Öljyistä kädenvääntöä Jugrassa

Ville Ropponen

Öljynporaus laajenee Jugran eli Hanti-Mansian autonomisessa piirikunnassa. Länsi-Siperian alueella porataan lähes 60 prosenttia Venäjän öljystä. Asia koskettaa meitäkin: Suomi ostaa valtaosan tuontiöljystään Venäjältä.

Öljyteollisuus vahingoittaa ympäristöä ja Jugran alkuperäiskansojen elämää. Hantien, mansien ja nenetsien 1990-luvun aktivismin tuloksena Jugrassa luotiin asetuksia säätelemään öljyteollisuuden ja alkuperäiskansojen suhteita.

Viime vuosina tilanne on jälleen kärjistynyt. Kyse on paitsi taigaluonnosta ja sen asukkaiden elinkeinoista myös hantien uskonnon pyhistä paikoista.

– Sukumme mailta on alettu porata öljyä. Jos tämä jatkuu, emme voi elää alueella. Olemme joutuneet vaihtamaan asuinseutua jo viisi kertaa, nyt saa riittää, sanoo Aleksandr Aipin, 28.

Nuori mies asuu perheineen Varjoganin lähellä Aganjoen varrella kasvattaen poroja. Hän ja seudun hantit pysäyttivät huhtikuussa 2014 Varjoganneft- ja Lukoil-yhtiöiden tiehankkeen.

Hantien mukaan tietä tehtiin ilman virallista lupaa. Tietä oltiin vetämässä Martillovskojen öljyesiintymälle, jonka porausoikeudet yhtiöt olivat ostaneet. Maansiirtokoneiden eteen pystytettiin kota, jossa hantiaktivistit päivystivät. Öljy-yhtiöt veivät asian oikeuteen.

 

Pyhät jäkäliköt

Aipin on tullut Varjoganin kylään seuraamaan perinteisiä melontakilpailuja, ”Oblasin päivää”. Oblas on hantilainen vene, joka vastaa haapiota. Puhuessaan päivettynyt mies kääntelee käsissään jäkälätuppoa, eikä syyttä.

Aganjoen jäkäliköt ovat hanteille pyhiä, sillä niissä palvotaan Aganin haltijatarta. Aipinin suvun jäsenten katsotaan olevan haltijattaren vartijoita. Jäkälä on elintärkeää tietenkin myös poroille.

Aipin on suunnitellut rakentavansa etnoturistireitin läpi alueen pyhien paikkojen. Näin turistit voisivat oppia hantien kulttuurista.

– Moderni sivilisaatio on tullut kriittiseen kääntöpisteeseen, uskoo Aipin.

Hänestä öljynkäytöstä tulisi kokonaan luopua.

 

Velvoitteita öljy-yhtiöille

Varjogan on paikka, josta sai alkunsa Jugran alkuperäiskansojen aktivismi. Syksyllä 1991 varjoganilaiset järjestivät kirjailija Juri Vellan (Aivaseda, 1948–2013) johdolla mielenosoituksen. Öljytuhoihin kyllästyneet kyläläiset sulkivat tien Radužnyin kaupunkiin, eivätkä hätkähtäneet viranomaisten uhkailuista.

Öljy-yhtiöt suostuivat viimein neuvotteluihin. Vuonna 1992 Hanti-Mansiassa säädettiin asetus energiateollisuuden alkuperäisväestölle aiheuttamien vahinkojen korvaamisesta. Tämä on Venäjällä ainutlaatuista. Muilla maan alueilla energiateollisuutta ei ole velvoitettu korvauksiin.

Vuonna 1992 säädettiin myös asetus sukumaista, joka takaa seudun alkuperäisasukkaille erikokoisten alueiden – alkaen 20 000 hehtaaria perhettä kohti – käyttöoikeuden perinteisten elinkeinojen harjoittamiseen.

Asetusten ansiosta osa neuvostoaikoina kyliin pakotetuista hanteista palasi asumaan erämaahan. Monet elävät lisäksi osan vuotta erämaassa, vaikka asuisivatkin kylässä.

 

Maa kuuluu valtiolle

Sukumaa-asetus ei kuitenkaan ole omistusoikeus, vaan maa kuuluu valtiolle. Tämä on Aleksandr Aipinin mukaan ongelma. Maan teollista käyttöä on vaikea estää.

Öljy-yhtiöt toki maksavat alkuperäiskansan jäsenille maan käytöstä korvauksena esimerkiksi moottorikelkkoja, veneitä, bensiiniä ja rahallisen kertakorvauksen. Joskus yhtiöt rakennuttavat ihmisille taloja kyliin. Yhtiöiden öljytuloihin nähden tämä on pikkurahaa.

Kyliin muuttaneet hantit repeytyvät usein irti juuriltaan. He joutuvat myös riippuvaisiksi öljy-yhtiöiden ja paikallishallinnon hyväntekeväisyydestä, joka tuskin jatkuu ikuisesti. Työttömyys on kylissä suurta, sillä öljy-yhtiöihin ei juuri palkata alkuasukkaita. Heille on tarjolla lähinnä rooli turismiteollisuudessa.

 

Kulttuurin ryöstöviljely

– Hantien kulttuuria ryöstöviljellään. Heidät laitetaan esittämään kulttuuriaan turisteille, jolloin jäljelle ei jää paljon mitään aitoa, kritisoi elokuvaohjaaja Olga Kornijenko, 54.

Kornijenko on 17 vuoden aikana tehnyt lukuisia dokumenttielokuvia seudun alkuperäiskansoista. Hänen esikoisohjauksensa K putjom hozjaiki Agana (”Aganjoen haltijattaren jäljillä”, 1998) kuvaa Aipinin sukua sen vaeltaessa talvi- ja kesäasumusten välillä Aganjoella. Dokumentissa vilahtaa myös Aleksander Aipin – tuolloin vielä lapsi.

Varjoganista on kotoisin myös Aipinin suvun suuri poika, kirjailija ja kansanedustaja Jeremei Aipin. Hän on istunut vuosia Hanti-mansian duumassa, puhunut alkuperäiskansojen puolesta, pohtinut hanteille omaa öljy-yhtiötä ja koettanut ajaa läpi selkeämpiä sääntöjä öljy-yhtiöiden maksamista korvauksista.

Kornijenkolta Aipin saa myös kritiikkiä.

– Jeremei Aipin pyrki kyllä ensin tukemaan sukulaisiaan öljy-yhtiöitä vastaan. Sen jälkeen kun hänelle soitettiin yhtiöistä, hän pesi kätensä.

Kornijenko myöntää, että duumaedustajana Aipin on sidottu poliittiseen järjestelmään: öljy-yhtiöiden maksamien verojen osuus piirikunnan budjetissa painaa paljon.

 

Suora toiminta vaikeaa

Estääkseen öljynporauksen sukumaallaan Aleksandr Aipin on ollut yhteydessä Venäjän Greenpeaceen ja Obinugrilaisten nuorten järjestöön. Greenpeace on levittänyt tietoa tapahtumista ympäri Venäjää.

– Järjestömme on valmis auttamaan kamppailussa, sanoo Obinugrilaisten nuorten järjestön aktiivi Korina Prasina, 20, kaukaisesta Korlikin kylästä.

Suorasta toiminnasta tuskin kuitenkaan voi olla kysymys, sillä se on tehty Venäjällä vaikeaksi. Teiden katkaisusta tai öljytöiden pysäyttämisestä voidaan määrätä kovia rangaistuksia. Mielenosoituksiin tarvitaan Venäjällä lupa, eivätkä Hanti-Mansian vallanpitäjät luultavasti myönnä lupaa, epäilee Prasina.

 

Psykologista painostusta

Aipinin mukaan valtaelimet ovat myös kohdistaneet häntä auttaneisiin henkilöihin ankaraa psykologista painostusta.

Obinugrilaisissa nuorissa vaikuttaa useita lainopillisen koulutuksen saaneita. Kamppailua pyritäänkin jatkamaan juridisin keinoin oikeussaleissa. Pyritään löytämään lainkohtia, joiden avulla hantien käyttämä alue saataisiin varjeltua öljymiehiltä.

Aipinin mailla on juuri käynyt biologeja arvioimassa öljyteollisuuden tuhoja. Biologit koettavat myös löytää harvinaisia eläin- ja kasvilajeja. Jos harvinaisia lajeja löytyisi, voitaisiin paikallisduumassa koettaa ajaa läpi asetus alueen suojelemisesta.

Pyhän järven puolustaja

Varjoganin kamppailua enemmän Venäjällä on saanut julkisuutta hanteille pyhän Imlor-järven puolustajan, šamaani Sergei Ketšimovin tapaus. Venäläiset mediat ovat kirjoittaneet tapauksesta, ja valtakunnalliseen tietoisuuteen se nousi elokuussa, kun tv-kanava Dožd esitti aiheesta dokumentin.

Ketšimovia uhkaa jopa kahden vuoden vankeusrangaistus oikeudenkäynnissä, joka alkoi elokuussa Surgutin kaupungissa. Šamaanin väitetään esittäneen tappouhkauksia Surgutneftegaz-öljy-yhtiön työntekijöille. Surgutneftegaz on aloittanut poraukset Imlor-järvellä, jonka alueella on tutkimusten mukaan jopa miljoona tonnia öljyä.

Muut alkuperäisasukkaat ovat muuttaneet pois seudulta, vain Ketšimov on jäänyt kasvattamaan poroja. Hän ei ole suostunut sopimuksiin yhtiöiden kanssa, vaan arvostellut laitonta öljynporausta ja ympäristötuhoja alueella.

Tiettävästi Ketšimov piestiin pahoin jo noin vuosi sitten, kun hän pullikoi öljy-yhtiölle. Oppi ei mennyt perille. Nyt jugralaisen šamaanin taipumattomuus joutuu oikeusistuimen mitattavaksi. Šamaanin puolella ovat toistaiseksi olleet vain Obinugrilaisten nuorten järjestö ja Venäjän Greenpeace.

Hantien mytologiassa Imlor on paikka, jossa kaikki elämä alkoi. Imlor-järven saaressa tapahtui myös tärkeä kamppailu: jättimäinen karhu, taivaan jumalan Torumin sanansaattaja, taisteli Jugan-jumalan kanssa ja haavoittui kuolettavasti.

Seudun eri hantisuvuilla on ollut tapana kokoontua järven rannalle uhraamaan taivaan ja maan jumalille.

Fakta

Länsi-Siperiassa sijaitsevalla Hanti-Mansian (Jugra) autonomisessa piirikunnassa on noin 1,45 miljoonaa asukasta. Heistä hanteja on on 0,9 prosenttia, manseja 0,5 prosenttia ja metsänenetsejä 0,1 prosenttia. Alkuperäiskielet ovat etäistä sukua suomelle. Surgutneftegaz ja Lukoil ovat Venäjän suurimpia öljy-yhtiöitä. Suurin esiintymä on Nižnevartovskin kaupungin pohjoispuolella oleva Samotlorin öljykenttä. Myös Samotlor-järvi on hanteille pyhä.

Öljy-yhtiöiden maksamien verojen osuus Jugran budjetista on noin 85 prosenttia.

Viime vuosina Venäjällä on raportoitu keskimäärin 10 000 öljyvuotoa vuosittain. Tuorein vahinko sattui Rosneftille, kun öljyä vuosi kesäkuussa Objokeen lähellä Neftejuganskia. Venäjän Hydrometerologisen keskuksen arvion mukaan noin 4,5 miljoonaa tonnia öljyä menetetään vuosittain putkien vuotaessa.

Artikkeli on ilmestynyt Kansan Uutisten Viikkolehdessä 2.10.2015 ja lehden nettiversiossa täällä ja täällä.

Miten sanktio-Suomessa pärjätään? Кому в Саво жить хорошо?

Energiaseminaarin jälkeen oli suppea furšet ala-aulassa: tikun nokassa ruokapaloja enimmäkseen lihansyöjille, mutta oli myös hedelmänpaloja. Väkijuomissa löytyi myös. Menin mutustelemaan pystypöydän ääreen, jossa oli kaksi nuortamiestä mustissa puvuissaan ja krakat kaulassa ynnä nuorehko nainen. Miehet olivat Gazpromin tytäryhtiön Mežregiongazin eli MRG:n palkollisia, nainen puolestaan konsultti kaiketi omassa yrityksessään. MRG on itse asiassa 300 yhtiön ryväs, joka hoitaa kaasunsiirtoa alueiden (=läänien, oblastien) välillä kuluttajille sekä teollisuudessa että asutuskeskuksissa.

Venäläisten kanssa rupatellessa small talkin aiheeksi päätyy usein Suomi ja erityisesti se, millaista elämä nyt on Suomessa. Niin siinä kävi nytkin, ja sen jälkeen sivuttiin vähän maailmanpolitiikkaa ja rahaakin.

– Mitenkäs siellä nyt pärjätään, kun on nämä sanktiot? Taitaa olla Suomen energiahuolto vakavissa vaikeuksissa.

– Eiväthän sanktiot vaikuta energiatoimituksiin. Meillä maakaasu on vain noin 9 % koko energiankulutuksesta, ja kaikki kaasu tulee Venäjältä. Öljy tuodaan Rotterdamista, Venäjältä ja milloin mistäkin.

– Entäs kivihiili, poltetaanko sitä Suomessa? Sehän on fossiilinen polttoaine.

[Konferenssissa olimme kuulleet pari puheenvuoroa, jossa maakaasukin esitettiin ei-fossiilisena ja siten jokseenkin haitattomana ja ennen kaikkea saasteettomana tuotteena, jota on saatavissa rajattomasti.]

– Nyt muutamat kaupungit ovat korvanneet turvetta Siperiasta tuotavalla kivihiilellä, ja sen osuus lienee nyt 15 %. Mutta niistä pakotteista, nehän koskevat eniten elintarvikekauppaa. Varmaan olette itsekin huomanneet, että Valion tuotteet katosivat kaupoista.

Näillä teemoilla mentiin vähän aikaa, kunnes siirryttiin maailmanpolitiikkaan.

– Onko Suomeen tullut paljon pakolaisia?

Selitin, mitä kautta pakolaisia on tullut ja annoin jonkinlaisen numeroarvionkin.

– Taitavat joutua kehnoihin oloihin, kun heitä ei haluta Suomeen.

– Heitä on sijoitettu vastaanottokeskuksiin kaikenlaisiin rakennuksiin, kuten vanhoihin kouluihin, ympäri maata. Nyt kuuluu valituksia, että haluaisivat suuriin kaupunkeihin eivätkä maalle. Heille maksetaan se mikä muillekin avuntarvitsijoille.

– Mitä luulette, miksi pakolaisia tulee juuri nyt?

– Vaikea sanoa, syitä on monia. Välimeren yli on smugglattu tulijoita jo vuosikaudet. Heitä tulee Afrikan keskiosista asti.

– Mutta miksi Syyriasta tulee juuri nyt?

– Ei meille Syyriasta ole tullut lainkaan vaan valtaosa Irakista. Kurdeja meillä on ollut jo neljännesvuosisata, ja Suomella on siellä hyvä maine.

– Kyllä teille tulee Syyriasta.

– Ei, eikös Venäjä hoida syyrialaiset tulijat, – arvelin kokeillen kepillä jäätä. Ilmiselvästi vihjailut tarkoittivat, että länsi on masinoinut isot joukot syyrialaisia mm. Suomeen, jotta saataisiin toimia Venäjän intressejä vastaan. Keskustelu ei tästä oikein edennyt, mutta rahasta voi aina puhua. Siispä siitä puhuttiin.

– Onko se totta, että Suomessa maksetaan kaikille ihmisille 800 e/kk, vaikka olisivat työttöminä?

– Se on nyt tuore aloite, joka on heitetty mietittäväksi. Kansaneläkelaitos on asettanut asiantuntijaryhmän kehittelemään erilaisia malleja ja laskeskelemaan, millaisiin lopputuloksiin niillä päästäisiin. Nyt rahaa tulee eri lähteistä: palkan lisäksi esim. eläke, asumistuki, toimeentulotuki. Tulonsiirtoja on paljon. Tämä on keskustelu, jota on käyty 1980-luvulta asti.

– Mutta maksetaanko työttömille?

– Tietysti heille maksetaan työttömyyskorvausta.

– Mutta maksetaanko 800 euroa?

– Jos työtön ei ole liiton eikä kassan jäsen, hän saa peruspäivärahana jotain 550 euroa miinus verot. Jos hän on jäsen, hän saa 500 päivän ajan korvausta, jonka suuruus riippuu tuloista ennen työttömyyttä.

– Montako prosenttia palkasta? Onko sata?

– Ei läheskään. Hyvä jos 40. Suomi ei pysty tässä asiassa kilpailemaan jonkin, sanotaan Tanskan tai Hollannin kanssa.

Tulonsiirroissa riitti ihmettelemistä. Kaasubisneksen tiimellyksessä sellaisia ei ehkä tule ajateltua, vaikka on niitä toki Venäjälläkin – tosin sillä erotuksella, että työttömille ei makseta korvauksia.

Poistuin iltajunalle. Siellä Fontanka-kanavan suupuolella hiffasin, että pienehkö bussi numero 212 menee toiselle puolelle kaupunkia suoraan Leninin aukiolle eli Suomen rautatieasemalle. Niinpä könysin pienen laukkuni kera sisään. Kyyti maksoi törkeästi enemmän kuin isoilla linja-autoilla, 40 ruplaa. Iso bussi veloittaisi vain 28 ruplaa. Ajatelkaas nyt, 60 eurosenttiä kaksykskakkosella mutta vain 42 senttiä haitaribussilla! Siellä eivät englantilaiset saalistusfirmat ole päässeet jylläämään paikallisliikenteessä.

Suomen asemaa vastapäätä on monipuolinen ruokakauppa, joka kuuluu ketjuun nimeltä Pitjorotška (Пятёрочка) eli Viitonen. Pjat' (пять) on viisi, pitjorka eli pjatjorka (пятёрка) on viitonen, joten sen diminutiivimuoto pitjorotška (пятёрочка) voisi olla suomeksi viitokainen(?).

Joka tapauksessa Viitokais-kaupasta ostin purtavan lisäksi Baltikan hyvää nollaolutta. Tiedättehän nämä olutturistit, jotka raahaavat lähiulkomaista olutta Suomeen! Horjuttavat Alkon tasetta. Olen siis sellainen surkimus. Mutta kyllä piti ostaa kaksi prosenttiolutta ihan vain tölkkien takia. Nevskoje (Невское) on tehnyt sarjan oluttölkkejä samaan tyyliin kuin ennen vanhaan oli purkkakuvia: kerää koko sarja, saat hyvän mielen. Nevskoje-tölkkien kyljissä on jääkiekkoilijoiden kuvia. Kontinental'naja-liigassa pelaava pietarilainen jääkiekkojoukkue, viime vuoden liigamestari SKA lienee tehnyt diilin olutfirman kanssa. Minun valintani oli puolustaja Anton Belov.

Baltika (Балтика) oli tehnyt seiskaoluelleen erikoistölkkejä, joiden kuvituksena on toisenlaisia sankareita. Käteeni sattui suunnittelijainsinööri Nikolai Moisejev. Mutta pääasia oli tölkkisarja nimeltä Made by Russians, senniminen dokumenttifilmien sarja kuulemma kertoo tavallisista venäläisistä, jotka ovat saaneet maailmanlaajuista tunnustusta ammatissaan. Heistä kerrotaan tarinoita nettiosoitteessa madebyrussians.ru.

Hieman tuo sarjan nimi haiskahtaa nationalismilta, tai ainakin yltiöpatriotismilta, ja kun tekstin näkee oluttölkissä, sehän indikoi, ettei Baltikan panimolla ole töissä muita kuin etnisiä venäläisiä. - Insinööri Moisejevin taustalla on toisella puolella iso silta ja toisella avaruusasema parine kosmonautteineen. Monipuolinen taituri!

Yliopiston rehtori: Suomi elää vieraalla järjellä

Pietarissa toimivan Ammattiliittojen humanistisen yliopiston rehtori Aleksandr Zapesotski kirjoitti huhtikuun alussa Komsomolskaja Pravdan Pietarin painoksessa Suomesta aika happamaan sävyyn. YLE teki siitä uutisen ainakin nettisivullensa, mutta muuten rehtorin näkemykset jäivät vaille kommentointia.

En tiedä, tarvitseeko näitä näkemyksiä enää kommentoida, mutta laitanpa jutun nähtäväksi tälle palstalle. Suomennos on minun, ja kaikkihan tietänevät, etten ole mikään suomentaja. Mutta jos haluat lukea sen venäjäksi, tässäpä on myös linkki KP:n nettisivulle.

Tapani Kaakkuriniemi

http://www.spb.kp.ru/daily/26360/3242558/

Комсомольская Правда

Общество | Общество

Александр ЗАПЕСОЦКИЙ (1 Апреля, 13:10)

Aleksandr Zapesotski: Miksi pietarilaiset pian lopettavat matkustamisen Suomeen

Pietarin ammattiliittojen humanistisen yliopiston rehtori katsoo, että talousyhteydet ja matkailu kuivuvat kokoon

Pietarilaisten on aika myydä huvilansa Suomessa ja etsiä muita šoppailupaikkoja. Viime aikoina tuon maan pietarilaisille myöntämien viisumien määrä on noussut yhteen miljoonaan vuodessa. Mutta on syitä olettaa, että Venäjä sulkee pian Karjalan kannaksella apposen avoinna olevat rajaportit, ja talousyhteydet ja matkailu kuivuvat kokoon.

Melkein 70 vuotta toisen maailmansodan jälkeen suhteemme tämän naapurin kanssa kehittyivät kasvamalla, mutta tilanne muuttuu radikaalisti. Muutama päivä sitten Suomen hallituksen puheenjohtaja Aleksander Stubb syytti Venäjää halusta ”luoda kansainvälisiä lakeja” ja ilmoitti ”vastakkainasettelun aikakauden” alkaneen. Kuten eräs tunnettu venäläinen poliitikko sanoi, ”tällaista ei ole koskaan ollut, ja nyt taas!”

Suomi onnistui monen vuosikymmenen aja tasapainoilemaan Venäjän ja lännen välissä ja sai tästä valtavia etuja. Tämän ihmeen nimi on johdon viisaus, se kun otti opikseen sodasta Neuvostoliiton kanssa. Molemmat maat kärsivät silloin hirvittäviä ihmismenetyksiä. Venäjä työnsi rajaa kauemmas Leningradista, ja suomalaisilta meni pitkäksi aikaa maku lännen etuja noudattelevasta venäläisvastaisesta politiikasta.

Heidän taloutensa koki tappion jälkeen täydellisen romahduksen. Vanhempi sukupolvi ei vielä nykyäänkään voi tyynenä katsella sieniä, koska 1940-luvulla heillä ei ollut mitään muuta syötävää.

Myöhemmin Neuvostoliiton hallitus teki paljon hyvää naapurilleen. Sen puolueettomuus on anteliaasti maksettu. Jopa munien tuotantoa Leningradin alueella muutettiin, jotta niitä voitiin viedä Suomeen. Sota Venäjän kanssa oli suomalaisilta suljettu aihe, poliitikot kehuivat järjestelmällisesti Leniniä itsenäisyyden myöntämisestä maalle, ja talous suuntautui Neuvostoliittoon. Eikä lännenkään kanssa riidelty, vaan noudatettiin tunnontarkasti tasapuolisen suhtautumisen politiikkaa. Eikä Neuvostoliitto enempää halunnutkaan.

Maamme romahdus sysäsi suomalaiset integraatioon Euroopan unionin kanssa. Ja aluksi se antoi heille vaikuttavaa talouden kasvua. Sen lisäksi he eivät olleet unohtaneet Venäjä-yhteistyön hyötyjä.

Muistan, kuinka 1990-luvun alussa pidin siellä luentoa. Meneillään oli keskustelu Venäjän ja Viron revenneistä suhteista. Valitin silloin, että Suomessa tilanne oli venäläisille verrattomasti suotuisampi, mutta kielimuuri ei sallinut tuoda perhettä kesällä.

Mitä siitä syntyikään! Tauolla kymmenet liikemiehet ympäröivät minut ja alkoivat kertoa, kuinka he kaikki jo opiskelevat venäjän kieltä. Että pian kaikissa kaupoissa heillä tulee venäjänkieliset myyjät: ”Anna mummon ja lasten matkustaa meille, ettekä tule pettymään meihin.” Suunnilleen niin myös tapahtui, ja pietarilaiset ryntäsivät naapurien luo. Keskiluokalle tuli tavaksi täyttää joka viikko ruokakori korkealaatuisilla ja edullisilla tavaroilla suomalaisissa liikkeissä.

Näyttää siltä, että tämä ystävyys on päättynyt. Suomi on otettu Yhdysvaltojen kontrolliin. Näin on käynyt vakavasti ja pitkäksi aikaa.

Ensinnäkin, huomattava osa vanhan maailman lahjakkaasta nuorisosta opiskelee tai on harjoittelussa Yhdysvalloissa. Kyseessä on politiikan ja liike-elämän eliitti. Amerikkalainen koulutusjärjestelmä pystyy ohjelmoimaan uudelleen sellaisenkin tulipunaisen kommunistin kuin Dalia Grybauskaitėn. Ei ole sattumaa, että komsomolilainen Mihail Saakašvili rakastaa nyt länttä niin paljon, että on valmis myymään maansa heille. Ihmiset palaavat Yhdysvalloista agentteina myös ilman muodollista värväystä.

Toiseksi amerikkalaiset kontrolloivat nykyisin täysin Euroopan unionin tiedotusvälinejärjestelmää. Lännessä 93 % uutisista on alun perin kolmen yhdysvaltalaisen korporaation tai niiden EU:ssa toimivien tytäryhtiöiden tuotantoa. Sen lisäksi yksikään suuri mediumi Eurostoliitossa ei voi tulla toimeen ilman ylikansallisten yhtiöiden maksamia mainosbudjetteja, ja niitä yhtiöitä kontrolloivat juuri amerikkalaiset.

Kolmanneksi koko EU-maiden eliitti on Yhdysvaltain erikoispalvelujen myssyn alla. Se antaa laajat mahdollisuudet valita ja seurata ”omia”, yletä uraportailla.

Tämän seurauksena EU-maissa on nykyään muodostunut johtokerros, joka toimii vastoin kansallisia etuja. Demokratian mekanismejakin Yhdysvaltain kontrollissa käytetään erittäin taitavasti. Ei ole sattuma, että Hermann Schröder hävisi aikanaan vaalit puolentoista prosentin ääniosuudella Merkelille, Strauss-Kahn ei päässyt lainkaan vaaleihin Ranskassa, ja Suomessa tuli pääministeriksi Stubb, joka on käynyt koulut ja valmistunut yliopistosta Yhdysvalloissa. Hän on olemukseltaan amerikkalainen.

Nykyään Suomessa on käynnissä valtionjohdon sukupolvenvaihdos. Kekkosen tasoisten kansallisten suurmiesten tilalle tulee hyviin pukuihin sonnustautuneita vilkkaita poikia, joiden juuret eivät ole Suomessa. He ajattelevat henkilökohtaisen urakehityksen kategorioilla ja pelaavat amerikkalaisten säännöillä uneksien jostakin sellaisista paikoista, joilla nyt ovat Federica Mogherini ja Donald Tusk. Tämän joukon elämäntyön kruunu ei ole oman maan kukoistus vaan mukava kabinetti jättiläiskorporaation toimistossa, jossa tilille kertyy joitakin miljoonia dollareita vuodessa.

Suomesta tulee limitrofialue [=reuna-alue] ja sitä odottaa kansallinen katastrofi. Limitrofi on tieteellinen termi, joka alun perin merkitsi Rooman imperiumin raja-alueita, joiden kuului taata imperiumin sotajoukkojen ylläpito. Sitten poliitikot alkoivat nimittää limitrofiksi sitä valtioiden kokonaisuutta, jotka muodostettiin vuoden 1917 jälkeen Venäjän alueella, ja sen jälkeen Neuvostoliiton sortumisen yhteydessä. Ensisijaisesti sillä tarkoitettiin Viroa, Latviaa, Liettuaa, Puolaa ja Suomea.

Nykyään asiantuntijat katsovat, että mainitut maat sijaitsevat sivilisaatioiden välisten murtumien rajoilla eivätkä periaatteessa pysty olemaan täysivaltaisia suvereeneja valtioita, vaan säntäilevät yhdestä voimakeskuksesta toiseen.

Oikeastaan Suomella ei ole minkäänlaista erityismerkitystä Yhdysvalloille. Niinpä se on jonkinlaista pikkurahaa: metsiä, järviä, kallioita. Eikä väestöä juurikaan ole, ei ole öljyä eikä kaasua, puhumattakaan ydinaseista. Ja tämä luonnonihme sijaitsee kartalla jossakin etäällä amerikkalaisten eduista. Se ei ole Iran eikä Pakistan. Sinne ei pidä ikinä sijoittaa kopeekkaakaan.

Mutta mekanismit sellaisten pikkurahojen keräämiseksi omaan varastoon antaa olla -periaatteella on saatu toimimaan hyvin. Aluksi Neuvostoliiton jälkeisenä aikana Baltian maiden ja muun Itä-Euroopan maiden ahmaisuun, sitten Saksassa, Ranskassa, Italiassa.

Nyt lähes joka päivä uutistoimistot siteeraavat herra Stubbia: milloin hän uhkaa(!) Venäjää jollakin Ukrainan vuoksi, milloin on huolestunut meidän suhteistamme Ossetian kanssa, milloin miettii Suomen jäsenyyttä NATOssa... Hän on tällainen planetaarisen mittakaavan ajattelija. Hänen pitäisi pohdiskella omia jogurtinvalmistajiaan, mutta hän huolehtii osseeteista ja on kiireinen. Eikä Stubb ole siellä ainoa sellainen.

Kaiken tämän pälpätyksen media julkaisee. Krimin tapahtumien amerikkalainen tulkinta nosti muutaman päivän ajan tavallisten suomalaisten kiinnostusta NATO-jäsenyydestä viidellä prosentilla. Suomi osallistuu jo, täysin vuoden 1947 Pariisin rauhansopimusta loukaten, Pohjois-Atlantin allianssin sotaharjoituksiin. En epäile, etteikö NATO muutaman vuoden pehmityksen jälkeen vedä naapurimme mukaan. Ja he kärsivät Viron, Latvian ja Liettuan kohtalon.

Kohtalo on epäkiitollinen. Jotta pietarilaisten rahoilla hyvin voivan Etelä-Suomen asukkaat näkisivät tulevaisuutensa, heidän tarvitsee matkustaa Viron Venäjään rajoittuville alueille ja katsoa, mitä siellä tapahtuu. Köyhyys ja autioituminen ovat ensin Kotkan, Lappeenrannan ja Imatran kohtalona ja sen jälkeen kaikkien muiden alueiden. Näköjään sellainen on historiallinen välttämättömyys.

Esimerkiksi viime vuonna kävi ilmi, että 10 % Liettuan vastasyntyneistä kansalaisista (yli 15 % vastasyntyneistä etnisistä liettualaisista) näki päivänvalon... Englannissa. Nämä ovat sekatyöläisten ja tiskarien lapsia, jotka eivät koskaan palaa Baltiaan. Ja kuinka paljon heitä on muissa maissa? – Näyttää siltä, että Neuvostoliiton jälkeisessä Baltiassa ei ole enää toimintakykyistä väestöä jäljellä. Täydellinen hajoaminen, kaikki ovat lähteneet pois. Venäläisten rahojen sijaan sinne tulivat amerikkalaiset hyökkäysvaunut.

Surullinen näköala, eikö vain? Sitä ei haluaisi uskoa. Mutta juuri näin käy, jos Suomi taas lakkaa ajattelemasta kansallisia etujaan ja uudelleen alkaa noudattaa vieraita oppeja. Mielenkiintoinen havainto: EU:n ja Venäjän välinen tavaranvaihto on pudonnut 10 %, Ison-Britannian 19 %. Mutta vaihto USA:n kanssa kasvoi 5,6 %. Amerikkalaiset yhtiöt valtaavat eurooppalaisten paikat.

Suomalaisten elintarvikkeiden vienti Venäjälle supistui viime kuukausina 70 %. Vastaavasti kansainvälinen luokituslaitos Fitch Rating alensi ennustetta Suomen pitkän aikavälin luokituksesta kaikkein negatiivisimpaan.

Ja viimeisin uutinen: Suomen puolustusministeri Carl Haglund sanoi, että NATOn ja Venäjän konfliktissa tämä maa ei jää sivustakatsojaksi. Haluavat taas sotia kanssamme...

Hyvistä asioista: kun Venäjällä on saatu valmiiksi suurenmoiset rakennushankkeet Vladivostokissa, Sotšissa ja Krimillä, vuoroon tulee nähtävästi Karjalan kannaksen kylpylävyöhykkeen kehittäminen. Kaukonäköiset ihmiset ovat ostaneet siellä valtavia maa-alueita eivätkä tee niillä mitään. Toistaiseksi eivät tee, mutta vain vain toistaiseksi – jonkin aikaa. Näyttää siltä, että se aika on lähellä.

Pentti Stranius: Mies, joka muutti maailmanhistoriaa

Gorbatshov, Mihail. Näin sen muistan (Najedine s soboi). Minerva Kustannus Oy,

2015 (suom. Mirko Harjula)

Mihail Gorbatshov (s. 1931) on kirjoittanut elämästään ja myös toimistaan Venäjän kohtalon vuosina ennenkin. Näin sen muistan on silti häneltä kattavin omaelämäkertateos. Muistelmat ulottuvat varhaislapsuudesta aina vuoteen 1991, jolloin Neuvostoliitto hajosi. Imperiumin romahdus on usein kirjattu juuri Gorbatshovin nimiin, mutta totuus näyttäytyy hänen muistelmissaan toisenlaiselta.

Mihail ja Raisa

Muistelmat alkavat poikkeuksellisella esipuheella. Siinä Gorbatshov palaa vuoteen 1999 ja muistelee koskettavasti Raisa-vaimonsa kuolemaa. En ole lukenut toista venäläistä niin sanottua suurmiesmuistelmaa, jossa tekijä näin herkän tunteellisesti kertoisi perheestään, yksityiselämästään ja erityisesti rakkaudestaan vaimoonsa. Mihailin ja Raisan rakkaustarina kulkee kautta kirjan ja suhde on selvästi ollut suurten tunteiden täyttämä, ellei peräti venäläinen ”vuosisadan rakkaustarina”.

Neuvostoliiton puolue-elämän tasolla Raisa ja Mihail edustivat täysin uudenlaista tyyliä ja politiikkaa. Pariskunnan oli helppo liikkua lännessä, osallistua vaikka Nancy ja Ronald Reaganin tai Margaret Thatcherin illanistujaisiin: Raisa hakkasi glamourillaan, kielitaidollaan, vaatetuksellaan ja sivistyneisyydellään kaikki lännen leidit.

Perestroika ja glasnost

Mihail Gorbatshovin kausi (1985-91) tunnetaan perestroika ja glasnost -termeistä. Perestroika tarkoittaa ”uudelleenrakentamista”, glasnost ”avoimuutta”. Gorbatshovin mielestä nämä käsitteet edellyttivät toinen toistaan. Hän halusi alunperin demokratisoida neuvostososialismia, ei tuhota maata, edes sosialismin perusteita, vaan rakentaa neuvostomalli tasavertaisten tasavaltojen liitoksi. Kävi kuitenkin toisin. Puoluejohtajaksi vuonna 1985 valitun Gorbatshovin vastustajina toimi aivan liian monta juonittelijaa. Gorbatshovin mielestä Boris Jeltsin ja niin Valko-Venäjän kuin Ukrainankin puoluejohtajat hajottivat imperiumin, koska halusivat omien tasavaltojensa, tulevan IVY:n (Itsenäisten valtioiden yhteisön) johtajiksi. Niin sanottu Belovezhin IVY-sopimus syntyi muistelijan mukaan täysin epädemokraattisesti, kansojen selän takana.

Imperiumi hajosi alta ja Gorbatshov ei ollut vuoden 1991 lopussa enää minkään valtakunnan johdossa. Syksyn 1991 kaappausyritys eristi perheen Mustalle merelle ja tankin päällä puhuva Jeltsin keräsi pisteet ja kansansuosion. Vaimo Raisa sairastui samaan aikaan vakavasti - ja Gorbatshovista tuli pelkkä marionetti. Muistelijan suureksi ansioksi luen sen, että hän ei ryhdy erittelemään Boris Jeltsinin alkoholismin asteita ja käytöksen äkkikäänteitä, jotka monen tutkijankin mukaan vaikuttivat suuresti Venäjän kohtaloihin. Toki selväksi käy ettei Jeltsin Gorbatshovilta anteeksiantoa saa.

Toisaalta, Gorbatshov ei myöskään anna paljon arvoa kansanliikkeille, jotka suuresti myötävaikuttivat neuvostovaltion siirtymiseen historiaan. Muistelmista käy ilmi selkeä Kreml-keskeisyys: kaikkea johdettiin ylhäältä, myös perestroikaa. Uskoako vai ei?

Kirjan kirjoittamisen hetkellä, viisi vuotta sitten, Vladimir Putin on vielä arvossa arvaamattomassa. Tällä hetkellä, keväällä 2015 Gorbatshov ajattelee Putinista hieman toisin - Ukrainan tapahtumien, opposition kurittamisen, sensuurin ja Boris Nemtsovin murhan valossa? Putin ei ole venäläislähteiden mukaan edes suostunut tapaamaan Gorbatshovia. Ennen näiden päämiesten keskustelut olivat jokavuotisia.

Yhtymäkohtia UKK:n uraan

Mihail Gorbatshov tuli politiikkaan oloista, jotka muistuttavat Lepikon torpan Urho Kaleva Kekkosen elämäntarinaa. Stavropolin laitamilla kasvanut maalaisperheen vesa ei unelmoinut puolueurasta, vaan halusi olla alunperin tutkija ja tiedemies.

Sinnikkyydellään hän pääsi Moskovan yliopistoon, missä myös rakkaussuhde Raisaan alkoi. Maaseutu oli hänelle rakas ja kotiin palattiin aina kun mahdollista. Uran alkuvaihe Kaukasuksen juurella ei ollut lainkaan upea: Mihail ja Raisa asuivat ja perustivat perhettä muutaman neliön vuokrayksiössä, missä oli kylmä, välillä nälkä eikä palkka riittänyt edes perustarvikkeisiin.

Talonpoikaismenneisyys ei unohdu Kremlissäkään, vaan juuri ”maaseudun tulevaisuus” on jatkuvasti läsnä kun uudistuksia suunnitellaan. Gorbatshovin johtopäätös neuvostososialismin ongelmista on lopulta puoluejohtajanakin karu ja ymmärrettävä. Vähintäänkin rivien välistä käy ilmi, että valtio teki suurimmat virheensä pakottaessaan talonpojat 1930-luvulla kolhooseihin, estäessään maalaisten liikkumisen vapaasti ja tuhotessaan yksityistalouden ja pientilat. Kirjoittajan omaiset, ”kulakit”, jotka oikeasti olivat tavallisia pienviljelijöitä, saivat maksaa tästä politiikasta ja kolhoosilaitos oli yksi neuvostososialismin tuhon siemen.

Elämäkerran plussat ja miinukset

Mihail Gorbatshov on valtiomies, joka on tottunut vakuuttamaan yleisönsä ja myös vaikutti koko maailman kohtaloihin. Ei hän turhaan kuitannut Nobelin rauhanpalkintoa. Elämäntyö on ollut järisyttävän tärkeä. Harva tietää niistä asevarustelua rajoittavista uudistuksista, joita Gorbatshov esitti monella foorumilla. Esiintyjänäkin hän oli vailla vertaa, erilainen ja rehellinen. Kaikki tämä näkyy tekstissä, yksityiselämän ohella, sillä Kremlin juonikuvioita valottavat ”juorutkin”ovat poikkeuksellisen valaisevia. Gorbatshov tietää herkullisia yksityiskohtia Neuvostoliiton viimeisistä johtajista, ”elävistä ruumiista”.

Gorbatshovin omaelämäkertaa pitää silti katsoa subjektiivisesti, hänen tarinanaan. Kukaan elämästään raportoiva ei ole koskaan täysin objektiivinen. Silti Gorbatshov paljastaa itsestään, myös Kremlin sisäpiireistä asioita, jotka kertovat paljon suurvallan viime hetkistä. Hän oli välillä kovinkin epävarma, mutta tiukka moralisti suhteessa puoluetoveriensa syrjähyppyihin tai etuisuuksiin, vaikka niistä itsekin paljolti nautti. Selvästi hän katuu myös sitä, että ei pystynyt pienentämään puna-armeijan määrärahoja sosiaalipolitiikan hyväksi. Niin sanotusta ”kieltolaista”, vodkan myynnin rajoituksista hän on yhä tyytyväinen, joskin pahoillaan lieveilmiöistä.

Näin sen muistan on tyyliltään harvinaisen henkilökohtainen teos, jossa puoluekiemurat, neuvostovaltion arkielämä ja perhehistoria kulkevat rinta rinnan. Mihail Gorbatshov joutui mielestään tahtomattaan tehtäviin, joissa muutettiin maata ja maailmanhistoriaa. Välttämättä tekijä ei ole maailman lahjakkain kynämies eikä suomentajakaan aina vältä venäläisen kirjoitustyylin kömpelyyksiä. Silti muistelmat ovat oikeasti suurta tunnustuskirjallisuutta. Niitä täydentää vielä teoksen loppuliite, johon on koottu hyvä henkilöhakemisto ja Gorbatshovin muita tekstejä, muun muassa puhe Nobelin rauhanpalkinnon luovutuksessa 1991.

Pentti Stranius

Pietarin jätevesien käsittely edistyy, kehittyy ja täydellistyy

Hyvät puhtaan luonnon ystävät!

Viime torstaina kävelin Pietarissa Amiraliteetin ja Vaskiratsastajan luona Nevan rantakatua pitkin, jossa oli isot kaivuutyöt meneillään. Kaivureita piti väistellä välillä puusiltoja pitkin kulkemalla, välillä mutkittelemalla. Kukaan ei vastannut asiallisesti kysymykseeni, mitä siinä kaivetaan. Kanaalia, sanoi joku. Kadulleko?
Perjantaina kaupungista poistuessani poimin telineestä ilmaislehden ja lueskelin sitä paluumatkalla. Kas kummaa, siihenhän kaivettiin kokoojaviemäriä, joka veisi jätevesiä puhdistamoon.

Ihan kokonaan en usko sitä, mitä Pietarin viemärilaitoksen johtaja alempana kertoo, että sini- ja viherlevät Suomenlahdessa olisivat muisto vain. Onhan Suomen rannoilla ja etenkin Turun saaristossa leväkukinta vuotuinen riesa, joka korostuu lämpiminä kesinä. Ja olen kyllä itsekin käynyt Terijoen hiekkarannalla haistelemassa levän ynnä muun tavaran maatumisen hajuja.

Mutta miksipä tässä tupeaisin omaa analyysiani asiasta tekemään! Tässä koko lehtijuttu sinunkin luettavaksesi:

Metro-lehti (Pietari), 13.3.2015

Pelastettujen hylkeiden määrä nousee jo kymmeniin

Tapahtuma. Suomenlahden vuosi, joka alkoi 21. tammikuuta 2014 Suomen pääkaupungissa Helsingissä, on päättynyt.

Igor Karasjov

igor.karasev@metronews.ru

Pietarissa vietettiin Suomen lahden vuoden virallisia päättäjäisiä. Sen suojelijoita olivat Venäjän, Suomen ja Viron presidentit Vladimir Putin, Sauli Niinistö ja Toomas Ilves.

On arvioitu, että tämän vuoden aikana kolmessa maassa on järjestetty yli 250 Suomenlahteen liittyvää tapahtumaa. Tämä tarkoittaa erilaisia tieteellisiä tutkimuksia, tuotannollisia hankkeita, temaattisia konferensseja ja valistustilaisuuksia. Päätehtävänä oli kiinnittää yhteiskunnan huomiota Suomenlahden ongelmiin ja auttaa ratkaisemaan näitä ongelmia, ja tämä tehtävä on ratkaistu. Suomenlahden vuoden järjestelyihin osallistui aktiivisesti Pietari ja Pietarin vesilaitos Vodokanal.

— Meille tämän vuoden päätapahtuma oli uskoakseni Merinisäkkäiden tutkimus- ja suojelukeskuksen avaaminen Repinossa, ilmoitti valtionyritys Pietarin Vodokanalin pääjohtaja Felix Karmazinov. — Tällaista keskusta ei ole sen paremmin Venäjältä kuin Itämeren alueen naapurimaissammekaan. Pelastettujen eläinten määrä nousee jo kymmeniin. Ja nyt keskus on täysin valmis ottamaan vastaan uusia hoidokkeja.

Tästä saattoivat lyhyesti vakuuttua myös Venäjän luonnonvarainministeri Sergei Donskoi, Pietarin kuvernööri Georgi Poltavtšenko, Suomen ympäristöministeriön kansliapäällikkö Hannele Pokka, Viron ympäristöministeriön kansleri Andres Talijärv ja muut vieraat, jotka vierailivat eilen 12. maaliskuuta Merinisäkkäiden tutkimus- ja suojelukeskuksessa.

Tärkeänä tuloksena muutama vuosi sitten Pietarissa aloitetusta työstä Suomenlahden ja Itämeren pelastamiseksi Felix Karmazinov pitää sini- ja viherlevien määrän merkittävää vähenemistä lahdessa.

— Oli aika, jolloin lahden rantaan ei voinut kesällä mennä, koska siellä leijui mätänevien levien inhottava lemu. Lisäksi ne ovat voimakkaita allergeenejä. Tänä päivänä tilanne on perusteellisesti muuttunut. Ja satelliittikuvissa näkyy selvästi, että Suomenlahti on nyt käytännössä vapaa sini- ja viherlevistä, mainitsi Vodokanalin johtaja.

Kysymys on siitä, että kun vielä 1970-luvun lopussa kaikki jätevedet päästettiin ilman minkäänlaista puhdistusta lahteen, niin nyt Pietarissa puhdistetaan jo 98,5% jätevesistä. Sen lisäksi Helsingin komission Itämeren suojelua koskevien kansainvälisten suositusten mukaan käsitellyn jäteveden typpipitoisuus ei saa ylittää 10 mg/l eikä fosforipitoisuus 0,5 mg/l.

Tulevina vuosina Pietarissa taataan jäteveden sataprosenttinen käsittely. Sitä varten täytyy sulkea kaikki jäljellä olevat suorat jätevesipäästöt. Erityisesti Amiraliteetin rantakadun kokoojaviemärin rakentamisen ansiosta voidaan sulkea kuusi suoraa jätevesipäästöpaikkaa kaupungin keskustassa.

— Tuhat kuutiota jätevettä päivässä näyttää vähältä. Mutta se on keskellä kaupunkia, lähellä on Vaskiratsastaja, eikähän käsittelemättömän jäteveden purku sellaisessa paikassa korista kaupunkiamme. Siksi olemme rakentamassa kokoojaviemäriä. Nämä työt valmistuvat toukokuun alussa, sanoi Feliks Vladimirovitš.

Vodokanalin Investointiohjelmaan sisältyy myös Ohtan kokoojaviemärin rakentaminen (jolla voidaan ratkaista Ohtan saastuminen), suorien päästöjen sulkeminen lähellä Karpovka-joen alueella ja muiden jäljellä olevien suorien purkupaikkojen sulkeminen.

Совершенствуется отчистка сточных вод в Петербурге

Во четверг прошлой недели я гулял по набережной реки Нева около Адмиральтейства и Меднего всадника. Гулять было трудно, потомц что там шли земляные работи на улице. Постарался спрашивать, зачем рвоют улицу, а очевидно я не первый кто что-то от них спросил. В пятницу подобрал бесплатную газету и читал, что речь идёт о коллектора канализационной системе города. Я сам не верю, если позвольте, вида главы Водоканала, что экологическое положение Финского залива сейчас существенно лучше чем 20-30 лет назад, и что проблема водопечных уже решена.

А читайте, пожалуйста сами и верите столько хотите:

Счёт спасённых тюнелей уже идёт на десятки

       Газета Метро (Санкт-Пектербург), 13.3.2015

Событие. Год Финского залива, стартовав 21 янавря 2914 года в столице Финляндии Хельсинки, подошёл к концу.

Игорь Карасёв

igor.karasev@metronews.ru

В Петербурге официально закрыли Год Финского Залива. Его попечителями стали президенты России, Финляндии и Эстонии: Владимир Путин, Саули Нийнистё и Тоомас Ильвес.

Уже подсчитано: в течение этого года в трёх странах проведено более 250 мероприятий, связанных ч Финским заливом. Это и различные научные исследования, и производственные проекты, и тематические конференции и просветительские мероприятия. Главная задача — привлечь внимание общества к проблемам Финского залива и способствовать решению этих проблем — была решена. Активное участие в проведении Года Финского залива приняли Петербург и Петербургский Водоканал.

— Самим главным событием в этот год для нас, я считаю, стало открытие Центра изучения и сохранения морских млекопитающих в Репино, сообщил генеральный директор ГУП "Водоканал Санкт-Петербурга" Феликс Кармазинов. — Подобного центра не существует не только в России, но и у наших соседей по Балтике. Счёт уже спасённых животних идёт на десятки. И сейчас центр полностью готов принять новых водопечных.

В этом, в слову, имели возможность лично убелиться министр природных ресурсов РФ Сергей Донской, губернатор Петербурга Георгий Полтавченко, заместитель министра окружающей среды Финляндии Ханнеле Покка, генеральный секретарь Министерства окружающей среды Эстонии Андрес Талиярв и другие гости, посетившие вчера, 12 марта, Центр изучения и сохранения морских млекопитающих.

Важным результатом проделанной в Петербурге работы по спасению Финского Залива и Балтики (а начата эта работа была несколько лет назад) Феликс Кармазинов считает значительное уменьшение количества сине-зелёных водорослей в заливе.

— Было время, когда летом к берегу залива было не подойти из-за отвратительного запаха гниющих водорослей. Плюс они сильные аллергены. Сегодня ситуация кардинально изменилась. И на кадрах космической съёмки видно: Финский залив сейчас практически свободен от сине-зелёных водорослей, — отмечает глава Водоканала.

Всё дело в том, сто если ещё в конце 70-х годов все сточные воды без какой-либо очистки сбрасывались в залив, то сегодня в Петербурге очищают уже 98,5% стоков. Причём, в соответствии с международными рекомендациями Хельсинкской комиссии по защите Балтики, содержание азота в очищенных стоках не превышает 10 мг/л, фосфора — менее 0,5 мг/л.

В ближайшие годы в Петербурге будет обеспечена 100%-ная очистка стоков. Для этого нужно закрыть все оставшиеся прямые выпуски сточных вод. В частности, благодаря стройтельству канализационного коллектора под Адмиралтейской набережной будут закрыты шесть прямых выпусков сточных вод в центре города.

— Вроде бы это немного — 1000 кубометров сточных вод в сутки. Но это центр города, рядом Медний всадник, и сам факт сброса неочищенных стоков в таком месте наш город не украшает. Поэтому мы строим коллектор. Эти работы будут закончены к началу мая, — отметил Феликс Владимирович.

В инвестиционную программу Водоканала также включено строительство Охтинского коллектора (он позволит решить проблему загрязнения Охты), закрытие прямых выпусков в районе реки Карповки и других оставшихся прямых выпусков.

Dokumenttielokuva tulossa Krimin anneksion salatuista taustoista

Tässä hieman tuoretta läntistä media-aineistoa siitä, mitä Krimin Venäjään liittämisen taustalla puuhattiin. Presidentti Putin paljasti suunnitelleensa Krimin liittämistä (eli "palauttamista") Venäjään jo neljä päivää ennen kuin tunnuksettomat asemiehet tulivat alueelle. Krim liitettiin muodollisesti 18.3.2014 huolimatta siitä että maailmalla se tuomittiin.

Venäjä kielsi yllyttäneensä kapinaan Ukrainaa vastaan, mutta tulossa olevassa elokuvassa Putin sanoo määränneensä "Krimin palauttamisen Venäjälle" yökokouksessa helmikuussa 2014. Neuvottelut kutsuttiin koolle, jotta suunniteltaisiin Ukrainan viralta pannun presidentin pelastaminen. Dokumenttielokuvan trailer näytettiin lauantai-iltana Television ykköskanavalla, mutta julkistamispäivää ei ole vahvistettu.

Putin nähdään selostaa yöllä 22.-23.2. pidettyä kokousta: "Kutsuin erikoispalvelujen ja puolustusminiteriön johtajat Kremliin ja annoin heille tehtäväksi säästää Viktor Janukovitšin hengen. Hänet olisi yksinkertaisesti voitu tappaa", Putin sanoi. Kun kokous päätettiin noin seitsemältä aamulla, Putin kertoi kaikille, että "meidän on pakko ryhtyä toimiin Krimin palauttamiseksi takaisin Venäjään".

Neljä päivää myöhemmin, 27.2.2014 aseistetut miehet valtasivat Krimillä paikallisen parlamentin ja paikallisen hallituksen rakennuksen ja nostivat Venäjän lipun tankoon, ja alueparlamentti äänesti kiireen vilkkaa uuden hallituksen kokoonpanosta. Vaikka asemiehet muistuttivat Venäjän armeijan jäseniä, heillä ei ollut mitään Venäjän armeijan aromerkkejä, ja niinpä heitä sanottiin vihreiksi pikkumiehiksi.

Kansainvälisen yhteisön laajalti tuomitsema äänestys Krimin tulevaisuudesta pidettiin 16.3., ja kaksi päivää myöhemmin presidentti Putin allekirjoitti lakiesityksen Krimin annektoimisessa Venäjään. Tämä operaatio pidettiin silloin salassa, ja Venäjä kielsi kaiken sekaantumisen asiaan, vaikka Putin myöhemmin myönsikin joukkojen lähettämisen niemelle, missä ne "antoivat taustatukea Krimin itsepuolustusjoukoille".

Presidentti Janukovitšin paon yksityiskohdat eivät ole selvillä, vaikka Putin puhui hänen Donetskista evakuointinsa valmistelusta. "Sinne sijoitettiin raskaita konekiväärejä, jotta ei tuhlattaisi aikaa puhumiseen", hän lisäsi valmisteluista, joita tehtiin maitse, meritse ja ilmateitse.

Dokumentin on tehnyt valtiollisen tv-uutiskanavan Rossija-1:n entinen journalisti Andrei Kondrašov.

Tässä on taas vaikea nähdä taustalla olevaa logiikkaa, sikäli kuin sellaista on. Miksi operaatio salattiin, miksi se kolmeen kertaan kiellettiin jälkeenpäin, ja miksi Venäjä ylipäänsä kielsi vihreiden sotilaiden lähettämisen? Ja sitten yhtäkkiä, joku (nimetty henkilö) on tehnyt dokumenttielokuvan, josta on näytetty traileri ja luvattu, että koko filmi näytetään lähiaikoina. Tätä ihmettelen tässä uzbekistanilaisia viinirypäleitä pureksiessani.

Rypäleetkö ne innoittavat jatkamaan? No jatkan sen verran, että en ole oikein tajunnut, kuinka tosissaan ja syvällä Venäjä on sodassa. Sota on historiasta asti ollut yksi Venäjän luonnollinen, joskaan  ei aina haluttu olotila. Kun nyt sunnuntaihin osui kansainvälinen naistenpäivä, jota vietettiin toiseen kertaan maanantaina, kuten käytäntö Venäjällä on, niin eikös mitä, naistenpäivän televisio-ohjelmat olivat vähän niin kuin toisinto puna-armeijan päivän (ja miksei Suomen itsenäisyyspäivänkin) ohjelmistosta. Ykköskanava pyöritti kumpanakin päivänä nais-erityis-ohjelmaa aiheena nainen ja armeija. Kamera ja toimittaja kävivät jututtamassa nuoria naisia naisjoukko-osastoissa; joukossa oli tarkka-ampujajoukkoja, laskuvarjojoukkoja ja mitä kaikkea olikaan. Tähän asti naista on yhden päivän ajan vuodesta jumaloitu ja hänet on nostettu korokkeelle. Nyt tämäkin ylistämällä alentaminen oli jokseenkin poissa.

Sitten on tämä Крым наш. Krim on meidän. Siis heidän. Venäjän suurkaupunkien monissa kioskeissa on myytävänä laaja valikoima Крым наш -kännykänkuoria, tosin väärää kokoa minun varsin ikääntynyttä kapeaa nokialaistani ajatellen. Matkamuistokioskissa on Крым наш -paitoja ja sitten tekstin kera tai ilman tekstiä sama tematiikka liittovaltion presidentin Putinin hahmossa,jota on kuvattu erilaisissa asuissa, siis siviili- ja sotilasasuissa. Epävirallisempia asuja tai asutonta presidenttiä ei nyt ole tarjolla, vaikka Putinin yksi tavaramerkki oli paidattomuus muutama vuosi sitten.

Donetskin kansantasavallan valitsematta valtaan nostetun silmäätekevän kolmatta ja neljättä varamiestä tietenkin haastatellaan ihan jokaisessa Vesti-uutislähetyksessä. Mihinkähän se Luganskin kansantasavalta on hävinnyt, kun sieltä ei löydy haastattelun aihetta? Olisikohan vallan sortunut?

Dokklub Tampereen elokuvajuhlilla lauantaina 07.03.2015 klo 14-15

 
Koretsin luostari, Ukraina 1984. Photo by Reijo Nikkilä

Werstaan auditorio, lauantaina 07.03.2015 klo 14-15.
Suomenkielinen tekstitys
Vapaa pääsy
Järjestäjä Dokklub yhdessä YLE:n ja TFF:n kanssa


Luostarielämää Neuvostoliitossa/Monastyrskaja zhizn v SSSR/Monastery Life in the USSR, 1985, 51 min.
Ohjaus/Dir.: Reijo Nikkilä
Käsikirjoitus/Script: Reijo Nikkilä, Juri Drozdov
Kuvaus/Camera: Cristian Valdes
Ääni/Sound: Anton Nikkilä, Ilgis Sharafutdinov
Leikkaus/Edit: Galina Rozhentsova, Margarita Zenina
Kuvaussihteeri/Ass.dir.: Anneli Pallas
Tuotanto/Production; YLE/TV1/Asiaohjelmat 

Koretsin luostari Ukrainassa 1984. https://ru.wikipedia.org/wiki/%D0%9A%D0%BE%D1%80%D0%B5%D1%86%D0%BA%D0%B8%D0%B9_%D0%BC%D0%BE%D0%BD%D0%B0%D1%81%D1%82%D1%8B%D1%80%D1%8C
Photo by Reijo Nikkilä
Klikkaa kuva suuremmaksi!

Petserin luostari 1984. http://fi.wikipedia.org/wiki/Petserin_luostari
Photo by Reijo Nikkilä
Klikkaa kuvas suuremmaksi!

Petserin luostari 1984
Photo by Reijo Nikkilä
Klikkaa kuva suuremmaksi!
.
Venäjän ortodoksisen kirkon julkaisuosaston suosiollisella avustuksella juuri ennen perestroikaa valmistunut elokuva on maailman ensimmäinen dokumenttielokuva venäläisestä luostarilaitoksesta.
Tsaarinvallan aikaisesta monisatapäisestä luostarilaitoksesta oli neuvostovallan aikana 80-luvun alkupuolella jäljellä enää 20 luostaria.
Elokuvassa käydään useissa munkki- ja nunnaluostareissa Odessasta Pihkovaan.
Arkista aherrusta luostareissa seurataan huolellisesti, suurten uskonnollisten juhlapyhien menot ovat kaunista katseltavaa.
Ainutlaatuinen on heti elokuvan alussa Zagorskin luostarissa kynttilöiden valossa kuvattu kolmen noviisin munkiksi vihkiminen, seremonia, jota ei ole koskaan muulloin päästetty kuvaamaan.

Koretsin luostari Ukrainassa 1984.
Photo by Reijo Nikkilä.
Klikkaa kuva suuremmaksi!

Petserin luostari 28.08.1984
Photo Reijo Nikkilä

Minun Venäjäni kuolema?

Фото: Николай Мошков / ТАСС / Scanpix

Minulla on ollut itku kurkussa aamusta asti. Boris Nemtsov on tapettu, ja tuntuu, että jokin minussa on raksahtanut peruuttamattomasti rikki. Minun Venäjäni. Minun Venäjäni?!

Tekstailen pietarilaisystävän kanssa, joka on sattumoisin palannut Moskovasta kotikaupunkiinsa juuri eilen illalla. Meitä molempia itkettää, tiedän. Meillä molemmilla on aika vähän sanoja juuri nyt.

Kyynelet nousevat ensimmäisen kerran silmiin saakka kun kuuntelen metromatkalla Nemtsovin haastattelua Eho Moskvyin nettiradiosta. Haastattelun ajaksi on kirjattu 27.helmikuuta klo 20:07. En kykene kuuntelemaan sanoja, erottamaan sisältöä. Kuulen vain äänen, elävän, vivahteikkaan, elinvoimaisen miehen äänen. Äänen, jonka kantaja lakkasi olemasta vain muutama tunti haastattelun jälkeen.

Sattuman johdatuksesta menen juuri tänään katsomaan Kansallisteatterin Slava!-näytelmää. Olen valmiiksi vereslihalla, joten ei liene ihme, että esityksen lähes jokainen kohtaus vyöryttää lävitseni paitsi itsessään upean ja pakahduttavan kollaasin Venäjästä, myös lukemattoman määrän muistoja ja muistikuvia omasta Venäjästäni. Ja taas ovat kyynelet pinnassa.

Surun ja ahdistuksen puristus pysyttelee pitkän aikaa rintalastan takana, jopa silloin kun Venäjän sotilaiden äidit etsivät lavalla kadonneita poikiaan. Kyynelet purskahtavat pidäteltynä parahduksena ulos vasta Conchita Wurstin hahmossa maahan laskeutuvan Jeesuksen tuoman toivon ja rakkauden sanoman myötä.

En minä Boris Nemtsovia tuntenut sen enempää kuin Putinia, Jeesusta tai Conchita Wurstia. Mutta ihmisyyden tunnen ja tunnistan, ja kaiken tämän surun ja hulluuden keskelläkin haluan vaalia kykyämme sitä puolustaa. Tässä taistelussa rakkaus on ainoa varma ase, taide sen vahvin sanansaattaja. 

Olen tehnyt Venäjällä töitä monien syrjittyjen ryhmien parissa. Asunnottomien, vammaisten, homojen, narkkareiden, katulasten, mielisairaiden, monin tavoin päähän potkittujen. Siksi illan viimeiset kyyneleet tirahtavat Pertti Kurikan Nimipäivien UMK-voiton äärellä. Ilon kyyneleet, toivon kyyneleet. Minun Venäjäni, minun maailmani kyyneleet. Muistan Saision sanoneen haastattelussa, että jos Jeesus palaisi tänään ihmisten keskuuteen, miksipä hän ei ilmestyisi juuri Euroviisuihin. Tähän haluan tänään uskoa, ja siihen että me poistumme tästä näytelmästä ylistäen rakkauden voimaa.

Varjoja paratiisissa

Miksi matkustaa Siperiaan? Tietenkin ottamaan osaa Surgutin kaupungin 420-vuotisfestivaaliin, Sterhfestiin. Osallistuin tapahtumaan kesäkuussa 2014 petroskoilaisen muusikon Santtu Karhun kanssa. Ensi kertaa vuosikausiin lähdin Hanti-Mansiaan. Objoen mutka kaartui aamulla lentokoneen ikkunassa. Satojen järvien vedet kimmelsivät kuin lumi. Horisontissa välähti öljylähteiden liekkejä, kun kone lähti laskuun.

Surgut oli muuttunut vuosikymmenessä. Öljyraha näkyi, kuului ja lehahteli. Jäähallit, ostoskeskukset, konserttisalit, virastorakennukset, kerrostalot kiilsivät uutuuttaan.

Esitelmöin nykytaiteen galleria Sterh:issä (suom. ”Lumikurki”). Kerroin suomalaisesta nykyrunoudesta, lähemmin Olli Heikkosen, Tytti Heikkisen ja Esa Hirvosen lyriikasta. Yleisö oli kiinnostunut, mutta tavalleni lausua venäjää hieman naureskeltiin. Totesin, että yleisölle voi olla hyväksi kuulla ulkomaalaista, joka ei osaa lausua täydellisesti. Kommentti sai aplodit. Karhu musisoi, mies ja kitara, livvinkieliset laulut.

Todellinen spektaakkeli koitti festivaalin avajaisten muodossa Sugrutin filharmoniassa. Alueelliset kuvernöörit puhuivat, Surgutin kaupunginjohtaja puhui, Surgutneftegasin ja Gazpromin johtajat puhuivat. Jaeltiin kunniamerkkejä. Esirippu nousi. Rummut pärisivät. Venäjän lippu, sitten Jugran piirikunnan lippu, Surgutin lippu. Tanssi-esityksiä, abrobatiaa, visuaalinen show. Katseltiin historiallista kuvasarjaa, Surgutia rakennettiin mahtipontisen musiikin pauhatessa: suota raivattiin, rautateitä vedettiin, kipinät kihisivät yötaivaalla, öljylähteiden tulet vääntelehtivät, tehtaat puskivat savua, kuorma-autoista purkautui hillittömiä työläisiä, jotka syöksyivät pakkasesta välittämättä sorvin ääreen.

Lopuksi seurasi hantitanssi, tataaritanssi, kirgiisitanssi. Pari hantilaulua ja yksi runo. Mitäpä siitä että Surgutin 330 000 asukkaasta 35 prosenttia on ei-venäläisiä. Kaikkiaan eri kansallisuuksia on yli 20. Suurin suomalais-ugrilainen väestöryhmä on marilaiset, joita on 0,5 prosenttia, hanteja ja manseja on paljon vähemmän.

Venäjän hymni pajahti soimaan. Johtajien kasvot kuvastivat järkkymättömyyttä, patrioottisuutta, jylhyyttä. Joku yleisössä kuiskutteli Neuvostoliitosta.

Festivaalin päätöspäivänä tapasin Yliopiston aukiolla hantijärjestö Spasenie Jugryn paikallisjohtajan Ljudmila Dobrininan. Hän myi hantikoruja kodan edustalla. Viimeksi näimme kesällä 2003, kun vierailin Surgutissa opiskelijaryhmän mukana. Veimme hantijärjestölle Suomesta stipendin lasten erämaaleirin rakentamiseen. Entä nyt?

Aukiolla eri vähemmistöt näyttelivät kulttuuriaan kojuissa. Oli kansallispukuja, perinneruokaa, tansseja. Folkloristista pöhinää ja markkinameininkiä. Ihmiset olivat iloisia. Pienikin mahdollisuus tuoda esiin omaa kulttuuriaan tuntui riemastuttavan heitä.

Ympärillä Surgutin tornitalot kohosivat jättiläismäisinä, ne varjostivat aukiota, ne imaisivat värit sisäänsä. Ja hetken kaikki näkyi mustavalkoisena kuin vanhassa valokuvassa.

Ville Ropponen

Kirjoittaja on kirjailija ja toimittaja

Ilmestynyt M.A. Castrénin seuran tiedotuslehdessä 4/2014.

Svetlana Tshernikovan ilta Dokklubilla 17.11.2014 klo 18-20

Paikka:
Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus, Nordenskiöldinkatu 1, 3 . kerros, Kinosali

Moskovalainen ohjaaja Svetlana Tshernikova, 27, saapuu Dokklubin vieraaksi ensi maanantaina.
Hän esittää kaksi tuoretta elokuvaansa.

1) JURA, 2014, 26 min., ohjaus Svetlana Tshernikova.
mm. Pietarin IFF Message to Man / МКФ Послание к Человеку-festivaalilla kansallisessa kilpailussa syyskuussa parhaaksi lyhyeksi dokumentiksi palkittu elolokuva.
Kuvaus: Aleksei Filippov
Musiikki: Margarita Basenko
Tuottaja: Olga Shaposhnikova
Tuotanto: Studija Risk-Film
Elokuva on venäjäksi, engl.kielinen tekstitys.

Jura on kauniisti kuvattu herkkä elokuva nuoresta miehestä nimeltä Jura.
Hän viljelee yksinään rauhallisella Donin aroseudulla maitaan , kasvattaa lehmiä, siipikarjaa ja sikoja.
Jura haaveilee rakentavansa talon, löytävänsä suuren rakkauden. Sen hyväksi hän ei kuitenkaan tee mitään, hän vain odottaa.
Jurasta itsestään tuntuu kuin hän on kuin "puu, joka ei odota mitään...tai odottaa kuin puu odottaa talvea".
Sakeassa sumussa hän auttaa Galina-naapuriaan löytämään karkuun päässeitä hevosia.

«Юра» Светланы Черниковой — лирическая зарисовка о размеренной, неторопливой жизни степного хутора Сеньшин, где герой фильма размышляет о своей жизни, о себе, мечтает построить дом, обрести семью и счастье.
Человек в полумраке сажает дерево, ищет в тумане лошадей улыбчивой Галины, гладит собаку, валяется на теплой осенней земле, достает со дна реки черную глину, ест горячий белый хлеб. И все это пронизано ожиданием большой любви. Ожиданием таким тихим, что Юре самому иногда кажется, что он "как дерево- ничего не ждет. ...или ждет, как дерево ждет зимой."

Dokumentin traileri (vaatii ehkä kirjautumista Yandeksiin)
https://yadi.sk/i/nWOWUK1sXJiZG

2) Golyi/Alaston, fiktio, 2013, 7 min.
Komedia toisen maailmansodan ajalta.
Ohjaus: Svetlana Tshernikova
Käsikirjoitus: Stanislav Mihailov
Kuvaus: Maria Perkunova
Ääni: Vladimir Nikolajev
Lavastus: Polina Mikitenko
Rooleissa: Ivan Zintshenko, Jegor Satshkov ja Aleksandr Shultz.

Elokuva on dubattu venäjäksi, dubbauksen alta kuuluu melko selkeästi saksalaiset dialogit, tekstitetty englanniksi.

Ohjaaja esittelee myös uutta projektiaan aron ihmisistä.
Hän palasi vajaa viikko sitten ensimmäiseltä kuukauden kuvausmatkalta. 

"Голый", 2013, 7 минут
 Комедия о случае во время Великой отечественной войны. 7 минут.

Режиссёр - Светлана Черникова
Сценарий - Станислав Михайлов
Оператор - Мария Перкунов
Звукорежиссёр - Владимир Николаев
Художник - Полина Микитенко

в ролях: Иван Зинченко, Егор Сачков, Александр Шульц.

синопсис "Голого":
"Вторая мировая война. Два фашиста идут за водой и натыкаются на неразговорчивого голого мужчину. С помощью шмайссеров и философии они пытаются определить, кто он — враг или союзник. И чем дольше они пытаются это выяснить, тем небезопаснее для них самих становится эта история, ведь голый — совсем не значит безоружный."

Светлана Черникова, которая приедет в гости в Докклуб в РЦНК, родилась в Центральной России и переехала в Москву в шестнадцатилетнем возрасте. В 2010 году она окончила ВГИК им. С.А.Герасимова, и сейчас занимается режиссурой и выращивает травы. Света мастер спорта по плаванию и ее страсть – путешествия по России.

Наш гость также расскажет о своем новом проекте. Она вернулась несколько дней тому назад с первой командировки нового фильма.

We will be watching two shorts - the documentary Yura (2014) and fiction Naked (2013). The screening will be followed by a discussion moderated by Reijo Nikkilä.

Yura is a film about a man, the step, landscapes, horses, mud on their scruffs, cows who drink from frozen puddles, pig slaughter, building a house, a woman with a bicycle, a boy and swearing. The film won the prize for the best short documentary ( national comepetition) at the Message to Man international film festival in St Petersburg and competed at the Movement film festival in Omsk and the Russia film festival in Yekaterin burg.
The film had the Moscow premiere this week and was screened in Tallinn tonight, 13th of NOV.

Sveta Chernikova was born in Central Russia. She moved to Moscow at the age of 16 to study at the Gerasimov Institute of Cinematography. She works as a film director and grows herbs. She is a master swimmer and her passion is to travel Russia.

Films are in Russian with English subtitles.
Free entry. Welcome!

Tilaisuuteen on vapaa pääsy.
Tervetuloa!

Вход бесплатный!
Добро пожаловать!

Illan isäntä Reijo Nikkilä

Ведущий Рейо Никкиля

Jari Kokon Elinkautiset avaa DOKKLUB:in syyskauden 2014

Maanantaina 29.09.2014 klo 18-20.
Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen Kinosalissa, Nordenskiöldinkatu 1, 3 krs.

Elinkautiset/Sentenced to Life, 2004, 78 min., ohj. Jari Kokko.

Jari Kokko:
"Suomalaisten opiskelijaelämä Neuvostoliitossa oli absurdia niin hyvässä kuin pahassakin. Ihmisiä putoilee ikkunoista, Angela Davisin siskon nännit vilkkuvat, vodka on halpaa, sosialismia rakennetaan, sosialismia vihataan, rakastutaan ja erotaan. llmainen opiskelupaikka, aatteen palo ja seikkailunhalu houkuttelivat 1970-1980 luvuilla tuhansia suomalaisia hakemaan oppia idästä.

Elinkautinen, eli 6 vuotta opiskelua neuvostotodellisuudessa oli kuitenkin monelle liikaa vaikka monille asioille voikin tänään jo nauraa".

Käsikirjoitus, ohjaus: Jari Kokko
Kuvaus: Pentti Vikki
B-kamera: Valdimir Bryljakov, Jari Kokko, Erkki Makkonen
Äänitys: Bruno Puolakainen, Niko Heimolinna, Mia Iivonen, Jari Kokko
Äänisuunnittelu: Timo Kinnunen
Leikkaus: Kimmo Kohtamäki
Musiikki :Timo-Juhani Kyllönen
Tuotanto: Pentti Vikki / Masterius Oy 2004 Yhteistyössä: SES, YLE/Dokumenttiprojekti.
Esiintyjät. Merja Moubarik, Peter Holst, Jukka Savolainen, Pentti Stranius, Timo-Juhani Kyllönen, Alexander Bashirov.

Elokuvan jälkeen keskustelemme ohjaaja Jari Kokon kanssa.
Toivottavasti paikalle saapuu muitakin tekijätiimiin kuuluvia sekä dokumentissa esiintyviä.
Tilaisuuteen Kinosalissa on vapaa pääsy.
Tervetuloa!