10.5.2007

Muistamme senkin minkä haluamme unohtaa...

Ei voi kuin hämmästellä ja suuttua kun kuulee mitä ex-kotimaakunnassani Pohjanmaalla, Lapualla on tapahtunut viime kuukausina. Uhkailtu, ryssitelty, poltettu venäläisten ammattikoululaisten autoja. Lapua ei ole Suomen historiassa kummoisessa maineessa muutenkaan. Se on suomalaisen fasismin, Lapuan liikkeen alkukoti 1920-30-luvun vaihteessa. Siellä syntyi liike, joka halusi heittää rajan taakse kaikki vasemmistolaisesti ajattelevat "ryssän ihailijat" , nostaa valtaa oman pikku-hitlerin. 1930-luvun alussa ihmisiä pahoinpideltiin, muilutettiin itärajalle, tapettiin - minunkin sukulaisiani. Eikö lapualaisten muisti toimi, sinimustissako siellä edelleen kuljetaan?

Suututtaa näin Voitonpäivän 9.5. aattona kyllä sekin mitä tapahtui huhtikuun lopulla Suomenlahden etelärannalla. En hyväksy huliganismia enkä Putin-nuorten väkivaltaa Moskovassa, mutta en sitäkään miten Viron hallitus toimi siirtäessään Pronssisoturin pois Tallinnan Tönismäeltä. Soturipatsas ei ole mikään miehityksen eikä stalinistisen diktatuurin muistomerkki. Se on fasismin vastaisen taistelun ja uhrauksien symboli ja venäläissotilaiden hautapaikka. Mikään puolustus ei ole se, että patsaita räjäytellään ja siirrellään muuallakin. Kannattaisi itse asiassa hieman miettiä, mitä kaatuneita tovereitaan sureva Aljosha oikein symboloi. Olenkin samaa mieltä Tallinnan kaupunginjohtajan, Edgar Savisaaren kanssa kun hän arvosteli patsaan siirto-operaatiota ja hallituksen toimia: " Kun järki puuttuu, otetaan voima apuun". Savisaaren lauseeseen voi lisätä vielä sen, että on samalla tavalla valitettavaa, kun tunteet ja muisti puuttuvat - tai eivät merkitse mitään. Oikeistolaisella Viron hallituksella ei ollut mitään tarvetta - ei järjen häivääkään! - ryhtyä siirtämään soturipatsasta vapun ja Voitonpäivän aikoihin. Oikeistohallitus teki patsaskysymyksellä politiikkaa ja selvän provokaation. Putin-nuoret vastasivat provokaatioon provokaatiolla. Typerää ja anteeksiantamatonta sekin.

Oscar Wilde taisi joskus todeta, että viisaan valtiomiehen merkki on siinä, että hän osaa pitää mielessään kahta äärimmäisyyttä ja hallita tunteensa. Se ei ole ihan helppoa nykymaailmassa, joka on vastakohtia ja äärimmäisyyksiä täynnä ja haastaa valitsemaan puolensa.

Ihminen muistaa mitä haluaa, mutta useimmiten muistamme senkin minkä haluamme ehdottomasti unohtaa. Usein muisti muokkaa myös ikävästä menneestä mieleisen, tuo kaikki mahdolliset valoisat puolet pintaan. Muisti tavallaan auttaa meitä selviytymään: se sopeuttaa ihmismielen ja sielun muutokseen vaihe vaiheelta, ei liian äkkiä. Muisti on jälkiviisas, eräällä tavalla "järkeä viisaampi", koska järkevä ihminen voisi tietysti irrottautua menneestä hetkessä, järkiperäisesti. Ja hän sepittäisi siitä vain yhden tason tarinan.

Muistin toinen erikoisuus onkin nimenomaan tässä: ihmiset muistavat samat tapahtumat eri tavalla. Eikä siinä vielä kaikki! Tarinamme menneestä muuttuu ajan kanssa. Muisti varioi esimerkiksi yhteiskunnallista tai yksityistä mullistusta seuraavina vuosikymmeninä monta tarinaa, jotka nekin voivat olla erilaisia. Osittain tällainen minänrakennus voi olla myös ihmisen selviytymistarina, jossa muistin logiikalla on suurempi merkitys kuin tajuammekaan. Muisti toimii myös yhteiskunnallisella tasolla, puhutaanhan ns. kollektiivisesta muistista myös tutkimuksen piirissä.

Historiallisten tapahtumien uudelleenkäsittely on eräänlainen avain parempaan ja tarkempaan toisin muistamiseen, jossa muisti ei toimi mustavalkoisesti eikä nostalgisesti. Ikävistä asioista löytyy ajan kanssa valoisia puolia, mutta ilon hetkistä myös tragedian enteitä. Kun muisteluketjuja alkaa olla useampia kerroksia, voidaan puhua myös ns. uusmuistamisesta. Siinä ihminen tekee jo monipuolisempaa, siis syvempää analyysia menneestä, vaikkapa järisyttävästä yksilötason kokemuksestaan. Saattaa olla, että muisti toimii myös niin, että muistelija on tämän jälkeen kypsä myös oikeasti unohtamaan ja ihminen muistoineen valmis eheytymään.

Kaikki tämä koskee paitsi esimerkiksi Neuvostoliiton/Venäjän ja Suomen historiaa ja suhteita yleisemminkin myös vaikkapa tämän kirjoittajan omaa henkilöhistoriaa - rakastumisia ja eroja, ihmissuhteita, muuttoja, muistoja Pietarin kommunalkoista ja asunnottomuudesta & työttömyydestä Helsingissä. Kansakunnan menneisyys ja sen erilaiset tulkinnat ovat läsnä ihmisten kollektiivisessa tajunnassa erityisesti silloin, kun yhteiskunnassa eletään suurten murrosten aikaa tai etsitään vaikka uusia poliittisia linjauksia. Lähes jokaisella sukupolvella on taipumus kirjoittaa historiansa uusiksi. Muistellaanpa vaikka aikoja, jolloin "presidentit olivat vielä kekkosia"? Menneen mustavalkomuistelu tai unohtaminen ja sen tuomat keskenään ristiriitaiset muistikuvat ovat yllättävän tavallisia eri sukupolvien parissa , esimerkiksi juuri Urho Kaleva Kekkosen elämäntyön kohdalla. Onhan entisestä presidentistämme tehty eräissä piireissä jo melkein KGB:n agenttikin. Minä taas en muista eläneeni missään taistolais-neuvosto-Suomessa edes 1970-luvulla.

Vakavan yhteiskuntatutkijan tai historioitsijan on mielestäni sekä analysoitava muistamisen logiikkaa että käytävä jatkuvaa kamppailua unohtamista vastaan. Ainakin yritettävä estää historian karmeimpien virheiden farssimainen toistuminen - tai historian loppuminen, siis yksiulotteinen selittäminen. Hänen on myös pyrittävä analysoimaan uusmuistamisen tarkoitusperät. Ihmiskunnan kollektiivisen muistin tuottamisessa historiankirjoilla ja tutkimuksilla on siis ensiarvoinen rooli. Siksi myös mitä erilaisimmat historialliset lähteet, siinä sivussa ihminen muistoineen, ansaitsevat tulla analysoiduiksi ja käytetyiksi.

Menneisyys ei ole mikään historioitsijan yksinoikeus. Jokaisella kansalaisella on oma monopolinsa, omista henkilökohtaisista kokemuksista kumpuava "elämäkerrallinen" oikeutensa määrittää suhteensa historiaan. Mutta: valtiollisella tasolla menneisyys- ja muistamiskysymykset ovat paitsi poliittisia, myös mitä suurimmassa määrin diplomaattista tasapainoilua ja eettisiä ja moraalisia kysymyksiä. Siksi ne on otettava huomioon kun rakennetaan aitoa kansalaisyhteiskuntaa ja vaalitaan suvaitsevaisuutta, vähemmistöjen oikeuksia. Tämä pitäisi muistaa niin Lapualla kuin Tallinnassa - esimerkiksi siksi, että venäläiset ja venäjänkieliset ovat ja tulevat olemaan merkittävä vähemmistö sekä Suomessa että Virossa.

Pentti Stranius, Joensuun virallinen öisinajattelija

9 kommenttia:

Cairbre kirjoitti...

Sinulle, Pentti, neuvostosotilaan patsas ehkä symboloi "voittoa fashismista", minulle se kuitenkin symbolisoi isänisäni menetettyä nuoruutta Siperian vankileirillä ja äidinäitini perheen väkivaltaista hajottamista ympäri Neuvostoliittoa. Niin kauan kun kyseisellä patsaalla kävivät mummot ja sedät laskemassa kukkia ja nuoret venäläiset ottamassa hääkuviaan ei ollut kukaan patsasta siirtämässä. Siirto tuli ajankohtaiseksi vasta kun siellä alettiin polttamaan Viron lippuja.

Kun on kasvanut itsenäisessä Suomessa voi olla vaikeaa ymmärtää minkälaista on ollut elää miehitetyssä maassa ja kuinka tärkeää se itsenäisyys onkaan. Kun virolaisia on vaan kourallinen niin se oman kulttuurin ja kielen menettäminen on ihan oikea uhka. Minä en tiedä miltä sinusta tuntuisi jos Suomen siniristilippua poltettaisiin Helsingissä mutta kun Viron lippua poltetaan niin minua pelottaa.

Nimetön kirjoitti...

Tilanteen kärjistymiseen taisivat kuitenkin vaikuttaa myös ne, joilla ei ole kotimaata lainkaan, ne, joille ei haluta antaa sen maan kansalaisuutta, jossa he ovat syntyneet ja koko elämänsä eläneet. Olisi milenkiintoista tietää, miltä heistä tuntuu...

Cairbre kirjoitti...

Heistä tuntuu siltä etteivät he halua opetella sen maan kieltä missä asuvat. Viron kansalaisuuden saamikseksi tarvitaan nimittäin viron kielen taitoa. Onko tämä vaatimus mielestäsi kohtuutonta?

Nimetön kirjoitti...

Ilmesesti on, koska lähes kaikissa muissa maissa kansalaisuuden saamista ei kielitaidon puute ole kansalaisuuden saamisen esteenä niissä tapauksissa, joissa ihminen on syntynyt ko. maassa.

Suomen kansalaisuuslaki:
"Lapsi saa Suomen kansalaisuuden aina, jos hänellä ei ole jonkun muun maan kansalaisuutta ja hän syntyy Suomessa."

Cairbre kirjoitti...

Nyt puhutaankin Virosta. Suomi ei ole elänyt puolta vuosisataa miehittäjien vallan alla. Jos nämä miehittäjät ja heidän jälkeläisensä haluavat Viron kansalaisuuden niin sen saa, mutta pitää osata viroa. Valtio ei voi päättää heidän puolesta minkä maan kansalaisia he haluavat olla.

Nimetön kirjoitti...

Kyllä me olemme eläneet paljon pitempiäkin ajanjaksoja kuin puoli vuosisataa miehittäjän vallan alla. Itsenäistyimme nimittäin vasta 1917.

Mutta jos on niin, että miehityksestä pitää kostaa vielä miehittäjän jälkeläisillekin, niin siitä vaan...

Itse ottaisin kuitenkin mielummin oppia täältä Suomesta.

Cairbre kirjoitti...

Hyvä anonyymi, sanoit ensimmäisessä viestissäsi: "...joille ei haluta antaa sen maan kansalaisuutta..." Tämähän ei ole totta, kansalaisuuden saa jos sitä haluaa. Pitää vaan opetella viroa. Jos tämä on kosto miehityksestä, repressioista, työleireistä ja pakkomuutoista Siperiaan niin onpahan aika armollinen kosto. Viron miehitys päättyi vasta 1991, siitä on nyt kuitenkin vähän vähemmän aikaa kuin vuodesta 1917. Osaltani päätän keskustelun tähän.

Nimetön kirjoitti...

Ymmärrän toki hyvin myös sinun kantasi. Kiitos mielipiteestä!

Pentti Stranius kirjoitti...

Spasibo...
...reippaista kommenteista! Mielipiteeni (joka on julkaistu sekä venäjäksi & suomeksi muutamassa lehdessäkin) käsitteli kuitenkin enemmän ns. historiallista muistamista ja uusmuistamista. Muistamisen ja unohtamisen prosessit kiinnostavat Venäjän kulttuurin harrastelijana -ja haastattelututkimusten tekijänä - paljon enemmän kuin päivänpolitiikka. Tunneihmisenä ymmärrän itsekin hyvin sekä ven & virol. tunteita patsaskiistassa, mutta en oikein "arvostettujen" poliitikkojen populismia, nationalismia, lyhytnäköisyyttä, typeryyttä, kostonhimoa, revanssihenkeä... (ja tarkoitan tässä kaikkia osapuolia: Venäjä,Viro,EU). Mielenkiinnolla odottelen myös ns. intelligenttien kannanottoja, josko joku todella lausahtaisi jotakin todella uutta näkökulmaa avaavaa. Tässä vaiheessa on pakko sanoa, että vaikka taivaalla on joskus täysikuu, maailma on vasta puolikas! RAUHAA RAJOILLE! öisinajattelija