Minisarjani Suomen menettämistä
kaupungeista jatkuu. Ensimmäisessä osassa tutustuimme Sortavalaan,
mm. sen luterilaisen hautausmaan näkymiin, ja nyt on vuorossa
Petroskoi. Äänislinna. Петрозаводск eli Petrozavodsk.
Tarkkasilmäinen voinee sanoa, että eihän se ole koskaan
kuulunutkaan Suomeen, mutta avarakatseinen oivaltaa, että se kuului
Suomelle vuosina 1941-1944 ja sai suomenkielisen nimenkin:
Äänislinna, på svenska Onegaborg. Sen kuuluminen
Suomelle oli samanlainen järjestelyltään kuin Krimin kuuluminen
Venäjälle vuodesta 2014 epämääräiseen aikaan saakka. Miehitys
ja anastus oli pelin henki.
Olen käynyt ensimmäisen kerran
Petroskoissa v. 1975 ja sen jälkeen pian aikaa parikymmentä kertaa,
ja täytyy sanoa, että kaupunki on monissa yksityiskohdissa
muuttunut, mutta perusilme on sama. Ja se on hieno!
Tsaari Pietari I eli Suuri
(suurmies ihan konkreettisesti: pituus peräti 2 arsinaa, 3
setverttiä, yksi versokka ja yksi tuuma) perusti Äänisen rannalle
Lososinka-puron varteen tykkitehtaan. Ja tämä tapahtui samana
vuonna, jolloin hän perusti pyhän Pietarin nimeä kantavan uuden
pääkaupungin Nevan suistoon. Niinpä
sitten 29.8.1703,
vanhaa tai uutta lukuako, en tiedä, Karjalan kenraalikuvernööri
Aleksandr Danilovitš Menšikov
muurasi valimoverstaan peruskiven perustettavan yhtiön lukuun, jonka
nimeksi tuli myöhemmin Petrovski
metallurgitšeski
i oružeinyj
zavod,
siis Pietarin metalli- ja asetehdas.
Venäjän teollisuustuotannon pienuutta kuvastaa se, että parissa
vuodessa tuosta savotasta tuli Venäjän suurin yritys. Mutta kyllä
se kasvoikin: siellä työskenteli pian 800 ihmistä, ja v. 1717
yhdyskunnassa oli 3000 ihmistä.
Tykkitehtaan
kehitys oli nousujohteinen ja sen tuotantovälineitä uusittiin
1700-luvulla. Sen tekemiä aseita
käytettiin Suuren Pohjan sodan (1700-1721) lisäksi myös
ensimmäisessä Turkin sodassa (1735-1739). Vuonna 1772 keisarinna
Katariina II
allekirjoitti ukaasin
uuden
tehtaan rakentamisesta, joka sai nimen Aleksanterin
tykkivalimo.
Samanaikaisesti tehtaan rakennusten pystyttämisen kanssa alettiin
järjestää yhdyskunnan
rakennetta. Sen keskelle
ilmaantui tori, jolta pääkadut
säteittäin lähtivät. Tässä
rakennusrytäkässä
tehdasyhdyskunnasta
tuli kaupunki.
Katariina II varmisti asian
21.3.1777 ukaasissaan:
"Määräämme. Aunuksen
provinssin Petrovskin yhdyskunta nimetään uudelleen kaupungiksi,
jonka nimi on Petrozavodsk, ja Novgorodin käskynhaltijanvirasto
voi tämän nojalla myös
perustaa muita uusia
kaupunkeja."
Keisarinna siis
perusti kaupungin, jonka nimi on Pietarintehtaankaupunki eli
Petrozavodsk. Savotta eli zavod on tehdas ja Pietari eli Pjotr eli
Petrus taipuu attribuuttina tuolla tavalla.
Vuonna 1781
kaupungista tuli Aunuksen provinssin keskus, kolme vuotta myöhemmin,
v. 1784, koko kuvernementin keskus, jolloin Aunus jäi
kihlakunnankaupungiksi. Tämän aseman myötä Petrozavodskissa alkoi
"uusi ajanjakso, jota luonnehtii myrskyisä kehitys kaupungin
talouden, tieteen, kaupan, liikenteen ja kulttuurin kaikilla
aloilla". Vuonna 1858, kun tsaari Aleksanteri II vieriali
Petroskoissa, siellä asui 10.000 ihmistä. Nyt vuonna 2016 asukkaita
on 275.000.
1800-luvulla ja
1900-luvun alussa Petroskoi oli myös poliittinen karkoituspaikka.
Tänne lähetettiin mm. runoilija Fjodor Glinka, poliitikko, kirjailija, etnografi, Lermontovin
ystävä Svjatoslav Rajevski, folkloristi ja tuleva Karjalan
ensimmäisen sanomalehden Olonetskie Gubernskie Vedomosti
(Aunuksen kuvernementin uutisia) julkaisija P. N. Rybnikov
sekä tuleva Venäjän sosialistisen federatiivisen
neuvostotasavallan toimeenpanevan keskuskomitean ensimmäinen
puheenjohtaja Mihail Kalinin.
Kun
alkukesästä 1872 tuli kuluneeksi 200 vuotta Pietari I:n syntymästä,
valmistettiin tapauksen kunniaksi kaupungin perustajan muistomerkki
pyöreälle aukiolle (nyk. Leninin aukio). Se paljastettiin 28.6.
(11.7.) 1873 Aleksanterin savotan perustamisen satavuotisjuhlan
yhteydessä. Vallankumouksen jälkeen Leninin patsas korvasi
Pietarin, joka siirrettiin rantapuistoon matkustajasataman luo.
Vuonna 1940
perustettiin Karjalais-suomalainen valtionyliopisto. Vuosina
1940-1956 Petroskoi oli Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan
pääkaupunki. Tai ainakin melkein koko ajan.
Lokakuun 2. päivänä 1941 sotamies Viirilä pääsi kallion laelle
ja pysähtyi.
– Hei karjut! Petrosavoski täällä loistelee isänmaan
aamunkoitossa.
– Onko?
– On, ja savu nousee. Sielä vinski poika jo ryöstää täyttä
päätä.
Kiireesti he kaikki kipusivat kalliolle. Edessä aukeni lentokenttä
ja sen takana levisivät Petroskoin talorykelmät. Äänisen ulappa
hukkui siniharmaaseen horisonttiin. Kaupungista kohosi savupatsaita
ja harvahkoa ammuntaa kuului vielä sieltä täältä.
– Siinä se on.
– Ja tuon mokoman röttelön takia on rähjätty.
Heitä ihmetytti kaupungin harmaus ja rähjäinen ulkonäkö. Sekavan
hökkelirykelmän keskellä kohosi vain joitakin valkoisia
kivitaloja. Siinä koko kaupunki, ja se tuotti heille pettymyksen.
Mutta itse maisema oli kaunis. Savun sinertämä ilma väreili
välkkyvän ulapan yllä, ja kaukana häämöttivät Äänisen niemet
siniharmaana utuna.
– See...eis.
Komppania pysähtyi, ja he istuutuivat maahan ihailemaan näköalaa.
Kieltämättä heidän mielissään asui täyttymyksen tunne. Tuossa
se oli. Tuo heidät oli saanut kestämään kaiken vaivan ja
vastuksen. Nyt he olivat tavoitteessa, ja siihen loppuisi heidän
sotansa. Jostakin syystä he uskoivat sellaisen olevan mahdollista.
Rahikainen oli kärsimätön:
– Miks myö tähän jeätiin? Toiset porukat siellä jo parraat
palat sieppoovat.
Rokka nojasi kiväärinsä ja puheli:
– Tuolle mie annan hiton. Käksalmi ku ois tuossa!
– Älä virka, sanoi Suden Tassu haikealla äänellä, joka ei
oikeastaan ollut täysin aito kaipauksessaan, vaan oli pikemminkin
vain kotipaikkaylpeyden osoitus.
Koskela ei sanonut mitään. Hän istui kalliolla pitäen kasvojaan
aurinkoon päin. Jos hän jotakin olisi sanonut, niin sanat olisivat
kuuluneet: Lämmittää mukavasti.
Hietanen oli polvillaan. Hän oli ensin pitkään vaiti, mutta
puhkesi sitten mahtipontiseen puheeseen:
– Tervehrys sinul! Sää ole meijän palavitten toivetten päämaali.
Kun ny olisiva kaik poja kattelemas. Kaik neeki ku sun tähre on
koipes oikassu. Täs me vaan olem vaik ne ova meit kaikel taval
koittanu pirätel. Poja, tämä on historiatapaus. Täst kertova poja
sotalaulu viäl. Mukula viäl kerra laulava et kui me meni ryämite
ja kontate Petroskoihi. Jaa...a. Tämmötti tapauksi ei iha joka
päivä satu. Siäl makka Suame uus kaupunki.
(Väinö Linna: Tuntematon sotilas. Kahdeksas luku, kpl II.)
Lokakuun
2. päivänä 1941 Suomen armeija siis
miehitti kaupungin, joka
nimettiin Äänislinnaksi. Sille
luotiin Suomen Itä-Karjalassa
miehittämien
alueiden sotilashallinto. Parin
viikon kuluttua kaupungin valtaamisesta,
lokakuun 14. päivänä
1941,
Suomen toisen maailmansodan aikainen ensimmäinen keskitysleiri
perustettiin Petroskoihin.
Leiriin
sijoitettiin vuosina 1891-1924 syntyneitä venäläismiehiä.
Kaikkiaan kaupunkiin perustettiin seitsemän leiriä.
Näistä Helge Seppälä on kertonut kirjassaan Suomi
miehittäjänä 1941–1944. (SN-kirjat 1989.)
Helmikuussa 1943 monet kadut nimettiin uudelleen suomalaiseen tapaan.
Kurskin ja
Stalingradin taistelujen jälkeen sotaonni kääntyi. Niinpä vuoden
1944 keväällä puna-armeijan paine voimistui myös Syvärillä.
Suomen joukot vetäytyivät käytännössä ilman taisteluja vuoden
1920 Tarton rajan taakse, ja 28.6.1944 puna-armeija tunkeutui
kaupunkiin.
Samoin seitsenhaarainen kynttelikkösymboli on uusittu tai peruskorjattu, mutta hautakivet ovat entisellä mallillaan, mitä nyt muutama kaadettu näyttää nostetun pystyyn.
* * *
Syksyllä 1941 Suomen armeija lähestyi Petroskoita Prääsän suunnasta, läpi
Matrosyn kylän (jonka ohitustie nyt elegantisti ohittaa), Polovinan
eli Puolivälin ja Mangan. Siitä he jatkoivat Kontupohjan suuntaan
kymmenkunta kilometriä, Besovetsin kylän ja lentokentän suuntaan,
josta kääntyivät kaupunkia kohti.
Vuoden 2016
kesäkuun 28. pnä kaakkuripari tuli Prääsän suunnasta, mutta
kääntyi Uuden Mangan jälkeen oikealle kohti tasavallan
pääkaupunkia. Se ei ole häävi tulokulma. Tie on kylläkin
päällystetty, mutta varsinkin äskeisvuosina päällysteessä on
ollut sellaisia reikiä, että niihin jos ajaa niin ajokin etupyörä
jää siihen monttuun. Edellisellä reissulla tiessä oli sellainen
ryhelmä, että menetin yhden pölykapselin. Kahden rautatien ylitys
on myös aikamoinen puistatus, mutta turvallinen. Täti valvoo
vahtikopissaan. Sitten ajo Šuiskoje
šosseeta, Vapun valtakatua (Pervomaiski prospekt) ja Šotmaninkatua
pitkin antaa kuvan siitä, millaista isompaa kaupankäyntiä täällä
harjoitetaan. Oikealla puolella on rautatie, vasemmalla puolella
kaikenlaisia liikkeitä, joista erottuvat parhaiten nykyvuosina
rakennetut autoliikkeiden lasi-peltihallit.
On hyvä, jos kuljettajan lisäksi etupenkillä on toinen
tarkkasilmäinen kuoppatähystäjänä.
Ajo on hyvä lopettaa oikeanpuoleisella kaistalla Gagarinin aukiolle,
josta pääsee kiertäen
kääntymään vasemmalle
pääkadulle.
Gagarinin aukio. Rautatieasema kuvaajan selän takana, Leninin valtakatu avautuu tornin takana suoraan edessä.
Pääkatu Leninin
valtakatu nousee järven rannasta rautatieaseman luo Gagarinin
aukiolle, ja sen varrella on sekä pääkaupungin että tasavallan
hallintoelinten rakennukset, yliopisto ynnä kaikenlaista muutakin.
Leninin aukion ympärillä on Karjalan historiallinen museo ynnä
muita kulttuurialan instituutioita. Kirovin aukion laidalla on
venäläinen draamateatteri ja muutama vuosi sitten
johtajanvaihdosten myötä kaaokseen ajautunut, mutta kuitenkin
lakkauttamisen välttänyt Kansallinen teatteri, aiemmalta nimeltään
Valtion suomalainen draamateatteri. Tässä jälkimmäisessä olen
käynyt kahdesti seuraamassa näyttämötaidetta. Kirovin teatterin
ovia en ole koskaan saanut avatuksi. Rakennuksen pompöösi
neuvostoliittolainen ulkoasukin jo tökkii. Mutta Kirov seisoo keskellä aukiotaan, ja mitä hän puuhaakaan siinä?
Mutta nyt
teatterien näytäntökaudet olivat ohi, joten teimme kompromissin ja
kävimme taidemuseossa. Ei ollut hukkakäynti, vaikka nähtävänä
oli neljä hyvin erilaista vakionäyttelyä, eikä vanhat ikonitaide
kovin kiinnostanut. Tekstiilitaide kiinnosti meistä toista enemmän,
mutta minua vähemmän. Sen sijaan Venäjän klassisistisen kauden
maalaukset olivat hyviä, joukossa oli pari Aivazovskia ja ainakin
yksi Šiškin.
Neuvostoajan karjalaisten taiteilijoiden maalaukset eri
kausilta oli esitelty hyvin (enimmäkseen vain venäjäksi), ja
erityisesti 1970-luvun realismi viehätti meitä. (Jos olisimme vain
keltapäivälehtien 'tiedon' varassa, 'tietäisimme', että 1970-luku
oli vain sosialistisen realismin pysähtyneisyyttä tulvillaan. Mutta
realismi yhdessä modernismin kanssa näytti hyvältä.)
Sulo Juntunen: Työpäivä pohjoisella joella. 1972.
Nikolai Tšernyšov: Jäätelönmyyjätär. 1928.
Noin klo 11:n aikaan olimme taidemuseon ensimmäiset asiakkaat. Koko
reilun tunnin kierroksen aikana olimme myös ainoat. Pois
lähtiessämme sisään tuli pari lipunostosta kiinnostunutta. ― Kotiseutumuseon päätimme jättää pois ohjelmasta, koska aikaa oli
muutenkin vähän.
Kävely rannalla
on must, varsinkin kun olimme saaneet hyvän majoitustarjouksen
kaupungin hulppeimmasta hotellista Onego Palacesta, ihan rannan
tuntumassa. Se näkyy kuvassa, oikealla oleva korkea rakennus. Kävely alkoi rantabulevardin pohjoispäästä, hotelli
Onezhki Zamokin (Äänislinnan) tuntumasta, vei avioliittomaistraatin
("palatsin") luo, vaikka omalla liittollamme on jo
monikymmenvuotinen, suhteellisen menestyksekäs historia. Edelleen
kävelimme Laukaan suurmiehen, Otto Vil'gel'movitš
Kuusisen
näköispatsaan luo ja osoitimme asiaan kuuluvaa kunnioitusta hänen
uralleen neuvostojen maassa.
Koko pitkä rantabulevardi on aika autio, vain ne ystävyyskaupunkien
lahjoittamat muutamat taideteokset ja
puunkaivertajan menninkäiset piristävät
sitä. Silti siellä käveleksii
ihmisiä. Vuosi-pari sitten sieltä purettiin pois
olutkioskirakennelmia.
Yksi on
jätetty pystyyn. Siellä lapset telmivät tyhjässä parakissa. Myös
yksi vessa oli jätetty paikalle, kun aiemmin bajamajoja oli noin 15.
Kansan raitistaminen on tärkeää
tälläkin tavalla tehtynä.
Niin,
no. Oli siellä surullinenkin näky. Onego Palacen ja
kaupunginhallinnon rakennuksen välimailla on iso kivi, jonka päälle
on tuotu kukkia ja muistovärssyjä Essoilassa Säämäjärvellä
hukkuneiden lasten kunniaksi. Kiven alareunaa kiersi iso joukko
lasten tuomia pehmoleluja.
Säämäjärvellä hukkuneiden lasten muistoa kunnioitettiin näin.
Pietari
I:n patsas on jokseenkin luonnollisessa koossa puistikossa vahtimassa
matkustajasatamassa liikkujia. Häntä kunnioitimme myös runsaasti.
Muitakin puistoja kävelimme ristiin rastiin, varsinkin Lososinkan
rannalla, eivätkä kaikki kasvinmäärittely-yrityksemme tuottaneet
tulosta.
Keskustasta
länteen päin pienessä puistikossa on Tšetšeniassa
kaatuneiden Karjalan poikien muistokivi.
Käveleminen
on hyvä tapa nähdä vieraita paikkakuntia - olkoonkin, että
minulle tämä oli jo entuudestaan tuttu. Yritimme löytää
puutarhatarvikeliikkeestä venäläistä puutarhajyrsintä, mutta
kehveli vie, niitäpä ei enää ollut myytävänä. Tilalla oli vain
länsimaisia koneita.
* * *
Behemot eli venäläisittäin Begemot,
Dzeržinskaja-katu 7, on
eräänlainen taideravintola, jossa iltaisin
on usein keikkoja ja muuta taidetta. Nyt ei sattunut olemaan. Paikan
henki on mielenkiintoinen: "kotiaamiaisia klo 7:00-24:00"
ja "lounas klo 12-17, jotta kaikki ehtivät syödä".
Meille osui tarjoilijaksi nuori mies, joka oli opiskellut Nurmeksen
ammattiopistossa
autonasentajaksi ja oli nyt tarjoilijana. Suomen kielellä puhumisen
halu oli kova, mutta vähän oli sanastoa tarttunut muistiin. ―
Suosittelemme jyrkästi Begemottia!
On
siellä muitakin hyviä syömä-
ja kahvipaikkoja, kuten
café-ravintola Kivatš Leninin valtakadulla ihan yliopiston lähellä,
ravintola Fregat rannassa matkustajasatamassa ja ravintola Maski
teatteriaukion järvenpuoleisella laidalla. Lisäksi on pari
sellaista, joita en osaa sanoa, mutta jotka ovat liikemuistissani,
kuten ehkä Kirovinkatu 12:ssa sijaitseva kellaripaikka.
Paras kirjakauppa on Antikaisenkadulla kauppahallin yhteydessä
toisessa kerroksessa. Bukvojed-ketjun kauppa.
Café-bar Kivatš -- kahvia, viiniä, keskusteluja
Kivatšissa nautittujen kahvien jälkeen kävelyllä löysimme pienen ja nätin kirkon. Small is beautiful:
Pieni sympaattisen näköinen puukirkko on saman mäen toisella laidalla kuin vanha juutalainen hautausmaa.
Kirkon lähellä on entinen "oikeauskoisten" hautausmaa, joka on ihan luonnontilassa. Tässä puu kasvaa ristin sakaran ympäri.
Kollegiosihteeri Nikita Ivanovitš lepää rauhassa tässä.
Ennen hautausmaata voi olla tarpeen käydä nauttimassa poliklinikan palveluista, ja siihen tarkoitukseen tämä keskustan poliklinikka on hyvä paikka:
Terveyskeskus, poliklinikka
Auringonlasku hotelli Onego Palacen parvekkeelta
Vaikeinta on lähtö. Se tuli kuitenkin tehtäväksi. Kävimme Karl Marxin valtakadulla jättämässä hyvästit kahdelle keskustelijalle:
― Lieber Mohr, was sagst Du über den
letzten Unternehmen der Russen?
― Dear Fred, ich bin ganz Deiner
Ansicht, dass wir über die Russen keine Angst haben sollen.
*
Bonusraita:
Пряжа, Priäžä, Prääsä.
Noin
45 km Petroskoista
Pietarin suuntaan on Prääsän "kaupunkityypin kylä"
(ПГТ),
jossa asuu 3500 onnellista asukasta. Kannattaa poiketa M18-tieltä ja
ajaa pari kilometriä kylän läpi vievää tietä.
Itäpuolella on kaunis, samanniminen järvi. Kylä on elänyt
metsäteollisuudesta ja vähäisestä kaivostoiminnasta. Nyt siellä
viljellään maata,
jalostetaan marjoja, tarjotaan matkailupalveluja.
Kirkko
on semmoinen, että mitähän siitä sanoisi. Jos en sanoisi mitään, vaan antaisin kuvan puhua puolestaan?
Kymmenisen vuotta vanha puukirkko. Ikonostaasi oli aika runsas. Seurakuntaa käy jumalanpalveluksissa sunnuntaisin paljon, lauantaisin vähemmän, kertoi kirkkoa hoitava babuška.
Kymmenisen vuotta vanha puukirkko. Ikonostaasi oli aika runsas. Seurakuntaa käy jumalanpalveluksissa sunnuntaisin paljon, lauantaisin vähemmän, kertoi kirkkoa hoitava babuška.
Vuodesta
2013 alkaen Prääsän kunnanjohtajana on Toivo Ivanovitš
Savolainen, ja Prääsän kunnallishallinnon päällikkönä on Oleg
Aleksandrovitš Jermolajev ja hänen varahenkilöinään Ljudmila
Vitalieva Iljutkina, Tatjana Pavlovna Seppänen ja Anatoli
Jakovlevitš Tšepelev.
Valtuustossa
Vieljärven, Krošnojärven, Matrosyn, Svjatozeron (Pyhäjärven),
Tšaplinin ja Essoilan maaseutuväestöä edustaa kolme valtuutettua
per kylä ja lisäksi Prääsän kaupunkitaajamaa kolme valtuutettua,
yhteensä siis 21.
Sodasta
kiinnostuneille: Prääsän valtaus syyskuussa 1941 sujui kahdessa
päivässä:
http://80.246.169.132/jr50/praasa.php
Nettilähteiden
mukaan Suomen miehittäessä kylää sen nimi olisi ollut Teru.
Kun joskus olisi
paljon aikaa, olisi ihan kiva viettää pari päivää ja yötä
prääsäläisessä majapaikassa ja nauttia kauniista luonnosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti