Aika tarkkaan 17 vuotta sitten ilmestyi tämä allaoleva juttu. Vuoden 1991 kaappauksesta on taas keskusteltu paljon ainakin Eho Moskvyssä, joka muuten puolestaan viettää 18-vuotissyntymäpäiväänsä näinä päivinä. Eli radioasema tulee aikuisikään. Kiinnostavin Ehon kaappausjutuista oli ehkä tämä keskusteluohjelma Jevgeni Jasinin kanssa.
Omia muistoja kaappauspäivistä kirjoittelin täällä vuosi sitten. Mitähän muistoja muilla on?
Juu, ja muistoista vielä tämä huhtikuulta 1991: Mainosradiota Moskovassa - glasnost elää!
Kansan Uutisten Viikkolehti 23.8.1991:
Aurinko paistaa jälleen Moskovassa. Pahaenteisenä keskiviikonvastaisena yönä alkanut sade lakkasi keskiviikkona iltapäivällä kuin taikaiskusta samoihin aikoihin kun vallan kaapanneen "poikkeustilakomitean" jäsenten ilmoitettiin pakenevan Vnukovon lentokentälle.
Venäjän parlamenttirakennuksen - eli moskovalaisittain Valkoisen talon - eteen kokoontuneet kansanjoukot hurrasivat joka kerta, kun vasta lähetyksensä uudelleen aloittanut Venäjän radio kertoi lisää hyviä uutisia. Matkaradioiden ympärille kerääntyi Valkoisen talon ympärillä hetkessä suuria ihmisrypäleitä, ihmiset roikkuivat ikkunoista hengenvaarallisen näköisesti saadakseen selville, mitä parlamentin edessä tapahtuu, eikä radio kädessä voinut keskiviikkona muuallakaan kaupungissa kulkea hetkeäkään, ilman että tiedonjanoiset moskovalaiset olisivat pysäyttäneet ohikulkijan kuullakseen viimeiset uutiset.
- Onko ne syöpäläiset jo saatu kiinni, kyseli ilman radiota jäänyt keski-ikäinen mies kolmen aikaan iltapäivällä.
Tekstit
2 kommenttia:
Oma muistoni elokuun 1991 päiviltä liittyy siihen, miten eri tahot Suomessa reagoivat niihin. Olin itse tuolloin vaatimattoman puoluepoliittisen urani päivänpaisteisessa osassa, vasemmistolaisen puolueen (onko se puolue vai liitto?) hallituksen jäsen. Liittohallitus, kuten termi silloin kuului, kutsuttiin koolle puhelinkokoukseen aamupäivällä maanantaina 19.8. Mieliala oli hyvin tiukka "Janajevin juntan" toilauksien suhteen, ja niinpä siinä noin kolmen vartin aikana sorvattiin julkilausuma, joka sitten meni medialevitykseen.
Virallinen Suomi oli yllättäen hyvin varovainen. Vai oliko se yllätys? Siinä vaiheessa, kun näytti, että Janatuisen juntta olisi saanut vallan käsiinsä, ulkoministeri Paavo Väyrynen vakuutti, että Suomen hallitus kyllä tulee toimeen kaikkien johtajien kanssa, joita Venäjällä valtaan nousee tai on noussut tähän mennessä. Presidentti Koivisto piti asiassa hyvin matalaa profiilia ja vetosi maltin säilyttämiseen. Pääministeri Aho taisi pysyä asiassa aika hiljaa.
Kun juntan kaappaus sitten hyytyi, tuli esille Baltian maiden itsenäisyyden tunnustaminen. Lauantaina 24.8. Paavo Väyrynen antoi lausunnon, ettei Suomi harkitse tunnustamista. Sunnuntaina 25.8. ilmestyi hänen lehtikolumninsa tai haastattelunsa, jossa sama toistui. Maanantaina 26.8. hallituksen ulkopoliittinen ministerivaliokunta piti kokouksen, jossa päätettiin tunnustaa Baltian maat. Ja muistaakseni tiistaina 27.8. hallitus tunnusti. Takki kääntyi siis kevyesti.
Lainaanpa itseäni, kun on tullut aikoinaan muisteltua elokuuta 1991 tämän blogin yhdessä ensimmäisistä postauksista ("Boris Jeltsin in memoriam", ot 23.4.2007)
>>Elokuun 19. vuonna 1991.
Olen asunut Leningradissa pari vuotta, mutta nyt olen kesälomalla Suomessa. Tarkemmin sanottuna nukun krapulaani poikaystävän kommuunikämpässä Veräjämäessä, kun puhelin soi (jostain syystä muistini yrittää laittaa kännykän pirisemään lattialle patjan viereen, mutta ymmärrämme toki, että jostain vähemmän mobiilista laitteesta on pakko ollut olla kysymys). Se on äitini, joka levottomuutta äänessään kysyy, olenko kuullut uutisia Moskovasta. En ole kuullut mitään, olen unenpöpperössä ja muutenkin kaikin tavoin kaukana Neuvostojen maasta juuri sillä hetkellä, mutta aika nopeasti alan heräillä uuteen todellisuuteen. Pienen inhimillisen mutkan kautta tosin.
Historia on täynnä mahdollisuuksia toistaa kysymystä "Missä olit kun...", "Mitä teit kun sait tietää..." ja niin edelleen. Tulkoon tässä siis kirjattua oma historiallinen ensiajatukseni hetkellä, jolloin maailma liikahti lähtemättömästi uusille raiteille.
- Hitto, mun uudet lenkkarit jäi Leningradiin...
Totta kai tuska ja huoli venäläisistä ystävistä ja omastakin tulevaisuudesta iski myös tajuntaan nopeasti, (välitakautuma samankaltaisista tunneoloista 9/11 2001 Viipurista, jossa seurasin tornien tarinaa suorana lähetyksenä Punaisen(lähteen) torin varren kahvilan televisiosta, ja tuolloin minulla oli hyvin vahvana tarve saada Suomessa olevat läheiseni langan tai edes tekstarin päähän, vaikka heillä oletettavasti oli yhtä vähän fyysistä hätää kuin itsellänikään) mutta aivan ensimmäinen ajatukseni oli - niin mitä? - perin materialistinen, perin inhimillinen vai vain hetkellinen aivotoiminnan oikku?!?>>
Lähetä kommentti