Petroskoi. Äänislinna. Петрозаводск.

Minisarjani Suomen menettämistä kaupungeista jatkuu. Ensimmäisessä osassa tutustuimme Sortavalaan, mm. sen luterilaisen hautausmaan näkymiin, ja nyt on vuorossa Petroskoi. Äänislinna. Петрозаводск eli Petrozavodsk. Tarkkasilmäinen voinee sanoa, että eihän se ole koskaan kuulunutkaan Suomeen, mutta avarakatseinen oivaltaa, että se kuului Suomelle vuosina 1941-1944 ja sai suomenkielisen nimenkin: Äänislinna, på svenska Onegaborg. Sen kuuluminen Suomelle oli samanlainen järjestelyltään kuin Krimin kuuluminen Venäjälle vuodesta 2014 epämääräiseen aikaan saakka. Miehitys ja anastus oli pelin henki.

Olen käynyt ensimmäisen kerran Petroskoissa v. 1975 ja sen jälkeen pian aikaa parikymmentä kertaa, ja täytyy sanoa, että kaupunki on monissa yksityiskohdissa muuttunut, mutta perusilme on sama. Ja se on hieno!

Tsaari Pietari I eli Suuri (suurmies ihan konkreettisesti: pituus peräti 2 arsinaa, 3 setverttiä, yksi versokka ja yksi tuuma) perusti Äänisen rannalle Lososinka-puron varteen tykkitehtaan. Ja tämä tapahtui samana vuonna, jolloin hän perusti pyhän Pietarin nimeä kantavan uuden pääkaupungin Nevan suistoon. Niinpä sitten 29.8.1703, vanhaa tai uutta lukuako, en tiedä, Karjalan kenraalikuvernööri Aleksandr Danilovitš Menšikov muurasi valimoverstaan peruskiven perustettavan yhtiön lukuun, jonka nimeksi tuli myöhemmin Petrovski metallurgitšeski i oružeinyj zavod, siis Pietarin metalli- ja asetehdas. Venäjän teollisuustuotannon pienuutta kuvastaa se, että parissa vuodessa tuosta savotasta tuli Venäjän suurin yritys. Mutta kyllä se kasvoikin: siellä työskenteli pian 800 ihmistä, ja v. 1717 yhdyskunnassa oli 3000 ihmistä.

Tykkitehtaan kehitys oli nousujohteinen ja sen tuotantovälineitä uusittiin 1700-luvulla. Sen tekemiä aseita käytettiin Suuren Pohjan sodan (1700-1721) lisäksi myös ensimmäisessä Turkin sodassa (1735-1739). Vuonna 1772 keisarinna Katariina II allekirjoitti ukaasin uuden tehtaan rakentamisesta, joka sai nimen Aleksanterin tykkivalimo. Samanaikaisesti tehtaan rakennusten pystyttämisen kanssa alettiin järjestää yhdyskunnan rakennetta. Sen keskelle ilmaantui tori, jolta pääkadut säteittäin lähtivät. Tässä rakennusrytäkässä tehdasyhdyskunnasta tuli kaupunki. Katariina II varmisti asian 21.3.1777 ukaasissaan:

"Määräämme. Aunuksen provinssin Petrovskin yhdyskunta nimetään uudelleen kaupungiksi, jonka nimi on Petrozavodsk, ja Novgorodin käskynhaltijanvirasto voi tämän nojalla myös perustaa muita uusia kaupunkeja."

Keisarinna siis perusti kaupungin, jonka nimi on Pietarintehtaankaupunki eli Petrozavodsk. Savotta eli zavod on tehdas ja Pietari eli Pjotr eli Petrus taipuu attribuuttina tuolla tavalla.

Vuonna 1781 kaupungista tuli Aunuksen provinssin keskus, kolme vuotta myöhemmin, v. 1784, koko kuvernementin keskus, jolloin Aunus jäi kihlakunnankaupungiksi. Tämän aseman myötä Petrozavodskissa alkoi "uusi ajanjakso, jota luonnehtii myrskyisä kehitys kaupungin talouden, tieteen, kaupan, liikenteen ja kulttuurin kaikilla aloilla". Vuonna 1858, kun tsaari Aleksanteri II vieriali Petroskoissa, siellä asui 10.000 ihmistä. Nyt vuonna 2016 asukkaita on 275.000.

1800-luvulla ja 1900-luvun alussa Petroskoi oli myös poliittinen karkoituspaikka. Tänne lähetettiin mm. runoilija Fjodor Glinka, poliitikko, kirjailija, etnografi, Lermontovin ystävä Svjatoslav Rajevski, folkloristi ja tuleva Karjalan ensimmäisen sanomalehden Olonetskie Gubernskie Vedomosti (Aunuksen kuvernementin uutisia) julkaisija P. N. Rybnikov sekä tuleva Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan toimeenpanevan keskuskomitean ensimmäinen puheenjohtaja Mihail Kalinin.

Kun alkukesästä 1872 tuli kuluneeksi 200 vuotta Pietari I:n syntymästä, valmistettiin tapauksen kunniaksi kaupungin perustajan muistomerkki pyöreälle aukiolle (nyk. Leninin aukio). Se paljastettiin 28.6. (11.7.) 1873 Aleksanterin savotan perustamisen satavuotisjuhlan yhteydessä. Vallankumouksen jälkeen Leninin patsas korvasi Pietarin, joka siirrettiin rantapuistoon matkustajasataman luo.

Rautatie yhdisti maailman Petroskoihin vuodesta 1916 alkaen. Osittain rautatieläiset vaikuttivat siihen, että Petroskoin työläiset alusta alkaen rpesivat kannattamaan ja puolustamaan neuvostovaltaa. Myös vuosien 1937-38 puoluepuhdistuksissa Neuvosto-Karjala kunnostautui ylittämällä sille määrätyt tapettujen kiintiöt.

Vuonna 1940 perustettiin Karjalais-suomalainen valtionyliopisto. Vuosina 1940-1956 Petroskoi oli Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan pääkaupunki. Tai ainakin melkein koko ajan.

Lokakuun 2. päivänä 1941 sotamies Viirilä pääsi kallion laelle ja pysähtyi.

– Hei karjut! Petrosavoski täällä loistelee isänmaan aamunkoitossa.

– Onko?

– On, ja savu nousee. Sielä vinski poika jo ryöstää täyttä päätä.

Kiireesti he kaikki kipusivat kalliolle. Edessä aukeni lentokenttä ja sen takana levisivät Petroskoin talorykelmät. Äänisen ulappa hukkui siniharmaaseen horisonttiin. Kaupungista kohosi savupatsaita ja harvahkoa ammuntaa kuului vielä sieltä täältä.

– Siinä se on.

– Ja tuon mokoman röttelön takia on rähjätty.

Heitä ihmetytti kaupungin harmaus ja rähjäinen ulkonäkö. Sekavan hökkelirykelmän keskellä kohosi vain joitakin valkoisia kivitaloja. Siinä koko kaupunki, ja se tuotti heille pettymyksen. Mutta itse maisema oli kaunis. Savun sinertämä ilma väreili välkkyvän ulapan yllä, ja kaukana häämöttivät Äänisen niemet siniharmaana utuna.

– See...eis.

Komppania pysähtyi, ja he istuutuivat maahan ihailemaan näköalaa. Kieltämättä heidän mielissään asui täyttymyksen tunne. Tuossa se oli. Tuo heidät oli saanut kestämään kaiken vaivan ja vastuksen. Nyt he olivat tavoitteessa, ja siihen loppuisi heidän sotansa. Jostakin syystä he uskoivat sellaisen olevan mahdollista.

Rahikainen oli kärsimätön:

– Miks myö tähän jeätiin? Toiset porukat siellä jo parraat palat sieppoovat.

Rokka nojasi kiväärinsä ja puheli:

– Tuolle mie annan hiton. Käksalmi ku ois tuossa!

– Älä virka, sanoi Suden Tassu haikealla äänellä, joka ei oikeastaan ollut täysin aito kaipauksessaan, vaan oli pikemminkin vain kotipaikkaylpeyden osoitus.

Koskela ei sanonut mitään. Hän istui kalliolla pitäen kasvojaan aurinkoon päin. Jos hän jotakin olisi sanonut, niin sanat olisivat kuuluneet: Lämmittää mukavasti.

Hietanen oli polvillaan. Hän oli ensin pitkään vaiti, mutta puhkesi sitten mahtipontiseen puheeseen:

– Tervehrys sinul! Sää ole meijän palavitten toivetten päämaali. Kun ny olisiva kaik poja kattelemas. Kaik neeki ku sun tähre on koipes oikassu. Täs me vaan olem vaik ne ova meit kaikel taval koittanu pirätel. Poja, tämä on historiatapaus. Täst kertova poja sotalaulu viäl. Mukula viäl kerra laulava et kui me meni ryämite ja kontate Petroskoihi. Jaa...a. Tämmötti tapauksi ei iha joka päivä satu. Siäl makka Suame uus kaupunki.

(Väinö Linna: Tuntematon sotilas. Kahdeksas luku, kpl II.)

Lokakuun 2. päivänä 1941 Suomen armeija siis miehitti kaupungin, joka nimettiin Äänislinnaksi. Sille luotiin Suomen Itä-Karjalassa miehittämien alueiden sotilashallinto. Parin viikon kuluttua kaupungin valtaamisesta, lokakuun 14. päivänä 1941, Suomen toisen maailmansodan aikainen ensimmäinen keskitysleiri perustettiin Petroskoihin. Leiriin sijoitettiin vuosina 1891-1924 syntyneitä venäläismiehiä. Kaikkiaan kaupunkiin perustettiin seitsemän leiriä. Näistä Helge Seppälä on kertonut kirjassaan Suomi miehittäjänä 1941–1944. (SN-kirjat 1989.) Helmikuussa 1943 monet kadut nimettiin uudelleen suomalaiseen tapaan.

Kurskin ja Stalingradin taistelujen jälkeen sotaonni kääntyi. Niinpä vuoden 1944 keväällä puna-armeijan paine voimistui myös Syvärillä. Suomen joukot vetäytyivät käytännössä ilman taisteluja vuoden 1920 Tarton rajan taakse, ja 28.6.1944 puna-armeija tunkeutui kaupunkiin.

Keskustan länsipuolella, uuden Lenta-hypermarketin lähellä metsäisellä kukkulalla on Petroskoin vanha juutalainen hautausmaa. Sen käyttö lopetettiin vuonna 1947, mutta sitä on selvästi ehostettu parempaan kuntoon. Kaariportti näyttää uudelta.

Samoin seitsenhaarainen kynttelikkösymboli on uusittu tai peruskorjattu, mutta hautakivet ovat entisellä mallillaan, mitä nyt muutama kaadettu näyttää nostetun pystyyn.

*   *   *

Syksyllä 1941 Suomen armeija lähestyi Petroskoita Prääsän suunnasta, läpi Matrosyn kylän (jonka ohitustie nyt elegantisti ohittaa), Polovinan eli Puolivälin ja Mangan. Siitä he jatkoivat Kontupohjan suuntaan kymmenkunta kilometriä, Besovetsin kylän ja lentokentän suuntaan, josta kääntyivät kaupunkia kohti.

Vuoden 2016 kesäkuun 28. pnä kaakkuripari tuli Prääsän suunnasta, mutta kääntyi Uuden Mangan jälkeen oikealle kohti tasavallan pääkaupunkia. Se ei ole häävi tulokulma. Tie on kylläkin päällystetty, mutta varsinkin äskeisvuosina päällysteessä on ollut sellaisia reikiä, että niihin jos ajaa niin ajokin etupyörä jää siihen monttuun. Edellisellä reissulla tiessä oli sellainen ryhelmä, että menetin yhden pölykapselin. Kahden rautatien ylitys on myös aikamoinen puistatus, mutta turvallinen. Täti valvoo vahtikopissaan. Sitten ajo Šuiskoje šosseeta, Vapun valtakatua (Pervomaiski prospekt) ja Šotmaninkatua pitkin antaa kuvan siitä, millaista isompaa kaupankäyntiä täällä harjoitetaan. Oikealla puolella on rautatie, vasemmalla puolella kaikenlaisia liikkeitä, joista erottuvat parhaiten nykyvuosina rakennetut autoliikkeiden lasi-peltihallit. On hyvä, jos kuljettajan lisäksi etupenkillä on toinen tarkkasilmäinen kuoppatähystäjänä. Ajo on hyvä lopettaa oikeanpuoleisella kaistalla Gagarinin aukiolle, josta pääsee kiertäen kääntymään vasemmalle pääkadulle.

Gagarinin aukio. Rautatieasema kuvaajan selän takana, Leninin valtakatu avautuu tornin takana suoraan edessä.

Pääkatu Leninin valtakatu nousee järven rannasta rautatieaseman luo Gagarinin aukiolle, ja sen varrella on sekä pääkaupungin että tasavallan hallintoelinten rakennukset, yliopisto ynnä kaikenlaista muutakin. Leninin aukion ympärillä on Karjalan historiallinen museo ynnä muita kulttuurialan instituutioita. Kirovin aukion laidalla on venäläinen draamateatteri ja muutama vuosi sitten johtajanvaihdosten myötä kaaokseen ajautunut, mutta kuitenkin lakkauttamisen välttänyt Kansallinen teatteri, aiemmalta nimeltään Valtion suomalainen draamateatteri. Tässä jälkimmäisessä olen käynyt kahdesti seuraamassa näyttämötaidetta. Kirovin teatterin ovia en ole koskaan saanut avatuksi. Rakennuksen pompöösi neuvostoliittolainen ulkoasukin jo tökkii. Mutta Kirov seisoo keskellä aukiotaan, ja mitä hän puuhaakaan siinä?

Mutta nyt teatterien näytäntökaudet olivat ohi, joten teimme kompromissin ja kävimme taidemuseossa. Ei ollut hukkakäynti, vaikka nähtävänä oli neljä hyvin erilaista vakionäyttelyä, eikä vanhat ikonitaide kovin kiinnostanut. Tekstiilitaide kiinnosti meistä toista enemmän, mutta minua vähemmän. Sen sijaan Venäjän klassisistisen kauden maalaukset olivat hyviä, joukossa oli pari Aivazovskia ja ainakin yksi Šiškin. Neuvostoajan karjalaisten taiteilijoiden maalaukset eri kausilta oli esitelty hyvin (enimmäkseen vain venäjäksi), ja erityisesti 1970-luvun realismi viehätti meitä. (Jos olisimme vain keltapäivälehtien 'tiedon' varassa, 'tietäisimme', että 1970-luku oli vain sosialistisen realismin pysähtyneisyyttä tulvillaan. Mutta realismi yhdessä modernismin kanssa näytti hyvältä.)

 Sulo Juntunen: Työpäivä pohjoisella joella. 1972.

 Nikolai Tšernyšov: Jäätelönmyyjätär. 1928.

Noin klo 11:n aikaan olimme taidemuseon ensimmäiset asiakkaat. Koko reilun tunnin kierroksen aikana olimme myös ainoat. Pois lähtiessämme sisään tuli pari lipunostosta kiinnostunutta. ― Kotiseutumuseon päätimme jättää pois ohjelmasta, koska aikaa oli muutenkin vähän.

Kävely rannalla on must, varsinkin kun olimme saaneet hyvän majoitustarjouksen kaupungin hulppeimmasta hotellista Onego Palacesta, ihan rannan tuntumassa. Se näkyy kuvassa, oikealla oleva korkea rakennus. Kävely alkoi rantabulevardin pohjoispäästä, hotelli Onezhki Zamokin (Äänislinnan) tuntumasta, vei avioliittomaistraatin ("palatsin") luo, vaikka omalla liittollamme on jo monikymmenvuotinen, suhteellisen menestyksekäs historia. Edelleen kävelimme Laukaan suurmiehen, Otto Vil'gel'movitš Kuusisen näköispatsaan luo ja osoitimme asiaan kuuluvaa kunnioitusta hänen uralleen neuvostojen maassa. 

Sosialistisen työn sankari Otto Wille Kuusinen Laukaasta

Koko pitkä rantabulevardi on aika autio, vain ne ystävyyskaupunkien lahjoittamat muutamat taideteokset ja puunkaivertajan menninkäiset piristävät sitä. Silti siellä käveleksii ihmisiä. Vuosi-pari sitten sieltä purettiin pois olutkioskirakennelmia. Yksi on jätetty pystyyn. Siellä lapset telmivät tyhjässä parakissa. Myös yksi vessa oli jätetty paikalle, kun aiemmin bajamajoja oli noin 15. Kansan raitistaminen on tärkeää tälläkin tavalla tehtynä.

Niin, no. Oli siellä surullinenkin näky. Onego Palacen ja kaupunginhallinnon rakennuksen välimailla on iso kivi, jonka päälle on tuotu kukkia ja muistovärssyjä Essoilassa Säämäjärvellä hukkuneiden lasten kunniaksi. Kiven alareunaa kiersi iso joukko lasten tuomia pehmoleluja.

Säämäjärvellä hukkuneiden lasten muistoa kunnioitettiin näin.

Pietari I:n patsas on jokseenkin luonnollisessa koossa puistikossa vahtimassa matkustajasatamassa liikkujia. Häntä kunnioitimme myös runsaasti. Muitakin puistoja kävelimme ristiin rastiin, varsinkin Lososinkan rannalla, eivätkä kaikki kasvinmäärittely-yrityksemme tuottaneet tulosta.

Keskustasta länteen päin pienessä puistikossa on Tšetšeniassa kaatuneiden Karjalan poikien muistokivi.

Käveleminen on hyvä tapa nähdä vieraita paikkakuntia - olkoonkin, että minulle tämä oli jo entuudestaan tuttu. Yritimme löytää puutarhatarvikeliikkeestä venäläistä puutarhajyrsintä, mutta kehveli vie, niitäpä ei enää ollut myytävänä. Tilalla oli vain länsimaisia koneita.

*   *   *

Behemot eli venäläisittäin Begemot, Dzeržinskaja-katu 7, on eräänlainen taideravintola, jossa iltaisin on usein keikkoja ja muuta taidetta. Nyt ei sattunut olemaan. Paikan henki on mielenkiintoinen: "kotiaamiaisia klo 7:00-24:00" ja "lounas klo 12-17, jotta kaikki ehtivät syödä". Meille osui tarjoilijaksi nuori mies, joka oli opiskellut Nurmeksen ammattiopistossa autonasentajaksi ja oli nyt tarjoilijana. Suomen kielellä puhumisen halu oli kova, mutta vähän oli sanastoa tarttunut muistiin. ― Suosittelemme jyrkästi Begemottia!

On siellä muitakin hyviä syömä- ja kahvipaikkoja, kuten café-ravintola Kivatš Leninin valtakadulla ihan yliopiston lähellä, ravintola Fregat rannassa matkustajasatamassa ja ravintola Maski teatteriaukion järvenpuoleisella laidalla. Lisäksi on pari sellaista, joita en osaa sanoa, mutta jotka ovat liikemuistissani, kuten ehkä Kirovinkatu 12:ssa sijaitseva kellaripaikka. Paras kirjakauppa on Antikaisenkadulla kauppahallin yhteydessä toisessa kerroksessa. Bukvojed-ketjun kauppa.

 Café-bar Kivatš -- kahvia, viiniä, keskusteluja

Kivatšissa nautittujen kahvien jälkeen kävelyllä löysimme pienen ja nätin kirkon. Small is beautiful:

Pieni sympaattisen näköinen puukirkko on saman mäen toisella laidalla kuin vanha juutalainen hautausmaa.

Kirkon lähellä on entinen "oikeauskoisten" hautausmaa, joka on ihan luonnontilassa. Tässä puu kasvaa ristin sakaran ympäri.

Kollegiosihteeri Nikita Ivanovitš lepää rauhassa tässä.

Ennen hautausmaata voi olla tarpeen käydä nauttimassa poliklinikan palveluista, ja siihen tarkoitukseen tämä keskustan poliklinikka on hyvä paikka:

Terveyskeskus, poliklinikka

Auringonlasku hotelli Onego Palacen parvekkeelta

Vaikeinta on lähtö. Se tuli kuitenkin tehtäväksi. Kävimme Karl Marxin valtakadulla jättämässä hyvästit kahdelle keskustelijalle:

― Lieber Mohr, was sagst Du über den letzten Unternehmen der Russen?

― Dear Fred, ich bin ganz Deiner Ansicht, dass wir über die Russen keine Angst haben sollen.

*

Bonusraita: Пряжа, Priäžä, Prääsä.

Noin 45 km Petroskoista Pietarin suuntaan on Prääsän "kaupunkityypin kylä" (ПГТ), jossa asuu 3500 onnellista asukasta. Kannattaa poiketa M18-tieltä ja ajaa pari kilometriä kylän läpi vievää tietä. Itäpuolella on kaunis, samanniminen järvi. Kylä on elänyt metsäteollisuudesta ja vähäisestä kaivostoiminnasta. Nyt siellä viljellään maata, jalostetaan marjoja, tarjotaan matkailupalveluja.

Kirkko on semmoinen, että mitähän siitä sanoisi. Jos en sanoisi mitään, vaan antaisin kuvan puhua puolestaan?

Kymmenisen vuotta vanha puukirkko. Ikonostaasi oli aika runsas. Seurakuntaa käy jumalanpalveluksissa sunnuntaisin paljon, lauantaisin vähemmän, kertoi kirkkoa hoitava babuška.

Vuodesta 2013 alkaen Prääsän kunnanjohtajana on Toivo Ivanovitš Savolainen, ja Prääsän kunnallishallinnon päällikkönä on Oleg Aleksandrovitš Jermolajev ja hänen varahenkilöinään Ljudmila Vitalieva Iljutkina, Tatjana Pavlovna Seppänen ja Anatoli Jakovlevitš Tšepelev.

Valtuustossa Vieljärven, Krošnojärven, Matrosyn, Svjatozeron (Pyhäjärven), Tšaplinin ja Essoilan maaseutuväestöä edustaa kolme valtuutettua per kylä ja lisäksi Prääsän kaupunkitaajamaa kolme valtuutettua, yhteensä siis 21.

Sodasta kiinnostuneille: Prääsän valtaus syyskuussa 1941 sujui kahdessa päivässä:

http://80.246.169.132/jr50/praasa.php

Nettilähteiden mukaan Suomen miehittäessä kylää sen nimi olisi ollut Teru.

Kun joskus olisi paljon aikaa, olisi ihan kiva viettää pari päivää ja yötä prääsäläisessä majapaikassa ja nauttia kauniista luonnosta.