Poiminta aleksanteri-listalta:
Statement issued by Russian Union of Journalists
Monday, 23 February 2009
The trial of those involved in the murder of Novaya gazeta commentator Anna Politkovskaya has ended in total failure. The jury unanimously acquitted all the accused and they were freed right there in the courtroom.
Despite everything, the hearings were made open to the media and public and once again this gave us vivid evidence of the defects of our law enforcement system, which requires urgent reform. And still we can see one positive outcome. It did not prove possible, by convicting minor figures, to evade the most important question: Who ordered the killing of our comrade and colleague, and why did they do so.
The investigation will be renewed and so it is of fundamental importance that all those who obstructed the investigators in their work, shielding the guilty and concealing vital information, are named without delay. The Russian authorities must realise that it is essential that they display political will. The collapse of such a trial is a national disgrace and they will not be able to shift the blame to the investigators, who did not do their job, still less to the jurors.
14.2.2009
Ystävän päivä pietarilaisittain
Klikkaa kuva suuremmaksi! Hажмите на изображениe для увеличения картинки!
Pietarilainen ystäväni Alina Otti skypetti äsken menevänsä tänään lauantaina aamutuimaan miehensä kanssa Venäläiseen museoon. Ystävän päivän kunniaksi rakastavaiset parit pääsevät sisään yhden ihmisen pääsylipulla ja klo 10-11 tulleet rakastavaiset saavat vielä ylimääräisen lahjan museon kaupasta. Parit voivat osallistua myös ilmaiseen ekskursioon, jonka teema on Venäläisten taiteilijoiden muusat.
14 февраля
приглашаем всех влюбленных - в Русский музей!
Каждая влюбленная пара сможет в этот день посетить любой из дворцов Русского музея, купив «билет для двоих» (два билета по стоимости одного)
- в Михайловском дворце (основное здание Русского музея)
пары смогут посетить бесплатную экскурсию «Музы русских художников»
- влюбленных, пришедших в музей от 10 до 11 часов при предъявлении «билета на двоих» ожидают подарки в музейном магазине
Начало экскурсий в 10.30, 11.30 и 12.30 (встреча у экскурсионного бюро, справа от парадной лестницы).
13.2.2009
Huoleton venäläinen kulkuri
Svenska Esperanto
Kirjoitin vähän turhantärkeän ruotsinkielisen jutun Akvariumin ja Boris Grebenštšikovin uudesta levystä. Vastaukseksi sain eräältä tutulta linkin tähän hauskaan videopätkään, jossa Grebenštšikovia (tunnetaan myös nimellä BoG) pannaan vähän halvalla.
Katsoin pätkän aika monta kertaa ja tein siihen lopulta tekstityksen suomeksi(kin). Tämä musiikkivideo ei nimittäin ole ihan niin yksinkertainen kuin ensi näkemältä voisi luulla. Musiikki on aitoa Akvariumia, kappale "Huoleton venäläinen kulkuri" on yhtyeen samannimiseltä levyltä vuodelta 2006. Tai siis eihän tämä alun alkaen ole Akvariumin kappale, vaan irlantilainen kansanlaulu nimeltä The Irish Rover.
Sanat ovat aitoa Grebenštšikovia ja sisältävät toki aimo annoksen itseironiaakin. Sanoitus on harvinaisen selkeää ollakseen Grebenštšikovin käsialaa, useinhan on ylipäätään vaikea ymmärtää mitä aihetta Akvariumin kappaleet käsittelevät, jos mitään.
Kiinnostavin on kumminkin video. Tämä Grebenštšikovin näköinen tyyppi ei tietenkään ole Hän Itse, ja videossa pannaan halvalla BG:n tekstien uskonnollisia vertauskuvia, hänen profeetta- ja oraakkelimaista käytöstään ja vihjataan myös puheisiin siitä, että BG 80-luvulla olisi ollut yhteyksissä KGB:hen. Tapasihan hän muuten Putinin taustavaikuttajan Vladislav Surkovikin vuonna 2005, ja sai muutamaa kuukautta myöhemmin oman ohjelman valtion radiokanavalla.
Mutta katsokaa itse. Alkuperäinen versio (ilman tekstitystä, mutta vähän parempilaatuisella kuvalla varustettuna) on täällä.
Kirjoitin vähän turhantärkeän ruotsinkielisen jutun Akvariumin ja Boris Grebenštšikovin uudesta levystä. Vastaukseksi sain eräältä tutulta linkin tähän hauskaan videopätkään, jossa Grebenštšikovia (tunnetaan myös nimellä BoG) pannaan vähän halvalla.
Katsoin pätkän aika monta kertaa ja tein siihen lopulta tekstityksen suomeksi(kin). Tämä musiikkivideo ei nimittäin ole ihan niin yksinkertainen kuin ensi näkemältä voisi luulla. Musiikki on aitoa Akvariumia, kappale "Huoleton venäläinen kulkuri" on yhtyeen samannimiseltä levyltä vuodelta 2006. Tai siis eihän tämä alun alkaen ole Akvariumin kappale, vaan irlantilainen kansanlaulu nimeltä The Irish Rover.
Sanat ovat aitoa Grebenštšikovia ja sisältävät toki aimo annoksen itseironiaakin. Sanoitus on harvinaisen selkeää ollakseen Grebenštšikovin käsialaa, useinhan on ylipäätään vaikea ymmärtää mitä aihetta Akvariumin kappaleet käsittelevät, jos mitään.
Kiinnostavin on kumminkin video. Tämä Grebenštšikovin näköinen tyyppi ei tietenkään ole Hän Itse, ja videossa pannaan halvalla BG:n tekstien uskonnollisia vertauskuvia, hänen profeetta- ja oraakkelimaista käytöstään ja vihjataan myös puheisiin siitä, että BG 80-luvulla olisi ollut yhteyksissä KGB:hen. Tapasihan hän muuten Putinin taustavaikuttajan Vladislav Surkovikin vuonna 2005, ja sai muutamaa kuukautta myöhemmin oman ohjelman valtion radiokanavalla.
Mutta katsokaa itse. Alkuperäinen versio (ilman tekstitystä, mutta vähän parempilaatuisella kuvalla varustettuna) on täällä.
11.2.2009
DOKKLUB TÄNÄÄN KESKIVIIKKONA 11.02.2009 KLO 18.00 - MOSKOVAN KIRJEENVAIHTAJA 1. OSA
11. helmikuuta 2009
18:00 - 20:00
Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, 3. kerros, Kinosali
Nordenskiöldinkatu 1
Vapaa pääsy
EDIT 16.02.2009
Tänään saapui suruviesti: vielä viime keskiviikkona DOKKLUB:illa puhunut entinen Moskovan kirjeenvaihtaja ja Kansan Uutisten entinen päätoimittaja Erkki Kauppila kuoli tänään.
Alla olevissa kuvissa Erkki on eturivissä videotykin vieressä.
EDIT 12.02.2009
Klikkaa kuvat suuremmiksi! Hажмите на изображениe для увеличения картинки!
.JPG)
.JPG)
.JPG)
Photo by Reijo Nikkilä.
Dokumenttielokuvaksi Moskovan kirjeenvaihtaja keräsi hyvin yleisöä. Keskustelulle sen jälkeen jäi riittävästi aikaa. Sen parasta antia olivat paikalla olleiden veteraanien, 60-luvun kirjeenvaihtajien Erkki Kauppilan ja Sisko Kiurun kommentit ja vastaukset kysymyksiin.
Kiitos taas Svetlanalle konehuoneeseen!
Moskovan radion suomenkielisessä toimituksessa työskennellyttä Vili Bergmania (Ahti Liedes) voidaan eräin varauksin pitää ensimmäisenä suomalaisena kirjeenvaihtajana Moskovassa. Yleisradion pääjohtajan Hella Vuolijoen ansiosta Bergmanin Moskovan radioon tekemiä juttuja ajettiin Suomessa viikkokatsauksina 1948-1949. Photo by Reijo Nikkilä.
Aarne Tanninen oli ensimmäinen pohjoismaalainen ei-kommunistisen lehden kirjeenvaihtaja. Pysäytetty kuva TV-dokumentista Moskovan kirjeenvaihtaja.
Sisko Kiuru oli ensimmäinen suomalainen nainen Moskovan kirjeenvaihtajana . Pysäytetty ruutu TV-dokumentista Moskovan kirjeenvaihtaja.
Erkki Pennanen oli Helsingin Sanomien ensimmäinen kirjeenvaihtaja. Hän aloitti Moskovassa vuonna 1974. Pennanen on kuvassa vasemmalla kuvaajien välissä seuraamassa vuonna 1977 presidentti Kekkosen vierailua Belarus-traktoritehtaalla Minskissä, Valko-Venäjällä. Kuvaajat ylärivissä vas. Pekka Anttonen ja Hans Paul. Pysäytetty ruutu TV-dokumentista Moskovan kirjeenvaihtaja.
Matti Pykälä oli Tiedonantajan ensimmäinen Moskovan kirjeenvaihtaja. Pysäytetty ruutu TV-dokumentista Moskovan kirjeenvaihtaja.
Kirjeenvaihtajat Kirgisiassa Kekkosen kyydissä Issyk-Kjul - järven rannalla toukokuussa 1977. Oik. Uolevi Mattila, KU, toinen vas. Reijo Nikkilä, YLE. Kuvalähde: Reijo Nikkilän arkisto.
Yleisradion Moskovan toimiston kuvaaja Cristian Valdes Punaisella torilla vuonna 1984. Photo by Reijo Nikkilä.
Lena Relander oli ensimmäinen YLE:n ruotsinkielisten uutisten oma kirjeenvaihtaja. Hän työskenteli Moskovassa 1980-luvun puolivälissä freelancerinä. Ennen häntä ruotsiksi raportoivat mm. Jaakko Kaurinkoski ja Yrjö Länsipuro. Pysäytetty kuva TV-dokumentista Moskovan kirjeenvaihtaja.
Martti Hosia haastattelee silminäkijää 1987 Punaisen torin laidalla samassa paikassa, johon saksalainen nuorukainen Mathias Rust oli laskeutunut edellisenä pienkoneellaan. Pysäytetty kuva TV-dokumentista Moskovan kirjeenvaihtaja.
Kari Ahola kuvaa, Helena Laatio, MTV kommentoi 23.08.1991 vallankaappausyritystä, putshia. Patsaita on kaadettu, mutta Lokakuun aukion Lenin-patsas pysyi pystyssä. Photo by Reijo Nikkilä.
Loppiaisaattona 1997 ykkösdokumenttina TV1:ssä näytettiin pisin suomalainen tv-dokumenttielokuva, 2 tuntia 43 minuuttia. Pitkästä kestostaan huolimatta se säilytti katsojansa; puoleen yöhön jatkuneen dokumentin alussa katsojia oli 343.000, lopussa 342.000.
Nyt tv-dokumentti Moskovan kirjeenvaihtaja esitetään DOKKLUB:illa peräkkäisinä kuukausina kahdessa osassa, ensin vuodet 1948-1981, sitten 1982-1996. Ohjaaja haastatteli dokumenttia varten kaikki 41 vuonna 1996 elossa ollutta, NL/Venäjän ulkoministeriön akkreditoimaa YLE:n, MTV:n, lehtien ja STT:n vakinaista ja freelance-kirjeenvaihtajaa (yksi aktiivinen freelance-kirjeenvaihtaja ei halunnut haastateltavaksi ja yhden, Anu Hirvensalon, ohjaaja valitettavasti unohti, anteeksi vielä kerran Anu!). Myös kaikki silloin jo kuolleet kirjeenvaihtajat ovat jossakin määrin töidensä kautta mukana. Dokumentissa on haastateltu myös eräitä kirjeenvaihtajien kanssa Moskovassa töissä olleita henkilöitä sekä suomalaisia alan päälliköitä.
Dokumentissa on runsaasti harvinaista arkistomateriaalia. Sen sekä kirjeenvaihtajien työnäytteiden ja haastattelujen kautta voidaan pääpiirteissään seurata NL:n/Venäjän sodanjälkeistä historiaa sekä Suomen ja itäisen naapurin suhteiden eri vaiheita.
Ensimmäisen osan pituus on 87 minuuttia, toisen osan 76 minuuttia.
TV-dokumentti Moskovan kirjeenvaihtaja nähdään Helsingissä ensi kertaa valkokankaalla eikä sitä ole uusittu, ainakaan vielä, televisiossa.
Suururakan suorittamiseen osallistuivat:
TV1 Dokumenttiohjelmat. Reijo Nikkilä (ohj, käsik, toim, suun). Maija Roivainen (kuvsiht). Kari Jokelainen (käänt). Matti Halonen & Raimo Heikkonen & Veikko Lepistö & Heimo Meriheinä & Timo Miikkulainen &Tapani Sillanpää & Kari Ahola & Timo Vesterinen & Kalle Hienola, Aleksandr Gutman & Vadim Novikov & Christian Valdes & Boris Tereshenkov (kuv) . Taisto Hietarinta & Raimo Hiltunen & Seppo Rintasalo (trik). Pekka Mäkelä (värinmäärittely). Olli Harkima & Harri Honkaniemi & Pentti Hovisilta & Pentti Karkia & Liisa Laaksonen& Kari Niemi & Reijo Penger & Seppo Virtanen (arkistosiirrot). Balker Hamid & Ari-Pekka Heikkinen & Urpo Hyvärinen & Ahti Korhonen & Timo Rantalainen & Raimo Savolainen & Olavi Viljakainen (ään). Marjut Wikholm (graaf). Ilona Laurikainen (ohjelma-assistentti). Martti Turunen (äänisuunn.). Asta Pystynen (leik). Marjaleena Lampela(tuot). Tatjana Jakovleva & Elina Korkka & Valeri Kozlov & Päivi Lehtonen & Pirkko Manunen & Helena Myllykoski & Johanna Mälkki &Nilla Nuto & Tuula Valo (arktoim).
Toisen osan esitys DOKKLUB:illa on 11.maaliskuuta klo 18.00.
Molemmilla kerroilla ohjaaja Reijo Nikkilä on paikalla. Toivottavasti paikalle saapuu myös muita entisiä Moskovan-kirjeenvaihtajia.
Следующая встреча в ДOККЛУБЕ 11.2.2009 в 18.00.
Будет демонстрироваться документальный фильм "Московский корреспондент", часть 1-ая (1948-1981 гг.), режиссером которого является Рейё Никкиля. Первый и единственный показ этого фильма на Первом канале телевидения Финляндии (TV1) состоялся 5.1.1997. Обе части фильма были показаны за один раз, и это заняло два часа 43 минуты, он до сих пор остается самым длинным финским документальным фильмом. Продолжительность первой ленты 87 минут. Документальный фильм будет показан впервые на экране в г. Хельсинки. Фильм в основном на финском языке, но в нем есть и множество интервью на русском языке, которые оснащены финскими субтитрами.
Вторая часть (1982-1996 гг.) будет показана в ДOККЛУБЕ на следующей встрече 11.3.2009 в 18.00. Продолжительность ленты 76 минут.
Ниже приводим первоначальный текст для прессы двенадцатилетней давности:
"Документальный фильм о финских корреспондентах в Москве. "Стелился" ли плашмя перед Великим соседом каждый собкор в Москве? Почему газета "Хельсингин Саномат" отправила своего собкора в Москву лишь только в 1975 году, когда у газеты "Ууси Суоми" свой собкор находился там уже 17 лет до этого? Почему гостелерадио Финляндии "ЮЛЕ" (Yle) отправляло в Москву длительное время собкорами выборочно только коммунистов? Эксклюзивный документальный фильм предложит вам посредством интервью и редких документальных кадров краткий экскурс в послевоенную историю нашего соседа, а также в историю взаимоотношений наших стран".
Фильмы демонстрируются в Российском центре науки и культуры в кинозале на 3-м этаже.
Вход свободный.
18:00 - 20:00
Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, 3. kerros, Kinosali
Nordenskiöldinkatu 1
Vapaa pääsy
EDIT 16.02.2009
Tänään saapui suruviesti: vielä viime keskiviikkona DOKKLUB:illa puhunut entinen Moskovan kirjeenvaihtaja ja Kansan Uutisten entinen päätoimittaja Erkki Kauppila kuoli tänään.
Alla olevissa kuvissa Erkki on eturivissä videotykin vieressä.
EDIT 12.02.2009
Klikkaa kuvat suuremmiksi! Hажмите на изображениe для увеличения картинки!
.JPG)
.JPG)
.JPG)
Photo by Reijo Nikkilä.
Dokumenttielokuvaksi Moskovan kirjeenvaihtaja keräsi hyvin yleisöä. Keskustelulle sen jälkeen jäi riittävästi aikaa. Sen parasta antia olivat paikalla olleiden veteraanien, 60-luvun kirjeenvaihtajien Erkki Kauppilan ja Sisko Kiurun kommentit ja vastaukset kysymyksiin.
Kiitos taas Svetlanalle konehuoneeseen!
Moskovan radion suomenkielisessä toimituksessa työskennellyttä Vili Bergmania (Ahti Liedes) voidaan eräin varauksin pitää ensimmäisenä suomalaisena kirjeenvaihtajana Moskovassa. Yleisradion pääjohtajan Hella Vuolijoen ansiosta Bergmanin Moskovan radioon tekemiä juttuja ajettiin Suomessa viikkokatsauksina 1948-1949. Photo by Reijo Nikkilä.
Aarne Tanninen oli ensimmäinen pohjoismaalainen ei-kommunistisen lehden kirjeenvaihtaja. Pysäytetty kuva TV-dokumentista Moskovan kirjeenvaihtaja.
Sisko Kiuru oli ensimmäinen suomalainen nainen Moskovan kirjeenvaihtajana . Pysäytetty ruutu TV-dokumentista Moskovan kirjeenvaihtaja.
Erkki Pennanen oli Helsingin Sanomien ensimmäinen kirjeenvaihtaja. Hän aloitti Moskovassa vuonna 1974. Pennanen on kuvassa vasemmalla kuvaajien välissä seuraamassa vuonna 1977 presidentti Kekkosen vierailua Belarus-traktoritehtaalla Minskissä, Valko-Venäjällä. Kuvaajat ylärivissä vas. Pekka Anttonen ja Hans Paul. Pysäytetty ruutu TV-dokumentista Moskovan kirjeenvaihtaja.
Matti Pykälä oli Tiedonantajan ensimmäinen Moskovan kirjeenvaihtaja. Pysäytetty ruutu TV-dokumentista Moskovan kirjeenvaihtaja.
Kirjeenvaihtajat Kirgisiassa Kekkosen kyydissä Issyk-Kjul - järven rannalla toukokuussa 1977. Oik. Uolevi Mattila, KU, toinen vas. Reijo Nikkilä, YLE. Kuvalähde: Reijo Nikkilän arkisto.
Yleisradion Moskovan toimiston kuvaaja Cristian Valdes Punaisella torilla vuonna 1984. Photo by Reijo Nikkilä.
Lena Relander oli ensimmäinen YLE:n ruotsinkielisten uutisten oma kirjeenvaihtaja. Hän työskenteli Moskovassa 1980-luvun puolivälissä freelancerinä. Ennen häntä ruotsiksi raportoivat mm. Jaakko Kaurinkoski ja Yrjö Länsipuro. Pysäytetty kuva TV-dokumentista Moskovan kirjeenvaihtaja.
Martti Hosia haastattelee silminäkijää 1987 Punaisen torin laidalla samassa paikassa, johon saksalainen nuorukainen Mathias Rust oli laskeutunut edellisenä pienkoneellaan. Pysäytetty kuva TV-dokumentista Moskovan kirjeenvaihtaja.
Kari Ahola kuvaa, Helena Laatio, MTV kommentoi 23.08.1991 vallankaappausyritystä, putshia. Patsaita on kaadettu, mutta Lokakuun aukion Lenin-patsas pysyi pystyssä. Photo by Reijo Nikkilä.
Loppiaisaattona 1997 ykkösdokumenttina TV1:ssä näytettiin pisin suomalainen tv-dokumenttielokuva, 2 tuntia 43 minuuttia. Pitkästä kestostaan huolimatta se säilytti katsojansa; puoleen yöhön jatkuneen dokumentin alussa katsojia oli 343.000, lopussa 342.000.
Nyt tv-dokumentti Moskovan kirjeenvaihtaja esitetään DOKKLUB:illa peräkkäisinä kuukausina kahdessa osassa, ensin vuodet 1948-1981, sitten 1982-1996. Ohjaaja haastatteli dokumenttia varten kaikki 41 vuonna 1996 elossa ollutta, NL/Venäjän ulkoministeriön akkreditoimaa YLE:n, MTV:n, lehtien ja STT:n vakinaista ja freelance-kirjeenvaihtajaa (yksi aktiivinen freelance-kirjeenvaihtaja ei halunnut haastateltavaksi ja yhden, Anu Hirvensalon, ohjaaja valitettavasti unohti, anteeksi vielä kerran Anu!). Myös kaikki silloin jo kuolleet kirjeenvaihtajat ovat jossakin määrin töidensä kautta mukana. Dokumentissa on haastateltu myös eräitä kirjeenvaihtajien kanssa Moskovassa töissä olleita henkilöitä sekä suomalaisia alan päälliköitä.
Dokumentissa on runsaasti harvinaista arkistomateriaalia. Sen sekä kirjeenvaihtajien työnäytteiden ja haastattelujen kautta voidaan pääpiirteissään seurata NL:n/Venäjän sodanjälkeistä historiaa sekä Suomen ja itäisen naapurin suhteiden eri vaiheita.
Ensimmäisen osan pituus on 87 minuuttia, toisen osan 76 minuuttia.
TV-dokumentti Moskovan kirjeenvaihtaja nähdään Helsingissä ensi kertaa valkokankaalla eikä sitä ole uusittu, ainakaan vielä, televisiossa.
Suururakan suorittamiseen osallistuivat:
TV1 Dokumenttiohjelmat. Reijo Nikkilä (ohj, käsik, toim, suun). Maija Roivainen (kuvsiht). Kari Jokelainen (käänt). Matti Halonen & Raimo Heikkonen & Veikko Lepistö & Heimo Meriheinä & Timo Miikkulainen &Tapani Sillanpää & Kari Ahola & Timo Vesterinen & Kalle Hienola, Aleksandr Gutman & Vadim Novikov & Christian Valdes & Boris Tereshenkov (kuv) . Taisto Hietarinta & Raimo Hiltunen & Seppo Rintasalo (trik). Pekka Mäkelä (värinmäärittely). Olli Harkima & Harri Honkaniemi & Pentti Hovisilta & Pentti Karkia & Liisa Laaksonen& Kari Niemi & Reijo Penger & Seppo Virtanen (arkistosiirrot). Balker Hamid & Ari-Pekka Heikkinen & Urpo Hyvärinen & Ahti Korhonen & Timo Rantalainen & Raimo Savolainen & Olavi Viljakainen (ään). Marjut Wikholm (graaf). Ilona Laurikainen (ohjelma-assistentti). Martti Turunen (äänisuunn.). Asta Pystynen (leik). Marjaleena Lampela(tuot). Tatjana Jakovleva & Elina Korkka & Valeri Kozlov & Päivi Lehtonen & Pirkko Manunen & Helena Myllykoski & Johanna Mälkki &Nilla Nuto & Tuula Valo (arktoim).
Toisen osan esitys DOKKLUB:illa on 11.maaliskuuta klo 18.00.
Molemmilla kerroilla ohjaaja Reijo Nikkilä on paikalla. Toivottavasti paikalle saapuu myös muita entisiä Moskovan-kirjeenvaihtajia.
Следующая встреча в ДOККЛУБЕ 11.2.2009 в 18.00.
Будет демонстрироваться документальный фильм "Московский корреспондент", часть 1-ая (1948-1981 гг.), режиссером которого является Рейё Никкиля. Первый и единственный показ этого фильма на Первом канале телевидения Финляндии (TV1) состоялся 5.1.1997. Обе части фильма были показаны за один раз, и это заняло два часа 43 минуты, он до сих пор остается самым длинным финским документальным фильмом. Продолжительность первой ленты 87 минут. Документальный фильм будет показан впервые на экране в г. Хельсинки. Фильм в основном на финском языке, но в нем есть и множество интервью на русском языке, которые оснащены финскими субтитрами.
Вторая часть (1982-1996 гг.) будет показана в ДOККЛУБЕ на следующей встрече 11.3.2009 в 18.00. Продолжительность ленты 76 минут.
Ниже приводим первоначальный текст для прессы двенадцатилетней давности:
"Документальный фильм о финских корреспондентах в Москве. "Стелился" ли плашмя перед Великим соседом каждый собкор в Москве? Почему газета "Хельсингин Саномат" отправила своего собкора в Москву лишь только в 1975 году, когда у газеты "Ууси Суоми" свой собкор находился там уже 17 лет до этого? Почему гостелерадио Финляндии "ЮЛЕ" (Yle) отправляло в Москву длительное время собкорами выборочно только коммунистов? Эксклюзивный документальный фильм предложит вам посредством интервью и редких документальных кадров краткий экскурс в послевоенную историю нашего соседа, а также в историю взаимоотношений наших стран".
Фильмы демонстрируются в Российском центре науки и культуры в кинозале на 3-м этаже.
Вход свободный.
10.2.2009
Robert Kolomaisen arvostelu Ilmari Susiluodon 'Suuruuden laskuopista'
Venäläisen filosofian historian professori Vesa Oittinen referoi aleksanteri-listalla erästä Carelia-lehdessä julkaistua laajaa kirja-arvostelua. Koska arvostelu ja sen kohde ovat laajassa mielessä kiinnostavia, pyysin Vesa Oittiselta luvan saada julkaista sen myös täällä blogissa. Voilà, вот вам!
...
Vesa oittinen:
Jos olette hankkineet hyllyynne Ilmari Susiluodon venäläisen tietoyhteiskunnan historiaa esittelevän kirjan "Suuruuden laskuoppi" (WSOY, Helsinki 2006), niin nyt kannattaa hankkia myös Petroskoissa ilmestyvän Carelia-lehden tämän vuoden ensimmäinen numero (1/09). Siihen näet sisältyy lehden päätoimittajan Robert Kolomaisen laatima seikkaperäinen arvio Susiluodon kirjasta. Kolomaisella on vankka matemaattinen koulutus ja hän tuntee Neuvostoliiton historian kuin omat taskunsa, joten arvio on hyvin asiantunteva; itse asiassa merkittävin ja painavin, mikä Susiluodon kirjasta on ilmestynyt. Suomalainen päivälehtikritiikkihän ei nykyisin – ikävä kyllä – ole paljon muuta kuin tuuleen huiskaistuja subjektiivisia hutaisuja. Sen sijaan Venäjällä ja siis myös Karjalassa jatkuu 1800-luvun "paksujen aikakauslehtien" (tolstyje zhurnaly, толстые журналы) perinne kunnolla asiaan paneutuvine katsauksineen ja arviointeineen.
Kolomaisen arvio Susiluodosta on yleensä ottaen melko positiivinen, joskin hän huomauttaa suomalaistutkijan epätarkkuuksista. Niinpä Susiluoto käyttää "tietoyhteiskunnan" käsitettä eri merkityksissä eikä useinkaan täsmennä käsitteistöjään riittävästi.
Kolomainen yhtyy siihen Susiluodon arvioon, että "Neuvostoliiton tiede ja tekniikka olivat omalta osaltaan luoneet edellytykset nykyaikaisen jälkiteollisen tietoyhteiskunnan synnylle Venäjällä". Mihin kaikki viime kädessä lässähti, oli neuvostoyhteiskunnan byrokraattinen ja salaileva luonne. Teknisen kehitystason periaatteessa jo sallimia mahdollisuuksia ei yksinkertaisesti voitu eikä haluttu realisoida. Kolomainen kertoo henkilökohtaisena muistelmanaan, miten hänen piti Progressin suomentajana vuonna 1973 anoa lupaa latinalaisella kirjaimistolla varustetun kirjoituskoneen hankkimiseen Suomesta; Karjalan sisäministeriöllä ei ollut sellaisen paperin antamiseen valtuuksia, joten lupa piti hakea monen mutkan kautta Neuvostoliiton päätullihallinnosta Moskovasta. Täysin mahdoton on ajatus, että tuontapaisessa systeemissä ihmisillä olisi voinut olla hallussaan kännyköitä tai peräti henkilökohtaisia tietokoneita, jotka juuri 70-luvulla alkoivat levitä Lännessä, ensin tietysti pienessä piirissä.
Uusi informaatioteknologia olisi toisin sanoen voinut Neuvostoliitossa johtaa kansalaisyhteiskunnan elpymiseen ja jopa sosiaaliseen vallankumoukseen kommunikaation vapautumisen myötä, ja sehän olisi horjuttanut liikaa kylmän sodan supervallan rakenteita; täysin selvää siis, että "suslovit ja brežnevit" eivät moiseen olisi voineet myöntyä.
Seurauksena olikin, että huolimatta Neuvostoliiton teknologisen kehityksen tasolla saavuttamasta teoreettisesta pariteetista (tasavertaisuudesta) mahdollisuudet jäivät realisoimatta, ja Länsi ja etenkin USA ohittivat Neuvostoliiton kirkkaasti jo 1970-luvulla.
Kolomaisen mielestä Neuvostoliitossa tehtiin tuohon aikaan (1969) myös se strategisesti hyvin raskas virhepäätös, että maan on tietokonekehittelyssään vastedes jäljiteltävä amerikkalaisia järjestelmiä. Tästä Kolomainen kiihtyy niin että kutsuu sitä "pöyristyttäväksi linjanvedoksi". Neuvostopäättäjillä "ei tunnu olleen tajuakaan innovatiivisuuden ratkaisevasta merkityksestä selviytymiselle senaikaisessa tulevaisuuden maailmassa. Jäljittely- ja kopiointilinja vei mahdollisuuden epäsymmetrisiin vastauksiin ennakoimattomissa maailmanlaajuisissa kilpailu- ja uhkatilanteissa".
Mielenkiintoista myös, että Kolomainen ei alkuunkaan jaa Susiluodon kielteistä suhtautumista dialektiseen materialismiin. Kolomaisen mielestä diamat päinvastoin on edustanut, "tosin vaihtelevalla menestyksellä", systeemiajattelua marxismi-leninismin puitteissa ja "Lenin jos kuka" oli systeemiajattelija (Kolomainen viittaa tässä Leninin käynnistämään Venäjän sähköistämis- eli GOELRO-suunnitelmaan).
Kolomaisen pitkään ja mielenkiintoiseen arvioon voitte tutustua ainakin niissä suurempien paikkakuntien kirjastoissa, jonne Carelia tulee. Mutta kehottaisin muutenkin tilaamaan Carelia-lehden. Sillä tavalla tuette Karjalan tasavallan suomenkielistä kulttuuria parhaalla mahdollisella tavalla.
Ystävällisin terveisin
Vesa Oittinen
...
Vesa oittinen:
Jos olette hankkineet hyllyynne Ilmari Susiluodon venäläisen tietoyhteiskunnan historiaa esittelevän kirjan "Suuruuden laskuoppi" (WSOY, Helsinki 2006), niin nyt kannattaa hankkia myös Petroskoissa ilmestyvän Carelia-lehden tämän vuoden ensimmäinen numero (1/09). Siihen näet sisältyy lehden päätoimittajan Robert Kolomaisen laatima seikkaperäinen arvio Susiluodon kirjasta. Kolomaisella on vankka matemaattinen koulutus ja hän tuntee Neuvostoliiton historian kuin omat taskunsa, joten arvio on hyvin asiantunteva; itse asiassa merkittävin ja painavin, mikä Susiluodon kirjasta on ilmestynyt. Suomalainen päivälehtikritiikkihän ei nykyisin – ikävä kyllä – ole paljon muuta kuin tuuleen huiskaistuja subjektiivisia hutaisuja. Sen sijaan Venäjällä ja siis myös Karjalassa jatkuu 1800-luvun "paksujen aikakauslehtien" (tolstyje zhurnaly, толстые журналы) perinne kunnolla asiaan paneutuvine katsauksineen ja arviointeineen.
Kolomaisen arvio Susiluodosta on yleensä ottaen melko positiivinen, joskin hän huomauttaa suomalaistutkijan epätarkkuuksista. Niinpä Susiluoto käyttää "tietoyhteiskunnan" käsitettä eri merkityksissä eikä useinkaan täsmennä käsitteistöjään riittävästi.
Kolomainen yhtyy siihen Susiluodon arvioon, että "Neuvostoliiton tiede ja tekniikka olivat omalta osaltaan luoneet edellytykset nykyaikaisen jälkiteollisen tietoyhteiskunnan synnylle Venäjällä". Mihin kaikki viime kädessä lässähti, oli neuvostoyhteiskunnan byrokraattinen ja salaileva luonne. Teknisen kehitystason periaatteessa jo sallimia mahdollisuuksia ei yksinkertaisesti voitu eikä haluttu realisoida. Kolomainen kertoo henkilökohtaisena muistelmanaan, miten hänen piti Progressin suomentajana vuonna 1973 anoa lupaa latinalaisella kirjaimistolla varustetun kirjoituskoneen hankkimiseen Suomesta; Karjalan sisäministeriöllä ei ollut sellaisen paperin antamiseen valtuuksia, joten lupa piti hakea monen mutkan kautta Neuvostoliiton päätullihallinnosta Moskovasta. Täysin mahdoton on ajatus, että tuontapaisessa systeemissä ihmisillä olisi voinut olla hallussaan kännyköitä tai peräti henkilökohtaisia tietokoneita, jotka juuri 70-luvulla alkoivat levitä Lännessä, ensin tietysti pienessä piirissä.
Uusi informaatioteknologia olisi toisin sanoen voinut Neuvostoliitossa johtaa kansalaisyhteiskunnan elpymiseen ja jopa sosiaaliseen vallankumoukseen kommunikaation vapautumisen myötä, ja sehän olisi horjuttanut liikaa kylmän sodan supervallan rakenteita; täysin selvää siis, että "suslovit ja brežnevit" eivät moiseen olisi voineet myöntyä.
Seurauksena olikin, että huolimatta Neuvostoliiton teknologisen kehityksen tasolla saavuttamasta teoreettisesta pariteetista (tasavertaisuudesta) mahdollisuudet jäivät realisoimatta, ja Länsi ja etenkin USA ohittivat Neuvostoliiton kirkkaasti jo 1970-luvulla.
Kolomaisen mielestä Neuvostoliitossa tehtiin tuohon aikaan (1969) myös se strategisesti hyvin raskas virhepäätös, että maan on tietokonekehittelyssään vastedes jäljiteltävä amerikkalaisia järjestelmiä. Tästä Kolomainen kiihtyy niin että kutsuu sitä "pöyristyttäväksi linjanvedoksi". Neuvostopäättäjillä "ei tunnu olleen tajuakaan innovatiivisuuden ratkaisevasta merkityksestä selviytymiselle senaikaisessa tulevaisuuden maailmassa. Jäljittely- ja kopiointilinja vei mahdollisuuden epäsymmetrisiin vastauksiin ennakoimattomissa maailmanlaajuisissa kilpailu- ja uhkatilanteissa".
Mielenkiintoista myös, että Kolomainen ei alkuunkaan jaa Susiluodon kielteistä suhtautumista dialektiseen materialismiin. Kolomaisen mielestä diamat päinvastoin on edustanut, "tosin vaihtelevalla menestyksellä", systeemiajattelua marxismi-leninismin puitteissa ja "Lenin jos kuka" oli systeemiajattelija (Kolomainen viittaa tässä Leninin käynnistämään Venäjän sähköistämis- eli GOELRO-suunnitelmaan).
Kolomaisen pitkään ja mielenkiintoiseen arvioon voitte tutustua ainakin niissä suurempien paikkakuntien kirjastoissa, jonne Carelia tulee. Mutta kehottaisin muutenkin tilaamaan Carelia-lehden. Sillä tavalla tuette Karjalan tasavallan suomenkielistä kulttuuria parhaalla mahdollisella tavalla.
Ystävällisin terveisin
Vesa Oittinen
9.2.2009
Apurahoja monikulttuurisuuteen
TIEDOTE 9.2.2009
Taiteen keskustoimikunta
APURAHOJA MONIKULTTUURISUUTTA JA KULTTUURIEN VÄLISTÄ VUOROVAIKUTUSTA EDISTÄVIIN TAIDEHANKKEISIIN
- Uusi määräraha Taiteen keskustoimikunnan jaettavaksi
Opetusministeriö on osoittanut 100 000 euron määrärahan monikulttuurisuutta ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta edistäviin taidehankkeisiin, jotka toteutuvat vuoden 2009 aikana. Hankkeita arvioidaan pääasiassa taiteellisten kriteereiden perusteella. Määrärahasta voidaan myöntää apurahoja, joilla tuetaan siirtolaisten ja kansallisten etnisten vähemmistöjen taiteellista toimintaa sekä kulttuurien välistä vuorovaikutusta tukevia taidehankkeita.
Myönnettävien apurahojen tarkoituksena on:
1. vahvistaa maahanmuuttajien ja kansallisiin vähemmistöihin kuuluvien taiteilijoiden mahdollisuuksia harjoittaa taiteellista toimintaa ja osallistua tasavertaisesti Suomen taide-elämään
2. tukea muiden taiteilijoiden ja työryhmien monikulttuurisuutta ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta edistäviä taidehankkeita Suomessa.
Kohdeapurahoja voivat hakea yksityiset henkilöt ja työryhmät. Hakuaika alkaa välittömästi ja päättyy 2.3.2009. Hakulomakkeen voi tulostaa Taiteen keskustoimikunnan internetsivuilta www.taiteenkeskustoimikunta.fi. Seuraava haku, joka koskee vuoden 2010 projekteja, on syksyllä.
Tukea jakaa Taiteen keskustoimikunnan asettama monikulttuurisuusjaosto. Määräraha on osa taiteen tukemisen veikkausvoittovaroja. Vastaavia avustuksia yhteisöille myöntää opetusministeriö.
Monikulttuurisiin taidehankkeisiin osoitettu määräraha liittyy opetusministeriön kulttuuripolitiikan saavutettavuusohjelmaan.
Lisätietoja:
Jaoston sihteeri Kirsi Väkiparta, (09) 1607 7027, kirsi.vakiparta#minedu.fi
Jaoston puheenjohtaja Umayya Abu-Hanna, 040 524 3090, umayya.abu-hanna#fng.fi
Taiteen keskustoimikunta
APURAHOJA MONIKULTTUURISUUTTA JA KULTTUURIEN VÄLISTÄ VUOROVAIKUTUSTA EDISTÄVIIN TAIDEHANKKEISIIN
- Uusi määräraha Taiteen keskustoimikunnan jaettavaksi
Opetusministeriö on osoittanut 100 000 euron määrärahan monikulttuurisuutta ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta edistäviin taidehankkeisiin, jotka toteutuvat vuoden 2009 aikana. Hankkeita arvioidaan pääasiassa taiteellisten kriteereiden perusteella. Määrärahasta voidaan myöntää apurahoja, joilla tuetaan siirtolaisten ja kansallisten etnisten vähemmistöjen taiteellista toimintaa sekä kulttuurien välistä vuorovaikutusta tukevia taidehankkeita.
Myönnettävien apurahojen tarkoituksena on:
1. vahvistaa maahanmuuttajien ja kansallisiin vähemmistöihin kuuluvien taiteilijoiden mahdollisuuksia harjoittaa taiteellista toimintaa ja osallistua tasavertaisesti Suomen taide-elämään
2. tukea muiden taiteilijoiden ja työryhmien monikulttuurisuutta ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta edistäviä taidehankkeita Suomessa.
Kohdeapurahoja voivat hakea yksityiset henkilöt ja työryhmät. Hakuaika alkaa välittömästi ja päättyy 2.3.2009. Hakulomakkeen voi tulostaa Taiteen keskustoimikunnan internetsivuilta www.taiteenkeskustoimikunta.fi. Seuraava haku, joka koskee vuoden 2010 projekteja, on syksyllä.
Tukea jakaa Taiteen keskustoimikunnan asettama monikulttuurisuusjaosto. Määräraha on osa taiteen tukemisen veikkausvoittovaroja. Vastaavia avustuksia yhteisöille myöntää opetusministeriö.
Monikulttuurisiin taidehankkeisiin osoitettu määräraha liittyy opetusministeriön kulttuuripolitiikan saavutettavuusohjelmaan.
Lisätietoja:
Jaoston sihteeri Kirsi Väkiparta, (09) 1607 7027, kirsi.vakiparta#minedu.fi
Jaoston puheenjohtaja Umayya Abu-Hanna, 040 524 3090, umayya.abu-hanna#fng.fi
Ohjeita historianopettajalle
Lähetin seuraavan Agricola-listalle. Tulkoonpa tiedoksi tännekin.
Filippov, A.V.(toim.)(2008): Istorija Rossii 1945–2008 gg. Kniga dlja utšitelja.
Venäjän historia 1945–2008. Opettajan kirja
Tuoreen Venäjän historian toimitus työskenteli opetusministerinä vaikuttaneen Filippovin johdolla. Tämän vuoksi federaation johdon voi katsoa suoraan vaikuttaneen sen tekstiin. En ole saanut käsiini edellistä painosta vuodelta 2006, mutta sen Venäjällä ilmestynyttä kritiikkiä kyllä:
Moskovan valtiollisen pedagogisen instituutin tutkijat E.S. Galkina ja J.V. Kolinenko ovat arvioineet uusia historianoppikirjoja ja opettajanohjeita vuoden 2007 lopulla. He asettavat perustavan kysymyksen: Onko historia tiedettä vai kansallis-valtiollinen myytti, insinööri-instrumentti, jolla vaikutetaan nousevaan polveen? Erityisen jyrkästi tekijät arvostelevat A.V. Filippovin opettajanopasta ”Noveišaja istorija Rossii 1945–2006 gg.” Ennen muuta he kysyvät, miten tämä teos voi toimia oppaana opettajille, kun siinä ei ole minkäänlaista metodista käsitteistöä. Arvostelu muuttuu mielenkiintoiseksi, kun muistaa, että presidentti Putin suositteli juuri Filippovin kirjaa puhuessaan historianopettajille Novo-Ogarjovossa kesäkuussa 2007. Venäjän ulkopuolella voidaan helposti yleistää tilanne sellaiseksi, että Kremlin johdolla olisi jälleen tukahdutettu kaikki keskustelu kansallisesta historiasta. Tällainen johtopäätös on kuitenkin täysin liioiteltu jo historianopettajien ammattilehden materiaalin perusteella. Gazeta.ru –verkkolehden kolumnisti Natalia Gevorkjan oli sitä mieltä, että juuri tämän opettajan oppaan avulla yritetään uudelleen turmella lasten sielut.
Kriitikoiden mielestä Filippov ei ole nähnyt aiemmassa kirjassaan minkäänlaista pysähty-neisyyttä Brežnevin kaudella, päinvastoin huomattavaa taloudellista kasvua. Lehtiartikkelin tekijät eivät ole löytäneet tekstistä minkäänlaista objektiivisuutta tai pohjaa keskustelulle. Heidän mielestään se sisältää hyvin primitiivisiä jaotteluja, kuten: Stalin – hyvä, Hruštšov – huono, länsi – huono, Neuvostoliitto – hyvä. Lähdin tätä taustaa vasten tarkastelemaan Filippovin kirjan uutta versiota.
Oppaan teksti on ladottu selkeästi siltä osin, että kirjaimet erottaa toisistaan. Neuvostoai-kana ne olivat niin peräkkäin, että ulkomaalaisen oli vaikea lukea. Muutoin tätäkään urakkaa ei ole pyritty helpottamaan selkeyttämällä kappalejakoa tai kuvittamalla, vaan teksti kulkee yhtenä pötkönä, lyijyerämaana. Jo alku panee haukkomaan henkeä: ”Neuvostoliitto ei ollut demokratia, mutta se oli koko maailman miljoonille ihmisille paremman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan esimerkki.” Kirjaan ei ole kuitenkaan painettu laulua: ”Missä maassa viljakin kasvaa kaikkein nopeimmin? NEUVOSTOLIITOSSA!” Ehkä Hermannin sosialististen nuorten kannattaisi lähettää joku veteraanijäsenistään kirjantekijöiden avuksi. Tosin tekijät tunnustavat sodanjälkeisen talouspulan ja sen, että kylmän sodan oloissa ja Stalinin johdolla ei voinut olla puhetta demokraattisesta rakentamisesta. Sorto ja painostus olivat vallanpitäjien tärkeimpiä välineitä. Myös kyyditykset Siperiaan kerrotaan samoin kuin se, että valtakunnan läntisiin osiin siirrettiin näiden tilalle yli kaksi miljoonaa ihmistä. Stalinin loppuaikojen vainot, kuten ”kosmopolitismin” vastustaminen, Leningradin puoluejohdon likvidoiminen ja juutalaisten lääkärien juttu tuodaan myös selvästi esiin.
Miehitettyjen maiden kuten Puolan, Unkarin, Tšekkoslovakian ja Bulgarian nimet on aivan oikein sijoitettu sitaattiotsikon ”Kansandemokratiat” alle. Paikallisten kommunistipuolueiden kerrotaan pitäneen johtoa, toisinaan ”kansanrintamien” kärjessä. Sen sijaan vaikuttaa kummalliselta, että niiden maiden, joiden sanotaan olleen suuntautuneita muuhun kuin sosialismin rakentamiseen (esimerkiksi Suomi), väitetään kuitenkin liittyneen SEV:n työhön 1960–70-luvuilla. Tämä on vähintään riittämätön selitys. Suurvallan asemaa ihailee toteamus, jonka mukaan Stalinin imperiumi oli alueellisesti kaikkia menneisyyden euraasialaisia suurvaltoja laajempi, mukaan luettuna Tšingis-kaanin valtakunta. Toki myös muistutetaan A. Antonova-Ovsejenkon lauseesta, jonka mukaan Stalin oli verinen tyranni. Sitten taas kehutaan teollistamista muistamatta lainkaan Šumilovin todistusta siitä, että lukuun ottamatta muutamia sota- ja avaruusteollisuuden tuotteita neuvostotekniikka jäi sotaa edeltävälle tasolle. Kummalliselta vaikuttaa myös Neuvostoliiton koulujärjestelmän sumeilematon ja perusteeton arviointi maailman parhaaksi. Työttömyys hävisi kyllä, mutta mikä oli työn tuottavuus? Sitä eivät mitkään mittarit kerro.
Novotšerkasskin leipämellakka 1962, jota ei neuvostoaikana tunnustettu, on saanut oman lukunsa kirjaan. 112 henkilöä ammuttiin ja heidän perheensä kyydittiin Siperiaan. Lisäksi vielä 9 sai kuolemantuomion jälkeenpäin. Sen sijaan ulkopoliittisten tapahtumien kohdalla tekijöiden tarkkuus on pettänyt pahemman kerran heidän kertoessaan 50-luvusta. Suora lainaus: ”Jos venäläiset olivat salakavalia ja kunnioittivat pelkästään voimaa, miksi he sitten omasta vapaasta tahdostaan sallivat Itävallan puolueettomuuden, lähtivät Romaniasta sekä palauttivat Suomelle Hangon ja Kiinalle Port Arthurin?” Hanko oli neuvostotukikohtana välirauhan ajan ja osan jatkosotaa. Sen sijaan syksyn 1955 neuvotteluissa Suomelle palautettiin Porkkala, joka oli vuokrattu jatkosodan päätyttyä 1944. Ei silti, kehuihan Gorbatšov 1987 vieraillessaan Tallinnassa kahdesti ”Neuvosto-Viron kaunista pääkaupunkia, Riikaa”.
Neuvostoliitto ei kertonut oppikirjoissaan siitä, että Boris Pasternak ei saanut mennä ha-kemaan Nobeliaan romaanistaan ”Tohtori Živago”, ja hänet erotettiin kirjailijaliitosta. Tuolloinen puoluejohtaja Hruštšov ei kirjaa lukenut, eikä Filippovin mukaan moni muukaan niistä, jotka kutsuivat itseään ”mielensä pahoittaneiksi lukijoiksi”. Maatalouden osalta kerrotaan Hruštšovin maissikampanjasta, jonka mukaan tämä kasvi kasvaisi napapiirilläkin. Sen sijaan ääretöntä hallaa maataloudelle ja ympäristölle aiheuttanut Trofim Lysenko, jonka johdolla pantiin leiriin ja teloitettiin tuhansia ansioituneita tiedemiehiä, jää täysin tuntemattomaksi.
Kritiikistä onkeensa ottanut Filippov mainitsee pysähtyneisyyden nyt laajasti omana luku-naan ja kertoo myös gerontokratiasta, keskuskomitean vanhuudesta. Tekijä muistuttaa lyhytaikaisen johtajan, Juri Andropovin lauseesta: ”Emme tunne yhteiskuntaa, jossa elämme.” Tässäpä olisi oppia muutamille seuraajillekin. Unkarin ja Tšekkoslovakian miehitykset tunnustetaan liberalisoinnin lopettamiseksi, ja Helsingin ETY-kokousta kehutaan laajasti. Erityisesti teksti mainitsee ihmisoikeudet ja perusvapaudet, joista Neuvostoliitto ei todellisuudessa koskaan aikonutkaan pitää kiinni. Tämä oli yksi alkusoitto sosialistisen järjestelmän rapautumisen sinfoniassa.
Perestroikan, romahduksen, oligarkkien, ruplan kriisin ja Tšetšenian sotien kautta kirja etenee nykypäivään. Vaikka se tunnustaa ensimmäistä kertaa EU:n itsenäiseksi toimijaksi, se edelleen runttaa NATOn toiminnan Kosovon kriisissä, eikä näe mitään väärää Serbian johtajan Milosevicin toimeksiannosta tehdyssä Srebrenican joukkomurhassa. ”Venäjän eliitti näki NATOn toiminnan suorana uhkana Venäjän kansallisille intresseille.” Heti perään kirja kuitenkin kertoo NATOn huomattavasta laajenemisesta itään, koska siihen liittyivät halukkaasti kaikki entiset ”kansandemokratiat”. Lopuksi kirja kertoo 50 sivua (!) ”suvereenista demokratiasta” onnistumatta vakuuttamaan ulkomaalaista lukijaansa maan demokraattisuudesta, mutta sellainen on venäläisten oma halu.
Filippov, A.V.(toim.)(2008): Istorija Rossii 1945–2008 gg. Kniga dlja utšitelja.
Venäjän historia 1945–2008. Opettajan kirja
Tuoreen Venäjän historian toimitus työskenteli opetusministerinä vaikuttaneen Filippovin johdolla. Tämän vuoksi federaation johdon voi katsoa suoraan vaikuttaneen sen tekstiin. En ole saanut käsiini edellistä painosta vuodelta 2006, mutta sen Venäjällä ilmestynyttä kritiikkiä kyllä:
Moskovan valtiollisen pedagogisen instituutin tutkijat E.S. Galkina ja J.V. Kolinenko ovat arvioineet uusia historianoppikirjoja ja opettajanohjeita vuoden 2007 lopulla. He asettavat perustavan kysymyksen: Onko historia tiedettä vai kansallis-valtiollinen myytti, insinööri-instrumentti, jolla vaikutetaan nousevaan polveen? Erityisen jyrkästi tekijät arvostelevat A.V. Filippovin opettajanopasta ”Noveišaja istorija Rossii 1945–2006 gg.” Ennen muuta he kysyvät, miten tämä teos voi toimia oppaana opettajille, kun siinä ei ole minkäänlaista metodista käsitteistöä. Arvostelu muuttuu mielenkiintoiseksi, kun muistaa, että presidentti Putin suositteli juuri Filippovin kirjaa puhuessaan historianopettajille Novo-Ogarjovossa kesäkuussa 2007. Venäjän ulkopuolella voidaan helposti yleistää tilanne sellaiseksi, että Kremlin johdolla olisi jälleen tukahdutettu kaikki keskustelu kansallisesta historiasta. Tällainen johtopäätös on kuitenkin täysin liioiteltu jo historianopettajien ammattilehden materiaalin perusteella. Gazeta.ru –verkkolehden kolumnisti Natalia Gevorkjan oli sitä mieltä, että juuri tämän opettajan oppaan avulla yritetään uudelleen turmella lasten sielut.
Kriitikoiden mielestä Filippov ei ole nähnyt aiemmassa kirjassaan minkäänlaista pysähty-neisyyttä Brežnevin kaudella, päinvastoin huomattavaa taloudellista kasvua. Lehtiartikkelin tekijät eivät ole löytäneet tekstistä minkäänlaista objektiivisuutta tai pohjaa keskustelulle. Heidän mielestään se sisältää hyvin primitiivisiä jaotteluja, kuten: Stalin – hyvä, Hruštšov – huono, länsi – huono, Neuvostoliitto – hyvä. Lähdin tätä taustaa vasten tarkastelemaan Filippovin kirjan uutta versiota.
Oppaan teksti on ladottu selkeästi siltä osin, että kirjaimet erottaa toisistaan. Neuvostoai-kana ne olivat niin peräkkäin, että ulkomaalaisen oli vaikea lukea. Muutoin tätäkään urakkaa ei ole pyritty helpottamaan selkeyttämällä kappalejakoa tai kuvittamalla, vaan teksti kulkee yhtenä pötkönä, lyijyerämaana. Jo alku panee haukkomaan henkeä: ”Neuvostoliitto ei ollut demokratia, mutta se oli koko maailman miljoonille ihmisille paremman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan esimerkki.” Kirjaan ei ole kuitenkaan painettu laulua: ”Missä maassa viljakin kasvaa kaikkein nopeimmin? NEUVOSTOLIITOSSA!” Ehkä Hermannin sosialististen nuorten kannattaisi lähettää joku veteraanijäsenistään kirjantekijöiden avuksi. Tosin tekijät tunnustavat sodanjälkeisen talouspulan ja sen, että kylmän sodan oloissa ja Stalinin johdolla ei voinut olla puhetta demokraattisesta rakentamisesta. Sorto ja painostus olivat vallanpitäjien tärkeimpiä välineitä. Myös kyyditykset Siperiaan kerrotaan samoin kuin se, että valtakunnan läntisiin osiin siirrettiin näiden tilalle yli kaksi miljoonaa ihmistä. Stalinin loppuaikojen vainot, kuten ”kosmopolitismin” vastustaminen, Leningradin puoluejohdon likvidoiminen ja juutalaisten lääkärien juttu tuodaan myös selvästi esiin.
Miehitettyjen maiden kuten Puolan, Unkarin, Tšekkoslovakian ja Bulgarian nimet on aivan oikein sijoitettu sitaattiotsikon ”Kansandemokratiat” alle. Paikallisten kommunistipuolueiden kerrotaan pitäneen johtoa, toisinaan ”kansanrintamien” kärjessä. Sen sijaan vaikuttaa kummalliselta, että niiden maiden, joiden sanotaan olleen suuntautuneita muuhun kuin sosialismin rakentamiseen (esimerkiksi Suomi), väitetään kuitenkin liittyneen SEV:n työhön 1960–70-luvuilla. Tämä on vähintään riittämätön selitys. Suurvallan asemaa ihailee toteamus, jonka mukaan Stalinin imperiumi oli alueellisesti kaikkia menneisyyden euraasialaisia suurvaltoja laajempi, mukaan luettuna Tšingis-kaanin valtakunta. Toki myös muistutetaan A. Antonova-Ovsejenkon lauseesta, jonka mukaan Stalin oli verinen tyranni. Sitten taas kehutaan teollistamista muistamatta lainkaan Šumilovin todistusta siitä, että lukuun ottamatta muutamia sota- ja avaruusteollisuuden tuotteita neuvostotekniikka jäi sotaa edeltävälle tasolle. Kummalliselta vaikuttaa myös Neuvostoliiton koulujärjestelmän sumeilematon ja perusteeton arviointi maailman parhaaksi. Työttömyys hävisi kyllä, mutta mikä oli työn tuottavuus? Sitä eivät mitkään mittarit kerro.
Novotšerkasskin leipämellakka 1962, jota ei neuvostoaikana tunnustettu, on saanut oman lukunsa kirjaan. 112 henkilöä ammuttiin ja heidän perheensä kyydittiin Siperiaan. Lisäksi vielä 9 sai kuolemantuomion jälkeenpäin. Sen sijaan ulkopoliittisten tapahtumien kohdalla tekijöiden tarkkuus on pettänyt pahemman kerran heidän kertoessaan 50-luvusta. Suora lainaus: ”Jos venäläiset olivat salakavalia ja kunnioittivat pelkästään voimaa, miksi he sitten omasta vapaasta tahdostaan sallivat Itävallan puolueettomuuden, lähtivät Romaniasta sekä palauttivat Suomelle Hangon ja Kiinalle Port Arthurin?” Hanko oli neuvostotukikohtana välirauhan ajan ja osan jatkosotaa. Sen sijaan syksyn 1955 neuvotteluissa Suomelle palautettiin Porkkala, joka oli vuokrattu jatkosodan päätyttyä 1944. Ei silti, kehuihan Gorbatšov 1987 vieraillessaan Tallinnassa kahdesti ”Neuvosto-Viron kaunista pääkaupunkia, Riikaa”.
Neuvostoliitto ei kertonut oppikirjoissaan siitä, että Boris Pasternak ei saanut mennä ha-kemaan Nobeliaan romaanistaan ”Tohtori Živago”, ja hänet erotettiin kirjailijaliitosta. Tuolloinen puoluejohtaja Hruštšov ei kirjaa lukenut, eikä Filippovin mukaan moni muukaan niistä, jotka kutsuivat itseään ”mielensä pahoittaneiksi lukijoiksi”. Maatalouden osalta kerrotaan Hruštšovin maissikampanjasta, jonka mukaan tämä kasvi kasvaisi napapiirilläkin. Sen sijaan ääretöntä hallaa maataloudelle ja ympäristölle aiheuttanut Trofim Lysenko, jonka johdolla pantiin leiriin ja teloitettiin tuhansia ansioituneita tiedemiehiä, jää täysin tuntemattomaksi.
Kritiikistä onkeensa ottanut Filippov mainitsee pysähtyneisyyden nyt laajasti omana luku-naan ja kertoo myös gerontokratiasta, keskuskomitean vanhuudesta. Tekijä muistuttaa lyhytaikaisen johtajan, Juri Andropovin lauseesta: ”Emme tunne yhteiskuntaa, jossa elämme.” Tässäpä olisi oppia muutamille seuraajillekin. Unkarin ja Tšekkoslovakian miehitykset tunnustetaan liberalisoinnin lopettamiseksi, ja Helsingin ETY-kokousta kehutaan laajasti. Erityisesti teksti mainitsee ihmisoikeudet ja perusvapaudet, joista Neuvostoliitto ei todellisuudessa koskaan aikonutkaan pitää kiinni. Tämä oli yksi alkusoitto sosialistisen järjestelmän rapautumisen sinfoniassa.
Perestroikan, romahduksen, oligarkkien, ruplan kriisin ja Tšetšenian sotien kautta kirja etenee nykypäivään. Vaikka se tunnustaa ensimmäistä kertaa EU:n itsenäiseksi toimijaksi, se edelleen runttaa NATOn toiminnan Kosovon kriisissä, eikä näe mitään väärää Serbian johtajan Milosevicin toimeksiannosta tehdyssä Srebrenican joukkomurhassa. ”Venäjän eliitti näki NATOn toiminnan suorana uhkana Venäjän kansallisille intresseille.” Heti perään kirja kuitenkin kertoo NATOn huomattavasta laajenemisesta itään, koska siihen liittyivät halukkaasti kaikki entiset ”kansandemokratiat”. Lopuksi kirja kertoo 50 sivua (!) ”suvereenista demokratiasta” onnistumatta vakuuttamaan ulkomaalaista lukijaansa maan demokraattisuudesta, mutta sellainen on venäläisten oma halu.
8.2.2009
Minisarja Pietari Suuresta alkaa YLE Teemalla 11.2.
Arvoisat television omistajat/haltijat!
Keskiviikkona 11.2. alkaa neliosainen tv-sarja Pietari Suuresta. Sarja on palkittu jollakin palkinnollakin. Koska Teema on tuonut suomalaisyleisön nähtäville jo monia hyviä venäläissarjoja, ja koska näytäntö alkaa niinkin inhimilliseen aikaan kuin klo 19:00, kiinnostus herää. Mutta ah ja voi! Tämä näyttääkin olevan amerikkalaisten tekemä. Mieleen tulee heti Doctor Zhivago ja Omar Sharif ynnä kumppanit. Ei amerikkalainen alkuperä automaattisesti merkitse kelvotonta, mutta niin monta floppiakin siellä on tehty, että olo on epävarma. Tai jos ei puhuta flopeista, niin on siellä tehty paljon sellaistakin, mikä on sinänsä ammattimaista jälkeä ja kaunista jne., muttei aidosti tavoita teoksen edellyttämää henkeä tai kontekstia. Onhan tietysti tällaista tehty Suomessakin.
No, katsotaan ja toivotaan parasta. Minua, stereoradion omistajaa, televisiosarjan hyvyys tai huonous ei suoranaisesti kosketa, mutta myötäelän teidän muiden kärsimyksissä.
Roolijako ynnä muita tietoja löytyy tästä.
Ja sinulle, joka et tiedä, kuka oli Pietari I eli Suuri, laitan pienen tietopaketin tähän perään. Sen kokosi radiotoimittaja Matti Aho, joka kävi Viipurissa tutustumassa paikkoihin kesällä 1941. Markus Kajo on löytänyt selostuksen ja esitti sen viime maanantaiaamun radio-ohjelmassaan. Ei se Pietari Suuri tosin ole mitenkään pääosassa tässä, mutta hänet esitellään kuitenkin. Varmaan Pietarista kerrotaan wikipediassakin, ainakin se että parannapa tynkäartikkelia please. Ja muitakin lähteitä on, jos ei tämä seuraava tyydytä.
--------------------
Viipuri on jälleen meidän
(Toimittaja Matti Aro 30.8.1941)
Viipuri on jälleen meidän. [tauko]
Viipurin linnan tornissa liehuu jälleen Suomen siniristilippu. [tauko]
Se, lännen etuvarustus itää vastaan, on jälleen lännen käsissä, oikeissa käsissä. Meidän suomalaisten käsissä. [tauko]
Niin, kuinka tämä Viipuri sitten lopulta otettiin, sen kertokoot toiset, todelliset sotahistorioitsijat. Minä kerron vain sen, mitä itse koin ja näin pienellä matkalla, jonka tein halki juuri vallatun Viipurin perjantaina kello puoli kuudentoista ja kello yhdeksäntoista välillä. Sitä ennen oli siellä jo käynyt meidän kärkijoukkomme ja myöskin jääkärijoukot, jotka olivat tutkineet kaupungin, ja myöhemmin saamme kuulla myöskin ensimmäisten Viipuriin menijöiden haastattelut.
No niin, hyvät kuuntelijat. Tulin radioautolla, ja aikomukseni oli yrittää niin likelle Viipuria kuin mahdollista, sillä ei ollut aivan täyttä tietoa, mitenkä sen laita oli: oliko se meidän käsissämme jo, vai vielä ryssän, vai oliko se mahdollisesti ei-kenenkään-maata?
Saavuimme Tienhaaran kautta. Pääsimme onnellisesti Tienhaaraan autollamme. Niin, hyvät tienhaaralaiset, voin ilmoittaa teidän lohdutukseksi, että Tienhaara on suurin piirtein eheä, siellä on rautatiekiskot kiskottu pois, mutta kaikki sen suuret tehdaslaitteet ja kaikki muut ovat ainakin ulkonaisesti eheitä, mutta mikäli muutamaan pistäydyimme sisälle, niistä on kyllä koneet viety pois, mutta kuten sanottu, seinät ovat täysin eheät.
Sitten saavuimme Hietalaan. Tämä on jo vallan toisennäköinen, lohduttomassa kunnossa, täysin palanut. Sillat siitä Sorvaliin ovat poikki, mutta pääsimme ylitse ja jatkoimme kohtalaisen hyvässä kunnossa olevan Sorvalin kautta matkaamme itse vanhaa Viipuria kohti.
Ja kun käännyimme kadun kulmassa, niin eteemme aukeni savupatsaitten ympäröimänä, sillä kaupunki paloi, mutta aivan eheänä, Viipurin linna. Näyttelijä, sotilasvirkamies Arvo Lehesmaa, joka oli kanssani, pysähtyi ja sanoi niin kuin vain viipurilainen voi sanoa: "Siinä sie oot." Niin, siinä se oli, tuo viipurilaisten vanha symboli, täysin eheänä ja täysin jykevänä symbolisoiden omalla järkkymättömyydellään sen lännen sivistyksen järkkymättömyyttä, jonka esitaistelijana se on ollut.
Maakunta-arkisto toisella puolen lahtea näytti noin sivulta katsellen suurin piirtein eheältä, mutta sen vieressä, missä Suomen leijona oli komeasti kohonnut, seisoo jälleen kumma otus, mies joka oli tuonut kaiken turman tänne pohjolaan aikoinaan, Pietari Suuri, joka siihen oli joskus ryssän vallan aikana pystytetty, mutta joka vuonna -18 poistettiin ja vietiin museoon, mutta nyt hän oli museosta hilautunut takaisin entiselle paikalleen, kunnes kohta tietysti siirtyy takaisin museoon.
*
No niin. Siirryimme sitten itse kaupunkiin. Kiertelin katuja. En ryhdy tässä sen tarkemmin kuvaamaan yksityiskohdittain, miltä se näyttää. Sen tehkööt toiset ja pätevämmät Viipurin tuntijat. Mutta täytyy sanoa, että tietäen Viipurin viime sodan hävityksen ja tietäen sen mahdollisuuden, minkä ryssät olisivat voineet sille saada aikaan, niin täytyy sanoa, että lopputulos oli myönteisempi kuin mitä olisi odottanut. Onhan kaupungista noin, voisin sanoa pyöreästi viisikymmentä prosenttia käyttökelvotonta. Siellä täällä törröttävät vain korkeat kivimuurit, sisusta on palanut. Nytkin kaupunki paloi siellä täällä, mutta noin kolmisenkymmentä à nelisenkymmentä prosenttia on kuitenkin täysin ehjänä kaupungista.
Niin, kuten sanottu, niin en ryhdy sen tarkemmin kuvaamaan sen yksityiskohtia, sen tehkööt muut, mutta sanottakoon, että esimerkiksi kaupungin kirkot olivat suurin piirtein eheinä paitsi tuomiokirkko, mutta sehän jo sai viime sodan aikana osuman. Se on nyt täysin purettu, ja sen edustalla ollut Agricola on viety ties mihinkä. Vain patsaan jalusta on jälellä. Myöskin kaupungin virastotalo ja sen vieressä oleva teatteritalo paloivat. Niitä, teatteria, vanhaa sivistyslaitostakaan ei siis enää ole, ja tunnettu Viipurin ylpeys, Viipurin komea asema, sen tilalla on vain soraläjä.
Mutta Viipurin linna seisoo täysin ylväänä, ja omalla puolellaan Pyöreä torni puhuu myöskin puolestaan vuosisataista kieltään. Sekin on yhtä eheän järkkymätön kuin ennen. Ja linnan edustalla seisoo Torkkeli Knuutinpoika jalustallaan tuijottaen linnaa, sekin täysin vahingoittumattomana, vaikka hänen takanaan oleva Viipurin kaupunginmuseo onkin palanut.
Niin, yksityisiä taloja sieltä täältä, kuten jo mainitsin, en ryhdy sen paremmin kuvaamaan.
Mikä muuten oli yleisvaikutelma tästä kaupungista? Se oli autio. Kissoja, kissoja oli tavattomasti. Pieniä, pieniä, juuri syntyneitä poikasia, muutaman viikon vanhoja, niitä juoksi ja naukui nälkäisinä joka puolella. Koiria ulvoi, mutta ihmisistä ei näkynyt jälkeäkään. Ryssä oli vetäytynyt pois ja tehnyt tuhotyönsä. Ja kiire sillä oli ollut. Se oli yrittänyt evakuoida tavaroitaan. Tavaroita oli kadunvieret täynnä. Suurimman osan se ehkä oli haalinut, laahannut mukanaan, mutta hyvin paljon siltä oli myöskin jäänyt.
Ja muuten kaupunki, niin kuin sanottu, puolituhoutuneena, lasinsirpaleita täynnä, mutta mikä erikoisesti pisti silmään, niin oli juuri tämä venäläisten sille antama oma leimansa, jolla se oli yrittänyt hävittää Viipurin vanhan vuosisataisen leiman. Seinät olivat täynnä räikeitä, ryssäläishenkisiä, tökeröin kuvin varustettuja julisteita. Missä oli viime sodan aikaisia palaneita ja pommitettuja rakennuksia, niin niitä ei ollut yritetty korjata. Ainoa mihin oli niin asemaa vastapäätä oli yritetty kauppahallin viereen rakentaa jonkinlaista aitaa, jonkinlaista tiiliaitaa, hyvin kömpelösti sitäkin. Se oli ainoa mitä ryssät olivat yrittäneet rakentaa.
Siellä esimerkiksi on vakuutusyhtiö Kalevan talo, joka jäi viime sodan aikaan puolivalmiisen kuntoon telineet ympärillään. Se on nyt täysin samanlaisessa kunnossa. Ryssä ei ole mitään rakentanut, vain hävittänyt lisää. Siinä yleisvaikutelma ryssän jättämästä Viipurista.
*
Mutta kuten sanoin niin tänne oli noin pari tuntia aikaisemmin menneet ensimmäiset miehet tähän kaupunkiin, ja he olivat myöskin linnan torniin vetäneet lipun, tai ei tosin lippua, sillä lippua ei heillä ollut mukanaan, vaan vetäneet sinne paidan, sillä he katsoivat että rehellinen suomalainen paitakin on parempi kuin se punainen riepu, joka siellä roikkui. Ja koska he ovat tässä sattumalta mikrofonin vieressä, niin annan heidän kertoa, miltä Viipuri ensimmäisenä sinne menneiden suomalaisten silmissä näytti, sillä he, varsinkin kun ovat viipurilaisia itsekin, voivat antaa siitä paremman ja elävämmän kuvan.
Keskiviikkona 11.2. alkaa neliosainen tv-sarja Pietari Suuresta. Sarja on palkittu jollakin palkinnollakin. Koska Teema on tuonut suomalaisyleisön nähtäville jo monia hyviä venäläissarjoja, ja koska näytäntö alkaa niinkin inhimilliseen aikaan kuin klo 19:00, kiinnostus herää. Mutta ah ja voi! Tämä näyttääkin olevan amerikkalaisten tekemä. Mieleen tulee heti Doctor Zhivago ja Omar Sharif ynnä kumppanit. Ei amerikkalainen alkuperä automaattisesti merkitse kelvotonta, mutta niin monta floppiakin siellä on tehty, että olo on epävarma. Tai jos ei puhuta flopeista, niin on siellä tehty paljon sellaistakin, mikä on sinänsä ammattimaista jälkeä ja kaunista jne., muttei aidosti tavoita teoksen edellyttämää henkeä tai kontekstia. Onhan tietysti tällaista tehty Suomessakin.
No, katsotaan ja toivotaan parasta. Minua, stereoradion omistajaa, televisiosarjan hyvyys tai huonous ei suoranaisesti kosketa, mutta myötäelän teidän muiden kärsimyksissä.
Roolijako ynnä muita tietoja löytyy tästä.
Ja sinulle, joka et tiedä, kuka oli Pietari I eli Suuri, laitan pienen tietopaketin tähän perään. Sen kokosi radiotoimittaja Matti Aho, joka kävi Viipurissa tutustumassa paikkoihin kesällä 1941. Markus Kajo on löytänyt selostuksen ja esitti sen viime maanantaiaamun radio-ohjelmassaan. Ei se Pietari Suuri tosin ole mitenkään pääosassa tässä, mutta hänet esitellään kuitenkin. Varmaan Pietarista kerrotaan wikipediassakin, ainakin se että parannapa tynkäartikkelia please. Ja muitakin lähteitä on, jos ei tämä seuraava tyydytä.
--------------------
Viipuri on jälleen meidän
(Toimittaja Matti Aro 30.8.1941)
Viipuri on jälleen meidän. [tauko]
Viipurin linnan tornissa liehuu jälleen Suomen siniristilippu. [tauko]
Se, lännen etuvarustus itää vastaan, on jälleen lännen käsissä, oikeissa käsissä. Meidän suomalaisten käsissä. [tauko]
Niin, kuinka tämä Viipuri sitten lopulta otettiin, sen kertokoot toiset, todelliset sotahistorioitsijat. Minä kerron vain sen, mitä itse koin ja näin pienellä matkalla, jonka tein halki juuri vallatun Viipurin perjantaina kello puoli kuudentoista ja kello yhdeksäntoista välillä. Sitä ennen oli siellä jo käynyt meidän kärkijoukkomme ja myöskin jääkärijoukot, jotka olivat tutkineet kaupungin, ja myöhemmin saamme kuulla myöskin ensimmäisten Viipuriin menijöiden haastattelut.
No niin, hyvät kuuntelijat. Tulin radioautolla, ja aikomukseni oli yrittää niin likelle Viipuria kuin mahdollista, sillä ei ollut aivan täyttä tietoa, mitenkä sen laita oli: oliko se meidän käsissämme jo, vai vielä ryssän, vai oliko se mahdollisesti ei-kenenkään-maata?
Saavuimme Tienhaaran kautta. Pääsimme onnellisesti Tienhaaraan autollamme. Niin, hyvät tienhaaralaiset, voin ilmoittaa teidän lohdutukseksi, että Tienhaara on suurin piirtein eheä, siellä on rautatiekiskot kiskottu pois, mutta kaikki sen suuret tehdaslaitteet ja kaikki muut ovat ainakin ulkonaisesti eheitä, mutta mikäli muutamaan pistäydyimme sisälle, niistä on kyllä koneet viety pois, mutta kuten sanottu, seinät ovat täysin eheät.
Sitten saavuimme Hietalaan. Tämä on jo vallan toisennäköinen, lohduttomassa kunnossa, täysin palanut. Sillat siitä Sorvaliin ovat poikki, mutta pääsimme ylitse ja jatkoimme kohtalaisen hyvässä kunnossa olevan Sorvalin kautta matkaamme itse vanhaa Viipuria kohti.
Ja kun käännyimme kadun kulmassa, niin eteemme aukeni savupatsaitten ympäröimänä, sillä kaupunki paloi, mutta aivan eheänä, Viipurin linna. Näyttelijä, sotilasvirkamies Arvo Lehesmaa, joka oli kanssani, pysähtyi ja sanoi niin kuin vain viipurilainen voi sanoa: "Siinä sie oot." Niin, siinä se oli, tuo viipurilaisten vanha symboli, täysin eheänä ja täysin jykevänä symbolisoiden omalla järkkymättömyydellään sen lännen sivistyksen järkkymättömyyttä, jonka esitaistelijana se on ollut.
Maakunta-arkisto toisella puolen lahtea näytti noin sivulta katsellen suurin piirtein eheältä, mutta sen vieressä, missä Suomen leijona oli komeasti kohonnut, seisoo jälleen kumma otus, mies joka oli tuonut kaiken turman tänne pohjolaan aikoinaan, Pietari Suuri, joka siihen oli joskus ryssän vallan aikana pystytetty, mutta joka vuonna -18 poistettiin ja vietiin museoon, mutta nyt hän oli museosta hilautunut takaisin entiselle paikalleen, kunnes kohta tietysti siirtyy takaisin museoon.
*
No niin. Siirryimme sitten itse kaupunkiin. Kiertelin katuja. En ryhdy tässä sen tarkemmin kuvaamaan yksityiskohdittain, miltä se näyttää. Sen tehkööt toiset ja pätevämmät Viipurin tuntijat. Mutta täytyy sanoa, että tietäen Viipurin viime sodan hävityksen ja tietäen sen mahdollisuuden, minkä ryssät olisivat voineet sille saada aikaan, niin täytyy sanoa, että lopputulos oli myönteisempi kuin mitä olisi odottanut. Onhan kaupungista noin, voisin sanoa pyöreästi viisikymmentä prosenttia käyttökelvotonta. Siellä täällä törröttävät vain korkeat kivimuurit, sisusta on palanut. Nytkin kaupunki paloi siellä täällä, mutta noin kolmisenkymmentä à nelisenkymmentä prosenttia on kuitenkin täysin ehjänä kaupungista.
Niin, kuten sanottu, niin en ryhdy sen tarkemmin kuvaamaan sen yksityiskohtia, sen tehkööt muut, mutta sanottakoon, että esimerkiksi kaupungin kirkot olivat suurin piirtein eheinä paitsi tuomiokirkko, mutta sehän jo sai viime sodan aikana osuman. Se on nyt täysin purettu, ja sen edustalla ollut Agricola on viety ties mihinkä. Vain patsaan jalusta on jälellä. Myöskin kaupungin virastotalo ja sen vieressä oleva teatteritalo paloivat. Niitä, teatteria, vanhaa sivistyslaitostakaan ei siis enää ole, ja tunnettu Viipurin ylpeys, Viipurin komea asema, sen tilalla on vain soraläjä.
Mutta Viipurin linna seisoo täysin ylväänä, ja omalla puolellaan Pyöreä torni puhuu myöskin puolestaan vuosisataista kieltään. Sekin on yhtä eheän järkkymätön kuin ennen. Ja linnan edustalla seisoo Torkkeli Knuutinpoika jalustallaan tuijottaen linnaa, sekin täysin vahingoittumattomana, vaikka hänen takanaan oleva Viipurin kaupunginmuseo onkin palanut.
Niin, yksityisiä taloja sieltä täältä, kuten jo mainitsin, en ryhdy sen paremmin kuvaamaan.
Mikä muuten oli yleisvaikutelma tästä kaupungista? Se oli autio. Kissoja, kissoja oli tavattomasti. Pieniä, pieniä, juuri syntyneitä poikasia, muutaman viikon vanhoja, niitä juoksi ja naukui nälkäisinä joka puolella. Koiria ulvoi, mutta ihmisistä ei näkynyt jälkeäkään. Ryssä oli vetäytynyt pois ja tehnyt tuhotyönsä. Ja kiire sillä oli ollut. Se oli yrittänyt evakuoida tavaroitaan. Tavaroita oli kadunvieret täynnä. Suurimman osan se ehkä oli haalinut, laahannut mukanaan, mutta hyvin paljon siltä oli myöskin jäänyt.
Ja muuten kaupunki, niin kuin sanottu, puolituhoutuneena, lasinsirpaleita täynnä, mutta mikä erikoisesti pisti silmään, niin oli juuri tämä venäläisten sille antama oma leimansa, jolla se oli yrittänyt hävittää Viipurin vanhan vuosisataisen leiman. Seinät olivat täynnä räikeitä, ryssäläishenkisiä, tökeröin kuvin varustettuja julisteita. Missä oli viime sodan aikaisia palaneita ja pommitettuja rakennuksia, niin niitä ei ollut yritetty korjata. Ainoa mihin oli niin asemaa vastapäätä oli yritetty kauppahallin viereen rakentaa jonkinlaista aitaa, jonkinlaista tiiliaitaa, hyvin kömpelösti sitäkin. Se oli ainoa mitä ryssät olivat yrittäneet rakentaa.
Siellä esimerkiksi on vakuutusyhtiö Kalevan talo, joka jäi viime sodan aikaan puolivalmiisen kuntoon telineet ympärillään. Se on nyt täysin samanlaisessa kunnossa. Ryssä ei ole mitään rakentanut, vain hävittänyt lisää. Siinä yleisvaikutelma ryssän jättämästä Viipurista.
*
Mutta kuten sanoin niin tänne oli noin pari tuntia aikaisemmin menneet ensimmäiset miehet tähän kaupunkiin, ja he olivat myöskin linnan torniin vetäneet lipun, tai ei tosin lippua, sillä lippua ei heillä ollut mukanaan, vaan vetäneet sinne paidan, sillä he katsoivat että rehellinen suomalainen paitakin on parempi kuin se punainen riepu, joka siellä roikkui. Ja koska he ovat tässä sattumalta mikrofonin vieressä, niin annan heidän kertoa, miltä Viipuri ensimmäisenä sinne menneiden suomalaisten silmissä näytti, sillä he, varsinkin kun ovat viipurilaisia itsekin, voivat antaa siitä paremman ja elävämmän kuvan.
4.2.2009
Kaksi katseluvinkkiä tänään 04.02.2009
Kuvalähde: YLE-kuvapalveluJouni Hiltusen viime vuonna valmistunut 71-minuuttinen BAM-dokumentti TV-kakkosella tänään keskiviikkona klo 22.55.
Lisätietoja täältä.
Kuvalähde: YLE-kuvapalveluToinen vinkki Aleksanteri-listalta:
From: Kristiina Repo
To: teatteritiede-info@helsinki.fi ; aleksanteri-lista@helsinki.fi
Sent: Friday, January 30, 2009 2:02 PM
Subject: [aleksanteri-lista] Stanislavskin vuosisata Yle Teemalla 4.2.2009 alkaen
Hei, tiedoksenne
Stanislavskin vuosisata, 3- osainen ranskalainen dokumenttisarja Konstantin Stanislavskista (1863-1938) tulee Yle Teemalta keskiviikkoisin 4, 11 ja 18. helmikuuta klo 21.00.
Laittaisitko tietoa eteenpäin niille, jotka ehkä tahtoisivat dokumentin nähdä.
Terveisin
Kristiina Repo
Lisätietoja vuonna 1997 Venäjän teatteriliiton ja ARTE:n yhteistyössä valmistamasta venäläis-ranskalaisesta dokumentista täältä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
