Четверт века без Брежнева - Neljännesvuosisata ilman Brežneviä 10.11.2007

Hажмите на изображениe для увеличения картинoк!

Klikkaa lehden sivu suuremmaksi!

Spektr Nedeli 09.11.2007, perevod Polina Kopylova


10.11.2007 NELJÄNNESVUOSISATA ILMAN BREŽNEVIÄ

kuvalähde: Reijo Nikkilän arkisto.

Kukaan muu läntinen valtiopäämies ei päässyt suutelemaan ja halaamaan Leonid Iljitš Brežneviä niin usein kuin meidän Urkkimme, Urho Kaleva Kekkonen.

En ole ottanut selville milloin he tapasivat ensi kerran, mutta Spektr NEDELI:n kuvassa nähdään kahden raavaan miehen , 54-vuotiaan Brežnevin ja 60-vuotiaan Kekkosen voimakas syleily Moskovassa Ystävyyden talossa vuonna 1960. Brežnev oli juuri valittu NL:n korkeimman neuvoston puhemieheksi eli länsimaisessa hierarkiassa maan presidentiksi (Nikita Hruštšov oli samaan aikaan maan todellinen johtaja) ja Kekkonen oli ollut vasta neljä vuotta Suomen presidenttinä.

Brežnev eli LIB, kuten me kirjeenvaihtajaslangissa Moskovassa häntä kutsuimme, kävi Suomessa kolme kertaa. Ensimmäisen kerran puoluevaltuuskunnan johdossa (ennen presidenttikauttaan), toisen kerran jo seuraavana vuonna presidenttinä ja kolmannen kerran sitten NKP:n pääsihteerinä v. 1975 ETYK:issä.

Kirjeenvaihtajilla ei Brežnevin (eikä hänen seuraajiensa Andropovin ja Tšernenkon) aikana ollut paljonkaan mahdollisuuksia päästä lähelle neuvostojohtajaa. Kukaan näistä kolmesta ei pitänyt koskaan yhtä ainutta kansainvälistä lehdistötilaisuutta. Valtiovierailujen yhteydessä saatoimme päästä seuraamaan muutaman minuutin ajan neuvottelujen alkamista tai todistamaan jonkin sopimuksen allekirjoittamista. Yksi ainoa poikkeus sattui kohdalleni. Pääsin kättelemään LIB:iä!

19.12.1976 LIB täytti 70 vuotta. Viisi päivää aiemmin UKK kysyi Moskovasta voisiko hän tulla onnittelemaan. Lupa annettiin ja suomalainen vieras saapui lentäen ainoana läntisenä valtion päämiehenä Moskovaan syntymäpäivän aamulla.

Meitä oli kolme suomalaista kirjeenvaihtajaa odottamassa Brežnevin työhuoneessa. Isäntä astui kabinettiinsa ja tervehti meitä jokaista kädestä. Sitten hän istahti työpöytänsä ääreen ja kurotti kätensä kohti kirjoituspöytänsä ylintä laatikkoa, huitaisi kädellään ja sanoi jotakin lääkärien ankarasta kiellosta, tupakkaa ei enää polteta!

Brežnev käveli hetken huoneessaan edestakaisin ja samassa Kekkonen johdatettiin huoneeseen, ja saimme todistaa kahden johtajan sydämelliseltä näyttäneen tapaamisen. (Kansan uutisten silloinen kirjeenvaihtaja Uolevi Mattila tosin on kertonut julkisesti olleensa ainoa kirjeenvaihtaja paikalla; muistimme on hyvin valitsevaa).

Työhuoneesta siirryimme isompaan tilaan, jossa UKK ojensi LIB:ille maamme korkeimman kunniamerkin, Suomen Valkoisen ruusun suurristin. ”En usko tekeväni kenellekään vääryttä, kun totean, ettei nyt elävien valtiomiesten joukossa ole toista, joka olisi yhtä suuressa määrin vaikuttanut maansa ja koko maailman kohtaloihin kuin te olette tehnyt”, Kekkonen sanoi onnittelupuheessaan.

Kekkosen vierailu oli ennätyslyhyt, sillä pidettyään Lenin-vuorten vierasasunnossaan meille kirjeenvaihtajille tiedostustilaisuuden hän suunnisti Vnukovon lentokentälle, josta hänen koneensa lähti Suomeen jo 14.30. Hän ei jäänyt Kremlin suureen iltajuhlaan, jossa olivat mukana veljespuolueiden johtajat Romanian Nicolae Ceausescusta Kuuban Raúl Castroon. Juhlien huipentumana päivänsankari leivottiin marsalkaksi ja hänelle ojennettiin harvinainen, kultaisella NL:n vaakunalla varustettu kunniamiekka (ks. kuva).

Viimeisen kerran näimme LIB:in 7.marraskuuta 1982 mausoleumin päällä ottamassa vastaan vallankumousparaatin. Hänen kävelynsä hyisessä säässä oli silminnähtävän vaikeaa. 10. marraskuuta klo 8.30 hän kuoli, mutta siitä ei neuvostoliittolaiseen tapaan kerrottu välittömästi. Ensimmäiset merkit siitä, että jotakin vakavaa oli tapahtunut, näkyivät illalla televisiossa. Pääuutislähetys Vremjan lukijat olivat tummissa puvuissa ja suosittu miliisinpäivän konsertti televisiossa peruutettiin. Mutta vielä seuraavan päivän Pravdassakaan ei ollut kuolinuutista.

Kollegani Yrjö Länsipuro teki kuitenkin radion aamun peiliin kommentin, jossa hän uumoili maan johtajan kuolleen.

Klo 9.30 minulle soitti tuttavani, APN:n varapääjohtaja Anatolij Bogomolov, joka kehoitti kuuntelemaan klo 10.00 uutislähetystä. Tilasin saman tien puhelun Yleisradioon.

Kun uutislukija Igor Kirillov alkoi lukea haudanvakavalla äänellä:” Ot Tsentralnogo komiteta kommunistitšeskoi partii Sovetskogo sojuza, Prezidiuma verhovnogo…” pidin puhelinta kiinni radiossa, otin sitten pienen riskin ja jatkoin raporttia suomeksi. Kävi niin, että virallisen kuolinuutisen kertoi Neuvostoliiton ulkopuolella ensimmäisenä Yleisradio; esim. uutistoimisto Reuter sai uutisen ilmoille vasta 20 minuuttia myöhemmin!

15.marraskuuta Yleisradiolla oli televisiossa suora lähetys hautajaisista. Selostimme Yrjön kanssa niitä Ostankinon studiosta käsin. Puheosuudet käänsi simultaanisti välissämme istunut moskovalaistoimittaja Rudolf Sykiäinen. Meillä oli ajoittain vaikeuksia saada selvää, mitä Punaisella torilla tapahtui, koska monitorit, joista tapahtumaa seurasimme, olivat varsin pienikokoisia. Sitä paitsi meillä ei ollut minkäänlaista käsikirjoitusta tapahtumien kulusta. Kotikatsomoissa Suomessa ihmiset näkivät kaiken paljon paremmin normaaleista televisioistaan kuin me ”paikan päältä”.

Nopeassa tahdissa seuranneet Andropovin ja Tšernenkon hautajaiset selostimmekin sitten Yrjön kanssa jo rutiinilla.