Virossa ja Venäjällä Matkasää noudatti vanhaa Georg Malmstenin laulua ”Armaani on kuin huhtikuu”, kun suuntasimme Suomenlahden yli ensin Tallinnaan ja sieltä Narvaan leppoisana sunnuntaipäivänä. Sadetta ja tuulta saimme vuorotellen ja sitten jälleen hymyilevää auringonpaistetta. Varsinaisen matkailusesongin ulkopuolella voi löytää melko hyvätasoisia ja edullisia majapaikkoja kuten hotelli Central Narvassa. Väestö on lähes kokonaan venäjänkielistä, mutta viron kielellä tulee toimeen, ja löytyypä nykyisin myös englantia osaavia. Suorastaan loistavaa ruokaa söimme Old Trafford –ravintolassa, joka näytti ulospäin hieman hämäräperäiseltä rahanpesupaikalta. Saksalainen ritarikunta paalutti 1200-luvulla itärajansa Narvajokeen, ja tämä kulttuuriraja näkyy edelleen. Neuvostoaikana Narva ja joen itäpuolella sijaitseva Jaanilinn eli Ivangorod olivat käytännössä yhtä kaupunkia. Nykyisin sillalla kulkee Euroopan unionin ja Venäjän välinen raja, ja rajamuodollisuudet täytetään, olipa liikenne kuinka vilkasta tahansa. Venäjän monikertaviisumin avulla meno jalan ei tuottanut lainkaan vaikeuksia, Ivangorodin kaupoissa on tavaraa ja palvelu on ystävällistä. Sen sijaan, kuten rajaseudulla useimmiten, tienvarsien siisteydessä on paljon toivomisen varaa. Vaikutti siltä, että Viron puolella halutaan näyttää: ”Ordnung muss sein”, ’Järjestys olla pitää’, kun taas venäläisten kiinnostus suuntautuu aivan muihin asioihin. Narvan linnan museo on kunnostettu hyvin, ja näyttelyt ovat sopivia jopa lapsille. Ruotsalaiset ovat lahjoittaneet museoon Kaarle XII:n rintapatsaan, koska Kaarlen sotaväki löi venäläiset joukot ”puruks” juuri tässä vuonna 1700. Suomalaiset eivät tätä soturia muistele niin hyvällä, koska juuri hänen aikanaan venäläinen väki miehitti Suomen alueen. Historioitsija Teemu Keskisarja kuvasi juuri televisiossa isonvihan aikaan Hailuodossa tapahtunutta historiamme suurinta joukkomurhaa. Lisäksi tuhansittain suomalaisia vietiin orjina Pietarin kaupungin rakennustöihin. Matkamme jatkui Peipsijärven rantaa etelään Tarttoon, virolaisen kulttuurin Mekkaan. EU näyttää sijoittaneen kunnolla rahaa itärajansa infrastruktuuriin, koska koko ajan saimme ajaa hyvillä teillä. Olin varannut huoneen Raadimõisan eli ”Kaupunginhallituksen kartanon” hotellista, jossa myös hinta-laatu –suhde oli paikallaan. Keskustaan oli matkaa kolmisen kilometriä, ja se taittui myös reippaasti kävellen. Olen aiemmin osallistunut seminaareihin Tarton yliopistossa ja koonnut aineistoa sen kirjastossa, joten emme tällä kertaa paneutuneet kulttuuriin. Ostin ainoastaan Mart Laarin kirjan ”Sinimäed”, joka kertoo viimeisistä taisteluista puna-armeijaa vastaan kesällä 1944. Valitettavasti emme ehtineet tutustua Narvasta tullessa lähistöllä sijaitsevaan Vaivaran kalmistoon ja juuri näiden tapahtumien muistomerkkiin. Viron armeija järjesti paraatin Raatihuoneen aukiolla: Kiinnitin huomiota erään yksikön pääkallokokardeihin, joista on ikäviä muistoja niin 1700-luvun husaareilta kuin SS-järjestöltä. (Taas muistutan: suomalaiset vapaaehtoiset taistelivat Waffen-SS:n riveissä 1941–43. Se oli normaali armeijan osasto, eikä vankileirien kiduttajien joukko.) Paljon mukavampaa katseltavaa on Tarton raatihuoneen edessä sijaitseva patsas, ”Suudlevat tutengit” eli ’Suutelevat opiskelijat’. Silti on oikein, että Virossa toimii maan oma armeija eikä miehitysarmeija kuten vuosina 1940–91. Maantie parani edelleen, kun jatkoimme matkaa Võruun. Välillä sijaitsee Kambjan kunta, joka mainostaa itseään sanoilla ”Eesti koorilaulu häll”, ’Viron kuorolaulun kehto’. Monet muistavat edelleen Tallinnan laulujuhlat, joissa virolaiset saivat neuvostoaikanakin ilmaista kansallistunteitaan. Võrun majamme ”Mõisa ait” eli Kartanon aitta ei tasoltaan ilahduttanut, mutta matkalla voi joutua välillä nukkumaan vaatimattomastikin. Võrumaalla matkaavan huomio kiinnittyy hyvin hoidettuihin maatiloihin. Monet tuntevat virolaisen tavan rakentaa taidokkaita klapipinoja, mutta nykyisin myös useimmat asuintalot ja ulkorakennukset on kunnostettu mallikelpoisiksi. Suorakylvöä harjoitettiin monin paikoin eikä enää edes muisteta, että kaksikymmentä vuotta sitten meiltä vietiin Viroon vanhoja traktoreita ja muita maatalouskoneita. Nyt koneet ovat uutuuttaan kiilteleviä ja tehokkaita, ja Tarton maatalousnäyttelyssä markkinoitiin torstaina yhä tehokkaampia. Varsinainen seikkailu alkoi keskiviikkoaamuna, kun suuntasimme automme Luhamaan raja-asemalle Riian ja Pihkovan välisellä tiellä. Olen viime vuosina ylittänyt Venäjän rajan Suomesta junalla, linja-autolla ja lentäen, enkä ole havainnut suuria vaikeuksia. Nyt kuitenkin Krimin Venäjään liittämisestä 2014 alkanut EU:n boikotti ja Venäjän harjoittamat vastatoimet purevat varsin tehokkaasti tiukentuneena byrokratiana. Katsoimme verkosta oletetun odotusajan (yksi tunti) ja olimme lyhyessä jonossa klo 8.30. Olin ottanut mukaani Ivangorodista rajakontrollilappuja ja olimme täyttäneet ne valmiiksi. Tämä ei kuitenkaan auttanut: Murmanskista kotoisin oleva rajaluutnantti ei hyväksynyt vieraita sarjanumeroita, vaan meidän oli täytettävä heti uudet, jotta osoittautuisimme juuri oikeiksi henkilöiksi. Rajavartijoiden ja tullin työvuoron vaihtuminen aiheutti seuraavan viivästymisen, mutta on muistettava, että Venäjä on suuri maa ja siellä on suuret minuutit. Passintarkastus sujui sitten ripeästi ja viehättävä virkailijarouva kehotti meitä ystävällisesti tutustumaan niin Petšerin luostariin kuin Pihkovan kaupunkiinkin. Auto tarkastettiin yltä päältä: ovet ja ikkunat oli avattava, alusta tutkittiin peilien avulla ja myös vararenkaan lokero oli näytettävä. Matkalaukkujamme ei tarkastettu, eikä yhtään huumekoiraa näkynyt paikalla. Rekisteriote katsottiin ja kaikki tiedot kirjattiin tietokoneen muistiin. Kuljettajan piti täyttää kaksi yhtäläistä paperia, joihin tuli merkitä auton vuosimalli, kuutiotilavuus ja matkan tarkoitus. Tämäkään ei vielä riittänyt, vaan jouduin kirjoittamaan tullivirkailijan sanelun mukaan venäjäksi: Ajan tällä autolla Venäjälle Petšeriin ja Pihkovaan ja palaan saman vuorokauden aikana takaisin. Kukaan muu ei saa ajaa tällä autolla Venäjällä, enkä minä saa ajaa Venäjällä mitään muuta ajoneuvoa. Lupa koskee meitä kahta henkilöä. Onneksi tämä merkittiin sähköiseen muotoon, ja saimme lupalapun, joka piti säilyttää huolellisesti, koska sen avulla pääsisimme päivän päätteeksi pois Venäjältä. Menettely kesti kaksi tuntia, ja kaikki tapahtui pelkästään venäjäksi. En tiedä, miten Venäjälle pääsisivät sellaiset henkilöt, jotka eivät puhu sanaakaan venäjää. Rajan jälkeen alkoi jälleen ystävällinen Venäjä. Koska raja jakaa Setumaan Viroon ja Venäjälle, kummallakin puolella on setukaisten talomuseo. Värskan lähellä olemme käyneet kahdesti, mutta nyt ei ollut aikaa poiketa Venäjän-puoleiseen. En pysäköinyt Petšerin luostarin eteen, koska paikalla oli kieltomerkki, vaan ajoin luostarin ympäri. Kaksi munkkia tuli juuri maalaustöistä tauolle, ja kysyin heiltä, miten alueelle pääsee. Toinen, nuorekas ja mainio tyyppi, alkoi heti kehua autoamme: ”Volvo, horošaja mašina.” Samoin hän ylisti suomalaista terästä, josta on hyvä takoa aitaa. Hän oli selvästi ylpeä kättensä taidoista ja halveksi virkavaltaisuutta: ”On siellä kieltomerkki, mutta ajakaa sinne vain. Tämähän on Venäjä!” Näin teimme ja kävimme luostarin buffetissa kahvilla ennen kierrosta. Portilla olevassa kyltissä toivotetaan vieraat tervetulleiksi myös suomen kielellä. Tyypillinen yllätys tapahtui puolelta päivin, kun luulimme pappismunkin johdattavan vieraita normaaliin palvelukseen ja halusimme myös nähdä ikoneita. Joukko otti tuohukset käsiinsä ja marssikin katakombeihin maan alle. Munkki kertoi laveasti luostarin historiasta, mutta jokaisen käytävän päässä olevalla muistomerkillä hän siirtyi mystiikkaan ja mainosti kunkin pyhimyksen tekemiä ihmetekoja. Samalla myös selvästi pyrittiin istuttamaan venäläisten mieliin suurvallan tuntoa: Me olemme muita parempia. Tämä oli ulkomaalaisen korville aika pitkästyttävää, kun kierros kesti täyden tunnin. Pihkovassa olin halunnut aiemminkin käydä, koska tiesin suomalaisten joukko-osastojen olleen siellä tsaarin aikana vartioimassa Pietaria mahdollisilta uhkaajilta. Isosetäni Oskari palveli Turun 2. tarkk’ampujapataljoonassa 1899–1902 ja vietti kaksi kesää leirillä näillä seuduin. Suomessa asuvat pietarilaissyntyiset saattavat nykyisin vähätellä Pihkovan eli Pskovin merkitystä, mutta meille kaupunki oli myönteinen kokemus. Sen yli tuhat vuotta vanha Kreml on rakennettu reka Velikajan varrelle. Nimi merkitsee Valtavaa virtaa, ja se oli todella ensimmäinen tämän niminen Venäjällä näkemäni suuri joki. Usein tuolla nimellä varustettu uoma on aika vähäinen puro. Kremlin kirkko, kolminaisuuden katedraali on rakennettu 1500-luvun lopulla ja on todella vaikuttava. Kremliä vastapäätä kohoaa Pihkovan valtionyliopisto, jonka edessä Leninin patsas viittoo edelleen kohti länttä. Narvassa se siirrettiin uudelleenitsenäistymisen jälkeen linnan pihalle, jossa Vladimirin sormi osoittaa alakuloisesti maahan. Kaupallinen elämä on rakentunut Riian maantien molemmin puolin. Hintatasoa kuvaa kahvila, jossa kävimme koleana päivänä syömässä erittäin maistuvat keitot: yhteinen hinta oli neljä euroa. Palvelu oli nopeaa ja tehokasta. Neuvostoajan matroonat ovat enää pelkkä muisto. Kun bensiini maksaa Virossa melko tarkkaan yhden euron litralta, Venäjällä hinta on vain viisikymmentä senttiä. – Paluumme saman, Šumilinon-Luhamaan raja-aseman kautta sujui luvatun mukaan nopeasti: Säilyttämämme koodipaperi skannattiin, passeihin lyötiin leimat ja varmistettiin vielä, että olimme aamulla lähteneet juuri tältä asemalta Venäjälle. Yövyimme toistamiseen Tartossa ja palasimme torstaina Tallinnaan. Matkalla emme joutuneet ylinopeusratsiaan, joka toimitettiin koko EU:n alueella tehostettuna. Näimme toki muutaman virolaisen istuvan juuri tästä syystä poliisiauton penkillä katuvan näköisenä. Vastaamme ajoi useita autonkuljetusrekkoja, joissa kuljetettiin uusia Mercedes Benz –autoja kohti Venäjää. Boikotti ja vientikiellot eivät näytä koskevan näitä. Kotimatka taittui edelleen Suomenlahden yli ja E18-tietä ilman yllätyksiä.