13.12.2010

Uusi väitös Suomesta ja Venäjästä



Kuvassa YTT Sirke Mäkinen (valtio-oppi), VTT Kari Kaunismaa (poliittinen historia) ja KM (väit.) Nelli Piattoeva (kasvatustiede) Tampereella 10.12.2010.







Suomen ja Venäjän kansalaiskasvatus

Piattoeva, Nelli: Citizenship Education Policies and the State.
Russia and Finland in a comparative perspective
(Kansalaiskasvatuspolitiikat ja valtio. Suomi ja Venäjä toisiinsa verrattuina)
Acta Universitatis Tamperensis 1561. Tampere University Press. Tampere 2010
Väitös Tampereen yliopistossa 10.12.2010 klo 12.

Venäjällä vallitsevasta Suomi-kuvasta voidaan syystä olla huolissaan, etenkin mikäli kuvaa muokataan provokatorisesti vinoksi, kuten valitettavasti pari kolme suomalaista viime aikoina on katsonut asiakseen tehdä. Tieteellistä tutkimusta molemmista maista rinnakkain ei suinkaan ole olemassa liikaa. Puutetta pyrkii omalta osaltaan poistamaan venäläissyntyinen, vuodesta 1995 Suomessa asunut kasvatustieteen maisteri Nelli Piattoeva, joka vertailee näiden kahden maan kansalaiskasvatuksen koulutuspolitiikkaa. Hän on suhteuttanut tutkimuskohteensa Euroopan Neuvoston sekä UNESCO:n muovaamiin ylikansallisen kasvatuksen julkilausumiin. Valinta on perusteltu, koska valtiot kuuluvat näihin molempiin organisaatioihin. Suomi kuuluu Euroopan Unioniin, joka vaikuttaa monella tavoin meidän todellisuuteemme, vaikka pitääkin koulutuspolitiikan kunkin maan omana asiana. Venäjä ei ole EU:n jäsen, eikä mielellään edes tunnusta sitä aidoksi toimijaksi esimerkiksi historian ja yhteiskuntaopin oppikirjoissaan. Venäjä neuvottelee mieluummin suoraan vanhojen suurvaltojen kanssa – ja tällöin hallitsee hajottamalla, kuten näemme parhaillaan lapsikaappauksia estävän sopimuksen raukeamisesta.

Piattoeva on kirjoittanut väitöskirjansa englanniksi, mikä helpottaa sen kansainvälistä käyttöä. Hän on luonnollisesti käyttänyt äidinkielellään julkaistuja dokumentteja laajasti. Suomessakin esiintyy Venäjän-asiantuntijoina dosentteja, jotka eivät itse osaa venäjää. Lyhyesti ilmaistuna kieltä taitamattomia viedään Venäjällä kuin litran mittaa. Lehdistössä tapahtuvaa venäläisten nimien ja sanojen translitterointia englannin kautta suomeen voisi vielä katsella läpi sormien, mutta ei tutkimuksessa. Piattoeva onkin perustellusti päätynyt vain englannin mukaiseen venäläisten lähteiden kirjoitusasuun.

Väitöskirja yhdistää mielenkiintoisella tavalla perinteisen monografian (pitkän tutkimusraportin) alkuperäisiin viiteen jo julkaistuun artikkeliin. Tästä kuitenkin seuraa toistoa: lukija saattaa ihmetellä, eikö tämä jo esiintynyt tekstissä aikaisemmin. Historioitsijan kannalta tutkittu ajanjakso on hedelmällinen: Venäjän 1980-luvun neuvostoajasta järjestelmän sortumiseen ja uudelleensuuntautumiseen 2000-luvulla, sekä Suomessa vastaavasti melko eristäytyneestä pohjoismaasta täysivaltaiseksi EU:n jäseneksi. Venäjä on perinteeltään heterogeeninen imperiumi, jossa kansallisuus ja kansalaisuus ovat eri tasoilla suhteessa valtioon. Suomi on pitkään ollut erittäin homogeeninen kansallisvaltio, jossa on voimakas historiallinen side kansallisuuden ja valtion välillä.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen sekaannuksen asetuttua Venäjä on nostanut kansalaiskasvatuksensa päämääräksi jälleen lojaalisuuden valtiota kohtaan, yksimielisyyden moniarvoisuuden sijaan, velvollisuudet ennen oikeuksia sekä yhteisöllisyyden, kollektivismin individualismin tilalle. Tekijä on löytänyt samat ohjeet Suomen Kouluhallituksen antamina vuodelta 1925: Isänmaan etu oli asetettava oman edun edelle sekä tuli estää koululaisia asettumasta yhteiskuntaa vastaan. Sen sijaan piti kasvattaa lakien noudattamiseen ja järjestykseen. Tähän tekijä olisi voinut lisätä syyn. Vuoden 1918 kapinasta oli niin vähän aikaa, että valtio ei halunnut ottaa mitään riskejä epäjärjestykseen sortumisesta. ”Jos”-historioitsija voisi todeta tähän: Mikäli Leninin ajatus suomalaisten palaamisesta neuvostokansojen perheeseen olisi toteutunut – punakaartien avulla tai muutoin - tämänkään vertailevan tutkimuksen tekeminen ei olisi ollut mahdollista.

Neuvostoajan pyrkimys poistaa koulutuksen avulla valtion sisäiset eri kansallisuuksien piirteet esitellään tutkimuksessa hyvin. Kansallisesti venäläisten mielestä kommunistit pyrkivät tällä ”venäläisyyden poistamiseen” (derussifikatsija). Keskikoulun oppiaineiden tuntimäärä kertoo kuitenkin toista. Perestroikan aikana 1985 otettiin käyttöön jo aiemmin valmisteltu opetussuunnitelma, joka lisäsi venäjän kielen ja kulttuurin yhteistä viikkotuntimäärää 54:stä 80:een. Historian tuntimäärä säilyi 18:na ja yhteiskuntaoppia lisättiin kahdesta kahteen ja puoleen tuntiin. Mainittakoon, että vierasta kieltä opetetaan nykyisinkin enintään 19 viikkotuntia viidenneltä luokalta alkaen. Neuvostoaikana ei ollut tarkoituskaan, että suuret joukot olisivat oppineet vierasta kieltä. Silloinhan heillä olisi ollut mahdollisuus saada muuta kuin NKP:n vahvistamaa informaatiota. Oman kokemukseni mukaan (Moskovassa 1998–2000 asuneena) nuorten ihmisten vieraiden kielten taito lisääntyi Jeltsinin aikana. Sen sijaan 2000-luvulla se näyttää Venäjällä taantuneen opetussuunnitelman kansallisten piirteiden kasvun myötä. Opetussuunnitelmassa kuitenkin määrätään vieraan kielen opetus alkavaksi jo peruskoulun toiselta luokalta.

Suomen osalta tärkeä väitöskirjassa tutkittu kysymys on, onko kansallispohjainen kansalaisuus tulossa vanhanaikaiseksi Euroopan integraation myötä. Piattoevan mukaan suomalainen opiskelija voi olla samanaikaisesti suomalainen, eurooppalainen ja maailmankansalainen ilman ristiriitoja. Venäläinen ei koe asiaa samalla tavalla. Kansalaiskasvatuksen suunnittelussa kilpailee jossain määrin edelleen kaksi näkökohtaa: Neuvostoliitto oli joko kaiken pahan alku tai nyttemmin hajonnut suurvalta, josta kaikki saattoivat olla ylpeitä. Myös lehdistössä esiintyy kritiikkiä: Julia Latynina totesi marraskuun 2010 lopulla Gazeta.ru:n kolumnissaan: ”Venäjällä on vallan vertikaali (pystysuora), mutta ei oikeasti valtiota. Siksi vallan legitimointi (oikeutus) on vaikeaa. Venäläinen patriootti lausuu: Olen venäläinen ja teen sen vuoksi kaikkeni, jotta maastani voitaisiin olla ylpeitä. Venäläinen fasisti puolestaan toteaa: Olen venäläinen ja sen vuoksi jo määritelmän mukaan mahtava.”

Eri neuvostotasavaltojen kulttuurituotoksista todettiin neuvostoaikana: ”Ne ovat muodoltaan kansallisia, mutta sisällöltään sosialistisia.” Virolainen 1800-luvun kansantanhu oli tuskin sosialistinen sen paremmin kuin kreivi Leo Tolstoin kirjoittama ”Sota ja rauha”. Uuden Venäjän piti etsiä sirpin ja vasaran tilalle kansalliset symbolit, kolmivärinen lippu, vaakunan kaksipäinen kotka sekä Sergei Mihalkovin kolmannen kerran sanoittama kansallislaulu ”Suuri ja mahtava” (Velikaja deržava). Suomalaisia nämä hieman hymyilyttävät, etenkin jos he eivät kielimuurista johtuen tunne venäläisten ankaraakin pilkantekoa omaa valtiotaan kohtaan. Tätä edusti koko neuvostoajan Krokodil-lehti.
Venäjän kansalaisuuskasvatus vaikenee virallisesti kritiikin taitamisesta tai sen suuntaamisesta vallanpitäjiä kohtaan. Suomen opetussuunnitelmassa kriittisen suhtautumisen opettaminen on tavoitteena. Käytäntö kuitenkin osoittaa, että totuudenpuhujilla ei vieläkään ole kummassakaan maassa yösijaa. Anna Politkovskaja, Andrej Litvinenko ja monet muut ovat maksaneet siitä Venäjällä hengellään, meillä nyt enintään joutuu eristetyksi piirien ulkopuolelle. Nelli Piattoeva on kirjoittanut tärkeän selvityksen Suomen ja Venäjän kansalaisuuskasvatuksen eroista ja yhtäläisyyksistä julkilausutun politiikan ylätasolla. Seuraavan tutkimuksen aiheeksi voi suositella sen tarkastelua, miten tämä toteutuu käytännössä.

Kari Kaunismaa
kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori, jonka väitöskirja ”Punatähdestä kaksoiskotkaan”, Turun yliopisto 2009, käsitteli Neuvostoliiton romahtamisen vaikutusta venäläisen keskikoulun historian oppikirjoihin

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

"Suomessakin esiintyy Venäjän-asiantuntijoina dosentteja, jotka eivät itse osaa venäjää. Lyhyesti ilmaistuna kieltä taitamattomia viedään Venäjällä kuin litran mittaa."

Venäjän asiantuntija, todella erinomainenkin sellainen, voi olla ilman, että puhuu sanaakaan venäjää. Sen todistaa jo oma artikkelisikin - suurin osa Venäjää koskevasta tieteellisestä, varsinkin jotakuinkin falsifikoitavuuden kriteerit täyttävästä, julkaisusta tapahtuu englanniksi!

Voisi pikemminkin sanoa, että heitä, jotka osaavat venäjää, viedään kuin litran mittaa moskovalaisella hedelmätorilla, tosin ei enää vuodenvaihteen jälkeen, ja senkin taas todistaa tämä oma kirjoituksesi - Venäjällä ei ole saatavissa objektiivista tietoa, joten edes venäläiset eivät voi olla oman maansa parhaita asiantuntijoita!

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä se vaan niin täitaa olla, että ilman venäjän kielen osaamista, jää dosenteilta ja asiantuntijoilta noin 90% relevantista venäjä-informaatiosta saavuttamatta. Jää sillä tavalla näkemykset ja kokemukset kovin ohjuiksi ja haljuiksi. Ymmärtämättömyyttä peitellään arvailuilla.