Jari Kokon Elinkautiset avaa DOKKLUB:in syyskauden 2014

Maanantaina 29.09.2014 klo 18-20.
Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen Kinosalissa, Nordenskiöldinkatu 1, 3 krs.

Elinkautiset/Sentenced to Life, 2004, 78 min., ohj. Jari Kokko.

Jari Kokko:
"Suomalaisten opiskelijaelämä Neuvostoliitossa oli absurdia niin hyvässä kuin pahassakin. Ihmisiä putoilee ikkunoista, Angela Davisin siskon nännit vilkkuvat, vodka on halpaa, sosialismia rakennetaan, sosialismia vihataan, rakastutaan ja erotaan. llmainen opiskelupaikka, aatteen palo ja seikkailunhalu houkuttelivat 1970-1980 luvuilla tuhansia suomalaisia hakemaan oppia idästä.

Elinkautinen, eli 6 vuotta opiskelua neuvostotodellisuudessa oli kuitenkin monelle liikaa vaikka monille asioille voikin tänään jo nauraa".

Käsikirjoitus, ohjaus: Jari Kokko
Kuvaus: Pentti Vikki
B-kamera: Valdimir Bryljakov, Jari Kokko, Erkki Makkonen
Äänitys: Bruno Puolakainen, Niko Heimolinna, Mia Iivonen, Jari Kokko
Äänisuunnittelu: Timo Kinnunen
Leikkaus: Kimmo Kohtamäki
Musiikki :Timo-Juhani Kyllönen
Tuotanto: Pentti Vikki / Masterius Oy 2004 Yhteistyössä: SES, YLE/Dokumenttiprojekti.
Esiintyjät. Merja Moubarik, Peter Holst, Jukka Savolainen, Pentti Stranius, Timo-Juhani Kyllönen, Alexander Bashirov.

Elokuvan jälkeen keskustelemme ohjaaja Jari Kokon kanssa.
Toivottavasti paikalle saapuu muitakin tekijätiimiin kuuluvia sekä dokumentissa esiintyviä.
Tilaisuuteen Kinosalissa on vapaa pääsy.
Tervetuloa!

Viron itsenäisyyspäivä

Virossa Matin nimipäivällä, Madisepäev, on erityinen merkitys, koska se on myös Viron tasavallan itsenäisyyspäivä. Sitä vietetään ensimmäisen itsenäistymisen eli vuonna 1918 annetun itsenäistymisjulistuksen vuosipäivää. Lämpimät onnittelut, soojad õnnesoovituksed teile!

Viime viikolla kerrottiin, että Viro ja Venäjä olivat jälleen saaneet solmituksi rajasopimuksen. Ensimmäinen yritys Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenhän saatiin aikaan vuonna 2005, mutta Venäjä jätti sen ratifioimatta. Tai itse asiassa jo vuoden 1996 lopulla rauhansopimuksen teksti parafoitiin eli kuten EU-kielellä sanottaisiin, "suljettiin". Venäjä esitti siihen teknisiä parannuksia, jotka rajaneuvotteluvaltuuskuntien puheenjohtajat Raul Mälk ja Ludvig Tšižov hyväksyivät ja parafoivat rauhansopimuksen uudestaan. Ulkoministerit allekirjoittivat sopimuksen 18.3.2005, ja se oli valmis kansanedustuslaitosten ratifiointia varten. Viron riigikogu ratifioikin sopimuksen 20.6.2005, mutta Venäjän duumassa prosessi tyssäsi.

Miksi se tyssäsi? Viron hallitus hoiti asian teknisesti niin kuin pitikin, mutta poliittisen sisällön osalta päin mäntyä. Ratifioimislakiesitykseen hallitus lisäsi seuraavanlaisen johdantotekstin (käännösvirheet minun):

Perustuen vuoden 1918 helmikuun 24. päivänä julistettuun Viron tasavallan oikeudellisesta asemasta, ja niin kuin on säädetty Viron tasavallan perustuslaissa, Viron tasavallan Korkeimman neuvoston vuoden 1991 elokuun 20. päivän päätöksessä "Viron valtiollisesta itsenäisyydestä" ja riikikogun vuoden 1992 lokakuun 7. päivän julistuksesta "Perustuslaillisen valtiovallan palauttamisesta" sekä

ottaen huomioon, että tämän lain 1 §:ssä mainittu sopimus muuttaa Viron tasavallan perustuslain 122 §:ssä ja osittain 2.2.1920 solmitun Tarton rauhansopimuksen artiklan III momentissa 1 määrättyä valtion rajalinjaa, ei vaikuta muuhun sopimukseen eikä määritä rauhansopimuksiin liittyvien kahdenvälisten kysymysten käsittelyä.

Näitä viittauksia perustuslain (Venäjän silmissä) kyseenalaiseen rajapykälään ja Tarton rauhansopimukseen ei tiettävästi ollut käsitelty itse neuvotteluissa. Kun Viron ja Venäjän ulkoministerit Siim Kallas ja Jevgeni Primakov tapasivat Petroskoissa 5.11.1996, Kallas luopui Viron aiemmista vaatimuksista Narvajoen itäpuolisiin alueisiin. Ennen vuoden 2005 ratifioimislakiesitystä Virossa käytiin kuumaakin keskustelua siitä, voidaanko noin vain luopua Petserinmaasta ja Narvajoen itäpuolisista alueista.

Viimemainituthan olivan kuuluneet Virolle siksi, että Tarton rauhassa sovittiin rajalinjan noudattavan jokseenkin sitä linjaa, missä sotajoukot olivat kun Viron "vapaussota" päättyi v. 1919. Tarton rauhansopimus oli mahdollinen vain siksi, että tsaarin-Venäjä oli romahtanut ja uuden bolševikkihallituksen johtama neuvostovaltio hyvin heikko.

Niinpä vuonna 2005 Venäjä ei hyvällä katsonut sitä, että Viron hallitus pani omiaan lisäämällä ratifioimislain johdantoon jotakin sellaista, mikä ei siihen olisi kuulunut. Erityisesti Putin kuuluu olleen epäileväinen Viron aikeita kohtaan. KGB-logiikalla Viro voisi jälkeenpäin vedota tähän johdantoon ja väittää, että rajasopimus tuli tehtyä pakkoraossa, mutta tosiasiassa rajaa määrittävätkin Tarton rauha ja Viron perustuslain 122. pykälä. Putin ei tuntunut ymmärtävän sitä, että lakiesityksen johdanto ei voi ohittaa itse lakitekstiä.

Nyt on uusi yritys tekeillä. Neuvotteluja on käyty ensin Luxemburgissa ja sitten Moskovassa. Viimeisellä neuvottelukerralla Moskovassa sopimukseen lisättiin kaksi lyhyttä varmistusta:

1. Tällä sopimuksella säännellään yksinomaan valtion rajalinjaa koskevia kysymyksiä.
2. Vahvistetaan, että tulevaisuudessa ei esitetä aluevaatimuksia.

Toivottavasti Viron nykyinen hallitus malttaa mielensä eikä ärsytä Venäjää tarpeettomasti omilla lisäyksillään. Sellainen asia on hyvä myös pitää mielessä, että Virolla ja Venäjällä on jonkin verran kokoeroa. Eli vaikka kummallakin valtiolla on YK:n yleiskokouksessa yksi ääni, näissä rajasopimusten solmimiskuvioissa asia on vähän monimutkaisempi. Toivottavasti Ansipin eroilmoitus ei liity rajasopimukseen.

Siitä huolimatta ja juuri sen vuoksi - hyvää itsenäisyyspäivää!

Tutkimus velvoittaa - professori Vihavaiselle Ystävyyden kunniamerkki

Historian tutkimusta arvostetaan Venäjällä.

Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavaiselle luovutettiin Helsingissä perjantaina 7. päivä helmikuuta Ystävyyden kunniamerkki.

Ystävyyden kunniamerkki on Venäjän korkea-arvoisin ulkomaalaiselle myönnettävä tunnustus.

Venäjän Helsingin-suurlähetystön facebook-sivulla todetaan, että työssään Vihavainen on pyrkinyt objetiivisuuteen, romuttanut historian myyttejä ja kasvattanut suomalaisten kiinnostusta Venäjän historiasta, kulttuurista ja venäjän kielestä.
  
Церемония награждения Тимо Вихавайнена Орденом Дружбы

Vihavainen sanoi tilaisuudessa pitämässään lyhyessä vastauspuheessaan, että kunniamerkki on osoitus siitä, kuinka tarpeellista on vuosia kestänyt suomalais-venäläinen historian tutkimus. Kunniamerkin luovuttamisen taustalla on varmasti miltei puolen vuosisadan mittainen tutkimusyhteistyö.

-Yhteistyötä on tehty hyvässä hengessä aina, myös neuvostoaikoina. Tutkimusta on ohjannut pyrkimys totuuteen riippumatta kansallisuudesta, Vihavainen painotti.

Vihavainen huomautti, että ystävyydestä puhutaan kovaan ääneen. Silti ilmapiirin voi pilata yksikin henkilö. Eikä hän ole historioitsija.

-Jokaisessa maassa on omat toisinajattelijansa, jotka käyttävät tilaisuutta hyväkseen, vastasi  suurlähettiläs Aleksandr Rumjantsev muistellen sitä, miten Vihavainen on kirjoittanut kirjoissaan kyseisestä henkilöstä.

Suurlähettilään vastauksesta henki näkemys siitä, ettei hän epäröinyt yhtyä Vihavaisen toiveeseen, jonka mukaan vihan ja konfliktien sijaan tulevaisuudessa on entistä enemmän tilaa ystävyydelle.

Aiemmin suomalaisista tunnustuksen ovat saaneet muun muassa historioitsijat Matti Klinge ja Osmo Jussila sekä Helsingin yliopiston dekaani Arto Mustajoki ja toimittaja-dokumentaristi Arvo Tuominen. 

ОБЩЕСТВО: ФИНЛЯНДИЯ-РОССИЯ-НАГРАДА

Дружба – это громкое и ответственное слово. Оба наших государства только выигрывают от добрососедских отношений...Размышления о финско-русской границе”. “Это очень яркий фундаментальный труд, рассказывающий не только о географической границе, но и культурной и языковой”, – добавил посол.

Tutkijat naapurissa: mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy

 

Suomalaiset tutkijat ovat liikkuneet Venäjän sydänmailla ja entisessä Neuvostoliitossa kenttätöissä, aina. Näyttelijä Ville Haapasalon retkissä näkee, kuinka reissussa rähjääntyy, mutta kohtaamiset ihmisten kanssa ovat sydämellisiä. Tästä olivat kaikki yhtä mieltä, kun idässä tutkimustyötä tehneet jakoivat kokemuksiaan Kansalliskirjaston auditoriossa tammikuussa.

Helsingin yliopiston Venäjä-seura, Vietti ry, Slaavilainen kirjasto ja Aleksanteri-instituutti järjestivät tilaisuuden, jossa muisteltiin menneitä ja puhuttiin tutkijoiden työstä naapurissa. Ajat ovat muuttuneet M.A. Castrenin matkoista: suomalaisilla ei ole erityisvapauksia Venäjän alamaisina eikä hyviä valtion maksamia stipendejä jatko-opintoihin, mutta kenttätöitä tehdään kuten ennenkin.

Tutkijan työn vaikeuksien voittamisen ilosta kertoi monikymmenpäiselle yleisölle kymmenen ammattilaista. Heidän joukossaan oli useampi professori. Jaettavia kokemuksia oli kertynyt 1970-luvun alusta viime vuosiin asti.

Politiikkaa joka pelottaa

Neuvostoliitto sulkeutui itseensä. Rauhanomaisen tutkimuksen puute hiersi tutkijainkin mieltä. Erot tuntuivat. Meteorologi Laura Rontu selvitti, kuinka Helsingissä muutoksia ilmakehässä selvitettiin laskemalla, Neuvostoliitossa teorian avulla.  Myöhemmin tästä painotuksesta on kuitenkin ollut hyötyä.

Sosiologian professori Risto Alapuro muisteli olleensa tutkimassa maata sen suuren murroksen aikana 1990-luvun alussa, integrum-vaiheessa, jolloin valta ei tuntunut olevan kenelläkään.  Aineistoa kertyi paljon. Kun Alapurolta kysyttiin, mitä hänen mielestään pitäisi tutkia juuri nyt, professori vastasi, että varmaan hän tutkisi autoritaarisuuden murrosta ja oppositiota. Mutta olisiko tutkimuksen tekeminen helpompaa tänään?

Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Seppo Knuuttila muistutti, että huolimatta siitä, ettei hän enää vähään aikaan pääse Venäjälle työhön, tavoite Itämeren suojelemiseksi on edistynyt. Knuuttila tuli laajan yleisön tuntemaksi, kun hänet pidätettiin Kingisseppissä EuroChemin lannoitetehtaalle tunkeutumisesta. Knuuttila kertoi olleensa sovitusti alueella, mutta hänet pidätettiin kuin rikollinen: hänelle ei annettu sellissä syötävää eikä juotavaa eikä hänelle kerrottu, kuinka kauan pidätys kestää.

Knuuttilan mukaan merkittävintä lopputuloksessa on se, että koko Suomen yhdyskuntajätteen suuruinen fosforivuoto Kingisseppin tuotantolaitoksesta saatiin tukittua.

Auditoriossa istuneille jäi varmasti mieleen myös ikävä sivumaku hyssyttelystä, johon moni Knuuttilan kollega ja muutkin suomalaiset sortuivat. Knuuttila kertoi saaneensa tukea ympäristöministeriltä ja SYKE:n ylimmältä johdolta, mutta alemmat virkamiehet supattivat tapahtuneesta pahansuopaisesti.

On mahdollista, ettei SYKE ole saanut Knuuttilan vuoksi mahdollisuutta jatkaa Venäjän kanssa yhteisiä hankkeita, mutta hinta siitä on ollut kohtuullinen. EuroChem korjasi virheensä. Se ohjasi kipsivuoren valumavedet puhdistamoon. Näin arviolta puolen miljoonan euron kustannuksilla vähennettiin Itämeren kuormitusta valtavasti. Pitää muistaa, että samaan aikaan Pietarin jätevesien puhdistustekniikkaan on käytetty miljardi. 

Työ on fyysistä

Ensimmäistä paneelikeskustelua vetänyt emeritus-professori Pekka Pesonen muisteli kohtaamistaan Moskovassa Akademitsheskaja-hotellissa Juha Pentikäisen kanssa. Nukkumassa ollut Pesonen sai huoneeseensa yöllä yllätysvieraan. Ovesta kirjaimellisesti kaatui huoneeseen vahvasti lemahtanut mies, joka pyysi anteeksi. Tämä sanoi haluavansa vain nukkua ja tekikin näin kolme päivää putkeen. Siperia oli imenyt mehut tutkijasta.

Vaikka nykyään tutkija saisikin asua kaupunkiasunnossa, jossa on lämmin vesi, voivat olosuhteet olla haaste, kuten tutkimusta Saratovissa tehnyt, tohtorikoulutusohjelmassa oleva Maija Jäppinen kertoi.  Jäppinen on nähnyt, kuinka lumi voi lamauttaa suurkaupungin liikenteen viikoiksi. 

Tutkijan on osattava mukautua yhteisöön, jonka kanssa työtä tehdään. Jäppinen on saanut tehdä osallistuvaa havainnointiaan, törmännyt tilanteisiin, jossa venäläiset kollegat ovat hetkeksi pysähtyneet miettimään esimerkiksi sitä, onko vastaanottotilojen valokuvaamisen salliminen epäisänmaallista. Syynä pohdintaan on se, ettei tiloissa ole tehty kunnon remonttia eli venäläisittäin euroremonttia.

Äitiys yhdistää

Jäppinen kertoi havainnoineensa perheväkivallan uhrien auttamista kolmessa kaupungissa: sattumalta tutkimuskohteet Saratov, Izhevsk ja Petroskoi olivat suljettuja kaupunkeja Neuvostoliitossa. Vaikka Jäppisen tiedolla ei ollut mitään erityistä merkitystä, se paitsi säväytti kuulijakuntaa, niin se muistutti, että kaikkiin paikkoihin ei ole aina voinut mennä.

Kansanperinteen ”rättitutkija”, Suomen kansallismuseon intendentti Ildiko Lehtinen muisteli joutuneensa nuorena tutkijana luopumaan kiinnostuksestaan hantien tutkimiseen, koska häntä ei päästetty Siperiaan. Vuosikymmenten odotus palkittiin 1990-luvulla siten, että hän pääsi paneutumaan marien elämään. Retkistä syntyi tutkimus, johon liittyi arvokas naisen kaulakoru. Korua oli piiloteltu yli pahimpien vainojen eikä sitä vieläkään myydä mistään hinnasta.

Helppoa ei matkailu tiettömissä kylissä ole ollut eikä ennakkovalmistelujakaan ole voinut tehdä. Pulmat ovat kuitenkin aina tulleet ratkaistuiksi ja kielen kannatkin yleensä lauenneet viimeistään silloin, kun haastateltavat ovat kuulleet Lehtisen olevan kolmen lapsen äiti. Monta kertaa haastateltavat ovat lopulta löytyneet kuin itsestään, kun on tavattu ensimmäinen henkilö. Usein tämä on ollut kylän päällikön isoäiti, jonka kohtaaminen on järjestynyt sen jälkeen, kun tutkijat ovat ensi töikseen hakeutuneet merkittävimmän kyläläisen pakeille. Tämä on suositellut tietäjäksi yleensä omaa isoäitiään.

Medvedevin metallimusiikki

Virallisuus kuuluu yhteydenpitoon naapurin kanssa, mutta pysyviä suhteita on luotu epävirallisessa hengessä.  Monet muistivat illanvietot ja jo opiskelijana mahdollisuuden päästä etuoikeutettujen lukusaleihin kirjastoissa. Olipa mieleen jäänyt vanha tarina siitä, että arkiston johtaja oli opastanut virkailijaa tuomaan suomalaistutkijalle, jotain toisarvoista aineistoa.   Professori Timo Vihavainen kertoi naurahtaen, että olihan se kiva, kun oli aina etuoikeutettu. 

Helsingin yliopiston dekaani Arto Mustajoki muisti kuitenkin myös sen, ettei kaikki ollut sitä mitä uskoteltiin. Hän kertoi tietävänsä ainakin yhden välikäden, joka mahdollisti sen, että pääministeri Dmitri Medvedev sai nuoruudessaan kuunneltavakseen Deep Purplen ja Led Zeppelinin musiikkia. Mustajoen levyt olivat kuuluisia. Tämän tiedon Mustajoki kertoi saaneensa myöhemmin kun kävi ilmi, mitä KGB:n informantit, ulkomaisia opiskelijoita seuranneet toverit, olivat raportoineet.

Yleinen asenne kaikilla opiskeluaan ja tutkimuksiaan muistelleilla on, että asiat rullaavat naapurissa omalla tavallaan mutta järjestyvät.

Aerosolitutkimuksia liikkuvassa junassa halki Siperian vuonna 2009 tehnyt Eija Asmi kertoi, miten työ on sujunut ilman venäjän taitoa. Toimeen on tultu, vaikka aina ei ole löytynyt paikalle englantia puhuvia. Silti ovet ovat avautuneet ja varsinainen työ on tullut tehtyä. Kun pienhiukkastutkimuksiin Tiksin kaupungissa mittalaitteita varten ei tahdottu saada sähköä, ei mennyt aikaakaan, kun kaapelirulla löytyi jostain paikallisten pihalta, ja pelasti työn jatkumisen.

Asmin matkat ovat saaneet myös seuraajia, kuten hän veijarimaisesti muistutti.  Asmi ehti niin Siperian junamatkalle kuin Jakutiaan ennen Ville Haapasaloa. Ensin Haapasalo matkusti perässä pitkin Siperian rataa ja nyt uusimmissa seikkailuissaan Jakutian Tiksiin.

Dokklub 27.01.2014 klo 18 Suur- Sõjamäe/Not My Land/Ne moja zemlja.

Aika: maanantaina 27.01.2014 klo 18:00 - 20:00

Paikka: Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, Nordenskiöldinkatu 1, 3. kerros, Kinosali

Vapaa pääsy/Free entry/ Вход бесплатный
Tervetuloa! Welcome! Добро пожаловать!

English subtitles.

Klikkaa kuvat suuremmiksi!




Viron elokuvasäätiön ja Eesti Kultuurkapitalin tukema Suur- Sõjamäe/Not My Land/Ne moja zemlja esitetään ensimmäistä kertaa Suomessa. 

Ohjaaja palkittiin 09.01.2014 Eesti Kultuurkapitalin vuoden 2013 parhaana nuorena elokuvantekijänä.Dokklubilla esitetään ensimmäistä kertaa vironvenäläisten tekemä dokumenttielokuva.


Sekä ohjaaja Aljona Suržikova että kuvaaja/tuottaja Sergei Trofimov saapuvat Tallinnasta Dokklubin esitykseen.

NOT MY LAND, 2013, Estonia, 52 min. is a documentary about people who have worked on allotments near the Tallinn airport for more than 30 years, but soon the allotments should be destroyed, because of technical progress and development of the area.
There are many different stories of people who came to Estonia during the Soviet time to work on the Dvigatel factory. These workers were allocated an allotment for growing vegetables near the factory. They soon started to plant their crops, build small summerhouses and trade allotments with each other. The story of their allotment gardens is an allegory of the fall of the Soviet Union, as seen through their eyes. The owners of the allotments all have different ethnic origins, and today hold passports of different former Soviet states. In only a few days, the last pages of Soviet history will be turned. Progress is knocking on the door of history. We can almost hear the sound of "the trees being cut", like at the end of Anton Chekhov's "Cherry Orchard". Watch out, the past! The bulldozers are coming...

Director: Aljona Surzhikova
Photography: Sergei Trofimov
Producer: Sergei Trofimov
production: Diafilm OÜ

НЕ МОЯ ЗЕМЛЯ", 2013
Современный "Вишневый сад" вокруг Таллиннского аэропорта. Многие герои фильма приехали в Эстонию по распределению со всех концов СССР. Сначала не стало страны, а теперь не будет и огорода, давным-давно полученного от завода, которого тоже уже нет, а все это вместе уходящая эпоха, уходящая жизнь человека. Потеря связей с землей, развитие технологического прогресса оставляет за бортом старое поколение ушедшей эпохи. Вокруг Таллиннского аэропорта из-за расширения взлетных полос, люди теряют землю, на которой они более тридцати лет выращивали сады, растили детей и внуков, дружили между собой. Огородники – бывшие работники заводов Таллинна, которые закрылись в 90-е гг. Фильм снимался для широкой аудитории, о судьбах наших бабушек и дедушек, мам и пап.

Фильм был снят при поддержке кинофонда Эстонии и фонда Култууркапитал.

Создатели фильма:
автор и режиссер Алена Суржикова
редакторы Марье Юрченко, Виркко Лепассалу
оператор Сергей Трофимов
колорист Максим Голомидов
монтаж Алена Суржикова, Юлия Исхакова
звуковой монтаж Тиина Андреас, Юри Вагнер
производство Диафильм 2013

"

DOKKLUB 16.12.2013

Vuoden 2013 viimeinen Dokklub-näytös on maanantaina 16.12. klo 17.00 

(Huom. poikkeuksellinen aika!)

Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, Nordenskiöldinkatu 1, 3. kerros, Kinosali

Englanninkielinen tekstitys.

Vapaa pääsy.

Murmanskin Northern Character-festivaalilla palkittu omskilainen dokumenttielokuva Työarmeija, 53 min.

Elokuva näytetään samanaikaisesti elokuvateatterissa miljoonakaupunki Omskissa.

Ennen elokuvaa ja sen jälkeen on skype-yhteys Omskiin sekä auditorioon että elokuvan ohjaajiin Vladimir Burjakiin että Aleksandr Gilziin.

Последний Докклуб 2013 г. состоится 16.12. в 17 ч. в Центре науки и культуры РФ в Хельсинки, Нурденшиольдинкати 1,Кинозал, 3. этаж.

Вход бесплатный.

English subtitles.

Перед фильмом, награжденным в Мурманске на фестивале Северный Характер, и после фильма связь по скайпу с г. Омск, в котором этот же фильм будет показан в кинотеатре одновременно с финским показом.

Klikkaa kuvat suuremmiksi!

О фильме «Трудовая армия»

Фильм рассказывает об одной из самых трагических и неоднозначных страниц в истории советских-российских немцев, которым во время Великой Отечественной войны (ВОВ) пришлось фактически отвечать за чужую вину, поскольку гитлеровские агрессоры оказались одной с ними национальности.

В 1940-е годы в Советском Союзе было около 2 миллионов немцев, предки которых начали заселять Россию еще в XVIII веке, после знаменитых Манифестов Екатерины Второй 1762 и 1763 годов о привлечении иностранных подданных в Российскую Империю.

К началу Великой Отечественной войны, прожив в России, а затем в Советском Союзе уже более 180 лет, местные немцы, как и другие советские граждане, были горячими патриотами своей страны и собирались наравне с другими воевать против гитлеровцев.

Национальность тут не имела никакого значения, поскольку во время Великой Отечественной войны воевали не русские против немцев, а советские против фашистов.

Но Сталин советским немцам не поверил, как он, собственно, не верил вообще никому.

Советские немцы были отозваны с фронта. Республика немцев Поволжья, образованная в 1918 году, была ликвидирована Указом Верховного Совета ССР от 28 августа 1941 года, и все немцы этой республики, включая мужчин, женщин, детей, были депортированы, то есть выселены из Поволжья в другие республики и края СССР – в Сибирь, Казахстан, на Урал и Дальний Восток.

Всего за годы ВОВ было депортировано более 1 200 000 советских немцев.

И затем, с февраля 1942 года, начался призыв советских немцев в трудовые лагеря ГУЛАГа в разных отраслях промышленности. Такие трудовые лагеря получили неофициальное название «трудовая армия».

Всего в трудовую армию было призвано 315 000 советских немцев.

Призывались мужчины в возрасте от 15-ти до 55-ти лет
и женщины от 16-ти до 45 лет. Не призывались женщины, имевшие детей до 3-х лет, но однако, множество детей советских немцев дошкольного и младшего школьного возраста остались в самые тяжелые годы войны без попечения родителей.

Железнодорожное строительство, промышленное строительство, лесная промышленность, горно-металлургическая промышленность, оборонная промышленность - во всех этих отраслях работали немцы-трудармейцы.

Их уделом был очень тяжелый труд, очень плохое питание и практически полное отсутствие медицинской помощи, особенно в период 1942-43 годов.

Среди ныне живущих российских немцев, и немцев, выходцев из России, нет ни одной семьи, где бы не было старших родственников, не прошедших трудовую армию…

Долгие годы и десятилетия они очень мало рассказывали о своем пребывании в трудовой армии даже своим детям и внукам.

Но вот пришло время, когда наступила пора открыть и эту страницу истории – для того, чтобы извлечь из нее правильные уроки.

Этому и посвящен фильм «Трудовая армия».

Авторы фильма – Владимир Буряк, Александр Гильз.

Dokumentin tekijät Vladimir Burjak ja Aleksandr Gilz.