Ikkuna Uraliin


Ville Ropponen: Uralilainen ikkuna. 192 s. Savukeidas 2012.

Suomalais-ugrilaisuus taitaa olla marginaalissa uudessa uljaassa nyky-Suomessa. Niinpä Ville Ropposen esseekirja ”Uralilainen ikkuna” on tärkein ja pysähdyttävin puheenvuoro uralilaisesta yhteydestämme vuosikausiin. Se ei rajoitu museoihin, kulttuuri- ja kielireservaattien tekohengitykseen, vaan nostaa esiin uralilaisuuden kohtalonkysymykset. Ja jos Venäjän sukukansojemme asioista puhuttaessa turvaudumme yleensä arkaan empirismiin, niin Ropponen sanoo suorat sanat niin vähemmistökieliä tappavasta globalisaatiosta kuin nyky-Venäjän kansallisuuspolitiikastakin. Kirja esittää sukukansojemme modernisaatiolle ja henkiinjäämiselle myönteisen ohjelman, joka voi antaa uutta potkua myös nykysuomalaiselle identiteetille.

Aikoinaan Sibelius, Gallen-Kallela, Juhani Aho ja kumppanit tekivät löytöretkiä runo-Karjalaan. Tuohikulttuuria ihaillessaan he kävivät samalla dialogia uusimman eurooppalaisuuden kanssa. Samoin voi nykyinen ”uuskarelianisti” vapauttaa meidät perussuomalaisesta umpiosta ja omaan napaan tuijottamisesta. Se olisi puolustusliike ylikansallisten koneistojen ruhjovaa yhtenäistämistä ja aivotonta kaupallisuutta vastaan. ”Primitiivisten” kulttuurien alkuperäisyyteen hakeutuminen, eurooppakeskeisistä hierarkioista irtautuminen onkin ollut eurooppalaisen älymystön vapautusliikkeen perussuuntia aina Rousseausta, Gauguinista ja Tolstoista lähtien.

Ropponen muistuttaa, että me voisimme nykyisyydessä tarkastella toiseutta paitsi Brasilian faveloiden ja Tansanian slummien myös Pohjois-Venäjän ja Siperian sukukansojen kautta. Kuitenkin me laitamme valtiolliset kehitysapuresurssimme Afrikkaan ja Latinalaisen Amerikkaan unohtaen suomalais-ugrilaiset. Kun heitä painostetaan ja pakkosulautetaan venäläisyyteen, me hyssyttelemme suomettuneina. Itsenäinen Suomi voisi liittoutua näiden kansojen kanssa, jos uskaltaisimme ottaa tehtäväksemme olla pienten kansojen suojelija Euroopassa.

Ropposen kirjassa on esseeromaanin piirteitä. Se kuvaa kirjoittajan tietä uralilaisuuteen, se on itsetunnustus ja matka oman itsen löytämiseen. Tilannekuvat tundralta ja taigasta, tapaamiset jännittävien kirjailijoiden kanssa, sähköistävä etnofuturistinen festivaali Udmurtiassa rakentavat löytöretkeä tuntemattoman mantereen sydämeen. Ropponen kuvaa rituaalia hantien pyhässä lehdossa, jossa polvistutaan naisvartaloa muistuttavan kallion eteen ja painetaan otsa monta kertaa sammaleeseen. Tämähän on kansanislamista omaksuttu rituaali kuten sitä seuraava kukon teurastus ja syöminenkin. Kun sitten saadaan vodkaa, hormonit alkavat hyrrätä ja tataarivaikutteista siirrytään selvään Bahtiniin.

Tuomisina Ropposella on myös väkevä muistutus nykyajasta: hänen ystävyytensä uralilaisten aktivistien kanssa on tuottanut hänelle viisumikiellon Venäjälle. Kremlin tukemilla nettivuilla hänet on leimattu läntisten tiedustelupalvelujen agentiksi ja separatistien rahakuriiriksi. Hän kuvailee repressiota aktivisteja ja uralilaista identiteettiä vastaan, pakkoyhtenäistämisen ruhjovaa teräsnyrkkiä Venäjällä, jossa lainsäädännöllisiä esteitä vähemmistöjen itsellisyydelle säädetään lujaa vauhtia.

Venäjä onkin nykymaailman johtavia tappajakieliä - ja tyytyväinen tähän. Moskova ei tunnusta vastuutaan maan kielellisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden pelastamisesta. Päinvastoin - presidenttinä ollessaan Medevedev jopa valitti ”kansallista protektionismia”, ”enemmistön sortamista” ja ”nationalismia henkilöstöpolitiikassa”. Paradoksaalista kyllä vähemmistöt ovat ahtaalla rauhallisilla uralilaisilla alueilla, kun taas militantista Pohjois-Kaukasiasta venäläinen väestö on joutunut muuttamaan pois eikä mikään uhkaa vuoristolaisten kielirikkauden säilymistä.

Putinin kaudella Kansallisten vähemmistöjen ministeriö nimettiin uudelleen Alueellisen kehityksen ministeriöksi. Näin mitätöitiin federalismi ja vähemmistöjen merkitys ja monikansallisuus muutettiin aluepolitiikan sivulauseeksi. Vähemmistöjä oltiin marginalisoimassa myös nostamalla uuden kansallisuuslain ytimeksi ”venäjänmaalaisten kansakunta” ja määrittelemällä venäläiset ”valtiotamuodostavaksi” ja sitä ”kiinteyttäväksi” kansallisuudeksi. Heidät siis määriteltiin yhteiskunnan rungoksi kuten NKP neuvostoajan perustuslaissa - neuvostoajan ajatusmallit ohjailevat yhä uuden Venäjän kehitystä Vaikka lakiesitys ei toteutunutkaan aivan tällaisena, aluekehitysministeriö on osaltaan tehnyt vähemmistöjen problematiikan lähes näkymättömäksi.

Uuden aluekehitysministerin Oleg Govorunin ansioluettelosta löytyy toimintaa metsäteollisuudessa, presidentin sisäpolitiikan neuvonantajana ja kaaderipolitiikan järjestelmän suunnittelijana. Hän on saanut mitalin ”Palveluksista isänmaalle” mistäpä muusta kuin ”ansioistaan valtiollis-oikeudellisten instituuttien luomisessa Tshetsheniaan”.

Govorun työskenteli Alfa-pankissa sekä Rospromissa samaan aikaan pahamaineisen Vjatsheslav Surkovin kanssa. Ei ihme, että tämän (entisen) pääideologin paranoidit ja demagogiset fantasiat Suomen, Viron ja Unkarin pyrkimyksistä hajottaa Venäjä sen öljy- ja kaasuvarojen kaappaamiseksi alkavat näkyä aluekehitysministeriön linjauksissa. Sukukansojen järjestöjen suoria yhteyksiä ulkomaille on hankaloitettu. Kumma kyllä yritys laittaa kansalaisjärjestöjen yhteistyö aluekehitysministeriön peukalon alle on saanut tukea jopa suomalaisilta toimijoilta.

Kaikki 11 varaministeriä ovat samoin venäläisiä eikä yhdelläkään ole meriittejä tai toimintaa kansallisissa tasavalloissa tai kansallisuusasioissa. Heidän ansioluetteloistaan löytyy oblastien ja kaupunkien taloushallintoa, pankkeja, rakennusfirmoja, kaupunkisuunnittelua, ”soveltavaa politologiaa”, kansainvälisiä taloussuhteita ja jopa Rosoruzhenien kansainvälistä asekauppaa.

Kuitenkin alueiden vastarinta kuplii ympäri Venäjää. Esimerkiksi Tatarstadissa kansallinen tietoisuus on havaintojeni mukaan murtumaton, vaikkakin hyvin maastoutunut - keskus ei mahda sille mitään.

Pietarissa Daniil Kotsjubinskin johtama ”Vapaa Inkeri” vaatii Pietarille ja Leningradin oblastille autonomiaa ja myöhemmin itsemääräämisoikeutta. Liikkeen jäsenet ovat tyypillisiä 1990-luvun demokraatti-intellektuelleja, jotka vaativat eroa Moskovasta. Kotsjubinskin mukaan Venäjällä vallitsee imperiuminjälkeinen tilanne ja regionaalisuuden estäminen siellä on hänen mukaansa johtanut dynamiikan ja etenemisen loppumiseen.

Pietarin itsenäisyyttä laillistetaan historialla: Kotsjubinskin mukaan Inkerinmaan pohjoisosa julisti vuoden 1919 heinäkuussa itsenäisyyden pääkaupunkinaan Kirjasalon kylä, joka kesti joulukuuhun 1920. Tänään Inkerin lippua näytetään Pietarissa paitsi kaikissa oppositiomielenosoituksissa myös pietarilaisen Zenitin otteluissa moskovalaisen Lokomotivin kanssa - osa Zenitin kannattajista tukee Vapaata Inkeriä.

Arkangelin alueella on herätetty henkiin historiallinen pomorien subetnos. ”Kirjoittautuminen pomoreiksi” on siellä ainoa keino puolustautua keskuksen mielivaltaa vastaan, sanoo liikkeen johtaja Ivan Mosejev, Federaation arktisen yliopiston pienten ja alkuperäiskansojen Pomor-instituutin johtaja.

Hän on julkaissut mm. kolmikielisen (norja, venäjä, pomorin murre) kokoelman ”Pomorien satuja” osana ”etnofuturistisia projektejaan”. Kremliläinen tietotoimisto Regnum leimasi tämän julkaisun ”etnosabotaashiksi” ja väitti, että kyseessä oli ”ensimmäinen askel tulevassa etnonationalistisen rakennustyön aggressiivisessa teollisuudessa” Regnum on tänä vuonna julkaissut jo 27 artikkelia aiheesta ”pomorit - Norjan viides kolonna”. Alueella polkaistiin esiin ”kansalaisryhmä”, joka vaatii kieltämään pomorit.

Tästäkin näkyy, miten monista ristiriitaisista aineksista koottu konglomeraatti Venäjä on. Sen itseymmärrys monoliittina estää Venäjän luonnollisen kehityksen demokratiaksi. Historiallisen monikansallisuuden tunnustaminen takaisi sen dynamiikan.

Suomensukuiset kansat ovat tunnetusti Venäjän alkuperäinen väestö, joka on vaikuttanut perustavaa laatua olevalla venäläiseen mentaliteettiin ja etnisyyteen. Venäjän todellisen ominaislaadun ymmärtäminen on mahdotonta ilman näkymättömyyteen työnnetyn suomalais-ugrilaisuuden tiedostamista. Kuitenkin venäläisyys on kieltänyt maan alkuperäiset asukkaat tajunnastaan, mikä on jättänyt sen itseymmärrykseen kipeän haavan.

Uralilaisia kieliä uhkaa maailman yhtenäistävä globalisaatio. Se on yhdistetty kapitalistisiin markkinavoimiin, mutta samaa yhdenmukaistamista edusti myös Marxin ja Engelsin tuotantovoimadeterminismi ja sosialistinen teollisuusutopia. Tänään pienten omaleimaisuus on hukkumassa Itä-Aasian kulutustavarasateeseen, joka valuu kuluttajan niskaan kuin taivaan manna.

Globalisaation rautakorko työntää pieniä kieliä näkymättömyyteen yhä nopeammin. Niiden ääni hukkuu markkinoiden ja valtakielten monologiin. Jo Derrida totesi, että suuret kansat ovat aina yksikielisiä ja ne suostuvat kuuntelemaan pieniä vain omalla kielellään.

”Uralilaiseen ikkunan” peruskysymys onkin pienten kansojen identiteetti - onko niiden modernisoituminen mahdollista omaehtoisesti, itseään kadottamatta? Ja onko modernisaatio ainoa vaihtoehto? Onko identiteetin rakennus aina keinotekoista?

Alkuperäiskansat eivät voi kieltäytyä ”nykyisyydestä”. Ropponen myöntää realistisesti, että haave alkuperäisestä puhtaudesta ja esimodernista turmeltumattomuudesta nykyajassa jää utopiaksi.

Kuitenkin uralilaista henkeä tarvitaan ehkä nykyajassakin. Sitä elvyttämään on syntynyt uusi kulttuuriliike, etnofuturismi. Se perustaa ajatukselle yhtenäisestä uralilaisuudesta ja tekee näkyväksi vaihtoehtoisen kolmannen maailman näkökulman. Se pyrkii modernisaatioon omaehtoisesti, oman tahtonsa säilyttäen, ei suuria tahdottomasti kopioimalla ja niihin sulautumalla. Etnofuturismi voi yhdistää perinteestä poimitun kestävän aineksen nykyisyyden haasteiden työstämiseen.

Jo varhainen etnofuturisti, komilainen Kallistrat Zakov (1866 - 1926), kirjailija ja filosofi esitti kaikki nykyaikaiset ”vihreät” ideat: metsä kotina, kosmisuus ja universaalisuus, harmonia luonnon ja kaikkeuden kanssa. Zakov uskoi että luontoyhteytensä säilyttäneillä kansoilla on paljon annettavaa ”väsyneelle lännelle”. Hänen kotinsa oli koko pohjola, sen luoma kansankulttuuri.

Nykyisyyteen sovelsi uralilaisia ajatuksia myös tunnettu amerikkalainen Neuvosto-Venäjältä emigroitunut sosiologi Pitirim Sorokin, kansallisuudeltaan komi. Hänen ”rural sociologynsa”, ajatuksensa ”perheenomaisista” suhteista ja vuorovaikutteisesta solidaarisesta yhteisöllisyydestä sekä vieraantumisen voittamisesta teollisuusyhteiskunnassa juontuvat hänen lapsuudenkokemuksiinsa komilaisessa kyläyhteisössä.

Jo Nietzsche sanoi, että uralilais-altailaisen kielialueen filosofit tarkastelevat maailmaa eri tavalla kuin indoeurooppalaisen. Tämä johtuu kielen, ajattelun perustan toisenlaisuudesta. Uralilaiset kielet määrittelevät todellisuutta toisin, ne eivät esitä vastakohtia kaiken perustana, vaan käsittelevät asioita kategorisoimatta, hierarkisoimatta, asubjektiivisesti. Niille on luonteenomaista heikko subjekti, subjektien tai subjektin-objektin välisen rajan epämääräisyys. Uku Masing sanoi, että uralilaisissa kielissä maailmankuva on rinnasteinen, ei vastakohtainen, yhteydet asioiden välillä ovat konkreettisia. Kielemme luovat ”tasa-arvoisia suhteita”, niissä ei ole pyrkimystä rakentaa korkeita jyrkkiä hierarkioita.

Uralilainen maailma sisältää siis elementtejä, jotka merkitsevät vastakohtaa indoeurooppalaiselle kulttuuriselle imperialismille. Uralilaisuus, jälkimoderni kansainvälinen heimoaate voi toimia kulttuurisena vastarintana suurvaltojen yhtenäistävää globalismia vastaan.

Uralilaisuus merkitsee myös suomalaiselle kulttuurille vaihtoehtoista, toistaiseksi lähes käyttämättä jätettyä mahdollisuutta. Suomalaisuus voidaan ymmärtää jälkikolonialistisessa kontekstissa. Täällä raukoilla rajoillakin voidaan puhua erityisestä pohjoisesta melankoliasta. Tere Vadénin mukaan suomalaisuudessa on yhä havaittavissa kolonialismin ja pakkoassimilaation seurauksia: psyykkisiä kouristuksia ja häiriöitä, itsemurhia, alkoholismia, mielisairauksia - koko Kullervon kirous ja vimma.

Niinpä suomalaiset tarvitsevat siinä kuin sukukansammekin kansallista mentaalista arkeologiaa, vapautumista kolonialismin ajatuskrampeista, uralilaisessa tajunnassa kipuilevan metsäluonnon ja (sosiaalisen) teknologian välisen ristiriidan työstämistä.

Uralilainen pohjoinen arktinen kokemus ja kansanomainen vuosituhantinen perintö yhdistää meitä, mitään rotu- tms. mystiikkaa ei tarvita Arktiseen yhteisyyteemme, jonka maantiede ja esihistoria on luonut, kuuluu myös kansanomainen pohjoinen slaavilaisuus - mutta ei imperiumin perintö eikä hierarkkinen valtiollisuus.

Nykyaikainen uralilaisuus merkitsee tasapainoa menneen ja tulevan välillä. Kuitenkin suomalaiset vähättelevät menneisyyttään. Trendikäs muoti-intelligentti ei perusta juuristaan. Tämä herrojen Eeva ”dekonstruoi” suomalaisuuden ja hakeutuu ylikansallisen media-, kulutus- ja eliittikulttuurin särkynukeksi - niin hän hytkyy New Yorkin tai Berliinin postmodernissa ankkalammikossa ”coolisti” itsetiedottomana ja ristiriidattomana kuluttaja-sätkynukkena.

Näin imperiumeja vastaan nousseet kansalliset identiteetit mitätöidään mielivaltaisiksi konstruktioiksi. Tämä mitätöinti palvelee metropolien valtaa. Meillä tällainen itsehalveksunta näkyy historiatieteissä muodikkaana ”demytologisaationa”, joka merkitsee kansallisen projektin ja juurien totaalikieltämistä. Imperiaaliseen aristokratiaan hurmaantuneet pikkuporvarit ja nousukkaat yrittävät ansaita ylikansallisten keskusten hyväksynnän glorifioimalla imperiumien (korkea)kulttuuripääoman ja toimivat näin globalisaation kiilapoikina. He katsovat alhaaltapäin Tukholman ja Pietarin herroja ja haluavat kiipiä näiden joukkoon, saada näiden hyväksynnän. Postmodernit kreivin sylissä istuneet professorit häpeävät supisuomalaista omaleimaisuutta.

Uudessa Kanava-lehdessä ulkoasianneuvos emeritus Henrik Impola toteaakin, että historiantutkimuksen piirissä syntynyt absurdi (Suomen) valtion kieltämisteoria voi aiheuttaa sen, että Venäjällä otetaan esille aiemmat Haminan rauhan väärät tulkinnat, joiden mukaan Suomi ”kuuluu” Venäjälle. Nämä teoriat tulevat hänen mukaansa suomettuneisuuden jäänteistä eli itäorientoituneisuudesta ja lännenvastaisuudesta - suomalaiset itse lähettävät taas Venäjän suuntaan houkuttelevia signaaleja, mikä voi tietyissä käänteissä tuottaa vaaratilanteita.

Uralilaisten kielten riutuessa Ropponen jopa kyselee, tarvitaanko uralilaisia kaksoistorneja tai carlos ilich ramirezeja, että suomalais-ugrilainen kielimaailma tunnustettaisiin säilyttämisen arvoisiksi.

Näiden kohtalonkysymysten yhteydessä hän viittaa pietarilais-mordvalaiseen runoilijaan Sergei Zavjaloviin, joka on tehnyt runoudessaan ja esseissään suurtyön kaivelemalla mordvalaisuuden ja uralilaisuuden ruukunsirpaleita Venäjän kulttuurikerroksesta. Hänen työnsä on paitsi Venäjän edistyneintä runoutta tänään myös uralilaisuuden syvällisimpien kysymysten luotaamista.
Zavjalovin mukaan suomalaiset kansat eivät ole hävinneet Volgalta, päinvastoin - ne ovat sulattaneet venäläiset mentaalisesti itseensä. Identiteetti ei riipu pelkästään kielestä, mistä hyvänä esimerkkinä on vaikkapa Irlanti. Volgallakin on tapahtunut mestitsisaatio ja syntynyt enimmäkseen venäjänkielinen mutta mentaliteetiltaan mordvalais-marilainen sekakansa.

Uralilainen tarvitsee ”sekä-että-logiikkaa”: kaksikielisyyden logiikkaa, joka sää nämä elementit vahvistamaan toisinaan. Nyt ratkaisemattomien ristiriitojen seurauksena uhkaa väkivalta ja sisällissota. Zavjalovin mukaan sekä-että voisi pelastaa Venäjän hajoamiselta, jos venäläiset hyväksyisivät monikansallisuuden ja monikielisyyden. Myös itse kansakunnan käsitteen on uudistuttava ja vapauduttava nykyisestä venäläisestä monoliitista.

Suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden XI kongressissa Oulussa syksyllä 2010 Zavjalov totesi sähköistävästi: ”Imperialismi on globalismia käyttäen marginalisoinut totaalisesti etnisyyden kaventaen sen lokalismiksi ja poistaen kansallisen projektin sellaisenaan”. Lokalismilla ymmärretään tässä umpioitunutta provinsialismia, kielellistä ja kulttuurista reservaattia, joka kadottaa yleisihmisyyden perspektiivin. Tällaisesta laumaihmisestä Karl Marx käytti määritelmää ”Das Idiotismus des Dolflebens”.

Globalismin ihminen on ”kulutuksen sankari”, joka markkinoiden ohjastamana on syrjäyttämässä todellisen yksilöllisyyden ja inhimillisyyden.

Kansallinen projekti on Zavjalovin mukaan vastarinnan muoto, onhan Euroopassa pienten kansojen nationalismi pääasiassa liittoutunut demokratian kanssa suurten yhdenmukaistamista vastaa. Jo Aleksandr Herzen sanoi, että suurten kansojen nationalismi toimii pienten alistamiseksi, pienten taas vastustaakseen tätä suurempien nielaisemiseksi joutumista.. Uralilaisuutta tarvitaan osaksi tätä kansallisen ja paikallisen identiteetin vastarintaa. Ylhäältä ohjattu maapalloistuminen tuottaa yhtenäisen, koneenkaltaisen ihmisen ja erojen myötä katoaa kulttuurinen dynamiikka.

Tässä tilanteessa Ropponen vetoaa sodattomiin, luonnonmukaisiin ja tasa-arvoisiin alkuperäiskulttuureihin. Hän myöntää, että tämä on romantisointia, mutta uusi utopia on tarpeen nykyajalle: se sisältää mahdollisuuden yhtenäistävästä teknokulttuurista poikkeavaan sivilisaatioon vielä yhdenmukaistamisen välttäneissä kulttuureissa, siinä luvussa uralilaisissa.

JUKKA MALLINEN