18.5.2007

"Iti sutaa" neljannessa polvessa

Nelja paivaa venalaisen hoitajan kanssa, ja tytar (2 v) alkoi puhua venajaa. Tullessani kotiin toista, han julisti kovalla aanella MOLOKO, ja vahan myohemmin han etsiskeli minua asunnosta: "Mama, iti sutaa!"

Kompeloksi venajaksi lausuttu "Iti sutaa" kuuluu myos ensimmaisiin sanoihin, jotka olen venajaksi kuullut. Jo vuosia sitten edesmennyt ukkini, ehta savolainen, kaytti sita sotajuttuja kertoessaan. Noilla sanoilla sotavankeja otettiin ja heita maarailtiin: "Iti sutaa". Ja tietenkin "Rukiver", jonka liki jokainen suomalainen vielakin osaa.

Historia on ihmeellista. Olisikohan ukkini uskonut, etta jonakin paivana hanen tyttarentyttarentyttarensa kayttaa noita samoja sanoja, mutta aivan eri tarkoitukseen - aitia etsiskellessaan.

Olin 16, kun ukki haudattiin. En jostakin syysta muista minkaanlaista ryssavihaa hanen jutuissaan, vaikka sodasta han puhuikin mielellaan. Han tuntui sisaistaneen sodan mielettomyyden kaikille osapuolille.

Samaa ei voi sanoa kaikista suomalaisista. Eras paatoimittaja, nimea en toki mainitse, tykkasi kayttaa sanaa "ryssa" puhuessaan venalaisturisteista. Kun sitten kerran hanelle siita huomautimme, hanen argumenttinsa oli: "Minun molemmat ukkini sotivat".
Kommentoimatta keskustelun tasoa en voi sanoa muuta kuin, etta saaliksi kay ihmisten typeryys. Ja kyseessa oli sentaan 33-vuotias nuori nainen, ja viela keskisuuren julkaisun paatoimittaja.

Taalla Kaukasiassa nakee joka paiva sen, mita keskinainen vihanpito, ennakkoluulot ja peraanantamattomuus tekevat. Pakolaiset parakeissaan Tbilisin eliittialueella, piikkilangat ja rajapyykit, aseelliset yhteenotot puolivahingossa, kun niin monella on ase. Ja monesti selitys on vain: "Me emme koskaan ole elaneet sovussa, emmeka koskaan tule elamaankaan".

Ja arvatkaas mita: Georgiassa ei kukaan voisi aloittaa blogia, jonka nimi olisi "Minun Abhasiani" - saati Azerbaidzhanissa "Minun Armeniani".

3 kommenttia:

Mikko Tawast kirjoitti...

Isäni vietti parhaat nuoruutensa vuodet (5 vuotta) rintamalla, jossa kohtasi myös silmäkkäin venäläisiä sotavankeja. Hän ei tuntenut ryssävihaa. Sen sijaan kehotti minua opiskelemaan venäjää. Ksenofobia ei ole kuitenkaan typeryyttä. Enemmän siinä projisoidaan omia pelkoja sopivaan kohteeseen.
T. Mikko

Reijo Nikkilä kirjoitti...

Ryssä-sanasta käydään niin kuin varmaan olette huomanneetkin suht. vilkasta keskustelua Aleksanteri-listalla idänpaupan veteraanin Kari Ketolan väitöskirjan otsikon "RYSSÄN KOULUSSA. SUOMALAISET VENÄJÄN STIPENDIAATIT
AUTONOMIAN AIKANA 1812 - 1917" takia. (Viikon päästä väittelevän KK:n kanssa olemme vanhoja opiskelukavereita Helsingin yliopistolta 60-luvun alkupuolelta. Se oli sitä aikaa kun professorit Vahros ja Kiparsky vielä herroittelivat/neidittelivät/rouvittelivat meitä opiskelijoita).

Olen viimeisten kymmenen vuoden aikana joutunut paljon tekemisiin ryssä-sanan kanssa. Haastattelin kymmeniä suomalaisia, jotka selvisivät elävinä sotavankileireiltä. Heidän tarinoissaan ”ryssä” ei ole särähtänyt lainkaan korvaan, kun se on ollut itse koettuna oikeassa historiallisessa kontekstissa. Sen sijaan nuorempien sotaa käymättömien esim. joidenkin sotahistorian harrastajien suusta kuultuna ”ryssä” - vaikka puhe olisi sota-ajan tapahtumista - tuntuu joka kerta tyhmältä herjalta tai uhittelulta. Puhumattakaan tietysti nykyvenäläisten ryssittelystä.

Sotavankihaastatteluissani sekä Sota-arkistossa olevissa sotavankien paluukuulustelupöytäkirjoissa on kiinnostavaa se, että vangiksi ottamisen ja joskus julmien ensikuulustelujen jälkeen "ryssät" muuttuvat usein "venäläisiksi" ja vihan kohteeksi tulevat leireillä enemmistönä olleet saksalaisvangit sekä omat loikkarit. Edelliset siksi, että he valtasivat leireillä lähes poikkeuksetta avainasemat kuten keittiötyöt, jälkimmäiset siksi, että osa loikkareista antoi ilmi vankitovereitaan.

Vain pieni osa haastattelumateriaalista mahtui tv-dokumenttiin, jolle kehittelin nimeksi "SUOMALAISET SOTAVANKILEIRIEN SAARISTOSSA" - ei nyt aivan banaali, mutta ei mikään loistavakaan nimi.

90-luvun lopulla haastattelin myös useita vastapuolen, Neuvostoliiton eri kansallisuuksiin kuuluvia sotavankeja. Yksi heistä, ukrainalainen Aleksei Golovin oppi runsaassa kolmessa vankeusvuodessa suomea ihmeellisen paljon. Ensimmäiset sanat jotka hän kuuli ja oppi suomeksi olivat:" Ryssä perkele, saatanan laiskuri".

Otsikoin tv-dokumenttini Alekseita lainaten "RYSSÄ PERKELE – SOTAVANKINA SUOMESSA".
Sain vihaisia puheluja ennen dokumentin esittämistä etenkin vanhoilta emigranteilta. Pyysin soittajia katsomaan dokumentin, minkä jälkeen voisimme sitten jatkaa keskustelua.

Dokumentit esitettiin peräkkäisinä sunnuntai-iltoina ykkösdokumentteina vuoden 2000 lopulla. Ehkä juuri raflaavasta nimestään johtuen "Ryssä perkele" (loppuosa otsikosta putosi heti kansainvälisille markkinoille lähtiessään pois, "Tshortov russkij", "Damn russkies") sai ensiesityksellään yhtä paljon katsojia, noin 700.000, kuin "Suomalaiset sotavankileirien saaristossa".

Tuskin kenellekään jäi epäselväksi, että dokumenttien tekijä myötäeli yhtä vahvasti kummankin dokumentin vankikohtaloita. Eli otsikosta, oli sitten kysymys väitöskirjasta tai niin kuin minun kohdallani täyspitkästä tv-dokumentista, ei aina voi päätellä tekijän omaa kantaa, suhtautumista teoksensa aiheeseen.

Kaarlo kirjoitti...

"Iti sutaa" - koskettava juttu. Kiitos!

Ainoa kerta, jolloin itse olen käyttänyt sanaa "ryssä", se on, asennoitunut vihaa täynnä itänaapuriamme Neuvostoliitto/Venäjää kohtaan oli 21.8.1968 eli sinä päivänä, kun Varsovan-liiton joukot tunkeutuivat Tshekkoslovakian pääkaupunkiin.

Prahan valtaaminen kosketti ja loukkasi monia ihmisiä Neuvostoliiton ulkopuolella kuten minua sydänjuuria myöten. Loukkasi sen takia, että minä ja lukuisat ikätoverini olimme alkaneet uskoa druzhbaan venäläisten kanssa sen järjettömän ryssävihan sijasta, joka kyti vanhemmassa ikäpolvessa (ja vallankin niissä, jotka EIVÄT olleet olleet etulinjassa).

Olin juuri aloittamassa venäjän sivuaineopintoja Helsingin yliopistossa, täynnä kiinnostusta itänaapuria kohtaan. Ja sitten tapahtuu tuo katala miehitys. Uhh. Petyin katkerasti venäläisiin.

Vasta paljon myöhemmin oivalsin että Dostojevski nje byl v Prage, että siis Venäjä ja venäjä on niin paljon muutakin kuin se imperialistinen kolossi, joka minun nuoruudessani tallasi alleen ihmiskasvoisen sosialismin, meidän utopiamme.

Iti sutaa. Koetan ymmärtää uudestaan tuota suurta maata ja sen kaunista kieltä, jota olen koettanut nyt oppia nelisen vuotta. Lukeminen sujuu jotenkuten, puhuminen harvojen venäläistuttavien kanssa aika heikosti. Mutta löydän jatkuvasti kirjallisia tuttavuuksia, jotka ihastuttavat minua kuten esimerkiksi Bulat Okudzhava. Vasilij Shukshinin novellit ovat minusta mainioita; hän kuvaa herkullisesti mm. saunan lämmittämistä.

Huomaan erittäin kiintoisia sanastollisia ja kieliopillisia yhtymäkohtia suomen ja venäjän välillä. Suositan tästä aiheesta, sanasemantiikasta,kiinnostuneille Vesa Jarvan väitöskirjaa "Venäläisperäisyys ja ekspressiivisyys suomen murteiden sanastossa" (Jyväskylän yliopisto. 2003). Innostuin Vesan väikkäristä niin, että pidin siitä seminaarin täkäläisessä (= Göteborgin yliopiston) slaavilaisten kielten laitoksessa pari vuotta sitten.

Iti sutaa. Juu. Sillä sitä oppii pääsemään yhteyteen naapureittensa kanssa. Todella sana paikallaan!