Vaikenemisen taito

Julkaisin tämän jo Agricola-listalla, mutta liitän sen tähän edellisen markkinoinnin jatkoksi.

Krekola, Joni: Maailma kylässä 1962 – Helsingin nuorisofestivaali, Like 2012
Sosiaalisen median ja informaatioähkyn puristuksessa nykyihmisen on vaikea ymmärtää, että puoli vuosisataa sitten jotkin asiat voitiin haluttaessa painaa käytännössä näkymättö-miin. Näin tapahtui Helsingissä pidetylle Maailman nuorison ja opiskelijoiden festivaalille vuonna 1962. VTT Joni Krekola on kirjoittanut vankkaan lähdeaineistoon pohjaavan tutkimuksen tuosta tapahtumasta, johon saapui enemmän kansainvälisiä vieraita kuin olympialaisiimme kymmenen vuotta aikaisemmin. Tästä huolimatta Suomen tiedotusvälineistä vain kansandemokraattien Kansan Uutiset kertoi tapahtumasta päivittäin. Krekola on havainnut, ettei edes Silvanto-Oinaalan Helsingin kaupungin historia mainitse festivaalia lainkaan. Väistämättä tulee mieleen vastavuoroinen vaikeneminen: puna-armeijalle Suomea vastaan käyty talvisota oli ”Neznamennaja vojna” (Nimetön sota) tai ”Sota, jota ei voinut olla”.

Koska ”Tšekkoslovakian tie” ei ollut meidän tiemme, Suomi oli kylmän sodan aikana eri asemassa kuin Neuvostoliiton miehittämät itäisen Keski-Euroopan maat. Kommunistit olivat olleet vain kolmen suuren hallituksessa 1946–48, ja pääsivät hallitukseen vasta vasemmistoenemmistöisessä eduskunnassa 1966. Ensimmäisen kerran festivaali oli järjestetty kapitalistisessa maassa Itävallan Wienissä 1959, ja nyt siis Suomessa. Vuoden 1957 Moskovan festivaalit olivat neuvostovallan huomattava propagandanäyte. Tuolloin tosin jazz tunkeutui Neuvostoliittoon ja tavalliset kansalaiset pääsivät ensi kertaa keskusteluun ulkomaalaisten kanssa. Nikita Hruštšov piti tätä NKP:n keskuskomitean istunnossa ”ankarana virheenä”. Myös Helsingin festivaalien järjestämisestä päätettiin alun perin NKP:n keskuskomiteassa, vaikka mukaan haluttiin erityisesti juuri itsenäistyneiden Afrikan valtioiden poliittisesti sitoutumattomia nuoria. Joissakin kohdin Krekolan sympatiat tuntuvat olevan kansandemokraattisen liikkeen puolella, kun hän kirjoittaa ”kokeneista tovereista” järjestelytöissä, ellei sitten ole tehnyt näin kieli poskessa.

Vuonna 1962 Neuvostoliitto oli voimiensa tunnossa erityisesti avaruuden valloittamisen ja urheilumenestyksensä suhteen. Juri Gagarinin lisäksi korkeushyppääjä Valerij Brumel pääsi jopa tapaamaan presidentti Kekkosen. Erittäin tarkoin salattiin, että juuri ennen festivaaleja, 1. kesäkuuta puna-armeija ampui Novotšerkasskin leipämellakassa 26 neuvostokansalaista ja haavoitti lähes 90:ä. Myöhemmin mm. historioitsija Žuravljov on selvittä-nyt, että vuosina 1962–64 Neuvostoliitossa teloitettiin runsaat 160 ihmistä etupäässä talo-usrikoksista. – Suurin osa festivaalivieraista tuli kuitenkin sellaisista Euroopan maista, joissa oli voimakas kommunistinen puolue: Italia, Ranska ja sosialistiset maat. Lisäksi oli huomattava joukko Saksasta, Itävallasta, Yhdysvalloista ja etenkin hiljattain vallankumo-uksen tehneestä Kuubasta.

Suomen hallitus ja Tasavallan Presidentti Kekkonen vastustivat aluksi festivaalin järjestä-mistä Suomessa ”kiusallisena”, koska saatiin tietoja CIA:n rahoittamasta vastatoiminnasta, minkä vuoksi maamme olisi joutunut propagandasodan näyttämöksi. Noottikriisin jälkimainingeissa Kekkonen ja pääministeri Karjalainen kuitenkin päätyivät suhtautumaan suopeasti tapahtumaan ja osallistuivat jopa Unkarin valtuuskunnan konserttiin. Maalaisliiton nuorisojärjestö, Maaseudun Nuorten Liitto, oli ainut porvarillinen nuorisojärjestö, joka järjesti festivaalivieraille myös käyntejä Helsingin ulkopuolelle. Vieraat kävivät Uudellamaalla, Varsinais-Suomen Perniön Alkio-opistolla ja Paimiossa, silloin Hämeeseen kuuluneella Somerolla ja aina Keski-Suomen Keuruulla saakka. Tuolloinen liittosihteeri Antti Mäki-Reinikka, jota Krekola on haastatellut, kertoi minulle 1970-luvulla, kuinka Pauli Burmanin johtaman vastafestivaalitoimiston organisoimat häiritsijät heittelivät kivillä Varsinais-Suomeen matkaavaa bussia Helsingin Sokoksen kulmalla.

Suomen Suojelupoliisi ja järjestyspoliisi saavat Krekolalta melko puhtaat paperit järjestyk-senpidosta festivaalin aikana. Erityisesti alkoholitarjoilunkin avulla innostetut, vieraita häiritsevät lättähatut poliisi pani järjestykseen. Yhtenä kontaktien solmimista vaikeuttaneena seikkana oli tietysti yhteisen kielen puuttuminen. Nyt tarkasteltuna suomalaisnuorten kielitaito laajenikin suunnilleen 1990-luvun lamaan asti. Sen jälkeen kunnat eivät ole pystyneet tarjoamaan kunnolla kuin englantia, ja nuorten enemmistö ei ole halunnut opiskella edes ruotsia. Tämän johdosta yhteisenä kielenä onkin useimmiten ”broken English”. Vuonna 1962 solmittiin silti ystävyys- ja rakkaussuhteita, ja jonkin verran ”festivaalilapsiakin” syntyi. Poliisinäkökulma toisti miessovinistista myyttiä, jonka mukaan ”tummat kundit veivät suomalaiset friidut”, mikä tietysti ärsytti isäntämaan julleja. Samoin Suojelupoliisi ei hylännyt kommunisminvastaisuuttaan festivaalinkaan vuoksi.

On selvää, ettei yli kymmentätuhatta vierasta majoiteta ja ruokita noin vain Helsingissä-kään. Ongelmaa helpotti se, että Neuvostoliiton ja DDR:n edustajat majoittuivat ja ruokai-livat omilla laivoillaan satamassa. Hieman kaihoisasti Krekola toteaa festivaalin jääneen viimeiseksi kansandemokraattisen talkookulttuurin voimanponnistukseksi. Tämä pitää yhtä sen kanssa, että toisaalla on selvitetty Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton Terä-lehteä tutkimalla todellisen kulttuurimuutoksen ajoittuneen juuri samaan aikaan. 60-luvun alkuun asti kommunistinen ja kansandemokraattinen liike onnistui torjumaan rock and rollin, nuorisomuodin ja muun länsimaisen hapatuksen tunkeutumisen keskuuteensa. Viimeistään Beatlesien läpimurron jälkeen sen oli pakko heittää pyyhkeensä kehään. Neuvostoliitto sen sijaan ei perästäkään ymmärtänyt, että sen Sputnik-malliset tiedotuskeskukset eivät kerta kaikkiaan purreet länsimaiden nuorisoon. Hauska esimerkki on tiukkanutturaisen neuvostotädin kivahdus amerikkalaisten kanssa yhteisessä televisio-ohjelmassa 1980-luvulla esitettyyn, seksiä koskevaan kysymykseen: ”Meillä ei ole teidän porvarillista seksiänne!”

Krekola tarkastelee myös Helsingin jälkeen pidettyjä festivaaleja, joista hän hieman itseironisesti toteaa ”tunkeneensa” mukaan Kuubaan 1997. Tällöin maailma oli jo muuttu-nut melko ratkaisevasti muualla, mutta Havannassa tätä ei havainnut. Olin itse mukana Satakunnan festivaalivalmisteluissa 1973, jolloin suuntana oli Itä-Berliini ja myynnissä paitoja, joissa komeili rauhankyyhky, ”nyrkkiperseinen pulu”. Keskustanuorten lisäksi myös kokoomuslaiset olivat tuolloin mukana. Suomen kommunisteille tärkeintä oli saada mahtava määrä poliittisesti edustavia nimiä eri toimikuntiin. Esimerkiksi Havannan festivaaliin 1978 valmisteltaessa tulin itsekin valituksi Porissa johonkin valmisteluelimeen, joka ei todella kokoontunut yhtään kertaa. Ensimmäistä kertaa osallistuin Moskovan festivaaliin 1985, jolloin olin jo liian iäkäs. Sitä ei tosin huomannut silloinkaan harmaatukkaisten venäläisten liituraitamiesten joukossa. Olin opiskellut venäjää vasta vuoden tuohon mennessä. Siitä huolimatta oli historiallista todistaa Mihail Gorbatšovin avauspuhe, joka selvästi siivitti neuvostomallisen yksipuoluejärjestelmän lopun alkua.

Kokonaisuudessaan Krekolan teos täyttää selvän aukon historiankirjoituksessa. Hän on onnistunut haastattelemaan osallistujia ajoissa. Kun itse yritin tavoittaa Varsinais-Suomessa festivaalivieraita vastaanottaneita, totesin olevani valitettavan myöhässä. Tosin niin käy meille kaikille.


Kari Kaunismaa