20.9.2012

DOKKLUB:in syyskauden avajaiset 24.09.2012 klo 18:00-20:00 Viktor Kosakovski:¡Vivan las antipodas!

Venetsia 2011



Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen Kinosalissa
Nordenskiöldinkatu 1

Vapaa pääsy! Tervetuloa!


Pietarilaisen dokumenttiohjaajan Viktor Kosakovskin viimeisin teos ¡Vivan las antipodas!/Da zdravstvujut antipody!/Eläköön antipodit! 2011, 104 minuuttia, engl. kielinen tekstitys.
Yksi elokuvan osatuottajista on YLE:n Dokumenttiprojekti/Iikka Vehkalahti.

Viktor Kosakovski on Venäjän kansainvälisesti tunnetuin ja ulkomailla arvostetuin dokumenttiohjaaja.
Suurin osa hänen dokumenteistaan on 20 vuoden aikana nähty Suomessa YLE:n kanavilla, mm. Losev, Belovin sisarukset, Keskiviikko, Tishtshe!, Pavel ja Ljalja, Svjato.

Eläköön antipodit!-elokuva kertoo mitä tapahtuu samaan aikaan kahdeksassa täsmälleen toisiaan vastapäätä olevassa paikassa maapallon eri puolilla.
Paikat, antipodit, joihin "poraudutaan" maapallon läpi ovat>
Entre Rios, Argentiinassa- Shanghai, Kiinassa,
Baikal, Venäjällä - Patagonia, Chilessä, Kilauean tulivuori Hawaijilla - Kubun kylä Botswanassa ja
Miraflores,Espanjassa- Castle Point, Uudessa Seelannissa.

Vuosi sitten Variety-lehti kirjoitti laajan artikkelin elokuvasta, jonka maailman ensi-ilta oli Venetsian elokuvajuhlien avajaisissa elokuun lopulla 2011.




Открытие осеннего сезона ДОККЛУБa
21.09.2012 в 18 ч.в Кинозале Центра науки и культуры РФ.
Nordenskiöldinkatu 1

Новый фильм Виктора Косаковского "Да здраствуют антиподы!", 2011, 104 мин. английские субтитры.

Вход бесплатный.
Добро пожаловать!

Виктория Белопольская, Огонек, сентябрь 2011.

ФОКУС С ГЛОБУСОМ

Фильм нашего соотечественника из Санкт-Петербурга документалиста Виктора Косаковского Vivan Las Antipodas! («Да здравствуют антиподы!») стал вторым фильмом открытия Венецианского фестиваля. Это значит, что фестиваль так им очарован, что просто не смог удержаться от его показа в особо почетном формате.

Это значит, что он решился на беспрецедентный для фестиваля мирового масштаба шаг несколько подвинуть первый фильм открытия – голливудские «Мартовские иды» самого Джорджа Клуни. Это значит, что «Антиподы» будут показаны не только в залах фестиваля, но и на площади Сан-Марко для тысяч зрителей. Но главное, что это значит, – беспрецедентный успех отечественного кинематографа. Кажется, такого с ним не случалось уже лет 30 – чтобы фильм россиянина становился фильмом церемонии открытия одного из трех главных фестивалей мира. И, обратим внимание, речь в данном случае идет не о произведениях наших всемирно признанных игровиков, не о Сокурове-Германе-Звягинцеве, а о фильме, созданном скромным документалистом.
Но сказки про режиссера-Золушку тут никак не получится. Хотя российский зритель имеет право считать Виктора Косаковского нашим Остином Пауэрсом, в смысле – «международным человеком-загадкой», он, безусловно, «селебрити» киномира.

Косаковский известен повсюду, кроме России. У него без счета фестивальных призов. Его фильмы идут в кинотеатрах разных стран и на сотне телеканалов мира. Его «Тише!» после премьеры в течение года каждый день показывался на каком-либо фестивале, что уже похоже на вполне широкий прокат. Как преподаватель он обожаем студентами десятка киношкол, а «Да здравствуют Антиподы!» ждали и Венеция, и Берлинале. В конце концов, он лауреат государственной премии и премии «Триумф». Но Косаковский человек по-питерски аутического склада да еще и работает в документальном кино, аристократическом, как говорил его классик Павел Коган, искусстве… Отсюда и безвестность на родине, где властвуют теперь очень демократические вкусы. Иными словами, причина того, что Косаковский в России известен лишь профессионалам, по всей видимости, коренится в самой природе кино, которым он занимается. Это так называемая творческая документалистика (от принятого в английском языке термина creative documentaries), кинематограф, который создает «вторую», художественную реальность, из первой, грубой, физической, который в качестве сырья использует события и фактуру реального, случившегося, в котором тонкий авторский мир лепится из «того, что было». И потому документалистика – действительно аристократическое искусство: оно – сплошная условность, условнее анимации, и при этом – какое коварство – прикидывается абсолютной правдой. Ведь то, что в кадре, и правда случилось, существовало, жило.
А потому кинодокументалист-художник всегда человек-загадка. Месмеризатор-престидижитатор. Или…

Жена продюсера Александра Роднянского, посмотрев год назад вместе с мужем материал «Да здравствуют антиподы!», сказала мне не без изумления: «Этот ваш Косаковский, он ведь какой-то кудесник!» Женщина проницательная и, вообще, биохимик кандидат наук, она точно определила природу этого режиссера и свойства увиденного.
Заходящее на Байкале солнце катится по сопкам на горизонте, почти точно следуя абрису земной поверхности. Зашедшая за бугорок чилийская овца, выныривает своим российским аналогом из-под холмика на Байкале. Горбатый, головатый пейзажик отражается в зеркальной воде неистовыми высотками мегаполиса. Африканский лев пьет из прозрачной реки, а мы видим его морду из-под воды, будто смотрим с другой стороны Земли, сквозь толщу пород, магму, леса, горы, океаны… Насквозь.
Это, пожалуй, самое точное слово, характеризующее и художественное кредо Косаковского, и его последний, 108-минутный фильм.

Косаковский проникал в суть ухода человека мысли из мира в своем первом фильме «Лосев» о смерти философа. В «Беловых», обеспечивших ему почти 20 лет назад мировое признание, за существованием родной ему крестьянской семьи, жившей «у истоков большой реки», он угадывал саму природу русского человека, то доброе равнодушие, грубую сердечность, которые и не дают замостить бездорожье, газифицировать, электризировать, интернетизировать… Он пытался увидеть закономерное за случайным в «Среде.19.7.1961», большом международном проекте о людях, родившихся с ним в один день в одном городе. И он почти рассмотрел, из чего сделана русская жизнь в «Тише!», снятом в одиночку, исключительно из окна собственной питерской квартиры и запечатлевшем роковую борьбу русского человека с собственной почвой и, следовательно, судьбой. Которая очень легко просматривалась за многомесячными борениями дорожных рабочих со струей пара, неотвратимо прорывающейся из-под асфальта, будто из самой преисподней…

В «Да здравствуют антиподы!» Косаковский пошел даже глубже. И прошел насквозь планету Земля. Его фильм снят в ее восьми точках – в Новой Зеландии и Испании, на мысе Горн и в Иркутской области, в Ботсване и на Гавайях, в Аргентине и Шанхае. Косаковский говорит, идея эта примитивная и продиктована детской загадкой «Кто под нами вверх ногами?», а пришла она ему в голову, когда после своей ретроспективы в Буэнос-Айресе она взял напрокат машину и поехал путешествовать по местному бездорожью. Остановился в горной деревушке, показавшейся ему тишайшим местом на земле. Заночевал в тамошнем «доме колхозника», а утром его разбудили крики, грохот, большой скандал. Оказалось, в темноте он не разглядел, что странноприимный дом расположен почти над пропастью. Через пропасть ведет узенький мост, на ее дне река. А на мосту с утра воевали мужики. Оказалось, есть только одна точка на мосту, откуда можно закинуть многометровую леску и ловить из реки рыбу. У деревенских установлена строгая очередность рыбалки, но один решил очередью пренебречь, заняв пораньше рыбное место, и благостность местности испарилась. А Косаковский решил продлить леску наглеца, «продеть» ее через центр Земли и выяснить, что там – на той стороне. Оказалось, самый громокипящий мегаполис мира – Шанхай. И сын Косаковского Леша, с детства изучавший китайский язык и наконец отправившийся в Китай продолжать образование, сообщил, что там, в Шанхае, на месте, где выглянула бы леска рыбака… «Ты не поверишь: стоит женщина и рыбу продает».
Потом начались поиски денег на фильм, который очевидно обещал стать далеко не низкобюджетным, появился немецкий продюсер, финансовые источники в шести странах, российские средства поступили далеко не от государства, которому так логично было поддержать проект россиянина с мировым именем, но нет – от Александра Роднянского, тогда возглавлявшего холдинг СТС… Косаковский, считающий своим главным даром документалистскую интуицию, уже чувствовал, что ему срочно надо ехать снимать в Новую Зеландию, а немецкий продюсер утверждал, что надо сначала укомплектовать бюджет в целом. Тогда Косаковский собрал все деньги семьи, и все равно не хватало Коллеги, он говорит, режиссеры с именами, не бедные люди, взаймы как-то не давали. А он чувствовал – надо ехать. Последним его звонком был звонок Александру Сокурову. Который даже не спросил, на что нужны деньги да что за съемки, спросил только, сколько конкретно, и дал нужную сумму.

Так, по сути, и начался проект «Да здравствуют антиподы!». Потому что прилетев в Новую Зеландию, Косаковский прямо из аэропорта поехал куда глаза глядят. И встретил человека в инвалидном кресле, который с трагическим выражением лица смотрел куда-то вдаль. Косаковский подумал: это можно снимать, но не нужно – человек с трагедией в лице, в инвалидном кресле. «Педаль», не из моего фильма. Но через 10 км вернулся спросить, куда смотрит человек. И выяснилось, в океан, откуда плыл к суше огромный кит. Кит, который совершал самоубийство. А жители крошечного местечка Castle Point не могли ему помешать, потому что они все белые, а к китам, по новозеландским законам, могут приближаться лишь маори… Поэтому потом пять дней они пытались его похоронить, но ни трактора, ни усилия человеческой мысли не помогли предать земле огромное тело… И при этом оказалось, что на той стороне Земли, в Испании, в 50 км от Мадрида, в лесистой местности, нет ничего интересного, камни одни. Так утверждала ассистентка Косаковского, срочно направленная туда из Берлина. Он ей не поверил и кинулся под Мадрид прямо из Новой Зеландии. Обошел один огромный камень вокруг. И увидел кита. Каменного кита. Не камень, похожий на кита, а абсолютно вылитого кита. Даже фактура камня была похожа на фактуру китовьей кожи. А на камне жила гусеница. Которую не съела ни одна ящерица и ни одна птица, пока Косаковский с группой, новейшей камерой RED, краном и прочим оборудованием 2 недели ждали, когда она превратится в бабочку. Она выжила, выкуклилась, взмахнула крыльями, задела поверхность лужицы… И в Новой Зеландии начался невиданный шторм в океане.

«Да здравствуют антиподы!» – что-то вроде философского документального стихотворения, он складывается из рифм, за которыми видится… наверное, тотальная взаимосвязь всего в мире. Но Косаковский говорит, природа документалистской профессии. «Эта профессия почему-то дает простым существам, как я, вдруг секунду откровения. И ты можешь увидеть то, что не видят другие. Все голливудские фильмы начинаются со съемки с вертолета – над землей. Вертолет всегда летит, следуя земной горизонтали. А я висел над вулканом на веревке, привязанной к вертолету же, лава текла подо мной, и пятки припекало, а я меня вдруг что-то дернуло повернуть камеру на 90 градусов. И уже не я летел над Землей, а Земля летела мимо меня. Вращалась космически! Тебе приоткрывается тайна мирозданья – из чего соткан, как зарифмован мир. Будто смотришь на клубок, и вдруг тебе становится ясно, где там в его сердцевинке конец нитки. Или ее начало... И ведь это чистое кино, сила киноязыка – когда просто поворотом камеры ты изменяешь смысл увиденного!»

Косаковскому и правда удалось зарифмовать наш мир. Но у него самого по этому поводу совсем другая, смело-экзотическая версия: «Послушай, но это же выглядело бы просто вульгарно, если бы все это придумал я! И возможно ли вообще такое придумать – что пастух на мысе Горн живет точно в 50 км от ближайшего населенного пункта и в точно таком же домишке с клозетом в виде дырки в родной земле и в 30 метрах от домика, как и девочка Алина на Байкале… Если бы это была только моя драматургическая находка, что разница между их жизнями в одном – когда он выключает свет на ночь, она включает своим темным утром, когда у него солнце заходит, она встречает восход… В Ботсване я снимал сценку в деревне. А рядом почему-то шли слоны. Ну, вдруг взяли и прошли через деревню. Я не отвлекался от съемки, пока один слон не остановился рядом со мной. Остановился и встал, я посмотрел вбок и близко-близко увидел кожу слона, морщинистую, серую, запекшуюся. И будто этой самой кожей покрыт склон вулкана на Гавайях, строго на другой стороне света. Застывшая гавайская лава по виду неотличима от шкуры ботсванского слона. Разве это можно придумать, написать?.. Все время, пока я снимал, у меня было ощущение, что мне кто-то помогает. Кто-то обнаруживает через меня эти параллели. Я пытался понять, как придуман этот мир, есть ли в нем связи. Все ли в нем случайно – а вдруг наоборот, и все взаимозависимо? И можем ли мы их разглядеть, эти связи. Если хочешь, я пытался узнать планы господа Бога, но простым киношным способом – просто снимая то, что удастся снять, и так, как я это увижу. И откуда-то поступала помощь. Очень своевременно, знаешь. В день своего пятидесятилетия в июле я должен был отправить фильм отборочной комиссии Венеции. Но решил не гонять курьера, а сесть в самолет и поехать. Приехал, отдал диск. Они вышли из просмотровой сразу после фильма и без совещания сказали: да, фильм открытия. Дело не во вкусах этих конкретных людей. Вдруг они рупор чего-то/кого-то? Вдруг все и тут не случайно?»

Возможно, Косаковский не разыгрывает меня, а действительно считает, что кино способно помочь в установлении диалога с Всевышним. И именно поэтому сейчас, после едва не пяти лет работы над фильмом, погружен в мучительные попытки достижения идеала. Он утверждает, что теперь, при озвучании, «фильм все теряет и теряет в качестве в сравнении с тем, что задумывалось. Человек на берегу Янцзы тапочкой на резиновой подошве подкидывает камень и при этом говорит «фьють!». И человек в Аргентине на берегу океана тапочкой подкидывает камешек и говорит «фьють!». Получается «фьють! бульк!» по обе стороны Земли. Но мой голландский звукорежиссер – а по законам здешнего, европейского, кинопроизводства я не мог привлечь своего, питерского, – не слышит тонких оттенков ни «фьють», ни «бульк». И вообще для него что тапочки на резиновой подошве, что туфли на каблуках, что по мокрому песку, что по сухой гальке – все одно!»
Для меня лично совершенно очевидно: налицо признаки гибельного перфекционизма. Но, наверное, такое всегда наблюдается, когда имеешь дело с замыслом творца. И не важно, с заглавной или строчной буквы пишется последнее слово.

12.9.2012


Ikkuna Uraliin


Ville Ropponen: Uralilainen ikkuna. 192 s. Savukeidas 2012.

Suomalais-ugrilaisuus taitaa olla marginaalissa uudessa uljaassa nyky-Suomessa. Niinpä Ville Ropposen esseekirja ”Uralilainen ikkuna” on tärkein ja pysähdyttävin puheenvuoro uralilaisesta yhteydestämme vuosikausiin. Se ei rajoitu museoihin, kulttuuri- ja kielireservaattien tekohengitykseen, vaan nostaa esiin uralilaisuuden kohtalonkysymykset. Ja jos Venäjän sukukansojemme asioista puhuttaessa turvaudumme yleensä arkaan empirismiin, niin Ropponen sanoo suorat sanat niin vähemmistökieliä tappavasta globalisaatiosta kuin nyky-Venäjän kansallisuuspolitiikastakin. Kirja esittää sukukansojemme modernisaatiolle ja henkiinjäämiselle myönteisen ohjelman, joka voi antaa uutta potkua myös nykysuomalaiselle identiteetille.

Aikoinaan Sibelius, Gallen-Kallela, Juhani Aho ja kumppanit tekivät löytöretkiä runo-Karjalaan. Tuohikulttuuria ihaillessaan he kävivät samalla dialogia uusimman eurooppalaisuuden kanssa. Samoin voi nykyinen ”uuskarelianisti” vapauttaa meidät perussuomalaisesta umpiosta ja omaan napaan tuijottamisesta. Se olisi puolustusliike ylikansallisten koneistojen ruhjovaa yhtenäistämistä ja aivotonta kaupallisuutta vastaan. ”Primitiivisten” kulttuurien alkuperäisyyteen hakeutuminen, eurooppakeskeisistä hierarkioista irtautuminen onkin ollut eurooppalaisen älymystön vapautusliikkeen perussuuntia aina Rousseausta, Gauguinista ja Tolstoista lähtien.

Ropponen muistuttaa, että me voisimme nykyisyydessä tarkastella toiseutta paitsi Brasilian faveloiden ja Tansanian slummien myös Pohjois-Venäjän ja Siperian sukukansojen kautta. Kuitenkin me laitamme valtiolliset kehitysapuresurssimme Afrikkaan ja Latinalaisen Amerikkaan unohtaen suomalais-ugrilaiset. Kun heitä painostetaan ja pakkosulautetaan venäläisyyteen, me hyssyttelemme suomettuneina. Itsenäinen Suomi voisi liittoutua näiden kansojen kanssa, jos uskaltaisimme ottaa tehtäväksemme olla pienten kansojen suojelija Euroopassa.

Ropposen kirjassa on esseeromaanin piirteitä. Se kuvaa kirjoittajan tietä uralilaisuuteen, se on itsetunnustus ja matka oman itsen löytämiseen. Tilannekuvat tundralta ja taigasta, tapaamiset jännittävien kirjailijoiden kanssa, sähköistävä etnofuturistinen festivaali Udmurtiassa rakentavat löytöretkeä tuntemattoman mantereen sydämeen. Ropponen kuvaa rituaalia hantien pyhässä lehdossa, jossa polvistutaan naisvartaloa muistuttavan kallion eteen ja painetaan otsa monta kertaa sammaleeseen. Tämähän on kansanislamista omaksuttu rituaali kuten sitä seuraava kukon teurastus ja syöminenkin. Kun sitten saadaan vodkaa, hormonit alkavat hyrrätä ja tataarivaikutteista siirrytään selvään Bahtiniin.

Tuomisina Ropposella on myös väkevä muistutus nykyajasta: hänen ystävyytensä uralilaisten aktivistien kanssa on tuottanut hänelle viisumikiellon Venäjälle. Kremlin tukemilla nettivuilla hänet on leimattu läntisten tiedustelupalvelujen agentiksi ja separatistien rahakuriiriksi. Hän kuvailee repressiota aktivisteja ja uralilaista identiteettiä vastaan, pakkoyhtenäistämisen ruhjovaa teräsnyrkkiä Venäjällä, jossa lainsäädännöllisiä esteitä vähemmistöjen itsellisyydelle säädetään lujaa vauhtia.

Venäjä onkin nykymaailman johtavia tappajakieliä - ja tyytyväinen tähän. Moskova ei tunnusta vastuutaan maan kielellisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden pelastamisesta. Päinvastoin - presidenttinä ollessaan Medevedev jopa valitti ”kansallista protektionismia”, ”enemmistön sortamista” ja ”nationalismia henkilöstöpolitiikassa”. Paradoksaalista kyllä vähemmistöt ovat ahtaalla rauhallisilla uralilaisilla alueilla, kun taas militantista Pohjois-Kaukasiasta venäläinen väestö on joutunut muuttamaan pois eikä mikään uhkaa vuoristolaisten kielirikkauden säilymistä.

Putinin kaudella Kansallisten vähemmistöjen ministeriö nimettiin uudelleen Alueellisen kehityksen ministeriöksi. Näin mitätöitiin federalismi ja vähemmistöjen merkitys ja monikansallisuus muutettiin aluepolitiikan sivulauseeksi. Vähemmistöjä oltiin marginalisoimassa myös nostamalla uuden kansallisuuslain ytimeksi ”venäjänmaalaisten kansakunta” ja määrittelemällä venäläiset ”valtiotamuodostavaksi” ja sitä ”kiinteyttäväksi” kansallisuudeksi. Heidät siis määriteltiin yhteiskunnan rungoksi kuten NKP neuvostoajan perustuslaissa - neuvostoajan ajatusmallit ohjailevat yhä uuden Venäjän kehitystä Vaikka lakiesitys ei toteutunutkaan aivan tällaisena, aluekehitysministeriö on osaltaan tehnyt vähemmistöjen problematiikan lähes näkymättömäksi.

Uuden aluekehitysministerin Oleg Govorunin ansioluettelosta löytyy toimintaa metsäteollisuudessa, presidentin sisäpolitiikan neuvonantajana ja kaaderipolitiikan järjestelmän suunnittelijana. Hän on saanut mitalin ”Palveluksista isänmaalle” mistäpä muusta kuin ”ansioistaan valtiollis-oikeudellisten instituuttien luomisessa Tshetsheniaan”.

Govorun työskenteli Alfa-pankissa sekä Rospromissa samaan aikaan pahamaineisen Vjatsheslav Surkovin kanssa. Ei ihme, että tämän (entisen) pääideologin paranoidit ja demagogiset fantasiat Suomen, Viron ja Unkarin pyrkimyksistä hajottaa Venäjä sen öljy- ja kaasuvarojen kaappaamiseksi alkavat näkyä aluekehitysministeriön linjauksissa. Sukukansojen järjestöjen suoria yhteyksiä ulkomaille on hankaloitettu. Kumma kyllä yritys laittaa kansalaisjärjestöjen yhteistyö aluekehitysministeriön peukalon alle on saanut tukea jopa suomalaisilta toimijoilta.

Kaikki 11 varaministeriä ovat samoin venäläisiä eikä yhdelläkään ole meriittejä tai toimintaa kansallisissa tasavalloissa tai kansallisuusasioissa. Heidän ansioluetteloistaan löytyy oblastien ja kaupunkien taloushallintoa, pankkeja, rakennusfirmoja, kaupunkisuunnittelua, ”soveltavaa politologiaa”, kansainvälisiä taloussuhteita ja jopa Rosoruzhenien kansainvälistä asekauppaa.

Kuitenkin alueiden vastarinta kuplii ympäri Venäjää. Esimerkiksi Tatarstadissa kansallinen tietoisuus on havaintojeni mukaan murtumaton, vaikkakin hyvin maastoutunut - keskus ei mahda sille mitään.

Pietarissa Daniil Kotsjubinskin johtama ”Vapaa Inkeri” vaatii Pietarille ja Leningradin oblastille autonomiaa ja myöhemmin itsemääräämisoikeutta. Liikkeen jäsenet ovat tyypillisiä 1990-luvun demokraatti-intellektuelleja, jotka vaativat eroa Moskovasta. Kotsjubinskin mukaan Venäjällä vallitsee imperiuminjälkeinen tilanne ja regionaalisuuden estäminen siellä on hänen mukaansa johtanut dynamiikan ja etenemisen loppumiseen.

Pietarin itsenäisyyttä laillistetaan historialla: Kotsjubinskin mukaan Inkerinmaan pohjoisosa julisti vuoden 1919 heinäkuussa itsenäisyyden pääkaupunkinaan Kirjasalon kylä, joka kesti joulukuuhun 1920. Tänään Inkerin lippua näytetään Pietarissa paitsi kaikissa oppositiomielenosoituksissa myös pietarilaisen Zenitin otteluissa moskovalaisen Lokomotivin kanssa - osa Zenitin kannattajista tukee Vapaata Inkeriä.

Arkangelin alueella on herätetty henkiin historiallinen pomorien subetnos. ”Kirjoittautuminen pomoreiksi” on siellä ainoa keino puolustautua keskuksen mielivaltaa vastaan, sanoo liikkeen johtaja Ivan Mosejev, Federaation arktisen yliopiston pienten ja alkuperäiskansojen Pomor-instituutin johtaja.

Hän on julkaissut mm. kolmikielisen (norja, venäjä, pomorin murre) kokoelman ”Pomorien satuja” osana ”etnofuturistisia projektejaan”. Kremliläinen tietotoimisto Regnum leimasi tämän julkaisun ”etnosabotaashiksi” ja väitti, että kyseessä oli ”ensimmäinen askel tulevassa etnonationalistisen rakennustyön aggressiivisessa teollisuudessa” Regnum on tänä vuonna julkaissut jo 27 artikkelia aiheesta ”pomorit - Norjan viides kolonna”. Alueella polkaistiin esiin ”kansalaisryhmä”, joka vaatii kieltämään pomorit.

Tästäkin näkyy, miten monista ristiriitaisista aineksista koottu konglomeraatti Venäjä on. Sen itseymmärrys monoliittina estää Venäjän luonnollisen kehityksen demokratiaksi. Historiallisen monikansallisuuden tunnustaminen takaisi sen dynamiikan.

Suomensukuiset kansat ovat tunnetusti Venäjän alkuperäinen väestö, joka on vaikuttanut perustavaa laatua olevalla venäläiseen mentaliteettiin ja etnisyyteen. Venäjän todellisen ominaislaadun ymmärtäminen on mahdotonta ilman näkymättömyyteen työnnetyn suomalais-ugrilaisuuden tiedostamista. Kuitenkin venäläisyys on kieltänyt maan alkuperäiset asukkaat tajunnastaan, mikä on jättänyt sen itseymmärrykseen kipeän haavan.

Uralilaisia kieliä uhkaa maailman yhtenäistävä globalisaatio. Se on yhdistetty kapitalistisiin markkinavoimiin, mutta samaa yhdenmukaistamista edusti myös Marxin ja Engelsin tuotantovoimadeterminismi ja sosialistinen teollisuusutopia. Tänään pienten omaleimaisuus on hukkumassa Itä-Aasian kulutustavarasateeseen, joka valuu kuluttajan niskaan kuin taivaan manna.

Globalisaation rautakorko työntää pieniä kieliä näkymättömyyteen yhä nopeammin. Niiden ääni hukkuu markkinoiden ja valtakielten monologiin. Jo Derrida totesi, että suuret kansat ovat aina yksikielisiä ja ne suostuvat kuuntelemaan pieniä vain omalla kielellään.

”Uralilaiseen ikkunan” peruskysymys onkin pienten kansojen identiteetti - onko niiden modernisoituminen mahdollista omaehtoisesti, itseään kadottamatta? Ja onko modernisaatio ainoa vaihtoehto? Onko identiteetin rakennus aina keinotekoista?

Alkuperäiskansat eivät voi kieltäytyä ”nykyisyydestä”. Ropponen myöntää realistisesti, että haave alkuperäisestä puhtaudesta ja esimodernista turmeltumattomuudesta nykyajassa jää utopiaksi.

Kuitenkin uralilaista henkeä tarvitaan ehkä nykyajassakin. Sitä elvyttämään on syntynyt uusi kulttuuriliike, etnofuturismi. Se perustaa ajatukselle yhtenäisestä uralilaisuudesta ja tekee näkyväksi vaihtoehtoisen kolmannen maailman näkökulman. Se pyrkii modernisaatioon omaehtoisesti, oman tahtonsa säilyttäen, ei suuria tahdottomasti kopioimalla ja niihin sulautumalla. Etnofuturismi voi yhdistää perinteestä poimitun kestävän aineksen nykyisyyden haasteiden työstämiseen.

Jo varhainen etnofuturisti, komilainen Kallistrat Zakov (1866 - 1926), kirjailija ja filosofi esitti kaikki nykyaikaiset ”vihreät” ideat: metsä kotina, kosmisuus ja universaalisuus, harmonia luonnon ja kaikkeuden kanssa. Zakov uskoi että luontoyhteytensä säilyttäneillä kansoilla on paljon annettavaa ”väsyneelle lännelle”. Hänen kotinsa oli koko pohjola, sen luoma kansankulttuuri.

Nykyisyyteen sovelsi uralilaisia ajatuksia myös tunnettu amerikkalainen Neuvosto-Venäjältä emigroitunut sosiologi Pitirim Sorokin, kansallisuudeltaan komi. Hänen ”rural sociologynsa”, ajatuksensa ”perheenomaisista” suhteista ja vuorovaikutteisesta solidaarisesta yhteisöllisyydestä sekä vieraantumisen voittamisesta teollisuusyhteiskunnassa juontuvat hänen lapsuudenkokemuksiinsa komilaisessa kyläyhteisössä.

Jo Nietzsche sanoi, että uralilais-altailaisen kielialueen filosofit tarkastelevat maailmaa eri tavalla kuin indoeurooppalaisen. Tämä johtuu kielen, ajattelun perustan toisenlaisuudesta. Uralilaiset kielet määrittelevät todellisuutta toisin, ne eivät esitä vastakohtia kaiken perustana, vaan käsittelevät asioita kategorisoimatta, hierarkisoimatta, asubjektiivisesti. Niille on luonteenomaista heikko subjekti, subjektien tai subjektin-objektin välisen rajan epämääräisyys. Uku Masing sanoi, että uralilaisissa kielissä maailmankuva on rinnasteinen, ei vastakohtainen, yhteydet asioiden välillä ovat konkreettisia. Kielemme luovat ”tasa-arvoisia suhteita”, niissä ei ole pyrkimystä rakentaa korkeita jyrkkiä hierarkioita.

Uralilainen maailma sisältää siis elementtejä, jotka merkitsevät vastakohtaa indoeurooppalaiselle kulttuuriselle imperialismille. Uralilaisuus, jälkimoderni kansainvälinen heimoaate voi toimia kulttuurisena vastarintana suurvaltojen yhtenäistävää globalismia vastaan.

Uralilaisuus merkitsee myös suomalaiselle kulttuurille vaihtoehtoista, toistaiseksi lähes käyttämättä jätettyä mahdollisuutta. Suomalaisuus voidaan ymmärtää jälkikolonialistisessa kontekstissa. Täällä raukoilla rajoillakin voidaan puhua erityisestä pohjoisesta melankoliasta. Tere Vadénin mukaan suomalaisuudessa on yhä havaittavissa kolonialismin ja pakkoassimilaation seurauksia: psyykkisiä kouristuksia ja häiriöitä, itsemurhia, alkoholismia, mielisairauksia - koko Kullervon kirous ja vimma.

Niinpä suomalaiset tarvitsevat siinä kuin sukukansammekin kansallista mentaalista arkeologiaa, vapautumista kolonialismin ajatuskrampeista, uralilaisessa tajunnassa kipuilevan metsäluonnon ja (sosiaalisen) teknologian välisen ristiriidan työstämistä.

Uralilainen pohjoinen arktinen kokemus ja kansanomainen vuosituhantinen perintö yhdistää meitä, mitään rotu- tms. mystiikkaa ei tarvita Arktiseen yhteisyyteemme, jonka maantiede ja esihistoria on luonut, kuuluu myös kansanomainen pohjoinen slaavilaisuus - mutta ei imperiumin perintö eikä hierarkkinen valtiollisuus.

Nykyaikainen uralilaisuus merkitsee tasapainoa menneen ja tulevan välillä. Kuitenkin suomalaiset vähättelevät menneisyyttään. Trendikäs muoti-intelligentti ei perusta juuristaan. Tämä herrojen Eeva ”dekonstruoi” suomalaisuuden ja hakeutuu ylikansallisen media-, kulutus- ja eliittikulttuurin särkynukeksi - niin hän hytkyy New Yorkin tai Berliinin postmodernissa ankkalammikossa ”coolisti” itsetiedottomana ja ristiriidattomana kuluttaja-sätkynukkena.

Näin imperiumeja vastaan nousseet kansalliset identiteetit mitätöidään mielivaltaisiksi konstruktioiksi. Tämä mitätöinti palvelee metropolien valtaa. Meillä tällainen itsehalveksunta näkyy historiatieteissä muodikkaana ”demytologisaationa”, joka merkitsee kansallisen projektin ja juurien totaalikieltämistä. Imperiaaliseen aristokratiaan hurmaantuneet pikkuporvarit ja nousukkaat yrittävät ansaita ylikansallisten keskusten hyväksynnän glorifioimalla imperiumien (korkea)kulttuuripääoman ja toimivat näin globalisaation kiilapoikina. He katsovat alhaaltapäin Tukholman ja Pietarin herroja ja haluavat kiipiä näiden joukkoon, saada näiden hyväksynnän. Postmodernit kreivin sylissä istuneet professorit häpeävät supisuomalaista omaleimaisuutta.

Uudessa Kanava-lehdessä ulkoasianneuvos emeritus Henrik Impola toteaakin, että historiantutkimuksen piirissä syntynyt absurdi (Suomen) valtion kieltämisteoria voi aiheuttaa sen, että Venäjällä otetaan esille aiemmat Haminan rauhan väärät tulkinnat, joiden mukaan Suomi ”kuuluu” Venäjälle. Nämä teoriat tulevat hänen mukaansa suomettuneisuuden jäänteistä eli itäorientoituneisuudesta ja lännenvastaisuudesta - suomalaiset itse lähettävät taas Venäjän suuntaan houkuttelevia signaaleja, mikä voi tietyissä käänteissä tuottaa vaaratilanteita.

Uralilaisten kielten riutuessa Ropponen jopa kyselee, tarvitaanko uralilaisia kaksoistorneja tai carlos ilich ramirezeja, että suomalais-ugrilainen kielimaailma tunnustettaisiin säilyttämisen arvoisiksi.

Näiden kohtalonkysymysten yhteydessä hän viittaa pietarilais-mordvalaiseen runoilijaan Sergei Zavjaloviin, joka on tehnyt runoudessaan ja esseissään suurtyön kaivelemalla mordvalaisuuden ja uralilaisuuden ruukunsirpaleita Venäjän kulttuurikerroksesta. Hänen työnsä on paitsi Venäjän edistyneintä runoutta tänään myös uralilaisuuden syvällisimpien kysymysten luotaamista.
Zavjalovin mukaan suomalaiset kansat eivät ole hävinneet Volgalta, päinvastoin - ne ovat sulattaneet venäläiset mentaalisesti itseensä. Identiteetti ei riipu pelkästään kielestä, mistä hyvänä esimerkkinä on vaikkapa Irlanti. Volgallakin on tapahtunut mestitsisaatio ja syntynyt enimmäkseen venäjänkielinen mutta mentaliteetiltaan mordvalais-marilainen sekakansa.

Uralilainen tarvitsee ”sekä-että-logiikkaa”: kaksikielisyyden logiikkaa, joka sää nämä elementit vahvistamaan toisinaan. Nyt ratkaisemattomien ristiriitojen seurauksena uhkaa väkivalta ja sisällissota. Zavjalovin mukaan sekä-että voisi pelastaa Venäjän hajoamiselta, jos venäläiset hyväksyisivät monikansallisuuden ja monikielisyyden. Myös itse kansakunnan käsitteen on uudistuttava ja vapauduttava nykyisestä venäläisestä monoliitista.

Suomalais-ugrilaisten kirjailijoiden XI kongressissa Oulussa syksyllä 2010 Zavjalov totesi sähköistävästi: ”Imperialismi on globalismia käyttäen marginalisoinut totaalisesti etnisyyden kaventaen sen lokalismiksi ja poistaen kansallisen projektin sellaisenaan”. Lokalismilla ymmärretään tässä umpioitunutta provinsialismia, kielellistä ja kulttuurista reservaattia, joka kadottaa yleisihmisyyden perspektiivin. Tällaisesta laumaihmisestä Karl Marx käytti määritelmää ”Das Idiotismus des Dolflebens”.

Globalismin ihminen on ”kulutuksen sankari”, joka markkinoiden ohjastamana on syrjäyttämässä todellisen yksilöllisyyden ja inhimillisyyden.

Kansallinen projekti on Zavjalovin mukaan vastarinnan muoto, onhan Euroopassa pienten kansojen nationalismi pääasiassa liittoutunut demokratian kanssa suurten yhdenmukaistamista vastaa. Jo Aleksandr Herzen sanoi, että suurten kansojen nationalismi toimii pienten alistamiseksi, pienten taas vastustaakseen tätä suurempien nielaisemiseksi joutumista.. Uralilaisuutta tarvitaan osaksi tätä kansallisen ja paikallisen identiteetin vastarintaa. Ylhäältä ohjattu maapalloistuminen tuottaa yhtenäisen, koneenkaltaisen ihmisen ja erojen myötä katoaa kulttuurinen dynamiikka.

Tässä tilanteessa Ropponen vetoaa sodattomiin, luonnonmukaisiin ja tasa-arvoisiin alkuperäiskulttuureihin. Hän myöntää, että tämä on romantisointia, mutta uusi utopia on tarpeen nykyajalle: se sisältää mahdollisuuden yhtenäistävästä teknokulttuurista poikkeavaan sivilisaatioon vielä yhdenmukaistamisen välttäneissä kulttuureissa, siinä luvussa uralilaisissa.

JUKKA MALLINEN


25.7.2012

Iiro Rantalan miehen työ naisten hyväksi

Tämän päivän uutiset kertovat, että jazz-pianisti Iiro Rantala on perunut sovitun esiintymisensä Moskovassa. Ylen uutisten mukaan "Rantala kertoo Facebook-sivuillaan, että hän boikotoi konserttiperumisella venäläisen Pussy Riot -punkyhtyeen vangitsemista. - Parempi tehdä jotain kuin ei mitään, Rantala perustelee. - En halua esiintyä maassa, jossa sananvapaus on keskiaikaisella tasolla, Rantala perustelee valintaansa Twitterissä." Kerrankin meillä Suomessa joku ottaa kantaa räikeisiin epäkohtiin suuressa naapurissa! Eikä Rantalan toimenpide ole edes mitään räyhälinjaa, vaan asiallinen keikan peruminen perustelujen kera. Sitä paitsi, jos Pussy Riotin naisia syytetään huliganismista, niin johtan Rantala olisi viety pianon äärestä myös suoraan kiven sisään, koska hänen pianisminsahan on anarkistista! Pussy Riotin tutkintavankeutta jatkettiin juuri hiljattain puolelle vuodella (!). Mahtaa olla vaikeita asioita tutkittaviksi nämä kirkkokonsertit. Jos Venäjän oikeuslaitoksesta jotakin positiivista voi sanoa, se on se, että aika kuluu. Hodorkovskilla on enää neljä vuotta jäljellä.

24.7.2012

Vaikenemisen taito

Julkaisin tämän jo Agricola-listalla, mutta liitän sen tähän edellisen markkinoinnin jatkoksi.

Krekola, Joni: Maailma kylässä 1962 – Helsingin nuorisofestivaali, Like 2012
Sosiaalisen median ja informaatioähkyn puristuksessa nykyihmisen on vaikea ymmärtää, että puoli vuosisataa sitten jotkin asiat voitiin haluttaessa painaa käytännössä näkymättö-miin. Näin tapahtui Helsingissä pidetylle Maailman nuorison ja opiskelijoiden festivaalille vuonna 1962. VTT Joni Krekola on kirjoittanut vankkaan lähdeaineistoon pohjaavan tutkimuksen tuosta tapahtumasta, johon saapui enemmän kansainvälisiä vieraita kuin olympialaisiimme kymmenen vuotta aikaisemmin. Tästä huolimatta Suomen tiedotusvälineistä vain kansandemokraattien Kansan Uutiset kertoi tapahtumasta päivittäin. Krekola on havainnut, ettei edes Silvanto-Oinaalan Helsingin kaupungin historia mainitse festivaalia lainkaan. Väistämättä tulee mieleen vastavuoroinen vaikeneminen: puna-armeijalle Suomea vastaan käyty talvisota oli ”Neznamennaja vojna” (Nimetön sota) tai ”Sota, jota ei voinut olla”.

Koska ”Tšekkoslovakian tie” ei ollut meidän tiemme, Suomi oli kylmän sodan aikana eri asemassa kuin Neuvostoliiton miehittämät itäisen Keski-Euroopan maat. Kommunistit olivat olleet vain kolmen suuren hallituksessa 1946–48, ja pääsivät hallitukseen vasta vasemmistoenemmistöisessä eduskunnassa 1966. Ensimmäisen kerran festivaali oli järjestetty kapitalistisessa maassa Itävallan Wienissä 1959, ja nyt siis Suomessa. Vuoden 1957 Moskovan festivaalit olivat neuvostovallan huomattava propagandanäyte. Tuolloin tosin jazz tunkeutui Neuvostoliittoon ja tavalliset kansalaiset pääsivät ensi kertaa keskusteluun ulkomaalaisten kanssa. Nikita Hruštšov piti tätä NKP:n keskuskomitean istunnossa ”ankarana virheenä”. Myös Helsingin festivaalien järjestämisestä päätettiin alun perin NKP:n keskuskomiteassa, vaikka mukaan haluttiin erityisesti juuri itsenäistyneiden Afrikan valtioiden poliittisesti sitoutumattomia nuoria. Joissakin kohdin Krekolan sympatiat tuntuvat olevan kansandemokraattisen liikkeen puolella, kun hän kirjoittaa ”kokeneista tovereista” järjestelytöissä, ellei sitten ole tehnyt näin kieli poskessa.

Vuonna 1962 Neuvostoliitto oli voimiensa tunnossa erityisesti avaruuden valloittamisen ja urheilumenestyksensä suhteen. Juri Gagarinin lisäksi korkeushyppääjä Valerij Brumel pääsi jopa tapaamaan presidentti Kekkosen. Erittäin tarkoin salattiin, että juuri ennen festivaaleja, 1. kesäkuuta puna-armeija ampui Novotšerkasskin leipämellakassa 26 neuvostokansalaista ja haavoitti lähes 90:ä. Myöhemmin mm. historioitsija Žuravljov on selvittä-nyt, että vuosina 1962–64 Neuvostoliitossa teloitettiin runsaat 160 ihmistä etupäässä talo-usrikoksista. – Suurin osa festivaalivieraista tuli kuitenkin sellaisista Euroopan maista, joissa oli voimakas kommunistinen puolue: Italia, Ranska ja sosialistiset maat. Lisäksi oli huomattava joukko Saksasta, Itävallasta, Yhdysvalloista ja etenkin hiljattain vallankumo-uksen tehneestä Kuubasta.

Suomen hallitus ja Tasavallan Presidentti Kekkonen vastustivat aluksi festivaalin järjestä-mistä Suomessa ”kiusallisena”, koska saatiin tietoja CIA:n rahoittamasta vastatoiminnasta, minkä vuoksi maamme olisi joutunut propagandasodan näyttämöksi. Noottikriisin jälkimainingeissa Kekkonen ja pääministeri Karjalainen kuitenkin päätyivät suhtautumaan suopeasti tapahtumaan ja osallistuivat jopa Unkarin valtuuskunnan konserttiin. Maalaisliiton nuorisojärjestö, Maaseudun Nuorten Liitto, oli ainut porvarillinen nuorisojärjestö, joka järjesti festivaalivieraille myös käyntejä Helsingin ulkopuolelle. Vieraat kävivät Uudellamaalla, Varsinais-Suomen Perniön Alkio-opistolla ja Paimiossa, silloin Hämeeseen kuuluneella Somerolla ja aina Keski-Suomen Keuruulla saakka. Tuolloinen liittosihteeri Antti Mäki-Reinikka, jota Krekola on haastatellut, kertoi minulle 1970-luvulla, kuinka Pauli Burmanin johtaman vastafestivaalitoimiston organisoimat häiritsijät heittelivät kivillä Varsinais-Suomeen matkaavaa bussia Helsingin Sokoksen kulmalla.

Suomen Suojelupoliisi ja järjestyspoliisi saavat Krekolalta melko puhtaat paperit järjestyk-senpidosta festivaalin aikana. Erityisesti alkoholitarjoilunkin avulla innostetut, vieraita häiritsevät lättähatut poliisi pani järjestykseen. Yhtenä kontaktien solmimista vaikeuttaneena seikkana oli tietysti yhteisen kielen puuttuminen. Nyt tarkasteltuna suomalaisnuorten kielitaito laajenikin suunnilleen 1990-luvun lamaan asti. Sen jälkeen kunnat eivät ole pystyneet tarjoamaan kunnolla kuin englantia, ja nuorten enemmistö ei ole halunnut opiskella edes ruotsia. Tämän johdosta yhteisenä kielenä onkin useimmiten ”broken English”. Vuonna 1962 solmittiin silti ystävyys- ja rakkaussuhteita, ja jonkin verran ”festivaalilapsiakin” syntyi. Poliisinäkökulma toisti miessovinistista myyttiä, jonka mukaan ”tummat kundit veivät suomalaiset friidut”, mikä tietysti ärsytti isäntämaan julleja. Samoin Suojelupoliisi ei hylännyt kommunisminvastaisuuttaan festivaalinkaan vuoksi.

On selvää, ettei yli kymmentätuhatta vierasta majoiteta ja ruokita noin vain Helsingissä-kään. Ongelmaa helpotti se, että Neuvostoliiton ja DDR:n edustajat majoittuivat ja ruokai-livat omilla laivoillaan satamassa. Hieman kaihoisasti Krekola toteaa festivaalin jääneen viimeiseksi kansandemokraattisen talkookulttuurin voimanponnistukseksi. Tämä pitää yhtä sen kanssa, että toisaalla on selvitetty Suomen Demokraattisen Nuorisoliiton Terä-lehteä tutkimalla todellisen kulttuurimuutoksen ajoittuneen juuri samaan aikaan. 60-luvun alkuun asti kommunistinen ja kansandemokraattinen liike onnistui torjumaan rock and rollin, nuorisomuodin ja muun länsimaisen hapatuksen tunkeutumisen keskuuteensa. Viimeistään Beatlesien läpimurron jälkeen sen oli pakko heittää pyyhkeensä kehään. Neuvostoliitto sen sijaan ei perästäkään ymmärtänyt, että sen Sputnik-malliset tiedotuskeskukset eivät kerta kaikkiaan purreet länsimaiden nuorisoon. Hauska esimerkki on tiukkanutturaisen neuvostotädin kivahdus amerikkalaisten kanssa yhteisessä televisio-ohjelmassa 1980-luvulla esitettyyn, seksiä koskevaan kysymykseen: ”Meillä ei ole teidän porvarillista seksiänne!”

Krekola tarkastelee myös Helsingin jälkeen pidettyjä festivaaleja, joista hän hieman itseironisesti toteaa ”tunkeneensa” mukaan Kuubaan 1997. Tällöin maailma oli jo muuttu-nut melko ratkaisevasti muualla, mutta Havannassa tätä ei havainnut. Olin itse mukana Satakunnan festivaalivalmisteluissa 1973, jolloin suuntana oli Itä-Berliini ja myynnissä paitoja, joissa komeili rauhankyyhky, ”nyrkkiperseinen pulu”. Keskustanuorten lisäksi myös kokoomuslaiset olivat tuolloin mukana. Suomen kommunisteille tärkeintä oli saada mahtava määrä poliittisesti edustavia nimiä eri toimikuntiin. Esimerkiksi Havannan festivaaliin 1978 valmisteltaessa tulin itsekin valituksi Porissa johonkin valmisteluelimeen, joka ei todella kokoontunut yhtään kertaa. Ensimmäistä kertaa osallistuin Moskovan festivaaliin 1985, jolloin olin jo liian iäkäs. Sitä ei tosin huomannut silloinkaan harmaatukkaisten venäläisten liituraitamiesten joukossa. Olin opiskellut venäjää vasta vuoden tuohon mennessä. Siitä huolimatta oli historiallista todistaa Mihail Gorbatšovin avauspuhe, joka selvästi siivitti neuvostomallisen yksipuoluejärjestelmän lopun alkua.

Kokonaisuudessaan Krekolan teos täyttää selvän aukon historiankirjoituksessa. Hän on onnistunut haastattelemaan osallistujia ajoissa. Kun itse yritin tavoittaa Varsinais-Suomessa festivaalivieraita vastaanottaneita, totesin olevani valitettavan myöhässä. Tosin niin käy meille kaikille.


Kari Kaunismaa

15.5.2012

DOKKLUB 21.05. klo 18:00 HELSINGIN NUORISOFESTIVAALI 50 VUOTTA

DOKKLUB maanantaina 21.05.2012, kevätkauden päätösesitys Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa Nordenskiöldinkatu 1, 3. krs, Kinosali Vapaa pääsy, tervetuloa! Festivaalijuliste, Alexander Lindeberg.
1)Solntse, dozhd i ulybki/Aurinkoa, sadetta ja hymyä, NL, Dokumenttielokuvien keskusstudio 1962, 56 min, ohj. Jekaterina Vermisheva, Leonid Mahnats, suomenkielinen selostus 2) Festivaali -62, Suomi,1963, 55 min., ohj. Erik Blomberg . Elokuvat esittelee Jari Sedergren, KAVA. Elokuvien ja festivaalin taustaa KAVA:n sivuilta
Joni Krekola signeeraa uutta kirjaansa sen julkistamistilaisuudessa Juttutuvassa 14.05.2012, photo by Reijo Nikkilä.
Tilaisuudessa voi ostaa edulliseen klubihintaan, 20 euroa, juuri ilmestyneen (14.05.2012) Helsingin festivaalista hyvin kattavasti kirjoitetun Joni Krekolan Maailma kylässä-kirjan, 309 s.,LIKE&Suomen rauhanpuolustajat. Kirjan kansikuva (photo by Yrjö or Martti Lintunen) on suomalais-afrikkalaisesta ystävyystilaisuudesta 01.08.1962. Kaulakkain Said Bakar Mukhtar Somaliastaja suomalainen Sisko Lind, jolla on sylissään festivaalilahjaksi valmistettu koriste-esine. Kirjan sisällysluettelo antaa osviittaa siitä minkä luokan tapahtumasta 50 vuotta sitten oli kyse. Yhtäältä kylmän sodan kahden koneiston KGB:n ja CIA:n taistelutanner, toisaalta lähes 20.000 nuoren värikäs tapaaminen. (klikkaa tekstejä suuremmiksi!)
Kirjassa on runsaasti kuvitusta, suurin osa Yrjö ja Martti Lintusen hienoja kuvia. Kuvitusta on myös rintaman toiselta puolelta, CIA:n rahoittamalta anti-festivaalilta.
Kirjan mukana tulee myös erillinen näköispainos 1962 nuorisofestivaalin tapahtumakartoista, vuoden 1962 Helsingin kartta ja koko Suomen kartta, johon on merkitty festivaalikaupungit.
Ote Krekolan kirjasta.

20.3.2012

DOKKLUB 26.03.2012 Kaivos № 8/Pit № 8/Шахта № 8






DOKKLUB
26.03.2012 klo 18-20
Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus
Nordenskiöldinkatu 1, 3 krs. Kinosali
Vapaa pääsy

Monilla festivaaleilla palkittu virolaisen ohjaajan Marianna Kaatin dokumentti Donetskin kaivosalueelta Ukrainasta.
Kaivos № 8 , Viro 2011, 95 min
kieli: venäjä, engl. tekstitys


Original title: AUK № 8
Director: Marianna Kaat
Cinematographer: Rein Kotov, ESC
Composer: Timo Steiner
Sound designer: Ivo Felt
Editor: Max Golomidov
Co-producer: Olena Fetisova (Interfilm Production Studio)
Producer: Marianna Kaat
Produced by: BALTIC FILM PRODUCTION
Released: April 2011

Supported by: MEDIA Development Program, Sundance Documentary Fund, Estonian Film Foundation, Estonian Ministry of Culture and Estonian Cultural Endowment
95 min, HD, 16:9, Stereo
original language: russian, english subtitles

Synopsis, trailer here:



ДОККЛУБ 26.03.2012 18 ч.

В Доме науки и культуры РФ в Хельсинки

Шахта №8, Эстония 2011, 95 мин.
(на русском языке, англ. субтитры)

Автор сценария, режиссер – Марианна Каат
Оператор – Рейн Котов
Композитор – Тимо Стейнер,
Продюсер – Марианна Каат, cопродюсер – Олена Фетисова


Документальный фильм «Шахта № 8» рассказывает об одной уникальной семье, живущей в городке Снежное Донецкой области в Украине. Внук когда-то могущественного директора Химмаша пятнадцатилетний Юра Сиканов, чтобы прокормить не только сестер, но и мать с отчимом, добывает в «копанке» уголь. Душераздирающая история о выживании детей в условиях полного безразличия взрослого мира.
(из каталога московского фестиваля ЛАВР)
Фильмы победители Национальной премии «Лавровая ветвь 2011» по девяти номинациям:
----
Лучший полнометражный неигровой телевизионный фильм
«Шахта №8» режиссер – Марианна Каат (Эстония)


Вход бесплатный
Добро пожаловать!

3.1.2012

Moskovan jouluaatto

Viime lauantaina Moskovassa järjestettiin jo kolmas kuluneita parlamenttivaaleja epärehellisiksi syyttänyt mielenosoitus. Etukäteen kovasti odotettu päivä ei kuitenkaan tuonut tullessaan mitään varsinaista jytkyä. Jo useita päiviä etukäteen oli nimittäin selvää, että lauantainen mielenosoitus keräisi tähän mennessä suurimman osallistujajoukon. Siinä mielessä odotukset toki täyttyivätkin: Neuvostoliittolaisen akateemikon ja toisinajattelijan Andrei Saharovin kunniaksi nimetylle Moskovan keskustan tuntumassa sijaitsevalle leveälle kadulle kerääntyi lauantaina erään puolueettoman arvion mukaan lähes 60 000 protestoijaa. Määrä oli tiettävästi suurempi kuin yhdessäkään aikaisemmassa nykyhallintoa vastustaneessa mielenosoituksessa.

Lauantainen mielenosoitus oli osa syksyllä käynnistynyttä Venäjän sisäpoliittista jytkyä, jonka myötä kansalaisaktiivisuus näyttää palanneen Venäjän politiikkaan. Prosessin voidaan ajatella käynnistyneen valtapuolue Yhtenäisen Venäjän XII puoluekokouksen jälkeen, kun presidentti Dmitri Medvedev ja pääministeri Vladimir Putin olivat ilmoittaneet aikeistaan vaihtaa keskenään virkojaan. Jälkikäteen tarkasteltuna päätös oli nykyhallinnolta varsin vakava strateginen virhe. Vallanpitäjät nimittäin menettivät kertarysäyksellä ainakin kaksi varsin merkittävää kannattajaryhmää – ne liberaalit, jotka vielä ennen puoluekokousta näkivät Dmitri Medvedevissä järjestelmän reformoimisen mahdollistavan henkilön, sekä ne, jotka olivat suhtautuneet pääministeri Vladimir Putinin 2000-luvun hallintoon myönteisesti, mutta jotka olisivat halunneet 2010-luvulla nähdä jo uusia kasvoja vallan kasvogalleriassa. Ja lopulta päätös yksinkertaisesti loukkasi myös kaikkia niitä, joiden mielestä tällainen nykyisen vallan omavaltainen vahvistaminen kansalaisilta kysymättä on yksinkertaisesti väärin.

Vaikka Saharovin valtakadun protestitapahtuma olikin jatkoa jo aiemmin käynnistyneelle liikehdinnälle, oli siinä havaittavissa joitain uusia nyansseja.

Jouluaaton mielenosoitus näytti osoittaneen sen, että kansalaiset vaikuttavat olevan kyllästyneitä perinteisiin ammattipoliitikkoihin. Ennen tapahtumaa Internetissä järjestettiin samanaikaisesti kaksi äänestystä, jossa kansalaisia pyydettiin nimeämään henkilöitä, joiden he haluaisivat puhuvan tapahtumassa. Sen sijaan että kärkeen olisi noussut 2000-luvulla oppositioliikehdinnälle kasvonsa antaneita ammattipoliitikkoja, eniten ääniä keräsivätkin viime kuukausien liikehdinnän myötä tutuiksi tulleet uuden aallon kansalaisaktivistit, esimerkiksi juristi/nettiaktivisti Aleksei Navalnyi, muusikko Juri Shevtshuk, toimittaja Leonid Parfenov, kirjailija Boris Akunin sekä runoilija Dmitri Bykov. Näiden uuden aallon kansalaisaktivistien esiintymiset tuntuivat saavan Saharovin valtakadulla myös kaikista myönteisimmän vastaanoton. Sen sijaan aiemmilta vuosilta tutut ammattipoliitikot, esimerkiksi Boris Nemtsov ja Garri Kasparov, joutuivat puheidensa aikana sietämään myös tyytymättömien kuulijoiden vihellyskonserttia. Poliitikkojen esiintymistä vastustettiin myös tilaisuuden järjestelyihin osallistuneiden kansalaisaktivistien taholta. Esimerkiksi eräs uuden aallon kansalaisaktivisteista, toimittaja Bozhena Rynski totesi, että hänen mielestään ammattipoliitikkoja ei olisi pitänyt päästää lavalle lainkaan. Kuullessaan yleisön reaktion Boris Nemtsovin puheeseen, totesi Rynska kaapelikanava Dozhd´in suorassa lähetyksessä, että Nemtsovin olisi pitänyt ryömiä esiintymislavan alle häpeämään. Samoilla linjoilla oli myös Kommersantin toimittaja Oleg Kashin, joka summaili ajatuksiaan blogissaan näin: ”Vaikka Akunin päästetään puhujankorokkeelle, hän jää silti Akuniniksi ja hänen merkityksensä yleisölle on paljon suurempi kuin kenen tahansa ammattipoliitikon, joka edustaa vain niitä oman organisaationsa noin viittätoista jäsentä.”

Läsnäolijoiden arvioiden mukaan voimakkaimman vihellyskonsertin kohteeksi joutuivat kuitenkin puhujalavalta esiintyneet televisiojulkkis Ksenia Sobtshak sekä ex-talousministeri Aleksei Kudrin, jonka pääministeri Vladimir Putin vielä pari päivää ennen tapahtumaa nimesi ”omaan topparoikkaan” kuuluvaksi poliitikoksi. Vaikka sekä Sobtshak että Kudrin puhuivatkin oikeastaan samoista asioista kuin muutkin esiintyjät, protestoi osa yleisöstä voimakkaasti heidän esiintymistään. Tämä on toisaalta harmi, koska molemmat ottivat varsin rohkean askeleen kansalaismielipiteensä ilmaisemiseksi. Esiintyjien ristiriitainen vastaanotto yleisön taholta oli selitettävissä sillä, että Saharovin valtakadulle oli lauantaina kerääntynyt aiempiin tilaisuuksiin verrattuna poliittisilta kannoiltaan värikkäämpi osallistujajoukko – joukossa oli niin liberaaleja, kommunisteja kuin nationalistejakin. Mielenosoitukseen otti osaa myös presidenttiehdokas Mihail Prohorov, joka tällä kertaa tyytyi kuitenkin seuraamaan tapahtumia yleisön joukosta.

Viheltelyistä huolimatta itse tapahtuma sujui kuitenkin varsin rauhallisissa merkeissä. Minkäänlaisia suurempia provokaatioita ei tilaisuudessa lukuisista ennakkohuhuista huolimatta ollut. Erona parlamenttivaalien jälkeisiin tapahtumarikkaisiin päiviin oli myös se, että kaikki Internet-mediat pelasivat ongelmitta eivätkä sivustot kaatuilleet palvelunestohyökkäysten tai sivustojen kävijämäärien aiheuttamien ylikuormituksen seurauksena. Viranomaiset ja järjestäjät toimivat maltillisesti ja järjestäjät äityivät jopa kiittelemään poliisia hyvin sujuneesta yhteistyöstä. Äänentoisto pelasi hyvin ja esiintymislavan viereen pystytetyn videoscreenin avulla myös kauimpana seisoneet osallistujat näkivät lavan tapahtumat. Tapahtumasta esitettiin suoraa videokuvaa muun muassa kaapelikanava Dozhd´illa, sekä uutistoimisto RIA Novostin, sanomalehti Novaya Gazetan sekä kansalaisjournalismisivusto Ridusin kotisivuilla. Se, että mielenosoitus sujui rauhallisesti ja ilman väkivaltaa, saattaa houkutella seuraaviin mielenosoituksiin mukaan myös sellaisia ihmisiä, jotka aiemmin ovat esimerkiksi pidätysten pelossa pelänneet osallistua tämänkaltaisiin tapahtumiin.

Saharovin valtakadulla oli läsnä myös satoja toimittajia. Tapahtuman ympärillä velloneessa mediahuomiossa yllättävintä oli se, että protestista uutisoitiin varsin objektiivisesti myös television valtakunnallisilla pääkanavilla sekä lauantaina että sunnuntaina. Olisikin ollut jo varsin absurdia, jos valtakunnalliset televisiokanavat olisivat jättäneet huomioimatta pääkaupungin keskustassa järjestetyn kymmeniä tuhansia ihmisiä yhteen koonneen tapahtuman. Eräässä Rossia-kanavan uutislähetyksessä tapahtumaa kuvattiin myös varsin kainostelematta Putin-vastaiseksi mielenosoitukseksi. Esimerkiksi Kommersantin televisiokriitikko Arina Borodina kertoi olleensa tästä melkoisen yllättynyt, vaikka muistuttikin, että televisiouutiskatsauksissa ei näytetty kaikista kärjekkäimpiä kommentteja tai banderolleja. Ei silti ihme, että eräs Novaya Gazetan toimittajista oli hihkaissut viikonloppuna kirjoittamassaan Facebook-statuspäivityksessään: ”Televisio on taas meidän!”

Vaikka Venäjän valtakunnalliset televisiokanavat näyttävätkin ottaneen kuluneiden parin viikon aikana askelia monipuolisemman tiedonvälityksen suuntaan, epäilevät skeptikot, ettei kyseessä kuitenkaan olisi mikään pysyvä trendi. ”Paluu arkeen” seuraisi sen jälkeen, kun toimittajat ja yleisö ovat saaneet päästellä tarpeeksi höyryjään. Kuitenkin jo se, että avointa Putin-kritiikkiäkin on valtakunnallisessa televisiossa ”vilautettu”, kertoo jotain.

Voisi tietysti kysyä, onko tällaisesta rauhanomaisesta protestoinnista lopulta mitään merkitystä poliittisen järjestelmän uudistumisen kannalta.

Tässä vaiheessa on hyvä muistaa, että myös edellinen suuri valtajärjestelmän muutos Venäjällä tapahtui varsin rauhanomaisesti. Vaikka Medvedevin presidenttikaudella julkilausutut tavoitteet järjestelmän epäkohtien korjaamisesta jäivät enimmäkseen puheiden kuin tekojen tasolle, oli hänen kautensa tärkein merkitys ehkä kuitenkin siinä, että hän ylipäätään otti esiin ja sitä kautta legitimisoi keskustelun järjestelmän muutostarpeista. Saman teki aikoinaan – toki suuremmassa mittakaavassa – myös Mihail Gorbatshov Glasnostin ja Perestroikan kautta. Vaikka valta ehkä haluaisikin pitää aloitteellisuuden muutosten toteuttamisessa itsellään, alkaa se käydä ajan myötä yhä hankalammaksi ja jossain vaiheessa kansalaismielipiteiden sivuuttaminen alkaa käydä liian vaikeaksi. Eräissä yhteyksissä tätä nykyistä liikehdintää onkin tästä syystä kutsuttu Perestroika 2.0:ksi. Tähän näkökulmaan peilaten voidaankin sanoa, että Venäjän nykyisen kansalaisliikehdinnän yhteiskunnallinen muutosvirta käynnistyi siitä, kun Vladimir Putin päätti vuonna 2007 olla jatkamatta kolmannelle perättäiselle presidenttikaudelle. Mahdollisia skenaarioita on nyt kolme: poliittisen järjestelmän uudistaminen nykyisten toimijoiden jäädessä valtaan, uudistamispyrkimysten pysäyttäminen totalitaristisin ottein, tai poliittisen järjestelmän uudistaminen uusin toimijoin. Kuten muistamme, kaikki nämä skenaariot käytiin läpi myös edellisen Perestroikan aikana.

Eräänlaisen vastauksen viime viikkojen protestiliikkeiden vaatimuksille Dmitri Medvedev antoi joulukuun 22. päivänä Venäjän duumalle pitämässään puheessaan, jossa hän esitteli suunnitelmiaan maan poliittisen järjestelmän uudistamiseksi. Kyseessä oli joidenkin mielestä Medvedevin poliittisen uran tärkein puhe – varsinkin, mikäli hän olisi pitänyt sen neljä vuotta sitten. Medvedev otti puheessaan lupauslistalleen mukaan monia sellaisia asioita, joita poliittinen oppositio on vaatinut Venäjälle jo useiden vuosien ajan. Puheen saamista reaktioista päätellen kansalaiset eivät kuitenkaan enää tunnu tyytyvän lupauksiin, vaan odottavat konkreettisia ja pikaisiakin toimia. Tyytymättömyyttä ei myöskään hälvennä se, että protestiliikkeiden kovasanaisimmat vaatimukset parlamenttivaalien uusimisesta sekä keskusvaalilautakunnan johtajan erottamisesta eivät ainakaan tähän mennessä ole saaneet vallanpitäjiltä vastakaikua. Tilannetta rauhoittaakseen Venäjän parlamentin tulisikin nyt saada hyväksytettyä ennätyksellisen lyhyessä ajassa - käytännössä jo ennen seuraavia presidentinvaaleja - edes osa Medvedevin lupauksista. Vain niiden avulla ainakin osa protestoijista voisi tyytyä tarjottuun ja palata barrikadeilta (tässä vaiheessa virtuaalisilta) koteihinsa.

Joka tapauksessa Venäjän kansalaisaktivismin kentällä on edellisiin parlamenttivaaleihin verrattuna nyt toinen ääni kellossa. Ne, jotka vielä viime kesänä uskoivat, että Yhtenäinen Venäjä tulisi säilyttämään tai jopa vahvistamaan asemansa parlamentissa, ja että Putinin uudelleenvalinta olisi vain läpihuutojuttu, joutuvat nyt korjailemaan ennusteitaan. Tilanne jää elämään, koska seuraavaan poliittiseen mittelöön, eli presidentinvaaleihin, on enää vain reilut kolme kuukautta aikaa.

Miltä kaikki näytti? Venäjän valtiollinen uutistoimisto RIA Novosti mahdollistaa virtuaalisen aikamatkan Saharovin kadulle 24. päivän tapahtumiin: http://ria.ru/files/tour/tour-ria.html

7.12.2011

DOKKLUB - Syyskauden päättäjäiset/Закрытие сезона

Torstai 08.12.2011 klo 18-20
Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, 3 krs, Kinosali
Nordenskiöldink. 1

Syksyn viimeinen Dokklub on poikkeuksellinen. Joulunaluskahvituksen kera nimittäin keskustellaan vakavasti mm. suomalaisen dokumenttielokuvan rahoituskriisistä ja maailmalla arvostetuista suomalaisista historiadokumenteista.

Näitä asioita pohtimassa on eturivin dokumenttiohjaajia, jotka kaikki palkittiin Murmanskissa äsken pidetyilä Pohjoinen luonne (Nothern Character/Severnyi harakter)-festivaaleilla.

Suomalaisten dokumentaristien menestys Murmanskissa oli kaikilla mittareilla mitattuna ennennäkemätön: kolmen tärkeimmän kategorian voitto ja kolme kunniamainintaa.

Paikalle tulevat:
-Peter von Bagh, kulttuuriohjelmien sarjan voittaja
-Ville Suhonen, dokumenttielokuvien sarjan voittaja
-Ari Lehikoinen, 1. kunniamaininta dokumenttielokuvien sarjassa
- Markku Tuurna, 2. kunniamaininta dokumenttielokuvien sarjassa

TV-ohjelmasarjan voittaja ja dokumenttisarjassa 3. kunniamaininnan saanut Erkki Määttänen haki palkintonsa jo paikan päällä Murmanskissa.

Illan päätteeksi nähdään useilla festivaaleilla palkittu pietarilaisen Murmanskissa masterclassin pitäneen Nikolai Volkovin dokumenttielokuva Napatutkija (Poljarnik/Polаr explorer), 2008/2010, 38 min., tuot. Pietarin dokumenttistudio, engl. tekstit.

Tervetuloa! Vapaa pääsy.

Закрытие сезона Докклуба необычно.
На этот раз беседуем о кризисе финансирования финских док.фильмов с группой ведущих финских режиссеров, которым в начале вечера присуждают призы недавнего мурманского фестиваля.

Успех финского док.кино
на Северном Характере был огромным. Победа в трех категориях и три почетные диплома!

После дискуссии покажем док.фильм питерского режиссера Николая Волкова Полярник, 2008/2010, 38 мин., прод. Студия Документальных Фильмов Санкт- Петербурга. Волков провел на фестивале в Мурманске мастер-класс показывая этот фильм.

Полярник
, призер многих российских и международных фестивалей.

Добро пожаловать! Вход бесплатный.

6.12.2011

Pidetään mennyt mielessä



Kun sisäministeriön joukot ovat jälleen pitämässä yllä järjestystä Moskovan kaduilla, on hyvä muistaa, miten niitä pidetään Venäjällä arvossa. Moskovassa on yleisölle myytävänä luettelo, jossa ovat kaikki kaupungin museot, myös MVD:n. Se sijaitsee Krasnoarmeiskajan metroaseman lähellä - kuinkas muuten. Yritin kesällä 2010 käydä katsomassa kokoelmia, mutta jouduin palaamaan tyhjin toimin. Kaksi varusmiesvartijaa ja yksi luutnantti palauttivat suomalaistutkijan kohteliaan määrätietoisesti tallaamaan kuumaa asvalttia. Muodollisena syynä oli neuvostoajalta liiankin tuttu "remont". Läheisessä puistossa oli ranskalaisten lentäjien muistomerkki. Heidän kanssaan punalentäjät rökittivät saksalaisia Niemenin seudulla toisen maailmansodan loppuvaiheessa.
Mielenkiintoisempi oli kuitenkin tämä kuvassa näkyvä patsas, joka on omistettu niille asemiehille, jotka ovat saaneet surmansa kurittaessaan vallanpitäjien käskystä oman maansa kansalaisia. Jokainen voi vetää asiasta omat johtopäätöksensä.

Surkov: Venäjällä edessä ”uusi vakaus”

Nyt kun saatiin valtionduuman vaalit pidetyksi ja Neuvostoliiton perustuslain päivä (5.12.) juhlituksi, laitan tässä nähtäväksi pari pientä uutista Interfaxilta. Ensimmäisessä haastateltavana on Vladislav Surkov, siis se henkilö, jonka nimiin on pantu käsite управляемая демократия, toiselta nimeltään cуверенная демократия (ohjailtava demokratia; suvereeni demokratia). Käsite lanseerattiin julkisuuteen v. 2005-2006, kun Putinin kolmatta kautta alettiin valmistella, ja kun sitä ei uskallettu yrittää, piti kehittää ideologia, jonka varassa eletään näiden neljän kalsean vuoden yli.

.........................

Surkov: Venäjällä edessä ”uusi vakaus”
09:00 06.12.11 Москва, Россия Интерфакс

Vladislav Surkov, presidentinhallinnon ensimmäinen varapäällikkö katsoo, että äskeiset duuman vaalit vahvistivat Venäjän poliittisen järjestelmän kestävyyttä ja että sen horjuttamisyritykset ovat haaksirikkoon tuomittuja.
Surkov oli kirjailijan ja bloggarin Sergei Minajevin haastateltavana tämän Elävässä aikakauslehdessä (Živoi žurnal).
Minajev: Onko Surkov ”politteknologina” tyytyväinen vaalien tuloksiin?
Surkov: Järjestelmä toimii. Demokraattiset instituutiot toimivat. Se on pääasia. En pidä itseäni politteknologina. Politiikka on aina ollut ja tulee olemaan intohimojen piiriä, ei teknologian aluetta.
Surkov on vakuuttunut siitä, että Venäjällä on edessään ”uusi vakaus”.
Minajev: Miten selitätte Yhtenäisen Venäjän vaalitappion?
Surkov: Duumaan tuli valituksi jo neljäs hallitseva (=hallituksen saama) enemmistö. Yhtenäinen Venäjä säilytti ylivallan, joskin hieman vaatimattomammilla suosion indikaattoreilla, mutta silti poliittinen järjestelmä toimi keskeytyksettä.
”Niinpä nytkään ei ole epäilyksiä – valtion instituutiot ovat kestäviä ja vakaita. Yritykset horjuttaa tilannetta ja tulkita sitä negatiivisella ja provokatiivisella etumerkillä on tuomittu haaksirikkoon. Kaikki on kontrollissa.”

-------------------------------------

Sisäministeriön joukkoja lähetettiin turvaamaan yleistä järjestystä Moskovassa
13:34 06.12.11 Москва, Россия Интерфакс

Sisäasiainministeriön joukko-osaston määrääminen Moskovaan toteuttaa ministeriön päähallinnon tiedotteen mukaan ”toteuttaa vain yhtä päämäärää: kansalaisten turvallisuuden takaamista”. Näin ilmoitti tiistaina Interfaksille Venäjän sisäasiainministeriön sisäisten joukkojen lehdistöpalvelun päällikkö, eversti Vasili Pantšenkov.
Hän kommentoi ”blogosfäärissä” levitettyä tietoa siitä, että autokolonnat tuovat Moskovan keskustaan sisäisten joukojen sotilaita.
”Sisäisten joukkojen sotilaita voidaan käyttää yleisen järjestyksen ja kansalaisten turvallisuuden takaamiseen. Näihin tarkoituksiin tarvittavien joukkojen pääluvun määrittelee sisäasiainministeriön Moskovan päähallinto.”
Pantšenkovin mukaan Moskovaan ei tuoda joukkoja muilta alueilta. – ”Pääkaupungin järjestyksenpitoon käytetään yleensä erillisen operatiivisen divisioonan sotilaita, jotka moskovalaiset tuntevat Dzeržinskin divisioonan nimellä”, sanoin Pantšenkov.

............

Että semmoista. Kaksi hyvin yhteensopivaa uutista. Valmistaudutaan seuraavaksi Venäjän federaation perustuslain päivään 12.12.2011.

5.12.2011

Venäjän Duuman vaalit 2011

Gazeta.ru:n grafiikka vaaleista.
Yhtenäisen Venäjän suurin kannatus Tshetsheniassa ja Mordvassa, pienin Jaroslavlissa. Seitsemän prosentin äänikynnyksen alle selvästi jääneen Jablokon kannatus enimmillään Pietarissa.

3.12.2011

Johan on Bäckman joka paikassa

Katsoinpa näin vaalien alla Venäjän ykköskanavan uutisia. Medvedev ja Putin ovat toki tehneet taas hienoja asioita koko Venäjän kansan hyväksi, muun muassa on tekeillä lakipykälä jonka avulla venäläisiä lapsia ulkomailla kaltoin kohtelevat adoptiovanhemmat saadaan kuriin ja herran nuhteeseen. Elleivät ulkomaat ilkeitä vanhempia rankaise, Venäjä tekee sen itse, Medvedev lupaa.
Ja sitten Venäjän keskusvaalilautakuntaan, jossa esitellään hienoja elektronisia vaaliuurnia, jotka jo ensi vaaleissa luvataan kaikille äänestyspaikoille. Sitten ei tarvitsekaan enää painaa ylimääräisiä vaalilippuja ja kuskata palkattuja äänestäjiä äänestyspaikalta toisella, kaikki hoituu huomattavasti helpommin.


Ulkomailtakin asti on tullut tarkkailijoita toteamaan Venäjän vaalien reiluuden, ja yhtä heistä pitää haastatella, pannaanpas silmät kiinni ja otetaan täältä pussista yksi nimi, kukahan se mahtaa olla. Kas vain, Suomen vaalitarkkailija Johan Bäckman.
- Nämä vaalit ovat saaneet äärettömästi huomiota lännessä, monissa Euroopan maissa näistä vaaleista puhutaan enemmän kuin meidän omista vaaleistamme, kertoo Bäckman venäläisille tv-katsojille.
Muuta ei sitten vaaleista kerrotakaan, ei esimerkiksi tästä sähkeestä, jonka Sahalinin rahtilaivavarustamon henkilöstöjohtaja Oleg Anužin äskettäin lähetti kaikille varustamon kapteeneille:
Joulukuun 4 päivän vaalikampanjan edellä pyydän kaikkia kapteeneja tekemään valistustyötä miehistön jäsenten keskuudessa jotta 100 prosenttia heistä osallistuisi äänestykseen laivojen uurnilla. Kaikkia kapteeneja pyydämme varmistamaan, että äänistä vähintään 85 prosenttia annetaan kohtaan 6 äänestyslipussa. Äänestyksen tulokset käsitellään erityiskokouksessa jossa parhaimman tuloksen saaneiden laivojen kapteenit palkitaan. Pyydän vahvistusta.
Ja tämähän ei siis ollut väärennös, Anužin vahvisti itse sähkeen aidoksi radioasema Eho Moskvyn uutisten puhelinhaastattelussa.
"Tästä keskusteltiin kokouksessa, ja tultiin siihen tulokseen että noin 85 prosenttia kannattaa Yhtenäistä Venäjää, mutta pääasia oli että kaikki äänestävät", kertoo Anužin hieman hämmentyneen oloisena.
No, eihän tämä oikein hyvältä näyttänyt, joten varustamon toimitusjohtaja A. Matsuk julkaisi myöhemmin lauantaina kirjeen, jossa hän sanoi että Anužinpa onkin lomalla, ja itse tämä Matsuk ei mitään sähkeitä ollut lähetellyt. Että silleen.

Alkuperäinen teksti täällä.

Ja vähän vaalijuttua ruotsiksikin:

28.11.2011

VIHREÄN JUNAN VIEMÄÄ

Rosa Liksomin romaani Hytti nro 6 on neuvostoarjen ensyklopedia. Samalla teos tarjoaa suomalaisen näkökulman jo historiaksi haihtuneeseen todellisuuteen. Erityisen herkullinen lukukokemus on niille, jotka voivat peilata kirjan kuvaukseen omaa kokemustaan Neuvostoliitosta. Vihreä juna vaunupalvelijoineen, helisevine teelaseineen, nytkähdyksineen sekä lainehtivalattiaisine vessoineen on Rosa Liksomin romaanin myötä kirjattu historiaan.

Hytti numero 6 on matkakertomus Moskovasta Siperian halki Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin. Matkan kertoja ja kokija on nuori suomalaisnainen, jota romaanissa kutsutaan yksinkertaiseksi tytöksi. Hänen matkalle lähtönsä motivoi yhtäältä tarve oman elämäntilanteen selkiyttämiseen, toisaalta halu matkustaa autonomian ajan suomalaisten tutkimusmatkailijoiden jalanjäljissä.

”Tyttö” opiskelee Moskovassa arkeologiaa. Hänen venäläinen poikaystävänsä on ”pelastautunut” mielisairaalaan välttääkseen joutumisen Afganistaniin sotimaan. Poikaystävän poissa ollessa poikaystävän äidin ja tytön välille on kehkeytynyt romanttinen suhde.

Kaikki tämä jää taustalle, kun matka alkaa ja alkaa tutustuminen matkatoveriin, itseään Teräs Rautavitšiksi kutsuvaan Vadim NIkolajevitš Ivanoviin. Tämä ”jäntevävartaloinen, kaalikorvainen, mustaan toppatakkiin ja valkoiseen kärpännahkalakkiin” pukeutunut mies on tytön vähiten itselleen toivoma matkatoveri. Mutta ilman tätä miestä matkakertomukselle ominainen päähenkilön kehittyminen ja maailmankuvan avartuminen ei olisi ollut mahdollista.

Useiden vuorokausien kestävä matka Siperian halki mahdollistaa Vadim Nikolajevitšin henkilökuvan laajentamisen ja syventämisen. Aluksi tämä juoppo murhamies ja naiset vittuun samastava, maata kiertävä vaimonhakkaaja sekä pelottaa että inhottaa tyttöä. Vähitellen miehestä avautuu muitakin puolia. Miehen traaginen lapsuus selittää moraalitonta elämänasennetta, vaikka toisaalta hän on myös raukka, joka ei kykene ottamaan vastuuta itsestään. Silti rivoimmankin röyhkeyden laskoksista löytyy hyvyyttä. Löytyy se, jota venäläiseksi sieluksi tavataan kutsua.

Tyttö inhoaa, pelkää miestä. Ja kuuntelee. Yhteiseen hyttiin vangittuna hän joutuu kuuntelemaan miehen toisinaan rivoja, toisinaan itsesäälisiä ja koskettavia kertomuksia elämästä. Hän ei kommentoi, vaan ilmaisee itseään piirtämällä vihkoonsa Siperian alakuloista maisemaa – tai oman käsityksensä asioista.

Muita henkilöitä teoksessa on vain vähän. ”Vormutakkiin itsensä tunkenut” vaunupalvelija Arisa on hyvin tunnistettava hahmo, maailmanjärjestystä ylläpitävä matroona. Matkalla tavattavat henkilöt eivät ole päässeet kirjaan, mutta heidän tarinansa voi lukea kirjailijan kotisivulta: http://www.rosaliksom.com/hytti-nro-6-extrat/

Hytti numero 6 vilisee viittauksia venäläiseen kirjallisuuteen alkaen teoksen nimestä, joka on viittaus Tšehovin novelliin Sali n:o 6. Tšehovin novelli kyseenalaistaa terveiden ja vapaiden ihmisten tilan; suljettu potilashuone on oikeastaan paikka, jossa voi olla vapaana hullusta yhteiskunnasta. Rosa Liksomin romaanissakin kysymys henkisestä sairaudesta ja terveydestä on tärkeä, sillä tytön poikaystävä on mielisairaalassa olematta kuitenkaan sairas. Romaanissa viitataan myös Vsevolod Garšinin kertomukseen Punainen kukka (suom. 1911), joka on venäläisen kirjallisuuden varhaisia ja tärkeitä ja mielen sairastumisen kuvauksia. Myös normaalin ja epänormaalin rajasta kiinnostunut Andrei Platonov on Rosa Liksomille tärkeä kirjailija.

Miespäähenkilö edustaa hyvin neuvostokansalaista, joka tuntee jonkin verran kirjallisuutta. Hän höystää puheensa kirjallisuudesta kumpuavilla syvämietteisillä lausahduksilla ja keittiöfilosofoinnilla – silloin kun ei latele rivouksia.

Kirjallisten viittausten lisäksi Rosa Liksomin teos vilisee viittauksia neuvostoarkeen, sen esineisiin, tapoihin ja miljöisiin. Ruuan, makujen ja hajujen kuvaus tuo vahvan elämyksen elämänmenosta Neuvostoliitossa. Olinkin jo melkein unohtanut kaiken tämän.

Suomalaistytön kokemus Venäjästä ja venäläismiehestä voidaan nostaa yleisemmälle tasolle: suomalaisen näkökulman kuvaukseksi. Venäjä on pelottava ja moraaliton, mutta pinnan alla on jotakin kiehtovaa. Matka erilaisuuteen on aina matka myös oman itsensä tuntemiseen. Eikä mikään ole niin vierasta ja luotaan työntävää etteikö myös jotakin yhteistä löytyisi. Miehen ja tytön välinen hauras yhteys löytyy Mongoliassa, jossa he molemmat ovat vieraita ja muukalaisia. Muistoksi yhteisestä junamatkasta mies lahjoittaa puukkonsa. Sen, jonka terän auki napsahtavaa ääntä tyttö oli aluksi pelästyt, sen saman, joka matkan kuluessa paljastui moninkertaiseksi murha-aseeksi – ja jonka luiseen kahvaan on upotettu hopeinen ortodoksiristi.

Neuvostokäytänteiden mieleen palauttaminen tuo suurta nautintoa, tunnistamisen iloa lukijalle, joka on ne joskus itse kokenut omalla kehollaan. Äänet, maut ja hajut on kuvattu niin, että jokin kauan sitten unohtunut palautuu mieleen. Uskon, että muistin palautumisen kokemus on yhteinen kaikille vihreän junan viemille suomalaisille. Kenelle tahansa Hytti nro 6 on Neuvostoliiton arkikulttuurin historia. Teoksen kuvaamaa aikaa ei toivo takaisin, mutta sen muistaminen ja ylös kirjaaminen on arvokasta.