Viktor Jerofejev: Maa rakastaa yhä pyöveliään

Jukka Mallinen:
.
Kun heinäkuun alussa saatiin venäläisen suurmiesäänestyksen ”Venäjän nimi. Historiallinen valinta-2008” ensimmäisen vaiheen tulokset ja kävi ilmi, että Josif Stalin johtaa suurella etumatkalla, niin liberaali Venäjä järkyttyi. Tosin väitettiin, että vasemmisto oli spammannut äänestystä. Tällä hetkellä johtaa pyhä Sergei Radonezhilainen - hän sopiikin Venäjän eliitille hyvin, koska hän ei herätä Venäjällä ja ulkomailla sellaisia ristiriitoja kuin kilpailun kärkisijoilla keikkuneet Stalin, Lenin ja Nikolai II. Tosin väitetään, että Venäjän kirkko ja ”Yhtenäinen Venäjä” ovat saaneet tämän tuloksen aikaan spammaamalla.

Viktor Jerofejev julkaisi Ogonjokissa emotionaalisen artikkelin Stalinin voitosta äänestyksen ensi vaiheessa. Lehti laittoi etusivulleen artikkelista maininnan ”Maa rakastaa yhä pyöveliään”.

Laitan tähän Helsingin Sanomissa ilmestyneen käännökseni Viktor Jerofejevin artikkelista:

”Se, että Stalinista voi tulla maamme historian tärkein hahmo, ei ole mikään skandaali. Älä koskaan loukkaa ihmistä, joka rakastaa Stalinia. Älä huuda hänelle, älä tallaa jalkaasi, älä vaivu epätoivoon, älä vaadi häneltä mahdottomia. Hän on vaikeasti sairas ihminen, hänellä on epäinhimillinen tauti - hän on sijoiltaan henkisesti. Älä osoita häntä kohtaan myötätuntoa - hän vimmastuu myötätunnostasi. Älä yritä vakuuttaa häntä päinvastaisesta - et pysty vakuuttamaan häntä. Sulje kaikki emootiosi, sammuta silmäsi, luo häneen kylmä välinpitämätön katse - emootiosi vain ruokkivat hänen sairauttaan, hänen sielunsa janoaa sinun raivoasi. Osta ennemmin hänelle Stalinin muotokuva ja lyö sen lempeästi nauloilla seinään.

Miten hyvä, että puolet maasta rakastaa Stalinia! Paljon pahempaa olisi, jos koko maa rakastaisi häntä. Puolet maasta ei rakasta Stalinia - eikö se anna toivoa tulevaisuudesta?

En rakasta Stalinia. Puolet maasta rakastaa Stalinia. Mitä voin tehdä rakastavalle puolikkaalle?

Synnyinmaan puolikkaan rakkaus Staliniin on hyvä syy kääntää selkänsä moiselle maalle, vetää risti kansan yli. Te äänestätte Stalinia? Otan eron maastani! Sylkäisen kansaa naamalle ja tietäessäni, että tämä rakkaus on järkkymätön, alan suhtautua kansaan kyynisesti. Katson sitä kuin pölvästiä, jota voin käyttää hyväkseni omiin tarkoituksiini. Ja mitä enemmän vajoan kyynisyyteen, sitä lähemmäs Stalinia päädyn itse, alan muistuttaa häntä kaksimielisyydessä, muutun hänen kaltaisekseen. Voiton tähden minun ei ole sääli uhrata miljooniakaan ihmishenkiä, tiedän, että henkiin jääneet nuolevat saappaitani.

Pitkän aikaa halveksin kaikkia, jotka rakastavat Stalinia. Minusta näytti, että Stalinia voivat rakastaa vain idiootit. Mutta sitten muutin käsityksiäni. Muutin käsitystäni idiooteista. Idioottina olemisessa ei ole mitään hävettävää. Venäjän älymystö on aina suurennellut kevytmielisesti ihmisen merkitystä. Rakkaus Stalinia kohtaan on maksu tästä kevytmielisyydestä.

Kuka sanoi, että Stalin on kuollut? Stalin elää keskuudessamme. Hän elää oikeudenmukaisuudesta haaveilevien sairaiden mummojen sydämissä, hän elää sorretuissa ja solvatuissa, joilta on viety oikeus elämään, hän elää rosvoissa ja rikollisissa, jotka eivät pelkää murhata, hän elää miliiseissä ja virkamiehissä, jotka uskovat rankaisemattomuuteensa, hän elää vallan huippukerroksissa, jotka väittävät osaavansa hallita maata, hän elää vallan vertikaalissa ylhäältä alas asti. Hän elää nuorissa ihmisissä, jotka eivät tunne vastuullisuutta, hän elää nationalisteissa, jotka väittävät, että me olemme kaikkia muita parempia, ja fasisteissa, jotka monen vuoden ajan olivat Stalinin liittolaisia, hän elää niissä, jotka haaveilevat Venäjän imperiumin jälleensyntymästä ja suhtautuvat ylimielisesti naapureihin, ja järjestävät sitten hysteerisiä kohtauksia, kun naapurit kääntävät inhoten Stalinille selkänsä. Stalin elää - hän elää uudelleenkirjoitetussa neuvostohymnissä, ostetuissa toimittajissa, meidän kirkkoslaavilaisissa kommunisteissamme, munkkimaisessa nostalgiassa bysanttilaisia salajuonia kohtaan. Stalin elää - hän elää koulupojissa, jotka raiskaavat oman luokkansa tyttöjä, armeijan ja turvallisuuspalvelujen miehissä, jotka eivät usein pysty erottamaan järjestystä vankilan käyttäytymissäännöstöstä. Stalin elää, koska me olemme onnettoman historiamme uhreja, historian, jota emme ole koskaan halunneet tietää. Stalin elää, koska sadomasokismi on meidän kansanurheilumme. Miten paljon meihin onkaan kasaantunut Stalinia! Stalinin rakastaminen merkitsee ennen kaikkea herjaavaa kostoa niille, jotka eivät muistuta meitä. Stalin on löyhkäävä sammio, josta pulppuaa meidän paheitamme.

Tiedän, että en ikinä muuta käsitystäni Stalinista: se on minulla lopullinen. Jotkut kuitenkin ajattelevat, että Stalinia rakastavien ihmisten ylivoimainen enemmistö lakkaa rakastamasta häntä, jos heidät muutetaan perusteellisella tavalla: hävitetään heidän tietämättömyytensä, avataan heidän silmänsä, ruokitaan heidät ja opetetaan heidät kunnioittamaan ihmisiä. Tämä on naiivi erehdys. Ei voi lakata rakastamasta Stalinia, jos Stalin on meidän eheytemme takaaja, idiotismimme tukipiste. Stalin, joka tuli kaukaa ja edusti Venäjälle käsittämätöntä kulttuuria, ei tehnyt Venäjälle mitään hyvää. Ei mitään. Mikään siitä hyvästä, joka kansan suussa on kirjattu Stalinin nimiin, kylläisestä elämästä aina Saksan voittamiseen, ei pidä paikkaansa. Kuitenkaan me emme ole vain Stalin poikia ja tyttäriä, me olemme myös hänen historiallisia vanhempiaan. Stalin kasvatti juuret vain meidän maahamme, vain täällä hän kantoi hedelmää. Häntä rakastetaan siksi, että me emme itse pysty mihinkään. Me tarvitsemme milloin georgialaisen diktaattorin, milloin hollantilaisen valmentajan. Me emme osaa elää. Me tarvitsemme kirkonkellojen soittoa vodkan ja ruoskan kanssa, muuten menetämme omaperäisyytemme. Mutta ruoska ei vaivaa meitä, vodka jopa auttaa rakastamaan Vysotskia, Stalinin jälkeen seuraavaa kansan lemmikkiä. Älä koskaan loukkaa ihmistä, joka rakastaa Stalinia: hän on loukannut itse itseään koko elämänsä ajaksi".