Pyydän saada esitellä suomalaiselle yleisölle varsin tuntemattoman kirjailijan Igor Kotjuhin juuri suomennetun uutuusteoksen "Yritys kumppanuudeksi" (Savukeidas, 2010).
Igor Kotjuh (s. 1978) on vironvenäläinen kirjailija. Hän kirjoittaa pääasiassa venäjäksi. Kotjuhilla on venäläiset sukujuuret, mutta hän on syntynyt virolaisessa Võrun kaupungissa. Tästä syystä hän puhuu viron ja venäjän kielien lisäksi myös Võrun paikalliskieltä, joten Kotjuhia on vaikea tunkea mihinkään tiettyyn muottiin. Kiteytettynä voi ehkä sanoa, että hän pyrkii olemaan eri kulttuureja ja kieliä yhdistävä henkilö.
Nuoresta iästään huolimatta Kotjuh kuuluu jo nyt johtaviin vironvenäläisiin runoilijoihin. Yritys kumppanuudeksi on ensimmäinen Kotjuhin suomennosvalikoima. Kirja on merkkitapaus, sillä Kotjuhia ei ilmeisesti ole tätä ennen julkaistu edes suomalaisissa lehdissä.
Käännöksistä vastaavat Jukka Mallinen ja Hanna Samola, eli käännöstyössäkin on pyritty eri kulttuurien yhteistyöhön. Mallinenhan on tunnettu Venäjä-asiantuntijana, kun taas Samola työskentelee virolais-suomalaisia suhteita edistävässä Tuglas-seurassa.
Lisää tietoa saa täältä.
27.9.2010
Первый семинар “Санкт-Петербург – Хельсинки”
From Aleksanteri-lista:
Первый семинар “Санкт-Петербург – Хельсинки” 30.9. – 1.10.2010. Хельсинкский университет.
(Академия Финляндии – Российская Академия Наук, Петербург).
Отделение культур мира (Maailman kulttuurien laitos), Унионинкату 38.А. – 38.Б.
Четверг 30.9. Унионинкату 38. Б. 1-й етаж. Салонки.
10.15 – С. Г. Кащенко. 1) Обзор работ коллектива. 2) Сообщение о вновь найденных документах.
А. Шкваров. Проблемы взаймоотношения русских военнослужащих и жителей Финляндии.
Н. Г. Рогулин. Сведения о гражданах Великого Княжества Финляндии, находившихся на Морском Ведомстве в 1908 и 1901 гг.
М. А. Маркова. Рабочие окраины Санкт-Петербурга в 1917 г. Демокрафическая ситуация по материалам метрики 1917 г.
Обед 12.30 – 14.
14.15. - Лариса Орфинская. Сотрудничество в области исправления преступников между Финляндией и Россией.
Кирсти Эконен. История России и Финляндии в зеркале Славянской библиотеки.
И.В. Петров. Академическое дело С. А. Корфа в Александровском Университете в Гельсингфорсе в 1907 г.
Пятница 1.10. Унионинкату 38. А. 1-й етаж. Русская комната.
10.15. – 13.00.
Тимо Вихавайнен. Мегаполис глазами финнов в ХIХ в. Образ Санкт-Петербурга и Парижа в финской печати.
Т. М. Смирнова. Финский театр в Петрограде - Ленинграде 1920-1930-е гг.
И.С. Кащенко. Русский фарфор в музейных собраниях Северной Европы.
Лииса Быклинг. Зрители в Русском казенном (Александровском) театре Гельсингфорса 1868 – 1918 гг.
Итоги семинара. Перспективы научного сотрудничества в рамках проекта 2010 – 2012.
Лииса Быклинг, руководитель исследовательского проекта (Maailman kulttuurien laitos, Helsingin yliopisto).
е-mаil: byckling@mappi.helsinki.fi
Первый семинар “Санкт-Петербург – Хельсинки” 30.9. – 1.10.2010. Хельсинкский университет.
(Академия Финляндии – Российская Академия Наук, Петербург).
Отделение культур мира (Maailman kulttuurien laitos), Унионинкату 38.А. – 38.Б.
Четверг 30.9. Унионинкату 38. Б. 1-й етаж. Салонки.
10.15 – С. Г. Кащенко. 1) Обзор работ коллектива. 2) Сообщение о вновь найденных документах.
А. Шкваров. Проблемы взаймоотношения русских военнослужащих и жителей Финляндии.
Н. Г. Рогулин. Сведения о гражданах Великого Княжества Финляндии, находившихся на Морском Ведомстве в 1908 и 1901 гг.
М. А. Маркова. Рабочие окраины Санкт-Петербурга в 1917 г. Демокрафическая ситуация по материалам метрики 1917 г.
Обед 12.30 – 14.
14.15. - Лариса Орфинская. Сотрудничество в области исправления преступников между Финляндией и Россией.
Кирсти Эконен. История России и Финляндии в зеркале Славянской библиотеки.
И.В. Петров. Академическое дело С. А. Корфа в Александровском Университете в Гельсингфорсе в 1907 г.
Пятница 1.10. Унионинкату 38. А. 1-й етаж. Русская комната.
10.15. – 13.00.
Тимо Вихавайнен. Мегаполис глазами финнов в ХIХ в. Образ Санкт-Петербурга и Парижа в финской печати.
Т. М. Смирнова. Финский театр в Петрограде - Ленинграде 1920-1930-е гг.
И.С. Кащенко. Русский фарфор в музейных собраниях Северной Европы.
Лииса Быклинг. Зрители в Русском казенном (Александровском) театре Гельсингфорса 1868 – 1918 гг.
Итоги семинара. Перспективы научного сотрудничества в рамках проекта 2010 – 2012.
Лииса Быклинг, руководитель исследовательского проекта (Maailman kulttuurien laitos, Helsingin yliopisto).
е-mаil: byckling@mappi.helsinki.fi
17.9.2010
DOKKLUB 20.09.2010 klo 18:00: Ryssä perkele - sotavankina Suomessa
Klikkaa kuvat suuremmiksi!
Neuvostosotavankeja Kokkolassa. Soviet POWs in Kokkola. Photo by Leo Berkovits, 1942.
maanantaina 20.syyskuuta 2010 · 18:00-19:00
Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, 3 kerros, Kinosali
Nordenskiöldink. 1
Helsinki, Finland
Vapaa pääsy! - Vhod svobodnyi! - Free entry!
Järjestää VeNeOY:n DOKKLUB
Ryssä perkele - sotavankina Suomessa/Tshortov russkii - v plenu v Finljandii./Damn RusskiesYLE/TV1/Documentaries, 2000, 57 min. dir. Reijo Nikkilä, suomenkielinen tekstitys, käännös Jertta Ratia-Kähönen
Ukrainalainen Aleksei Golovin oppi runsaassa kolmessa vankeusvuodessa suomea ihmeellisen paljon. Ensimmäiset sanat jotka hän kuuli ja oppi suomeksi olivat:" Ryssä perkele, saatanan laiskuri".
Украинец Алексей Головин за три с лишним года плена очень хорошо выучил финский язык. Первыми словами, которые он услышал и выучил по-фински, были: "Чертов русский, лентяй хренов".
Entinen sotavanki Aleksei Golovin v. 1998 Viipurissa, jossa oli hänen ensimmäinen sotavankileirinsä. Pysäytetty kuva tv-dokumentista Ryssä perkele- sotavankina Suomessa./Byvshi voennoplennyi Aleksei Golovin vo Vyborge v 1998 g. Stopkadr iz dok.fil'ma "Tshortov russki - v plenu v Finljandii"
DAMN RUSSKIES -
SOVIET PRISONERS OF WAR
IN FINLAND
During the Wars against Soviet Union in 1939 –1940 and 1941 - 1944 Finland captured about 70-75.000 Soviet soldiers. More than 200 of them were women. Most of these people spent approx. three years in POW camps in Finland. About 19.000 of them died.
In Russia, there is no register of ex-POW’s but the director of this documentary film found about 12 years ago some of those, who were still alive, among them two women from St.Petersburg. We hear these old people tell the story of their time of anxiety in Finnish camps and sad returning back to homeland.
Director & Screenplay: Reijo Nikkila
Photography: Keijo Reini, Kirill Kornilov, Jevgeni Anisimov, Reino Tenkanen in 1942, Leo Berkovits still pictures 1941-1942, Pauliina Leino animation
Sound: Antti Kukkavuori, Vitali Morozov, Martti Turunen
Production: Timo-Erkki Heino for YLE, The Finnish Broadcasting Company
Awards: Audience Best Tampere FilmFestival 2001, Finnish State Prize 2001, Koura-prize (Best Finnish non-fiction TV-program in 2000).
Duration: 57 min
First screening on TV1/YLE 03.12.2000.
In this picture in the middle Helena Fält, who was interviewed in 1998 by Reijo Nikkilä. Photo by Leo Berkovits 1942.
Neuvostosotavankeja Kokkolassa. Soviet POWs in Kokkola. Photo by Leo Berkovits, 1942.maanantaina 20.syyskuuta 2010 · 18:00-19:00
Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, 3 kerros, Kinosali
Nordenskiöldink. 1
Helsinki, Finland
Vapaa pääsy! - Vhod svobodnyi! - Free entry!
Järjestää VeNeOY:n DOKKLUB
Ryssä perkele - sotavankina Suomessa/Tshortov russkii - v plenu v Finljandii./Damn RusskiesYLE/TV1/Documentaries, 2000, 57 min. dir. Reijo Nikkilä, suomenkielinen tekstitys, käännös Jertta Ratia-Kähönen
Ukrainalainen Aleksei Golovin oppi runsaassa kolmessa vankeusvuodessa suomea ihmeellisen paljon. Ensimmäiset sanat jotka hän kuuli ja oppi suomeksi olivat:" Ryssä perkele, saatanan laiskuri".
Украинец Алексей Головин за три с лишним года плена очень хорошо выучил финский язык. Первыми словами, которые он услышал и выучил по-фински, были: "Чертов русский, лентяй хренов".
Entinen sotavanki Aleksei Golovin v. 1998 Viipurissa, jossa oli hänen ensimmäinen sotavankileirinsä. Pysäytetty kuva tv-dokumentista Ryssä perkele- sotavankina Suomessa./Byvshi voennoplennyi Aleksei Golovin vo Vyborge v 1998 g. Stopkadr iz dok.fil'ma "Tshortov russki - v plenu v Finljandii"DAMN RUSSKIES -
SOVIET PRISONERS OF WAR
IN FINLAND
During the Wars against Soviet Union in 1939 –1940 and 1941 - 1944 Finland captured about 70-75.000 Soviet soldiers. More than 200 of them were women. Most of these people spent approx. three years in POW camps in Finland. About 19.000 of them died.
In Russia, there is no register of ex-POW’s but the director of this documentary film found about 12 years ago some of those, who were still alive, among them two women from St.Petersburg. We hear these old people tell the story of their time of anxiety in Finnish camps and sad returning back to homeland.
Director & Screenplay: Reijo Nikkila
Photography: Keijo Reini, Kirill Kornilov, Jevgeni Anisimov, Reino Tenkanen in 1942, Leo Berkovits still pictures 1941-1942, Pauliina Leino animation
Sound: Antti Kukkavuori, Vitali Morozov, Martti Turunen
Production: Timo-Erkki Heino for YLE, The Finnish Broadcasting Company
Awards: Audience Best Tampere FilmFestival 2001, Finnish State Prize 2001, Koura-prize (Best Finnish non-fiction TV-program in 2000).
Duration: 57 min
First screening on TV1/YLE 03.12.2000.
In this picture in the middle Helena Fält, who was interviewed in 1998 by Reijo Nikkilä. Photo by Leo Berkovits 1942. 8.9.2010
Lada täyttää 40 vuotta
Minun Venäjäni autonaiset ja -miehet!
Nyt on maljapuheen aika, sillä Жигули 2101 eli meikäläisittäin Lada 1200 L eli venäläiseltä lempinimeltään kopeekka, копейка, täyttää nyt 40 vuotta. Ensimmäinen Fiat 124:n pohjalle rakennettu auto rullasi ulos Togliattin/Toljattin kaupunkiin rakennetusta Volgan autotehtaasta (Волжкий автозавод eli ВАЗ) 19.4.1970 pääsuunnittelija Benito Guido Savoignyn ajamana. Prototyypissä oli vielä jotakin paranneltavaa ennen kuin siitä tuli täydellinen, joten sarjatuotanto alkoi 9. syyskuuta 1970. Kohottakaamme malja sarjatuotannon alkamisen merkkipäivän kunniaksi!
Vuonna 1965 Fiat 124:n prototyyppi valittiin Länsi-Euroopassa vuoden autoksi, ja siksi Neuvostoliiton autosuunnittelijat päätyivät valitsemaan sen lisenssivalmisteensa pohjaksi.
Auton konstruktiota kuitenkin vahvistettiin kestämään neuvosto-oloja: maavaraa kasvatettiin, pyöränripustusta ja koria vahvistettiin, takapyörien levyjarrut vaihdettiin rumpujarruiksi, koska ne olivat helpommat suojata lialta ja olivat myös pitkäikäisemmät silloin. Vasempaan kylkeen laitettiin jotakin, johon Neuvostoliitossa ei ollut totuttu: peili. Moottorin nokka-akseli siirrettiin sylinterikanteen ja sylinterien keskinäistä etäisyyttä kasvatettiin (jotta sitten myöhemmin voitaisiin suurentaa sylinterien halkaisijaa eli porata moottoria isommaksi). Näillä muutoksilla auto sai 90 kg lisää painoa. Jälkiviisaalle herää kysymys, miksiköhän ne eivät suunnitelleet nollasta asti omaa autoa, kun italiaanoon piti tehdä niin paljon muutoksia, niitä nimittäin tehtiin 800 kpl...
Vuonna 1983 perusmallin valmistus päättyi, koska se ei enää ollut ajan tasalla. Sitä ehdittiin valmistaa 2.702.657 kpl. Eri versioita oli kuitenkin tuotannossa niin, että pyöreäsilmäisen viimeiset mallit myytiin v. 1989.
Vuonna 1981 lanseerattiin markkinoille modernisoitu versio ВАЗ-2105 eli suomeksi viis yli yheksän Lada, Länsi-Euroopassa tunnettu nimellä Lada Riva, jossa on mm. hieman isompi moottori ja Moskvitshin tehtaalta saadut kantikkaat etulyhdyt. Sen tuotanto jatkuu yhä.
Suomen liikenneministeriö kielsi paavillisuutensa vuoksi mallin maahantuonnin vuonna 1997, koska sen moottori ei täyttänyt tuolloin voimaan tullutta EU:n päästödirektiiviä. Kuitenkin Suomea vanhemmassa EU-maassa Saksassa sama tekniikka hieman paranneltuna täyttää direktiivit, koska Dörpenin kaupungissa toimiva Bohse Automobilbau GmbH valmista siitä yhdenlaista versiota nimellä Euro Star.
Vuonna 2000 autolehti За рулем (Za ruljom eli Ratin takana, Ratissa tms.) järjesti lukijaäänestyksen päättyvän vuosisadan parhaasta autosta. Äänestys oli IVY-maiden laajuinen ja siihen osallistui 80.000 ihmistä. Kisan voitti juuri tämä ВАЗ-2101, toiseksi tuli 1950-luvun Volga eli ГАЗ-21 ja kolmanneksi ВАЗ-2110 eli Lada 110. Henkilökohtaisesti, Lada Samaran omistajana, olen loukkaantunut Za ruljomin lukijoille siitä, ettei se päässyt mitalisijoille. Ja vielä satakymppi pääsi! Maksettu äänestys?
Minun nähtäväkseni ei ole koskaan sattunut Ivan Dyhovitšnyin elokuvaa Kopeekka (Копейка, 2002), mutta siitä kerrotaan, että ohjaaja on yrittänyt osoittaa, kuinka tämän auton historia osuu yhteen koko maan historian kanssa. Pidetäänpä silmällä, vaikka ei se arvosteluista päätellen mikään elämää suurempi kuva liene.
VAZin tehtaalla ei ole mennyt oikein hyvin 2000-luvulla. Nyt sen kumppaniksi on otettu ranskalais-japanilainen Renault. Huimimmat lehtitiedot kertovat, että Ladan etuvetomalleihin Prioraan ja Kalinaan olisi parin vuoden päästä saatavissa Renault'n automaattivaihteisto. O tempora, o mores!
Nyt on maljapuheen aika, sillä Жигули 2101 eli meikäläisittäin Lada 1200 L eli venäläiseltä lempinimeltään kopeekka, копейка, täyttää nyt 40 vuotta. Ensimmäinen Fiat 124:n pohjalle rakennettu auto rullasi ulos Togliattin/Toljattin kaupunkiin rakennetusta Volgan autotehtaasta (Волжкий автозавод eli ВАЗ) 19.4.1970 pääsuunnittelija Benito Guido Savoignyn ajamana. Prototyypissä oli vielä jotakin paranneltavaa ennen kuin siitä tuli täydellinen, joten sarjatuotanto alkoi 9. syyskuuta 1970. Kohottakaamme malja sarjatuotannon alkamisen merkkipäivän kunniaksi!
Vuonna 1965 Fiat 124:n prototyyppi valittiin Länsi-Euroopassa vuoden autoksi, ja siksi Neuvostoliiton autosuunnittelijat päätyivät valitsemaan sen lisenssivalmisteensa pohjaksi.
Auton konstruktiota kuitenkin vahvistettiin kestämään neuvosto-oloja: maavaraa kasvatettiin, pyöränripustusta ja koria vahvistettiin, takapyörien levyjarrut vaihdettiin rumpujarruiksi, koska ne olivat helpommat suojata lialta ja olivat myös pitkäikäisemmät silloin. Vasempaan kylkeen laitettiin jotakin, johon Neuvostoliitossa ei ollut totuttu: peili. Moottorin nokka-akseli siirrettiin sylinterikanteen ja sylinterien keskinäistä etäisyyttä kasvatettiin (jotta sitten myöhemmin voitaisiin suurentaa sylinterien halkaisijaa eli porata moottoria isommaksi). Näillä muutoksilla auto sai 90 kg lisää painoa. Jälkiviisaalle herää kysymys, miksiköhän ne eivät suunnitelleet nollasta asti omaa autoa, kun italiaanoon piti tehdä niin paljon muutoksia, niitä nimittäin tehtiin 800 kpl...
Vuonna 1983 perusmallin valmistus päättyi, koska se ei enää ollut ajan tasalla. Sitä ehdittiin valmistaa 2.702.657 kpl. Eri versioita oli kuitenkin tuotannossa niin, että pyöreäsilmäisen viimeiset mallit myytiin v. 1989.
Vuonna 1981 lanseerattiin markkinoille modernisoitu versio ВАЗ-2105 eli suomeksi viis yli yheksän Lada, Länsi-Euroopassa tunnettu nimellä Lada Riva, jossa on mm. hieman isompi moottori ja Moskvitshin tehtaalta saadut kantikkaat etulyhdyt. Sen tuotanto jatkuu yhä.
Suomen liikenneministeriö kielsi paavillisuutensa vuoksi mallin maahantuonnin vuonna 1997, koska sen moottori ei täyttänyt tuolloin voimaan tullutta EU:n päästödirektiiviä. Kuitenkin Suomea vanhemmassa EU-maassa Saksassa sama tekniikka hieman paranneltuna täyttää direktiivit, koska Dörpenin kaupungissa toimiva Bohse Automobilbau GmbH valmista siitä yhdenlaista versiota nimellä Euro Star.Vuonna 2000 autolehti За рулем (Za ruljom eli Ratin takana, Ratissa tms.) järjesti lukijaäänestyksen päättyvän vuosisadan parhaasta autosta. Äänestys oli IVY-maiden laajuinen ja siihen osallistui 80.000 ihmistä. Kisan voitti juuri tämä ВАЗ-2101, toiseksi tuli 1950-luvun Volga eli ГАЗ-21 ja kolmanneksi ВАЗ-2110 eli Lada 110. Henkilökohtaisesti, Lada Samaran omistajana, olen loukkaantunut Za ruljomin lukijoille siitä, ettei se päässyt mitalisijoille. Ja vielä satakymppi pääsi! Maksettu äänestys?
Minun nähtäväkseni ei ole koskaan sattunut Ivan Dyhovitšnyin elokuvaa Kopeekka (Копейка, 2002), mutta siitä kerrotaan, että ohjaaja on yrittänyt osoittaa, kuinka tämän auton historia osuu yhteen koko maan historian kanssa. Pidetäänpä silmällä, vaikka ei se arvosteluista päätellen mikään elämää suurempi kuva liene.
VAZin tehtaalla ei ole mennyt oikein hyvin 2000-luvulla. Nyt sen kumppaniksi on otettu ranskalais-japanilainen Renault. Huimimmat lehtitiedot kertovat, että Ladan etuvetomalleihin Prioraan ja Kalinaan olisi parin vuoden päästä saatavissa Renault'n automaattivaihteisto. O tempora, o mores!
6.9.2010
Talvisotaa ei ollutkaan
Talvisotaa ei koskaan käyty. Mitään tarvettakaan siihen ei ollut, koska Suomi luovutti Kannaksen Neuvosto-Venäjälle jo vuonna 1922. Vuoteen 1920 saakka Suomi oli osa Neuvosto-Venäjää, samoin kuin myös Viro, Latvia ja Liettua.Tällaista vaihtoehtoista historiankirjoitusta tarjoaa asiakkailleen Venäjän suuri valtiollinen uutistoimisto RIA Novosti tässä joku päivä sitten julkaisemassaan kartassa.
Samasta kartasta voi myös todeta, että Sortavalan pohjoispuolinen alue ei kuulunutkaan Vanhaan Suomeen, niin kuin suomalaisissa historiankirjoissa on väitetty, vaan pysyi Ruotsi-Suomen yhteydessä aina vuoteen 1809.
No, tuo viimeksimainittu on vain pieni kauneusvirhe, ja kun maa on suuri ovat virhemarginaalitkin tietysti samaa luokkaa. Mutta mitähän muuta uutta historiankirjoitusta tähän mainoon kartaan mahtaa sisältyä?
3.9.2010
Suurvalta nimeltä Venäjä
Pienvalta nimeltä Suomi on tunnettu koko Suomessa siitä, että siihen mahtuu kerrallaan vain yksi asia keskusteltavaksi. Pari viime viikkoa on vaihdettu mielipiteitä siitä, onko Venäjän federaatio suurvalta ja jos on, millä perusteella, ja kuinka suuri sen kansantalous on verrattuna Alankomaiden ja Espanjan kuningaskuntien kansantalouksiin.
Minun Venäjässä kysymykseen ei ole kajottu lainkaan. Onko tämä blogi kuivumassa kokoon? Vai ovatko kaikki kyllästyneet pintajournalismin ja sattumapoliitikkojen kohkaamiseen? Toivottavasti jälkimmäinen on totta.
Kyllä asiasta on puhuttu Venäjälläkin. Garri Kasparov kirjoitti Novoje Vremjassa, että Venäjän ura urheilusuurvaltana on ollut hienoisessa laskussa, mutta yhtenä ilonpilkkuna on ollut tennis, jossa Venäjästä on vuosikymmenessä tullut yksi johtavista maista.
Raaka-ainesuurvaltahan Venäjä ilman muuta on, vaikka sen myöntäminen on Suomen poliittissa nyky-oikeistossa myrkkyä. Julia Latynina, palkittu journalisti, ironisoi viime keväänä Novaja gazetassa, että energia-Venäjä ruokkii kahta suurvaltaa, Saksaa (ja lähes koko EU:ta) ja Kiinaa energiavaroillaan. Ydinasesuurvallan asemaa ei myöskään käyne kiistäminen.
Aasian puolella Venäjän katsotaan epäonnistuneen suurvalta-asemansa ylläpitämisessä. Näin väittävät mm. kirjailija Mihail Veller ja Yhdysvaltain armeijan sotaopiston strategian opettaja Stephen Blank, ja viimemainittu muistuttaa Vladimir Putinin tähdentäneen vuonna 2000, että ellei Venäjä satsaa Aasian-puoleisen alueensa kehitykseen, ihmiset siellä puhuvat ennen pitkää koreaa, japania ja kiinaa. Tietääkseni mitään ei ole tässä suhteessa tapahtunut, vaikka avaimet ovat olleet Putinilla.
Kommunistien Zavtra-lehdessä nimimerkki kirjoittaa, että 65 vuotta sitten voitti neuvostosuurvalta eikä mikään neuvostovastainen kaupallinen rikollinen korruptoitunut Venäjä, jossa elämme nyt.
Suurvaltojakin on monenlaisia. Globaali suurvalta Venäjä ei ole, mutta alueellinen suurvalta se melko varmasti on. Euraasialaisen/itäeurooppalaisen suurvallan aseman kiistäminen vaatisi kyllä hyviä perusteluja ollakseen uskottava.
Kuitenkin yksi suurvallan kriteeri on jäänyt liian vähälle Suomessa käytävässä keskustelussa. Edellä mainittu Julia Latynina kirjoitti viime maaliskuussa, että Kiina on rakentanut 64.000 km hyviä teitä viimeisten 20 vuoden aikana, kun taas Venäjä ei ole tienrakennuksessa edetty juuri lainkaan. (Petroskoissa kävijät tietävät, mikä tilanne on Kolatselän ja Prääsän välillä.) '
Vuoden 2007 lopulla presidentti Putin sanoi puheessaan Krasnojarskissa, moderni kuljetusinfrastruktuuri on todellinen tie Venäjän tulevaisuuteen. Latynina mainitsee parhaimmat saavutukset:
* presidentin residenssi Jekaterinburgissa, 40 miljoonaa dollaria (Medvedev on yöpynyt siellä yhden kerran)
* Konstantinovskin (Konstantinin?) palatsin remontointi presidentin residenssiksi Pietarissa, 250 miljoonaa dollaria
* kaikkiaan presidentille on rakennettu 13 palatsia.
Yhdysvalloissa on kaksi presidentin asuntoa, Valkoinen talo ja Camp David. Molemmat ovat Latyninan arvion mukaan vaatimattomia verrattuina Venäjän loistoon. Niinpä hän päättelee, että "if you consider the number of residences, then Russia is a superpower and the United States just gets these two little things".
Minun Venäjässä kysymykseen ei ole kajottu lainkaan. Onko tämä blogi kuivumassa kokoon? Vai ovatko kaikki kyllästyneet pintajournalismin ja sattumapoliitikkojen kohkaamiseen? Toivottavasti jälkimmäinen on totta.
Kyllä asiasta on puhuttu Venäjälläkin. Garri Kasparov kirjoitti Novoje Vremjassa, että Venäjän ura urheilusuurvaltana on ollut hienoisessa laskussa, mutta yhtenä ilonpilkkuna on ollut tennis, jossa Venäjästä on vuosikymmenessä tullut yksi johtavista maista.
Raaka-ainesuurvaltahan Venäjä ilman muuta on, vaikka sen myöntäminen on Suomen poliittissa nyky-oikeistossa myrkkyä. Julia Latynina, palkittu journalisti, ironisoi viime keväänä Novaja gazetassa, että energia-Venäjä ruokkii kahta suurvaltaa, Saksaa (ja lähes koko EU:ta) ja Kiinaa energiavaroillaan. Ydinasesuurvallan asemaa ei myöskään käyne kiistäminen.
Aasian puolella Venäjän katsotaan epäonnistuneen suurvalta-asemansa ylläpitämisessä. Näin väittävät mm. kirjailija Mihail Veller ja Yhdysvaltain armeijan sotaopiston strategian opettaja Stephen Blank, ja viimemainittu muistuttaa Vladimir Putinin tähdentäneen vuonna 2000, että ellei Venäjä satsaa Aasian-puoleisen alueensa kehitykseen, ihmiset siellä puhuvat ennen pitkää koreaa, japania ja kiinaa. Tietääkseni mitään ei ole tässä suhteessa tapahtunut, vaikka avaimet ovat olleet Putinilla.
Kommunistien Zavtra-lehdessä nimimerkki kirjoittaa, että 65 vuotta sitten voitti neuvostosuurvalta eikä mikään neuvostovastainen kaupallinen rikollinen korruptoitunut Venäjä, jossa elämme nyt.
Suurvaltojakin on monenlaisia. Globaali suurvalta Venäjä ei ole, mutta alueellinen suurvalta se melko varmasti on. Euraasialaisen/itäeurooppalaisen suurvallan aseman kiistäminen vaatisi kyllä hyviä perusteluja ollakseen uskottava.
Kuitenkin yksi suurvallan kriteeri on jäänyt liian vähälle Suomessa käytävässä keskustelussa. Edellä mainittu Julia Latynina kirjoitti viime maaliskuussa, että Kiina on rakentanut 64.000 km hyviä teitä viimeisten 20 vuoden aikana, kun taas Venäjä ei ole tienrakennuksessa edetty juuri lainkaan. (Petroskoissa kävijät tietävät, mikä tilanne on Kolatselän ja Prääsän välillä.) '
Vuoden 2007 lopulla presidentti Putin sanoi puheessaan Krasnojarskissa, moderni kuljetusinfrastruktuuri on todellinen tie Venäjän tulevaisuuteen. Latynina mainitsee parhaimmat saavutukset:
* presidentin residenssi Jekaterinburgissa, 40 miljoonaa dollaria (Medvedev on yöpynyt siellä yhden kerran)
* Konstantinovskin (Konstantinin?) palatsin remontointi presidentin residenssiksi Pietarissa, 250 miljoonaa dollaria
* kaikkiaan presidentille on rakennettu 13 palatsia.
Yhdysvalloissa on kaksi presidentin asuntoa, Valkoinen talo ja Camp David. Molemmat ovat Latyninan arvion mukaan vaatimattomia verrattuina Venäjän loistoon. Niinpä hän päättelee, että "if you consider the number of residences, then Russia is a superpower and the United States just gets these two little things".
2.9.2010
SUOMALAISTEN VENÄLÄISET – VENÄLÄISTEN SUOMALAISET 15.09.2010
Pietari‐seura ry sekä Helsingin yliopiston Maailman kulttuurien laitos
(entinen Renvall-instituutti) järjestävät 15.9.2010 paneelikeskustelun,
jonka tarkoituksena on herättää keskustelua Suomen venäjänkielisten
tämänhetkisestä tilanteesta ja tulevaisuudesta.
SUOMALAISTEN VENÄLÄISET – VENÄLÄISTEN SUOMALAISET
Nykyisyys ‐ tulevaisuus?
15.9.2010 klo 13.00, Helsingin yliopistomuseon Arppeanumin auditorio, Snellmaninkatu 3.
Venäjänkielisiä ihmisiä asuu Suomessa tällä hetkellä noin 50 000, vuonna 2020 heitä arvioidaan olevan jo 100 000. Millaiseksi muodostuu yhteinen tulevaisuutemme Suomessa? Ovatko venäläiset voimavara? Kenen vähemmistö tämä väestönosa on? Tuleeko venäjästä kolmas kotimainen kieli? Näihin ja muihin kysymyksiin pyrimme etsimään vastauksia.
Panelisteina ovat kansanedustaja Kimmo Sasi, kansanedustaja Ville Niinistö,
kansanedustaja Kimmo Kiljunen, kansanedustaja Janne Seurujärvi, Suomen
Venäjänkielisten yhdistysten liiton toiminnanjohtaja Petr Potchintchikov, Spektr-lehden päätoimittaja Eilina Gusatinsky ja Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen Jussi Halla-aho. Puheenjohtajana toimii Pietari-seuran puheenjohtaja, dosentti Arto Luukkanen.
TERVETULOA!
Lisätietoja:
arto.luukkanen@helsinki.fi, puh. 041 504 2026
aino.inkeri.kukkonen@welho.com, puh. 040 504 6604
anna.simojoki@gmail.com, puh. 040 555 4996
Pietari-seura ry. - Sällskapet St. Petersburg r.f. on perustettu 1993. Seuran tavoitteena on lisätä Venäjää ja erityisesti sen toista pääkaupunkia Pietaria koskevaa tietoutta kulttuurin ja kansalaistoiminnan alueilla. Seura järjestää säännöllisesti keskustelutilaisuuksia ja luentoja Venäjää ja Venäjän kulttuuria koskevien ajankohtaisten aiheiden tiimoilta. Pietari-seura toimii
yhteistyössä muun muassa Helsingin yliopiston Maailman kulttuurien laitoksen (ent. Renvall-instituutti), Aleksanteri-insituutin, Suomi-Venäjä-seuran sekä
Opetusministeriön Suomen Pietari-instituutin kanssa.
http://www.pietari-seura.fi/
(entinen Renvall-instituutti) järjestävät 15.9.2010 paneelikeskustelun,
jonka tarkoituksena on herättää keskustelua Suomen venäjänkielisten
tämänhetkisestä tilanteesta ja tulevaisuudesta.
SUOMALAISTEN VENÄLÄISET – VENÄLÄISTEN SUOMALAISET
Nykyisyys ‐ tulevaisuus?
15.9.2010 klo 13.00, Helsingin yliopistomuseon Arppeanumin auditorio, Snellmaninkatu 3.
Venäjänkielisiä ihmisiä asuu Suomessa tällä hetkellä noin 50 000, vuonna 2020 heitä arvioidaan olevan jo 100 000. Millaiseksi muodostuu yhteinen tulevaisuutemme Suomessa? Ovatko venäläiset voimavara? Kenen vähemmistö tämä väestönosa on? Tuleeko venäjästä kolmas kotimainen kieli? Näihin ja muihin kysymyksiin pyrimme etsimään vastauksia.
Panelisteina ovat kansanedustaja Kimmo Sasi, kansanedustaja Ville Niinistö,
kansanedustaja Kimmo Kiljunen, kansanedustaja Janne Seurujärvi, Suomen
Venäjänkielisten yhdistysten liiton toiminnanjohtaja Petr Potchintchikov, Spektr-lehden päätoimittaja Eilina Gusatinsky ja Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen Jussi Halla-aho. Puheenjohtajana toimii Pietari-seuran puheenjohtaja, dosentti Arto Luukkanen.
TERVETULOA!
Lisätietoja:
arto.luukkanen@helsinki.fi, puh. 041 504 2026
aino.inkeri.kukkonen@welho.com, puh. 040 504 6604
anna.simojoki@gmail.com, puh. 040 555 4996
Pietari-seura ry. - Sällskapet St. Petersburg r.f. on perustettu 1993. Seuran tavoitteena on lisätä Venäjää ja erityisesti sen toista pääkaupunkia Pietaria koskevaa tietoutta kulttuurin ja kansalaistoiminnan alueilla. Seura järjestää säännöllisesti keskustelutilaisuuksia ja luentoja Venäjää ja Venäjän kulttuuria koskevien ajankohtaisten aiheiden tiimoilta. Pietari-seura toimii
yhteistyössä muun muassa Helsingin yliopiston Maailman kulttuurien laitoksen (ent. Renvall-instituutti), Aleksanteri-insituutin, Suomi-Venäjä-seuran sekä
Opetusministeriön Suomen Pietari-instituutin kanssa.
http://www.pietari-seura.fi/
1.9.2010
Kevään 17 hetkeä 01.09.2010 alkaen!
Pirjo Aaltosen YLE-blogista
Rakkautta ensisilmäyksellä
Kirjoittanut: Pirjo Aaltonen
Teema-kanava esittää keskiviikkoisin 1. syyskuuta alkaen neuvostoliittolaisen televisiotuotannon klassikkoa: Kevään 17 hetkeä. Sarjan ohjasi Julian Semjonovin vakoojatarinan pohjalta Tatjana Lioznova, joka kommentoi nyt 35 vuoden takaista työtään jaksojen lopussa.
Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Olin 26-vuotias Yleisradion suomentaja, kun vuonna 1974 suomentaessani sarjaa Yleisradiolle kohtasin ensi kertaa SS-Standartenfűhrer Stirlitzin. Sain uudistaa rakkauteni vuonna 1984, kun sarja esitettiin uusintana ja korjasin suomennokseni ensimmäisen kerran. Nyt tapaan Stirlitzin jälleen, tällä kertaa värillisenä, kun muokkaan vanhoja suomennoksiani 35 vuoden jälkeen. Tosi rakkaus ei sammu, Stirlitzin eli näyttelijä Vjatšeslav Tihonovin lumoavat silmät tehoavat yhä. Moni nainen onkin sitä mieltä, että hetki Stirlitzin kanssa olisi parempi kuin 17 hetkeä oman aviomiehen kanssa.
Vanhoja suomennoksia korjatessani huomaan, että natsi-Saksan historia on ollut nuorelle suomentajalle haaste. Suomentaminen oli aikoinaan työlästä senkin takia, että 1970-luvun puolivälissä ei suomentajalla ollut käytössään sellaisia apuvälineitä kuin nykyään, ei ollut nettiä eikä kunnon sanakirjoja. Jouduin tarkistuttamaan SS-arvojen vastaavuudet kirjoittamalla arvot paperilapulle. Sen avulla silloinen esimieheni Nils Ljungdell tarkisti ko. arvon tuttavaltaan, joka oli palvellut SS-joukoissa Saksassa. Koko aihe oli silloin kai vielä arka, kun en saanut itse soittaa suoraan syväkurkulle.
Nyt SS-arvot voi tarkistaa Wikipedian samannimisestä artikkelista, ja väärin kirjoitetun venäjänkielisen sanan ”soljami” tunnistaisin jo itsekin ”salamiksi”. Tuolloin 1974 tekstilistan venäläinen laatijakaan ei kai ollut sanaa tunnistanut, kun sen niin kummallisesti kirjoitti. Silloinen sanakirjani, Moskovassa vuonna 1963 painettu Kuusisen ja Ollikaisen venäjä-suomi sanakirjakaan ei vielä tiennyt salamin olemassaolosta. Kysyin kummallisen sanan merkitystä ainoalta tuntemaltani venäläiseltä, ystäväni 19-vuotiaalta vaimolta, juuri Gruusiasta Suomeen muuttaneelta. Hän ei tiennyt tarkkaan, mitä sana tarkoitti, mutta arveli, että eiköhän kyseessä ole kala. Kalaksi sen sitten käänsin ja pääsin Helsingin Sanomien yleisönosastoon. Martti Anhava kertoi minulle ystävällisesti sanan merkityksen.
Kevään 17 hetkeä oli ensimmäinen Neuvostoliitossa tehty televisiosarja. Se yhdistää taitavasti fiktiota ja dokumenttiotoksia. Sarjan syntymiseen vaikutti KGB:n silloisen päällikön, sittemmin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin, Juri Andropovin kiinnostus taiteita kohtaan. Andropov halusi antaa pahamaineiselle laitokselleen hieman ihmisenkasvoista imagoa ja salli sarjan kuvaamisen. Stirlitz on juuri hänen virastonsa mies vaikka pasteeraileekin natsi-Saksan viimeisinä hetkinä SS-upseerin moitteettomassa mustassa juhlaunivormussa sankaritekoja tehdessään. Ei ihme, että Tihonovin esittämä Stirlitz nousikin kulttihahmoksi koko Neuvostoliitossa.
Kun näyttelijä Vjatšlav Tihonov kuoli viime joulukuussa, venäläinen kirjailija, ohjaaja ja näyttelijä Jevgeni Griškovets sanoi Tihonovista tai siis oikeastaan Stirlitzistä:
”Rakastan Kevään 17 hetkeä niin paljon, että ostin koko sarjan dvd:nä. Panin kaappiin, enkä ole katsonut sitä kertaakaan. Mutta kun Stirlitziä näytetään jollain ääliömäisellä kanavalla miten hankalaan vuorokauden aikaan tahansa, minä istun katsomassa sitä. Jos katsoisin dvd:tä, voisin painaa nappia ja mennä kesken kaiken vessaan, ja Stirlitz odottaisi minua. Mutta voisinko rakastaa sellaista Stirlitziä? Vain sellaista Stirlitziä voi rakastaa, jota ei voi pysäyttää!” Sattuvasti sanottu!
Pirjo Aaltonen on toiminut Ylessä kääntäjatoimittajana 1.7.1973 - 31.5.2010 Filmipalvelussa, YLE Importissa sekä YLE Kääntäminen ja versiointi -osastolla. Tällä hetkellä hän työskentelee av-kääntäjänä ja freelancerina.
Rakkautta ensisilmäyksellä
Kirjoittanut: Pirjo Aaltonen
Teema-kanava esittää keskiviikkoisin 1. syyskuuta alkaen neuvostoliittolaisen televisiotuotannon klassikkoa: Kevään 17 hetkeä. Sarjan ohjasi Julian Semjonovin vakoojatarinan pohjalta Tatjana Lioznova, joka kommentoi nyt 35 vuoden takaista työtään jaksojen lopussa.
Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Olin 26-vuotias Yleisradion suomentaja, kun vuonna 1974 suomentaessani sarjaa Yleisradiolle kohtasin ensi kertaa SS-Standartenfűhrer Stirlitzin. Sain uudistaa rakkauteni vuonna 1984, kun sarja esitettiin uusintana ja korjasin suomennokseni ensimmäisen kerran. Nyt tapaan Stirlitzin jälleen, tällä kertaa värillisenä, kun muokkaan vanhoja suomennoksiani 35 vuoden jälkeen. Tosi rakkaus ei sammu, Stirlitzin eli näyttelijä Vjatšeslav Tihonovin lumoavat silmät tehoavat yhä. Moni nainen onkin sitä mieltä, että hetki Stirlitzin kanssa olisi parempi kuin 17 hetkeä oman aviomiehen kanssa.
Vanhoja suomennoksia korjatessani huomaan, että natsi-Saksan historia on ollut nuorelle suomentajalle haaste. Suomentaminen oli aikoinaan työlästä senkin takia, että 1970-luvun puolivälissä ei suomentajalla ollut käytössään sellaisia apuvälineitä kuin nykyään, ei ollut nettiä eikä kunnon sanakirjoja. Jouduin tarkistuttamaan SS-arvojen vastaavuudet kirjoittamalla arvot paperilapulle. Sen avulla silloinen esimieheni Nils Ljungdell tarkisti ko. arvon tuttavaltaan, joka oli palvellut SS-joukoissa Saksassa. Koko aihe oli silloin kai vielä arka, kun en saanut itse soittaa suoraan syväkurkulle.
Nyt SS-arvot voi tarkistaa Wikipedian samannimisestä artikkelista, ja väärin kirjoitetun venäjänkielisen sanan ”soljami” tunnistaisin jo itsekin ”salamiksi”. Tuolloin 1974 tekstilistan venäläinen laatijakaan ei kai ollut sanaa tunnistanut, kun sen niin kummallisesti kirjoitti. Silloinen sanakirjani, Moskovassa vuonna 1963 painettu Kuusisen ja Ollikaisen venäjä-suomi sanakirjakaan ei vielä tiennyt salamin olemassaolosta. Kysyin kummallisen sanan merkitystä ainoalta tuntemaltani venäläiseltä, ystäväni 19-vuotiaalta vaimolta, juuri Gruusiasta Suomeen muuttaneelta. Hän ei tiennyt tarkkaan, mitä sana tarkoitti, mutta arveli, että eiköhän kyseessä ole kala. Kalaksi sen sitten käänsin ja pääsin Helsingin Sanomien yleisönosastoon. Martti Anhava kertoi minulle ystävällisesti sanan merkityksen.
Kevään 17 hetkeä oli ensimmäinen Neuvostoliitossa tehty televisiosarja. Se yhdistää taitavasti fiktiota ja dokumenttiotoksia. Sarjan syntymiseen vaikutti KGB:n silloisen päällikön, sittemmin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin, Juri Andropovin kiinnostus taiteita kohtaan. Andropov halusi antaa pahamaineiselle laitokselleen hieman ihmisenkasvoista imagoa ja salli sarjan kuvaamisen. Stirlitz on juuri hänen virastonsa mies vaikka pasteeraileekin natsi-Saksan viimeisinä hetkinä SS-upseerin moitteettomassa mustassa juhlaunivormussa sankaritekoja tehdessään. Ei ihme, että Tihonovin esittämä Stirlitz nousikin kulttihahmoksi koko Neuvostoliitossa.
Kun näyttelijä Vjatšlav Tihonov kuoli viime joulukuussa, venäläinen kirjailija, ohjaaja ja näyttelijä Jevgeni Griškovets sanoi Tihonovista tai siis oikeastaan Stirlitzistä:
”Rakastan Kevään 17 hetkeä niin paljon, että ostin koko sarjan dvd:nä. Panin kaappiin, enkä ole katsonut sitä kertaakaan. Mutta kun Stirlitziä näytetään jollain ääliömäisellä kanavalla miten hankalaan vuorokauden aikaan tahansa, minä istun katsomassa sitä. Jos katsoisin dvd:tä, voisin painaa nappia ja mennä kesken kaiken vessaan, ja Stirlitz odottaisi minua. Mutta voisinko rakastaa sellaista Stirlitziä? Vain sellaista Stirlitziä voi rakastaa, jota ei voi pysäyttää!” Sattuvasti sanottu!
Pirjo Aaltonen on toiminut Ylessä kääntäjatoimittajana 1.7.1973 - 31.5.2010 Filmipalvelussa, YLE Importissa sekä YLE Kääntäminen ja versiointi -osastolla. Tällä hetkellä hän työskentelee av-kääntäjänä ja freelancerina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
