Spektr NEDELI 46/2007

Perevod: Eilina GusatinskajaHажмите на изображениe для увеличения картинoк! Klikkaa sivut suuremmaksi!

Edellinen artikkeli suomeksi:
Tulin vuoden 1958 syksyllä Leningradiin, asukasmäärältään koko Suomen kokoiseen suurkaupunkiin suoraan maalta, parinkolmen tuhannen asukkaan taajamasta. Oppikoulun, 8 vuotta tosin olin käynyt Lahdessa, tunnin junamatkan päässä Järvelästä.

Muutos oli raju. Leningrad kiehui ihmisiä ja elämää. Ei kuitenkaan paljon autoja. Pääkatu Nevskilläkään ei koskaan ollut ruuhkia.
Katukuva oli harmaa. Kirkasvärisiä vaatteita ei näkynyt missään. Niin kuin Suomea ehkä joskus 30-luvulla.
Mutta värikylläisyys olikin ihmisten sisällä. Elettiin Suojasään huippua. Sitä emme silloin tienneet, nämä eri kaudethan historiassa saavat nimensä vasta myöhemmin.
Suojasää näkyi ihmisten käyttäytymisessä. Vaikka Stalinin kuolemasta oli kulunut jo vuosia, minusta näytti siltä, että vasta nyt uskallettiin uskoa muutokseen.

Asuntolassamme oli toisaalta tiukka komento; kuurasimme huoneidemme lattioita sosialistisen kilpailun hengessä, mutta toisaalta viikonloppuisin Punanurkassa tanssittiin viimeisen päälle. Eikä kuivin suin. Kioskista aivan asuntolan pääoven vierestä kävimme hakemassa neljänneslitran votkapulloja; ikärajaa ei kyselty. Henkilökohtaisesti minulle se oli iso juttu, sillä Suomessa olisin joutunut odottamaan vielä runsaat kaksi vuotta ennen kuin olisin saanut ostoksiin oikeuttavan viinakortin, ikäraja kun oli 21 vuotta.

Asuntola nro 6:ssa olimme me kuusi suomalaista ainoat länsimaalaiset. Siihen aikaan oli vielä paljon kiinalaisia – koko kaupungissa 700 opiskelijaa – ja albanialaisia. Runsaasti oli myös itäsaksalaisia.

Samassa huoneessa meitä oli kolme suomalaista ja kaksi venäläistä. He molemmat olivat vanhempia miehiä, jo sodassa mukana olleita. Ei johtunut pelkästä ikäerosta, että emme oikein osanneet ystävystyä heidän kanssaan. Toista heistä en onnistunut kuvaamaan koskaan.

Asuntolamme sijaitsi heti ensimmäisessä talossa Most stroitelein - Rakentajien sillan jälkeen Petrogradskaja storonalla eli siis melkein keskustassa. Vasilin saarella sijaitsevaan Ždanoville omistettuun LGU:hun (Leningradin valtiollinen yliopisto) oli vain lyhyt kävelymatka, jonka teimme talvella Nevan yli polkua pitkin.

Opetus oli tehokasta ja sen tehokkuutta lisäsi se, että ryhmämme oli niin pieni, vain viisi suomalaista. Kuudes meistä Muusa Vahros-Pertamo (myöhemmin Ojanen) oli kielen jatko-opinnoilla.

Opintosuunnitelmaan kuuluivat säännölliset käynnit kaupungin loistavissa museoissa. Enemmän kuin myöhemmin yhteensä koko elämässäni kävin oopperassa ja baletissa.
Stipendi oli mahtava, peräti 900 ruplaa, elettiin aikaa ennen rahanvaihdosta. Stipendipäiviä juhlimme joko shamppanjalla, votkalla ja kaviaarilla Astoriassa tai Jevropeiskajassa.Joskus suuntasimme Nevskin alapäässä olleeseen kaukaasialaiseeen ravintolaan herkuttelemaan lammasshaslikeilla.

Tammikuussa kävimme Moskovassa äänestämässä Suomen suurlähetystössä. Silloin ei Leningradissa ollut vielä konsulaattia.

Talvilomalla 25.1. matkasimme Moskova-Leningrad-Helsinki-junalla kotiin. Junalla ei ollut vielä Tolstoi-nimeä eikä ollut vielä erikseen Helsinki-Leningrad-junaa. Kotiintuliaslahjoja varten oli myytävä trokareille kaikki liikenevät vaatteet.

Kesällä opiskelun päätyttyä teimme me suomalaiset opiskelijat neuvostovaltion piikkiin kolmen viikon laajan tutustumismatkan: Volgaa pitkin monta päivää mm. Stalingrad ja Rostov (Donin), sitten Mustameren rannikkoa, Sotshi Suhumi, Batumi. Junalla Tbilisiin ja sieltä Goriin. Paluumatkalla Jalta, Odessa, Kiova ja Moskova.

Kyllä se oli hienoa aikaa! Saimme lyhyessä ajassa melko vahvan kielitaidon ja näimme paljon maailmaa (maata).




Photo by Reijo Nikkilä