuten jatkuva "defitsit" eli tavarapula ja kaikenlaiset byrokraattiset säännöt, jotka kuitenkin voidaan kiertää kolmella kananmunalla tai jollakin vähän isommalla tavaralla. Kaikenlaisia neukkuajan tavaramerkkejä tekstissä vilahtelee, enimmin savukkeiden nimiä, ja joskus olutmerkkejä, osa niistä aitoja, osa tekaistuja.
Rosan, tai siis Liksomin, meitä ei ole esitelty, kieli on mainiota ja vetävää. Joukossa vilahtaa omia sanoja. Niistä jäi mieleen yksi, joka kuvasi junan hidasta liikkeellelähtöä: vitkahtaa. Juna vitkahti liikkeelle. Ei sen parempaa sanaa olekaan kuvaamaan sitä hiipivää liikkeellelähtöä ja heikkoa kiihtyvyyttä, jota junat ja niiden veturien kuljettajat edustavat.
Junamatka sujuu romaanissa jokseenkin niin kuin se sujuu todellisuudessa. Nipottaja-minäni heräsi tosin henkiin: tuskin ne Transsiperian radan junat kolmen päivän taukoja pitivät, kun "Voitto-veturimme on antanut kaikkensa. -- Annetaan hänelle hetken hengähdystauko, muutaman päivän loma". Ja tuskin pikajuna pysähtyy hirvikolarin takia, jotta kituva elukka lopetettaisiin. Ei tuhannen tonnin massassa yksi 500 kilon hirvi kovin kummoista tömähdystä aiheuta.
Tässä taas kirjallisuuden lukijaminäni huomauttaa: – Tapani hei, tässä on otettu taiteilijan vapauksia, ja sinun pitää se sallia!
– Niinpä niin, minähän sallin ainakin vähän aikaa. – Ja sama muistutus tulee uudestaan. Ja sama lupaus.
Otetaan nyt toinenkin nipotuksen aihe. Irkutskin jälkeen maantieto menee sekaisin. Sieltähän ei kulje rataa Baikalin luoteisnurkalle, vaan BAM-rata eroaa pääradasta Taišetissa ("täältä on Moskovaan matkaa 4515 kilometriä ja täällä kello on viisi tuntia edellä Moskovan aikaa") ja sen ja Transsibin välillä on kolme yhdysrataa vasta Amurin varrella Kauko-idässä.
Kun Irkutskista pohjoiseen ei ole yhdysrataa, ei ole myöskään tunnelia, jossa juna seisoisi pari tuntia.
– Tapani hei, nyt sun taudinkohtauksesi menee aika pahaksi. Palaapa siihen lukunautintoon, jota hehkutit lähiympäristöllesi niinä päivinä, joina luit Hyttiä n:o 6! – Ai, minä taas innostuin. Anteeksi, palataan.
Minua hyttitoveri Vadim Nikolajevitšin sikamaisuus jotenkin ällötti. Hänestä lukeminen ei ollut mitenkään miellyttävää. Johtunee siitä, että hänen puheissaan nainen=vittu eikä niiden kanssa pidä ystävystyä. Ja lähes kaikki puheet ovat navan alta. Tässä näyte hänen elämänfilosofiastaan:
"Huoraseni, mä voisin työntyä susta kyrvän tyngällä läpi kuin aladoopista. Mutta ei, katsohan, sellaista ei ole vielä keksitty, mitä venäläinen ei siedä. Me kestetään kaikki. Myös se ettei vittua voi ihan aina saada." - Eikä hän sitä saakaan koko matkan aikana.
Olen joskus itse joutunut örveltäjien kanssa samaan hyttiin Arkangelista Moskovaan. Puheet olivat sitä, että a) ollaan me kovia rakentajia, b) kylläpä me ryypätään, c) ollaan me aikamoisia panomiehiä, ja sitten se perintein d) mikä perkeleen imperialistien kätyri sinä olet, mitä sinä tänne tulet urkkimaan meidän elämää. Ai kuinka kuitenkin ymmärsin romaanin kerrontaa tässä mielessä! Mutta vaikken ole mikään kaunosielu itsekään, niin törkysuita en oikein siedä millään kielellä.
Loppupuolella juopottelu taitaa viedä miehen päähuomion. Sitten häneltä livahtaa joitakin aforismeja, joiden merkitystä jää miettimään, kuten tämä:
"Huomenna, lutkaseni, mä aloitan uuden elämän. Mitä sankempi metsä, sen paksummat partisaanit."
Loppupuolen ratkaisussa maantietoa sovelletaan taas kovin väljästi: juna menee Baikal-järven ohittamisen jälkeen Ulan-Udeen, mutta sen sijaan että kääntyisi siitä Mongolian pääkaupunkiin Ulan-Baatariin se jatkaakin Habarovskiin saakka. Sieltä sitten ylitetään Neuvostoliiton ja Mongolian raja. Todellisuudessa väliin jäisi iso alue Kiinan Mantšuriaa.
– Hei Tapani, lopeta tuo nipotus! Tämä on viimeinen varoitus.
– Tuhannesti anteeksi! Lopetan heti.
Minä olen tehnyt tuon saman matkan turvallisesti nyky-Venäjän aikana. Toki jotkut asiat kirjassa muistuttivat lapsuuteni Neuvostoliitosta, mutta ihan samalla tavalla ne lainehtivat lattiat, vitkahtaen etenevä taival, ördäävät äijät ja matroonamaiset vaunupalvelijat olivat kuvassa mukana myös kesällä 2007. Teoksen kuvaama aika ei minun näkökulmastani ole kadonnut mihinkään - vähän sama ilmiö siis kun pari vuotta sitten Moskovassa työt aloitettuani. Olin ensin että onpa hienoa ja fiiniä ja melkein niinku Ameriikassa, mutta kun ensimmäistä työpuhelua en-muista-enää-mihin ministeriöön soittaessa tuli äkäisesti luuria korvaan totesin, että tömäkästi ollaan siellä missä ennenkin on oltu. Fasadeista huolimatta.
Lähetä kommentti