 |
| Фото: Николай Мошков / ТАСС / Scanpix |
Minulla on ollut itku kurkussa aamusta asti. Boris Nemtsov
on tapettu, ja tuntuu, että jokin minussa on raksahtanut peruuttamattomasti
rikki. Minun Venäjäni. Minun Venäjäni?!
Tekstailen pietarilaisystävän kanssa, joka on sattumoisin
palannut Moskovasta kotikaupunkiinsa juuri eilen illalla. Meitä molempia
itkettää, tiedän. Meillä molemmilla on aika vähän sanoja juuri nyt.
Kyynelet nousevat ensimmäisen kerran silmiin saakka kun kuuntelen
metromatkalla Nemtsovin haastattelua Eho Moskvyin nettiradiosta. Haastattelun
ajaksi on kirjattu 27.helmikuuta klo 20:07. En kykene kuuntelemaan sanoja, erottamaan
sisältöä. Kuulen vain äänen, elävän, vivahteikkaan, elinvoimaisen miehen äänen.
Äänen, jonka kantaja lakkasi olemasta vain muutama tunti haastattelun jälkeen.
Sattuman johdatuksesta menen juuri tänään katsomaan
Kansallisteatterin Slava!-näytelmää. Olen valmiiksi vereslihalla, joten ei
liene ihme, että esityksen lähes jokainen kohtaus vyöryttää lävitseni paitsi itsessään
upean ja pakahduttavan kollaasin Venäjästä, myös lukemattoman määrän muistoja ja
muistikuvia omasta Venäjästäni. Ja taas ovat kyynelet pinnassa.
Surun ja ahdistuksen puristus pysyttelee pitkän aikaa rintalastan
takana, jopa silloin kun Venäjän sotilaiden äidit etsivät lavalla kadonneita
poikiaan. Kyynelet purskahtavat pidäteltynä parahduksena ulos vasta Conchita
Wurstin hahmossa maahan laskeutuvan Jeesuksen tuoman toivon ja rakkauden
sanoman myötä.
En minä Boris Nemtsovia tuntenut sen enempää kuin Putinia,
Jeesusta tai Conchita Wurstia. Mutta ihmisyyden tunnen ja tunnistan, ja kaiken tämän surun ja hulluuden keskelläkin haluan vaalia kykyämme sitä puolustaa. Tässä taistelussa rakkaus on ainoa varma ase, taide sen vahvin sanansaattaja.
Olen tehnyt Venäjällä töitä monien syrjittyjen ryhmien
parissa. Asunnottomien, vammaisten, homojen, narkkareiden, katulasten,
mielisairaiden, monin tavoin päähän potkittujen. Siksi illan viimeiset kyyneleet tirahtavat Pertti Kurikan
Nimipäivien UMK-voiton äärellä. Ilon kyyneleet, toivon kyyneleet. Minun
Venäjäni, minun maailmani kyyneleet. Muistan Saision sanoneen haastattelussa,
että jos Jeesus palaisi tänään ihmisten keskuuteen, miksipä hän ei ilmestyisi juuri
Euroviisuihin. Tähän haluan tänään uskoa, ja siihen että me poistumme tästä
näytelmästä ylistäen rakkauden voimaa.
Tekstit
2 kommenttia:
Eilen eli kansainvälisenä naistenpäivänä minulla oli vajaa välipäivä Moskovassa, jonne tulin Gruusiasta ja josta jatkoin Pietariin. Hannan postitus tuli kyllä väistämättä mieleen, kun otin asiakseni guljailla pari-kolme tuntia pitkin kaupunkia ennen kuin tapasin vanhan tutun.
Venäjä on aina monikasvoinen ilmiö, se pitää muistaa. Mutta on siellä toki pysyviäkin ilmiöitä, tapoja ja käytäntöjä. Ihmisten ampuminen heidän mielipiteidensä vuoksi on jokseenkin pysyvä käytäntö, johon eivät järjestelmän muutokset ole juuri vaikuttaneet. Nyt mentiin askelta pitemmälle, kun "vääräuskoisten" toimittajien sijasta ammuttiinkin vääräoppinen poliitikko.
Moskovalainen tutkijatuttuni sanoi, ettei tässä muu auta kuin tottua tähän. Hänen mukaansa asiat eivät ole kenenkään käsissä eikä hallinnassa tällä hetkellä. Hän vertasi Venäjää Latinalaiseen Amerikkaan, jossa on ollut erilaisia diktatuureja tai puolidiktatuureja: Perón Argentiinassa ehkä pehmeämmästä päästä, Trujillo Dom.Tasavallassa ja Duvalierit Haitilla, Árbenz Gusman Guatemalassa ja pitkä rivi diktaattoreita 1800-luvulta asti. Ja tietenkin Batista Kuubassa. Ihmisiä katoaa eikä heistä kuulla sittemmin mitään. Armeija tai joku muu asevarainen organisaatio käyttää valtaa, ja diktaattorijohtaja on osa sitä. Se nyt täytyy myöntää, ettei tämä tuttuni sanonut, että Venäjällä on diktaattori.
Mutta kuitenkin: Jorge Vidélan aikainen Argentiina voisi olla hyvä vertailukohta. Poliitikkoja tapettiin, mutta ylin johtaja piti puhtaat paperit. Hän ei tappoja tilannut eikä häntä voinut mitenkään osoittaa niiden tilaajaksi, vaikka ne palvelivatkin hänen etuaan sataprosenttisesti. Itse asiassa ne pitivät hänet vallassa.
Moskova on vallan keskus, jossa viime vuosina olen (muiden tehtävien paljouden vuoksi) käynyt valitettavan harvoin. Kerran vuodessa jos sitäkään. Siellä käveleskely auttaa. Ei päämäärätön käveleskely, vaan muutamien tärkeiden paikkojen tallominen. En tarkoita Kremlissä tai mausoleumissa käyntiä vaan tuoreempia paikkoja, kuten Iso Moskovajoen silta yms. Toki myös kulttuuripaikoilla käyminen helpottaa, kuten Patriarkan lammilla. Mutta kaikkinensa ei tule mieleen pedagogisempaa suurkaupunkia kuin Moskova.
Meidän Suomessa on aika vaikea ymmärtää mitä Nemtsovin murha merkitsi monille venäläisille. Puhuin tänä aamuna pitkästä aikaa pietarilaisen ystäväni, dokumenttiohjaajan kanssa puhelimessa.
Hän kertoi, että he itkivät vaimonsa kanssa kuultuaan helmikuun viimeisen päivän vastaisena yönä Nemtsovin murhasta.Tämän sanoessaan hänen äänensä murtui, olimme molemmat hetken hiljaa kunnes hän saattoi jälleen jatkaa puhumista.
Lähetä kommentti