LOKAKUUN DOKKLUB 28.10.:JELENA DEMIDOVAN SASHA, LENA JA RAUTAINEN LOHIKÄÄRME

САША, ЛЕНА И ЖЕЛЕЗНЫЙ ДРАКОН Sasha, Lena and Iron Dragon, Russia 12/2012, 46 min. Режиссер/dir. Елена Демидова/Elena Demidova Продюсер/prod. Анастасия Разлогова/Anastasija Razlogova Производство "Камер-Тон-Фильм-Русь" english subtitles 28.10.2013 klo 18:00-19:30 Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa, Nordenskiöldinkatu 1, 3 kierros, Kinosali, 00250 Helsinki

Российский центр науки и культуры (РЦНК)  в  Хельсинки

Vapaa pääsy/Free entry/Вход бесплатный Elokuvan jälkeen skype-keskustelu Moskovassa olevan ohjaajan kanssa. После показа фильма беседа с режиссером по скайпу. After the sreening the director Elena Demidova will be on-line via skype. Tilaisuuden isäntä, Dokklubin perustaja/ Ведущий Докклуба/ The host of Dokklub Reijo Nikkilä. Many new five-storey buildings was built in Moscow during the sixties of the last century. Service life of these houses was designed for 50 years - communism must come in fifty years as the President Khrushchev considered. Now these houses are destroyed in order to build new houses in their place. New modern digger crushes concrete blocks like cardboard. He looks like a dragon with a long neck. "Dragon" has almost ruined the house which is next to the house where Sasha and Lena live. After two or three days, it will grind their house. But they don’t have place to go. Relatives have taken Sasha’s apartment ownership forcing him to sign the documents when he was drunk. Lena is Moldavian, she has no home in Moscow. For three months they live without water, without light, without sanitation. Now Sasha’s sister is ready to buy a room to Sasha, but she not allow him take Lena. Sasha does not agree, Sasha loves Lena. And "Iron Dragon" is coming ... Разрушаются старые панельные «хрущевки». Новый современный экскаватор сминает бетонные блоки как картон. Он немного похож на дракона с длинной шеей. Он уже почти разрушил дом, соседний с тем, где живут Саша и Лена, через два-три дня он неумолимо начнет перемалывать и их дом. Но им некуда съехать - из квартиры, где они живут, Сашу с помощью юридических махинаций выписали родственники, а Лена – молдаванка, вообще без жилья. Уже три месяца они живут без воды, без света, без канализации. Теперь сестра готова найти ему комнату, но без Лены. Саша не согласен. А «железный дракон» приближается… First screening: International Documentary Filmfestival “Artdokfest”, Moscow, Russia, 2012, in competition Facebook event. FB-group of the film Photo by Elena Demidova in Facebook

Pelaa & selviydy

Ville Ropponen

Nopanheitto voi viedä poliisin, natsien tai Federaation siirtolaiskeskuksen kynsiin. Nuoren pietarilaistaiteilijan lautapeli johdattaa Venäjällä elävien siirtolaisten rankkaan arkeen. 

Heitän noppaa, saan tulokseksi kakkosen. 

Siirryn lentokentältä venäläiseen kaupunkiin. Rekisteröin passini kaverin osoitteeseen. Heitän taas ja onnistun saamaan työluvan. Jo ennen saapumista olen harjoitellut venäjää. Rajalla täytin migraatiokortin.

Muut pelaajat ihmettelevät etenemistäni: löydän työtä ilman välimiestä, vaikka työaika onkin 15 tuntia päivässä ja palkka mitätön.

Mutta edistyminen ei takaa mitään.

Seuraavat nopanheitot voivat viedä minut poliisin tai Federaation Siirtolaiskeskuksen kynsiin. Ehkä työlupani mitätöidään ja päädyn orjatyöhön? Ehkä minut karkotetaan? Maksan lahjuksia, mutta ei se aina riitä.

Kyseessä on siirtotyöläisen kokemuksia jäljittelevä lautapeli Russia, The Land of Opportunity. Vuonna 1982 syntynyt pietarilaistaiteilija Olga Žitlina suunnitteli pelin taideryhmä Što delatin pyynnöstä ryhmän julkaiseman lehden nykyajan orjuutta ruotivaan teemanumeroon. Kyseinen lehti ilmestyi syksyllä 2011.

Yhdysvaltain jälkeen Venäjälle tulee eniten työperäisiä siirtolaisia maailmassa. Peli keskittyy Keski-Aasian entisistä neuvostotasavalloista saapuvien kohtaloihin. Kyse on yhteensä miljoonista ihmisistä.

Žitlinan mukaan ylivoimainen enemmistö siirtolaisista saapuu Uzbekistanista, Tadžikistanista ja Kirgisiasta.

Venäjällä puhutaan usein ”laittomista siirtolaisista”, mutta laittomuudesta ei ole kyse: Venäjän ja useiden entisten neuvostotasavaltojen eli niin sanottujen lähiulkomaiden välillä solmittu viisumivapaus takaa laillisen matkustamisen Venäjälle.

Ongelma on se, ettei siirtolaisten oikeuksia kunnioiteta. Työlupia on vaikea saada, lupien rekisteröinti on hankalaa ja poliisi voi takavarikoida siirtotyöläisen passin. Tulijat ovat myös alttiita hyväksikäytölle ja huijauksille. Palkkoja, työehtoja ja turvallisuusmääräyksiä poljetaan, ja työläisiä kohdellaan usein huonosti.

Lautapeli jatkuu.

 

Joudun uusnatsien pieksemäksi. He vievät työlupani, ja hankin väärennetyn luvan. Poliisi pidättää minut ja hakkaa. Rahaa menee taas lahjuksiin. Luita on murtunut ja pitäisi saada lääkärihoitoa, mutta hyvä kun saa edes syötävää ja majapaikan.

Edessä on kivinen tie siihen, että ansaitsisin riittävästi ja voisin palata kotimaahani mukana toimeentuloa perheelleni.

Apua ei ole helppoa löytää. Muutaman ihmisoikeusjärjestön lisäksi siirtotyöläiset voivat odottaa tukea vain maanmiestensä yhteisöistä. Lähiulkomaiden siirtolaisista vain pieni osa asettuu Venäjälle pysyvästi. Valtaosa ainoastaan työskentelee maassa, usein vuosikausia, ja palaa välillä kotiin.

”Lähiulkomailta tulevien siirtolaisten tilanne on aivan erilainen kuin kauempaa, Kiinasta, Intiasta tai Iranista, tulevien siirtolaisten, joiden on vaikeaa edes päästä Venäjälle. Kauempaa tulevien siirtolaisten kokemukset ansaitsisivat oman pelinsä”, Žitlina pohtii.

Žitlina otti peliä suunnitellessaan yhteyttä kansalaisjärjestö Memorialin Andrei Jakimenkoon. Heidän lisäkseen lautapelin toteuttamisesta vastasivat taiteilijat Tatjana Aleksandrova, Nadežda Voskresenskaja ja David Ter-Oganjan. Aktivisti Thomas Campbell käänsi pelin englanniksi.

Žitlina on ennenkin käsitellyt samoja kysymyksiä, esimerkiksi vuonna 2011 toteutetussa katuspektaakkelissa Suvaitsevaisin piha Pietarissa. Siinä pyrittiin samaan aikaan kohtaamisia tavallisten pietarilaisten ja siirtotyöläisten kesken, sekä lisäämään paikallisten tietoutta siirtolaisten asemasta. Žitlinan mukaan paikallinen iäkäs rouva kiinnostui projektin myötä teemasta, koska oli itse joutunut toisen maailmansodan aikana pakolaisena Uzbekistaniin.

Performanssissa Salaliitto Žitlina taas järjesti muodikkaan pietarilaisen luovan luokan edustajille ja siirtotyöläisille mahdollisuuden vaihtaa vaatteita päittäin päivittäin. Performanssilla haluttiin rikkoa ulkoasuun perustuvia stereotypioita. Se myös havainnollisti, miten siirtotyöläisen näköisiin ihmisiin suhtaudutaan Pietarissa.

Venäläismedia on ollut kiinnostunut siirtolaispelistä. Muutosta valtion tai yritysten politiikassa ei ole näkynyt.

”Venäjän kasvava talous on riippuvainen halpatyövoimasta. Suuryhtiöt ja valtio ovatkin vain harvoin kiinnostuneita parantaman siirtotyöläisten asemaa”, Žitlina täräyttää.

”Nykytilanne avaa lähes rajattomat mahdollisuudet työvoiman riistoon, jopa täyteen orjuuteen.”

Englanninkielisen pelin voi ladata sivulta www.olgajitlina.net.
 
_______________

Taidetta, teoriaa ja aktivismia

Vapunpäivänä aurinko hohkaa Pietarissa kuin tropiikissa.
Opposition mielenosoitus pysäyttää keskustan liikenteen. Vasemmisto- ja oikeisto-oppositio marssivat omissa kulkueissaan.

Mihin riennät, Venäjä?

Eri poliittiset ryhmittyvät erottuvat, samoin vihreä liike ja seksuaalivähemmistöjen blokki. Siirtotyöläisten oikeuksien puolustajia ei kuitenkaan näy.

Marssijoita on muutamia tuhansia, ja tunnelma vaisuhko. Ämyreihin karjaistut iskulauseet jaksavat harvoin irrottaa kulkueesta raikuvia huutoja. Pääkatu Nevski prospektin molemmin puolin seisoo kahden metrin välein poliiseja ja sotilaita. Virkavaltaa on läsnä yhtä paljon kuin mielenosoittajia.

”Venäjän oppositio on nyt aika hajallaan”, harmittelee Thomas Campbell, yksi Što delat ("Mitä on tehtävä") -lehden kantavia voimia.

Perestroikan vuosista alkaen Venäjällä hengannut amerikkalaissyntyinen aktivisti vastaa kaksikielisen lehden englanninkielisestä materiaalista.

Campbellin mukaan Putinin uudelleen valinnan jälkeen kontrolli on Venäjällä tiukentunut. Aktivisteja ja kansalaisjärjestöjä painostetaan jatkuvilla oikeusjutuilla. Pitäisi tapahtua jotain mullistavaa, jotta poliittinen tilanne paranisi.

Vuonna 2003 perustettu taideryhmä Što delat pyrkii yhä haastamaan valtavirran. Taiteen, poliittisen teorian ja aktivismin risteyttävä ryhmä yhdistää vasemmistolaisia kirjailijoita, taiteilijoita, filosofeja ja aktivisteja sosiologi Boris Kagalitskista runoilija Aleksander Skidaniin. Se toimii Pietarissa, Moskovassa ja Nižni-Novgorodissa.

Tarkoituksena on määrittää uudelleen työn ja pääoman suhdetta, pohtia yhteiskuntaluokkia nykymaailmassa ja vastustaa kaikenlaista riistoa, sanotaan ryhmän julkilausumassa. Myös feminismi, sukupuolten yhdenvertaisuus ja homofobian vastustaminen ovat keskeisiä arvoja. Suuri paino annetaan 1900-luvun taiteen avantgardistisille suuntauksille ja niiden kehittämiselle.

www.chtodelat.org

Artikkeli on julkaistu myös Voima-lehdessä 6/2013.

Lev Gumiljov 101 vuotta

Tämä juttu olisi pitänyt kirjoittaa vuosi ja yksi päivä sitten, mutta silloin se unohtui. Se olisi ollut satavuotiskirjoitus. Mutta haitanneeko suuresti, jos juhlistan omaperäisen venäläistiedemiehen 101-vuotispäivän jo kuluttua loppuun tällä selostuksella?

Lev Nikolajevitš Gumiljov oli neuvostovenäläinen historioitsija ja kansatieteilijä, mutta myös runoilija ja kääntäjä, etenkin persian kielestä venäjään. Gumiljov oli etnogenesiksen passionaarisen teorian perustaja, omaperäinen ajattelija, jonka teoriat olivat korkealentoisia ja pyyhkivät maapalloa ja ihmiskunnan ajanjaksoja suurin pensselinvedoin.

Gumiljov syntyi 1.10.1912 Tsarskoje Selossa. Hänen isänsä oli upseeri Nikolai Gumiljov, ja äitinsä runoilija Anna Ahmatova. Isä-Nikolai oli vankkumaton monarkisti, ja kun hän vuonna 1921 oli sekaantunut vastavallankumoukselliseen juonitteluun, hänet pidätettiin ja ammuttiin. Äiti-Anna ei liene ollut kummoinen äitinä, joten poika varttui isänsä äidin luona Tverin kuvernementissa/oblastissa.

Koulussa Nikolaita pilkattiin akateemiseksi kulakiksi, koska hän tiedoillaan erottui joukosta. Yliopistoon hän ei päässyt "yhteiskunnallisen alkuperänsä" takia. Niinpä hänen oli tehtävä työtä mitä vain: Leningradin raitiovaunuhallinnon työntekijänä, geologisten tutkimusmatkojen työmiehenä, malariantorjuntaryhmissä, kirjastonhoitajana, mutta myös kaivosmiehenä ja geologina.

Tutkimusmatkoilla hän oppi tadžikin, persian ja arabian kieliä, ja ensimmäiseksi hän opetteli arabian kielen kirjoituksen. Myöhemmin hän oppi myös persian kielen kirjoituksen.

Vuonna 1929, siis 17 vuoden iässä Gumiljov muutti äitinsä ja tämän kolmannen aviomiehen, Nikolai Puninin luo Leningradiin. Ensin hän työskenteli apulaisena geologisissa retkikunnissa, mutta pääsi viimein v. 1934 opiskelijaksi Leningradin valtionyliopiston historian tiedekuntaan. Erityisesti häntä kiinnosti arkeologia, ja (k)hazaarien linnoituksessa Sarkelissa Donin varrella Ukrainassa hän viihtyi pitkiä aikoja.

Opiskelussa häiritsi kuitenkin NKVD, joka pidätti Gumiljovin ensimmäisen kerran v. 1933 yhdeksäksi päiväksi Kirovin murhaa seuranneessa poliisiterrorin kampanjassa. Uudelleen hänet pidätettiin v. 1935 isäpuolensa Puninin kanssa. Syyte koski sitä, että hän oli lausunut jotakin hyväksyvää Osip Mandelštamin Stalinin-vastaisista runoista. Hänet kuitenkin vapautettiin "todisteiden puuttuessa", ja taisipa asiassa auttaa sekin, että äiti-Ahmatova yhdessä Boris Pasternakin kanssa vetosivat suoraan Staliniin näiden miesten vapauttamiseksi.

Yliopistosta hunsvotti ajettiin kadulle, ja oman kertomansa mukaan hän miltei kuoli nälkään noina aikoina. Vuonna 1937 hän pääsi takaisin yliopistoon, mutta juuri tutkintonsa valmistumisen alla v. 1938 hänet pidätettiin yhdessä kahden muun opiskelijan kanssa, he kun olivat tehneet suunnitelman hyökkäämisestä Leningradin puoluekomitean rakennukseen ja johtajan Andrei Ždanovin tappamisesta. Silloin hän sai kuolemantuomion, joka oli määrä toteuttaa ampumalla, mutta sen sijaan hänet lähetettiinkin työhön Vienanmeren-Itämeren kanavatyömaalle. Vuoden 1939 alussa hänet lähetettiin takaisin vankilaan Leningradiin, jossa juttu tutkittiin uudelleen, ja tuloksena oli viiden vuoden GULAG-leirituomio Norilskin seudulle. Sen hän kärsi alusta loppuun täysimittaisena, kuten noin vakavasta rikoksesta pitääkin.

Kun tuomio oli lusittu Suuren isänmaallisen sodan loppuaikoina, hän pestautui vapaaehtoisena puna-armeijaan ja ehti mukaan marssille idästä Berliiniin asti, jonka aikana hän palveli ilmatorjuntatykistössä.

Palattuaan Leningradiin v. 1945 hän vei päätökseen tutkintonsa ulkopuolisena opiskelijana ja rupesi erikoistumaan orientalistiikkaan, josta piti tehdä kandidaatintyö. Taas hänellä oli huonoa onnea: vuonna 1946 käynnistyi ns. Leningradin juttu, jossa oli kyse siitä, että Leningradin kaupunkikomitean johto kehitteli erilaista talouden johtamisen mallia, sellaista, jossa hinnanmuodostuksessa ja laadun kehittelyssä olisi lievästi markkinoiden vaikutusta mukana. Kun Stalinin esikunta sai tästä tietää, Leningradin puoluejohto puhdistettiin, ja ammuttujen joukossa oli mm. akateemikko Voznesenski, jonka pysti sittemmin on koristanut Pietarin valtiollisen talousyliopiston sisäportaikkoa.

No, Leningradin jutun myötä Ahmatova joutui epäsuosioon. Gumiljov ehti häthätää osallistua pariin arkeologien retkikuntaan ja puolustaa loppututkielmansa v. 1949, mutta taas hänet pidätettiin. Tällä kertaa tuli kymmenen vuoden tuomio Marxin ja Leninin vastaisista ideologisista toimista, ja se kärsittiin taas leireissä. Tuomio päättyi vapautukseen v. 1956, Hruštšovin salaisen puheen aiheuttaman destalinisoinnin myötä.

Tämän leirituomion Gumiljov kärsi Kazakstanissa ja kirjoitti siellä kuulemma suuren osan tunnetuinta teostaan Этногенез ибиосфера Земли, Etnogenesis ja Maan biosfääri.

Gumiljov työskenteli 1950-luvun lopulla kirjastonhoitajana ja tutkijana, jolloin hän sai aikaan kaksi tohtorin väitöskirjaa (historiasta ja maantieteestä). Jälkimmäinen oli nimeltään juuri tuo Etnogenesis ja Maan biosfääri.

Laajin kokonaisuus Gumiljovin tuotannossa on hänen arotrilogiansa, История народа Хунну (1960), myöhemmän version nimenä oli Хунну в Китае (1974), toinen osa Древние тюрки ja kolmas Поиски вымышленного царства. Siis hunnu-kansan historia tai Hunnu Kiinassa, Muinaiset turkkilaiset ja Kuvitteellista kuningaskuntaa etsimässä. Jos ei heti aukea, niin hunnujen valtakunta kattoi laajoja alueita Keski- ja Itä-Aasiassa kolmannelta vuosisadalta e.a.a. ensimmäiselle vuosisadalle j.a.a.

Gumiljov kuoli 15.6.1992 Pietarissa. Hänet on haudattu Aleksanteri Nevskin lavran Nikolskoje-hautausmaalle.

Gumiljovin passionaarisesta kansateoriasta voisin kirjoittaa toisella kertaa lisää.