Christer Pursiainen esittelee vasta ilmestyneen kirjansa Trotski (Gummerus, syyskuu 2011) ravintola Villi Wäinössä, Kalevankatu 4, Helsinki. Perjantaina 9.9. klo 19.
Jukka Mallinen juontaa.
Luvassa on paneeli globaalin kapitalismin vaihtoehdoista/vaihtoehdottomuudesta, mukana mm. kirjailija Jukka Koskelainen ja professori Heikki Patomäki.
Yleisö on tervetullut osallistumaan keskusteluun.
Angelica Matveeva ja Pelle Karlström esittävät väkevää ranskalaista chansonia - Aznavour, Brel, Piaf, Trenet...
Vapaa pääsy!
23.5.2011
DOKKLUB tänään, maanantaina 23.05.2011 klo 18-19. MATKA ISÄN LUO, ohj. Ari Lehikoinen
Paikka: Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, Nordenskiöldink. 1, 3. krs, Kinosali
Vapaa pääsy! Tervetuloa!
Kevään viimeinen näytös on Ari Lehikoisen ohjaama tuore dokumentti professori Arvo Myllymäen matkasta isänsä, entisen neuvostosotavangin luo kauas Uralin taakse Altaille.
Arvo Myllymäki on yksi arviolta sadoista Suomessa syntyneistä neuvostosotavankien lapsista.
Elokuvan ensiesitys oli talvella TV1:ssä. Sen venäjänkielisissä osuuksissa on suomenkielinen tekstitys.
Ari Lehikoisen dokumentin esittelee DOKKLUB:in vetäjä, sotavankitutkija Reijo Nikkilä, joka osallistui jonkin verran tämän dokumentin tekemiseen.
Täällä on lisätietoa dokumentista, jonka Suomi-Venäjä-seuran historiaosasto esitti maaliskuun alussa Kansan Arkistossa.
15.4.2011
Tofik Shahverdijev "Ystäväni, tohtori Liza" DOKKLUBILLA 18.04.2011
Paikka: Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, Nordenskiöldinkatu 1, 3. krs, Kinosali
Aika: maanantaina 18.04.2011 klo 18 - 19
Vapaa pääsy! Tervetuloa!
Venäjällä jaettiin viime viikolla elokuva-alan 2010-vuosipalkinnot, Nikat (Venäjän Oscarit, Jussit).
Dokumenttielokuvien sarjan Nika-voittaja , veteraanitekijän Tofik Shahverdijevin Ystäväni tohtori Liza , 52 minuuttia nähdään huhtikuun DOKKLUB-näytöksenä. Elokuva valittiin myös Viipurin Ikkuna Eurooppaan-festivaalilla 2010 parhaaksi dokumenttielokuvaksi.
Shahverdijev on käsikirjoittanut, osittain kuvannut (toinen kuvaaja on Kazbek Kubatov) sekä leikannut elokuvan. Tuottaja on toimintaansa viime aikoina aktivoinut Venäjän dokumenttielokuvien keskusstudio.
Elokuvassa on engl.kielinen tekstitys.
Elokuva kertoo kiovalaisesta lääkäristä Jelizaveta Glinkasta, joka on perustanut Kiovaan kodittomien yömajan. Hän johtaa perustamaansa Oikeudenmukainen apu-säätiötä. Glinka tekee työtä palkatta - elämiseen riittää hänen mielestään lääkärimiehensä palkka.
Vuonna 1938 Bakussa syntynyt Tofik Shahverdijev valmistui radioinsinööriksi Taganrokissa, jossa työskenteli muutaman vuoden. Ukrainasta hän muutti Riikaan, jossa hän toimi äänittäjänä Riian elokuvastudiolla. Vuodesta 1969 alkaen hän oli vuosikymmeniä ohjaajana Keskustelevisiossa Moskovassa.
90-luvulta lähtien Shahverdijev on ollut freelancerinä. Nika-palkinnon hän sai ensimmäistä kertaa vuonna 2001 Voittajien marssi-elokuvastaan.
Hän on myös tunnettu valokuvaaja, tehnyt lukuisia kuvareportaaseja Novaja Gazetalle.
Тофик Шахвердиев родился в 1938 году в Баку, закончил радиотехнический завод в Таганроге, первое время работал инженером. Затем сделался звукооператором на Рижской киностудии, а с 1969 году стал режиссером на Центральном телевидении. Среди его фильмов - "Надувные шарики", "Два мальчика, которые не пьют", "Про зрение", "Он ругается матом", "Поиски ваххабитов в горах Дагестана". Уже получал "Нику" в 2001 году, за "Марш победы".
Доктор Лиза, героиня фильма, - Елизавета Петровна Глинка, основательница первого киевского хосписа, глава Фонда "Справедливая помощь", врач-реаниматолог, занимается помощью бездомным, бедным и умирающим.
Фильм о женщине, которая кормит и лечит отверженных и бездомных, не обращая внимания на их национальность, гражданство, наличие медицинского полиса. В организованном ею Фонде «Справедливая помощь» она — Президент Фонда — одна не получает зарплату. Для жизни ей хватает того, что зарабатывает муж. В её поведении нет ни капли от унылого работника службы милосердия и поборника высокой морали. Доктор Лиза — энергичный, весёлый и фантастически обаятельный человек.Tofik Shahverdijevin vierailu VGIK:issä.
28.3.2011
DOKKLUB tänään 28.03.2011, klo 18. NL 1985-1990/USSR 1985-1990/СССР 1985-1990
Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus
Nordenskiöldinkatu 1, 3. krs., Kinosali
Helsinki
Vapaa pääsy!
Reijo Nikkilä:
1) Luostarielämää Neuvostoliitossa/Monastery life in Soviet Union/Монастырская жизнь в Советском Союзе, 1985, 52 min., camera Cristian Valdes.
russian/finnish, finnish subtitles
2) Shalom slaavit!/Shalom Slavs!/Шалом славяне!, 1990, 30 мин. camera Jevgeni Anisimov
orig. sound russian, english subtitles.
Nordenskiöldinkatu 1, 3. krs., Kinosali
Helsinki
Vapaa pääsy!
Reijo Nikkilä:
1) Luostarielämää Neuvostoliitossa/Monastery life in Soviet Union/Монастырская жизнь в Советском Союзе, 1985, 52 min., camera Cristian Valdes.
russian/finnish, finnish subtitles
2) Shalom slaavit!/Shalom Slavs!/Шалом славяне!, 1990, 30 мин. camera Jevgeni Anisimov
orig. sound russian, english subtitles.
14.3.2011
Kirjallinen ja musiikillinen Kiila 75-klubi Volga
Kirjallinen ja musiikillinen Kiila 75-klubi Volga starttaa 17. maaliskuuta klo 18.00 ravintola Dubrovnikissa (Eerikinkatu 11, Helsinki). Tilaisuuden juontaa kääntäjä, Venäjän tuntija Jukka Mallinen. Tilaisuuden alussa jaetaan Kiilan aloitteesta perustettu Kansan Sivistysrahaston Katri Vala -palkinto.
Illan aluksi Kansan sivistysrahaston puheenjohtaja Arvo Ahlroos julkistaa ja esittelee Katri Vala -palkinnon saajan. Palkitun puheenvuoro.
Jukka Mallinen haastattelee Volga-antologian toimittaja Ville Ropposta. Kiilan käännösalbumi *Volga-antologia* (Savukeidas 2010) sisältää udmurttilaista, mordvalaista ja marilaista nykyrunoutta, -proosaa ja -esseistiikkaa.
Runoilija Valeri Mikor puhuu Marinmaan yhteiskunnallisesta tilanteesta ja esittää uusia runojaan, kuten suuren suosion saaneet runot Che Guevara Marinmaalla ja Elvis Volgalla . Julia Kuprina säestää marilaisella kanteleella.
Pietarilais-mordvalainen kirjailija Sergei Zavjalov puhuu yllätysaiheesta ja esittää runojaan. Jukka Mallinen tulkkaa ja lukee runot suomeksi.
Nouseva udmurttirunoilijatar Mua Nadi lukee runojaan. Ville Ropponen lukee runot suomeksi.
Jukka Mallinen lukee suomentamiaan Sergei Stratanovskyn runoja.
Vuorimarilaiset runoilijat Valeri Mikor ja Julia Kuprina lukevat ajankohtaista Tšeboksaryn padonlaajennusta, Volgan ekologista tuhoamista ja vuorimarilaisten pakkosiirtoa kritisoivia marilaisten kirjailijoiden runoja.
Dj duo Wonderlust goes Volga
Dj duo Wonderlust yhdistelee setissään itäisen Euroopan kansanmusiikin perinteitä ja niistä vaikutteita ammentavaa globaalia nykymusiikkia. Duo luo tanssittavan mixin, jossa yhdistyvät traditionaalinen ja pop sekä urbaani ja maalainen saundi. Tällä kertaa mm. Balkan Fever -klubeilla mainetta niittänyt DJ-duo syöksyy Volgalle. Johanna Ketola ja Reetta Sironen soittavat visuaalisen taustan ja koreografian tahdissa mm. mordvalaista, marilaista, udmurttilaista, venäläistä ja tataarilaista, sanalla sanoen volgalaista nykymusiikkia - hevistä tecnoon ja discopopista rokkiin ja folkiin.
Tilaisuuteen on vapaa pääsy! (Dubrovnikin narikkamaksu 2,50 euroa).
Lisätietoja: Ville Ropponen, puh. 050 4015948, sähköposti ville.ropponen@gmail.com
Illan aluksi Kansan sivistysrahaston puheenjohtaja Arvo Ahlroos julkistaa ja esittelee Katri Vala -palkinnon saajan. Palkitun puheenvuoro.
Jukka Mallinen haastattelee Volga-antologian toimittaja Ville Ropposta. Kiilan käännösalbumi *Volga-antologia* (Savukeidas 2010) sisältää udmurttilaista, mordvalaista ja marilaista nykyrunoutta, -proosaa ja -esseistiikkaa.
Runoilija Valeri Mikor puhuu Marinmaan yhteiskunnallisesta tilanteesta ja esittää uusia runojaan, kuten suuren suosion saaneet runot Che Guevara Marinmaalla ja Elvis Volgalla . Julia Kuprina säestää marilaisella kanteleella.
Pietarilais-mordvalainen kirjailija Sergei Zavjalov puhuu yllätysaiheesta ja esittää runojaan. Jukka Mallinen tulkkaa ja lukee runot suomeksi.
Nouseva udmurttirunoilijatar Mua Nadi lukee runojaan. Ville Ropponen lukee runot suomeksi.
Jukka Mallinen lukee suomentamiaan Sergei Stratanovskyn runoja.
Vuorimarilaiset runoilijat Valeri Mikor ja Julia Kuprina lukevat ajankohtaista Tšeboksaryn padonlaajennusta, Volgan ekologista tuhoamista ja vuorimarilaisten pakkosiirtoa kritisoivia marilaisten kirjailijoiden runoja.
Dj duo Wonderlust goes Volga
Dj duo Wonderlust yhdistelee setissään itäisen Euroopan kansanmusiikin perinteitä ja niistä vaikutteita ammentavaa globaalia nykymusiikkia. Duo luo tanssittavan mixin, jossa yhdistyvät traditionaalinen ja pop sekä urbaani ja maalainen saundi. Tällä kertaa mm. Balkan Fever -klubeilla mainetta niittänyt DJ-duo syöksyy Volgalle. Johanna Ketola ja Reetta Sironen soittavat visuaalisen taustan ja koreografian tahdissa mm. mordvalaista, marilaista, udmurttilaista, venäläistä ja tataarilaista, sanalla sanoen volgalaista nykymusiikkia - hevistä tecnoon ja discopopista rokkiin ja folkiin.
Tilaisuuteen on vapaa pääsy! (Dubrovnikin narikkamaksu 2,50 euroa).
Lisätietoja: Ville Ropponen, puh. 050 4015948, sähköposti ville.ropponen@gmail.com
9.3.2011
"RAKASTAKAA MINUA, OLKAA HYVÄ", DOKKLUB 12.03.2011 klo 16 Tampereella
Rakastakaa minua, olkaa hyvä!/ Love me please!/Любите меня, пожалуйста!, Venäjä 2010, 75 min., ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus ja tuotanto: Valeri Balajan, leikkaus ja äänitys: Georgi Jermolenko.
English subtitles.
Paikka: Tampereen työväentalo, Tellervo-kabinetti, Hämeenpuisto 28
Aika: lauantaina 12.03.2011 klo 16.00-17.30
Vapaa pääsy. Tervetuloa!
Järjestäjä: DOKKLUB
Valery Balayan: LOVE ME, PLEASE! is devoted to the talented young journalist from Sevastopol whose life was cut short by a bullet shot by a neo-Nazi killer. The film also examines how the few remaining human rights activists that are left in Russia can still be effective today.
“Good day comrades, parents! May I ask you for something: love me, please!” Anastasiya Baburova wrote these lines on January 13, 2009. Her parents read them two days later. Less than four days later, journalist Baburova, not yet 26 years old, was dead. She was shot in the streets of Moscow the same time as lawyer Stanislav Markelov, who was, in his own words “the legal front line against fascist influence in Russia”.
"Love me, please" - the so-called documentary film about the young journalist Anastasia Baburova, who made director Valery Balayan, "Love me, please" - is one of her last e-mails, which were her parents, a few days later she was murdered, together with Stanislav Markelov after the press conference. It happened on Jan. 19, 2009. This is considered a political assassination, and the verdict has yet been imposed. But Russian Nazis killed them. The film was an official program of festivals in St. Petersburg in July 2010 and in Leipzig in 2010 October.
Два года назад, 19 января 2009 года в центре Москвы на Пречистенке, среди бела дня, выстрелом в затылок был убит видный адвокат и правозащитник Станислав Маркелов. Маркелова сопровождала молодая журналистка "Новой газеты "Анастасия Бабурова, которая, пытаясь его защитить, повернулась в сторону стрелявшего, была ранена в голову и скончалась в тот же день в больнице. В этом преступлении обвинены Никита Тихонов и Евгения Хасис, члены экстремистской националистической группировки неонацистского толка. Судебное разбирательство над ними не начато и по сей день.[на днях началось, прим. РН]
Официальная версия и самое распространённое общественное мнение об этих событиях гласят, что киллеры охотились именно за Маркеловым, а девушка просто оказалась рядом и случайно "попала под раздачу".
Может, так оно и было, а может, и нет.
Валерий Балаян, кинодокументалист со стажем, автор десятков фильмов о русской литературе, кино, театре, религии, подвергает сомнению этот постулат в своём последнем фильме "Любите меня, пожалуйста". Балаян не был лично знаком с Настей: друзья попросили его заснять ее отпевание и похороны. Именно тогда он познакомился и позднее подружился с ее родителями, Эдуардом Федоровичем и Ларисой Ивановной. Целый год провели они в общении и в поиске ответа на вопрос: что привело к такому трагическому повороту в судьбе Насти. Наступило 19 января 2010 года, и российские СМИ гробовым молчанием отметили первую годовщину смерти Маркелова и Бабуровой. К этому времени у Валерия Балаяна уже сформировалось собственное мнение о том, почему погибла Анастасия Бабурова. Тотальное молчание в российском эфире возмутило Балаяна, и он решил все-таки сделать этот фильм.
В основу легла переписка Насти с родителями, интервью с ними и с Настиными друзьями, ее дневниковые записи. Но самое главное - рассказать, почему погибла молодая девушка, идеалистка, светлый, думающий человек, от рук людей, которые считают себя - так же как считала себя Бабурова, как это ни парадоксально - патриотами России.
Вот о чём фильм: в стране, которая полным ходом готовилась отмечать 65-летие победы на фашизмом, живёт и пышно процветает неонацизм. Они не мейнстрим, нет. Но ультра-консервативное националистическое движение существует, с очень сложной структурой, разветвлённое, многоликое - и совершенно законное.
В Германии законом запрещена нацистская символика, зато русские нацисты не стесняются "бросать зигу" и орать хайль. И расправляться с людьми, которых они считают врагами - евреями, кавказцами, вообще всеми "нерусскими".
Фильм смотреть непросто. У фильма много критиков: автора обвиняют в длиннотах, повторениях, говорят "фильм - не шедевр киноискусства", использованная неонацистская хроника не самой первой свежести, отсутствуют интервью с идеологами неонацизма и пр.
У многих зрителей реакция отторжения, что вполне понятно, это здоровая реакция на неприятные кадры. Но смотреть этот фильм - нужно и важно.
Фильм был закончен к марту 2010 года. Премьера состоялась в Киеве, а затем была показана в Москве, в Центре Сахарова.
Недавно вокруг фильма снова вспыхнули страсти. В Новосибирске студенты университета организовали показ фильма в своем киноклубе, в противовес "Русскому маршу", состоявшемуся в Москве 4 ноября. Неонацисты обстреляли зрителей из травматического оружия, один студент получил ранение. В результате два фестиваля поспешили удалить фильм из программ, несмотря на то, что фильм уже был включён в расписания обоих фестивалей, из соображений безопасности публики. Поднялся шум, за фильм заступились видные деятели оппозиции, в том числе Лев Пономарев и Людмила Алексеева. В результате фильм вернули в программу одного из фестивалей и, без всякого оповещения, показали в Московском Домжуре. Здание охранялось спецслужбами и ОМОНом, но все обошлось без инцидентов.
ссылки на Новую Газету и Радио Свобода.
Валерий Балаян, Valeri Balajan
4.3.2011
TV1 sunnuntaina 06.03.2011 klo 13.30: tv-dokumentti Kuvia Gorbatshovista
Reijo Nikkilä Gorbatshovin opettajia haastattelemassa syyskuussa 1989 Privolnojen kylässä. Polaroid-kuva Anneli Pallas.
Gorbatshovin luokkatovereita Privolnojen kylänraitilla syyskuussa 1989. Kuva Reijo Nikkilä.TV1 sunnuntaina 6.3. klo 13.30
Kuvia Gorbatshovista, TV1, 1989, 30'03". Ohjaus Reijo Nikkilä, kuvaus Vladimir Gusev, äänitys Boris Veliulov, leikkaus Asta Pylkkänen, kuvaussihteeri Anneli Pallas.
Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatshov täytti keskiviikkona 2. maaliskuuta 80 vuotta.
Gorbatshov oli vallassa vain vajaat kuusi vuotta, mutta hän ehti tuossa ajassa yhdessä kannattajiensa kanssa viedä omaa maataan kohti demokratiaa, vapauttaa Itä-Euroopan valtiot Neuvostoliiton herruudesta sekä tehdä lopun vuosikymmeniä kestäneestä kylmästä sodasta Yhdysvaltojen kanssa.
Vuonna 1989 Gorbatshov kävi myös Suomessa. Vierailun alla Yleisradion entinen Moskovan-kirjeenvaihtaja Reijo Nikkilä teki dokumenttielokuvan neuvostojohtajan varhaisvuosista, koulu- ja opiskeluajoista.
Lapsuuden ystävät, opettajat sekä opiskelutoverit kertovat, miten Mihail Gorbatshovista kasvoi yksi aikamme merkittävimmistä valtiomiehistä.
Mihail Gorbatshov toimi viimeisenä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerinä 1985–1991 ja Neuvostoliiton presidenttinä vuosina 1988–1991.
-----
RN 04.03.2011
Loppukesästä 1989 sain tietää, että perestroikan isä Mihail Gorbatshov oli tulossa saman vuoden lokakuussa viralliselle vierailulle Suomeen. Ehdotin uudelle toimitukselleni tv-dokumenttia hänestä.
Sellaista ei ollut vielä kukaan tehnyt, eikä Gorbatshov minullekaan lupaa antanut. Kehittelimme NL:n yleisradioyhtiön Gosteleradion yhteystoimittajan Natalia Shpankon kanssa idean dokumentista Gorbatshov ilman Gorbatshovia. Siihen saimme Gorbatshovinkin suostumuksen. Lupia pyydellessä sovittiin myös, että dokumentti esitettäisiin syksyllä myös Neuvostoliiton televisiossa.
Vaikka elettiin perestroikan huippuhetkiä, kuvaaminen valtion ja puolueen päämiehen lähipiirissä oli vielä outoa.
Kuvausten edellytyksenä oli, että sen kuvasi Gosteleradion ryhmä.
Kuvasimme Gorbatshovin synnyinkylässä hänen luokkatovereitaan ja opettajiaan sekä hautausmaata, jossa oli hänen isänsä hauta sekä sankarihauta kymmenine Gorvatshovineen.
Gorbatshovin syntymäkotiin, jossa hänen iäkäs ja sairas äitinsä vielä asui, emme kuitenkaan puolittaisista lupauksista huolimatta päässeet. Äidin kunto ei sitä sallinut. Dokumenttiin sain Moskovassa pienen pätkän joskus aiemmin kuvattua äidin puhetta.
Läheisessä Stavropolissa kuvasimme sankarimme myöhempiin vaiheisiin liittyviä kohteita ja ihmisiä.
Moskovassa saimme kokoon iloisen joukon silloin alle kuusikymppisiä Gorbatshovin kurssitovereita. Vaikuttavin heistä oli Moskovan yliopiston oikeustieteellisen laitoksen naispuolinen professori. Minun annettiin ymmärtää, että hän oli Gorbatshovin ensimmäinen tyttöystävä. Moskovalaisen älymystöperheen tytär kuljetti niin kuin hän sanoi Mishaa museoissa, teattereissa ja konserteissa.
Kaikki haastattelemani ihmiset muistelivat Mishaa/Mihailia/Mihail Sergejevitshiä lämmöllä ilman minkäänlaista paatosta.
Ehkä kaikkein kiinnostavin haastateltava oli tshekki Zdeněk Mlynář. Hän asui Gorbatshovin kanssa samassa huoneessa asuntolassa Moskovassa opiskeluaikana. He olivat niin läheisiä, että tshekki toimi Gorbatshovien häissä tamadana, hääpöydän päämiehenä, maljapuheiden jakajana.
Kävimme Pariisista tulleen Moskovan-kirjeenvaihtajakauteni kuvaajan Cristian Valdesin kanssa tekemässä Mlynářin haastattelun Wienissä. Hän oli emigroitunut Itävaltaan pian Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen.
Mlynář tunnusti, että he olivat Gorbatshovin kanssa opiskellessaan stalinisteja ja pohtivat Stalinin kuoltua yhdessä kovasti sosialismin kohtaloa.
60-luvulla Mlynářista tuli yksi keskeisistä "ihmiskasvoisen sosialismin", Prahan kevään ideologian kehittelijöistä.
Haastattelussa hän kertoi käyneensä 60-luvulla tapaamassa kurssitoveriaan eteläisessä Stavropolissa, jossa Gorbatshov oli tuolloin jo kiivennyt korkealle puoluehierarkiassa.
Vanhat ystävykset keskustelivat yömyöhään.
Mlynář lähetti mukanani Helsingin kautta Gorbatshoville terveisiä, jotka välitinkin Natalia Shpankon kautta. Myöhemmin syksyllä Mlynář matkusti Gorbatshovin kutsusta Moskovaan. Miehet jatkoivat siitä mihin jäivät viimeksi tavatessaan neljännesvuosisata aiemmin.
Meillä lyhyt tv-dokumenttini esitettiin juuri Gorbatshovin Suomen-vierailun aattona, mutta Neuvostoliitossa sitä ei esitetty koskaan.
Sain kuulla, että Raisa ei erityisemmin pitänyt kohdasta, jossa keskikoulun opettajat kertoivat Mishalla olleen heiloja sielläsuntäällä...
Venäjän televisio RTR näytti Kuvia Gorbatshovista muistaakseni 1992 osana neljän tv-dokumenttini retrospektiiviä. Vähän sen jälkeen olin Moskovassa Dom kinossa pienimuotoisessa seminaarissa saman pöydän ääressä Gorbatshovien kanssa. Väliajalla menin sanomaan Raisalle, että minä olen se suomalainen, joka teki sen dokumenttielokuvan..
- Ai tekö, se elokuva kuuluu meidän perhekalleuksiimme, Misha tässä on suomalainen ...
Niin vaatimaton kuin dokkarini onkin, oli se jonkin aikaa ainoa Gorbatshov-dokumentti, ja sitä esitettiin useiden maiden (muistan ainakin Espanjan ja Japanin) televisioissa neuvostojohtajan vierailujen alla.
Tänään uudelleen katsottuna dokkari on kohteelleen kovin myötäkarvainen, mutta ei minua hävetä yhtään.
Ykkösdokumentti 06.03.2011: Sotavangin poika löysi isänsä Siperiasta
Mihail Kutšerenko ja hänen suomalainen poikansa Arvo Myllymäki
entinen sotavanki Mihail KutšerenkoYkkösdokumentti TV1/sunnuntai 6.3.2011 klo 21.10
MATKA ISÄN LUO, YLE/TV1, 2011, 46'07", ohjaus Ari Lehikoinen, kuvaus Marco Hyvärinen, leikkaus Markku Pulkkinen, äänitys Pekka Pylkkö, äänen jälkikäsittely Timo Hintikka, tuotantopäällikkö Maija Roivainen
Yksi sotiemme vaietuimmista aiheista on neuvostoliittolaisten sotavankien lapset. Heitä arvioidaan syntyneen 200-300. Tampereen yliopiston emeritusprofessori Arvo Myllymäki on yksi heistä.
Arvo Myllymäki vaikeni taustastaan kymmeniä vuosia, aivan kuten monet muutkin neuvostosotilaiden Suomessa syntyneet lapset. - Se oli perheen yhteinen salaisuus, mutta nyt minusta tuntui, että oli sopiva aika kertoa siitä tuskasta mitä kipeät lapsuuden muistot aiheuttivat ja samalla myös siitä riemusta mitä asioiden läpikäyminen on tuonut, kertoo Myllymäki.
Arvo Myllymäen tarina on ainutlaatuinen. Hän on yksi harvoista neuvostosotavankien lapsista, joka on myös löytänyt isänsä. Isän etsimisessä ratkaisevaa apua antoivat presidentti Urho Kekkonen ja silloinen Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Stepanov. Arvo Myllymäen isä löytyi Siperiasta vuonna 1978. Arvo pystyi luomaan läheiset suhteet isäänsä ja myös tämän uuteen perheeseen ja nuo siteet ovat yhä vahvat.
Dokumentissa matkustetaan Barnaulin kaupunkiin Etelä-Siperiaan, tapaamaan Arvon äitipuolta ja veli- ja sisarpuolia.
Arvo Myllymäen isä oli sotavankina muun muassa Riitasensuon kurileirillä Kerimäellä. Leirin olot olivat poikkeuksellisen ankarat ja kuolleisuus suurta. – Riitasensuo oli maanpäällinen helvetti. Onneksi hän pääsi sieltä Vaasaan aivan toisenlaisiin olosuhteisiin, toteaa Myllymäki.
-On merkillistä, että vaikka Vaasan Mustasaaressa vankeja kohdeltiin paljon paremmin niin leiristä tiedetään varsin vähän. Voidaan sanoa, että leiristä on vaiettu kahdella kielellä, toteaa Myllymäki.
Sota-aikana maataloustyöt olivat naisten harteilla, miehet olivat taistelemassa rintamalla. Tuhannet vangeiksi joutuneet neuvostosotilaat tekivät maatöitä pelloilla yhdessä suomalaisten siviilien kanssa. Näin myös Arvon isä, joka lähetettiin maalaistaloon Kuortaneelle. Arvon äiti oli tuon talon tytär. – Sodan aikana oli myös lämpöä ja rakkautta, muistuttaa Myllymäki.
teksti: Ari Lehikoinen
Arvo Myllymäki 201008.03.2011 klo 17.00 Arvo Myllymäki on Suomi-Venäjä-seuran Historia-osaston vieraana Kansan Arkistossa, Helsingissä, Vetehisenkuja 1, 00530 Helsinki
p. 09-753 6972. Kansan Arkisto sijaitsee lähellä Hakaniemen toria.
Paikalla on myös tv-dokumentin ohjaaja Ari Lehikoinen.
Keskustelutilaisuuteen on vapaa pääsy.
Tervetuloa!
28.2.2011
Kirjailija Ljudmila Ulitskaja Helsingissä 02.03.2011
Aleksanteri-listalta:
Kirjailija Ljudmila Ulitskaja esiintyy ke 2.3. Helsingin yliopistossa klo 12-14 ja Pasilan kirjastossa klo 18
VENÄLÄINEN KIRJAILIJA LJUDMILA ULITSKAJA VIERAILEE SUOMESSA
Ljudmila Ulitskaja on tämän päivän kuuluisimpia venäläisiä kirjailijoita. Hän on tunnettu myös kansainvälisesti ja hänen teoksiaan on käännetty useille kielille. Suomeksi on ilmestynyt romaani Iloiset hautajaiset (2002). Ulitskajan uusi romaanisuomennos Naisten valheet julkistetaan tiistaina 1. maaliskuuta.
Suomen vierailunsa aikana Ljudmila Ulitskaja esiintyy keskiviikkona 2. maaliskuuta kahdessa tilaisuudessa:
Klo 12-14 Helsingin yliopistossa, Topelia A 205, Unioninkatu 38 A, 2 krs. Tilaisuus on venäjänkielinen. Sen järjestävät venäjän kielen ja kirjallisuuden oppiaine ja Helsingin yliopiston Venäjä-seura.
Klo 18 Pasilan kirjaston auditoriossa Helsingissä (osoite: Kellosilta 9, Helsinki). Haastattelijana ja tulkkina toimii suomentaja Jukka Mallinen. Tiedot Pasilan kirjaston yleisötapahtumasta: sinikka.m.koskinen@hel.fi, 050 340 3621, www.lib.hel.fi/pasila.
Kotimaassaan Ulitskaja on saanut muun muassa Venäjän Booker-palkinnon ja suuren Bolshaja Kniga -palkinnon. Isoista ulkomaalaisista palkinnoista hän vastaanotti viimeksi Pariisissa tammikuussa kansainvälisen Simone de Beauvoir -ihmisoikeuspalkinnon sukupuolten tasa-arvoisuuden edistämisestä. Ulitskajan kirjat ovat myös myyntimenestyksiä Venäjällä. Hänen romaaniaan Daniel Stein (2006) on myyty liki miljoona kappaletta, ja viime vuonna ilmestynyttä Imago-romaania jo 200 000 kappaletta.
Naisten valheet -romaanin on suomentanut Arja Pikkupeura ja sen julkaisee Siltala. Romaanin eri-ikäiset henkilöt ovat pyyteettömiä valehtelijoita. He kertovat tarinoita elämästään Zenjalle, alttiille kuuntelijalle ja ymmärtäjälle. Kuten tässäkin romaanissa kuvaa Ulitskaja tuotannossaan usein perhe-elämää, ihmissuhteita ja arkea. Monissa saksalaisissa ja ranskalaisissa arvosteluissa Ulitskajaa onkin verrattu Tsehoviin paitsi nyansoidun, täsmällisen proosansa tähden, myös juuri teostensa näennäisesti vähäpätöisten, mutta tehokkaasti syvenevien teemojen vuoksi.
Moskovalainen Ulitskaja (s. 1943) on koulutukseltaan biologi, erikoisalanaan genetiikka. Novellien ja romaanien lisäksi hän on kirjoittanut näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia. Hän on lisäksi pari vuotta sitten julkaissut teoksen kirjeenvaihdostaan Siperiassa pitkää vankeustuomiota kärsivän liikemies Mihail Hodorkovskin kanssa.
Tervetuloa tilaisuuksiin!
Irma Reijonen
--
Irma Reijonen
Helsingin yliopiston Venäjä-seura
puh. (09) 191 22885
27.1.2011
Piirityksen päättymisen ja holokaustin päivä
Juuri kun olemme vaivoin toipuneet Porkkalan palautuksen 55-vuotisjuhlan euforiasta, on allakat kalibroitava yhteen todellisuuden ja historian kanssa. Tänään on syytä juhlia, tosin hillitysti, koska on väkivaltaisten tapahtumien vuosipäivä.
Venäjällä on vuonna 1995 säädetty laki № 32-ФЗ "Venäjän sotakunnian (voitokkaista) päivistä". Tällaisia lakien pitäisi olla: siinä on vain 7 pykälää, joissa asia tulee selväksi. Tänään juhlistetaan sitä, että Leningradin saarto päättyi vuonna 1944 tammikuun pakkasten aikaan.
YK:n yleiskokous päätti vuonna 2005 perustaa kansainvälisen holocaustin uhrien muistopäivän, jota vietetään tänään. Saksassa on meneillään der Tag des Gedenkens an die Opfer des Nationalsozialismus, kansallissosialismin uhrien muistopäivä, joka sekin osuu tähän päivään, koska vuonna 1945 tänä päivänä puna-armeija avasi Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirien portit.
Suomessa alkoi sisällissota vuonna 1918 tänä samaisena päivänä. Merkillistä, kuinka asiat "tapahtuvat" ajassa. Jos jotakin positiivista hakisi, niin Mihail Saltykov-Štšedrin täyttäisi tänään 175 vuotta ja Ilja Ehrenburg 120 vuotta. Skool!
Mutta takaisin siihen sotajuhlapäivälakiin. Ensimmäisessä pykälässä olevan listan mukaan ne päivät ovat tällaiset. Juhlakalenteri on laadittu kronologisesti vuosilukujen etenemisjärjestyksessä:
18.4. Ruhtinas Aleksanteri Nevalaisen (Nevskin) johtamat venäläiset soturit voittivat saksalaiset ritarit Ilmajärven jäällä v. 1242
21.4. Suuriruhtinas Dmitri Donilaisen (Donskoi) johtamat venäläissoturit voittivat mongolien-tataarien joukot Kulikovon taistelussa v. 1380
7.11. Kuz’ma Mininin ja Dmitri Požarskin johdolla ”kansallinen” joukko vapautti Moskovan puolalaisten interventiosta v. 1612
10.6. Pietari Suuren komentama Venäjän armeija voitti Ruotsin joukot Poltavan taistelussa v. 1709
9.8. Venäjän laivaston historian ensimmäinen voittoisa taistelu: se voitti Ruotsin laivaston Hankoniemen edustalla v. 1714
24.12. A. V. Suvorovin komentamat Venäjän joukot valtasivat turkkilaisen Izmailin linnoituksen Venäjän–Turkin sodassa v. 1790
11.9. F. F. Ušakovin komentama Venäjän eskaaderi voitti Turkin eskaaderin Tendran niemen edustalla Venäjän–Turkin sodassa v. 1790
8.9. M. I. Kutuzovin johtama Venäjän armeija voitti Ranskan armeijan Borodinossa v. 1812
1.12. P. S. Pahimovin komentama eskaaderi voitti Turkin eskaaderin Sinopen niemen edustalla Krimin sodassa v. 1853
23.2. Puna-armeijan voitto keisarillisen Saksan joukoista v. 1918
5.12. Neuvostojoukkojen vastahyökkäyksen alkaminen ”saksalaisia fašistijoukkoja” vastaan Moskovan edustalla v. 1941 [Kaakkuriniemen huomautus: fašistit olivat Italiassa, kun taas saksalaissoturit edustivat natseja, ”kansallissosialismia”.]
2.2. Neuvostojoukkojen voitto Stalingradin taisteluissa v. 1943
23.8. Neuvostojoukkojen voitto Kurskin taistelussa v. 1943
27.1. Leningradin piirityksen lopettaminen v. 1944
9.5. Neuvostokansan Voitto vuosien 1941–1945 Suuressa Isänmaallisessa sodassa v. 1945
Lain toisessa pykälässä säädetään Venäjän käymien sotien muiston ikuistamisen muodoista: pidetään yllä muistomuseoita, pystytetään obeliskeja, hoidetaan muistomerkkipaikkojen ympäristöä, julkaistaan aineistoa Venäjän sodan sankarillisista vaiheista tiedotusvälineissä ja muistetaan nimeltä mainita kansallissankareita.
Kolmas pykälä varmistaa, että Venäjän sotakunnian päivinä järjestetään juhlallisuuksia, ja neljäs pykälä täsmentää ”sotarituaalien” toimeenpanojärjestyksen. Samoin se säätää, että toukokuun yhdeksännen ja helmikuun kahdennenkymmenennenkolmannen päivän juhlallisuudet määrää puolustusministeriö.
Viides pykälä määrää juhlapäivien viettotavat asevoimissa ja muissa väkivaltaorganisaatioissa, kuudes puolestaan säätää juhlallisuuksien rahallisen puolen turvaamisen, ja seitsemäs on voimaanastumispykälä.
Jos tänä päivänä televisioyhtiömme tai joku History Channel vyöryttää nähtäväksemme länsiliittoutuneiden maihinnousua Ranskan Normandiassa tai jotain vastaavaa, toivottavasti tämä pieni kontribuutio auttaa muistuttamaan, että toisessa maailmansodassa Saksan selkäranka taittui Stalingradin taistelussa, ja sitä vahvisti Neuvostoliiton voitto Kurskin panssarivaunutaistelussa. Näiden voittojen pehmentämä Saksa vetäytyi pikkuhiljaa, ja Leningradin piirityksen päättyminen neuvostojoukkojen läpimurtoon oli yksi seuraus näistä tapahtumista.
===================================================
Ja selvyyden vuoksi sotajuhlapäivät vielä päivämääräjärjestyksessä:
27.1. Leningradin piirityksen loppu, 1944
2.2. Stalingradin taistelujen voitto, 1943
23.2. Puna-armeijan voitto keisarillisen Saksan joukoista, 1918
18.4. Aleksanteri Nevalaisen soturien voitto saksalaisista, 1242
21.4. Dmitri Donilaisen soturien voitto Kulikovon taistelussa, 1380
9.5. Voitto Suuressa Isänmaallisessa sodassa, 1945
10.6. Poltavan taistelum voitto, 1709
9.8. Venäjän laivaston voitto Hankoniemen edustalla, 1714
23.8. Kurskin taistelun voitto, 1943
8.9. Borodinon taistelun voitto, 1812
11.9. Venäjän eskaaderin voitto turkkilaisista Tendrassa, 1790
7.11. Moskovan vapauttaminen puolalaisten interventiosta, 1612
1.12. Laivaston voitto Sinopen niemen edustalla, 1853
5.12. Vastahyökkäyksen alkaminen ”saksalaisia fašistijoukkoja” vastaan, 1941
24.12. Izmailin linnoituksen valtaus v. 1790
Venäjällä on vuonna 1995 säädetty laki № 32-ФЗ "Venäjän sotakunnian (voitokkaista) päivistä". Tällaisia lakien pitäisi olla: siinä on vain 7 pykälää, joissa asia tulee selväksi. Tänään juhlistetaan sitä, että Leningradin saarto päättyi vuonna 1944 tammikuun pakkasten aikaan.
YK:n yleiskokous päätti vuonna 2005 perustaa kansainvälisen holocaustin uhrien muistopäivän, jota vietetään tänään. Saksassa on meneillään der Tag des Gedenkens an die Opfer des Nationalsozialismus, kansallissosialismin uhrien muistopäivä, joka sekin osuu tähän päivään, koska vuonna 1945 tänä päivänä puna-armeija avasi Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirien portit.
Suomessa alkoi sisällissota vuonna 1918 tänä samaisena päivänä. Merkillistä, kuinka asiat "tapahtuvat" ajassa. Jos jotakin positiivista hakisi, niin Mihail Saltykov-Štšedrin täyttäisi tänään 175 vuotta ja Ilja Ehrenburg 120 vuotta. Skool!
Mutta takaisin siihen sotajuhlapäivälakiin. Ensimmäisessä pykälässä olevan listan mukaan ne päivät ovat tällaiset. Juhlakalenteri on laadittu kronologisesti vuosilukujen etenemisjärjestyksessä:
18.4. Ruhtinas Aleksanteri Nevalaisen (Nevskin) johtamat venäläiset soturit voittivat saksalaiset ritarit Ilmajärven jäällä v. 1242
21.4. Suuriruhtinas Dmitri Donilaisen (Donskoi) johtamat venäläissoturit voittivat mongolien-tataarien joukot Kulikovon taistelussa v. 1380
7.11. Kuz’ma Mininin ja Dmitri Požarskin johdolla ”kansallinen” joukko vapautti Moskovan puolalaisten interventiosta v. 1612
10.6. Pietari Suuren komentama Venäjän armeija voitti Ruotsin joukot Poltavan taistelussa v. 1709
9.8. Venäjän laivaston historian ensimmäinen voittoisa taistelu: se voitti Ruotsin laivaston Hankoniemen edustalla v. 1714
24.12. A. V. Suvorovin komentamat Venäjän joukot valtasivat turkkilaisen Izmailin linnoituksen Venäjän–Turkin sodassa v. 1790
11.9. F. F. Ušakovin komentama Venäjän eskaaderi voitti Turkin eskaaderin Tendran niemen edustalla Venäjän–Turkin sodassa v. 1790
8.9. M. I. Kutuzovin johtama Venäjän armeija voitti Ranskan armeijan Borodinossa v. 1812
1.12. P. S. Pahimovin komentama eskaaderi voitti Turkin eskaaderin Sinopen niemen edustalla Krimin sodassa v. 1853
23.2. Puna-armeijan voitto keisarillisen Saksan joukoista v. 1918
5.12. Neuvostojoukkojen vastahyökkäyksen alkaminen ”saksalaisia fašistijoukkoja” vastaan Moskovan edustalla v. 1941 [Kaakkuriniemen huomautus: fašistit olivat Italiassa, kun taas saksalaissoturit edustivat natseja, ”kansallissosialismia”.]
2.2. Neuvostojoukkojen voitto Stalingradin taisteluissa v. 1943
23.8. Neuvostojoukkojen voitto Kurskin taistelussa v. 1943
27.1. Leningradin piirityksen lopettaminen v. 1944
9.5. Neuvostokansan Voitto vuosien 1941–1945 Suuressa Isänmaallisessa sodassa v. 1945
Lain toisessa pykälässä säädetään Venäjän käymien sotien muiston ikuistamisen muodoista: pidetään yllä muistomuseoita, pystytetään obeliskeja, hoidetaan muistomerkkipaikkojen ympäristöä, julkaistaan aineistoa Venäjän sodan sankarillisista vaiheista tiedotusvälineissä ja muistetaan nimeltä mainita kansallissankareita.
Kolmas pykälä varmistaa, että Venäjän sotakunnian päivinä järjestetään juhlallisuuksia, ja neljäs pykälä täsmentää ”sotarituaalien” toimeenpanojärjestyksen. Samoin se säätää, että toukokuun yhdeksännen ja helmikuun kahdennenkymmenennenkolmannen päivän juhlallisuudet määrää puolustusministeriö.
Viides pykälä määrää juhlapäivien viettotavat asevoimissa ja muissa väkivaltaorganisaatioissa, kuudes puolestaan säätää juhlallisuuksien rahallisen puolen turvaamisen, ja seitsemäs on voimaanastumispykälä.
Jos tänä päivänä televisioyhtiömme tai joku History Channel vyöryttää nähtäväksemme länsiliittoutuneiden maihinnousua Ranskan Normandiassa tai jotain vastaavaa, toivottavasti tämä pieni kontribuutio auttaa muistuttamaan, että toisessa maailmansodassa Saksan selkäranka taittui Stalingradin taistelussa, ja sitä vahvisti Neuvostoliiton voitto Kurskin panssarivaunutaistelussa. Näiden voittojen pehmentämä Saksa vetäytyi pikkuhiljaa, ja Leningradin piirityksen päättyminen neuvostojoukkojen läpimurtoon oli yksi seuraus näistä tapahtumista.
===================================================
Ja selvyyden vuoksi sotajuhlapäivät vielä päivämääräjärjestyksessä:
27.1. Leningradin piirityksen loppu, 1944
2.2. Stalingradin taistelujen voitto, 1943
23.2. Puna-armeijan voitto keisarillisen Saksan joukoista, 1918
18.4. Aleksanteri Nevalaisen soturien voitto saksalaisista, 1242
21.4. Dmitri Donilaisen soturien voitto Kulikovon taistelussa, 1380
9.5. Voitto Suuressa Isänmaallisessa sodassa, 1945
10.6. Poltavan taistelum voitto, 1709
9.8. Venäjän laivaston voitto Hankoniemen edustalla, 1714
23.8. Kurskin taistelun voitto, 1943
8.9. Borodinon taistelun voitto, 1812
11.9. Venäjän eskaaderin voitto turkkilaisista Tendrassa, 1790
7.11. Moskovan vapauttaminen puolalaisten interventiosta, 1612
1.12. Laivaston voitto Sinopen niemen edustalla, 1853
5.12. Vastahyökkäyksen alkaminen ”saksalaisia fašistijoukkoja” vastaan, 1941
24.12. Izmailin linnoituksen valtaus v. 1790
24.1.2011
Venäläiset haluavat haudata Leninin
Noin kerran vuodessa käytävä keskustelu vallankumousjohtaja V.I. Leninin ruumiin kohtalosta on jälleen käynnistynyt Venäjällä. Tällä kertaa keskustelun promoottorina toimi maan valtapuolue Yhtenäinen Venäjä.
Puolue julkaisi torstaina verkkosivuillaan kansanedustaja Vladimir Medinskin mielipidekirjoituksen, jossa tämä vaatii Leninin ruumiin siirtämistä pois Punaisella torilla sijaitsevasta mauseleoumista, sekä ruumiin hautaamista.
”Pian on Leninin kuoleman vuosipäivä, jota kommunistit aikovat arvatenkin juhlistaa. […] Olen sitä mieltä, että jokaisen meistä tulisi nostaa esille kysymys Leninin ruumiin hautaamisesta. Kyseessä on omituinen, Punaisella torilla sijaitseva maallis-nekrofiilinen jäänne. […] On yleisesti tiedossa, että Lenin itse ei aikonut rakennuttaa itselleen mitään mauseleoumeja ja hänen sukulaisensakin vastustivat asiaa. […] Kommunistit eivät kuitenkaan välittäneet rahtuakaan vallankumousjohtajan ja hänen sukulaistensa mielipiteistä. Heidän oli välttämätöntä muodostaa kultti, jolla korvattaisiin uskonto ja Kristus. Se ei heiltä onnistunut. Nyt tämä perversio on saatava päätökseen”.
Vladimir Medinski sai loppuviikon aikana tukea ajatuksilleen sekä omiensa, että myös poliittisten kilpailijoiden leiristä. Yhtenäisen Venäjän kansanedustajista Medinskiä ehätti tukemaan muun muassa puoluetoveri Robert Shlegel.
”Lenin on hyvin kiistanalainen henkilö. Hänen kätensä ovat veriset ja niiden vastuulla on miljoonien kansalaistemme henki. Hän on sosiaalisten katastrofien ja terrorin sekä valtavan maan suuren surun symboli. Olen varma, että suurin osa kansalaisistamme tukevat Medinskin ehdotusta: harva ymmärtää, miksi valtiomme keskipisteessä makaa tämä muumio.”
Myös Yhtenäisen Venäjän nuorisoliitto Molodaja Gvardian aktiivi Aleksei Zubakin heittää vettä myllyyn puolueen sivuilla julkaistussa kirjoituksessaan:
”Olen käynyt mauseleoumissa ainoastaan kerran, eikä minulla ole minkäänlaista aikomusta käydä siellä uudestaan. Tunne, kun kävelet ruumiin ohitse, ei ole miellyttävimmästä päästä – selkäpiitä suorastaan karmii. Jää sellainen käsitys, että mausoleumissa on säästynyt pieni osa totalitaarisesta neuvostovaltiosta, missä kaikki on kiellettyä: ei saa keskustella, pysähtyä, pitää käsiä taskussa, ym.”
Yhtenäisen Venäjän aloite ei kuitenkaan kaikkia miellytä. Aktiivisimmin Leninin hautaamista on vastustanut suurin parlamentaarinen oppositiopuolue KPRF, eli Venäjän kommunistinen puolue. Puolueen keskuskomitean jäsenen Sergei Obuhovin mukaan kyse on Yhtenäisen Venäjän aloittamasta vaalikampanjoinnista, jossa se pyrkii kääntämään huomion maan nykyisistä ongelmista vanhoihin ongelmiin. Puolueen lakiosaston johtajan Vadim Solovievin mukaan Yhtenäisen Venäjän aloittama keskustelu on ”provokaatio”, jonka avulla puolue pyrkii mustamaalaamaan oppositiota – tässä tapauksessa kommunisteja.
Sen sijaan muun muassa ulkoparlamentaarisen opposition tunnetuimpiin nimiin lukeutuva Boris Nemtsov kannattaa Leninin hautaamista, mutta on kommunistien kanssa samaa kuitenkin samaa mieltä Yhtenäisen Venäjän motiiveista keskustelun käynnistämisessä.
Leninistä käytävää kansalaiskeskustelua on tällä kertaa terästetty venäläisissä sosiaalisissa medioissa laajaa huomiota saaneella Yhtenäisen Venäjän järjestämällä Internet-äänestyksellä, jossa venäläisiltä on kysytty, mitä Leninin ruumiille pitäisi tehdä. Sivuston nimi – goodbyelenin.ru – paljastaa, mitä mieltä sivuston tekijät itse asiasta ovat.
Maanantai-iltaan mennessä sivuilla oli ehditty antaa yhteensä 275 000 ääntä, joista lähes 70 prosenttia Leninin hautaamisen puolesta. Oman kantansa voi käydä ilmaisemassa täällä.
Puolue julkaisi torstaina verkkosivuillaan kansanedustaja Vladimir Medinskin mielipidekirjoituksen, jossa tämä vaatii Leninin ruumiin siirtämistä pois Punaisella torilla sijaitsevasta mauseleoumista, sekä ruumiin hautaamista.
”Pian on Leninin kuoleman vuosipäivä, jota kommunistit aikovat arvatenkin juhlistaa. […] Olen sitä mieltä, että jokaisen meistä tulisi nostaa esille kysymys Leninin ruumiin hautaamisesta. Kyseessä on omituinen, Punaisella torilla sijaitseva maallis-nekrofiilinen jäänne. […] On yleisesti tiedossa, että Lenin itse ei aikonut rakennuttaa itselleen mitään mauseleoumeja ja hänen sukulaisensakin vastustivat asiaa. […] Kommunistit eivät kuitenkaan välittäneet rahtuakaan vallankumousjohtajan ja hänen sukulaistensa mielipiteistä. Heidän oli välttämätöntä muodostaa kultti, jolla korvattaisiin uskonto ja Kristus. Se ei heiltä onnistunut. Nyt tämä perversio on saatava päätökseen”.
Vladimir Medinski sai loppuviikon aikana tukea ajatuksilleen sekä omiensa, että myös poliittisten kilpailijoiden leiristä. Yhtenäisen Venäjän kansanedustajista Medinskiä ehätti tukemaan muun muassa puoluetoveri Robert Shlegel.
”Lenin on hyvin kiistanalainen henkilö. Hänen kätensä ovat veriset ja niiden vastuulla on miljoonien kansalaistemme henki. Hän on sosiaalisten katastrofien ja terrorin sekä valtavan maan suuren surun symboli. Olen varma, että suurin osa kansalaisistamme tukevat Medinskin ehdotusta: harva ymmärtää, miksi valtiomme keskipisteessä makaa tämä muumio.”
Myös Yhtenäisen Venäjän nuorisoliitto Molodaja Gvardian aktiivi Aleksei Zubakin heittää vettä myllyyn puolueen sivuilla julkaistussa kirjoituksessaan:
”Olen käynyt mauseleoumissa ainoastaan kerran, eikä minulla ole minkäänlaista aikomusta käydä siellä uudestaan. Tunne, kun kävelet ruumiin ohitse, ei ole miellyttävimmästä päästä – selkäpiitä suorastaan karmii. Jää sellainen käsitys, että mausoleumissa on säästynyt pieni osa totalitaarisesta neuvostovaltiosta, missä kaikki on kiellettyä: ei saa keskustella, pysähtyä, pitää käsiä taskussa, ym.”
Yhtenäisen Venäjän aloite ei kuitenkaan kaikkia miellytä. Aktiivisimmin Leninin hautaamista on vastustanut suurin parlamentaarinen oppositiopuolue KPRF, eli Venäjän kommunistinen puolue. Puolueen keskuskomitean jäsenen Sergei Obuhovin mukaan kyse on Yhtenäisen Venäjän aloittamasta vaalikampanjoinnista, jossa se pyrkii kääntämään huomion maan nykyisistä ongelmista vanhoihin ongelmiin. Puolueen lakiosaston johtajan Vadim Solovievin mukaan Yhtenäisen Venäjän aloittama keskustelu on ”provokaatio”, jonka avulla puolue pyrkii mustamaalaamaan oppositiota – tässä tapauksessa kommunisteja.
Sen sijaan muun muassa ulkoparlamentaarisen opposition tunnetuimpiin nimiin lukeutuva Boris Nemtsov kannattaa Leninin hautaamista, mutta on kommunistien kanssa samaa kuitenkin samaa mieltä Yhtenäisen Venäjän motiiveista keskustelun käynnistämisessä.
Leninistä käytävää kansalaiskeskustelua on tällä kertaa terästetty venäläisissä sosiaalisissa medioissa laajaa huomiota saaneella Yhtenäisen Venäjän järjestämällä Internet-äänestyksellä, jossa venäläisiltä on kysytty, mitä Leninin ruumiille pitäisi tehdä. Sivuston nimi – goodbyelenin.ru – paljastaa, mitä mieltä sivuston tekijät itse asiasta ovat.
Maanantai-iltaan mennessä sivuilla oli ehditty antaa yhteensä 275 000 ääntä, joista lähes 70 prosenttia Leninin hautaamisen puolesta. Oman kantansa voi käydä ilmaisemassa täällä.
19.1.2011
Keitä Venäjä haluaa kasvattaa?
Mieluummin patriootteja kuin fyysikoita, Julia Latynina, The Moscow Times 19.1.2011
Yhtenäinen Venäjä suunnittelee parhaillaan ratkaisevansa kertalinttuulla Venäjän aivovuoto-ongelman lopullisesti. Kiitos ehdotettujen koulu-uudistusten ei maassa näytä todellakaan riittävän aivoja vuodettaviksi enää. Opetus- ja tiedeministeriön esittämät muutokset saatetaan ottaa käyttöön jo tänä vuonna, ja niiden mukaan koulupäivä jaettaisiin kahteen osaan yhdeksänneltä luokalta alkaen. Ensimmäisen puolikkaan aikana pidettäisiin normaaleja tunteja, mutta toisella osallistuttaisiin ”isänmaalliseen kasvatukseen”. Tämä sisältäisi vanhan neuvostotradition mukaan oppilaiden lähettämisen ”Suuren isänmaallisen sodan” taistelupaikoille kaivamaan sankarillisia jäänteitä sekä muita aktiviteetteja, jotka pyrkivät kohottamaan oppilaiden isänmaallisuuden tasoa. Tapahtumia tarkasteltaisiin pääministeri Vladimir Putinin yksinvaltaisen ”vallan vertikaalin” (pystysuoran) prisman läpi.
Samaan aikaan oppiaineiden määrää alennettaisiin kymmeneen, joista vain kolme olisi pakollisia: liikuntakasvatus, yleinen turvallisuus sekä Venäjä ja maailma. Muut seitsemän ainetta olisivat valinnaisia. Toisin sanoen olisi pakollista oppia rakastamaan Putinia, mutta matematiikka ja englanti perustuisivat vapaaehtoisuuteen. Tämä merkitsee, että hallitseva eliitti ei ole vain tuhonnut modernia Venäjää, vaan haluaa myös tuhota sen tulevaisuuden.
Valtion tulevan menestyksen voi arvioida sen investoinneista koulutukseen. Esimerkiksi Kiina: Sen yliopisto-opiskelijoille suunnatut määrärahat kymmenkertaistuivat vuoden 2006 240 miljoonasta dollarista vuoden 2008 2,7 miljardiin dollariin. Venäjän koulujen opettajat ansaitsevat keskimäärin 13 500 ruplaa ( 450 dollaria) kuussa, eivätkä keskikoulusta päässeet voi päästä yliopistoihin maksamatta lahjuksia. Katsotaanpa, mitä Venäjän etuoikeutetut opiskelevat Moskovan valtionyliopiston oikeustieteellisessä Geneven nk. ulkomaalaiskampuksella. Heidän tietonsa kansainvälisestä oikeudesta jättävät melkoisesti toivomisen varaa, mutta he ovat erittäin menestyneitä ”opetussuunnitelman ulkopuolisissa” aktiviteeteissa kuten järjestäessään kilpa-ajoja isäpappojen lahjoittamilla Lamborghineillaan ja Maserateillaan.
Huolimatta sitoutumisestaan kommunistiseen ideologiaan Neuvostoliitto menestyi tuottamalla maailmanluokan luonnontieteilijöitä ja insinöörejä. Tosiasia, jonka mukaan isänmaallisuuskasvatus on korvaamassa algebran ja Putinin rakastaminen syrjäyttää fysiikan, on selvä merkki kuolevasta yhteiskunnasta, joka ei enää tarvitse eksakteja luonnontieteitä. Mistähän Putinin rakastamiskurssin parhain arvosanoin suorittaneet mahtavat löytää töitä? Eivät ainakaan Rusnanosta.
Yhtenäinen Venäjä väittää, että Opetus- ja tiedeministeriön esittämiä muutoksia tarvitaan fasismin vastustamiseen. Mutta kasvatus on tietysti valtion paras ase modernisaation toteuttamiseen sekä äärimmäisyysilmiöiden vastustamiseen. Kumpi sitten on todennäköinen järjestämään pogromeja Pohjois-Kaukasian ja Keski-Aasian vähemmistöjä vastaan: fysiikan ja matematiikan arvosanoin yliopistosta valmistunut asiantuntija vai Pjotr Pupkin, joka vaivoin pääsi peruskoulusta ja jonka suosikkiaine oli isänmaanrakkaus, jonka tunneilla hän oppi lähinnä, kuinka juutalaiset ristiinnaulitsivat Jeesuksen?
Ainoa ero Kremlin ns. nuorisopolitiikan ja fasismin välillä on sen muodollisesti epävirallinen luonne. Kyllä, venäläiset polttivat kirjoja julkisilla toreilla, mutta sen organisoi Venäjän Nuoriso, eikä Kreml. Muistaa sopii, kuinka Kremliä puolustava nuorisoryhmä ”Stal” käänsi Goebbelsin ”Kansallissosialismin kymmenen käskyä” venäjäksi ja korvasi ainoastaan sanan ”Saksa” sanalla ”Venäjä”. Mutta se oli ”yksityinen asia”.
Jos Seliger-järvi (virallisen nuorison kesäleiripaikka) tulee muodollisten ohjeiden pesäksi, jos Goebbelsin sloganeita opiskellaan kouluissa ja kirjoja poltetaan isänmaanrakkauden tunneilla, miten tämä eroaa fasismista?
- Kun viimeksi siteerasin Latyninaa, sain jotain typeriä anonyymejä vastauksia. En aio edelleenkään keskustella puskasta ampuvien kanssa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että on turhaa painomusteen ja verkkotilan tuhlausta taikinoida pysähtyneisyyttä edustavan Komissarov/Derjabinin mielipiteiden kanssa. Tämä teksti on ihan aidon venäläisen ihan aito kannanotto - ja sellaisenaan raikas.
Yhtenäinen Venäjä suunnittelee parhaillaan ratkaisevansa kertalinttuulla Venäjän aivovuoto-ongelman lopullisesti. Kiitos ehdotettujen koulu-uudistusten ei maassa näytä todellakaan riittävän aivoja vuodettaviksi enää. Opetus- ja tiedeministeriön esittämät muutokset saatetaan ottaa käyttöön jo tänä vuonna, ja niiden mukaan koulupäivä jaettaisiin kahteen osaan yhdeksänneltä luokalta alkaen. Ensimmäisen puolikkaan aikana pidettäisiin normaaleja tunteja, mutta toisella osallistuttaisiin ”isänmaalliseen kasvatukseen”. Tämä sisältäisi vanhan neuvostotradition mukaan oppilaiden lähettämisen ”Suuren isänmaallisen sodan” taistelupaikoille kaivamaan sankarillisia jäänteitä sekä muita aktiviteetteja, jotka pyrkivät kohottamaan oppilaiden isänmaallisuuden tasoa. Tapahtumia tarkasteltaisiin pääministeri Vladimir Putinin yksinvaltaisen ”vallan vertikaalin” (pystysuoran) prisman läpi.
Samaan aikaan oppiaineiden määrää alennettaisiin kymmeneen, joista vain kolme olisi pakollisia: liikuntakasvatus, yleinen turvallisuus sekä Venäjä ja maailma. Muut seitsemän ainetta olisivat valinnaisia. Toisin sanoen olisi pakollista oppia rakastamaan Putinia, mutta matematiikka ja englanti perustuisivat vapaaehtoisuuteen. Tämä merkitsee, että hallitseva eliitti ei ole vain tuhonnut modernia Venäjää, vaan haluaa myös tuhota sen tulevaisuuden.
Valtion tulevan menestyksen voi arvioida sen investoinneista koulutukseen. Esimerkiksi Kiina: Sen yliopisto-opiskelijoille suunnatut määrärahat kymmenkertaistuivat vuoden 2006 240 miljoonasta dollarista vuoden 2008 2,7 miljardiin dollariin. Venäjän koulujen opettajat ansaitsevat keskimäärin 13 500 ruplaa ( 450 dollaria) kuussa, eivätkä keskikoulusta päässeet voi päästä yliopistoihin maksamatta lahjuksia. Katsotaanpa, mitä Venäjän etuoikeutetut opiskelevat Moskovan valtionyliopiston oikeustieteellisessä Geneven nk. ulkomaalaiskampuksella. Heidän tietonsa kansainvälisestä oikeudesta jättävät melkoisesti toivomisen varaa, mutta he ovat erittäin menestyneitä ”opetussuunnitelman ulkopuolisissa” aktiviteeteissa kuten järjestäessään kilpa-ajoja isäpappojen lahjoittamilla Lamborghineillaan ja Maserateillaan.
Huolimatta sitoutumisestaan kommunistiseen ideologiaan Neuvostoliitto menestyi tuottamalla maailmanluokan luonnontieteilijöitä ja insinöörejä. Tosiasia, jonka mukaan isänmaallisuuskasvatus on korvaamassa algebran ja Putinin rakastaminen syrjäyttää fysiikan, on selvä merkki kuolevasta yhteiskunnasta, joka ei enää tarvitse eksakteja luonnontieteitä. Mistähän Putinin rakastamiskurssin parhain arvosanoin suorittaneet mahtavat löytää töitä? Eivät ainakaan Rusnanosta.
Yhtenäinen Venäjä väittää, että Opetus- ja tiedeministeriön esittämiä muutoksia tarvitaan fasismin vastustamiseen. Mutta kasvatus on tietysti valtion paras ase modernisaation toteuttamiseen sekä äärimmäisyysilmiöiden vastustamiseen. Kumpi sitten on todennäköinen järjestämään pogromeja Pohjois-Kaukasian ja Keski-Aasian vähemmistöjä vastaan: fysiikan ja matematiikan arvosanoin yliopistosta valmistunut asiantuntija vai Pjotr Pupkin, joka vaivoin pääsi peruskoulusta ja jonka suosikkiaine oli isänmaanrakkaus, jonka tunneilla hän oppi lähinnä, kuinka juutalaiset ristiinnaulitsivat Jeesuksen?
Ainoa ero Kremlin ns. nuorisopolitiikan ja fasismin välillä on sen muodollisesti epävirallinen luonne. Kyllä, venäläiset polttivat kirjoja julkisilla toreilla, mutta sen organisoi Venäjän Nuoriso, eikä Kreml. Muistaa sopii, kuinka Kremliä puolustava nuorisoryhmä ”Stal” käänsi Goebbelsin ”Kansallissosialismin kymmenen käskyä” venäjäksi ja korvasi ainoastaan sanan ”Saksa” sanalla ”Venäjä”. Mutta se oli ”yksityinen asia”.
Jos Seliger-järvi (virallisen nuorison kesäleiripaikka) tulee muodollisten ohjeiden pesäksi, jos Goebbelsin sloganeita opiskellaan kouluissa ja kirjoja poltetaan isänmaanrakkauden tunneilla, miten tämä eroaa fasismista?
- Kun viimeksi siteerasin Latyninaa, sain jotain typeriä anonyymejä vastauksia. En aio edelleenkään keskustella puskasta ampuvien kanssa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että on turhaa painomusteen ja verkkotilan tuhlausta taikinoida pysähtyneisyyttä edustavan Komissarov/Derjabinin mielipiteiden kanssa. Tämä teksti on ihan aidon venäläisen ihan aito kannanotto - ja sellaisenaan raikas.
3.1.2011
Stahanov ja normi
Juhlitaanpa illan päätteeksi yhtä syntymäpäivää ja yhtä kuolinpäivää.
Tänään 105 vuotta täyttävä Aleksei Stahanov on kaikille tuttu nimi: elokuun lopussa 1935 hän yhden yövuoron aikana teki malminlouhinnan maailmanennätyksen louhimalla paineilmavasaralla 102 tonnia hiiltä. Normi oli 7 tonnia, eli ylitystä tuli 14-kertaisesti. Saahan sitä ihmetellä, mihin kaikkeen pystyy kaksi kättä ja black and decker, mutta tätä näytöstä kyllä valmisteltiin huolella ja siihen varattiin riittävästi aputyövoimaa. Niinpä Stahanov porasi hiililohkareet, ja lohkareiden pois kuljettamisesta huolehtivat muut prikaatin jäsenet vahvistettuna muutamalla ylimääräisellä.
Stahanovilaisuus levisi kuin persujen kannatus meillä ja nyt: puolessatoista kuukaudessa liike oli levinnyt koko maahan ja kaikille teollisuuden aloille. Itse päähenkilö puolestaan tuli kaikin puolin hyväksikäytetyksi stalinistisessa propagandassa: hän sai Leninin kunniamerkin ja yhden ylimääräisen kuukausipalkan, asuinhuoneiston jossa oli peräti puhelin, huonekalut asuntoon ja elokuvissa ynnä muissa klubijutuissa hänelle oli varattu kaksi istumapaikkaa kai joka näytäntöön.
Stahanovilaisuus ja stalinismi kulkivat käsi kädessä. Niinpä kun Stalinin kuoleman jälkeen generalissimuksen rikokset tuotiin julki ja tuomittiin, Stahanovkin passitettiin Donbassin hiilikaivosalueelle, jossa hän unohtui historiankirjoittajilta. Ei ihme, sillä hän ratkesi ryyppäämään ja joutui mielisairaalaan, kunnes kuoli keuhkojen ja sydänten vajaatoimintaan v. 1977.
* * *
Vuonna 1903 tänä päivänä kuoli Linzin lähistöllä maaseudulla eläköitynyt tullivirkailija Alois Schicklgruber. Siis kuka? Yhden version mukaan hän oli syntyjään avioton lapsi, jonka isä ehkä oli joku Grazin puolijuutalainen kauppias nimeltä Frankenberger. Voisipa hyvin siteerata edesmennyttä suomalaista mestarisanoittajaa: "Ruudun täydeltä Pulkkisen Jortsua, miksi sen faija ei käyttänyt kortsua?" Muiden versioiden mukaan Aloisin isä olisi ollut joko isotilallinen J.N.Hiedler tai kausityötön myllärinrenki J.H.Hiedler. Mene ja tiedä.
Aloisin sukunimi elämän ehtoopuolella oli helpompi kirjoittaa ja ääntää: Hitler. Jos tuo yksi hyvä urbaani legenda pitäisi paikkansa, suuri juutalaistuhooja olisi siis ollut varttijuutalainen itsekin.
Tänään 105 vuotta täyttävä Aleksei Stahanov on kaikille tuttu nimi: elokuun lopussa 1935 hän yhden yövuoron aikana teki malminlouhinnan maailmanennätyksen louhimalla paineilmavasaralla 102 tonnia hiiltä. Normi oli 7 tonnia, eli ylitystä tuli 14-kertaisesti. Saahan sitä ihmetellä, mihin kaikkeen pystyy kaksi kättä ja black and decker, mutta tätä näytöstä kyllä valmisteltiin huolella ja siihen varattiin riittävästi aputyövoimaa. Niinpä Stahanov porasi hiililohkareet, ja lohkareiden pois kuljettamisesta huolehtivat muut prikaatin jäsenet vahvistettuna muutamalla ylimääräisellä.
Stahanovilaisuus levisi kuin persujen kannatus meillä ja nyt: puolessatoista kuukaudessa liike oli levinnyt koko maahan ja kaikille teollisuuden aloille. Itse päähenkilö puolestaan tuli kaikin puolin hyväksikäytetyksi stalinistisessa propagandassa: hän sai Leninin kunniamerkin ja yhden ylimääräisen kuukausipalkan, asuinhuoneiston jossa oli peräti puhelin, huonekalut asuntoon ja elokuvissa ynnä muissa klubijutuissa hänelle oli varattu kaksi istumapaikkaa kai joka näytäntöön.
Stahanovilaisuus ja stalinismi kulkivat käsi kädessä. Niinpä kun Stalinin kuoleman jälkeen generalissimuksen rikokset tuotiin julki ja tuomittiin, Stahanovkin passitettiin Donbassin hiilikaivosalueelle, jossa hän unohtui historiankirjoittajilta. Ei ihme, sillä hän ratkesi ryyppäämään ja joutui mielisairaalaan, kunnes kuoli keuhkojen ja sydänten vajaatoimintaan v. 1977.
* * *
Vuonna 1903 tänä päivänä kuoli Linzin lähistöllä maaseudulla eläköitynyt tullivirkailija Alois Schicklgruber. Siis kuka? Yhden version mukaan hän oli syntyjään avioton lapsi, jonka isä ehkä oli joku Grazin puolijuutalainen kauppias nimeltä Frankenberger. Voisipa hyvin siteerata edesmennyttä suomalaista mestarisanoittajaa: "Ruudun täydeltä Pulkkisen Jortsua, miksi sen faija ei käyttänyt kortsua?" Muiden versioiden mukaan Aloisin isä olisi ollut joko isotilallinen J.N.Hiedler tai kausityötön myllärinrenki J.H.Hiedler. Mene ja tiedä.
Aloisin sukunimi elämän ehtoopuolella oli helpompi kirjoittaa ja ääntää: Hitler. Jos tuo yksi hyvä urbaani legenda pitäisi paikkansa, suuri juutalaistuhooja olisi siis ollut varttijuutalainen itsekin.
2.1.2011
Oikeusvaltio nimeltä Venäjä, #3
Pienen lehtijutun mukaan Venäjä (mitä se sitten tarkoittaakaan) on kehottanut länttä keskittymään omiin asioihinsa ja jättämään Mihail Hodorkovskin tuomioin arvostelun sikseen. Olenkohan osa länttä? Moskovasta katsoen sijaintipaikkani on luoteessa. Kaliningrad on tosin lännempänä. Mutta mitä minun pitäisi tehdä? Mitä jos kertoisin Hodorkovskin urasta ja edesottamuksista - sikäli kuin niistä tiedän? Yritän kertoa. Tämä on jatkoa kahdelle aiemmalle jutulle samasta asiasta.
Vuonna 1963 syntynyt Hodorskovski valmistui v. 1988 Plehanoville nimetystä Moskovan kansantalousinstituutista. Hän toimi sitten Tieteellis-teknisen edistyksen kaupallisen innovaatiopankin (mikä nimi!) hallituksen puheenjohtajana, ja pankki osti Moskovan kaupungilta Nuorison tieteellis-teknisen tuotantokeskuksen, josta nimenvaihdoksen jälkeen tuli Toimialojen välisten tieteellis-teknisten ohjelmien keskus, lyhennettynä MENATEP, ja pian sen jälkeen MENATEP-invest.
MENATEPissa toimi myös seitsemän vuotta vanhempi Platon Lebedev, ja nämä kaverukset pitävät yhtä yhä, ns. leivättömän pöydänkin ääressä.
Hodorkovski johti energiateollisuuden investointirahastoa, hänen asemansa oli Venäjän polttoaine- ja energetiikka-asiain varaministeri sekä pääministerin neuvonantaja. 1995 hänestä tuli Venäjän valtiollisen Rosprom-teollistamisyhtiön hallituksen puheenjohtaja.
Vuoden 1995 lopulla pidettiin panttihuutokauppa, jossa myytävänä oli 45 prosentin osuus JUKOS-öljy-yhtiöstä, ja samaan aikaan oli toisaalla myytävänä 33 % yhtiön osakkeista. Tarjouskilpailun ja panttihuutokaupan voitti MENATEP-pankin takaama yhtiö. Keväällä 1996 MENATEP hankki huutokaupassa 7,06 % JUKOSin osakkeista.
Syksyllä 1996 JUKOS pani toimeen ylimääräisen osakeannin, josta saadut tulot käytettiin holding-yhtiön ja sen tytäryhtiöiden välisen budjettivelan nollaamiseen. Muutaman kuukauden välein Hodorkovskista tuli JUKOS-öljy-yhtiön ensimmäinen varapääjohtaja ja sitten hallituksen puheenjohtaja. Vuoden 1999 hän toimi Venäjän polttoaine- ja energiakollegion jäsenenä.
So far, so good. Tähän saakka tarina on ehyt. Sen jälkeen siihen tulee säröjä riippuen siitä, kenen lähteitä käyttää. Vuodet 2000-2003 merkitsivät käännettä oligarkin uralle. Laajemmassa katsannossa tilannetta voisi kuvata niin, että oligarkit menettivät pelin silovikeille, väkivaltaorganisaatioiden edustajille.
Joka tapauksessa Jukos oli yksi parhaiten menestyviä energiayhtiöitä Venäjällä, ilmeisen hyvin johdettu. Ja sillä oli hyvä kirjanpitäjä. En sano, että pesämuna oli kerätty lain kirjainta noudattaen, mutta eihän sellaista yritystoimintaa Venäjällä tuolloin ollutkaan. Berezovski aloitti uransa ostamalla nimelliseen hintaan Lada-autotehtaan eli Avto-VAZin varaosienjakelukanavan. Gusinski osti pilkkahintaan konkurssin partaalla olevia lehtiä ja radio- ja tv-kanavia ja sai aikaan mediaimperiumin. Yksityistämisen puuhamiehet Tšubais ja Gaidar hyötyivät kummasti itsekin siitä hommasta. Fridman (Friedman) teki bisnestä Alfa-pankillansa ja joutui arvostelun kohteeksi, kun kaksi hallituksen loistorakennusta myytiin hänelle. Tässä oli mukana entinen pääministeri Kasjanov. Potanin rikastui pankkitoiminnalla ja alumiiniteollisuudella. Abramovitš rikastui Sibneft-öljy-yhtiön tuotoilla.
Berezovskia (61) lukuunottamatta muut ovat vasta vähän ali/yli nelikymppisiä miehiä. Jos heidät on vara heittää yli laidan, se osoittaa, että systeemin, joka heidät heittää, täytyy olla rikas ja menestyvä.
Juutalainen tausta
Hodorkovski opiskeli alun perin insinööriksi ja halusi jonkin puolustusteollisuuden tuotantolaitoksen johtajaksi. Juutalainen syntyperä on kuitenkin raskauttava asianhaara Venäjällä, ja puolustusteollisuuteen heiltä on pääsy kielletty. Siksi hän kehitti uraansa toisella alun alkaen valtiojohtoisella alalla, energiatuotannossa.
Mihail Fridman (Friedman) on myös juutalainen, samoin kuin Boris Berezovski ja Roman Abramovitš. Venäjällä media tykkää luetella, kuinka paljon juutalaisia on merkittävissä asemissa poliitikkoina, liikemiehinä, hallinnon johtajina, lääkäreinä, tieteentekijöinä ja niin edelleen. Juutalaisuus on stigma, poltinmerkki, tatuointi: se ei lähde pesemälläkään pois. Oma kategoriansa ovat ne kirjoittajat, jotka näkevät Venäjän uhkana kansainvälisen salaliiton, jota johtavat juutalaiset ja vapaamuurarit, mutta näitä hörhöjähän on joka kansaan siunautunut.
En tiedä, voiko juutalaisuudella selittää sitä, miksi Hodorkovski sai syytteet ja tuomiot. Ilmeisesti ei voi, koska pari-kolme muuta isorikasta juutalaista saa toimia Venäjällä tai lännessä. Hodorkovskin virhe lienee se, että hän oli liiaksi patriootti ja päätti pysytellä Venäjällä. Ja se, että vaikka hän otti etäisyyttä presidentin kansliaan, hän ilmaisi kiinnostuksensa ryhtyä poliitikoksi, jopa haastamaan istuvaa presidenttiä. Ja se, että hän toimi ison energiayhtiön johtajana niin kuin kuka tahansa kansainvälisessä bisneksessä toimiva omistaja-johtaja tekee.
Suunnanmuutos energia-alalla
Putinin ensimmäisen presidenttikauden lopulla Venäjän valtio sulki ikkunat länteen ja päätti, että energiabisnes on valtion bisnestä, vaikka sitä tekevätkin yksityisomisteiset firmat. Ja niille annettiin puoliksi salainen luonne ja toimivalta. Joillakin on omia järjestysjoukkoja siltä varalta, että niitä vastaan protestoitaisiin. Kaasupuolella Gazprom on valtion monopoliyhtiö ja nauttii myös valtion erityistä suojelusta.
Tätä muutosta Hodorkovski ei joko huomannut tai ei ottanut sitä todesta, ja kun ei hän muutenkaan laittanut kynttiläänsä vakan alle, niin hänet otettiin silmätikuksi. Vuonna 1937 NKP:n johtaja pelkäsi varsin olemattomia kilpailijoitaan, pidätytti heitä ja järjesti heille näytösoikeudenkäyntejä, joissa ensin määriteltiin rangaistus ja sitten keksittiin siihen tarvittavat rötökset. Puhdistuksissa tuhottiin ison maan johtoa mielin määrin. Vuonna 2010 tai 2011 tähän ei mennä, sillä jäljet pelottavat. Kuitenkin harvinaisen paljon yhtäläisyyttä on Hodorkovskin ja vaikkapa Kamenjevin oikeudenkäynneissä, vaikka väliä on yli 70 vuotta.
Sukupolvi M
Lopuksi palataan lokakuuhun 2010. Kun presidentti Medvedev oli julkaissut blogikirjoituksensa "Eteenpäin, Venäjä!", Hodorkovski vastasi siihen mielenkiintoisella lausunnolla.
Vastauksessaan Hodorkovski neuvoi presidentti Medvedeviä luomaan erityisen uudistajien yhteiskuntaluokan, jolle hän antoi nimen ”Sukupolvi M”. Hän on näköjään lukenut Viktor Pelevinin menestysteoksen ”Sukupolvi P”, tai ainakin nähnyt sen kannen. Tähän luokkaan pitäisi kuulua vähintään kaksi miljoonaa ihmistä: innovaattoreita, tieteentekijöitä, insinöörejä, nuoria asiantuntijoita, humanisti-intelligenttejä, journalisteja.
Hodorkovski on varma, että Sukupolvi M:n jäsenet olisivat tehokkaita, koska heille modernisaatio ei ole pelkkä fiktiivinen kampanjatunnus, joka toteutetaan ylhäältä alaspäin, vaan kysymys on Venäjänmaan eloonjäämisestä, olemuksesta, kysymys on myös vähittäisestä vallanvaihdosta. Lähtökohtaisesti Sukupolvi M ei diggaa ns. vallan vertikaalia, koska se on skandaalimaisen tehoton ja toimii liitossa korruptoituneen byrokratian kanssa. Hodorkovski alleviivaa, että Medvedevin ajatus modernisaatiosta ei toimi, ellei samalla sanouduta irti autoritaarisesta järjestelmästä. Venäjää ei saa hallita arkaaisin mekanismein, jotka eivät tuota toivottuja tuloksia edes ”kehä ykkösen” (Sadovoje koltso) sisällä.
Olisikohan tällä lausunnolla yhteyttä siihen, että Hodorkovskia ja Lebedeviä vastaan nostetut syytteet muuttuivat sellaisenaan myös tuomioiksi?
Vuonna 1963 syntynyt Hodorskovski valmistui v. 1988 Plehanoville nimetystä Moskovan kansantalousinstituutista. Hän toimi sitten Tieteellis-teknisen edistyksen kaupallisen innovaatiopankin (mikä nimi!) hallituksen puheenjohtajana, ja pankki osti Moskovan kaupungilta Nuorison tieteellis-teknisen tuotantokeskuksen, josta nimenvaihdoksen jälkeen tuli Toimialojen välisten tieteellis-teknisten ohjelmien keskus, lyhennettynä MENATEP, ja pian sen jälkeen MENATEP-invest.
MENATEPissa toimi myös seitsemän vuotta vanhempi Platon Lebedev, ja nämä kaverukset pitävät yhtä yhä, ns. leivättömän pöydänkin ääressä.
Hodorkovski johti energiateollisuuden investointirahastoa, hänen asemansa oli Venäjän polttoaine- ja energetiikka-asiain varaministeri sekä pääministerin neuvonantaja. 1995 hänestä tuli Venäjän valtiollisen Rosprom-teollistamisyhtiön hallituksen puheenjohtaja.
Vuoden 1995 lopulla pidettiin panttihuutokauppa, jossa myytävänä oli 45 prosentin osuus JUKOS-öljy-yhtiöstä, ja samaan aikaan oli toisaalla myytävänä 33 % yhtiön osakkeista. Tarjouskilpailun ja panttihuutokaupan voitti MENATEP-pankin takaama yhtiö. Keväällä 1996 MENATEP hankki huutokaupassa 7,06 % JUKOSin osakkeista.
Syksyllä 1996 JUKOS pani toimeen ylimääräisen osakeannin, josta saadut tulot käytettiin holding-yhtiön ja sen tytäryhtiöiden välisen budjettivelan nollaamiseen. Muutaman kuukauden välein Hodorkovskista tuli JUKOS-öljy-yhtiön ensimmäinen varapääjohtaja ja sitten hallituksen puheenjohtaja. Vuoden 1999 hän toimi Venäjän polttoaine- ja energiakollegion jäsenenä.
So far, so good. Tähän saakka tarina on ehyt. Sen jälkeen siihen tulee säröjä riippuen siitä, kenen lähteitä käyttää. Vuodet 2000-2003 merkitsivät käännettä oligarkin uralle. Laajemmassa katsannossa tilannetta voisi kuvata niin, että oligarkit menettivät pelin silovikeille, väkivaltaorganisaatioiden edustajille.
Joka tapauksessa Jukos oli yksi parhaiten menestyviä energiayhtiöitä Venäjällä, ilmeisen hyvin johdettu. Ja sillä oli hyvä kirjanpitäjä. En sano, että pesämuna oli kerätty lain kirjainta noudattaen, mutta eihän sellaista yritystoimintaa Venäjällä tuolloin ollutkaan. Berezovski aloitti uransa ostamalla nimelliseen hintaan Lada-autotehtaan eli Avto-VAZin varaosienjakelukanavan. Gusinski osti pilkkahintaan konkurssin partaalla olevia lehtiä ja radio- ja tv-kanavia ja sai aikaan mediaimperiumin. Yksityistämisen puuhamiehet Tšubais ja Gaidar hyötyivät kummasti itsekin siitä hommasta. Fridman (Friedman) teki bisnestä Alfa-pankillansa ja joutui arvostelun kohteeksi, kun kaksi hallituksen loistorakennusta myytiin hänelle. Tässä oli mukana entinen pääministeri Kasjanov. Potanin rikastui pankkitoiminnalla ja alumiiniteollisuudella. Abramovitš rikastui Sibneft-öljy-yhtiön tuotoilla.
Berezovskia (61) lukuunottamatta muut ovat vasta vähän ali/yli nelikymppisiä miehiä. Jos heidät on vara heittää yli laidan, se osoittaa, että systeemin, joka heidät heittää, täytyy olla rikas ja menestyvä.
Juutalainen tausta
Hodorkovski opiskeli alun perin insinööriksi ja halusi jonkin puolustusteollisuuden tuotantolaitoksen johtajaksi. Juutalainen syntyperä on kuitenkin raskauttava asianhaara Venäjällä, ja puolustusteollisuuteen heiltä on pääsy kielletty. Siksi hän kehitti uraansa toisella alun alkaen valtiojohtoisella alalla, energiatuotannossa.
Mihail Fridman (Friedman) on myös juutalainen, samoin kuin Boris Berezovski ja Roman Abramovitš. Venäjällä media tykkää luetella, kuinka paljon juutalaisia on merkittävissä asemissa poliitikkoina, liikemiehinä, hallinnon johtajina, lääkäreinä, tieteentekijöinä ja niin edelleen. Juutalaisuus on stigma, poltinmerkki, tatuointi: se ei lähde pesemälläkään pois. Oma kategoriansa ovat ne kirjoittajat, jotka näkevät Venäjän uhkana kansainvälisen salaliiton, jota johtavat juutalaiset ja vapaamuurarit, mutta näitä hörhöjähän on joka kansaan siunautunut.
En tiedä, voiko juutalaisuudella selittää sitä, miksi Hodorkovski sai syytteet ja tuomiot. Ilmeisesti ei voi, koska pari-kolme muuta isorikasta juutalaista saa toimia Venäjällä tai lännessä. Hodorkovskin virhe lienee se, että hän oli liiaksi patriootti ja päätti pysytellä Venäjällä. Ja se, että vaikka hän otti etäisyyttä presidentin kansliaan, hän ilmaisi kiinnostuksensa ryhtyä poliitikoksi, jopa haastamaan istuvaa presidenttiä. Ja se, että hän toimi ison energiayhtiön johtajana niin kuin kuka tahansa kansainvälisessä bisneksessä toimiva omistaja-johtaja tekee.
Suunnanmuutos energia-alalla
Putinin ensimmäisen presidenttikauden lopulla Venäjän valtio sulki ikkunat länteen ja päätti, että energiabisnes on valtion bisnestä, vaikka sitä tekevätkin yksityisomisteiset firmat. Ja niille annettiin puoliksi salainen luonne ja toimivalta. Joillakin on omia järjestysjoukkoja siltä varalta, että niitä vastaan protestoitaisiin. Kaasupuolella Gazprom on valtion monopoliyhtiö ja nauttii myös valtion erityistä suojelusta.
Tätä muutosta Hodorkovski ei joko huomannut tai ei ottanut sitä todesta, ja kun ei hän muutenkaan laittanut kynttiläänsä vakan alle, niin hänet otettiin silmätikuksi. Vuonna 1937 NKP:n johtaja pelkäsi varsin olemattomia kilpailijoitaan, pidätytti heitä ja järjesti heille näytösoikeudenkäyntejä, joissa ensin määriteltiin rangaistus ja sitten keksittiin siihen tarvittavat rötökset. Puhdistuksissa tuhottiin ison maan johtoa mielin määrin. Vuonna 2010 tai 2011 tähän ei mennä, sillä jäljet pelottavat. Kuitenkin harvinaisen paljon yhtäläisyyttä on Hodorkovskin ja vaikkapa Kamenjevin oikeudenkäynneissä, vaikka väliä on yli 70 vuotta.
Sukupolvi M
Lopuksi palataan lokakuuhun 2010. Kun presidentti Medvedev oli julkaissut blogikirjoituksensa "Eteenpäin, Venäjä!", Hodorkovski vastasi siihen mielenkiintoisella lausunnolla.
Vastauksessaan Hodorkovski neuvoi presidentti Medvedeviä luomaan erityisen uudistajien yhteiskuntaluokan, jolle hän antoi nimen ”Sukupolvi M”. Hän on näköjään lukenut Viktor Pelevinin menestysteoksen ”Sukupolvi P”, tai ainakin nähnyt sen kannen. Tähän luokkaan pitäisi kuulua vähintään kaksi miljoonaa ihmistä: innovaattoreita, tieteentekijöitä, insinöörejä, nuoria asiantuntijoita, humanisti-intelligenttejä, journalisteja.
Hodorkovski on varma, että Sukupolvi M:n jäsenet olisivat tehokkaita, koska heille modernisaatio ei ole pelkkä fiktiivinen kampanjatunnus, joka toteutetaan ylhäältä alaspäin, vaan kysymys on Venäjänmaan eloonjäämisestä, olemuksesta, kysymys on myös vähittäisestä vallanvaihdosta. Lähtökohtaisesti Sukupolvi M ei diggaa ns. vallan vertikaalia, koska se on skandaalimaisen tehoton ja toimii liitossa korruptoituneen byrokratian kanssa. Hodorkovski alleviivaa, että Medvedevin ajatus modernisaatiosta ei toimi, ellei samalla sanouduta irti autoritaarisesta järjestelmästä. Venäjää ei saa hallita arkaaisin mekanismein, jotka eivät tuota toivottuja tuloksia edes ”kehä ykkösen” (Sadovoje koltso) sisällä.
Olisikohan tällä lausunnolla yhteyttä siihen, että Hodorkovskia ja Lebedeviä vastaan nostetut syytteet muuttuivat sellaisenaan myös tuomioiksi?
30.12.2010
Vladimir Nikolajevitšin
ihmeelliset seikkailut
På svenska
Vladimir Nikolajevitš Voinovitš: Avtoportret - roman mojei žizni (Omaelämäkerta - elämäni romaani), EKSMO, Moskva 2010.
Vladimir Voinovitš on vaarallinen kirjailija, vaarallinen muillekin kuin niille neuvostojohtajille, jotka yrittivät hiljentää hänet julkaisukielloilla, isolla ja pienemmälla kiusanteolla ja lopulta ajamalla hänet maanpakoon. Voinovitš selvisi kaikesta, palasi Venäjälle ja saavutti uskomattoman voiton: hän pakotti viranomaiset antamaan hänelle uuden asunnon, korvauksena siitä jonka hän Neuvostoliitosta lähtiessään menetti. Ja ennen kaikkea - häntä luetaan.
Kaikki eivät ehkä ole lukeneet Nobel-palkittua Solženitsyniä, mutta kaikki ovat lukeneet Voinovitšinsä. Kun kesällä 1991 ostin aikaisemmin kielletyn Sotamies Tšonkinin ensimmäisen neuvostopainoksen, sain pitää kirjasta tiukasti kiinni kunnes olin lukenut sen. Sen puoleen siitä oli kyllä muutenkin vaikea päästää irti. Sitten en nähnyt kirjaa moneen kuukauteen.
Sadanviidenkymmenentuhannen painos oli Sotamies Tšonkinille aivan liian pieni, ja ruman tummanruskea, huonolle, kellertävälle paperille painettu kirja oli loppuunmyyty hetkessä. Minun kappaleeni kierteli ystävillä, kavereilla, tutun tutuilla ja kuka tietää missä. Kun kirja lopulta tuli takaisin läpinäkyvään muovipussiin pakattuna, olivat sen kannet kuluneet ja selkä vino.
Tämä onkin Voinovitšissä vaarallisinta. Kun on kerran kirjan avannut, ei siitä enää voi päästää irti ennen viimeistä sivua. Matkalla sinne saa nauraa itsensä kippuraan monta kertaa, ja samalla oppii aivan huomaamatta ymmärtämään, kuinka neuvostoyhteiskunta todellisuudessa toimi. Tai ei toiminut. Niin kuin Venäjällä on tapana sanoa: jokaisessa vitsissä on vähän vitsiä. Ja loput totta.
Näin siinä taas sitten kävi. Voinovitš pilasi lomasuunnitelman. Aurinkomatkalle olin ottanut mukaan neljä pokkaria - dekkareita ja muuta lomalle sopivaa kevyenpuoleista lukemista. Vladimir Voinovitšin uutta, venäjänkielistä omaelämäkertaa en edes pakannut, se iso, paksu kirja oli aivan liian painava. Mutta mitäpä se auttoi, teksti kun kuitenkin oli mukana sähköisessä muodossa, sekä puhelimessa että lukulevyllä. Pokkareihin en ole vieläkään ennättänyt koskea.
Omaelämäkerta on nimeltään Avtoportret - roman mojei žizni (Omakuva - elämäni romaani), paperilla se ilmestyi alkuvuodesta, ja koostuu kronologisesti järjestetyistä lyhyistä ja vähän pidemmistä muistikuvista. Kirja alkaa sanoin "Только прожив много лет, начинаешь всерьез понимать, что жизнь действительно коротка." - "Vasta kun on elänyt monia vuosia alkaa kunnolla ymmärtää, että elämä todellakin on lyhyt."
Kovin erityisen lyhyt Voinovitšin elämä ei tosin ole ollut - ainakin hän on ehtinyt saattaa hautaan kaikki Venäjän vallanpitäjät Stalinista Jeltsiniin, kasvanut Tadžikistanissa ja Ukrainassa, ollut sotapalveluksessa Puolassa, asunut Saksassa ja Yhdysvalloissa sekä hienossa kirjailijatalossa Moskovassa, naapureinaan kantelijoita, KGB-väkeä ja entisiä Gulagin vankeja.
Itse Voinovitš ei koskaan joutunut telkien taakse, mutta hänen ensimmäisiä lapsuudenmuistojaan on isä, joka yhtäkkiä katoaa "työmatkalle", eikä sitten tulekaan takaisin vuosikausiin. Isä oli pienessä piirissä uskaltautunut sanomaan, että täydellistä sosialismia on vaikea saavuttaa kapitalismin piirityksessä. Tuomio oli viisi vuotta vankileiriä.
Turvallisesta Tadžikistanista pikku Volodja muutti sukulaisten luokse Ukrainaan sopivasti operaatio Barbarossan jalkoihin. Ukrainassa hän näki ensimmäistä kertaa vesivessan ja keskuslämmityksen, jotka molemmat olivat uskomattomia ylellisyyksiä 40-luvun Neuvostoliitossa. Siellä hän tapasi myös isänsä, joka oli hädin tuskin ennättänyt vapautua vankileiriltä ennen kuin hänet lähetettiin rintamalle. Muu perhe pakeni pommitusten alta itään. Saksalaisia ei kannattanut jäädä odottamaan, sillä Volodjan äiti oli juutalainen.
Täysiä karjavaunuja, pako kuuman ja kuivan aron yli härkäparin vetämissä vankkureissa, nälänhätä, lapsia vaanivia kannibaaleja - Vladimir Voinovitšin elämä toisen maailmansodan aikana oli samanlaista kuin miljoonien muiden lasten, mutta toisin kuin useimmat muut hän muistaa ja osaa kertoa omista kokemuksistaan, kaunistelematta ja liioittelematta.
Toki Voinovitš mielellään tarinoi omista uroteoistaan, mutta hän ei unohda myöskään vähemmän imartelevia sattumuksia. Mukana ovat nekin hienot juhlapäivälliset Harvardissa, joiden aikana hän joi itsensä liki konttauskuntoon, piti huolen siitä, että muut joivat yhtä paljon, ja kopeloi vieressään istunutta nuorta, naispuolista tutkijaa. Yliopisto muutti suunnitelmiaan eikä tarjonnutkaan hänelle paikkaa täyspäivätoimisena kirjailijaluennoitsijana.
Mutta se oli 1980-luvulla. Sitä ennen Vladimir Voinovitš kouluttautuu huonekalupuusepäksi, ammattiin, josta hän ei ole pätkääkään kiinnostunut - mutta ammattikoulussa saa ilmaiset ateriat, ja se ratkaisee valinnan sodanjälkeisessä köyhässä, kurjassa ja hajalle pommitetussa Ukrainassa. Hänestä tulee myös taitava purjelentäjä, mutta hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä eteenpäin lentäjän uralla - osin siksi, että hän on käynyt koulua vain muutaman vuoden, mutta ennen kaikkea siksi, että itš-loppuinen sukunimi kuulostaa epäilyttävän juutalaiselta. (Todellisuudessa nimi on serbialaista perua.)
Neljän vuoden sotilaspalvelus "ystävällismielisessä" Puolassa (jossa kaikki yhteydet paikallisiin asukkaisiin on kielletty turvallisuussyistä) antaa Voinovitšille reilusti materiaalia Tšonkin-romaaniin. Armeijassa hän myös huomaa osaavansa kirjoittaa vähintään yhtä hyviä värssyjä kuin kaverinsa, yksi hänen runoistaan julkaistaan lehdessä, ja Voinovitš päättää ryhtyä suureksi runoilijaksi.
Armeija-ajan jälkeen Voinovitš haluaa tulla tunnetuksi pääkaupungissa. Kirjallisuusinstituuttiin hän ei tietenkään itš-nimisenä pääse, mutta lähtee silti Moskovaan, nukkuu puistonpenkeillä ja piiloskelee poliisia. Pääkaupungissa kun ei saa oleskella ilman propiskaa eli rekisteröintiä, propiskaa ei saa jos ei ole töitä, ja töitä ei saa jos ei ole propiskaa.
Lopulta löytyy raskas ja huonosti palkattu ratatyöläisen homma, luontaisetuna petipaikka makuusaliksi muutetusta karjavaunusta. Rautatieläisten kirjallisuuspiirissä Voinovitš on ainoa oikea rautatieläinen. Seuraava pysäkki uraputkessa on rakennustyömaa. Työnjohtaja juopottelee aamusta iltaan ja työväki kilpailee siitä, kuka saa lyötyä mäsäksi suurimman määrän tiiliskiviä, ikkunaruutuja ja muuta rakennusmateriaalia.
Suuri läpimurto tapahtuu vuonna 1960, kun Voinovitšillä on pätkätyö radion toimituksessa. Hän saa tehtäväkseen kirjoittaa kosmonauteista kertovaan lauluun tekstin, koska aikaa on vain kaksi viikkoa, mikä ei suurten runoilijoiden mielestä riitä mihinkään. Voinovitš tuo tekstin seuraavana päivänä, ja laulusta tulee suuri menestys radiossa. Levytyksestä ei tule mitään, koska Voinovitš kieltäytyy tekemästä muutoksia tekstiin.
Kun Juri Gagarin ammutaan kiertoradalle vuonna 1961, hän laulaa Voinovitšin tekstittämän laulun avaruudessa, Nikita Hruštšev siteeraa tekstiä, ja yhtäkkiä levytys voidaankin tehdä. Aivan ilman sensuuria ei silti selvitä, kun levytetyn laulun kuullut kosmonautti väittää etteivät oikeat kosmonautit koskaan tupakoi. Myöhemmistä levytyksistä sanat "Давайте-ка, ребята, закурим перед стартом" ("Otetaanpas pojat savut ennen lähtöä") poistetaan. Uudessa versiossa savuttomat kosmonautit tupakoinnin sijasta laulaa lurauttavat ennen lähtöä.
Samoihin aikoihin kirjallisuuslehti Novyi Mir julkaisee Voinovitšin ensimmäisen proosakertomuksen, ja pian hänet valitaan Neuvostoliiton kirjailijaliittoon. Jäsenkirja on hänen matkalippunsa tähtiin ja ylelliseen elämään Neuvostoliiton 1960-luvulla mahdollistamissa rajoissa: ensin moottoripyörä, sitten hieno huoneisto kirjailijaliiton talossa ja käytetty, Zaporožets-merkkinen auto. Mutta tavoilleen uskollisena Voinovitš ei pysty pitämään suutaan kiinni,vaikka hänelle maksetaan nimenomaan siitä. Tšonkin-romaanin ensimmäinnen osa, neukkumallinen Švejk, alkaa kiertää samizdatina, vuotaa lopulta länteen, ja länsisaksalainen emigranttikustantamo julkaisee kirjan ilman tekijän lupaa. Voinovitš joutuu epäsuosioon ja painostetaan muuttamaan ulkomaille, ensin Saksaan ja sitten Yhdysvaltoihin.
Voinovitšin omaelämäkerta koostuu vaihtelevan pitkistä teksteistä jotka kaikki ovat yhtä elämänläheisiä - uskomattoman kirkkaita muistikuvia aikaisilta lapsuusvuosilta 1930-luvun alun Neuvostoliitossa, Amerikan-vuosilta sekä lopulta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisestä taistelusta Moskovan-asunnon palauttamiseksi ja juonittelusta uuden Venäjän kirjallisessa maailmassa, joka ei näytä juurikaan eroavan Neuvostoliiton kirjailijaliiton byrokraattisista peleistä.
Kaikissa kertomuksissa on oma viehätyksensä, sotapalveluksen järjettömyyksistä aina nuoren, lupaavan neuvostokirjailijan tapaamiseen Moskovan-vierailulla olleen Sartren kanssa. Ennen tapaamista Voinovitš lukee kotiläksynsä ja ihastuu eksistentialismiin, mutta toteaa että Sartren näytelmät ovat olemattoman kehnoja. Tapaamispaikka on Neuvostoliiton kirjailijaliiton toimisto, jonne Sartre saapuu Simone de Beauvoir sekä Lena-nimisen tulkin seurassa. "Sartren yhteistyö Lenan kanssa sai aikaan heidän tyttärensa Mašan, joka nykyisin asuu Pariisissa", toteaa Voinovitš lakonisesti.
Kyvyttömyys kumartaa suurille ja mahtaville on antanut suunnan Voinovitšin elämälle alusta loppuun. Kun hän nyt 78 vuoden iässä julkaisee omaelämäkertansta, ei hänellä ole mitään syytä sen enempää kaunistella totuutta kuin ilkeillä ilkeilyn vuoksi. Hän kertoo yksinkertaisesti siitä, minkä on itse kokenut, eikä sulje suutaan sellaisistakaan asioista, joita päähenkilöihinsä liioitellulla kunnioituksella suhtautuvat kirjoittajat ovat pitäneet sopimattomina mainita.
Voinovitšin kirja näyttää toisen puolen Hruštševin suojasään suuren sankarin, kirjallisuuslehti Novy Mirin legendaarisen päätoimittajan Aleksandr Tvardovskin elämästä. Tvardovski julkaisi lehdessään Solženitsynin "Ivan Denisovitšin päivän", mutta hän oli myös vaikeasti alkoholisoitunut ja äärimmäisen tarkkakorvainen puoluejohdon pienimmillekin signaaleille. Voi olla, että Novy Mirin toimituksen yhteenkuuluvaisuuden tunteesta ja sisäisistä hierarkioista on kirjoitettu muita, yhtä kiinnostavia muisteluita, mutta Voinovitšin kuvaus on paras jonka itse olen lukenut. Hänen kertomuksensa kuolemankalpeasta, epäsuosioon joutuneesta Tvardovskista, joka puku päällään ja solmio suorassa istuu työhuoneessaan odottamassa puhelua Kremlistä on traaginen. Puhelua ei koskaan tule.
Sotamies Ivan Tšonkinin ihmeelliset seikkailut on ilmestynyt suomeksiksin, ja on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, toisin kuin äskettäin venäjäksi ilmestynyt jatko-osa, jossa on selvä hutiloiden tehdyn tuntu. Mutta jos aikoo lukea vain yhden Voinovitšin kirjoista, valinta on helppo. Omaelämäkerta on hänen suuri teoksensa, sen hän on kirjoittanut sydänverellään.
Teksti on julkaistu Literarus-lehdessä.
Vladimir Nikolajevitš Voinovitš: Avtoportret - roman mojei žizni (Omaelämäkerta - elämäni romaani), EKSMO, Moskva 2010.Vladimir Voinovitš on vaarallinen kirjailija, vaarallinen muillekin kuin niille neuvostojohtajille, jotka yrittivät hiljentää hänet julkaisukielloilla, isolla ja pienemmälla kiusanteolla ja lopulta ajamalla hänet maanpakoon. Voinovitš selvisi kaikesta, palasi Venäjälle ja saavutti uskomattoman voiton: hän pakotti viranomaiset antamaan hänelle uuden asunnon, korvauksena siitä jonka hän Neuvostoliitosta lähtiessään menetti. Ja ennen kaikkea - häntä luetaan.
Kaikki eivät ehkä ole lukeneet Nobel-palkittua Solženitsyniä, mutta kaikki ovat lukeneet Voinovitšinsä. Kun kesällä 1991 ostin aikaisemmin kielletyn Sotamies Tšonkinin ensimmäisen neuvostopainoksen, sain pitää kirjasta tiukasti kiinni kunnes olin lukenut sen. Sen puoleen siitä oli kyllä muutenkin vaikea päästää irti. Sitten en nähnyt kirjaa moneen kuukauteen.
Sadanviidenkymmenentuhannen painos oli Sotamies Tšonkinille aivan liian pieni, ja ruman tummanruskea, huonolle, kellertävälle paperille painettu kirja oli loppuunmyyty hetkessä. Minun kappaleeni kierteli ystävillä, kavereilla, tutun tutuilla ja kuka tietää missä. Kun kirja lopulta tuli takaisin läpinäkyvään muovipussiin pakattuna, olivat sen kannet kuluneet ja selkä vino.
Tämä onkin Voinovitšissä vaarallisinta. Kun on kerran kirjan avannut, ei siitä enää voi päästää irti ennen viimeistä sivua. Matkalla sinne saa nauraa itsensä kippuraan monta kertaa, ja samalla oppii aivan huomaamatta ymmärtämään, kuinka neuvostoyhteiskunta todellisuudessa toimi. Tai ei toiminut. Niin kuin Venäjällä on tapana sanoa: jokaisessa vitsissä on vähän vitsiä. Ja loput totta.
Näin siinä taas sitten kävi. Voinovitš pilasi lomasuunnitelman. Aurinkomatkalle olin ottanut mukaan neljä pokkaria - dekkareita ja muuta lomalle sopivaa kevyenpuoleista lukemista. Vladimir Voinovitšin uutta, venäjänkielistä omaelämäkertaa en edes pakannut, se iso, paksu kirja oli aivan liian painava. Mutta mitäpä se auttoi, teksti kun kuitenkin oli mukana sähköisessä muodossa, sekä puhelimessa että lukulevyllä. Pokkareihin en ole vieläkään ennättänyt koskea.
Omaelämäkerta on nimeltään Avtoportret - roman mojei žizni (Omakuva - elämäni romaani), paperilla se ilmestyi alkuvuodesta, ja koostuu kronologisesti järjestetyistä lyhyistä ja vähän pidemmistä muistikuvista. Kirja alkaa sanoin "Только прожив много лет, начинаешь всерьез понимать, что жизнь действительно коротка." - "Vasta kun on elänyt monia vuosia alkaa kunnolla ymmärtää, että elämä todellakin on lyhyt."
Kovin erityisen lyhyt Voinovitšin elämä ei tosin ole ollut - ainakin hän on ehtinyt saattaa hautaan kaikki Venäjän vallanpitäjät Stalinista Jeltsiniin, kasvanut Tadžikistanissa ja Ukrainassa, ollut sotapalveluksessa Puolassa, asunut Saksassa ja Yhdysvalloissa sekä hienossa kirjailijatalossa Moskovassa, naapureinaan kantelijoita, KGB-väkeä ja entisiä Gulagin vankeja.Itse Voinovitš ei koskaan joutunut telkien taakse, mutta hänen ensimmäisiä lapsuudenmuistojaan on isä, joka yhtäkkiä katoaa "työmatkalle", eikä sitten tulekaan takaisin vuosikausiin. Isä oli pienessä piirissä uskaltautunut sanomaan, että täydellistä sosialismia on vaikea saavuttaa kapitalismin piirityksessä. Tuomio oli viisi vuotta vankileiriä.
Turvallisesta Tadžikistanista pikku Volodja muutti sukulaisten luokse Ukrainaan sopivasti operaatio Barbarossan jalkoihin. Ukrainassa hän näki ensimmäistä kertaa vesivessan ja keskuslämmityksen, jotka molemmat olivat uskomattomia ylellisyyksiä 40-luvun Neuvostoliitossa. Siellä hän tapasi myös isänsä, joka oli hädin tuskin ennättänyt vapautua vankileiriltä ennen kuin hänet lähetettiin rintamalle. Muu perhe pakeni pommitusten alta itään. Saksalaisia ei kannattanut jäädä odottamaan, sillä Volodjan äiti oli juutalainen.
Täysiä karjavaunuja, pako kuuman ja kuivan aron yli härkäparin vetämissä vankkureissa, nälänhätä, lapsia vaanivia kannibaaleja - Vladimir Voinovitšin elämä toisen maailmansodan aikana oli samanlaista kuin miljoonien muiden lasten, mutta toisin kuin useimmat muut hän muistaa ja osaa kertoa omista kokemuksistaan, kaunistelematta ja liioittelematta.
Toki Voinovitš mielellään tarinoi omista uroteoistaan, mutta hän ei unohda myöskään vähemmän imartelevia sattumuksia. Mukana ovat nekin hienot juhlapäivälliset Harvardissa, joiden aikana hän joi itsensä liki konttauskuntoon, piti huolen siitä, että muut joivat yhtä paljon, ja kopeloi vieressään istunutta nuorta, naispuolista tutkijaa. Yliopisto muutti suunnitelmiaan eikä tarjonnutkaan hänelle paikkaa täyspäivätoimisena kirjailijaluennoitsijana.
Mutta se oli 1980-luvulla. Sitä ennen Vladimir Voinovitš kouluttautuu huonekalupuusepäksi, ammattiin, josta hän ei ole pätkääkään kiinnostunut - mutta ammattikoulussa saa ilmaiset ateriat, ja se ratkaisee valinnan sodanjälkeisessä köyhässä, kurjassa ja hajalle pommitetussa Ukrainassa. Hänestä tulee myös taitava purjelentäjä, mutta hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia päästä eteenpäin lentäjän uralla - osin siksi, että hän on käynyt koulua vain muutaman vuoden, mutta ennen kaikkea siksi, että itš-loppuinen sukunimi kuulostaa epäilyttävän juutalaiselta. (Todellisuudessa nimi on serbialaista perua.)
Neljän vuoden sotilaspalvelus "ystävällismielisessä" Puolassa (jossa kaikki yhteydet paikallisiin asukkaisiin on kielletty turvallisuussyistä) antaa Voinovitšille reilusti materiaalia Tšonkin-romaaniin. Armeijassa hän myös huomaa osaavansa kirjoittaa vähintään yhtä hyviä värssyjä kuin kaverinsa, yksi hänen runoistaan julkaistaan lehdessä, ja Voinovitš päättää ryhtyä suureksi runoilijaksi.Armeija-ajan jälkeen Voinovitš haluaa tulla tunnetuksi pääkaupungissa. Kirjallisuusinstituuttiin hän ei tietenkään itš-nimisenä pääse, mutta lähtee silti Moskovaan, nukkuu puistonpenkeillä ja piiloskelee poliisia. Pääkaupungissa kun ei saa oleskella ilman propiskaa eli rekisteröintiä, propiskaa ei saa jos ei ole töitä, ja töitä ei saa jos ei ole propiskaa.
Lopulta löytyy raskas ja huonosti palkattu ratatyöläisen homma, luontaisetuna petipaikka makuusaliksi muutetusta karjavaunusta. Rautatieläisten kirjallisuuspiirissä Voinovitš on ainoa oikea rautatieläinen. Seuraava pysäkki uraputkessa on rakennustyömaa. Työnjohtaja juopottelee aamusta iltaan ja työväki kilpailee siitä, kuka saa lyötyä mäsäksi suurimman määrän tiiliskiviä, ikkunaruutuja ja muuta rakennusmateriaalia.
Suuri läpimurto tapahtuu vuonna 1960, kun Voinovitšillä on pätkätyö radion toimituksessa. Hän saa tehtäväkseen kirjoittaa kosmonauteista kertovaan lauluun tekstin, koska aikaa on vain kaksi viikkoa, mikä ei suurten runoilijoiden mielestä riitä mihinkään. Voinovitš tuo tekstin seuraavana päivänä, ja laulusta tulee suuri menestys radiossa. Levytyksestä ei tule mitään, koska Voinovitš kieltäytyy tekemästä muutoksia tekstiin.
Kun Juri Gagarin ammutaan kiertoradalle vuonna 1961, hän laulaa Voinovitšin tekstittämän laulun avaruudessa, Nikita Hruštšev siteeraa tekstiä, ja yhtäkkiä levytys voidaankin tehdä. Aivan ilman sensuuria ei silti selvitä, kun levytetyn laulun kuullut kosmonautti väittää etteivät oikeat kosmonautit koskaan tupakoi. Myöhemmistä levytyksistä sanat "Давайте-ка, ребята, закурим перед стартом" ("Otetaanpas pojat savut ennen lähtöä") poistetaan. Uudessa versiossa savuttomat kosmonautit tupakoinnin sijasta laulaa lurauttavat ennen lähtöä.
Samoihin aikoihin kirjallisuuslehti Novyi Mir julkaisee Voinovitšin ensimmäisen proosakertomuksen, ja pian hänet valitaan Neuvostoliiton kirjailijaliittoon. Jäsenkirja on hänen matkalippunsa tähtiin ja ylelliseen elämään Neuvostoliiton 1960-luvulla mahdollistamissa rajoissa: ensin moottoripyörä, sitten hieno huoneisto kirjailijaliiton talossa ja käytetty, Zaporožets-merkkinen auto. Mutta tavoilleen uskollisena Voinovitš ei pysty pitämään suutaan kiinni,vaikka hänelle maksetaan nimenomaan siitä. Tšonkin-romaanin ensimmäinnen osa, neukkumallinen Švejk, alkaa kiertää samizdatina, vuotaa lopulta länteen, ja länsisaksalainen emigranttikustantamo julkaisee kirjan ilman tekijän lupaa. Voinovitš joutuu epäsuosioon ja painostetaan muuttamaan ulkomaille, ensin Saksaan ja sitten Yhdysvaltoihin.
Voinovitšin omaelämäkerta koostuu vaihtelevan pitkistä teksteistä jotka kaikki ovat yhtä elämänläheisiä - uskomattoman kirkkaita muistikuvia aikaisilta lapsuusvuosilta 1930-luvun alun Neuvostoliitossa, Amerikan-vuosilta sekä lopulta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisestä taistelusta Moskovan-asunnon palauttamiseksi ja juonittelusta uuden Venäjän kirjallisessa maailmassa, joka ei näytä juurikaan eroavan Neuvostoliiton kirjailijaliiton byrokraattisista peleistä.
Kaikissa kertomuksissa on oma viehätyksensä, sotapalveluksen järjettömyyksistä aina nuoren, lupaavan neuvostokirjailijan tapaamiseen Moskovan-vierailulla olleen Sartren kanssa. Ennen tapaamista Voinovitš lukee kotiläksynsä ja ihastuu eksistentialismiin, mutta toteaa että Sartren näytelmät ovat olemattoman kehnoja. Tapaamispaikka on Neuvostoliiton kirjailijaliiton toimisto, jonne Sartre saapuu Simone de Beauvoir sekä Lena-nimisen tulkin seurassa. "Sartren yhteistyö Lenan kanssa sai aikaan heidän tyttärensa Mašan, joka nykyisin asuu Pariisissa", toteaa Voinovitš lakonisesti.Kyvyttömyys kumartaa suurille ja mahtaville on antanut suunnan Voinovitšin elämälle alusta loppuun. Kun hän nyt 78 vuoden iässä julkaisee omaelämäkertansta, ei hänellä ole mitään syytä sen enempää kaunistella totuutta kuin ilkeillä ilkeilyn vuoksi. Hän kertoo yksinkertaisesti siitä, minkä on itse kokenut, eikä sulje suutaan sellaisistakaan asioista, joita päähenkilöihinsä liioitellulla kunnioituksella suhtautuvat kirjoittajat ovat pitäneet sopimattomina mainita.
Voinovitšin kirja näyttää toisen puolen Hruštševin suojasään suuren sankarin, kirjallisuuslehti Novy Mirin legendaarisen päätoimittajan Aleksandr Tvardovskin elämästä. Tvardovski julkaisi lehdessään Solženitsynin "Ivan Denisovitšin päivän", mutta hän oli myös vaikeasti alkoholisoitunut ja äärimmäisen tarkkakorvainen puoluejohdon pienimmillekin signaaleille. Voi olla, että Novy Mirin toimituksen yhteenkuuluvaisuuden tunteesta ja sisäisistä hierarkioista on kirjoitettu muita, yhtä kiinnostavia muisteluita, mutta Voinovitšin kuvaus on paras jonka itse olen lukenut. Hänen kertomuksensa kuolemankalpeasta, epäsuosioon joutuneesta Tvardovskista, joka puku päällään ja solmio suorassa istuu työhuoneessaan odottamassa puhelua Kremlistä on traaginen. Puhelua ei koskaan tule.
Sotamies Ivan Tšonkinin ihmeelliset seikkailut on ilmestynyt suomeksiksin, ja on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, toisin kuin äskettäin venäjäksi ilmestynyt jatko-osa, jossa on selvä hutiloiden tehdyn tuntu. Mutta jos aikoo lukea vain yhden Voinovitšin kirjoista, valinta on helppo. Omaelämäkerta on hänen suuri teoksensa, sen hän on kirjoittanut sydänverellään.
Teksti on julkaistu Literarus-lehdessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
