22.5.2007

Miksi historiaa

Törmäsin blogini arkistoa kolutessani tähän toissakeväänä kirjoittamaani pätkään. Päätin tuoda sen teemaan sopivana myös tänne; olkoon se samalla jonkinlainen esittäytyminen.

Minulta on usein kysytty, miten päädyin opiskelemaan historiaa. Olen yleensä mutissut jotakin tilapäisestä mielenhäiriöstä ja vaihtanut puheenaihetta.

En tosiaan ole itsekään tiennyt vastausta, niin noloa kuin se onkin. Biologihan minusta piti tulla viimeiseen asti. Koulussa siedin historiaa; en inhonnut jos en rakastanutkaan. Kokeisiin luin tärppejä ja tunneilla piirtelin kärsäkkäitä ja muita koppiaisia vihonreunaan.

Katsellessani jokin aika sitten Pirjo Honkasalon dokumenttielokuvaa Melancholian 3 huonetta (2004) tuntui kuin jotakin olisi auennut myös omasta menneisyydestäni. Muistin tavallista elävämmin sateisen syksyn vuonna 1994, jolloin Tshetshenian sota alkoi. Pidin tuolloin välivuotta lukion jälkeen ja opiskelin venäjää Petroskoissa.

Muistin ihmisiä ja kohtaamisia tuolta syksyltä. Muistin Valjan, pitkän ja komean tshetsheeninaisen, jonka nauravaisessa suussa välähtelivät teräksiset tekohampaat. Syksyn edetessä Valja tosin nauroi aina vain harvemmin; hänen silmistään näki aina, kun hän oli soittanut äidilleen Groznyiin. Muistin yliopistossa matematiikkaa opiskelleen Aleksein, poninhäntäpäisen pasifistin, joka pelkäsi reputtavansa vuosittaisissa tasokokeissa. Se kun olisi tiennyt opintojen katkeamista ja armeijaan joutumista vuoden alussa, armeijaan ja kukaties keskelle Tshetsheniassa kyteviä kauhuja. Muistin kiukkuisen, keski-ikäisen burjaattimiehen, pahasuisen rekkakuskin, joka vannoi ikuista kaunaa kaikille venäläisille.

Ja muistin venäjänopettajani Shamilin, tataarin, joka jutteli tunneilla mustavalkovalokuvauksesta, tataarien vaiheista ja siitä, kuinka hän päätyi Kazanin seudulta Petroskoihin mentyään naimisiin venäläisnaisen kanssa. Muistin hänen ystävällisen vaimonsa ja heidän kaksivuotiaan Timur-poikansa, joka tunnisti kaikkien vastaan tulevien autojen merkin (en ole sen jälkeen voinut lukea 1300-luvulla Aasiassa valloituksia tehneestä mongoliruhtinas Timur Lenkistä muistamatta pikkuista, punaposkista Timuria, joka näytti karhunpojalta talviturkissaan ja karvalakissaan).

Muistin Dementjevien perheen ja heidän kanssaan asuneen vihasilmäisen isoisän, joka oli saanut suomalaisaseesta luodin kaulaansa joskus talvella 1940, eikä ollut sen jälkeen pystynyt puhumaan.
- Älä välitä ukista, hän ei vain siedä suomalaisia. Älä ota sitä henkilökohtaisesti, neuvoi hänen tyttärensä käydessäni heillä kylässä.
Siinä me, karjalaisevakon tytär ja mykkä sotainvalidi katselimme toisiamme pöydän yli sanomatta sanaakaan. Hänellä olisi ehkä ollutkin sanottavaa, minulla ei.

Se oli kaiken kaikkiaan omituinen syksy.

Palattuani kotiin vuodenvaihteessa kaivoin lukion historiankirjat vintiltä ja aloin lukea pääsykokeisiin tietämättä oikein itsekään, mistä tuuli puhalsi. Pääsin sisään yliopistoon ja ajauduin vähitellen erikoistumaan Venäjään ja aatehistoriaan, ihmettelemään työkseni vallan ideologisia juuria ja miettimään kansallisten myyttien merkitystä menneisyydessä ja nyt. Ne veivät mennessään, nuo ihmistä suuremmat kysymykset, joiden edessä tunnen itseni vähintään yhtä pieneksi, tyhmäksi ja avuttomaksi kuin tuona harmaana syksynä syrjäisessä teollisuuskaupungissa.

Enkä edelleenkään osaisi sanoa mitään sille vanhukselle, joka vihasi suomalaisia näiden vietyä häneltä sanat.

2 kommenttia:

Leonid Yakovlev kirjoitti...

Hei.

Pääsin tutstumaan Sinun Historian siipien havinaa -blogiisi ja historiikkifriikkinä tykästyin siihen oitis. Saanko laittaa sen pikalinkin omaan blogiini?

Kiitos jo ennakkoon.

P.S. Koska historia on kivaa!

Kati Parppei kirjoitti...

Hei, tokihan linkin saa laittaa. Hävettävän harvoin blogia on kyllä tullut päivitettyä...

Jep, historia ON kivaa ;).