Kaapit auki

Entisessä Neuvostoliitossa opiskelleena ja työskennelleenä Viron ja Venäjän patsaskiistassa minua hämmentää se, kuinka helposti tavanomaiset asiat unohtuvat. Voimakkaat kansallistunteet näyttävät häivyttäneen muistot siitä, millaista oli elää sosialismissa. Toki mielenosoituksiin osallistuneilla nuorilla näitä muistoja ei liene paljoakaan. Entiset miehittäjät eivät halua puhua miehityksestä. Mutta jaksavatko miehitetyt taas muistaa, että miehittäjät olivat myös ”miehitettyjä” totalitarismin oloissa? Ankea arki Tallinnassa ei juurikaan poikennut elämästä Leningradissa. Tämä tuli mieleeni katsoessani Helsingin sanomissa (6.5.) julkaistua riikalaisen totuusteatterin näyttämökuvaa. Siinä eurooppalaisen teatteripalkinnon saanut Alvis Hermanis on tuonut näyttämölle autenttisen kuvan riikalaisesta neuvostoajan asuintalosta. Kuva on niin todistusvoimainen, että se halutaan tallentaa Latvian modernin taiteen museoon. Kuvassa oleva esineitten sekamelska vastaa myös hyvin omia kokemuksiani neuvostoajoilta.

Vieraillessani täyteen ahdetuissa venäläisissä kodeissa kiinnitin huomiota erityisesti vanhoihin puisiin kaappeihin. Matalissa suomalaiskodeissa vierastetaan massiivisia tummaksi petsattuja huonekaluja. Jos asuntoon hankitaan tuollainen antiikkiesine, siitä muodostuu seremonia, johon kutsutaan ystävät, sukulaiset ja vävyehdokkaat kantajiksi. Venäjällä tutuillani on asunnossa vähintään yksi vanha kaappi. Kaapit voivat olla monenlaisia; norsunjalkaisia, jalattomia, sirosäärisiä, barokkia, rokokoota, koivua, mäntyä, tammea, pyökkiä. Yleensä kuitenkin tummaksi petsattuja ja lakattuja. Kuten pietarilaiset asunnotkin, ne ovat korkeita, parhaimmat yli kolmemetrisiä. Ne voivat sisältää mitä erilaisimpia esineitä: alusvaatteita, kristallia, valokuvia, diaheittimen, univormuja, kurkkupurkkeja, ikoneista ja tuohuksista puhumattakaan. Kaapin päälle mahtuu hyvin varapatjoja, saunavihtoja, sinkkiämpäreitä ja -vannoja. Josif Brodskij selvensi minulle kaappien merkitystä esseessään ”Puolitoista huonetta” (suom. Eva Siikarla 1987): ”..kaapit sisälsivät melkein kaiken, mitä perheemme oli kerännyt olemassaolonsa aikana. Se tehtävä jonka ullakko tai kellari muualla hoiti, oli meillä kaapeilla.”

Asuin 90-luvun lopulla muutaman viikon Pietarissa Rubinshteininkadulla yksityisasunnossa, jonka haltijat, kaksi vanhaa sisarusta, olivat kuolleet vähän aiemmin. Heidän veljenpoikansa, joka nyt omisti huoneiston, työskenteli Unkarissa ja vuokrasi kalustettuja huoneita ulkomaisille projektityöntekijöille. Yksinäisinä iltoina en malttanut olla penkomatta kaappeja. Vanhojen naisten esineitten, liinavaatteitten, lääkkeitten, likööripullojen lisäksi paljastui kiehtovia artefakteja. Oli tyylikkäitä naisten iltapukuja, jollaisia en ollut nähnyt kenelläkään Leningradissa (enkä Suomessa), Kuznetsovin posliinia, böömiläistä kristallia, eri etiketein varustettuja peltirasioita sekä huolellisesti koottuja valokuvakansioita. Kuvissa olevista liikkeiden kylteistä saatoin päätellä, että ne oli otettu ennen vallankumousta. Näiden esineiden kautta pääsin koskettamaan sellaista pietarilaista elämää, josta ikäisilläni venäläisillä ei ollut mitään kokemusta. Samalla tavalla olen isovanhemmiltani jääneitten esineitten kautta päässyt yhteyteen heidän nuoruutensa maailmaan Suomessa.

”..kaappien sisältöjä voi verrata meidän yhteiseen kollektiiviseen alitajuntaamme..”, kirjoitti Brodskij. Hänelle kaappien tavarat olivat osa hänen vanhempiensa tietoisuutta, muistoja ajoista ennen meitä, eri aikakaudesta. Brodskij vielä täsmensi että ne olivat muistoja vapaudesta, sillä hänen vanhempansa ”olivat syntyneet ja kasvaneet vapaina, ennen sitä, mitä typerä roskaväki kutsuu vallankumoukseksi mutta mikä heille, ja sukupolville muita, merkitsi orjuutta”.

Ulkopuolisille on vaikea ilman väärinkäsityksiä selittää, miltä tuntui asua pysähtyneisyyden ajan Neuvostoliitossa. Silloin Suomessa (kuten kai nykyäänkin) vallitsi dikotominen käsitys maasta. Neuvostoliitosta nähtiin joko kangistunut diktatuuri tai sitten lukuisten mahdollisuuksien maa, jossa asui ystävällinen ja luova kansa. Todellisuus oli jotain muuta. Asumisesta Leningradissa jäi totalitarismin arjen lisäksi mieleen merkillinen kokemus täysin erilaisen maailman avautumisesta. Neuvostoliittoon meno kohdallani merkitsi toiseuden kohtaamista. Tapasin ihmisiä, jotka olivat useista perusasioista oppineet ajattelemaan tyystin eri lailla kuin me Suomessa. Samalla kuitenkin havaitsin jotain tavattoman tuttua. Osittain kyse oli palaamisesta lapsuuden väri- ja tuoksumaailmaan sekä elämästäni jo kadonneitten pienten ilojen löytämisestä. Poliittiset kysymykset eivät erityisemmin kiinnostaneet siinä vaiheessa, vaikkei voinut olla aistimatta ympärillä ollutta urkinnan ilmapiiriä.

Brodskij kirjoittaa, ettei ”mikään maa ole yhtä hyvin hallinnut taitoa tuhota kansalaistensa sielu kuin Venäjä”. Hän kirjoitti tämän reilun kymmenen vuoden maanpaon jälkeen. Ehkä kyseessä oli tavallinen maastamuuttajan reaktio kieltää menneisyytensä. Brodskijn kuoleman jälkeen Venäjä on kokenut uuden kumouksen. Miten vapaa on venäläinen sielu tänä päivänä? Troikka ei enää ”riennä kuin jumalaisen innoituksen saaneena” kuten Gogol kuvasi. Onko se lähenemässä T.S. Eliotin ”Ontoissa miehissä” esittelemää länsimaista sielunmaisemaa: ”tällä tavoin maailma loppuu, ei paukahtaen vaan kitisten”?

Venäjä, jonka opin tuntemaan on katoamassa. Asioiminen pietarilaisessa valintamyymälässä on samanlaista kuin kotonani Puistolassa, samuudessaan outoa. Järjen tasolla voin vaivattomasti ymmärtää viime vuosien sosio-ekonomiset muutokset Venäjällä. Mutta minun komuutistani yhä löytyy kuvia pioneeriparaatista Palatsiaukiolla, teidenvarsia koristavasta Tshernenkosta, Heinätorilla rapuja viidellä kopeekalla kappale myyvistä pojista, joka ikisestä radionauhurista huutavasta Freddy Mercurystä. Ehkä kyse on säälittävästä nostalgiasta, johon voi saada lievitystä vaikka menemällä Stockmannin Hulluille päiville; seurata kuinka ihmiset tungeksivat hätääntynyt katse silmissään pelätessään tavaroiden yhtäkkiä loppuvan ja poistuvan myymälästä kaikilla samanlainen paketti kourassaan.

Ei nyt sentään! Käyköön niin vain äärimmäisessä hädässä. Mieluummin tuuletan kaappejani kirjoituksin. Brodskij toteaa muistin hylkäävän jatkuvuuden, sillä mitään elämää ei ole tarkoitettu säilytettäväksi, tavanomaiset asiat ovat tarkoitettu unohdettaviksi. Mutta hän ei halua hyväksyä tätä, koska ”luonnonlait, jotka kieltävät kaikilta jatkuvuuden puutteellisen muistin myötä, palvelevat valtion etua… edes yksityiskohtien, sirpaleiden muistaminen ei ole valtion edun mukaista…Jo se saa minut jatkamaan”. Kiinnostavaa on, että alussa mainitussa Hesarin artikkelissa eurooppalaisen teatterin uudistajana palkittu Hermanis sanoo ohjaustensa pohjaavan sosialismin ajan muistojen realistiseen tutkimiseen. Entä, mitä meidän kaapeistamme löytyy?