Näin naapurissa

Näin naapurissa – monikulttuurisia keskusteluja yksityistaksissa

On myöhäinen syksy. Matka oli sujunut junalla verkkaisesti nytkytellen vieraan maan puolelle, mutta vähän rajan jälkeen, rajavartioston asemalla juna pysähtyy ja jää niille sijoilleen. Vastaantuleva juna oli veturirikon takia jämähtänyt radalle, ja kun käytössä on vain yksi raide, meidän junankin piti odottaa. Kun odotusta oli jatkunut puoli tuntia ja todellisuus alkoi valjeta matkustajille, junanvaunussa virisi jutustelu ja sosiaalinen kanssakäyminen. Vaunusta tuli sosiaalinen yhteisö, jossa olisi ollut sosiologille tutkimista. Tällä kertaa vain ei ollut sosiologia saatavilla.

Useimmat yksin matkustavat naiset osoittautuivat venäläisiksi ja miehet suomalaisiksi. Miehillä on mukanaan laptop, paitsi minulla. Naiset lukevat, paitsi yksi nuori, ilmeisesti opiskelija, joka kaivaa repusta laptopin. Takanani istuu suomalaisvenäläinen pariskunta: juoppo suomalaismies, joka puhuu liian paljon ja liian hölmöjä, ja nainen huokailee ja toruu. Yhteistä kieltä heillä tuntuu olevan vähän. Nainen on ihan tavallisen näköinen, ei mikään kaunottareksi meikattu, mies näyttää työkuntoiselta ja asialliselta, mutta silti juopolta. Minun käy naista sääliksi. Haluaisin laittaa korvani rullalle ja pistää ne taskuun, mutten voi.

Seisokki jatkuu. Ravintolavaunu, joka ”suljetaan Vainikkalaan saavuttaessa ja avataan taas junan lähdettyä Viipurista”, avataan nyt poikkeuksellisesti uudestaan, ja puolet porukasta valuu sinne. Junan seisokki venähtää useamman tunnin mittaiseksi. Henkilökunta alkaa koota listaa siitä, kuka on menossa minnekin, ketä ollaan vastassa ja kenelle tarvitaan kyytejä, kun määränpääkaupungissa metro ja linja-autot ovat jo lopettaneet kulkemisen. Niiden, kenellä on lippuja jatkoyhteyksiin, kehotetaan ilmoittautumaan junan päällikölle vaunussa n:o 3.

Pääteasemalle suureen kaupunkiin tullaan yöllä varttia vaille kaksi. Kadulla seisoo yksi linja-auto ja noin 30 taksia. Linja-autoon kerääntyy porukkaa, enimmäkseen keski-ikäisiä ja vanhahkoja pulleita naisia, jotka huutavat, vaativat ja kaakattavat niin, että meinaa sivullista naurattaa. Kuljettaja ei tiedä, mihin ajetaan. Odotetaan junan päällikköä. Viimein, kun suurin osa matkustajista oli lähtenyt takseilla pois, päällikkö tuli ja sanoi, että ajetaan sinne minne on menijöitä. Ja minnekäs on? Metro Lomonosovskajalle vaativat keski-ikäiset ja vanhahkot pulleat naiset. Vasilinsaarelle vaativat toiset. Päällikkö siihen, että ei ihan ympäri kaupunkia voida ajaa, mennään vain yhteen paikkaan. Vasilinsaari ja Lomonosovskaja ovat vastakkaisilla laidoilla kaupunkia. Kaakatus kovenee. En nouse kyytiin enkä jää seuraamaan määränpään valintaa, vaan lähden neuvottelemaan yksityistaksien kanssa kyydistä.

Heti löytyy yksityinen eli tšastnoje-taksi, tällä kertaa azeripojan ajama peruslada, venäjäksi копейка. Tällaiset taksithan löytää, kun seisoo jalkakäytävällä ja ojentaa käden suorana sopivasti alaviistoon asentoon ajoradalle päin. Taksaksi sovitaan 250 ruplaa ja lähdetään liikkeelle. Mutta silta onkin jo pystyssä.

Se on muuten aina vähän hätkähdyttävä näky, vaikka sen näkisi monta kertaa. Osittain siksi, että tietää, että toiselle puolelle pitäisi päästä. Osittain siksi, että se on niin massiivinen, hämärästi erottuva seinä, joka peittää vastarannan näkyvistä.

Kuski soittelee kavereilleen ja kyselee oudolla kielellä siltojen aukioloajoista, mutta kukaan ei tunnu tietävän. Minäkään en muista, kun en ole vuosiin niitä tarvinnut. Kuski luopuu kyytisuunnitelmasta ja jättää minut samaan paikkaan, josta olin kyytiin noussut. Ei hätää: kohta pysähtyy toinen lada mallia VAZ-2105 eli ”viis yli yheksän”, jonka ajaja osoittautuu tadžikkipojaksi.

– Mihin pitäisi?
– Nevskille. Vaikka Kazanin kirkon luokse.
– Laadna, tiedän.
– Paljonko kyyti maksaa?

Aloitan kahdesta sadasta, hän viidestäsadasta. Päädymme neljäänsataan, kun pitää kiertää niin kaukaa siltojen takia. Lähdetään liikkeelle. Leninin patsas on näköjään poissa aseman edustalta Komsomol-aukiolta. Siltähän oli persaus räjäytetty viime kevättalvella.

– Mistäpä te?
– Finljandijasta, tulin juuri junalla, joka oli kolme tuntia myöhässä. Veturi rikki, aikataulut sekaisin. Liian monta asiaa olen tainnut mahduttaa yhteen lauseeseen.

Kuskin venäjäntaito ei ole tyydyttävä, jos kohta ei matkustajallakaan aivan kiitettävä.

– Niin mikä se teidän maanne oli, Ranskako?
– Ei kun Suomi. Finljandija. Pääkaupunki Helsinki.
– Missä se on? Tiedän Ranskan ja Englannin. Frantsija, Anglija.
– Suomi on lähempänä, ihan tässä naapurissa. Seitsemän tuntia junalla.

Ajetaan Nevan rantakatua vastavirtaan Ohtan tienoilla.

– Tunnetteko tämän tien? Oletteko koskaan ollut tällä suunnalla?
– Tunnen, monta kertaa olen täällä ollut.
– Onko kaunista täällä vai onko kauniimpaa teidän maassa?
– Täällä on kauniimpaa.
– Todellako? Onhan teilläkin varmasti kaunista?
– On, mutta kaupungit ovat modernimpia. Meillä luonto on kauniimpaa: on paljon järviä ja metsiä.

Rautahäkkyrältä näyttävä Ison-Ohtan silta toimii, mutta kuski ajaa rantakatua pitkin eteenpäin. Miliisi pysäyttää maasturin, joka juuri ohitti meidät reippaalla ylinopeudella, mutta heti tämän pysähdyttyä viittaakin, että antaa mennä. Maasturi kiihdyttää matkoihinsa ja ohittaa meidät uudestaan. Ilmeisesti miliisin rahkeet eivät riittäneet maasturin kuskin tai omistajan varpaille astumiseen. Me nousemme Nevan ylittävälle sillalle.

– Meillä joskus jätetään pysäyttämättä, mitenkäs teillä?
– En tiedä. Varmasti meilläkin toisinaan päästetään menemään.
– Valvotaanko teillä näin tien päällä liikennettä?
– Kyllä valvotaan, mutta nopeuksia valvovat nykyään automaattisilla kameroilla. Tälläkin viikolla on jokin valvontakampanja meneillään.

Tullaan Aleksanteri Nevskin aukiolle, ja edessä avautuu Nevan valtakadun vanha osa.

– Niin mihin mennään?
– Sadovajalleko?
– Missä se on?
– Gostinyi Dvorin luota vasemmalle.
– En tiedä sitä. Kazanin kirkon tiedän.
– Hyvä on, mennään sitten sinne.
– Onko paljon musulmaaneja teillä?
– Hyvin vähän.
– Meillä paljon. On moskeijoitakin joka paikassa, tiuhaan. Minun, minun kotimaassani paljon on moskeijoita. Mutta teillä vähemmän musulmaaneja teidän kansan joukossa?
– Meidän muslimit Suomessa ovat enimmäkseen somaleja ja Lähi-idästä tulleita.

Ei mene perille. Uskontomaantietoa ei ole ollut hänellä koulun opetusohjelmassa.

– Afrikka, Somalia. Lähi-itä: Turkki, Iran, Syyria, tiedättekö?
– Mutta entä oma kansanne? Onko musulmaaneja?
– Hyvin vähän.
– Onko teillä moskeijoita?
– Ihan muutama on, mutta pieniä.
– Niin, kun on vähän musulmaanejakin?
– Juuri niin.

Kapina-aukiolla liikenne puuroutuu pikkutunneillakin. Pienellä jonotuksella siitä päästään kuitenkin liikkeelle. Huomaan, että Stockmannin tavaratalosta on maan päällä jo kolmas kerros rakenteilla. Yksi meidän maisterikoulusta valmistunut on siellä projekti-insinöörinä.

Kuski väistää takaa tulevia laitakaistalle, mikä onkin viisasta. Meitä ohittavat autot ovat yläluokan autoja, sekä isoja tummaikkunaisia ökymaastureita että tavallisia pehmeästi lelluvia upporikkaan väen sedaneja. Niiden kanssa ei kannata yrittää leikkiä tasa-arvoa. Lada ja Lexus ajavat eri sarjoissa. Lada, Lexus ja Lincoln SUV.

– Onkos teillä tämmöisiä autoja siellä? – kysyy kuljettaja ja taputtaa Ladan kojelautaa.
– On, mutta vähän enää jäljellä.
– Vähänkö on? Ihan yksin kappalein?
– Aivan yksin kappalein niitä voi nähdä.
– Varmaan maalla on enemmän, muttei enää kaupungeissa?
– Joo, maalla voi olla enemmän, ja harrastajilla kaupungeissa. Mutta on meillä Samaroita vielä liikenteessä melko paljon.

Ei mene jakeluun. Huomaan käyttäneeni länsimaista nimikettä.

– Devjatkaa näkyy vielä meidän teillämme, ysi-ladaa, tiedättekö? Samaraa?
– Ehm.

Kuskin autotuntemus näyttää olevan vielä rajallisempi kuin minulla, ja iäisyysasiat ovat muutenkin enemmän pinnalla. Ehkä hän on sitä halpatyövoimaa, joka Pietarissa työskentelee isojen rakennusten työmailla nostamassa niitä harjakorkeuteen ja viimeistelemässä sen jälkeen käyttökuntoon. Siksi vaatimaton autokin on ylpeilyn aihe.

– Mikä teillä sitten on uskontona, kun ei muslimeita ole paljon? Kristinuskoko?
– Da, kristinusko meillä on vallalla.
– No sehän on aivan kuten täälläkin!
– Ei, meidän kristinusko on erilaista.
– Eikö ole niin kuin täällä, hristianstvo?
– Ei, meillä kirkot ovat erinäköisiä.
– Teillä Rooman on paavin kirkko?
– Ei ole. Meillä on protestanttinen kirkko.

Ei kuljettajalla sytytä. Mitähän protestia mahtanee miettiä? Selitän lisää.

– On läntinen kirkko. Niitä on kaksi aivan erilaista, tämä oikeauskoinen pravoslavie ja länsimainen. Meillä on läntinen.

Päättelen, että on paras olla edes mainitsematta, että meilläkin on kyllä protestanttisen ns. evankelis-luterilaisen kirkon ohella ortodoksinen kirkko, joka on melkein samanlainen kuin täällä, paitsi että se on Konstantinopolin patriarkaatin alainen.

– Mutta onko teillä kristinuskoa? Hristianstvo?
– On meillä, ihan sama kristinusko meillä on kuin täälläkin, mutta seremoniat ovat aivan erilaiset. Lännessä on niin.
– Oletteko itse kristitty?
– Olen minä.
– Ihanko totta! Vai niin! Mahtavaa!
– Totta, mutta ei se käytännön elämässä kovin paljoa merkitse.

Tullaan Sadovajan risteyksen valoihin. Kuljettaja ajaa samalle keskikaistalle kuin edellä oleva, vasemmalle kääntymistä odottava auto.

– Onko tämä se Sa- Sa-..., se katu?
– On se. Jos ajatte sinne, minulla on vähän lyhyempi matka.
– Ja eikö tässä ole se metroaseman rakennus?
– On, ja siinä on myös Gostinyi Dvor. Iso tavaratalo. Mutta on siinä metrokin.

Ajamme Sadovajaa Jauhokujan kulmaan, josta neuvon oikealle Gribojedovin kanavan rantakadulle.

– Mutta ei tässä gastiinitsa!
– On se, se on yhden koulun asuntola.
– Ja sinnekö te?
– Sinne. Kiitos paljon.

Matka päättyy siihen, Talous- ja finanssiyliopiston asuntola-hotellin eteen. Maksan 400 ruplaa, siis noin yhdeksän euroa kuusikymmentä senttiä. Riipaisevan kova hinta sikäläisittäin, mutta puoli kolmen aikaan valinnanvaraa ei ole. Kättelen kuskia ja toivotan kaikkea hyvää. Täällä saa (ja jopa pitää) kätellä, vaikka meillä se on kiellettyä sikalentsun pelossa.

Mustat laatikot Venäjän vesivoimaloihin?

Tänään valtionduuman erikoisvaliokunta päätti suositella ns. mustien laatikoiden asentamista kaikkiin Venäjän vesivoimalaitoksiin. Aiemmin samaa oli ehdottanut pääministeri Vladimir Putin. Insinöörikielellä kyse on teknisten prosession automaattisista hallintajärjestelmistä, joiden tarkoitus olisi varmistaa, että mahdollisissa tukkeutumistilanteissa olisi varajärjestelmä, joka takaa voimalan laitteiston turvallisen toiminnan.

Valiokunta vaati myös hätätilanteita simuloivien matemaattisten mallien soveltamista voimaloiden toiminnan ohjaukseen.

Mistä tällainen innostut voimalaturvallisuuden parantamiseen? Kyse on elokuun 17. päivänä sattuneesta uhkaavasta onnettomuudesta Jenisein yläjuoksulla toimivassa (P. S. Neporožnin kunniaksi nimetyssä) Sajano-Šušenskajan vesivoimalassa. Tarkempi osoite on Hakassian tasavallan Sajanogorskin kaupunkiin kuuluva kylä nimeltä Tšerjomuški eli Muuraiskylä, ja voimalan postiosoite on postilokero 39. Voimalaitos on vuodesta 2007 ollut osana РусГидро-yhtiötä.

Kyse ei ole mistään mitättömästä perifeerisestä pikkulaitoksesta, vaan Venäjän suurimmasta vesivoimalasta, joka tuottaa 15 % maan vesivoimasähköstä ja 2 % koko sähkötuotannosta. Voimalan teho on 6400 MW, ja se tuotetaan kymmenellä 640 megawatin generaattorilla tyyppiä СВФ-1285/275-42У4. Putouskorkeus on huimat 245 metriä ja padon pituus 1074 metriä. Veden virtaama on 10х358,5 m3/s. Vastaavanlaista laitosta ei Venäjällä ole.

Tässä voimalassa siis sattui jotakin odottamatonta viime elokuussa. Kakkos-hydroaggregaatille (siis turbiini+generaattori) oli alkuvuonna 2009 tehty keskiasteen remontti ("средний ремонт"). Kaikki ei mennyt hyvin, koska neljän kuukauden käytön jälkeen siinä alkoi ilmetä värinää. Voimalan johto ei kuitenkaan määrännyt aggregaatille uutta remonttia, vaan se jätettiin vähemmälle kuormitukselle. Elokuun 16. päivän iltana automaattijärjestelmä pysäytti aggregaatin, koska viimeisen 13 minuutin aikana sen värinä ylitti sallitun yli viisinkertaisesti.

Liittovaltion sähköenergiantuotantolain 14 pykälän mukaan tuotantolaitoksessa ei saa suorittaa voimalan ohjauskomentoja eikä -toimenpiteitä, jos niistä aiheutuu uhkaa ihmisille ja laitteiston varmistukselle. Kuitenkin tätä pykälää rikottiin, koska tuotettu sähköenergia myydään säätöenergiana suoraan tukkumarkkinoille, ja näin suuren hydroaggregaatin lepuuttaminen olisi merkinnyt miinusta kassaan. Niinpä aggregaatti meni pikkuhiljaa pilalle ja lopulta särkyi. Se oli iältään 29 v 9 kk. Ohjeellinen käyttöikä tällaisille aggregaateille on 30 vuotta, joten ikää oli vielä hieman jäljellä. Kolmisen kuukautta.

Aggregaatin särkyessä veden virtaus pysähtyi äkillisesti, jolloin veden liike-energia ja paine rikkoivat padon yläosasta alas johtavan vesikanavan seinät. Tällöin vesi tulvi voimalan konehuoneeseen ja osa sen rakenteista räjähti tuusannuskaksi.
Pelastustöitä ja etsintöjä tehtiin satapäisen sukeltajajoukon voimin, ja loppusaldoksi tuli 75 kuolonuhria ja 13 loukkaantunutta. Paikalla oli ollut yli 300 ihmistä.

Mitä varten vesivoimalassa ylipäänsä oli niin paljon ihmisiä paikalla? Vaikea sanoa. Olen käynyt Imatrankosken ja Isohaaran vesivoimaloissa ja toimittanut tavaraa Vanttauskosken ja Taivalkosken voimaloille, mutta ei siellä generaattorihalleissa ole yleensä ketään eikä koskaan kahta enempää paikalla. Tietysti nyt puhutaan kokoluokassa kymmeniä numeroita isommasta laitoksesta. Ja onhan se niinkin, että kun ydinvoimalalle tehdään Suomessa määräaikaishuolto, mukana on kuulemma jopa 600 työntekijää. Voi olla, että osa kuolleista oli tekemässä joitakin korjaustöitä, mutta siihen ei duumalle luovutettu raportti anna selvitystä. Onhan se niinkin, että Venäjällä monet työprosessit tehdään aika runsaalla työntekijämäärällä.

Sajano-Šušenskajan vesivoimala on suurelta osin 1970-luvun komsomol-nuorten aikaansaannos. Sen rakentaminen alkoi v. 1972, ensimmäinen turbiini oli otettu käyttöön v. 1978 ja kymmenes v. 1985. Voimala oli lopullisesti valmis vuonna 1988.
Neuvostoliitossa ei ollut niin nöpönnuukaa, onko voimala teknisesti valmis vai ei: se sai jonkinlaisen käyttöönottoluvan. Kuitenkin onnettomuuden jälkeen nousi esille Anatoli Tšubaisin nimi: hän on v. 2000 allekirjoittanut Sajano-Šušenskajan vesivoimalan käyttöönottoluvan Venäjän federaation oloissa ja vaatimusten mukaisesti. Nyt suoritetut selvitykset osoittivat, että Tšubaisin oli ollut allekirjoitettava lupa, koska tuolloin voimala oli ollut käynnissä jo yli 20 vuotta.

Vaikka onnettomuudesta nostettiin syyte jo samana päivänä kuin se sattui, ei duuma syyttänyt sen paremmin Tšubaisia kuin voimalan johtoakaan tapahtuneesta. Lokakuun alussa Venäjän tekniikan valvontaviraston johtaja Nikolai Kutjin sanoi: "Meillä valtio on demokraattinen. Siksi tuomioistuin määritelköön, kuka on syypää."

Mutta Kutjin sanoi myös, että viime vuosina teknisiä tarkastuksia ei tehty, koska kontrolliakaan ei ollut, ja siksi riskien vakavuutta ei ymmärretty.

Suuronnettomuuden vaara oli tässä tapauksessa enemmän kuin lähellä. Sajano-Šušenskajan voimala avasi tulvaluukut ja käynnisti hätäjuoksutuksen. Alajuoksulla Krasnojarskin (väkiluku 950.000 asukasta) kaupungissa pelättiin, että vesi tulvii kaupunkiin, ja kaupungin lähes yhtä suuri voimalaitos (putouskorkeus 124 metriä, padon pituus 1065 m, tuotantoteho 12 x 615 MW) käynnisti myös hätäjuoksutuksen, joka kesti kolme päivää.

Mitä olisi tehty, jos patoon olisi tullut oikeasti reikä, kuten alussa pelättiin? Tätä kysymystä pohditaan useissa jokivarsitaajamissa ympäri maailman. Venäjän vastaus on mustat laatikot. Niillä pyrittäisiin ainakin estämään Tšernobyl-tyyppiset kokeilut voimalan laitteilla. Mutta sellaisestahan ei nyt ollut kysymys.

Turvallista uutta vuotta!

Puolustusministeriö toimittaa

Mil.ru syyskuussa 2009: (Helsingin Sanomat 11.12.2009)
Vapaa käännökseni, johon olen kursiivilla merkinnyt kommentit.
Suomen irtautuminen toisesta maailmansodasta syyskuussa 1944

Tarkalleen 19. päivänä syyskuuta tulee kuluneeksi 65 vuotta välirauhan allekirjoittamisesta Suomen kanssa. Muistutamme, että tämä välirauha oli tulos Suomen kärsimästä tappiosta sodassa, jota se kävi Neuvostoliittoa vastaan yhtenä Saksan satelliiteista. Tietenkin mainittu näkökohta, joka on Venäjällä virallinen ja yleisesti hyväksytty, ei toimi sellaisena Suomessa. Eikä edes itsessään. Jostain syystä monet haluavat esittää Suomen osallistumisen toiseen maailmansotaan yhtenä Hitlerin vastaisen koalition maana, ja rajoittaa toisen maailmansodan sotatoimet syyskuun 1944 ja huhtikuun 1945 väliin, siis sotatoimiin fasistisen Saksan joukkoja vastaan. On jopa olemassa vastaava termi ”Lapin sota”. Kaikki muu, siis Suomen armeijan sotatoimet yhdessä (saksalaisen) armeijaryhmä ”Pohjoisen” kanssa Karjalan rintamalla, katsotaan jatkosodaksi, siis vapautussodaksi ja absoluuttisesti oikeudenmukaiseksi. Yritetäänpä tarkastella juuri tätä historiallista episodia.

”Toisen maailmansodan historiallinen muisto ja Suomen osallistuminen siihen…”
Tässä on luonteenomaista, että vuosien 1939-40 sekä 1941-44 tapahtumat olivat vähä-merkityksisiä suuren sotanäyttämön kannalta. Kuitenkin Suomessa annetaan niille ratkaiseva paino ei vain tämän pienen, pohjoisen maan kansallisen historian vaan koko länsimaisen sivistyksen ja demokratian puolustamisen osalta. Asian halutaan näyttävän siltä, että Hitlerin Saksan rinnalla taistellut ja sodan hävinnyt valtio olisikin tosiasiassa voittaja ja ”Euroopan pelastaja bolševismilta”.

Artikkeli palauttaa jälleen mieleen presidentti Tarja Halosen vierailun Ranskan kansainvälisten suhteiden instituutissa vuonna 2005, jolloin hän muistutti Suomen erillissodan luonteesta Neuvostoliittoa vastaan. Tällöin suomalaiset onnistuivat säilyttämään itsenäisyytensä ja jatkamaan demokratian rakentamista. Venäjän ulkoministeriö MID kommentoi tuolloinkin toteamalla Suomen taistelleen Hitlerin Saksan puolella ja kantavan näin osan vastuusta tuosta sodasta.
Artikkeli jättää mainitsematta, että pääministeri Paavo Lipposen samansisältöinen puhe ei kirvoittanut Venäjällä mitään kommenttia.

Venäjän puolustusministeriön mielestä suomalaiset kohtelivat venäläisiä sotavankeja ”epäinhimillisesti”. (Tästä on olemassa aivan toisenlaista tutkimustietoa). Sen sijaan Itä-Karjalan keskitysleirit suomalaisten miehitysalueilla eivät täyttäneet kaikkia inhimillisiä vaatimuksia. En ole kuitenkaan kenenkään suomalaisen historioitsijan nähnyt väittävän niitä ”sanatorioiksi”, kuten tämä venäläinen artikkeli antaa ymmärtää tapahtuneen.

Vetoamalla Mannerheimin päiväkäskyyn 27.6.1941 artikkeli pitää Suomea jatkosodan aloittajana yhdessä Saksan hyökkäyksen kanssa. Tässähän Mannerheim toteaa Neuvostoliiton viholliseksi, eikä mainitse uskoneensa välirauhan pysyvyyteen missään vaiheessa. Neuvostoliiton päämääränä oli Mannerheimin mukaan asujamistomme, uskomme ja isänmaamme hävittäminen. Mannerheim viittasi suureen Suomeen, Karjalan ja koko muun Suomen uuteen auringonnousuun. Miekantuppipäiväkäsky tästä tosin on jäänyt pois – sekä se, että punapommittajat olivat pommittaneet kymmeniä Suomen taajamia jo ennen tätä, aivan kuten talvisodan alku tapahtui.
Kannaksella suomalaiset pysähtyivät vanhalle rajalle. Mannerheimin muistelmien perusteella artikkeli lausuu Suomen hallituksen olleen tuolla hetkellä erimielinen rajojen muuttamisesta ja erityisesti sosiaalidemokraattien vastustaneen sitä.
Leningradin turvallisuuden varmistaminen johti artikkelin mukaan talvisotaan. Vanhan rajan siirtäminen olisi tuolloin vähentänyt Neuvostoliittoon kohdistuvaa uhkaa. Kuitenkin tapahtui sittemmin paljon muuta, mitä kukaan ei itse asiassa halunnut.

Sotatapahtumista artikkeli käy läpi kenraali Talvelan johdolla tapahtuneen hyökkäyksen Syvärille, Petroskoin valtauksen 1.10. sekä Vienanmeren-Baltian kanavan valtauksen joulukuun 1941 alussa. Tämä alue ei ollut koskaan kuulunut Suomeen, vaikka sen asukkaista merkittävä osa olikin suomalais-ugrilaisia. Miehitetylle alueelle pystytettiin ”terrorihallinto”, joka sorti suomenkieltä hallitsematonta väestöä. Samoin muistutetaan suomalaisten joukkojen piirittäneen pohjoispuolelta Leningradia saksalaisten apuna ja presidentti Rytin maininneen Saksan edustajalle Nevan sopivan luonnolliseksi Suomen rajaksi.

Vuoden 1944 lyhyessä kronikassa artikkeli toteaa Leningradin saarron murtuneen tammikuussa, Helsinkiä pommitetun helmikuussa kolmasti (tosin vain 5% pommeista putosi kaupunkiin loistavan hämäyksen vuoksi). Neuvostoversio väittää toisin: sen mukaan pommitusten tarkoituksena oli vain voimanosoitus (!). Muistettakoon tässä punaisten ilmavoimien kenraali, joka ajatti itseään syksyllä 1944 Eduskunnasta valtioneuvostoon, Suomen pankkiin ja presidentinlinnaan suomalaisen everstin johdolla. Kierroksen päätteeksi hän repäisi rinnastaan mitalin ja sanoi: ”Tämä kuuluu teille. En ansaitse sitä.” Mitalissa luki: ”Helsingin tuhoamisesta.” On aivan varmaa, että Aviatsija Dalnego Deistvija (Kaukotoiminnan lentoyksikkö) ei ollut liikkeellä pelkän näytön vuoksi.

Maaliskuussa presidentti Roosevelt pyrki irrottamaan Suomen sodasta. Epäonnistuneet neuvottelut johtivat suurhyökkäykseen ja Viipurin menettämiseen 20.6. Neuvostoliiton Tukholman-lähettilään kautta saatiin neuvottelut käyntiin, mikä johti sittemmin Saksan-suhteiden katkaisemiseen ja aselepoon 4.9. Puna-armeija tosin lakkasi ampumasta vasta seuraavana päivänä.

Mannerheim muistutti vielä syyskuussa 1944 Hitleriä siitä, että suomalaisten oli yksinker-taisesti mahdotonta jatkaa sotaa suurvaltaa eli Neuvostoliittoa vastaan. Suomalaisia on niin vähän, ettei kansa kestä enempää verenvuodatusta. Kuten USA:n kongressin kirjas-tossa voidaan todeta, Suomen onnistui säilyttää itsenäisyytensä. Samoin Neuvostoliiton intressissä oli, että Suomen itsenäisyyttä ei hävitetä. Sodan jälkeen Suomen oli rakennettava aivan toisenlaiset suhteet Neuvostoliittoon. Nykyisin monet näyttävät kuitenkin ajatteleva, että uusi Venäjä ei ole Neuvostoliitto. Tämä on varsin vaarallinen päätelmä. Venäjä on aina Venäjä, mikä sen nimi sitten onkaan.


En pidä artikkelia kovin kovasanaisena enkä uutta historiaa luovana. Professori Juri Kilin Petroskoista ja muutamat muut ovat kirjoittaneet paljon pätevämpää tekstiä. Onhan meillä vaivamme Suomenkin puolella, kuten dosentti, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin Jim Beam –viskin: häneltä saa säännöllisesti tilaamatta neuvostonäkemyksen useastakin kysymyksestä.

Aleksandr Gutman DOKKLUB:illa: 3 pietarilaistaiteilijaa - Три питерских творческих личности

Maanantaina/в понедельник 07.12.2009 klo 18-20.

Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, Nordenskiöldinkatu 1, 3. kerros, Kinosali/ Российский центр науки и культуры (РЦНК)в Хельсинки. Начало в 18.00, кинозал 3 этаж.

Vapaa pääsy/Вход свободный.


Klikkaa kuva suuremmaksi! Hажмите на изображениe для увеличения картинки!Dmitri Kaminkerin veistos Slepoi - sokea Pietarissa Pravda- ja Sotsialistitsheskaja- katujen risteyksessä Vladimirovskaja-metroaseman luona.
Скульптура «Слепой» (или «Одинокий»), автор Дмитрий Каминкер, расположена на пересечении улиц Социалистической и Правды со стороны м.Владимирская. Photo by Aleksei Andrejevski, 91043316531@mail.ru

Pietarilaisohjaaja Aleksandr Gutman saapuu DOKKLUB:in joulukuun vieraaksi. Hän tuo mukanaan dokumenttielokuvansa kolmesta Pietarissa hyvin tunnetusta taiteilijasta, kahdesta kuvataiteilijasta ja yhdestä kuvanveistäjästä.
Tuoreet elokuvat on esitetty vasta kerran Pietarin elokuvatyöntekijöiden talossa kutsuvierasnäytäntönä, joten DOKKLUB:in esitys on oikeastaan maailman ensi-ilta.

Posledni romantik - Viimeinen romantikko, 26 min., dokumenttielokuva kuvataiteilija ja heraldikko Jevgeni Uhnalevista, s. 1931.

Intonatsija vremeni - Ajan intonaatio [parempi suomennos tervetullut!], 26 min. dokumenttielokuva kuvataiteilija Vladimir Ovtshinnikovista, s. 1941.

Put' otritsanija - Kieltämisen tie, 42 min. dokumenttielokuva kuvanveistäjä Dmitri Kaminkerista, s. 1949.

Kaikissa kolmessa elokuvassa on englanninkielinen tekstitys.

Linkkejä venäjäksi/ssylki na russkom

Jevgeni Uhnaljov:
http://www.requiem.spb.ru/list/person.php3?id=333&y=1

http://sovet.geraldika.ru/article/17588

http://www.solovki.ca/people_18/e_uhnalev.php

vladimir ovtshinnikov
http://www.artpetersburg.ru/gallery/art004.htm

http://www.p-10.ru/texts/ovchinnikov/
.

dmitri kaminker
http://pda.spbvedomosti.ru/guest.htm?id=10235680@SV_Guest

http://www.5-tv.ru/video/503601/

-----------------------------------------------------------

Автор и режиссер Александр Гутман:

Не правда ли, что странное это явление петербургский художник!
Художник в земле снегов, художник в стране финнов, где все мокро, гладко, ровно, бледно, серо, туманно.
Н.В.Гоголь «Невский проспект»


«Красота спасет мир»,- сказал Достоевский в 19 веке. Но нашим временем это утверждение переосмыслено в трагический вопрос: « Кто спасет красоту?»
Такую трудную задачу взялись попробовать решить два Питерских художника Евгений Ухналев и Владимир Овчинников и скульптор Дмитрий Каминкер.
Три творческих личности, представители трех поколений.
Каждый из них по своему являет перед лицом зрителя загадку искусства, приглашая его к соучастию в таинстве рождения чуда.
Эти блестящие мастера, гордость России, нашли свой, совершенно разный путь в искусстве. Именно поэтому искусство остается живым.

ЕВГЕНИЙ УХНАЛЕВ
Фильм «Последний романтик»

Далеко не всегда известность вознаграждает настоящий талант, даже если это художник, который сытости предпочел свободу.
Евгений Ухналев шел в своем творчестве трудным путем свободы. Он не искал громкой славы. Известность пришла к нему сама, по заслугам, как это бывает с талантами.
Биография художника - это "образцовая" биография гражданина своей страны и своего времени, т.к. вместила в себя почти все беды и лишения, которые могла подарить Россия ХХ века. Это были блокада и Сталинские лагеря на Воркуте, работа в проектных институтах и в конце концов в Эрмитаже, которая дала ему возможность ежедневно видеть первоклассные произведения искусства.
В 1975 года Евгений Ухналев покидает Эрмитаж и становится свободным художником. Это происходит в 44 года.
Немые камни на его полотнах оказываются живыми существами, наделенные чувствами и эмоциями. Человеческие создания - дома, окна, подворотни Петербурга – начинают жить собственной жизнью. На их поверхностях, как на лицах людей, наслаиваются следы жизни, таинственной и драматичной. В объектах цивилизации изображенных на картинах Ухналева, человек играет туже роль, что и силы природы создавшие камень, дерево или металл. Кажется, что в рождении и умирании всех этих вещей заключена какая-то таинственная и непостижимая цель, в достижении которой и человек, и силы природы, и само время играют лишь роль исполнителей.
Глубина таланта Евгения Ухналева проявляется в том, что в отличие от многих
художников-современников он выносит из своей души и фиксирует на холсте художественный образ, воздействующий на душу зрителя непосредственно, без участия разума. Восприятие работ Ухналева - это озарение, вспышка, свет, который проникает прямо в душу. Художник, преисполненный мудрости Экклезиаста, увидевший, что все суета, продолжает нести в сердце искру веры.
Ухналев - уникальный современный художник. Мир сквозь призму его ощущений многомерен и обладает своей мистической тайной. Волны времени смывают из памяти тяжкие сны, а явь - это загадочность петербуржских двориков, мостов и фасадов и пустынная красота города.
Драма плоти и духа в новом измерении времени - бесконечности - лейтмотив его живописных и графических произведений. Художник работает на стыке противостояния вечного и сиюминутного, что и придает особое звучание его композициям. Живопись Ухналева - сгусток памяти и чувств, своеобразный "эмоциональный" результат. Его живопись "ювелирна", акварельна, в ней живет свое светящееся
пространство.
Его просветленное искусство, основанное на напряженном столкновении условности и натуральности, не имеет аналогов на артистической сцене современной России. Оно доставляет наслаждение и удивляет, ибо оно подлинно.

1988 год - Персональная выставка в Музее Достоевского, Петербург.
1997год - "-----------"-----------"--------------" Анны Ахматовой. Петербург.
1993 - 1994 Две персональных выставки в Сан-Франциско. США
Участник выставок в Германии, Австрии, Финляндии, Швеции.
2001 год- Персональная выставка в Эрмитаже.
Его работы находятся в Русском музее, Музее Анны Ахматовой , В частных собраниях России, Америки и Европы.
Член Геральдического совета при Президенте Российской Федерации.
Автор Государственного Герба Российской федерации, Знака Президентской власти, Орденов Андрея Первозванного и " За заслуги перед Отечеством" , других орденов, медалей и знаков России, Государственных наградных бумаг. Автор выставки "История Русского Герба" в личной резиденции Президента в Кремле.
В 1997 году Евгению Ильичу Ухналеву присвоено Звание "Народный художник России".

ВЛАДИМИР ОВЧИННИКОВ
Фильм «Интонация времени»

Творчество Овчинникова – это не зеркало своего времени. Гармония мира противопоставлялась человеческой жестокости. Его работы – это мощно организованная система способная разрушить притупленность восприятия.
В конце ХХ века, когда наша жизнь превратилась в поэму без героя – Владимир Овчинников сам стал героем.
Творчество Овчинникова отличает резкая индивидуальность, склонность к драматизации и главное – это ощущение жизни как мучительной, но высоко одухотворенной трагедии, а людей как носителей темного и светлого начал. Словом независимость. Личная интонация, нежелание « быть как все» - это отличало Овчинникова и от многих людей близкой судьбы. Как художник он оставался всегда достаточно одинокий. Искусство – «дело Особенное» - как говорил когда-то Врубель.
Работы Овчинникова легко узнаваемы. Его герои подобны актерам театра, где труппа - не велика, где талантливые, давно получившие известность артисты, почти без грима и в тех же костюмах играют схожие роли, где и пафос пьес остается все тем же, лишь фабула меняется время от времени. Его пластический мир подчеркнуто агрессивно объемный с напряженным перепадом света и тьмы. Его мысль сложнейшим образом зашифрована, хотя все в его картинах – достоверно и осязаемо.
Он работал в Эрмитаже. Эрмитаж вошел в его кровь и никогда не уйдет.
Он был среди тех, кому судьбой дано было понять и ощутить внутренний дух музея , который сам по себе много больше и много интереснее, чем просто собрание великих и не очень великих творений. И было это в те годы, когда Эрмитаж, как некий оазис свежего воздуха в весьма душном и тесном мире, играл целительную роль в жизни молодого поколения, искавшего света.
Мир его картин пользуется набором образов из тесного окружающего мир и выглядит частью большого мира, языком в большой семье языков и культурных символов.
.Овчинников сообщает каждым своим полотном ощущение земного времени и замерзшей вечности. Он испил чашу живительного сока своей родной земли до дна.
Он живописал и «срисовал с натуры» поля, кочаны капусты, проросший картофель, пустые ящики, пустынные равнины, столбы, рельсы, пустынную землю, где застыли недвижно человеческие или почти человеческие существа, вспоминающие порой в приступе головокружения пронизанной пустой плоти о том, что у них есть душа.

1964 год – «такелажная выставка» сотрудников Эрмитажа совместно М.Шемякиным,
В.Уфляндом, В.Кравченко и О.Лягичевым.
1979 – 1985 год – Выставки Ленинградского неофициального искусства.
1986 год. – Персональная выставка в Джерси-Сити,США.
1989 год - Персональная выставка в галерее Нахамкина, Нью-Йорк США
1992 год. - Персональная выставка в ЦВЗ «МАНЕЖ» С.Петербург.
1992 год - Персональная выставка в галерее Мари-Терез Кашен, Париж, Франция
1996 год – Персональная выставка в Государственном Эрмитаже, С.Петербург.
1998 год – Персональная выставка в Пярну, Эстония.
1999 год - Персональная Выставка в галерее Эберхард, Кельн, Германия
2000 год- Персональная выставка в Музее современного искусства ,Москва
2003 год – Персональная выставка в галерее «Хей Хилл» Лондон, Великобритания
2004 год - Персональная выставка в галерее «Мими Фертц» Нью-Йорк, США
2005 год - Присвоено звание « Заслуженный художник России».
Работы Овчинникова находятся в собраниях:
Государственного Эрмитажа (С.Петербург)
Государственного Русского музея (С.Петербург)
Государственной Третьяковской галереи (Москва)
Музея Современного искусства (Москва)
Метрополитен музея (Нью-Йорк,США)
Художественного музея г.Пекина (Китай)
и в других музеях нашей страны и за рубежом, а также в частных коллекциях в России и за границей.

ДМИТРИЙ КАМИНКЕР
Фильм «Путь отрицания»

10 августа 2005 года прямо перед Санкт – Петербургским Университетом кино и телевидения состоялось открытие новой городской скульптуры Дмитрия Каминкера «Глашатай». Студенты Университета сразу же дали имя этой работе – РЕЖИССЕР. Это необычная скульптура из бронзы с рупором в руках напичканная всевозможным мусором нашего бытия. Все это можно трогать руками, крутить, вертеть…Сам скульптор говорит, что возможность прикоснуться к скульптуре - разрушает барьер между искусством и жизнью, а это крайне важно для понимания творчества.
Дмитрий Каминкер верит в независимую жизнь своих произведений. Амбивалентность в отношениях Автор-Герой дает ощущение «несвободной свободы» важное в любом виде искусства.
В 70 - 80х годах, теперь уже прошлого века в питерском пригороде Шувалово - Озерки в брошенные непригодные дома стали въезжать художники и организовывать там мастерские.
Когда-то в начале того же 20 века там отдыхали Глазунов, Блок, Грин, Петров-Водкин. Таким образом, им удалось спасти от разрушения два десятка старинных деревянных построек и образовать «Деревню художников». Как-то кто-то сказал о Марке Шагале: «У каждого художника должен быть свой Витебск». Для Дмитрия Каминкера и его друзей «Витебском» стало предместье Петербурга – еще не деревня, но уже не город. В небольших дворах подрастали дети, собаки и … скульптуры. Материала для работы кругом полно – камень, железо, дерево. Художники и их работы постепенно врастали в жизнь предместья и их дворы незаметно превратились в сады скульптур.
Дмитрий Каминкер по сути больше чем скульптор. Он сочинитель скульптурных пространств. Многие работы Каминкера несут в себе драматургию противоборства образа и материала, объема и пространства, реальности и мифа. Огромные взмывающие в небо или распластанные по земле бревна, доски, металлические скрепы, ржавые обручи и трубы, складываются в причудливые фигуры героев, плывущих в лодках, кричащих в рупор, стоя на импровизированной телеге и просто кренящихся в своем неуверенном, слепом, трагическом движении по земле…
Такое впечатление, что в воздух, в мирное дачное пространство волей художника поднят сам окружающий быт, выведенный автором из своего заземленного существования. И это уже становится не быт, а бытие в своем героическом, мифическом, концептуальном существовании.
Причем все это не творения скучающего северного сноба, не ставшая модной в конце ХХ века игра в концептуализм, а живое чувство пластического космоса. Это понимание того, что если скульптура действительно создана по законам данного великого вида искусства, то она способна находится в центре мироздания и держать его на своих плечах.

Персональные выставки:
1990год – Сад Скульптуры Торонто, Канада
1993год - Университет Уэслеан, Иллинойс, США
1999год – Государственный Русский музей, С.Петербург
2000 год - Галерея журнала «Наше Наследство», Москва
2003 год - Институт искусств Мэриленда, США
Совместные выставки:
1990 год – Выставка в галерее г. Вертингем, Германия
1990 год – Художник – резидент в Университете Йорк, Торонто, Канада
1991 год – Выставка «1:1 =3» Осло, Норвегии; Стокгольм, Швеция
1993год–Международный проект искусства, архитектуры и мифологии, г.Хольстебро, Дания
1994год- Выставка «Антигона» Гос.Музей этнографии, С.Петербург
2001год- «Дерево в русском искусстве» Гос. Русский музей , С.Петербург
2004год- «Минимонументализм» Университет Гранд Валей, Мичиган, США
2006год- Проект «Внутренняя Азия» г.Иматра Финляндия
Работы в собраниях Государственного Русского музея, Государственной Третьяковской галереи в других коллекциях в России и за Рубежом.
Установленные работы:
В Дании, Германии, Уэльсе, Санкт – Петербурге.
С 1994 – 1999 го член Комиссии по Государственным Премиям при Президенте России
2006 год – Дягилевская Премия «За Преданность Искусству»

Sota ja sen syttymisjuhlat

Kuten lienette huomanneet, sota on syttynyt. Talvisota, vaikka lumi puuttuu ja pakkanen. Eilen rajaseutukaupungissa Helsingissä, johon vieraan vallan uhka kohdistuu ankarammin kuin sisämaan asutuskeskuksiin, oli kenraali puhumassa marsalkan hevosen jalkojen juuressa. Niin gosteleradio kuin moni kaupallinenkin medium on viikon varrella esitellyt, mistä mihin Mainilan laukaukset ammuttiin. Mainila on nyt tuotteistettu - voi vain kysyä, miksi vasta nyt? Tässä meille olisi oiva maatilamatkailuvaltti, kun sitä vain kehitettäisiin. Sinänsä valitettavaa toki on, että tällainen sota ylipäätään pääsi syttymään. Siis mediasota.

Rohkenen kuitenkin, hyvät mahdolliset lukijamme, kiinnittää huomiotanne siihen yksipuolisuuteen, mikä vallitsee sotien syttymisen noteeraamisessa. Onko hallitus tietoinen, ja jos on, mihin toimenpiteisiin se on ryhtynyt seuraavan epäkohdan korjaamiseksi: Tähän saakka on viimeisten 20 vuoden aikana innostuttu talvisodan syttymisestä ja sen kunniaksi on järjestetty juhlia, vaikka samalla on koko ajan toisesta suupielestä ladeltu, että meillä ei ollut siinä asiassa osaa eikä arpaa. Mutta jatkosodan alkamista ei ole vastaavasti juhlittu!

Hallituksen ja sen asettaman tasavallan brandytyöryhmän on ryhdyttävä päättäväisten toimenpiteiden alustavaan valmisteluun ja budjetointiin! Asiaa tosin mutkistaa se, että yksimielisyyttä ei vallitse siitä, milloin jatkosota oikein alkoi. Arvaukset vaihtelevat välillä 22.-26.6.1941. Yksituumaisesti jatkosodan hengessä voitaisiin viimeistään vuoden 2011 juhannuksen aikoihin vetää 70-vuotisjuhlan kunniaksi sotaliput tankoihin ja saada näin ylevää isänmaallista sisältöä perinteiseen juhannusjuopotteluun!

Sopivasti tämän jatkoksi voidaan ja suorastaan pitää juhlia Sarajevon laukauksia, jotka periaatteen mies Gavrilo Princip ampui 28.6.1914 liikkuvaan maaliin, kohti Itävallan kaiserlich und königlich arkkiherttuaa Franz Ferdinandia ja tämän mielitiettyä Sophie Chotekia, jotka kumpainenkin näin kohtasivat matkansa pään. Tuo päivä oli paitsi Bosnia-Herzegovinan kaiserlich und königlich käskynhaltijan Feldzeugmeister Oskar Potiorekin järjestämän sotanäytöksen päivä, myös vuonna 1389 käydyn Kosovon kentän (Kosovo polje, Mustarastaskenttä) taistelun 525-vuotispäivä. Suomen kannalta tämän päivän merkitys tulee vain korostumaan, koska juuri kruununjalokivemme Martti Ahtisaari pystytti kosovolaisille oman kansallisvaltion.

Varsinaiset sodanjulistukset ensimmäisessä maailmansodassa ajoittuvat heinäkuun loppuun ja elokuuhun (1914), joten 27.7. voitaisiin vaikkapa juhlia sitä, että Itävalta-Unkari julisti Serbialle sodan. Olemmehan sentään nyttemmin Itävalta-Unkarin kanssa samassa liitossa, mutta emme Serbian.

Vjatšeslav Mihailovitš Molotovin ja Joachim von Ribbentropin solmimalle sopimukselle on osoitettu jonkin verran huomiota, muttei juhlintaa. Omalta osaltani paikkasin tätä siten, että kilistimme maljoja pienesä piirissä Tartossa 23.8., tosin vain suomalaisvoimin. Tätä sopimusta sietäisi juhlia laajojen kansanjoukkojen toimesta, mikä tietysti vaatisi hallitukselta päättäväisen kehotuksen ja punaisen merkinnän kalenteriin.

Lisäksi kotimaan kamaralla Lapin sodan alkaminen on jäänyt aivan liian vähälle, vaikka se kesti huomattavasti kauemmin kuin talvisota. Senkin alkamispäivä voidaan vapaasti sijoittaa välille 15.-28.9.

Venäjän joukkojen hyökkäys Kymijoen (silloisen rajajoen) yli 21.2.1808 on kaikesta juhlinnasta huolimatta päässyt sivuuttumaan liian vähällä huomiolla. Aivan liiaksi on keskitytty Porvoon ns. valtiopäivien juhlintaan. Tästedes helmikuussa pitäisi olla "Suomen sodan" syttymisen johdosta liput tangoissa, sillä eihän Suomea olisi syntynyt ilman tätä episodia, ei myöskään Fänrik Ståls sägner -nimistä runoelmaa.

Sentään oman sisällissotamme alkamista tammikuun lopulla on muistettu muistella asianmukaisella tavalla. Tosin muistelussa on jäänyt vähemmälle huomiolle sodan hävinnyt osapuoli, mutta muisti ja muistelohan toimii voittajien ehdoilla.

Kertauksen vuoksi ehdottamani sotiensyttymiskalenteri:

27.1. Suomen sisällissota, kansalaissota, veljessota, luokkasota, vallankumous, punakapina
21.2. Suomen sota 1808
22.6. Jatkosodan alkaminen 1941
28.6. Sarajevon laukaukset 1914
27.7. Itävalta-Unkarin sodanjulistus Serbialle
23.8. Molotov-Ribbentrop-sopimus 1939
28.9. Lapin sodan sotatoimien alkaminen (Pudasjärvellä) 1944
27.11. Mainilan laukaukset 1939
30.11. Talvisodan alkaminen 1939

Hyvää on (olisi) muistella sotia siinä hengessä, ettei niitä enää pääsisi syttymään. Eikö siis myös sotien päättymistä aselepoon, väliaikaiseen rauhansopimukseen ja/tai
viralliseen rauhansopimukseen olisi syytä juhlia?

[Tämä tähänastinen juttu on aleksanteri-listalla 30.11.2009 julkaistun tekstin hieman laajennettu versio.] Professori Timo Vihavaihen kiinnitti kommentissaan aivan oikeutetusti huomiota siihen, että edellä mainittujen lisäksi tulisi 2.12. juhlia Suomen alueidentiteettiä muuttamaan tarkoitetun esisopimuksen solmimista. Tässä suora lainaus:

"Täysin unhoon on jäänyt muuan merkkipäivä, joulukuun toinen, jolloin tulee kuluneeksi 70 vuotta Sosialististen neuvostotrasavaltain liiton ja Suomen kjansanvaltaisen tasavallan välillä allekirjoitetusta valtiosopimuksesta. Tämä Avunanto- ja ystävyyssopimus (AY-sopimus) astui heti voimaan ja sisälsi periaatteellisesti tärkeitä kannanottoja.

"...ottaakseen huomioon Suomen kansan kansallisen tahdon Karjalan kansan ja Suomen kansan jälleenyhdistämisestä yhtenäisessä ja itsenäisessä Suomen valtiossa, Neuvostoliitto ilmoittaa suostuvansa luovuttamaan Suomen kansanvaltaiselle tasavallalle ne Neuvosto-Karjalan alueet, jotka ovat voittopuolisesti karjalaisia, yhteensä pinta-alaltaan 70.000 neliökilometriä..."

Aluehan ulottui Aunukselta Uhtualle ja kyseessä siis oli nimenomaan tuo paljon puhuttu Suur-Suomi. Sopimuksen preambulassa mainittiin Suomen kansan jo vuosisatoja haaveilleen tästä jälleenyhdistymisestä sukukansan kanssa. Tämä yli 70.000 neliökilometrin alue vaihdettiin etelä-Kannaksen 3.900 neliökilometriin. Korvausta sinne jäävistä rautateistä annettiin 120 miljoonaa markkaa. Suomenlahden saaret myytiin 300 miljoonasta markasta ja Hanko vuokrattiin 30 vuodeksi.

Maan myyntiä ja hintaa voi arvostella tai sen hyväksyä. Joka tapauksessa on merkittävää, että Suur-Suomen idean oikeutusta ei pelkästään tunnustettu, vaan se suorastaan toteutettiin sopimuksella, jonka ilmoitettiin astuvan heti voimaan. Ratifiointiasiakirjojen vaihto Suomen pääkaupungissa Helsingissä piti toteuttaa mahdollisimman pian, mutta kun se yhäkin on tekemättä, lienee katsottava, että koko sopimuskin on nyttemmin mitätön.

Tärkeää ei kuitenkaan ole vain se, mitä juridisia sopimuksia on parin sukupolven jälkeen voimassa, yhtä tärkeänä voidaan pitää periaattellisia kannanilmaisuja, joita valtiot antavat kaikkein korkeimpien valtioelintensä nimissä. Tässä tapauksessahan Neuvostoliiton puolelta sopimuksen allekijoittanut Molotov kertoi edustavansa Korkeimman neuvosto presidiumia eli siis yleisellä ja yhteäisellä äänioikeudella valittua valtioelintä, jonka takana oli peräti yli 98 oprosenttia äänestäjistä.

Eräiden tulkintojen mukaan Suur-Suomen säilymisen historian lehdillä esti nimenomaan Suomen kansan legendaarinen tyhmyys. Toinen tulkintalinja painottaa sitä epäluottamusta, jota meillä tunnettiin toveri Stalinin johtamaa Neuvostoliittoa ja sen yhteiskuntajärjestelmää kohtaan.

Koska mainittu aluelahjoitus joka tapauksessa oli tosiasia, se kannattaisi ottaa merkkipäivänä huomioon eikä jatkuvasti tuijottaa Moskovan rauhaan, joka oli Stalinillekin enemmän tai vähemmän pakkorauha."

Suomalais-venäläinen runoilta 2.12. Korjaamolla

[aleksanteri-listala:




Elävien Runoilijoiden Klubi ja Salon Korjaamo järjestävät keskiviikkona 2.12. Korjaamolla suomalais-venäläisen runoillan. Klubilla esiintyvät runoilijat Igor Bulatovski, Sergei Zavjalov, Kaisa Ijäs ja Silja Järventausta. Illan juontaa venäläisen kirjallisuuden tutkija Tomi Huttunen Tilaisuus alkaa klo 19 ja päättyy noin kello 21. Iltaan on vapaa pääsy! Tervetuloa!

Kulttuuritehdas Korjaamo (Töölönkatu 51 A, 00250 Helsinki), Vaunuhallin 2.krs, Korjaamo Shop

Runoilijoiden esittelyt:



Igor Bulatovski (s.1971) on palkittu venäläinen runoilija, kääntäjä ja esseisti. Hän on julkaissut kolme runokokoelmaa, ja hänen runojaan on käännetty suomeksi Tuli&Savu -lehdessä syksyllä 2009. Lisäksi Bulatovski on kirjoittanut esseitä useisiin lehtiin ja julkaissut esseekokoelman yhdessä Boris Roginskin kanssa.

Sergei Zavjalov (s.1958) on mordvalaissyntyinen venäläinen kirjailija. Hän on julkaissut kolme runokokoelmaa, joista viimeisin on käännetty suomeksi. Zavjalov on vaikuttanut Venäjällä toisinajattelijoiden kaunokirjallisessa liitossa Club-81:ssä, ja hänet on palkittu arvostetulla Andrei Belyi -palkinnolla. Zavjalov asuu nykyisin Helsingissä.

Kaisa Ijäs (s.1977) on helsinkiläinen runoilija, jonka esikoinen Siskot, veljet palkittiin Katri Valan palkinnolla. Hänen runojaan on julkaistu myös Kulttuurivihkoissa, Nuoressa Voimassa ja Gummeruksen Suuren runokilpailun antologiassa vuonna 2007.

Silja Järventausta (s.1977) on helsinkiläistynyt runoilija, joka on julkaissut kaksi runokokoelmaa (Patjalla meren yli 2006 ja Liputettu päivä 2008). Järventaustan runoja on julkaistu lisäksi Elävien runoilijoiden klubin vuosikirjassa, Tuli&Savu-lehdessä, Nuoressa Voimassa, Parnassossa ja ruotsalaisessa OEI-runouslehdessä.

-------------------------------------------------

Laura Serkosalo

Toiminnanjohtaja

Nuoren Voiman Liitto ry

Fredrikinkatu 23 D 4

00120 Helsinki

laura.serkosalo@nuorenvoimanliitto.fi

puh. 044 2074650